Turvallisuuspolitiikan rajut muutokset ovat uhka

[rapu] RaimoPesonen2016 (05.02.16)Suomen turvallisuuspolitiikka on rajussa muutoksessa. Yhtenä sen merkkinä eduskunnan puolustusvaliokunta yllätetään amerikkalaisten F-15-ilmaherruushävittäjien Venäjän rajan tuntumassa järjestettävällä harjoituksella, ja pienen kaivelun jälkeen tulee tieto myös amerikkalaisen panssarikaluston maahantulosta.

Vastaavan yllätyksen eduskunnalle tuotti Naton isäntämaasopimus. Selitys on kummassakin tapauksessa sama: kyse on kuulemma ”normaalista” harjoitustoiminnasta ja vanhojen sopimusten päivittämisestä. Normaalista verrattuna mihin? Kuumenevassa vesikattilassa istuvan sammakon tilanteeseen, jossa eläin sopeutuu uuteen normaaliin kunnes vesi kiehuu?

Harjoitukset hahmottuvat hyvin selkeäksi viestiksi itärajan yli – ja sillä on pystyyn nostetun keskisormen muoto. Jos ja kun Suomi päättää tällaisen viestin lähettää, olisi vähintäänkin suotavaa, että asia ei yllättäisi ainakaan eduskuntaa ja sen puolustusvaliokuntaa – sekä mahdollisesti myös presidenttiä. Jos näin on tapahtunut, on syytä kysellä virkamiesten valtuuksien ja vastuun perään – ja jos poliitikot menevät tässä piiloon virkamiesten selän taa, on syytä olla entistä huolestuneempi.

Kuten usein on todettu, Venäjän vuosisatoja kestänyt intressi Suomen suunnalla on sen varmistaminen, etteivät vieraat joukot käytä Suomen aluetta hyökkäykseen sitä vastaan. Suomen intressi taas on  ollut pitää vieraat joukot – mukaan lukien venäläiset – maasta poissa. Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana näiden intressien yhdistäminen onnistui varsin pitkään. Se ei näytä nykyistä johtoa pahemmin kiinnostavan.

Kokemukset puolueettomuuden ajasta näkyvät siinä, kuinka vähäistä kannatusta Nato-jäsenyys Suomessa nauttii. Liittoutumisen kannattajat näyttävät (ainakin hetkellisesti) hellittäneen tämän käärmeen piippuun ajamisesta, ja tilalle on tullut pyrkimys liittosuhteen synnyttämiseen ja syventämiseen suoraan USA:n kanssa. Nato-sanan häivyttäminen voi auttaa liittoutumisen markkinointia Suomessa, mutta Suomen ja Venäjän intressien kannalta kyse on samasta vanhasta tavarasta eri paketissa.

USA:n johtaman liittouman ja Venäjän välit ovat nyt tunnetusti kireät. Kun Venäjä on ilmoittanut pitävänsä Natoa itselleen suurimpana uhkana, amerikkalaisten hävittäjien ja panssarikaluston harjoittelu Suomen maaperällä tarkoittaa käytännössä puolen valintaa ja suurvaltojen kiistoihin osallistumista, mistä suomalaisilla luulisi olevan katkerasti hankittua varoittavaa tietoa.

Monet liittoutumisen kannattajat ilmoittavat auliisti, että Suomi on jo niin syvällä sotilasyhteistyössä, että liittoutumattomuus ei ole todellista, eli meillä on sotilasliiton rasitteet niskassamme ilman virallisen liittosuhteen suojaa. Tässä yhteydessä on myös usein tapana viitata talvisotaan ja väittää sen todistavan liittoutumattomuuden hyödyttömyydestä ja vaarallisuudesta.

Menneisyyteen tehtävissä rinnastuksissa on aina vaaransa, mutta jos käydään laatimaan analogioita 1930-lukuun, voi alkajaisiksi kaivaa esiin Paasikiven toteamuksen, jonka mukaan Suomi esitti ennen toista maailmansotaa puolueetonta pakon edessä. Suomen ulkopolitiikan viralliseksi linjaksi ilmoitettiin 1935 pohjoismainen suuntaus (eli puolueettomuus). Samaan aikaan sotilaiden ja tiedustelumiesten niin sanottu sotilaslinja teki tiivistä yhteistyötä Saksan kanssa. Saksalaisille vakuutettiin erikseen, ettei virallisista puolueettomuuhöpinöistä tarvitse välittää.

Puhe puolueettomuudesta upposi kyllä suomalaisiin äänestäjiin ja suureen osaan kansanedustajista, mutta ei tilannetta seuranneisiin ulkovaltoihin, Neuvostoliitto mukaan lukien. Suomen yhteistyö Saksan kanssa ei tunnetusti merkinnyt mitään silloin, kun suurvaltapoliittisen pelin kuviot saivat Stalinin ja Hitlerin muodostamaan hetkellisen liiton ennen toistensa kimppuun käymistä. Suomen ongelma 1939 ei ollut puolueettomuus, vaan puolueettomuuden epäuskottavuus.

Kaksilla rattailla ajaminen vaikuttaa leimaavan myös tämänhetkistä turvallisuuspolitiikkaamme, ja ilmeisesti liittoutumattomuutemme uskottavuuden rippeitä näverretään jälleen pienen ”sotilaslinjan” työnä – kansalais- tai eduskuntakeskustelun kautta muutos ei ole ainakaan tapahtunut.

Raimo Pesonen