Avainsana-arkisto: Yhdysvallat

Maailman­järjestykset muutoksessa

Suomessa vieraillut professori Amitav Acharya ei näe, että Yhdysvaltojen valta-asema olisi uhattuna vielä vähään aikaan. Maa tulee säilyttämään sotilaallisen ja taloudellisen johtajuutensa. Mutta hänen mukaansa jo nyt on tarpeeksi joukkoja liikkeellä haastamaan Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestyksen. Acharya korostaa muutoksen vääjäämättömyyttä yhteiskunnallisessa tutkimuksessa: myös muiden kuin eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten ihmisten kokemukset nousevat merkityksellisiksi.

 

Aasian maiden taloudellinen vahvistuminen horjuttaa Yhdysvaltojen johtamaa maailmanjärjestystä. Etenkin Kiinan ja Intian roolit sekä alueelliset instituutiot kuten BRICS, Shanghain yhteistyöjärjestö SCO, Euraasian talousyhteisö EEU, Kaakkois-Aasian yhteistyöjärjestö ASEAN ja esimerkiksi Afrikan unioni luovat uudenlaisia tiiviimpiä yhteistyön muotoja.

Ilmastonmuutoksen yhteiskunnalliset, taloudelliset ja maailmanpoliittiset seuraukset tulevat vaatimaan kansainvälistä yhteistyötä ja dialogia. Suomessa syyskuussa vieraillut professori Amitav Acharya uskoo, että yhteistyö vaatii muutosta myös tiedeyhteisön toiminnassa.

”Kansainvälisten suhteiden teoriaa on jo hyvin kauan dominoinut läntinen ja ennen kaikkea yhdysvaltalainen tiedeyhteisö, yhdysvaltalaiset oppimiskeskukset ja akateemiset julkaisut. Niiden piirien, jotka ovat hallinneet tiedeyhteisöä, on vaikea luopua asemastaan.”

Kansainvälistä arvostusta ympäri maailmaa luennoillaan ja julkaisuillaan niittänyt intialaissyntyinen Acharya on edistänyt jo vuosikymmenien ajan uudistunutta globaalia kansainvälisten suhteiden oppialaa. Sen tulisi sisältää paremmin myös ei-eurooppalaisten ja ei-yhdysvaltalaisten kokemukset tutkimuksessa teorioiden, käsitteiden ja maailmankuvien rakentamisessa. Maailmassa on otettava huomioon myös niin sanotun ei-läntisen maailman kokemukset ja todellisuus, muuten ei dialogia synny. Acharya mukaan kehitys tulee vääjäämättä johtamaan laaja-alaisempaan tutkimukseen.

”Globaali kansainvälisten suhteiden tutkimusala tähtää moninaiseen lähestymistapaan, teoriaan ja metodeihin. Kyse on inklusiivisesta projektista, joka pyrkii rakentamaan siltaa ’länsi vastaan muut’ -ajattelun tilalle. Kaikki ovat tervetulleita. Riittää, että on tarpeeksi sensitiivinen ottamaan huomioon erilaisia toimijuuksia, kokemuksia ja ei-läntisen maailman panoksen.”

Acharya uskoo, ettei muutos tapahdu yhdessä jysäyksessä, vaan tuhansin pienin askelin. Se ei välttämättä käynnisty Euroopassa tai Yhdysvalloissa vaan niiden ulkopuolella, kun opiskelijat palaavat kotimaihinsa ja joutuvat soveltamaan oppimaansa maittensa yhteiskunnallisiin realiteetteihin. Näin tutkimus ja sitä kautta maailmankuvat muuttuvat ja luovat uusia todellisuuksia, jotka ovat liian pitkään jääneet eurokeskeisten tulkintojen marginaaleihin. Kuva maailmasta kehittyy moninaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi.

MULTIPLEX-MAAILMANJÄRJESTYS

Globaalit haasteet vaativat ylikansallista yhteistyötä, ja siksi on ymmärrettävä, millaisessa maailmassa elämme. Acharya kuvaa nykyistä maailmanjärjestystä ja sen monia toiminnan tasoja termillä Multiplex World Order. Hänen mukaansa termi vihjaa, että edessämme on joukko lukuisia toimijoita monenlaisissa riippuvuussuhteissa. Silti maailmasta on tullut vähemmän hegemoninen. Maailmaa ei pysty enää 2000-luvulla käsittämään pelkästään valtiollisten ja ylikansallisten toimijoiden kautta. Kansalaisjärjestöt ja yksilöt tulee ottaa mukaan tarkasteluun entistä voimakkaammin. Acharya ei allekirjoita kehitystä moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.

”Termi on lähtöisin 1900-luvun Euroopasta. Se resonoi ja liittää itseensä oletuksen konfliktista. Mielestäni se on liian determinististä, sitä paitsi 2000-luvun maailma on hyvin erilainen kuin maailma viime vuosisadalla. Moninapaisuus on vain yksi osa maailmanjärjestystä. Se on lähinnä vallan jakamista. Samaan aikaan on käynnissä monia muita prosesseja.”

Acharyan mukaan Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on onnistunut tekemään merkittävää vahinkoa Yhdysvaltojen ”pehmeälle vallalle” (soft power). Hän ei tarkoita pelkästään Trumpin ympärillä vaikuttavia rasistisia tahoja, vaan vetäytymistä monista keskeisistä kansainvälisistä kauppasopimuksista (TPP) ja yhteistyöelimistä (Pariisin ilmastosopimus). Acharya pitää Trumpia kyvyttömänä hoitamaan tehtäväänsä ja toteaa, että maailman voimatasapainon siirtyminen juontaa juurensa Trumpia edeltäneeseen aikaan. Se on kehityskulku, joka alkoi jo 20–30 vuotta sitten. Trump on pikemminkin seuraus ja hyödynsi USA:n heikkenemistä vaaleissa. Yhdysvallat ei dominoi enää globaaleja instituutioita. Mutta niille, jotka odottavat Yhdysvaltojen pikaista romahtamista, Acharyalla on huonoja uutisia.

”Pitää erottaa kysymykset, heikkeneekö Yhdysvaltojen oma maailmanvalta vai sen luoma maailmanjärjestys. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään. Uskon, että Yhdysvaltojen liberaalin hegemonian aika on ohi. Kansainvälinen liberaali maailmanjärjestys ei häviä, mutta se ei koskaan ollut globaalijärjestys. Se oli yksi muiden joukossa. Jotkut elementit liberaalista järjestyksestä tulevat säilymään, koska ne ovat hyviä ja niille on kannattajansa.”

Acharyan mukaan esimerkiksi Kiina on vielä kaukana Yhdysvalloista sotilaallisesti ja taloudellisesti. Silti valta ja ajatukset ovat monella tapaa suuntaamassa kohti muutosta. Kiinan on helpompi haastaa Yhdysvaltain johtama maailmanjärjestys kuin Yhdysvallat. Eikä maailmanpoliittisen tilanteen muutosta voi estää. Aika ei ole Yhdysvaltojen puolella.

”Amerikan johtaman maailmanjärjestyksen heikkeneminen on ’trumpinpitävää’ (Trump proof). Se johtuu pikemminkin rakenteellisista tekijöistä, eikä Trump saa mitään muureja aikaan.”

EUROOPAN KEKSITTÄVÄ ITSENSÄ UUDELLEEN

 Entä kuinka EU tulee pärjäämään Yhdysvaltojen ja nousevien valtojen välisessä kilpailussa? Acharya ei näe EU:ta enää samalla tavalla yhtenäisenä toimijana kuin vielä 1990-luvulla. Brexit ja Itä-Euroopan maiden sooloilut vievät uskottavuutta.

”Mitä EU voi tehdä? Se kamppailee tällä hetkellä omasta olemisestaan ja identiteetistään. Pystyykö EU haastamaan Trumpin? Se on mahdollista, jos Ranska ja Saksa pelaavat yhteen. Tärkeintä, mitä EU voi tässä tilanteessa tehdä, on pistää oma pakka kuntoon. Se on yhä merkittävä toimija, jos se toimii kollektiivisesti. Yksittäisinä valtioina se on heikompi. EU:ta on voitu pitää jonkinlaisena normatiivisena valtana. Miten sitä voidaan enää pitää sellaisena, kun katsotaan Puolaa ja Unkaria tai koko populististen liikkeiden esiinmarssia?”

Saksa ei ole ottanut sitä roolia, mihin se olisi ehkä kyennyt – ei ainakaan kansainvälisellä tasolla. Saksa tuntuu ikään kuin odottavan, että Yhdysvallat palaisi aikaan ennen Trumpia.

”Nyt kun Merkel on puolustuskannalla maahanmuuttokysymyksissä, monet katsovat Ranskaan, johon mielestäni liitetään turhan paljon odotuksia. Euroopan pitäisi saada aikaan uusi projekti. Mistä sellainen löytyy, en oikein tiedä. En halua olla liian pessimistinen. EU:lla on yhä painoarvoa globaalin hallinnan ja etenkin ilmastonmuutoksen prosesseissa sekä ihmisoikeuksien edistämisen saralla rauhanvälityksen instituutioiden kautta. EU:n pitää purkaa instituutioitaan. Nyt on liikaa byrokratiaa. Sen täytyy uudistua, ehkä kutistua. Silti sen tulisi pitää kiinni arvoistaan ja normatiivisesta vallastaan.”

Vuonna 2015 puhjennut pakolaisten liikehdintä on ajanut EU:n sisäisiin ja ulkoisiin hankaluuksiin.

”Jos EU löytää tien ulos maahanmuuttokriisistä, se voi vakuuttaa muun maailman. Maahanmuuttokriisissä on osittain kyse suvereniteetista, mutta ennen kaikkea identiteetistä. Jos pakolaiskriisi onnistutaan hoitamaan, se tulee olemaan käänteentekevää. Euroopassa suhtauduttiin liian kauan välinpitämättömästi Välimeren alueeseen. Ratkaisuyritykset olivat byrokraattisia: Shengen-aluetta ja viisumeita. Takapihasi on tärkeä. Siihen olisi pitänyt reagoida jo paljon aiemmin.”

VENÄJÄLLÄ ON VETOVOIMAA

Acharya pitää Venäjää pohjoiseurooppalaisena Saksan ja Ranskan kaltaisena alueellisena johtovaltiona. Euroopassa usein unohdetaan, kuinka paljon Venäjän kansainvälistä politiikkaa ja kulttuuria maailmalla arvostetaan.

”Venäjä on hyvin kiehtova maa. Etenkin Neuvostoliitto oli hyvin puoleensavetävä. Monet Yhdysvalloissa eivät ymmärrä, kuinka paljon Neuvostoliitolla oli ”pehmeää valtaa” kylmän sodan aikana. Kasvaessani Intiassa totuin siihen, että Neuvostoliittoa arvostettiin: sen kirjallisuutta ja kulttuuria. Etenkin sen vastakkainasettelu Yhdysvaltojen kanssa herätti sympatioita. Venäjä on näytellyt tätä roolia yhä tänäkin päivänä pistämällä kampoihin Yhdysvaltojen hegemonialle. Yhdysvaltoja tämä toki ärsyttää eikä Yhdysvallat tietenkään hyväksy sitä, mutta maailma katsoo Venäjää toisella tavalla.”

