Vankeja on vaihdettu ennenkin

Äskettäin tapahtunut Ukrainan ja Venäjän välinen vankienvaihto ei ollut ensimmäinen nykyisen konfliktin aikana. Odessan alueelta kotoisin oleva journalisti Jelena Glištšinskaja oli mukana vankienvaihdossa jo kolme vuotta sitten. Hän johti Novaja Volna -tv-yhtiötä ja teki ohjelmia alueen eteläosassa (ja Moldovassa) sijaitsevan monikansallisen Bessarabian kulttuurista ja historiasta. Hänet pidätettiin huhtikuussa 2015 ja häntä syytettiin perusteettomasti separatismista ja aikeista julistaa ”Bessarabian tasavalta” Itä-Ukrainan tasavaltojen tapaan.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin vaati Glištšinskajan vapauttamista. Pitkän tutkintovankeuden jälkeen hänet ja hänen pieni poikavauvansa vaihdettiin kesäkuussa 2016 Venäjällä vangittuina olleisiin ukrainalaisiin.

Kyselin Jelenalta  kolmen vuoden takaisista tapahtumista: miten journalisti muuttui ”isänmaan petturiksi” ja millaisia ongelmia aiheutui vankienvaihdosta, jossa hänet Ukrainan kansalaisena lähetettiin naapurimaahan kumoamatta syytteitä.

”Kyselette kokemuksistani kirjoittaaksenne Suomessa: onpa kiintoisa yhteensattuma. Veljeni teetti DNA-testin ja ilmeni, ettemme olekaan Bessarabian bulgaareja, vaan puoliksi suomalaisia. Isoisämme Aleksei Romanov osoittautui suomalaiseksi Stalinin terrorin uhrin pojaksi. Mummo oli tosiaan bulgaari ja toinen mummo taas ranskalainen, vaikka piti itseään puolalaisena. Että sellaisia ukrainalaisia, ja tämä kuvaa Ukrainan etnistä koostumusta. Nykyisestä vaihdosta iloitsen valtavasti, kaikkien puolesta. Minusta tämä näyttää olevan jonkin suuremman alkua.“

Glištšinskaja oli tutkintavankeutensa aikana aluksi toiveikas siitä, että tuomio olisi enintään viisi vuotta ja että hän pääsisi jo aiemmin ehdonalaiseen. Vapauttavaan tuomioon hän ei uskonut, vaikka hänen ainoa ”rikoksensa” oli Bessarabian historiasta kertominen. ”Minua syytettiin ’aikeista yllyttää Bessarabian eroa Ukrainasta’. Kehotuksia ei ohjelmissani ollut, mutta he tulkitsivat, että jos jatkaisin työtäni, se johtaisi separatistiseen yllytykseen. Asia mutkistui oikeudessa, sillä tutkinta-aineisto oli mikä oli. Syyte muutettiin maanpetokseksi.”

”Olot tutkintovankilassa olivat samanlaiset kuin sata vuotta sitten, jolloin se on rakennettu. Nykyaikaa edustaa vain sähkövalaistus. Kosteaa. Lämmitys on näennäistä: kuumavesiputki ikkunaa vastapäätä olevalla seinällä. Ikkunan luona on yhtä kylmä kuin ulkona, siinä on isoja rakoja. Sellit olivat 3,5 kertaa 1,5 metriä, kussakin kaksi tai kolme henkeä. Koska syytteeni oli raskas, istuin lähinnä murhasta syytettyjen kanssa. Sellitoverit suhtautuivat minuun normaalisti ja jotkut vartijat olivat myötätuntoisia. Oli sellaisiakin, joiden mielestä isänmaanpetturit pitäisi teloittaa heti, mutta he eivät itse olleet valmiit tekemään sitä. Heillä oli monia mahdollisuuksia tehdä elämämme vaikeaksi. Esimerkiksi kun peseytyä sai kerran viikossa, niin he saattoivat olla päästämättä pesulle tai avata vain kuumavesihanan. Tai jättää oven auki, joten joko jätät peseytymättä tai olet alasti heidän edessään. Erityisen hankalaksi meni, kun he huomasivat raskauteni, SBU (Ukrainan salainen palvelu) oli selvästi antanut käskyn. En saanut kiehuvaa vettä ruuanlaittoon ja seiniltä revittiin lasteni kuvat.”

