Uhkaako Ukrainan kriisi Suomen turvallisuutta?

[rapu] make (08.05.14)Uhkaako Ukrainan kriisi Suomen turvallisuutta?

Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro luennoi 17. tammikuuta Ay-väen rauhanpäivillä aiheesta Uhkaako Ukrainan kriisi Suomen turvallisuutta. Alla oleva teksti on Timo Kalevi Forssin referaatti luennosta. Luennon alussa Kangaspuro sanoi avaavansa venäläisten omaa argumentaatiota ja toimintalogiikkaa siitä, miksi he toimivat niin kuin toimivat, ja totesi, ettei se tarkoita että hän on itse samaa mieltä.

“Kylmän sodan jälkeen Yhdysvallat on kohdellut Venäjää kuin häviäjää”, totesi Yhdysvaltain entinen Neuvostoliiton suurlähettiläs Jack F. Matlock Jr. Washington Postissa 14.3.2014. Maidanin aukion mellakoiden aikana venäläiset kritisoivat länttä siitä, että Maidanista seurannut vallanvaihdos oli Ukrainan perustuslain vastainen ja lännen organisoima. Tässä yhteydessä Vladimir Putin ja Sergei Lavrov varoittivat länttä seurauksista.
Toisaalta Ukrainassa ei olisi tapahtunut vallanvaihdosta, ellei presidentti Viktor Janukovitshin hallinto olisi ollut täysin mätä ja korruptoitunut. Kansa oli tyytymätön. Ukrainassa tapahtui arabikevään kaltainen vallankumous autoritaarista korruptoitunutta valtaa vastaan. Maan sisäistä valtataistelua on käyty Ukrainan itsenäistymisestä alkaen. Itä-, Keski- ja Länsi-Ukrainan oligarkkien johtamat valtaryhmittymät taistelevat vallasta. Ne ovat suuntautuneet eri ilmansuuntiin omien bisnesintressiensä siivittäminä.
Kiovassa ja Länsi-Ukrainassa valtaa pitävät ryhmittymät ovat suuntautuneet länteen ja länsimarkkinoille. Sen sijaan Janukovitshin tukijat olivat pääasiassa Itä- ja Etelä-Ukrainassa. Näiden alueiden bisnes oli sidoksissa Venäjään ja heidän intresseissään oli pitää yllä hyviä suhteita Venäjän kanssa.
Tätä kautta syntyi myös kolmas ulottuvuus, jota ukrainalaiset nationalistit kuvasivat uudeksi itsenäisyystaisteluksi irti Venäjästä. Kysymys on myös etupiirijaosta eli Ukrainan asemasta Venäjän ja lännen vaikutuspiirien välissä. Tämä suurvaltapoliittinen jako johti siihen, että Ukrainan sisällissotaan sekaantuvat vahvasti myös ulkopuoliset voimat. Tämähän on tilanne useissa sisällissodissa.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkijäristyksiä

Venäjä on sekaantunut Ukrainan konfliktiin erittäin voimakkaasti. Venäläisten Ukrainassa “lomailevien” sotilaiden osuutta sotatoimiin ei kiistä kukaan. On päivänselvää, että Itä-Ukrainan tilanne ei olisi se mikä se nykyään on, ellei Venäjä olisi ollut siihen osallisena. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö myös länsi olisi sekaantunut konfliktiin.
Ex-suurlähettiläs Matlock arvosteli länttä siitä, ettei se ole ottanut huomioon Venäjän turvallisuusintressejä. Lännen suosikkipoika Mihail Gorbatshov oli ennen Putinin kriitikko. Tätä nykyä hän kannatta Putinin ulkopolitiikkaa ja puolustaa Krimin liittämistä Venäjään. Neuvostoliiton viimeiselle presidentille Gorbatshoville luvattiin suusanallisesti, että kun hän hyväksyy Saksojen yhdistymisen ja vetää joukot pois Itä-Saksasta ja muualta Itä-Euroopasta, niin Nato ei laajene tuumaakaan kohti itää ja Neuvostoliiton rajoja.
Gorbatshov on erittäin näreissään ja henkilökohtaisestikin loukkaantunut siitä, että nämä lupaukset on petetty. Nato on käyttänyt Venäjän heikkoutta hyväkseen ja laajentunut kohti Venäjän rajoja. Toisaalta Gorbatshov on myös näreissään Jeltsinille ja muille Neuvostoliiton hajottajille. Hänen mielestään oli suuri virhe, ettei Krimin kysymystä ratkaistu Neuvostoliiton hätäisen hajottamisen yhteydessä. Osatotuus on se, että Ukrainan kriisi voidaan tulkita Neuvostoliiton jo yli kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen hajoamisen jälkijäristykseksi.