Venäjä ei ole tehnyt kaikkea väärin.

”Venäjä on tasapainottava elementti suhteessa Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Syyriassa kaikesta ei voi syyttää Bashar al-Assadin hallintoa ikään kuin Yhdysvalloilla ei olisi roolia konfliktissa. Irak sotki koko Lähi-idän, ja Yhdysvalloilla on valtava vastuu kaikesta, mitä on tapahtunut. Syyria ja Libya olivat paljon parempia ennen interventioita. USA ei ole ihmisoikeuksien ystävä. Venezuelassa he olivat valmiita tekemään sopimuksen maan sotilasjohdon kanssa vallankaappauksen suorittamiseksi.”

Acharyan mukaan Venäjällä olisi paljon potentiaalia, jos sen sisäpolitiikkaa hoidettaisiin paremmin. Lisäksi Venäjän nykyjohto ajaa ulkopolitiikkaa, joka on liiaksi 1900-luvun ajan alueellista valtapolitiikkaa.

”Venäjä tarvitsee johtajuuden muutosta. Yksi henkilö on vallassa aivan liian kauan. Jos Venäjä onnistuu vallanvaihdossa ja onnistuu muodostamaan vähemmän autoritaarisen hallintomallin, siitä voi tulla hyvin houkutteleva muulle maailmalle. Yhdysvallat menetti suuren mahdollisuuden tuoda Venäjä Nato-liittolaisekseen. Naton laajentuminen oli historiallinen virhe. Samalla Venäjä kokee, ettei sitä hyväksytty lännessä. Nyt se tuskin enää edes haluaa kuulua länteen. Tilanne on sama kuin Turkin kanssa. ”

Acharya uskoo, että Venäjällä tulee olemaan tärkeä rooli myös tulevaisuudessa.

”Venäjällä on oma identiteettinsä. Se haluaa olla erilainen. Intialle ja Kiinalle ei ole ehkä samalla tavalla merkitystä, millaista sisäpolitiikkaa Venäjä harjoittaa. Euroopalle se on ongelma, vaikka se on monella tapaa Venäjästä riippuvainen. Itä-Eurooppaa suhtautuu Venäjään paljon vihamielisemmin kuin Saksa tai Ranska.”

Acharyan ja koko niin sanotun kolmannen maailman näkökulmasta kriittinen suhtautuminen Euroopan ja Yhdysvaltojen ihmisoikeusjargoniin on luonnollista.

”Amerikan hegemonia ei ole merkinnyt kovin hyviä asioita maailmalle. Venäläiset ovat aiheuttaneet vähemmän mielipahaa. Aasiassa Venäjän teot nähdään pikemminkin positiivisessa valossa. Ukrainassakin vastuun jakavat molemmat osapuolet. Ukrainassa on korruptoitunut hallinto. USA ja Venäjä ovat molemmat sekaantuneet konfliktiin. Venäjä on kuitenkin siinä vieressä, joten sillä on tavallaan omat syvät historialliset juurensa alueeseen. Venäjän vetovoimaisuutta heikentävät kuitenkin sen sisäiset ihmisoikeusloukkaukset.”

Teksti Karim Maiche
Faktalaatikon tiedot Amitav Acharya
Kuvat Juuso Aalto

 

FAKTALAATIKKO

Kanadalainen tutkija ja professori American University -yliopistossa Washingtonissa.

Syntyi 1962 Intiassa (Jagatsinghpur).

Unescon puheenjohtaja ylikansallisia haasteita ja hallintoa käsittelevässä School of International Service (SIS) -jaostossa ja ASEAN-tutkimusaloitteessa.

ISA:n (International Studies Association) presidentti vuosina 2014–2015.

Luennoi lukuisissa huippuyliopistoissa ympäri maailmaa. Kehittänyt muun muassa vertailevan alueellistumisen tutkimuksen teoriaa ja globaalin kansainvälisten suhteiden oppialaa.

Muutamia viimeaikaisia julkaisuja: Why Govern: Rethinking Demand and Progress in Global Governance (2016), The End of American World Order (2014), Indonesia Matters: Asia´s Emerging Democratic Power (2014), Rethinking Power, Institutions and Ideas in World Politics: Whose IR? (2013), Non-Western International Relations Theory: Perspectives on and Beyond Asia. (Yhdessä Barry Buzanin kanssa, 2010), Whose Ideas Matter? Agency and Power in Asian Regionalism (2009).

Lisää: www.amitavacharya.com

 

Laustin medianurkka: Hysteria haittaa Venäjän politiikan analysoimista

Suomen mediassa on viime aikoina ollut havaittavissa outoa ylimielisyyttä, kun kyse on Venäjästä. Monet kommentaattorit uskovat tietävänsä, mitä Vladimir Putinin kyseenalaisessa mielessä liikkuu. Putinin ulkopolitiikka nähdään aggressiivisena uhkana muulle maailmalle. Venäjän sanotaan pyrkivän lietsomaan sekaannusta Lännen riveihin. Kreml haluaa tämän näkemyksen mukaan heikentää läntistä demokratiaa. Ja niin edelleen. Asiallisten analyysien sijaan heitellään usein koppavia näennäisviisauksia.

Monet länsimaiden hallitukset, Yhdysvallat ja Britannia etunenässä, pelottelevat muuta maailmaa Venäjän salakavalilla aikeilla. Kansainvälisen ilmapiirin näin kiristyessä toimittajien tulisi suhtautua epäillen kaikenlaiseen hysteriaan. Pikemminkin olisi turvauduttava asialliseksi osoittautuneisiin asiantuntijoihin.

Arvostettu amerikkalainen Venäjän-tuntija professori Stephen F. Cohen analysoi hiljattain Putinin otteita niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Mitä Venäjän aggressiivisuuteen tulee, hän tarkasteli kolmea tässä yhteydessä esitettyä väitettä ja totesi niiden kaikkien takana olevan Yhdysvaltain alullepanemia, kansainvälistä ilmapiiriä kiristäneitä tapahtumia.

Naton laajentaminen Venäjän rajoille on Moskovassa koettu provokatiivisena, ja sellaisena sitä ovat kommentoineet myös lukemattomat varteenotettavat läntiset asiantuntijat. Georgian sodan vuonna 2008 pani alulle Yhdysvaltain tukema presidentti, jolle oli lupailtu Naton jäsenyyttä. Vuoden 2014 tapahtumia Ukrainassa olivat edeltäneet pitkään jatkuneet yritykset saada maa vedetyksi Natoon huolimatta siitä, että huomattava osa maan kansalaisista oli kulttuuriltaan ja kieleltään venäläisiä.

 

Putinin sotilaalliseen väliintuloon Syyriassa vuonna 2015 oli ymmärrettävä syy: vaihtoehtona olivat presidentti Assad ja terroristinen islamilainen valtio, kun taas presidentti Barack Obama kieltäytyi yhteistyöstä Venäjän kanssa Isisin vastustamiseksi.

Näiden esimerkkien valossa Putinia luonnehditaan Venäjällä usein reaktiiviseksi johtajaksi, Cohen toteaa ja lisää, että toisin kuin joskus väitetään, Putin ei myöskään haaveile neuvostoaikaisten rajojen palauttamisesta.

Cohen selostaa myös, miten Putinia on luonnehdittu läntisen kulttuurin vastustajaksi ja antiamerikkalaiseksi. Itse asiassa Putin on varsin länsimielinen ja olisi toivonut ”strategista ystävyyttä ja kumppanuutta” Yhdysvaltojen kanssa. Viimein hän joutui toteamaan, ettei Venäjää kohdeltu tasa-arvoisena valtiona. Vuonna 2017 Putin sanoi: ”Vakavin virheemme Lännen suhteissa on se, että luotimme teihin liikaa. Ja teidän virheenne on se, että te piditte tuota luottamusta heikkouden merkkinä ja käytitte sitä hyväksi.”

 

Suomessa huomattava osa mediasta on huokunut ivallista varmuutta monissa tapauksissa, joissa Venäjän on väitetty syyllistyneen kyseenalaiseen tai rikolliseen toimintaan. Näitä ovat sekaantuminen vuoden 2016 presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa, entisen vakoilijan Sergei Skripalin murhayritys Englannissa ja malesialaiskoneen alas ampuminen Ukrainassa. Kaikissa tapauksissa monet suomalaiset kommentaattorit ovat pitäneet syytöksiä aukottomasti oikeiksi todistettuina. Lähteenä ovat ilmeisesti usein olleet The New York Times ja The Washington Post, jotka amerikkalaisen mediakritiikin perusteella (esimerkiksi FAIR, Consotium News, Chris Hedges ym.) ovat jo kauan sitten irtautuneet tosiasiapohjaisesta raportoinnista.

 

Syyskuun lopulla The New York Times julkaisi artikkelin, jossa ilman juuri minkäänlaista todistusaineistoa toisteltiin Yhdysvaltojen tiedusteluelinten väitteitä Venäjän tunkeutumisesta ”Yhdysvaltain maaperälle”. Putinia luonnehdittiin kyberaikakauden konnaksi. Kreml oli lehden mukaan pannut toimeen Pearl Harborin veroisen ovelan kyberhyökkäyksen Yhdysvaltoja vastaan. Pelkällä spekuloinnilla lehti tuli siihen tulokseen, että Putin onnistui linkoamaan Trumpin presidentin pallille. Valistuneemmat amerikkalaiset kommentaattorit pitävät pari vuotta jatkunutta selvittelyä ajan haaskauksena.

Skripalin tapauksessa on niin paljon epäselvyyksiä, että monet viileästi murhayritystä analysoineet kommentaattorit pitävät julkisuudessa levitettyä versiota epäuskottavana. Murhayritykseen vieraassa maassa ei lähdetä niin heppoisin ottein kuin mitä murhaajiksi leimatun venäläiskaksikon väitetään tehneen. Tapahtumien kulun ajoittamisessa on ristiriitaisuuksia. Luottamusta ei myöskään herätä Bellingcatin käyttäminen lähteenä. Suomen mediassa porukkaa on luonnehdittu riippumattomaksi tutkimusjärjestöksi, vaikka sen johtaja Eliot Higgins on kytköksissä Natoa lähellä olevaan Atlantic Counciliin. Bellingcat on aiemmin jäänyt kiinni virheellisistä tulkinnoista.

Mitä malesialaiskoneen alas ampumiseen tulee, Asia Timesin mukaan Venäjän puolustusministeriö näyttäisi pystyneen viime syyskuussa osoittamaan, että iskussa käytetty ohjus oli tuotu ukrainalaiselle sotilasyksikölle vuonna 1986, ja sinne se myös jäi.