Jelena Glištšinskaja oli tullut raskaaksi tutkintavankeuden aikana, kun hänen miehelleen oli sallittu pitkä tapaaminen. Hän salasi raskautensa vartijoilta, koska oli nähnyt, kuinka kolme tyttöä oli pakotettu aborttiin.
”Niinpä raavin käsiäni verille, jotta näyttäisi kuin olisi kuukautiset, ja puin päälleni monta vaatekerrosta – oli hyvin kylmä. He huomasivat raskauteni vasta kun oli jo myöhäistä. Omaiseni yrittivät neuvotella vapauttamisestani ennen synnytystä, mutta tuloksetta. Nikita syntyi 27.4.2016 sairaalassa, mutta minut palautettiin heti tutkintovankilaan ja lapsi jäi hengityslaitteeseen. Hän oli heikko eikä hengittänyt. Downin syndrooman lisäksi vankilaolot vaikuttivat häneen. Minulle ehdotettiin lapsen hylkäämistä, syyttäjä lupasi vapauttaa minut suunnilleen seuraavana päivänä ‘tasavaltoihin’, jos suostun. Olin järkyttynyt: ensin syntyy vammainen lapsi ja sitten ehdotetaan moista.

Teho-osastolta Nikita siirrettiin lastensairaalaan ja pääsin sinne tiukan vartioinnin alaisena, tosin eri huoneeseen. Tässä auttoivat Ukrainan lapsiasiainvaltuutettu, eräät äitijärjestöt ja Punainen risti. Nikita oli heikko, lypsin maitoa ja se annettiin hänelle letkulla. En tiennyt mistään mitään, asianajajia ja omaisia ei päästetty luokseni. Ne kai päättivät lähettää meidät pois Ukrainasta välttääkseen vastuun lapsen kuolemasta.

Muistan, että oli maanantaiaamu, kun minua tultiin komentamaan oikeuden istuntoon. Odotin kauan oikeustalon kellarissa. Sitten tulivat SBU:n vara-aluejohtaja ja syyttäjä, ja luulin, että minusta on tehty päätös, mutta he ehdottivat jälleen lapsen hylkäämistä ja kieltäydyin taas.

Pian minut vietiin oikeussaliin ja vapautettiin tutkintovankeudesta. Tulin oikeussalin vankikopista ja ehdin halata vanhempiani, sitten turvallisuuspoliisi SBU pidätti minut. Ne käskivät hakea lapsen ja lähteä matkaan, kertomatta minne ja miten. Luulin, että minut viedään Donetskin tai Luhanskin ‘tasavaltaan’, kuten aiemmin oli puhuttu. Sairaalassa alkoi kova touhu, kun vauva piti varustaa matkalle. Hoitajat ja lääkärit auttoivat paljon, he pelkäsivät vauvan puolesta, kun hänet irrotettiin matkan ajaksi ruokintaletkusta. Eräs antoi termospullonsa, jotta minulla olisi matkalla lämmintä vettä.

Meidät kuljetettiin SBU:n vartioimina Kiovaan ambulanssilla, mukana matkusti lääkäri. Onneksi Nikita nukkui melkein koko matkan ja onnistuimme lääkärin kanssa ruokkimaan häntä: hitaasti, tippa kerrallaan, jotta hän pystyisi nielemään. Lennosta Moskovaan kuulin vasta Kiovan lentokentällä. Koneessa oli lääkäri Venäjältä ja hän tarkkaili Nikitan vointia. Kaiken lisäksi vauvassa puhkesi epilepsia hapenpuutteen takia.

Minut siis vaihdettiin 14. kesäkuuta 2016. Venäjällä olemme saaneet kansalaisuuden, mutta ei pakolaisuuden perusteella vaan paluumuuttajina. Passiini ei näet tehty merkintää siitä, että matkustan pois Ukrainasta, se tuotiin syyttäjänvirastosta ja ojennettiin lentokoneen ovella. Moskovassakaan ei tehty merkintöjä rajanylityksestä. Syytteeni on yhä voimassa, omaiseni saavat haastekirjeitä, koska Ukrainan silmissä ‘pakoilen oikeudenkäyntiä’. Olen valmis mihin vain, jotta jupakka päättyisi. Toivon, että syytteeni todetaan aiheettomaksi. Olemme pyytäneet, että juttu käsiteltäisiin siten, että osallistun videon välityksellä, mutta päätöstä ei kuulu.”

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era