Talousongelmia, sosiaalisia kriiseja ja autoritaarisuuden uusi nousu

isokansi_turvallisuuspolitiikan_taskukirja_2016Rauhanpuolustajien Pystykorvasarjassa ilmestyi vastikään Raimo Pesosen teos Turvallisuuspolitiikan käsikirja 2016 – Viholliskuvien paluu. Kirja julkistetaan maanantaina 3.10. Helsingissä Gaudeamus Kirjassa & Kahvissa kello 16.30. Julkaisemme alla kirjasta otteen. Teos postitetaan jäsenlahjana Rauhanpuolustajien jäsenille, muut voivat ostaa sen vaikkapa nettikaupastamme.

TALOUSONGELMIA, SOSIAALISIA KRIISEJÄ JA AUTORITAARISUUDEN UUSI NOUSU

Peruskoulun historian oppikirjoissa kerrotaan, kuinka 1920- ja 1930-lukujen talouskriisit ja niiden aiheuttamat sosiaaliset ongelmat lisäsivät autoritaaristen liikkeiden kannatusta ja toimivat lopulta toisen maailmansodan sytykkeinä. Kyseessä on vuosikymmeniä sitten vakiintunut historian tulkinta, mutta kesällä 2016 vaikuttaa siltä, että asia on jäänyt kokonaisilta päättäjien sukupolvilta sisäistämättä.

Niinpä historia näyttää monilta osin toistavan itseään. Svengaavan 20-luvun pörssinerojen modernit vastineet ja heidän toimintamahdollisuuksiensa turvaamiseen keskittyvä poliittinen eliitti ovat synnyttäneet maailmanlaajuisen talousongelmien vyyhdin, joka kietoutuu yhteen ympäristöongelmien ja sosiaalisten kriisien kanssa.

Yhteiskuntatieteiden tohtori ja entinen ministeri Ele Alenius toteaa Helsingin Sanomissa, että “yleismaailmalliset uhat, talousjärjestelmän kriisit ja digitalisoitumisen aiheuttamat työelämän muutokset muodostavat yhdessä ennennäkemättömän suuren ongelmien kasautuman”. Alenius jatkaa, että koska “ongelmat ovat kasautuneet uusliberalismia korostavan kehitysfilosofian vallitessa, olisi loogista, että ihmiskunta irtautuisi yksipuolisesti vapautta korostavasta ajattelusta ja suuntautuisi kohti hallitun kehityksen aikakautta”.

Kovin vahvoja signaaleja tällaisesta muutoksesta ei ole vielä nähtävissä. Sen sijaan autoritaarinen ajattelu on tehnyt paluun. Se hakee voimaa sosiaalisista kriiseistä, työpaikkojensa ja toimeentulonsa puolesta pelkäävien tyytymättömyydestä, epävarmuudesta ja pelosta. Kielenkäytön armottomuudessa ja ihmisarvon kyseenalaistamisessa autoritaariset liikkeet ja uusliberalistinen hegemonia lyövät kättä ja tukevat toisiaan.

Henkilökohtaisessa elämässä koettu turvattomuus vaikuttaa myös siihen, kuinka maailmanpolitiikan tapahtumia tulkitaan – ja yksilötason kokemukset taas heijastuvat jollakin aikavälillä valtioiden väliseen politiikkaan. Tästä näkökulmasta Kirkon tiedotuskeskuksen verkkoviestintäpäällikkö Lari Lohikosken Suomen Kuvalehden blogissa helmikuussa 2016 käsittelemä Social Mood Indicator -projektin loppuraportti on huomionarvoinen, mutta erityisesti sen pitäisi soittaa aiemmin lainatun ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon laatijoiden hälytyskelloja: “turvallinen ja luottamukseen perustuva yhteiskunta” vaikuttaa raportin perusteella muuttuvan yhä kaukaisemmaksi tavoiteeksi.

Sisä- ja puolustusministeriöiden vuosina 2011–13 rahoittama Social Mood Indicator on otokseltaan erittäin laaja, ja se valmistui 2013. Lohikoski toteaa, että “Raporttia ei kuitenkaan ole koskaan julkaistu, eikä tutkimusta jatkettu.” Raportin vaientamiseen saattaa olla syynä se, että seurantajakson loppupuolella jo lähes puolet suomalaisista luokitellaan “vieraantuneiksi”. Myös muutoksen nopeus ja suunta vaikuttavat huolestuttavilta. Tutkimuksessa niin sanottujen “yhteiskunnan vetureiden” osuus väestöstä oli 72 prosenttia vielä elokuussa 2011, kun tammikuussa 2013 tuohon luokkaan kuului enää 22 prosenttia suomalaisista. Lohikosken mukaan raportti “ei jää vain tilanteen kuvaamiseen, vaan antaa myös politiikkaohjeita tilanteen kärjistymisen estämiseksi. Ei tulisi käynnistää suuria muutoshankkeita, harjoittaa kireää kontrollia tai pelata poliittisia pelejä. Näiden sijaan tulisi pyrkiä rakentamaan yhteistä visiota laajasti keskustellen, etsimällä sellaisia yhteisesti hyväksyttyjä asioita, joiden varaan on mahdollista rakentaa luottamusta. Tulisi käynnistää konkreettisia tukitoimia lähellä ihmisiä ja välttää asioiden monimutkaistamista. Jokainen voi miettiä kummalla polulla Suomi on kulkenut.”