Venäjä on tietysti monessa suhteessa Suomelle arvoituksellinen naapurivaltio ja oireita vakavista ihmisoikeuksien loukkauksista on paljon. Siksi maan otteiden vakava ja kunnollinen analysoiminen on tärkeätä pienelle naapurille. Hysteeriset vihanpurkaukset eivät auta ymmärtämään todellisuutta. Kanadalaisen Ottawan yliopiston Venäjän-tuntija, professori Paul Robinson kiinnittää huomiota lännessä levinneeseen hysteeriseen ilmapiiriin, joka parjaa vakavaa Venäjän tuntemusta leimaten sen Kremlin propagandaksi. Syvempi mielipiteidenvaihto Venäjästä puhuttaessa koetaan tässä katsannossa jopa vaaralliseksi.

Ja mitä Suomessa alinomaa jankutettuihin ”läntisiin arvoihin” tulee, monet amerikkalaisetkin kommentaattorit huomauttavat, ettei Yhdysvallat sen enempää kuin muutkaan johtavat länsimaat tavoittele maailmalla humanitäärisiä arvoja vaan geostrategisia etuja. Yhdysvallat on tässä mittelössä aggressiivisin ja otteiltaan paljon Venäjää sumeilemattomampi. Kansainväliset mielipidemittaukset osoittavat, että Yhdysvaltoja pidetään suurimpana uhkana maailmanrauhalle. Lapsellinen usko läntisiin arvoihin vie Suomeakin yhä lähemmäs konflikteja, joilla ei ole mitään tekemistä suomalaisten turvallisuuden kanssa.

Teksti Tapani Lausti

Medianurkassa Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.

Lähteitä:

Neil Clark: The Skripal Case: Fifteen Facts and Some Logical Conclusions, Sputnik, 9.10.2018

Stephen F. Cohen: Who Putin Is Not, The Nation, 20.9.2018

Mary Dejevsky: We should be asking for answers about the Skripals and Bellingcat – and not just from Russia, Independent, 10.10.2018

Pepe Escobar: Russia reveals the MH17 ‘smoking gun’, Asia Times, 18.9.2018

Paul Robinson: No history, no culture, please, irrussianality, 6.10.2018

Esko Seppänen: Ulkopoliittista hälyä, helskettä, vilinää ja vilskettä, Puheenvuoro / Uusi Suomi, 7.10.2018

Bill Van Auken: New York Times’ fraudulent “election plot” dossier escalates anti-Russia hysteria, World Socialist Web Site, 21.9.2018

 

 

Kolumni: Sidonnaisuuksia

markku_kolumniOn ylläpidettävä toimivat suhteet hänen kanssaan kaikesta huolimatta. Kaikki toivo ei ole vielä menetetty, hallinnossa on myös järkeviä toimijoita. Hän on arvaamaton, rikkoo kansainvälistä järjestystä ja hajottaa läntistä rintamaa. Hän toimii häikäilemättömästi pysyäkseen vallassa ja käyttää asemaansa lähipiirinsä liiketoimien edistämiseksi. Opposition ja muiden järkevien voimien tulisi yhdistyä hänen syrjäyttämisekseen.

Tätä kuulee yhä useammin, mutta puhe ei ole aina Vladimir Putinista vaan yhä useammin Donald Trumpista. Pessimistisimmät valmistautuvat jo hänen toiseen kauteensa presidenttinä. Tästä on seurannut, että yhä useampi eurooppalainen poliitikko pitää viisaana ottaa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa etäisyyttä Yhdysvaltoihin. Kauppapolitiikassa se tapahtuu väistämättä, kun Trump asettaa uhkausten säestämänä muita vastaan rangaistustulleja.

Kiina vältti tällä erää tullisodan USA:n kanssa suostumalla lisäämään tuontia sieltä sadoilla miljardeilla. On vaikea välttyä ajatukselta, että Trumpin vaatimus eurooppalaisten Nato-maiden lisäpanostuksesta asevarustelumenoihin on tarkoitettu myös kasvattamaan yhdysvaltalaisten aseteollisuuden liikevaihtoa.

Kuvaan sopii hyvin presidentti Niinistön taannoisen Yhdysvaltojen-vierailun aikainen episodi, kun Trump ilmoitti lehdistötilaisuudessa Suomen ostavan Hornetit. Talousyhteistyö luo sidonnaisuuksia, mutta ei se aina ole pelkästään positiivinen asia. Meillä on puhuttu pitkään Nordstream II -putken rakennusluvasta ja sen myötä Venäjän liiaksi kasvavasta osuudesta Euroopan energiantoimittajana. Samoille markkinoille nesteytettyä maakaasua viemään pyrkivä Yhdysvallat puolestaan on turvallisuuskysymyksiin vedoten vastustanut kaikin keinoin putkihanketta.

Ei putkihankkeen turvallisuuspolitiikkaan liittyviä ulottuvuuksia voi kiistää, vaikka ne eivät kovin vahvasti sitä hallitsekaan. Sen sijaan Suomen historian kallein asehankinta, tulevien monitoimihävittäjien ostaminen, on Suomen kannalta aivan puhdasta turvallisuuspolitiikkaa. Vaakakupissa ovat hävittäjät toimittavan maan luotettavuus, sotilaspoliittisen sitoutumisen mielekkyys toimittajamaahan ja viime kädessä hävittäjähankinnan painoarvo turvallisuuden lisäämisessä. Toinen vaa’an punnuksista on Suomen tähän asti menestyksellisin väline turvallisuuden tuottamisessa, ulkopolitiikka, jossa emme ole sotkeutuneet itseämme suurempien peleihin.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Pääkirjoitus: Puolustusohjuksia

Teemu MatinpuroYhdysvaltojen liittolaisineen tekemä tuomittava ohjusisku Syyriaan olisi voinut johtaa Syyrian sisällissodan vaaralliseen eskaloitumiseen ja pahimmassa tapauksessa suurvaltojen väliseen suoraan yhteenottoon. Tältä onneksi vältyttiin, ja edelleen on epäselvää tehtiinkö iskun syyksi annettua kaasuiskua Dumaan, ja jos tehtiin niin kuka sen teki. Tunnettu ja erittäin arvostettu Lähi-idän tuntija, toimittaja Robert Fisk pääsi käymään alueella ilman viranomaisvalvontaa ennen kemiallisten aseiden valvontajärjestö OCPW:n asiantuntijoita ja tapasi muun muassa alueella toimivia lääkäreitä. Heidän mukaansa kaasuaseen käytöstä ei ole ollut merkkejä. Mutta selviääkö tapahtumien kulku niin vakuuttavasti koskaan, että eri versioihin jo tässä vaiheessa hirttäytyneet tiedotusvälineet, ”asiantuntijat” ja jopa rauhanaktiivit uskoisivat siihen.

Iskussa ammuttiin yhteensä 105 risteilyohjusta kolmeen kohteeseen Syyriassa. Ohjuksista 76 ammuttiin Barzanin tutkimuskeskukseen, joukossa 10 JASMM-ohjusta, joita Suomi päätti hankkia 70 kappaletta Hornetien aseistukseksi. Alun perin ohjuksia oli tarkoitus tilata 70 kappaletta enintään 185 miljoonalla eurolla, mutta ilmeisesti ohjuksia ostettiin kuitenkin hieman vähemmän, noin 145 miljoonalla eurolla.

Kuinkahan paljon ohjushankinnalla lisättiin Suomen puolustuskykyä? Yhdessä iskussa Syyriassa käytettiin siis enemmän ohjuksia kuin meille on hankittu. Ohjusten hankinnan perustelut eivät selvästikään olleet puolustukselliset vaan tähtäsivät Hornetien käyttöön jossakin muualla kuten Syyrian tai aiemmin Libyan kaltaisissa kohteissa. Nytkin USA:n apureina lähinnä poliittista tukea antaen Britannia ja Ranska ampuivat yhteensä vain 17 ohjusta. Suomi varautuu olemaan mukana omine ohjuksineen.

Yhdysvalloista hankitut risteilyohjukset kuuluvat yhdessä lisääntyneen USA:n armeijan Suomessa tapahtuvan harjoittelun kanssa selkeään politiikkaan, jolla pyritään murtamaan maamme sotilaallista liittoutumattomuutta. Osana tätä politiikkaa on tänä vuonna taas luvassa ennennäkemätöntä yhdysvaltalaisen tulivoiman esittelyä niin Suomen maaperällä, merialueilla kuin ilmatilassammekin. Rauhanpuolustajien selkeä näkemys on, että parhaiten Suomi vakauttaa Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisia jännitteinä olemalla selkeästi sotilaallisesti liittoutumaton. Tätä viestiä halutaan nyt hämärtää – mikä ei lisää turvallisuuttamme millään tavoin.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kolumni: Sotilaallisesta voimasta

markku_kangaspuro2USA:n johtaman liittouman Syyrian kostopommitus oli lohduton näytelmä. Se osoitti, ettei liittoumalla ole suunnitelmaa Syyrian kriisin ratkaisemiseksi, mutta sen sijaan sitäkin enemmän tarve poliittisen demonstraation tekemiseen Venäjää vastaan. Niin kiire pommituksilla oli, ettei parlamentteja päästetty päättämään hyökkäyksestä eikä puolueettomia tutkimuksia väitetystä kaasuiskusta suoritettu.

Tämänkaltainen kehitys asettaa Suomen hankalaan rakoon. Tulevaisuus ei vielä siitä kirkastu, että olemme EU:n jäsen ja osa läntistä yhteisöä. Ranska osoitti viimeistään Syyrian iskullaan, että kansainvälinen oikeus ja puhe EU:sta rauhaa ja vakautta lisäävänä arvoyhteisönä on myös helppo unohtaa.

Sotilaallinen voima määrittää yhä useammin, mikä on laillista ja oikein. USA ja sen liittolaiset määräävät tahdin vielä toistaiseksi, mutta eivät enää kovin montaa vuosikymmentä. Kiinan ja Aasian nousu on jo nyt muuttanut asetelmaa, eikä ole realistista odottaa, että ne jäisivät kovin pitkäksi aikaa äänettömiksi yhtiökumppaneiksi.

On pelottava ajatus, että maailman pelisääntöjä muutetaan aina sen eduksi, jolla on suurin sotilaallinen ja taloudellinen voima. Ranska, puhumattakaan sellaisista pikkumaista kuin Suomi, Ruotsi, Baltia ja suurin osa muuta Eurooppaa, on tällaisessa maailmassa häviäjien puolella. Siksi Macronin Euroopalle tarjoilema toimintatapa on paitsi kansainvälisen oikeuden vastainen, myös sen oksan sahaamista, jolla itse istuu.

Epävakaan Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi puolestaan osoittaa sen, kuinka suuri riski on nojata turvallisuuspolitiikassa kovin vahvasti toisen valtion varaan. Trumpin Amerikka ensin -politiikka on samaa politiikkaa, jota myös Macron Ranskan presidenttinä ajaa. Hän haluaa EU:lle uudet, Ranskalle edulliset pelisäännöt, joissa muut jäsenvaltiot takaavat sen heikossa kunnossa olevien pankkien taseet ja osallistuvat EU:n militarisointiin. EU:n sotilaallisen kyvyn rakentamisessa ja sitä koskevassa päätöksenteossa hän on epäilemättä varannut Ranskalle ydinasevaltana johtavan roolin.