Kylmän sodan kaiut

Venäjälle jäi sotilastukikohta Ukrainaan kuuluvalle Krimin niemimaalle. Alue on historiallisesti kuulunut tataareille. Katariina Suuri valloitti Krimin aikoinaan Venäjän imperiumin osaksi. Sevastopolin laivastotukikohta oli kiistakysymys myös Ukrainan itsenäistyessä vuonna 1991. Kun Ukrainassa tapahtui oranssi vallankumous vuonna 2004, Sevastopolin vuokrasopimuksen jatkaminen nousi esiin ja maiden välille kehittyi kiista sen kohtalosta. Vuokrasopimus oli umpeutumassa vuonna 2017, ja Venäjä valmistautui jo rakentamaan korvaavan tukikohdan Mustanmeren rannalle.
Suurlähettiläs Matlock oli Neuvostoliitossa Ronald Reaganin, Georg Bushin ja Mihail Gorbatshovin aikana, jolloin Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen liennytyspolitiikka ja ydinaseriisunta aloitettiin. Paitsi Matlock, myös muutamat muut yhdysvaltalaiset kylmän sodan soturit kuten Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski ovat olleet ainoita henkilöitä, jotka ovat pystyneet esittämään järkevän ulospääsytien Ukrainan kriisistä. He tottuivat toimimaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välisen voimapolitiikan maailmassa, jolloin lähtökohtana oli se, että Neuvostoliiton kanssa oli tultava toimeen ideologisista eroista huolimatta.
Kun Venäjä on voimistunut, lännessä suhtaudutaan siihen edelleen samoin kuin 1990-luvun alun heikkoon Venäjään, joka ei vyöryttänyt takaisin menettämiään asemia. Naton ja EU:n laajentuminen kohti Venäjän rajoja sekä talous- ja turvallisuuspoliittiset sopimukset tulkitaan Venäjällä osaksi etupiiritaistelua. Venäjä ei enää peräänny asemistaan vaan päinvastoin ottaa niitä takaisin. Tässä suhteessa maailma näyttää aika ikävältä, mutta näin Venäjän logiikka toimii. Me emme voi sille mitään. Vaikutuspiirien luominen tosin on myös lännen logiikkaa, jossa Suomi on mukana Euroopan unionin jäsenvaltiona.