Turvattomuutta monella tasolla

Esimerkkiä talousromahduksen ja sosiaalisen kaaoksen jälkeisestä autoritaarisesta hallinnosta ei tarvitse hakea naapurimaatamme Venäjää kauempaa. Presidentti Vladimir Putinin valta versoo 1990-luvun Boris Jeltsinin kauden kaaosmaisista ryöstökapitalismin vuosista, ja sen tukemiseen käytetään myös nationalistisia viholliskuvia.

Euroopan unionissa on kauhisteltu Unkarin äärioikeistolaistumista, mutta suhteellisen vähän on pohdittu ilmiön yhteyksiä maan 1990-luvulla läpikäymiin kovakouraisiin yksityistämisohjelmiin ja menoleikkauksiin.

Esimerkkejä vastaavasta kehityksestä ei ole vaikea löytää muualtakaan. Erilaiset ääriliikkeet hakevat vihollisia omien rajojen sisältä, ja valtioiden tasolla niitä löydetään entistä useammin myös rajojen takaa. Kun nämä kehityskulut ovat käyn- nissä lähes kaikkialla, monenkeskisen epäluuloisuuden kierre on helppo synnyttää ja se vahvistaa helposti itse itseään.

Toimittaja ja tietokirjailija Elina Grundström kysyi kesällä 2015 Helsingin Sanomien julkaisemassa kolumnissaan otsikolla “Suomessa tapahtuu asioita, jotka eivät ole normaaleja, vaikka niitä sellaisiksi väitetään”, että “onko tämä ennemminkin sotaan valmistautuva kuin kansantaloutta tasapainottava hallitus?” Grundström toteaa, että “jos valtion pitää todella siirtää kymmenen miljardia euroa päivähoidosta, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta hävittäjähankintoihin, Suomeen kohdistuu sotilaallinen uhka, jonka rinnalla millään muulla ei ole mitään väliä. Samaan aikaan päättäjät vakuuttavat, että heillä on ’yhteinen tilannekuva’ eli täsmälleen sama käsitys Suomen ongelmista. Tämäkin kuulostaa enemmän poikkeustilalta kuin normaalilta pohjoismaiselta demokratialta.”

Jo ennen Juha Sipilän hallituksen muodostamista on puhuttu paljon demokratian “tehottomuudesta” tai kaivattu “johtajuuden osoittamista”. Samankaltaisia fraaseja kuullaan niin Venäjältä, EU-maiden sisältä kuin USA:n presidentinvaalikamppailustakin. Monialaiseen turvattomuuteen haetaan vastauksia vahvasta johtajuudesta ja hyökkäämällä banaaleja viholliskuvia vastaan.

Ei ole sinänsä yllättävää, että myös suomalaisen nationalismin perinteinen ulkoinen vihollinen Venäjä on saanut retoriikassa yhä pelottavampia piirteitä – eikä Venäjä ole omalta osaltaan vaikeuttanut viholliskuvien rakentajien työtä sotilasoperaatioillaan Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa. Kyseiset kansainvälisen oikeuden loukkaukset ovat yksiselitteisen tuomittavia, mutta mikään ei osoita niiden aiheuttavan suoranaista uhkaa Suomelle, vaikka näin on useissa puheenvuoroissa väitetty. Ajatukseen Suomeen kohdistuvasta uhasta – ja ylipäätään itänaapurista synnytettyyn viholliskuvaan – sisältyy kantavana voimana pohjaolettamus, jonka mukaan Venäjä on muista valtioista perustavanlaatuisella tavalla poikkeava toimija, arvaamaton, ennakoimattoman aggressiivinen ja epärationaalinen. Tämän poikkeavuuden esitetään tekevän perinteisen ulkopolitiikan keinoista suhteellisen tehottomia, jolloin vaihtoehdoksi jää vain varustautuminen ja sotilaallinen liittoutuminen.

Ylen haastatteleman Aleksanteri-instituutin johtajan Markku Kivisen mukaan “Suomalaisten kannalta arvaamattomalta näyttää toiminta, joka ei noudata kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisten sopimusten muodollisia pelisääntöjä. Suurvallat eivät niitä noudata silloin, kun niiden intressit törmäävät yhteisiin intresseihin. Tässä mielessä Venäjä näyttäytyy arvaamattomana, mutta jos sitä vertaa Kiinaan ja Yhdysvaltoihin, ei se ole sen arvaamattomampi kuin nekään.”

Venäjän ja läntisen sotilasliiton Mustanmeren suunnalla pitkään käynnissä ollut köydenveto sai uusia sävyjä jo Georgian sodan jälkeen 2008 – samana vuonna, jolloin myös finanssikriisi alkoi synnyttää maailmanlaajuisesti reaalitalouden ongelmia. Krimin miehitys ja Itä-Ukrainan taistelut ovat edelleen lisänneet jännitystä, ja molemminpuolinen uho ja aseidenkalistelu on levinnyt myös Itämeren alueelle ja horjuttanut täällä vallinnutta tasapainoa. Uudessa ristiriitatilanteessa Suomi vaikuttaa hylänneen toisen maailmansodan jälkeen vallinneen peruslinjauksensa suurvaltojen kiistojen ulkopuolella pysyttäytymisestä.

Teksti on ote Raimo Pesosen uudesta kirjasta Turvallisuuspoliittinen taskukirja 2016 – Viholliskuvien paluu. Rauhanpuolustajat & Like 2016.

raimopesonen