Voimme vain toivoa, että kiinalaiset eivät ota käyttöön näitä läntisen arvoyhteisön tapoja sen määrittämisessä, mikä on laillista ja oikein. Mikäli näin kuitenkin käy, edessämme on nykyistäkin ikävämmät ajat.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

USA:n joukot operoivat yhä useammin eri puolilla maailmaa

usa_kuvitus_nettiin
Presidentti Trump päätti lisätä Yhdysvaltojen joukkoja Afganistanissa, ja pyyntö joukkojen lisäämisestä lähti myös Suomelle. Todennäköisesti hallitus ja eduskunta luovuttivat maamme ulkopolitiikan tältä osin USA:lle jo vuonna 2002, kun 50 suomalaissotilasta päätettiin lähettää muutamaksi kuukaudeksi Afganistaniin väliaikaisen hallituksen avustamiseksi Kabulin ympäristössä. Muutama kuukausi on nyt venynyt suomalaisjoukkojen yli 16 vuoden läsnäoloksi maassa. Suomalaispoliitikoilta tuskin löytyy selkärankaa kieltäytyä Trumpin pyynnöstä.

 

Afganistan on kuitenkin vain yksi esimerkki konfliktista, jonne USA on joukkojaan lähettänyt. Yhdysvaltojen into käyttää sotilaitaan konflikteissa eri puolilla maailmaa on vain kiihtynyt toisen maailmansodan jälkeen.

Kansainvälisen politiikan professori Monica Duffy Toft on vertaillut Yhdysvaltojen sotilaallisten interventioiden määrää vuosina 1948–1991 ja 1992–2017. Viimeisen 25 vuoden aikana virallisia interventioita on ollut yhteensä 188, nelinkertainen määrä verrattuna sodan jälkeisiin lähes 43 vuoteen. Lähteenä hän on käyttänyt kongressin tietopalvelun tekemää selvitystä* USA:n päätöksistä käyttää sotilaita ulkomailla 1798–2017. Selvityksessä ovat mukana kaikki virallisesti dokumentoidut pienet ja suuremmat interventiot, mukana on tietoa ennakoivista joukkojen siirroista (kuten Etelä-Koreaan viime vuonna tilanteen kärjistyttyä) ja sotilaiden käytöstä siviilien evakuointehin ja täysimittaisiin sotiin.

Toft pohtii The National Interest –verkkolehdessä, miksi kylmän sodan päättyminen näyttää johtaneen USA:n kiihtyneeseen tarpeeseen sekaantua sotilaallisesti konflikteihin eri puolilla maailmaa. Tämä siitä huolimatta, että interventiot ovat hyvin harvoin onnistuneet saavuttamaan niille asetetut poliittiset tavoitteet. Yhdysvalloilla on yli 1 300 000 sotilasta, joista yli 450 000 on sijoitettuna ulkomaille. Maan sotilasmenot ovat korkeammat kuin kahdeksan seuraavaksi suurimman sotilasmahdin menot yhteensä.

Professori Toftin mukaan USA:n interventioilla ei ole tekemistä perusteluina käytettyjen elintärkeiden intressien kanssa. Päinvastoin, operaatioiden seurauksena USA:n turvallisuus ja taloudellinen menestyminen ovat kärsineet harjoitetusta politiikasta.

Artikkelissa Toft ei pohdi USA:n sotapolitiikkaa eettisestä tai rauhanopposition näkökulmasta, vaan sodankäynnin motiiveja ja ”matematiikkaa” maan omista taloudellisista ja poliittisista pyrkimyksistä käsin. Materiaalisten arviointien lisäksi sotilaallisten interventioiden taustalla on kulttuuri ja identiteetti. Esimerkiksi oliko USA:n syynä sekaantua Vietnamin sotaan vuonna 1963 materiaalinen tappio pienen liittolaismaan menettämisen muodossa vai oma maine maailman johtajana ja pienten ja heikkojen puolustajana.

Eliitti ei maksa interventioiden kustannuksia

Mutta miksi USA ei ole reivannut militaristista politiikkaansa erityisesti kylmän sodan jälkeisten sotilaallisten interventioiden huonoista tuloksista huolimatta? Toft arvioi yhdeksi syyksi sen, etteivät tappioiden kustannukset ole konkreettisesti koskettaneet Yhdysvaltojen väestöä. Konfliktit ovat kaukana geopoliittisesti eristäytyneestä maasta, eivätkä ne ole koskaan muodostaneet minkäänasteista olemassaoloon liittyvää riskiä verrattuna onnistuneen intervention vaikka pieneenkin onnistumismahdollisuuteen. Toisaalta interventiot viestivät USA:n voimaa ja kovuutta. Eli Yhdysvaltojen eliiteille se, että maa näyttäytyy koviksena, on tärkeämpää kuin mahdollisen tappion kustannukset, joista voi sitä paitsi aina syyttää muita, ulkopuolisia tekijöitä.

Toft pohtii myös, mitä USA voisi oppia siitä, että sotilaalliset interventiot ovat olleet itse asiassa harvoin tuloksellisia. Miten tulevaisuudessa maksimoida sotilaallisten interventioiden onnistuminen kohtuullisilla kustannuksilla? Hänen mukaansa vastavoimat ovat sopeuttaneet strategiansa ja resurssinsa vastaamaan USA:n sotilaalliseen ylivoimaan. Tarvitaan uusia tapoja, kuten taloudellisia ja diplomaattisia keinoja, maan kansallisten interessien puolustamiseksi. Sotilaallisen voiman käyttöä pitäisi hänen mukaansa harkita vain elintärkeiden intressien turvaamiseksi, eikä esimerkiksi Yhdysvaltojen edustamien arvojen levittämiseksi. Venäjän, Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean vastaisissa toimissa pitäisi luopua asevoimien ennalta ehkäisevästä käytöstä ja syyskuun 11. päivän iskun jälkeisestä politiikasta eli hyökkäyksestä puolustuksen muotona.

Pikemminkin Yhdysvaltojen pitäisi Toftin mukaan käyttää enemmän resursseja yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi vahvistamiseksi: enemmän rahaa tehokkaaseen koulutukseen, infrastruktuuriin, terveydenhuoltoon, ruokaturvallisuuteen ja tasaisemmin jakautuvaan taloudelliseen kasvuun.

Teksti Teemu Matinpuro

* fas.org/sgp/crs/natsec/R42738.pdf

nationalinterest.org/print/feature/why-america-addicted-foreign-interventions-23582

Laustin medianurkka: Edward Herman (1925–2017): Sodanlietsojien kriitikko

Sodanvastainen journalismi on menettänyt yhden edelläkävijöistään. Edward S. Herman, joka kuoli 11. marraskuuta, tunnettiin parhaiten yhdessä Noam Chomskyn kanssa kirjoittamastaan kirjasta Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media (1988). Vaikka kirja kuvaa ennen kaikkea amerikkalaista mediatodellisuutta, sen tarjoamaan propagandamalliin kannattaa kenen tahansa tutustua.

Kirjaa luonnehditaan usein vain Chomskyn teokseksi, vaikka Chomsky aina korosti Hermanin suurempaa roolia teoksen ajatusten kehittelyssä. Tämä ei Hermania häirinnyt, koska hän oli vaatimaton ja hyväluonteinen ihminen. (Chomsky halusi Hermanin nimen ensimmäiseksi kirjan kannessa, vaikka tekijänimet yleensä noudattavat aakkosjärjestystä.)

Amerikkalainen journalisti Diana Johnstone muisteli Hermania näin: ”Ed Herman ei ollut ainoastaan rohkea poliittinen kommentaattori. Peräänantamattomalla rehellisyydellään hän uskalsi alinomaa asettaa viralliset valheet kyseenalaisiksi. Hänen analyysinsä olivat huolellisia ja tosiasiapohjaisia. Hän oli myös epätavallisen hyvä ihminen. Vaikka epäoikeudenmukaisuudet kauhistuttivat häntä, hän oli aina käytökseltään ystävällinen, reilu ja huomaavainen.”

Johnstone luonnehti Hermanin merkitystä medialle näin: ”Ed Hermania voi pitää sodanvastaisen mediakritiikin edelläkävijänä, ei vain hänen oman panoksensa vuoksi vaan myös siksi, että hän rohkaisi niin monia kirjoittajia tälle tielle. Hänen looginen käsityskykynsä ja oikeudenmukainen mielenlaatunsa auttoivat häntä ymmärtämään mediapropagandan keskeistä roolia ja sen erilaisia menetelmiä sotien lietsomisessa. Hän näki heti valheiden läpi, silloinkin kun ne olivat niin juonikkaita, että vain harvat uskalsivat asettaa niitä kyseenalaisiksi. Tällainen oli esimerkiksi Yhdysvaltain sodanlietsojien julkea väittämä ’puolustamisen oikeutuksesta’ ja ’kansanmurhan estämisestä’, kun tyrkytettiin ristiriitaista ja kummallista ajatusta ’humanitaarisesta sodasta’.”

Omissa teoksissaan Diana Johnstone on ilmaissut toiveen, että amerikkalaiset viimein vapautuisivat seitsemän vuosikymmentä jatkuneesta sotateollisuuden ja sen etuja ajavien intellektuellien yliotteesta. Viimeksi mainitut ovat alinomaa keksimässä ”uhkia” ja ”vihollisia” pitääkseen sotatalouden pyörät pyörimässä.

Johnstone arvosteli hiljattain Yhdysvaltain eliitin puheita kansallisesta turvallisuudesta: ”Todellisuudessa ’kansallista turvallisuutta’ – – toitottavat johtajat – – ovat vieneet Yhdysvallat sotiin, jotka aiheuttavat kaaosta, luovat uusia vihollisia ja vaarantavat kaikkien amerikkalaisten kansallista turvallisuutta. Huolimatta Yhdysvaltain maantieteellisesti turvallisesta asemasta molempien poliittisten puolueiden sotia kannattavat sektorit ovat luoneet todellisia uhkia maan kansalliselle turvallisuudelle lisäämällä uskonnollista fanaattisuutta Lähi-idässä ja provosoimalla ydinaseilla varustettua Venäjää. Aggressiivisia sotaharjoituksia pidetään aivan Venäjän rajoilla.”

Kun maailmanmenoa seuraa ilman ideologisia mielipidesuodattimia, Johnstonen analyysi on uskottava. Washington ajaa maailmalla ennen kaikkea omia geopoliittisia intressejään. Samalla pönkitetään Yhdysvaltain sotatarviketeollisuuden voittoja. Ihmisten – amerikkalaisten tai keiden tahansa – turvallisuus on toisarvoinen asia.

Tällainen ajattelu on vierasta niille eurooppalaisille poliitikoille, jotka unelmoivat Naton turvallisuustakuista. Toinen amerikkalainen toisinajatteleva kommentaattori Stephen Lendman toteaa: ”Sen sijaan, että Eurooppa pyrkisi rauhanomaiseen yhteistyöhön tärkeän venäläisen naapurinsa kanssa, se antaa Washingtonin pakottaa eurooppalaiset jäsenvaltiot maailmanvallan kätyreiksi vahingoittaen näin niiden hyvinvointia ja turvallisuutta.”

