tanja

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Näköalattomat nuoret

Olen työni puolesta elänyt reilun vuoden ajan arkea yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden kanssa. Arkeen on mahtunut paljon ilon, surun ja hämmennyksen hetkiä, toivoa ja keinottomuutta. Monta kertaa olen ollut ärtynyt suomalaiselle järjestelmälle siitä, millä tavoin kotouttaminen ja sopeuttaminen tapahtuu. Vihainen olen ollut lukiessani asiattomia kirjoituksia turvapaikanhakijoista, ihmisistä.

Kirjoittelu on ollut värikästä mutta surullista luettavaa. Lähes yhtä haitallista on kuitenkin se, mikäli turvapaikanhakijoihin liittyvät haasteet sivuutetaan tai kielletään niiden olemassaolo. On totta, että turvapaikkaprosessiin liittyy monia vaikeuksia, ja niistä tulisi voida keskustella rakentavasti ja ratkaisukeskeisesti. Valitettavasti asiallisia kirjoituksia näkyy vähän, ja niidenkin ympäriltä keskustelu loppuu lyhyeen tai muuttuu vihamieliseksi ja sitä myöten asian kannalta hyödyttömäksi. Ainoastaan asiallisella arvioinnilla ja kokemuksista oppimalla voidaan rakentaa käytäntö, joka on inhimillinen ja oikeudenmukainen. Tällä hetkellä näin ei ole.

Suomeen yksin tulleista alaikäisistä suurin osa on afganistanilaisia, joista iso osa on syntynyt Iranissa, maassa, jonne heidän vanhempansa ovat jo aikaisemmin paenneet. Suomesta palautus tapahtuu kuitenkin Afganistaniin, joka on nuorelle täysin vieras ja missä hänellä ei ole minkäänlaisia läheisverkostoja. Jaoin Työpaikkojen rauhantoimikunnan Facebook-sivulle Suomen Kuvalehdessä julkaistun jutun koskien täysi-ikäiseksi tulleen turvapaikanhakijan saamaa kielteistä turvapaikkapäätöstä. Jakamani jutun oheen olin kirjoittanut, että ei liene suuri yllätys, jos nuori kielteisen päätöksen ja mahdollisen karkotuksen jälkeen radikalisoituu. Seuraavana päivänä tapahtui Turussa. Yksikään väkivallanteko ei ole hyväksyttävissä, on motiivi mikä hyvänsä. Teosta kantaa kuitenkin aina vastuun vain tekijä, ei koko kansanryhmä.

Viimeistään nyt on vakavasti lähdettävä miettimään turvapaikanhakua prosessina. On järjetöntä, että alaikäiset saavat vuoden oleskelulupia ja joutuvat odottamaan tietoa jatkoluvasta usean kuukauden ajan. On turha puhua kotouttamisesta ja integroimisesta tilanteessa, jossa nuori ei tiedä onko hänellä olemassa tulevaisuutta vai ei. Olen työssäni nähnyt, kuinka odottaminen ja epävarmuus nakertaa nuoren psyykettä pala kerrallaan, ja toivo hiipuu. Ihminen, joka on jo menettänyt kaiken ja menettää myös toivon tulevaisuudesta, on arvaamaton myös ympäristölleen.

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.