Venäjän sisäpolitiikka

Ukrainan kriisi on synkentänyt Venäjän sisäpoliittista tilannetta. Venäjän liberaalit, jotka sisältävät sekä oikeistolaisia että vasemmistolaisia voimia, eivät kuulu nationalistiseen valtavirtaan. Heidän asemansa on heikentynyt ja oppositio on hajonnut. Meidän mediassamme paljon näkynyt Putin-kriitikko Aleksei Navalnyi, joka osallistui Moskovan pormestarinvaaleihin, on hyvä esimerkki tätä hajonnutta oppositiota. Hän arvostelee edelleen raivokkaasti Putinia, mutta on samalla antanut periaatteessa tukensa Krimin liittämiselle Venäjään. Liitostahan vastusti duumassa vain kaksi kansanedustajaa. Navalnyi on arvostellut Putinia siitä, että Krimin liittäminen tapahtui väärin. Venäjä joutui konfliktiin lännen kanssa, mitä ei olisi pitänyt tapahtua. Navalnyi syyttää koko Krimin tilanteen syntymisestä Neuvostoliiton kommunistista puoluetta ja Nikita Hrushtshevia, joka lahjoitti Krimin Ukrainan kansalle 1950-luvulla. Kukaan ei tuolloin ajatellut, että Neuvostoliitto tulisi hajoamaan ja siihen kuulunut Ukraina itsenäistymään.
Olemme ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen tilanteessa, jossa luotettavana pidetyn mielipidetiedustelulaitos Levada-keskuksen kyselyn mukaan enemmistö venäläisistä suhtautuu Eurooppaan kielteisesti. Koko Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan Eurooppaan on suhtauduttu myönteisesti lukuun ottamatta Georgian sodan aikaan syntynyttä lyhyttä jaksoa. Se ei ole mitenkään yllättävää kauppasodan ja taloussanktioiden määrittämässä vastakkainasettelun tilanteessa. Samaan aikaan monet venäläiset suhtautuvat äärimmäisen positiivisesti lähentymiseen Kiinan ja Aasian kanssa. Vuonna 2008 lähentymistä Kiinan kanssa kannatti vain 8 prosenttia venäläisistä. Euraasianisteille, sisäänpäin kääntyneille ja erittäin vanhoillisia arvoja edustaville ideologioille syntyy enemmän elintilaa. Venäjän avoimesti ja edistyksellisesti ajattelevat ryhmät joutuvat yhä ahtaammalle. Tähänastinen lännen sanktiopolitiikka ja Venäjän painostaminen on toiminut toisin päin kuin lännessä on haluttu ja väitetty.
Venäjän kuningastavoitteena on ollut jo kymmenen vuoden ajan Euraasian unionin luominen vastineeksi Euroopan unionille. Nykyiseen tulliliittoon kuuluu osa IVY-valtioista, tärkeimpinä Kazakstan ja Valko-Venäjä. Tähän liittyväksi poliittiseksi instrumentiksi Venäjä on havitellut Euraasian unionia, johon pyrittiin saamaan mukaan myös Ukraina.

Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimus

Ukrainassa pohdittiin assosiaatiosopimusta EU:n kanssa. Janukovitsh pisti sopimuksen jäihin, mutta Maidanin vallanvaihdoksen jälkeinen hallinto hyväksyi sopimuksen. Tässä menivät ristiin Venäjän ja EU:n intressit. Venäjä vaati neuvotteluja assosiaatiosopimuksen kauppapoliittisista pykälistä, mutta EU kieltäytyi neuvottelemasta Venäjän kanssa. Jos sopimuksen vapaakauppaa koskevat pykälät olisivat astuneet voimaan Ukrainan osalta, olisi Venäjän ja Ukrainan välille syntynyt tullimuuri, koska Venäjän ja EU:n välillä ei ole vapaakauppasopimusta.
Ennen Itä-Ukrainan kriisiä noin puolet Ukrainan vientituloista ja bruttokansantuotteesta syntyi Venäjän-kaupasta. EU:n assosiaatiosopimuksen talouspykälät olisivat romuttaneet tämän kaupan ja ajaneet Ukrainan syvään talouskriisiin. Janukovitshin hallinto valmistautui vaaleihin, ja siksi Janukovitsh epäröi assosiaatiosopimuksen solmimista, ei niinkään sen takia, että hän olisi Putinin kaveri. Myös monet venäläiset olivat pettyneitä Janukovitshin hallinnon tehottomuuteen ja korruptoituneisuuteen.
Tässä tilanteessa Janukovitsh päätti ottaa aikalisän assosiaatiosopimusneuvotteluille. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoa: EU:n sopimuksen lupaamat 700 miljoonaa euroa siirtymäkauden tukea muutamaksi vuodeksi tai Putinin 10 miljardia euroa. Jälkimmäinen sillä ehdolla, että tilanne jatkuisi kuten ennenkin eikä EU:ta lähennyttäisi. Kyseessä oli selkeä Venäjän ja Euroopan unionin välinen talouspoliittinen etupiiritaistelu. Janukovitsh ei hyväksynyt EU:n ehtoja, koska sen seurauksena syntyvät talouden ongelmat olisivat johtaneet väistämättä vaalitappioon seuraavissa presidentin- ja parlamenttivaaleissa.