Suomen mediassa on niinikään jäänyt huomiotta Naton luonne poliittis-ideologisena liittoutumana. Tässä ei ole kyse niinkään turvallisuustakuista vaan amerikkalaisen eliitin intresseistä ja niiden perustelemisesta mielipiteitä manipuloimalla. Amerikkalaista rahaa virtaa ajatushautomoille niin Washingtonissa kuin Brysselissä ja muissa Euroopan pääkaupungeissa. Julkisuuteen tulvii manipuloituja ”uutisia” ja kommentteja, joita tuottavat Natoon kytköksissä olevat ”ajattelijat”. He suoltavat maailmalle Nato-lähteisiin perustuvia ”analyysejä”. Näitä tekstejä tarkastellaan sitten Nato-mielisissä piireissä otsat viisaissa rypyissä. Harva pitää tätä puhtaana propagandana. Venäjän propagandan oveluutta ja vaikuttavuutta taas liioitellaan.

Tässä mielipideriitojen maailmassa toimittajiin kohdistuu monenlaisia paineita. Tasapuolisuuden sääntö näyttää usein edellyttävän suurta varovaisuutta ilmiselvien valheiden paljastamisessa, varsinkin jos valheiden takana on tahoja, joilla on paljon valtaa. Tasapuolisuuden vaatimus lysähtää helposti kritiikittömyydeksi.

Herman ja Chomsky toteavat kirjassaan, että valtaeliitin kyky hallita mielipideilmapiiriä saa sellaisen luonnollisuuden sävyn, että rehellisetkin uutistoimittajat uskovat valitsevansa uutiset objektiivisesti nojaamalla ammatillisiin uutisarvoihin. Hermanin ja Chomskyn propagandamalli selostaa, miten median yhteiskunnallinen tehtävä on puolustaa etuoikeutettujen väestöryhmien taloudellista, sosiaalista ja poliittista maailmankuvaa.

Yhdessä David Petersonin kanssa Herman tutki myös, minkälaisia intellektuelleja kansinväliset joukkotiedotusvälineet suosivat. Palstatilaa saavat ajattelijat, jotka eivät kyseenalaista vallanpitäjien käsityksiä ”asiallisuudesta”, ”poliittisesta korrektiudesta”, rodusta, vapaasta kaupasta, ”humanitaarisesta väliintulosta” sekä Yhdysvaltain ja Lännen sivistävästä vaikutuksesta maailmassa. Toisinajattelijoita sen sijaan parjataan hellittämättä.

Herman ja Peterson sanoivat, että valtalehdisön suosimat intellektuellit saavat syyllistyä karkeisiin tosiasiavirheisiin, heidän tulkintansa saattavat olla vääristyneitä ja heidän ennustuksensa voivat mennä pahasti harhaan. Nämä harhaiskut eivät kuitenkaan sulje heiltä mahdollisuutta jatkuvasti tavoittaa uutisia seuraavaa yleisöä.

Maailman taloudellisia ja poliittisia valtasuhteita käsitellään avoimemmin eurooppalaisissa joukkotiedotusvälineissä. Kriittistä ajatteluperinnettä torjutaan kuitenkin Euroopankin lehdissä, jotta kaikille on selvää, missä kulkevat ”järkeenkäyvän” ajattelun rajat. Suomenkin joukkotiedotusvälineissä tämänhenkinen raportoiminen on aika yleistä. Niin paljon kuin valeuutishysterian aikakaudella puhutaankin lähdekritiikistä, tämä ei läheskään aina osoittaudu toimittajien, kommentaattoreiden tai bloggareiden ohjenuoraksi.

Tapani Lausti

Lähteet:

Edward S. Herman & Noam Chomsky, Manufacturing Consent: The Political Economy of the Mass Media. Pantheon Books 1988. HUOM! VOIT LADATA KIRJAN YO. LINKISTÄ.

Diana Johnstone: Thank You, Ed Herman, CounterPunch, 15.11.2017.

Diana Johnstone: Hillary Comes Out as the War Party Candidate, CounterPunch, 3.6.2016.

Tapani Lausti: Journalismi ja demokratia, luku teoksessa Tienviittoja tulevaisuuteen. Rauhanpuolustajat & Like 2008.

Tapani Lausti: Journalismi globalisaation puristuksessa, luku teoksessa Toisinajattelun tiekartta. Rauhanpuolustajat & Like 2004.

Stephen Lendman: Provoking Moscow: NATO Needs Enemies to Justify Its Existence, Global Research, 2.6.2016.

 

 

 

Laustin medianurkka: Valtamedian kapea maailmankuva

Huomattava osa suomalaisista tiedotusvälineistä tyrkyttää 
meille Yhdysvalloissa lietsottua maailmankuvaa, jossa Venäjä on suurelta osin vastuussa kansainvälisen politiikan ongelmista. Venäjä on kuitenkin vain osa kansainvälistä geopoliittista järjestelmää, jossa suurvallat ajavat enemmän tai vähemmän sumeilematta omia etujaan. Venäjä on tässä asetelmassa huomattavasti vähäisempi tekijä kuin Yhdysvallat, 
jonka otteet ovat suurempi vaara maailmanrauhalle.

Venäläisen yhteiskunnan ongelmat ja poliittisen vallankäytön epämiellyttävät piirteet on tietysti helppo nähdä. Mutta amerikkalaisen yhteiskunnan maailmanrauhalle vaaralliset vääristymät jäävät paljolti piiloon. Suomen Nato-mieliset ideologit saavat aika rauhassa harjoittaa propagandaansa. Näin syntyvät mielikuvat eivät vastaa maailman todellisuutta.

SIVISTYNYT KÄYTÖS KORTILLA

Donald Trump on nyt kuitenkin aiheuttanut päänvaivaa länsimaisten ”arvojen” ihailijoille. Uhkaamalla vihollisina pidettyjä maita sodalla tai jopa täystuholla Trump on osoittautunut vastuuttomaksi ja vaaralliseksi sodanlietsojaksi. Monia amerikkalaisiakin on järkyttänyt tapa, jolla Trump vähät välittää diplomatiasta ja kansainvälisestä oikeudesta. Yhdysvallat ei tosin ole aikaisemminkaan juuri piitannut YK:n peruskirjasta ja muista kansainvälisistä säännöksistä, mutta yleensä presidentit teeskentelevät ottavansa nämä vakavasti.

Trump on helppo leimata järkyttävissä otteissaan poikkeukselliseksi. Amerikkalaisessakin mediakeskustelussa on kuitenkin huomautettu, että Yhdysvaltain poliittiset johtajat ovat viimeksi kuluneiden parin vuosikymmenen aikana yhä selvemmin luopuneet sivistyneenä pidetystä käyttäytymisestä. George W. Bush antoi jo esimakua kallistumisesta valheilla höystettyyn barbariaan, mutta hänkin vaikutti joskus hieman epävarmalta verrattuna Trumpin silmittömään uhoon. On myös muistutettu, että Hillary Clinton uhkasi taannoin tuhota Iranin maan tasalle.

Lisäksi on kiinnitetty huomiota Yhdysvaltain puolustusministeriön ja vakoiluelinten vaikutusvallan nousuun. Erinomainen australialais-brittiläinen journalisti John Pilger kirjoittaa, että tämä oli Barack Obaman kaudella historiallinen vallansiirto. Pentagon-papereiden vuodattaja Daniel Ellsberg luonnehti kehitystä vallankaappaukseksi. Trumpin lähimmät miehet ovat nyt kenraaleja.

SUOMALAINEN JOURNALISMI LUOTTAA LÄNTISIIN MEDIOIHIN

Trumpin holtiton käyttäytyminen tietysti hermostuttaa Venäjän uhalla pelottelevia suomalaisia kommentaattoreita. Mutta ei hätää. Suomalaisten bloggareiden sivuilla meidän annetaan ymmärtää, että lukemalla vaikkapa The New York Timesia ”tiedämme”, että Trump ”mitä ilmeisimmin” vehkeili Venäjän kanssa vaikuttaakseen Yhdysvaltain presidentivaalien tulokseen. Asiaa tutkineet alan riippumattomat amerikkalaiset asiantuntijat ovat kuitenkin päätyneet toteamaan, että Venäjällä ei ollut mitään roolia asiassa. Venäjä ei hakkeroinut demokraattien tietokoneita. Kaiken todennäköisyyden mukaan joku sisäpiiriin kuulunut henkilö pääsi kopioimaan materiaalia demokraattien kansalliskomitean tietokoneista.

Viimeaikaisen suomalaisen journalismin kiusallisia piirteitä on melko yleinen usko läntisen mediamaailman luotettavuuteen. Erityisesti tämä koskee johtavia amerikkalaisia sanomalehtiä kuten The New York Times ja The Washington Post. Suomalaisten lehtien palstoilla törmää kommentteihin ja raportteihin, jotka perustuvat kyseenalaisiin amerikkalaisiin ”analyyseihin”.

Erinomaisen amerikkalaisen tutkivan journalistin Robert Parryn mielestä Yhdysvaltain valtamedia on etääntynyt vaarallisella tavalla rehellisestä journalismista. Siitä on tullut korruptoituneiden vallanpitäjien äänitorvi.

Olennainen osa tätä propagandaa on Venäjän hysteerinen mustamaalaaminen. Parry kirjoitttaa, että on kuin The New
 York Times valmistaisi amerikkalaisia kolmanteen maailmansotaan. Venäjää ja presidentti Vladimir Putinia on opittava vihaamaan niin silmittömästi, että 
huimat lisäinvestoinnit Yhdysvaltain sotateollisuuteen ovat itsestään selvä välttämättömyys. Parasta vain valmistautua ydinasein käytävään sotaan, jos se osoittautuu väistämättömäksi.

AATTEELLINEN JA ÄLYLLINEN TYHJYYS

Kaikuja tällaisesta sodanlietsonnasta on ulottunut myös suomalaisiin tiedotusvälineisiin. Samalla maamme media ei ole juuri kiinnittänyt huomiota amerikkalaisen yhteiskunnan pelottavaan sosiaaliseen alamäkeen, jolla on vaikutusta koko maailmanmenoon. Tämä piittaamattomuus liittyy nähdäkseni toimittajien vähentyneeseen mielenkiintoon analyyttistä journalismia kohtaan.

Aineistosta ei ole pulaa. Uudessa kirjassaan No Is Not Enough kanadalainen journalisti Naomi Klein toteaa, että Donald Trump ei ole irrallinen ilmiö amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Suurta osaa maan kulttuurista on jo pitkään leimannut aatteellinen ja älyllinen tyhjyys. Keskeiset yhteiskunnalliset instituutiot, jotka pitivät yllä kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunteita, ovat heikentyneet pelottavalla tavalla. Joukkotiedotusvälineetkään eivät ole enää pitäneet yllä merkityksellistä yhteiskunnallista keskustelua.

