toveri1

Tovereita jäljittämässä

Elokuvan Toveri, missä olet nyt? ohjaaja Kirsi Marie Liimatainen palkittiin Saksassa 5.11. Metropolis 2017 -palkinnolla parhaasta dokumenttielokuvan ohjauksesta. Saksassa paljon huomiota saanut elokuva sai Suomen ensi-iltansa 10.11. Toveri, missä olet nyt? nähtiin suomalaisissa elokuvateattereissa marras-joulukuussa. Liimatainen on kiertänyt erikoisnäytöksissä kertomassa ja keskustelemassa elokuvastaan.

 

Toveri, missä olet nyt? kertoo Kirsi Marie Liimataisen omista kokemuksista. Hän on kotoisin Tampereelta ja kasvoi vasemmistolaisessa työläisperheessä. Vuonna 1988 20-vuotias Kirsi Marie lähti Saksan demokraattiseen tasavaltaan opiskelemaan marxismi-leninismiä maineikkaaseen Wihelm Pieck -nuorisokorkeakouluun. Oppilaita koulussa oli 80 eri maasta, niin kommunistista valtioista kuin lännestä ja kolmannen maailman maista. Koulu loppui kesällä 1989. Syksyllä 1989 Berliinin muuri murtui ja vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi.

Liimatainen ja hänen opiskelukaverinsa muodostivat Wihelm Pieck -koulun viimeisen vuosikurssin. Kirsi Marie palasi Suomeen ja opiskeli näyttelijäksi. Hän ei pitänyt yhteyttä vanhoihin DDR:n aikaisiin tovereihinsa, koska ei tiennyt heistä välttämättä kuin koulussa käytetyn peitenimen. Maailma muuttui ja vuodet vierivät. Elokuvaohjaajaksi Saksassa valmistunut Liimatainen alkoi pohtia tuttujensa kohtaloita. Hän päätti ottaa heihin yhteyttä vuosikymmenien jälkeen ja tehdä aiheesta dokumentin. Toveri, missä olet nyt? vie katsojan huikealle matkalle ympäri maailmaa. Liimatainen jäljittää tovereitaan niin Boliviasta ja Chilesta kuin Libanonista ja Etelä-Afrikasta.

 

Ohjaaja pohtii elokuvansa suosion syytä Saksassa: ”Tällaista elokuvaa ei ole kukaan tehnyt aikaisemmin. Elokuvateatterin pitäjät kertoivat, että heillä kävi ensimmäistä kertaa hyvin iäkästä yleisöä, toisaalta nuoremmat hakeutuivat katsomaan leffaa raflaavan julisteen takia. Berliinissä on todella paljon erilaisia vaihtoehto- ja vasemmistoryhmiä. Tämä oli selvästikin berliiniläisten elokuva.”

Berliinin muurin murtumisen vaikutukset näkyvät globaalisti ympäri maapalloa. Tätä seikkaa kuvataan elokuvassa oivaltavasti. ”Moni saksalainenkin katsoja kertoi, ettei ollut koskaan miettinyt, että muurin murtumisen aiheuttama dominoefekti oli maailmanlaajuinen. Sen vaikutus tuntuu tänäkin päivänä. Saksassa kukaan muu ei ollut uskaltanut tehdä tällaista elokuvaa, koska heillä on tietty tapa, jolla DDR:ää käsitellään. Siihen liittyvät Stasi-leffat, komediat ja fiktiot. Niihin ei liity analyyttistä erittelyä sosialistisesta ideologiasta tai -liikkeestä.”

Jotkut Wihelm Pieck -koulun oppilaat tulivat opiskelemaan luvatta, jotkut luvan kanssa. Osalla heistä oli systeemin hyväksymä pikkupioneeritausta, osa taas tuli eri maiden maanalaisista kommunistisista liikkeistä. Tositoimissa olleet vapaustaistelijat esiintyivät koulussa peitenimillä. Opiskelukaveritkaan eivät tienneet heidän oikeita henkilöllisyyksiään. ”Wihelm Pieck -koulusta on tehty ohjelmia Saksan televisioon. Niissä on keskitytty kylmään sotaan. Haastateltavat puhuivat musta palkki silmiensä edessä. Ulkomaalaiset opiskelijat loistivat poissaolollaan, näissä saksalaisissa tv-reportaaseissa haastateltiin aina vain itä- ja länsisaksalaisia.”