Kansa uskoi assosiaatiosopimukseen

Ukrainalaisten reaktiota syntyneeseen tilanteeseen ei aavistanut kukaan idässä eikä lännessä. Maidanilla mieltään osoittaneet tavalliset ukrainalaiset, eivät siis aseistautuneet äärioikeistolaiset, laittoivat viimeisen toivonsa kuvitelmaan, että assosiaatiosopimus johtaa Euroopan unionin jäsenyyteen. He uskoivat, että tätä kautta Ukrainassa päästään vihdoin eroon korruptiosta, uudistetaan lainsäädäntö ja saadaan kehitettyä demokratiaa. Toiveet olivat oikeutettuja, sillä sekä Julia Timoshenkon että Viktor Janukovitshin hallinnot osoittautuivat yhtä suuriksi roistoiksi tavallisten ihmisten näkökulmasta.
Tilanne kärjistyi ja Venäjä kärsi tappion talouspoliittisessa sodassa. EU ei halunnut neuvotella Venäjän kanssa assosiaatiosopimuksen talouspykälistä. Kuitenkin Minskin rauhansopimusneuvottelujen yhteydessä Ukrainan hallitus teki päätöksen, jossa assosiaatiosopimus allekirjoitetaan poliittisilta osin, mutta siihen osuus sisältyvästä vapaakauppasopimuksesta jätetään auki. Keskusteluja taloudellisten etujen yhteensovittamiseksi jatketaan Ukrainan, EU:n ja Venäjän kesken.
Tämä tarkoittaa sitä, että pitkään jatkuneen Ukrainan sodan ja lukuisien kuolonuhrien jälkeen osapuolet palasivat neuvotteluissaan alkuun. Tässä suhteessa länsi toimi taitamattomasti, kun se kieltäytyi EU:n assosiaatiosopimusneuvottelujen yhteydessä neuvottelemasta Venäjän kanssa etujen yhteensovittamisesta. Ukrainalaiset ovat maksaneet siitä kovan hinnan.

Krim ja sotilaspolitiikka

Venäjän tavoitteisiin on liittynyt myös sotilaspolitiikka. Venäjällä kaivettiin esiin Neuvostoliiton aikaiset pääesikunnan suunnitelmat Sevostopolin laivastotukikohdan turvaamiseksi kriisin sattuessa. Suunnitelmat on epäilemättä päivitetty Neuvostoliiton hajottua sekä Ukrainan oranssin vallankumouksen tapahduttua 2004 ja todennäköisesti pari kertaa sen jälkeenkin. Vaikka Krimin liittämistä Venäjään on perusteltu kaunopuheisesti kulttuurilla ja historialla, on kysymys pohjimmiltaan sotilaspolitiikasta.
Koko Venäjän sotilaallinen ja sitä kautta poliittinen vaikutusvalta Mustallamerellä perustuu Sevastopolin laivastotukikohtaan. Mustaltamereltä Venäjällä on pääsy myös Välimerelle vaikuttamaan Lähi-idän politiikkaan. Sevostopolilla on siis Venäjälle globaali merkitys. Ukraina on Venäjälle turvallisuus- ja sotilaspoliittisesti huomattavasti merkittävämpi kysymys kuin Itämeren alue.
Venäjä arvioi, että Janukovtshin jälkeen Ukrainassa nousee valtaan sama porukka, joka edellisellä kerralla vallassa ollessaan oli lakkauttamassa Venäjän sotilastukikohtaa Krimin niemimaalla ja ajamassa venäläisiä sieltä pois. Näin ollen Venäjä päätti ottaa Krimin niemimaan lopullisesti haltuunsa soveltaen raakaa sotilaspolitiikkaa.
Janukovitshin syrjäyttämisen jälkeen Venäjä näki Ukrainan olevan luisumassa lännen vaikutuspiiriin. Venäjä pyrkii säilyttämään edes minimivaikutusvallan Ukrainassa maan federalisoimisen avulla. Venäjä yrittää tehdä Ukrainalle saman kuin länsi teki Saksan liittotasavallalle toisen maailmansodan jälkeen muodostamalla siitä federaation. Nyt Venäjä pyrkii vastaavasti estämään vahvan, nationalistisen ja Venäjälle vihamielisen keskushallinnon syntymisen Ukrainaan luomalla maasta eri itsehallinnollisiin, federatiivisiin alueisiin perustuvan liittovaltion. Venäjä-myönteiset itäiset alueet tasapainottaisivat länteen suuntautuneiden, nationalististen alueiden vaikutusta ja näin ollen koko Ukrainan luisumista lännen vaikutuspiiriin.

