rauhantoimikunta

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Aikamatka arkistolta Lahteen

Teinpä syksyllä jonkin sortin aikamatkan, kun ensin keräsin ja seuloin muutaman täkäläisen järjestön arkistoikäisiä papereita Vetehisenkujalle luovutettavaksi. Luovutin mapit sun muut lipareet luetteloinnin jälkeen arkiston työntekijöiden säntillisesti seulottavaksi ja … ties mitä tekevätkään. Arkistosta kumminkin löytyy muutaman viikon ja kuukauden kuluttua mitä merkillisimmin hakusanoin etsittynä vaikka mitä. Vetehisenkujalla, Suomen Helsingissä, on siis Kansan Arkiston toimipiste. Mielenkiintonen paikka. Käy itse – vaikka ensin nettisivujen kautta!

Eikä paluukuormaksi saamani edellisvuoden toimintakertomuskaan ihan mielenkiinnoton ole.

Aikamatka alkoi oikeastaan – en edes arvannut etukäteen niin käyvän – kun lauantaiaamuna 3. syyskuuta oli Työpaikkojen rauhantoimikunnan kokous. Ajallisesti(kin) pääosan rohmusi SEL:n puheenjohtaja Veli-Matti Kuntonen, joka kertoi annettua aihetta leppoisasti soveltaen ajankohtaisesta työmarkkinatilanteesta. Kun Kuntonen kertoi likipitäen juurta jaksain aika pitkän pätkän kehityskulusta eri ilmiöineen ja sivuhaaroineen välillisiä seuraamuksia – ainakaan kaikkia – unohtamatta, vilahteli silmissäni sekä lehtien otsikoita että kokouksien keskustelunaiheita, jotka olin nähnyt muutamaa päivää aikaisemmin mappeja selaillessani. Aika iso osa näppieni läpi soluneista papereista oli naputeltu 70-luvulla. Naputeltu? Kyllä! Silloin oli RexRotary ja hiilipaperi vielä kova(näppinen) yhdistelmä järjestöväelle. Kun viime vuonna oli arkistoon toimitettu aineistoa viideltäkymmeneltä arkistonmuodostajalta ja äsken vein muutamalta lisää, niin voit(te) uskoa, että niinä aikoina kirjoituskoneita on taottu 1–10-sormijärjestelmällä aika paljon. Nooh, olipa joukossa sentään jokunen käsin kirjoitettu pöytäkirjavihkonenkin. Vanhin muistamani ”asiakirja” oli kuittivihko vuodelta 1927. Sen lehdillä oli kuitattu työväentalo-osakeyhtiöiden osuuksia.

Ai niin, jutun juoni jo pääsi vähän lipsahtamaan. Ei oikein voi välttyä ajatukselta, että jo silloin liki viisi vuosikymmentä sitten oli vasemman laidan järjestöväki aika hyvin jyvällä siitä, mitä maassa poliittisesti tapahtui. Siitä kertoo jo niin edellä mainitsemani lehtiotsikot kuin kokousten puheenaiheetkin.

Oikeisto vähintään pullistelee.

Se ei itselleni ollut yllätys, sillä toiset viisi vuosikymmentä aikaisemmin oli muun muassa oma isoisäni Felmannin pellolta ja Iso Mjölöstä hengissä selviten kokenut saman ilmiön sananmukaisesti kantapään kautta. Ja mahansa. Tyhjän mahansa. Ja silti oli muutamaa vuotta myöhemmin toimeliaasti rakentamassa kotikylän – nykyisin sanottaisiin – infraa. Tuli koulu, sähköt ja puhelin ja osuuskassa. Heti sodan jälkeen samat (jo) ukot auttoivat muun muassa pystyyn siirtolaisten maatiloja. Oltiin myönteisessä yhteistyössä valtion kanssa vaikkapa kylän (maatalous)koneaseman ja viljankuivaamon toiminnassa.

Missä ovat nykyään vastaavanlaiset yhteiset hankkeet?

Olen auliisti sitä mieltä, että iso tekijä rauhan säilyttämisessä on huolehtiminen oman väen toimeentulosta. Muitakaan ei ole syytä sysiä.

Tähän kohtaan pitänee rakentaa aasinsilta: 14. ja 15. tammikuuta 2017 käsitellään Lahdessa Ay-väen rauhanpäivillä alustuksin ja keskusteluin rauhantyön tilannetta ja näkymiä varsin monelta eri kantilta, vaikkei Tellus/Maa kulmikas olekaan.

Voisin mieltää rikolliseksi toimet, joilla – ikävä kyllä – Suomi (eikun hallitus Suomen nimissä) nykyään aiheuttaa tuhoa sekä kotona että aika kaukanakin ulkomailla. Eikä se tajua edes auttaa ahdistamiaan puhumattakaan siitä, että aktiivisesti pyrkisi lopettamaan karkeasti sanottuna ”uusien pakolaisten tuottamisen”.

Joensuussa 9.9.2016

Teksti: Ari Sulopuisto
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan jäsen.

www.kansanarkisto.fi