DDR:n perintö on yhä niin kuuma peruna, ettei siitä ole haluttu juuri puhua Saksojen yhdistymisen jälkeen. Toveri, missä olet nyt? on herättänyt keskustelua myös Suomessa. Koko sosialistisen itäblokin kaatuminen on täälläkin aihe, jonka käsitteleminen on pahasti kesken. Neuvostoliitto ja DDR herättävät vanhemmissa sukupolvissa voimakkaita tunteita, kuten vihaa ja häpeää.

”Se miksi halusin tehdä tämän elokuvan liittyy voimakkaasti siihen päivään, kun Berliinin muuri murtui. Menin silloin tapaamaan isovanhempiani ja kysyin heiltä ensimmäiseksi, mitä te ajattelette nyt. He olivat todella hämmentyneitä. Vaarini ei pystynyt käsittelemään asiaa ollenkaan. Mummoni kanssa kävin aiheesta todella pitkiä keskusteluita. Hän pystyi analysoimaan sitä, mihin oli uskottu ja miksi. Isoäitini pohti, oliko hän pispalalaisena tehdastyöläisenä tehnyt jotain väärin, kun hän oli lakkoillut tehtaassa. Äkkiä kaikki kommunismi tulkittiin Erich Honeckerin tai Stasin tukemiseksi.”

 

Elokuvan tekeminen oli Kirsi Marie Liimataiselle osa omaa puhdistautumisprosessia, jota hän on käynyt läpi muun muassa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Motivaatio elokuvan tekemiseen syntyi omassa perheessä käydyistä keskusteluista. Hän on omistanut elokuvan isoäitinsä muistolle.

Liimatainen määrittelee perusarvokseen tasa-arvon. ”Vaikka tulen tosi köyhästä perheestä, meillä ei vallinnut katkeruus, vaan eteenpäin menemisen henki. ’Lue ja kehitä itseäsi’ oli ohjenuorana. Perheessämme ajateltiin, että ketään ei saa halveksua. Alkoholistimiehiä kaduilla piti tervehtiä. Kun Suomeen tuli chileläisiä pakolaisia, mummo sanoi että he ovat ihan samanlaisia kuin me. Jos luen lehdestä, että nykyään neljä ihmistä omistaa lähes koko maailman, se on minusta todella ahdistavaa.”

”On tärkeää, että ihmiset pystyisivät opiskelemaan ja kehittämään itseään. Myös rasismi ja fasismi ovat minulle punaisia vaatteita. Tänä syksynä Tampereella järjestetty natsimarssi oli mielestäni aivan hirveä juttu. Ajattelin, että tällaista ei voi tapahtua Suomessa. Vaikka tasa-arvo ja vapaus kuulostavat arvoina kliseiltä, seison täysin niiden takana. Vapaudella tarkoitan sitä, että ihminen saa olla sellainen kun on ihonväristä, uskonnosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.”

toveri2Nämä perusarvot olivat aivan yhtä tärkeitä 1980-luvulla kuin nykyäänkin. Mitkä asiat ovat sitten päässeet happanemaan, jos ajatellaan nykymaailmaa vasemmistolaisten taikka kommunististen arvojen näkökulmasta?

”En usko, että elokuvan tekeminen muutti minua, joskin se kartutti tietojani maailmasta. Olen hämmentynyt siitä, että nämä ihmiset eri puolilla maailmaa käyttivät käsitettä sosialistinen paratiisi. He olivat unelmoineet siitä. Pettymykset tähän paratiisiin olivat hyvin samankaltaisia.”

Liimatainen kertoo, että puolueessa toimiminen, poliittiset valtapelit ja autoritäärinen johtaminen olivat olleet pettymyksiä sekä hänelle että hänen haastattelemilleen ihmisille.

 

Elokuvan hämmentävimmät hetket koetaan Boliviassa, jossa Liimatainen tapaa entisen opiskelutoverinsa Nidian. Tämän kiinnostuksen kohteita tänä päivänä ovat alkuperäiskansojen uskonnot henkineen sekä luontaishoidot. Nidia ei koe enää olevansa laumasielu, vaan yksilö joka tekee omat päätöksensä. Kirsi Marie ja Nidia myös haastattelivat Bolivian vasemmistolaista presidenttiä Evo Moralesia.