Venäjä ja Nato

Yhdysvaltojen Venäjä-politiikkaa kutsutaan uudeksi patoamispolitiikaksi. Kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen politiikka perustui siihen, että se pyrki liittolaissuhteilla ja Natolla patoamaan Neuvostoliiton vaikutusvallan ja sosialismin leviämisen Euroopassa. Venäjän näkökulmasta taas Nato laajenee ja piirittää Venäjän rajoja. Tämä kertoo osaltaan siitä, miksi Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyys on niin iso kysymys nykyisessä keskustelussa.
Suomella ja Ruotsille hakeutuminen Naton jäseneksi on Ukrainan kriisiäkin suurempi turvallisuuspoliittinen uhka. Jos Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon, Itämeri sulkeutuisi Naton sisämereksi ja Venäjän avoimelle pääsylle Itämerelle jäisi jäljelle vain Kaliningradin suikale Liettuan ja Puolan välissä. Tällainen tilanne ei tietenkään miellyttäisi Venäjää. Pietari ja Koiviston öljysatama jäisivät Suomenlahden pohjukkaan Naton puristuksiin.
Ukrainan kriisin aikana Baltian maat ovat nostaneet hälyä siitä, onko Natolla puolustussuunnitelmaa heidän varalleen vai ei. Barack Obama sanoi ennen viimesyksyistä Viron-vierailuaan, ettei Baltian maita voida puolustaa sotatilanteessa, koska venäläiset tulevat kolmessa tunnissa rajan yli Itämerelle. Tämä on pelkästään karttaa katsomalla helppo uskoa. Obaman lausunnosta nousi kova kohu ja Naton uskottavuus asetettiin kyseenalaiseksi. Tämän jälkeen Obaman kävi Tallinnassa julistamassa, että Viroa puolustetaan samalla lailla kuin Pariisia ja Lontootakin.
Viro haluaa Suomesta Naton jäsentä, koska Viron ja Baltian maiden puolustaminen on vaikeaa ilman Suomen ja Ruotsin resurssien ja alueiden käyttämistä. Siinä suhteessa Ruotsin ja Suomen solmima Nato-kumppanuussopimus, joka antaa infrastruktuurin, lentokentät ja satamat Nato-joukkojen käyttöön, on nimenomaan se mitä Nato tarvitsee, jos tilanne ajautuisi sotilaallisen vastakkainasettelun asteelle.
On kuitenkin kyseenalaista, lähteekö kukaan uhmaamaan ydinasevalta Venäjää ja vaarantamaan Pariisin, Lontoon, Berliinin tai Washingtonin turvallisuutta.

Venäjä Lähi-idässä

Syy siihen, miksi Syyrian karmeassa sisällissodassa ei jouduttu tilanteeseen, että Yhdysvallat ja länsi olisivat suorittaneet ilmaoperaation ja syrjäyttäneet al-Assadin vallasta silloin kun Syyriassa käytettiin kemiallisia aseita, oli se, että Venäjän ulkoministeri Lavrov teki aloitteen Syyrian riisumiseksi kemiallisista aseista. Ehdotus hyväksyttiin ilomielin.
Tähän taas oli merkittävänä syynä se, että Sevastopolin tukikohdasta oli toimitettu Syyrian hallitukselle tehokkaita venäläisiä ilmatorjuntaohjuksia vanhojen sopimusten mukaisesti. Tämä on myöskin estänyt Israelia iskemästä Syyriaan. Venäjä on mukana myös muun muassa Palestiina-kysymyksestä käytävissä neuvotteluissa ja laajemminkin Lähi-idän kansainvälisessä politiikassa. Venäjän tukikohta Sevastopolissa on osa Venäjän globaalia (vaikkakin rajallista) sotilaallista vaikutusvaltaa ja sillä on oma roolinsa maan liittolaissuhteiden ylläpitämisessä myös Lähi-idässä.