Kleinin mukaan Trumpin hallitus on myös nähtävä silmittömänä vastaiskuna nousemassa olevien sosiaalisten ja poliit- tisten liikkeiden nujertamiseksi. Tässä ei keinoja säästellä. Demokratialle olennaisten eettisten säännösten vesittäminen oli alkanut jo kauan ennen Trumpin valtaantuloa. Suuri raha oli alkanut tunkeutua vallankäytön kaikkiin portaisiin. Bill Clinton vapautti pankit sääntelystä avaten näin tien vuoden 2008 talousromahdukselle. Barack Obama taas jätti rikolliset pankkiirit rauhaan. Koko poliittinen kenttä alkoi ryvettyä korruption suossa, oli sitten kyse republikaaneista tai demokraateista.

ITÄMEREN VAKAUDESTA HYÖTYY VENÄJÄKIN

Tätä kehitystä Suomen media on seurannut perin puutteellisesti. Washingtonin valtaeliitin aggressiivisen ulkopoliittisen ajattelun vaarallisuutta ei nähdä. Suomen liukuminen yhä lähemmäksi Natoa ilman demokraattista keskustelua on sekin yksi oire maamme merkillisestä ilmapiristä. Esko Seppänen pitää aiheellisesti ihmeellisenä sitä, ettei tarvita eduskunnan päätöstä edes siihen, että Suomi valmistautuu jopa vieraiden Nato-joukkojen hyökkäysluonteisiin operaatioihin Suomen kautta, epäilemättä Venäjän suuntaan. Seppänen kehottaa seuraamaan mediaa sillä silmällä ja korvalla, että saako vaihtoehtoinen ajattelu Suomessa enää julkisuustilaa.

Suomen mediassa esiintyvässä ylösalaisessa maailmankuvassa Natoa luonnehditaan ”kriisinhallintajärjestöksi”, vaikka se on itse asiassa läntisten eliittien edunvalvontajärjestö. Nato on tehnyt selväksi, että sillä on oikeus puuttua sotilaallisesti asioihin missä tahansa sen etuja uhataan. Vuonna 2004 Istanbulissa hyväksytyn yhteistyöaloitteen jälkeen monet asiantuntijat totesivat Naton sivuuttaneen YK:n ja omaksuneen maailmanpoliisin roolin. Nato on ottanut tavoitteekseen valvoa maailman energiavaroja varmistaakseen länsivaltojen energiaturvallisuuden. Suomalaisissa joukkotiedotusvälineissä tämä kehitys ei ole synnyttänyt keskustelua. Päinvastoin Nato nähdään yhä tärkeämpänä myös Suomen turvallisuudelle.

Olipa Venäjän politiikasta mitä mieltä hyvänsä, on aiheellista tarkastella Itämeren alueen todellisuutta. Risto Volanen on huomauttanut, että ”Lyypekistä Pietariin
ja Tornioon Itämeren alueen 90 miljoonan asukkaan jokapäiväinen hyvinvointi on täysin riippuvainen vakaan rauhan jatkumisesta Itämerellä. Alueen sotilaallinen kriisi olisi siis myös alueen kymmenen valtion asukkaiden taloudellinen kriisi. Itämerellä liikkuu joka hetki lähes 2 000 alusta,
joiden varassa on alueen kansantalouksien vienti ja tuonti – Suomen osalta lähes sataprosenttisesti.”

Volanen jatkaa: ”Venäjän kokonaisviennistä ja öljynviennistä noin 40 prosenttia kulkee Itämeren kautta, ja koko maan talous on sen häiriöttömästä kulusta riippuvainen. Kuka uskoo vakavasti, että presidentti Putin jonakin päivänä määräisi kenraaleille ammunnat omiin jalkoihin eli aloittamaan Itämerellä kriisin, joka viennin estymisen kautta romahduttaisi Venäjän ja erityisesti Pietarin talouden?”
Tämä on järkipuhetta.

Teksti Tapani Lausti

Lähteet:


William Binney & Ray McGovern: More Holes in Russia-gate Narrative, Consortiumnews.com, 20.9.2017.
consortiumnews.com/2017/09/20/more-holes-in-russia-gate-narrative/

Robert Parry: The Slimy Business of Russia-gate, Consortiumnews.com, 28.9.2017.
consortiumnews.com/2017/09/28/the-slimy-business-of-russia-gate/

Robert Parry: The Rise of the New McCarthyism, Consortiumnews.com, 26.9.2017.
consortiumnews.com/2017/09/26/the-rise-of-the-new-mccarthyism/

Robert Parry: The NYT’s Yellow Journalism on Russia, Consortiumnews.com, 15.9.2017.
consortiumnews.com/2017/09/15/the-nyts-yellow-journalism-on-russia/

Tapani Lausti: Naomi Klein yllyttää kapinaan Trumpin mielettömyyksiä vastaan.
www.lausti.com/articles/books/klein2.html

Risto Volanen: Yhdysvaltojen ja Naton sotaharjoitukset Suomessa, Vastavalkea.fi 6.6.2016.
vastavalkea.fi/2016/06/06/yhdysvaltojen-ja-naton-sotaharjoitukset-suomessa/

Yhdysvallat kokee Venezuelan demokratian uhaksi intresseilleen

Teksti VTM Sami Laaksonen

Etelä-Amerikan luonnonvaroiltaan rikkain maa ja maanosan vasemmiston esikuva Venezuela herättää pelkoa Yhdysvalloissa. Maaliskuussa presidentti Barack Obama julisti ”kansallisen hätätilan Venezuelan tilanteen Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja ulkopolitiikalle aiheuttaman epätavanomaisen ja poikkeuksellisen uhan takia”. Melkoinen saavutus maalta, joka ei ole millään tavoin uhannut maailman suurinta sotilasmahtia. Julistuksen taustalla ovatkin lähinnä maailman suurimmat öljyvarannot ja Venezuelan geopoliittinen asema. Maan nykytilanteesta puhuttaessa on huomioitava useita tekijöitä kuten tiedotusvälineiden asennoituminen, viimeaikainen poliittinen kehitys, Valkoisen talon intressit, kansainväliset reaktiot ja tämänhetkinen taloustilanne.

Joulukuussa 2014 Yhdysvaltojen kongressi sääti sanktioista Venezuelaa vastaan pian sen jälkeen, kun suhteiden uudelleenlämmittäminen Kuuban kanssa tuli julkisuuteen. Tuolloin pohjoinen suurvalta päätti perua 56 virkailijan viisumit ja jäädyttää heidän varantonsa syyttäen heitä ”väkivallan lietsomisesta”.

Valkoinen talo perustelee viimeisintä julistusta ihmisoikeuksien ja demokraattisten instituutioiden puolustamisella ja maan finanssijärjestelmän suojelemisella Venezuelasta tulevilta laittomilta rahavirroilta. USA syyttää Venezuelaa poliittisten vastustajien jahtaamisesta, sananvapauden rajoittamisesta, väkivallan käyttämisestä ja mielivaltaisista pidätyksistä sekä korruptiosta.

Ei tule unohtaa, että Yhdysvaltojen entinen presidentti Jimmy Carter kuvaili syyskuussa 2012 Venezuelan vaalijärjestelmää varsin myönteiseen sävyyn: ”Niistä 92 vaaleista, joita olemme tarkkailleet, sanoisin että Venezuelan vaaliprosessi on maailman paras.”

Demokratian ajamiseen keskittyvän Carter-keskuksen tietojen mukaan Karibian maan täysin automatisoitu vaalijärjestelmä estää tulosten manipuloimisen ja helpottaa niiden vahvistamista. Jokaisesta äänestä tulostuu digitaalisen rekisteröinnin lisäksi myös oma lipuke, joka helpottaa laskennan tarkistamista.

Valkoisen talon sihteerin tiedonannossa todetaan konkreettisesti: ”Venezuelan hallituksen on vapautettava kaikki poliittiset vangit, mukaan lukien useat kymmenet opiskelijat, oppositiojohtaja Leopoldo López ja kaupunginjohtajat Daniel Ceballos ja Antonio Ledezma.”

López vangittiin 18.2.2014 Caracasin väkivaltaisten tapahtumien jälkeen. Hänen asianajajansa Juan Carlos Gutiérrezin mukaan äärioikeiston edustajaa syytetään tuhopolton henkisenä arkkitehtina, koska hänen puheensa katsotaan johtaneen opiskelijat sytyttämään tuleen syyttäjänviraston rakennuksen ja muutaman poliisiauton helmikuun 12. päivänä. Lópezia syytetään myös julkisesta yllyttämisestä lain rikkomiseen ja kansalaisten keskinäiseen vihaan. Syyttäjänvirasto katsoo Lópezin kuuluvan lisäksi erääseen rikollisjärjestöön.

Presidentti Maduro näkeekin Lópezin tapauksen keskeisimmäksi syyksi maahan kohdistuviin aggressioihin: ”Yhdysvallat syyttää meidän olevan uhka, koska venezuelalainen oikeusjärjestelmä pidätti tärkeimmän epävakautta Venezuelassa aiheuttavan toimijan. Siis maa julistettiin vaaralliseksi Chávezin armahtaman murhaajan ja rikoksenuusijan takia.”

Yhdysvaltojen intressien takaa löytyy kaksi hyvin itsestään selvää motiivia, eli maailman suurimmat öljyvarannot ja Venezuelan geopoliittinen asema koko alueen yhdentymisen veturina. Tietysti myös sosialismi huolettaa pohjoista suurvaltaa. Venezuelan rooli öljynviejämaiden järjestön Opecin yhtenäisyyden rakentajana on sekin ollut merkittävä. Bolivaarisen vallankumouksen ulkopoliittisiin saavutuksiin voidaan lukea monien alueellisten integraatiomekanismien kehittäminen: Bolivaarinen liitto meidän Amerikkamme kansoille (ALBA), Etelä-Amerikan kansojen liitto (UNASUR), Petrocaribe sekä Latinalaisen Amerikan ja Karibian valtioiden yhteisö (CELAC).

Venezuela on jo pitkään ollut länsimedian silmissä kaiken pahan alku, diktatuuri, sotilasjuntta ja epäonnistunut sosialismikokeilu tai mitä milloinkin. Samaisen informaatiosodan juuret juontavat maan yksityiseen mediaan. Televiokanava Venevisiónin ja sanomalehtien El Nacionalin ja El Universalin linja on ollut avoimen vihamiehinen Venezuelan sosialistihallintoa kohtaan aina Hugo Chávezin vuonna 1998 saavuttamasta vaalivoitosta lähtien.

