USA:n joukot operoivat yhä useammin eri puolilla maailmaa

usa_kuvitus_nettiin
Presidentti Trump päätti lisätä Yhdysvaltojen joukkoja Afganistanissa, ja pyyntö joukkojen lisäämisestä lähti myös Suomelle. Todennäköisesti hallitus ja eduskunta luovuttivat maamme ulkopolitiikan tältä osin USA:lle jo vuonna 2002, kun 50 suomalaissotilasta päätettiin lähettää muutamaksi kuukaudeksi Afganistaniin väliaikaisen hallituksen avustamiseksi Kabulin ympäristössä. Muutama kuukausi on nyt venynyt suomalaisjoukkojen yli 16 vuoden läsnäoloksi maassa. Suomalaispoliitikoilta tuskin löytyy selkärankaa kieltäytyä Trumpin pyynnöstä.

 

Afganistan on kuitenkin vain yksi esimerkki konfliktista, jonne USA on joukkojaan lähettänyt. Yhdysvaltojen into käyttää sotilaitaan konflikteissa eri puolilla maailmaa on vain kiihtynyt toisen maailmansodan jälkeen.

Kansainvälisen politiikan professori Monica Duffy Toft on vertaillut Yhdysvaltojen sotilaallisten interventioiden määrää vuosina 1948–1991 ja 1992–2017. Viimeisen 25 vuoden aikana virallisia interventioita on ollut yhteensä 188, nelinkertainen määrä verrattuna sodan jälkeisiin lähes 43 vuoteen. Lähteenä hän on käyttänyt kongressin tietopalvelun tekemää selvitystä* USA:n päätöksistä käyttää sotilaita ulkomailla 1798–2017. Selvityksessä ovat mukana kaikki virallisesti dokumentoidut pienet ja suuremmat interventiot, mukana on tietoa ennakoivista joukkojen siirroista (kuten Etelä-Koreaan viime vuonna tilanteen kärjistyttyä) ja sotilaiden käytöstä siviilien evakuointehin ja täysimittaisiin sotiin.

Toft pohtii The National Interest –verkkolehdessä, miksi kylmän sodan päättyminen näyttää johtaneen USA:n kiihtyneeseen tarpeeseen sekaantua sotilaallisesti konflikteihin eri puolilla maailmaa. Tämä siitä huolimatta, että interventiot ovat hyvin harvoin onnistuneet saavuttamaan niille asetetut poliittiset tavoitteet. Yhdysvalloilla on yli 1 300 000 sotilasta, joista yli 450 000 on sijoitettuna ulkomaille. Maan sotilasmenot ovat korkeammat kuin kahdeksan seuraavaksi suurimman sotilasmahdin menot yhteensä.

Professori Toftin mukaan USA:n interventioilla ei ole tekemistä perusteluina käytettyjen elintärkeiden intressien kanssa. Päinvastoin, operaatioiden seurauksena USA:n turvallisuus ja taloudellinen menestyminen ovat kärsineet harjoitetusta politiikasta.

Artikkelissa Toft ei pohdi USA:n sotapolitiikkaa eettisestä tai rauhanopposition näkökulmasta, vaan sodankäynnin motiiveja ja ”matematiikkaa” maan omista taloudellisista ja poliittisista pyrkimyksistä käsin. Materiaalisten arviointien lisäksi sotilaallisten interventioiden taustalla on kulttuuri ja identiteetti. Esimerkiksi oliko USA:n syynä sekaantua Vietnamin sotaan vuonna 1963 materiaalinen tappio pienen liittolaismaan menettämisen muodossa vai oma maine maailman johtajana ja pienten ja heikkojen puolustajana.

Eliitti ei maksa interventioiden kustannuksia

Mutta miksi USA ei ole reivannut militaristista politiikkaansa erityisesti kylmän sodan jälkeisten sotilaallisten interventioiden huonoista tuloksista huolimatta? Toft arvioi yhdeksi syyksi sen, etteivät tappioiden kustannukset ole konkreettisesti koskettaneet Yhdysvaltojen väestöä. Konfliktit ovat kaukana geopoliittisesti eristäytyneestä maasta, eivätkä ne ole koskaan muodostaneet minkäänasteista olemassaoloon liittyvää riskiä verrattuna onnistuneen intervention vaikka pieneenkin onnistumismahdollisuuteen. Toisaalta interventiot viestivät USA:n voimaa ja kovuutta. Eli Yhdysvaltojen eliiteille se, että maa näyttäytyy koviksena, on tärkeämpää kuin mahdollisen tappion kustannukset, joista voi sitä paitsi aina syyttää muita, ulkopuolisia tekijöitä.

Toft pohtii myös, mitä USA voisi oppia siitä, että sotilaalliset interventiot ovat olleet itse asiassa harvoin tuloksellisia. Miten tulevaisuudessa maksimoida sotilaallisten interventioiden onnistuminen kohtuullisilla kustannuksilla? Hänen mukaansa vastavoimat ovat sopeuttaneet strategiansa ja resurssinsa vastaamaan USA:n sotilaalliseen ylivoimaan. Tarvitaan uusia tapoja, kuten taloudellisia ja diplomaattisia keinoja, maan kansallisten interessien puolustamiseksi. Sotilaallisen voiman käyttöä pitäisi hänen mukaansa harkita vain elintärkeiden intressien turvaamiseksi, eikä esimerkiksi Yhdysvaltojen edustamien arvojen levittämiseksi. Venäjän, Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean vastaisissa toimissa pitäisi luopua asevoimien ennalta ehkäisevästä käytöstä ja syyskuun 11. päivän iskun jälkeisestä politiikasta eli hyökkäyksestä puolustuksen muotona.

Pikemminkin Yhdysvaltojen pitäisi Toftin mukaan käyttää enemmän resursseja yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi vahvistamiseksi: enemmän rahaa tehokkaaseen koulutukseen, infrastruktuuriin, terveydenhuoltoon, ruokaturvallisuuteen ja tasaisemmin jakautuvaan taloudelliseen kasvuun.

Teksti Teemu Matinpuro

* fas.org/sgp/crs/natsec/R42738.pdf

nationalinterest.org/print/feature/why-america-addicted-foreign-interventions-23582