Ukrainan tulevaisuuden skenaariot

Ukrainan kriisillä on erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, joista ensimmäinen on lyhytkestoinen kriisi. Siinä Minskin prosessi jää henkiin ja johtaa poliittiseen ratkaisuun. Venäjän yleinen mielipide muuttuu aiempaa viileämmäksi länttä kohtaan, mutta lännen kanssa tehdään talousyhteistyötä, koska muita vaihtoehtoja ei ole.
Tässä skenaariossa taloussanktiot puretaan vähitellen. Niiden aiheuttamat haitat vaihtelevat alakohtaisesti. Venäjä jatkaa kuitenkin pitkän aikavälin pyrkimyksiään vähentää strategista riippuvuuttaan EU:sta ja pyrkii taloudellisessa kehityksessään suuntautumaan uusille toimialoille uusien kumppanien kuten Kiinan kanssa.
Ukrainan taloudellinen toipuminen vaatii tässäkin skenaariossa massiivista ulkoista tukea ja poliittinen epävakaus tulee jatkumaan. Kiova ja Länsi-Ukraina suuntautuvat länteen ja Itä- ja Etelä-Ukrainan bisnekset sitoutuvat Venäjään.

Toinen tulevaisuuden skenaario on keskipitkän aikavälin kriisi. Siinä Itä-Ukrainan taistelut jatkuvat ja separatistit tulevat oikaisemaan rajoja. Sotilaallisen turvallisuuspolitiikan rooli tulee korostumaan. Venäjä takaa sotilaallisella voimallaan Itä-Ukrainan alueiden poliittisen olemassaolon. Ukrainan taloudellinen ja poliittinen kriisi tulee jatkumaan. Venäjällä kansallismielisyys voimistuu, mikä luo paineita harjoittaa protektionistista talouspolitiikkaa. Ukraina jää pysyvään poliittisen ja sosiaalisen epävakauden tilaan. Kiova ei kykene aloittamaan välttämättömiä uudistuksia. Ukrainan eri alueiden johtajien merkitys korostuu.

Pahin skenaarioista on pitkän aikavälin kriisi. Siinä Venäjän tukemat separatistit ja Ukrainan armeija ajautuvat sotaan. Separatistit vakiinnuttavat suotuisammat rajat tasavalloilleen ja valtaavat lisää alueita Venäjän tuella. Ukrainan sisäpoliittisessa kehityksessä ajetaan sotilaallista ratkaisua Itä-Ukrainan tilanteeseen. Krim nousee uudelleen agendalle kriisiä kärjistäväksi kysymykseksi. Venäjän sotahaukat ottavat aloitteen ja muodostavat Itä-Ukrainasta turvallisuusvyöhykkeen Venäjälle. Tästä voi seurata jäätynyt konflikti, Itä-Ukrainan autonominen alue tai Itä-Ukrainan alueliitos Venäjään.

Pitkittyvän kriisin vaikutuksina energiatoimitusten epävarmuus Ukrainan kautta saattaa kasvaa, kauppasodasta tulee pysyvä asiaintila, sotilaallinen vastakkainasettelu kärjistyy ja Venäjä kääntyy pysyvämmin pois Euroopasta. Venäjä joutuu myös taloudelliseen taantumaan, josta seuraa poliittinen kriisi. Niin ikään Ukraina ajautuu syvään hallituskriisiin ja vahvojen oligarkkien valta vahvistuu. Kaikesta huolimatta Ukrainan taloussuhteet Venäjään ovat sille välttämättömyys.
Ukrainan kriisi ei suoranaisesti uhkaa Suomen turvallisuutta sotilaallisesti, mutta kriisistä on mahdollisuus kehittyä väärillä poliittisilla johtopäätöksillä ja toiminnalla tilanne, jossa Suomi ajaa itse itsensä entistä epäedullisempaan asemaan. Jo nyt tilanne Itämeren piirissä on jännittyneempi kuin kertaakaan sitten Neuvostoliiton hajoamisen. Venäjän intressit eivät varsinaisesti kuitenkaan ole Itämeren suunnalla. Kriisin eskaloitumisvaara on kuitenkin olemassa. Suomella on EU:n jäsenenä ja sen kanssa yhteistä Venäjä-politiikkaa tekevänä maana tarkan pelin paikka.