Toisaalta myös osa Miamissa Floridassa asuvista Yhdysvaltain venezuelalaisista edustaa Miamin kuubalaisten tavoin yläluokkaa, joka osallistuu uudesta kotimaastaan käsin aktiivisesti informaatiosodankäyntiin. He mustamaalaavat 21. vuosisadan sosialismia rohkeasti, ennakkoluulottomasti ja omavaraisesti rakentavan Venezuelan melkeinpä suoranaiseksi terrorivaltioksi. Myöskään Euroopassa ei tiedetä paljonkaan maan todellisuudesta, esimerkiksi Suomen tiedotusvälineillä ei ole enää vakituisia Latinalaisen Amerikan toimittajia. Siksi Suomessa ja monissa Euroopan maissa kierrätetäänkin CNN:n, BBC:n tai Reutersin ja muiden uutistoimistojen toisen käden tietoa, jonka Venezuelan yksityinen, maan niin sanottua oppositiota tukeva media vuotaa julkisuuteen.

Viime vuosina myös Espanjan aiemmin vasemmistolaisena tunnettu El País -lehti on omistautunut maan parjaamiseen, kuten sen ”huoli” Latinalaisen Amerikan valtioiden ”hiljaisuudesta” Venezuelan kriisin yhteydessä osoittaa. Informaatiosodassa totuus ei ole tärkeintä: esimerkiksi El Paísin tammikuussa 2013 julkaisema kuva Chávezista hengityskoneessa osoittautui tekaistuiksi. On sanomattakin selvää, että länsimaiden median pitäisi harjoittaa huomattavasti tarkempaa lähdekritiikkiä Venezuelaa koskevissa uutisissa.

Roy Chaderton, Venezuelan edustaja Amerikan valtioiden järjestössä (OEA, tai englanniksi OAS), on sanonut: ”mediadiktatuuri manipuloi tiedonsaantia, vääristää ja halventaa”. Näin yleistä mielipidettä johdetaan tarkoituksellisesti harhaan. Chadertonin mukaan ihmiset eivät tiedä, että väkivalta on saatu aisoihin, eivätkä he liioin tiedä opiskelijoiksi naamioitujen mielenosoittajien väkivaltaisesta käyttäytymisestä tai kansainvälisistä tarkka-ampujina toimivista palkkasotilaista.

Mistä kaikki sai alkunsa?

Äärioikeiston ryhmittymä, joka yritti huhtikuussa 2002 vallankaappausta Yhdysvaltain tuella, näki uuden tilaisuuden nousta maan johtoon keinolla millä hyvänsä sen jälkeen, kun maata vuodesta 1999 aina kuolemaansa saakka maaliskuun 5. päivään 2013 johtanut bolivaarisen vallankumouksen arkkitehti Hugo Chávez Frías kuoli syöpään. Chávezin seuraajaakseen nimeämä entinen ulkoministeri Nicolás Maduro Moros voitti kuitenkin oikeiston pettymykseksi 14.4. käydyt vaalit täpärästi 50,8 prosentin kannatuksella.

Siitä lähtien oikeisto on kampanjoinut presidenttiehdokkaansa Henrique Caprilesin johdolla muilla keinoin kansan valitsemaa sosialistihallitusta vastaan. Oikeisto on muun muassa syyttänyt sosialistihallitusta vaalivilpistä, aiheuttanut väkivaltaisia yhteydenottoja järjestystä ylläpitävien poliisivoimien kanssa sekä sabotoinut sähkönjakelua ja ruokatoimituksia sekä tietysti käynyt mediasotaa, joka tähtää kansainvälisen tuen saamiseen painostuskeinona Venezuelan demokratiaa vastaan.

Taloudelliseksikin sodaksi kutsuttu opposition toimintasuunnitelma on pitänyt sisällään ruokatarvikkeiden jakelun tahallista häiritsemistä muun muassa ostamalla suuria eriä tiettyjä tuotteita ja toisaalta aiheuttamalla pahenevan inflaatiokierteen. Oppositio osaa kyllä syyttää Maduroa kaikesta pahasta, mutta ei esitä ratkaisuehdotuksia ongelmiin. Yhdistyneen opposition (MUD) kädet ovat pitkälti sidotut, koska sen täytyy kuunnella omistavan luokan, kansainvälisen pääoman ja Yhdysvaltojen sekä Euroopan imperialististen hallitusten tahtoa.

Alun perin väkivaltaisuuksien motiivina toimi opposition presidenttiehdokkaan Caprilesin johtajuuden mureminen, koska radikaalimmat oikeistotahot syyttivät häntä pelkuruudesta ja Maduron vaalivoiton tunnustamisesta. Joulukuun 2013 paikallisvaalit lisäsivät oikeiston hajaannusta, ja 6. tammikuuta 2014 tapahtunut entisen missin nica Spearin ja hänen miehensä murha nostattivat vihaa ympäri maata. Hallitus alkoikin suunnitella laajamittaista turvallisuusstrategiaa, mutta kuukautta myöhemmin maan länsiosassa Andien yliopistossa San Cristóbalissa tapahtunut raiskausyritys sai opiskelijat viemään protestinsa Táchiran osavaltion kuvernöörin virka-asunnolle.

Opiskelijoiden pidättäminen ja heidän lähettämisensä Falcónin osavaltion vankilaan noin 700 kilometrin päähän yhdistettynä järjestelmälliseen tiedon manipulointiin, joka syytti hallitusta autoritäärisistä toimista, kiihdyttivät osan opiskelijoista kaduille maan suurimmissa kaupungeissa kuten Caracasissa, Méridassa, Maracaibossa ja Barquisimetossa. Tässä vaiheessa oikeiston edustajat Leopoldo López ja María Corina Machado pyrkivät käyttämään tilannetta hyväkseen vaatimalla presidentti Maduron eroa.

4. helmikuuta 2014 käynnistyneissä mielenosoituksissa kuoli kaiken kaikkiaan 43 ja loukkaantui noin 900 henkeä. Väkivaltaan luottaneet ja siitä hallitusta syyttäneet oppositiovoimat epäonnistuivat kuitenkin aikeissaan vallata kadut ja saada aikaan vallankaappaus Yhtynyttä sosialistipuoluetta (PSUV) ja Maduroa vastaan. Mielenilmauksiin osallistui todellisuudessa vain pieni osa kansasta, kaikkiaan varmasti alle 10 prosenttia, mikä osaltaan johti siihen, että radikaalit äärioikeistolaiset sektorit saivat liikaa valtaa kaduilla ja kiihdyttivät väkivaltaisuuksia laillisista järjestyksenpitovelvollisuuksistaan huolehtineita poliiseja vastaan. Tilanteesta monimutkaisemman teki joidenkin puolisotilaallisten ryhmien tai ”colectivosien” osallistuminen.

Ei ole totta, etteikö hallitus olisi lainkaan reagoinut virkavallan ylilyönteihin. Muun muassa kansallisen bolivaarisen tiedustelupalvelun (SEBIN) eräällä videolla ampumassa nähdyt agentit pidätettiin helmikuun 12. päivän levottomuuksien jälkeen. Hallituksen ja opposition tukijat kohtasivat Caracasin keskustan kaduilla Nuorten päivänä, ja tapahtumat kärjistyivät lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin, joissa kuoli kolme ja loukkaantui ja pidätettiin kymmeniä ihmisiä.

Viime vuoden väkivaltaisia piirteitä omanneiden mielenilmausten jälkeen Venezuelan hallitus ja Yhdistynyt oppositio aloittivat niin sanotun rauhan dialogin, jonka tuloksena sovittiin muun muassa perustuslain kunnioittamisesta ja väkivallan tuomitsemisesta kaikissa olosuhteissa. Myös kansallista turvallisuutta koskevaa ohjelmaa elvytettiin. Lisäksi luotiin totuuskomissio tutkimaan äärioikeiston aiheuttamaa väkivaltaa sekä hallituksen toimia.

Nyt oppositio pyrkii horjuttamaan Maduron laillista ja kansan laajasti tukemaa hallitusta kansainvälisellä painostuksella. Strategia ei ole toiminut Latinalaisen Amerikan hallitusten suhteen, sillä niistä valtaosa on osoittanut solidaarisuutensa sosialistihallinnolle. Myös Etelä-Amerikan kansojen liitto on ilmaissut tukensa Venezuelan itsemäärämisoikeuden ja itsenäisyyden puolesta tilanteessa, jossa Yhdysvaltain politiikka maata kohtaan on muuttunut aggressiiviseksi samaan aikaan, kun se pyrkii parantamaan suhteitaan Kuubaan, joka tekee läheistä yhteistyötä Bolivaarisen vallankumouksen periaatteiden edistämiseksi.

Akateemikko Luis Vicente Leónin mukaan valtaosa väestöstä ei halua väkivaltaa eikä vallankaappauksen toteutumista. Sen sijaan 83,6 prosenttia venezuelalaisista haluaa riisua puolisotilaalliset ryhmät aseista, järjestää rauhanomaisia mielenilmauksia ja vähentää maan tuontiriippuvaisuutta. Lisäksi iso osa mielenilmauksiin osallistuneista ihmisistä ei sinällään halua vaihtaa hallitusta, vaan toivoo sen tehostavan toimiaan talouskriisin luomissa uusissa olosuhteissa.