Jos Latinalaisen Amerikan vasemmistolaiset taistelivat ennen suuryrityksiä ja USA:ta vastaan, nyt vihollisiksi ovat vaihtuneet oikeistoa myötäilevät kansalaisjärjestöt. Kriittisyys Yhdysvaltoja kohtaan on sentään pysynyt vakiona. Eurooppalainen ja eteläamerikkalainen käsitys vasemmistolaisuudesta ovat etääntyneet toisistaan. Kun Evo Morales sanoo, että ”On yleisesti tiedettyä, että kansalaisjärjestöt ovat imperialismin välikäsiä” tai ”Ympäristönsuojeluliike on uusi kolonialismin muoto”, ollaan aika kaukana eurooppalaisen punavihreän väen käsityksistä paremmasta maailmasta.

”Jätin tietyt asiat elokuvassa kommentoimatta. Syötin koko ajan eri vinkkelistä asioita, jotta katsojat saisivat oman ajatusprosessinsa käyntiin. Puhuin Nidian kanssa Moralesin kommenteista. Nidia sanoi, että eurooppalaiset näkevät kansalaisjärjestöt tosi hienona juttuna, mutta hän on itse kokenut, että kansalaisjärjestötoiminta voi myös epäonnistua täysin. Nidian mukaan eurooppalaiset hienot ja viisaat ihmiset tulevat Boliviaan ja aloittavat jonkin projektin. Projektia ei kuitenkaan seurata ja rahat ohjautuvat hankkeeseen, joka ei koskaan etene. Kansalaisjärjestöt eivät tee projekteja bolivialaisten ehdoilla tai mieti, miten hankkeet sopisivat Boliviaan. Nidia on siis pitkälti samaa mieltä kuin Morales.”

Monia kansalaisjärjestöjä Boliviassa rahoittaa Yhdysvallat, jonka intresseissä ei luonnollisestikaan ole Evo Moralesin vasemmistohallinnon tukeminen.

 

Etelä-Afrikasta Kirsi Marie Liimatainen etsi ystäväänsä Dumaa, joka oli toiminut ANC:n vapaustaistelijana apartheid-hallinnon aikaan. Duma oli peitenimi. Kirsi Marie päätyi lukuisten tiedustelujen jälkeen Duman haudalle. Etelä-Afrikan todellisuus näkyy elokuvassa militanttina ja väkivaltaisena, ja mikä pahinta, valkoisten mustiin kohdistama rasismi rehottaa maassa edelleen voimakkaana.

”Kuvani Etelä-Afrikasta oli 80 prosenttia positiivisempi kuin mitä maan todellisuus on. Koko reissu oli masentava. Se oli pisin tätä elokuvaa varten tekemistäni matkoista. Ensinnäkään en löytänyt helposti Duman jäljille. Ihmiset olivat masentuneita, turhautuneita ja negatiivisia. Minulle henkilökohtaisesti oli vaikeaa uskoa, että valkoiset asuivat yhä vartioitujen muurien takana piikkilangalla eristetyissä taloissaan. Köyhät mustat asuivat samoissa slummeissa kuin apartheidin aikanakin. Mustat ja valkoiset eivät juuri kohdanneet toisiaan. Omasta saksalaisesta kuvausryhmästäkin näkyi rasismi. He eivät esimerkiksi kätelleet hökkelikylässä asuvia mustia aids-orpoja. Itse kättelin heitä ja työryhmäni vaati, etten koskisi noihin ihmisiin, koska he ovat sairaita.”

Kirsi Marie ei tiennyt kouluaikana DDR:ssä, mitä Duma, jolla oli isot arvet vatsassaan, teki Etelä-Afrikassa. ”Jos olisin tiennyt, olisin ollut itsekin vaarassa. Järjestelmäämme kuului periaate: ’Älä kerro toiselle mitään, koska jos kerrot, toinen on vaarassa ja itsekin olet vaarassa.’ Duma kyllä kertoi aikanaan kohtaamastaan kidutuksesta ja vankilassa istumisesta. Minulle jäi voimakkaasti mieleen hänen lauseensa: ’Olen joutunut opettelemaan, etten vihaa valkoista ihmistä.’ ”

Nykyään Etelä-Afrikan valkoiset ja musta keskiluokka ovat onnistuneet luomaan maasta kuvan menestyvänä ja rikkaana Afrikan maana. ”Autokuskinamme oli vanhempi musta mies. Ehdotin, että hän tulee syömään kuvausryhmämme kanssa. Hän tuli ja kertoi minulle, ettei ole koskaan istunut ravintolassa valkoista naista vastapäätä. Otin häntä kädestä, eikä itku ollut kaukana.”

 

Libanonilaisen Nabilin nykypäivässä elää voimakkaasti kapitalismin henki. Nabil on asunut Saksassa nuorisokoulun jälkeen. Hän puhuu avoimesti kommunistisesta menneisyydestä, mutta on löytänyt uuden poliittisen kodin libanonilaisesta uusliberalistisesta Future-puolueesta. Hyvinvoiva ja menestyvä Nabil toimii puolueessa Saksasta käsin.

Aivan toisenlaisen kuvan Libanonista antoi käynti maan eteläosassa, jonka on šiiamuslimien Hizbollah-järjestön hallussa. Kirsi Marie ja Nabil käyvät tapaamassa vanhaa koulutoveriaan Ghazwania. Hän toimii kahvilayrittäjänä ja uskoo yhä sosialismiin, mutta valittaa ettei hänelle sopivaa puoluetta enää ole. Moni vanha vasemmistoradikaali on ottanut maailmankuvansa johtoajatukseksi uskonnon. Ghazwanin mukaan islam elää nyt radikaalia vaihettaan, joka juontaa juurensa kolonialismista. Vasemmistolla ei ole suurta roolia arabikevään jälkeisessä vallankumouksellisuudessa.

”Minulle oli yllättävää, että Ghazwan perheineen eli modernia elämää Hizbollah-alueen keskellä. Etelä-Libanonissa oli selvää kenelle valta kuuluu. Myös YK:n tarkkailijat olivat näkyvästi esillä alueella. Vaikka Etelä-Libanonissa näki myös hunnutettuja naisia, sai Ghazwanin perhe elää rauhassa omaa elämäänsä. Heidän tyttärensä osasi hyvin englantia ja opiskeli amerikkalaisessa yliopistossa. Myös vaimo oli modernin oloinen ja pohti muun muassa arabikevättä analyyttisesti.”

Liimataisen elokuva ei anna suoria vastauksia tai kysy selkä seinää vasten asetettuja kysymyksiä, mutta se käynnistää katsojan päässä prosessin siitä, mikä oikeastaan on elämässä tärkeää. Elokuvan hienoin piirre on siinä, että se haastaa ja aktivoi katsojan.

Kirsi Marie Liimatainen kertoo, mikä on hänelle ollut tärkeintä palautetta. ”Olin kutsunut Suomen näytöksiin muutamia vanhempia kommunisteja. He pitivät puheita esityksen jälkeen ja kehuivat elokuvaa hyväksi ja tärkeäksi. He ottivat elokuvan sanoman vastaan ja sanoivat, että kommunismia on syytäkin kritisoida tänä päivänä. Myös muilta vasemmistolaisilta tuli hyvää palautetta. Monet ovat kertoneet omasta elämästään tai omista pettymyksistään. Kaikilla on herännyt kuitenkin ajatus siitä, että nyt pitäisi tehdä jotain. Monet miettivät miten he voisivat jälleen kokoontua yhteen ja muuttaa maailmaa.

Helsingissä elokuvasta käytettiin termiä ’eheyttävä’ ja Tampereella sitä pidettiin puhdistavana kokemuksena. Olen myös kuullut sanan ’voimaannuttava’ elokuvan yhteydessä. Juuri tätä olen itsekin halunnut. Toveri, missä olet nyt? toimii myös ihmisille, jotka eivät ole koskaan olleet mukana vasemmistolaisessa politiikassa. Hekin ovat lähteneet pohtimaan omaa idealismiaan, aktiivisuuttaan, arvojaan tai toimintaansa niiden eteen arjessa.”

Teksti Timo Kalevi Forss