Talouden ongelmat epävakauttamistoimien keskiössä

Maduro on syyttänyt joitakin opposition kanssa liittoutuneita liikemiehiä ryhtymisestä taloudelliseen sotaan, jonka seurauksena hintataso on noussut ja elintarvikepula pahentunut. Aivan kuten sähköjakelun keskeyttämisessä myös taloudellisessa sodassa on kyse kriisin pahentamisesta tarkoituksena syyttää hallitusta, tässä tapauksessa ”sosialismin epäonnistumisesta”, ja tuoda oppositiolle poliittisia irtopisteitä epätoivoisessa kampailussa kansan kannatuksesta.
Talouskasvun hidastuminen, kiihtynyt inflaatio, kansainvälisten valuuttavarantojen hupeneminen, joidenkin elintarvikkeiden ja perushyödykkeiden puute sekä monimutkainen valuuttaralli ovat vakavia ongelmia. Mutta maa ei ole missään syvässä tai peruuttamattomassa kriisissä, kuten jotkut tahot antavat ymmärtää. Eivätkä nämä ilmiöt ole chavismin aikaansaamia, sillä kyseessä ovat enemmänkin maan talouden krooniset ongelmat, joihin lukeutuu myös liiallinen riippuvaisuus öljytuloista. Pahimmillaan inflaatio on ollut jopa lähes kahdensadan prosentin luokkaa, joten Maduron johtaman hallituksen yli 50 prosentin lukemat eivät ole edes lähellä aiempia ”ennätyksiä”.
Öljyn hinnan lasku, inflaatio ja sen aiheuttama hintojen nousu, rikollisuuden kasvu sekä joidenkin perushyödykkeiden puute ovat vaikeuttaneet Venezuelan taloustilannetta, mutta siitä ei ole syytä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä äärioikeistolaisia aineksia omaavan oikeiston tavoin, eikä maan demokratian sabotointia tule sallia. Myöskään median valheita tai liioittelua ei tule niellä pureskelematta. Selvää on, ettei Venezuelan hallitus ole uhka Yhdysvalloille eikä omille kansalaisilleen.
Lyhyellä tähtäimellä Venezuelan talousnäkymät eivät ole kovin myönteiset. Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) onkin arvioinut maan bruttokansantuotteen laskevan vuoden 2015 aikana jopa seitsemän prosentin verran. Öljyn hinnan lasku vaikuttaa maan talouteen monella tasolla, sillä jokaisesta sadasta maahan tulevasta dollarista 96 saadaan öljystä. Näin ollen valuuttatulot laskevat ja kansainväliset valuuttavarannot hupenevat. Tämä vaikuttaa yleisesti negatiivisesti talouden kehitykseen, etenkin koska Venezuela on suhteellisen riippuvainen tiettyjen kulutustuotteiden maahantuonnista. Koska öljyn hinnan lasku vahvistaa dollaria, tuontitalous kallistuu, mikä puolestaan lisää inflaatiota ja nostaa hintoja. Venezuelan hallituksen budjetissa öljyn hinnanlasku on kuitenkin otettu huomioon ja sen suunnitelmiin kuuluvat myös verouudistus, julkisen sektorin tehostaminen ja kansainvälisten valuuttavarantojen vahvistaminen.
Epävakaan taloustilanteen taustalta löytyvä tärkein syy ja samalla oire on kuitenkin päällekkäisvaluuttojen ongelmallisessa suhteessa. Niin sanotun mustan pörssin dollarin vaihtokurssi on kymmenkertainen suhteessa viralliseen valuuttakurssiin. Ranskalaisen taloustieteilijä Jacques Sapirin mukaan virallisen ja epävirallisen vaihtokurssin suuri heilahteluväli johtuu kahdesta rakenteellisesta tekijästä, eli vuodesta 2010 lähtien kriisiytyneestä luotonantopolitiikasta ja vuoden 2012 loppupuolella alkaneesta Venezuelan öljy-yhtiön PDVSA:n rahoittamisesta, jonka maan keskuspankki suoritti painamalla lisää paikallista valuuttaa, bolívaria. Lisärahoitukseen oli tarvetta, sillä öljy-yhtiön täytyi myydä tuloina saamansa valuutat virallisen vaihtokurssin mukaisesti, mutta maksaa alihankkijoilleen niin sanotulla kadun vaihtokurssilla. Myös Chávezin sairastuminen ja kuolema kiihdytti kansalaisten levotonta taloudellista käyttäytymistä muun muassa siinä, miten he olivat hankkineet kulutushyödykkeitä säästääkseen varojaan heilahtelevan valuutan armoilla.
Sapir näkee Venezuelan ratkaisuvaihtoehtoina valuuttojen vaihtokurssien yhdistämisen ja bolívarin aseman vahvistamisen, säästötoimiin kannustamisen sekä valtion vero- ja tukijärjestelmien perustavanlaatuisen reformin.

”Oletteko tulleet hulluiksi?”

”Herää Amerikka. Pojat palaavat kotiin, mutta he eivät ole samoja poikia, jotka lähtivät.”

Yksi häkellyttävimmistä piirteistä Suomessa puhjenneessa Ukrainaa ja Venäjää koskevassa väittelyssä on vaikeneminen Yhdysvaltain aggressiivisesta roolista maailmassa. Venäjä koetaan yleisesti suurimmaksi uhkaksi maailmanrauhalle. Yhdysvaltoihin sen sijaan asennoidutaan hyväntahtoisesti. Kukaan ei vaadi pakotteita sitä kohtaan, vaikka se on Naton kanssa tuhonnut useita maita, aiheuttanut satojen tuhansien ihmisten väkivaltaisen kuoleman, ajanut miljoonat ihmiset kodeistaan ja kylvänyt tuhoa useissa osissa maailmaa. Suomessa ollaan merkillisen hitaita heräämään tähän todellisuuteen, mutta monin paikoin maailmaa ihmetellään sitä, miten tähän on tultu. Suomessa asian pohtiminen johtaa usein syytöksiin ”antiamerikkalaisuudesta”.

Amerikkalaisia toisinajattelijoita väite naurattaisi.

Amerikkalaiset eivät ymmärrä mainettaan

Ann Jones on Norjassa nykyään asuva amerikkalainen journalisti, vapaaehtoistyöntekijä ja kirjailija, joka on koko ikänsä kiertänyt maailmaa. Hän on vuosikymmenten mittaan elänyt, työskennellyt ja matkustanut liki kaikkialla maailmassa. Uteliaana ihmisenä hän sanoo aina keskustelleensa paikallisten ihmisten kanssa.

Hän kirjoitti hiljattain: ”Muistan vielä ajan, jolloin amerikkalaisia kadehdittiin. Maata, jossa kasvoin toisen maailmansodan jälkeen, kunnioitettiin ja ihailtiin kaikkialla maailmassa.”

Hyökkäys Irakiin vuonna 2013 muutti Jonesin mukaan lopullisesti kaiken. Amerikkalaisten enemmistö kannatti tätä sotaa, vaikka suurin osa muusta maailmasta oli sitä vastaan. Nyt maailmaa kiertävät Yhdysvaltain kansalaiset joutuivat vastaamaan hankaliin kysymyksiin.

Alkusyksystä vuonna 2014 Ann Jones kiersi kahden kuukauden ajan Itä- ja Keski-Eurooppaa. Kun paikalliset asukkaat huomasivat Jonesin olevan amerikkalainen, kysymyksiä alkoi sataa. Ihmiset olivat kyllä yleensä kohteliaita, mutta kysymyksille oli yhteistä ihmettely siitä, ovatko amerikkalaiset seonneet. Oletteko tulleet hulluiksi? Voitko selittää?

Viime vuonna Jones vieraili vanhassa kotimaassaan. Hän kuvaa kokemustaaan näin: ”Huomasin, että amerikkalaisilla ei ole aavistustakaan siitä, miten outoina suuri osa muusta maailmasta meitä pitää. Oman kokemukseni perusteella ulkomaalaiset tarkkailijat tietävät meistä enemmän kuin tavallinen amerikkalainen heistä. Tämä johtuu osittain siitä, että ’uutiset’ amerikkalaisissa joukkotiedotusvälineissä ovat niin nurkkakuntaisia ja rajoittuneita selostaessaan omaa toimintaamme ja muiden maiden ajattelutapoja – jopa maiden, joiden kanssa olemme hiljattain olleet sodassa, olemme parhaillaan sodassa tai joita uhkaamme sodalla. Amerikan sotaisuus, puhumattakaan finanssiakrobatiasta, pakottaa muun maailman pitämään meitä tarkoin silmällä. Kuka tietää, minkälaiseen konfliktiin amerikkalaiset saattavat heidät vetää, joko hyökkäyksen kohteena tai vastahakoisena liittolaisena?”

Kiintymys aseisiin

Jones kirjoittaa, että ulkomaalaisten kysymysten taustalla on ihmettely amerikkalaisten raakuudesta ja sivistymättömästä epäinhimillisyydestä. Miten te saatoitte perustaa keskitysleirin Kuubaan? Miksi ette sulje sitä? Miten teeskentelette olevanne kristitty maa mutta kuitenkin panette toimeen kuolemanrangaistuksia?

Ihmettelyä herättää Jonesin mukaan amerikkalaisten kykenemättömyys ymmärtää tiedettä ja sokeus ilmastonmuutosta kohtaan. Amerikkalaiset puhuvat lainkuuliaisuudesta, mutta maan presidentit rikkovat kansainvälistä oikeutta ryhtyessään sotiin milloin vain haluavat. Geneven sopimukset ja periaatteet heitetään syrjään kidutuksen mahdollistamiseksi. Amerikkalaisten kiintymys aseisiin ihmetyttää. Eniten ihmiset ihmettelevät sitä, miksi amerikkalaisia sotajoukkoja lähetetään kaikkialle maailmaan lietsomaan levottomuuksia, jotka vahingoittavat meitä kaikkia.

Näin Jones: ”Tuo viimeinen kysymys on erityisen polttava, koska historiallisesti Yhdysvaltoihin myönteisesti suhtautuneet maat Australiasta Suomeen yrittävät selvitä pakolaistulvasta, kun ihmiset pakenevat amerikkalaisten sotia ja väliintuloja.” Jones kiinnittää huomiota siihen, miten kaikkialla Länsi-Euroopassa ja Skandinaviassa on noussut populistisia oikeistopuolueita vastustamaan hallitusten maahanmuuttopolitiikkaa.

Sota sairastutti sotilaat

Jones huomauttaa, että eurooppalaiset ymmärtävät amerikkalaisia paremmin sisä- ja ulkopolitiikan välisen läheisen yhteyden: ”He ymmärtävät, että Amerikan holtiton käyttäytyminen muualla maailmassa on yhteydessä maan sisäisten olojen retuperään. He ovat panneet merkille, miten Yhdysvallat on purkanut muutenkin heikkoa sosiaaliturvaa, laiminlyönyt rapistuvan infrastruktuurin korjaamisen, heikentänyt järjestäytyneen työväestön asemaa, laiminlyönyt koululaitosta, saattanut lansäädännön pysähdyksen tilaan ja luonut syvimmän tasa-arvoisuuden sitten vuoden 1928. He ymmärtävät, miksi amerikkalaisista, joiden turvallisuudentunnetta heikennetään liki olemattomalla hyvinvointijärjestelmällä, on tulossa yhä ahdistuneempia ja pelokkaampia.”

Ann Jones oli reportterina ja vapaaehtoistyöntekijänä Afganistanissa kahdeksan vuotta. Hän on seurannut läheltä sodan vaikutusta amerikkalaisiin sotilaisiin. Noin 2,6 miljoonaa miestä ja naista on lähetetty sotiin Irakissa ja Afganistanissa. Heistä kolmannes sanoo mielenterveytensä olevan huonompi kuin ennen sotaan lähtöä, liki puolet on huonommassa fyyisessä kunnossa. Lähes puolet sanoo olevansa taipuvaisia raivokohtauksiin. Vain 12 prosenttia sanoo olevansa paremmassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa kuin ennen sotaan lähtöä.

Väkivalta kantautuu rintamilta kotioloihin. Irakissa ja Afganistanissa useita kertoja komennuksella olleet sotilaat palaavat kotiin, missä vaimo toteaa miehensä ”muuttuneen”. Lapsiaan palaavat sotilaat tuskin tuntevat. Perheväkivalta on pelottavan tavallista. Kymmenet tuhannet sotilaat saavat riittämättömiä veteraanipalveluja, vaikka heillä on vakavia vammoja ja he kärsivät posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Armeijan henkeen kuuluu myös ajatus, ettei tosi sotilas apua kaipaa. Jones toteaa, että tämä sopii hyvin puolustus- ja veteraaniministeriöille, joilla on maine hidastella kaikessa avunannossa.

Sota lisää perheväkivaltaa

Monet kotiin palaavat veteraanit sortuvat huumeisiin ja alkoholiin. Monet päätyvät vankilaan huumeiden käytöstä tai rikoksista, joita saatettaisiin pitää lievinä, ellei syytetty olisi kantanut asetta – tapa, johon armeijassa tottuu. Perheväkivalta ei sekään ole sattumaa. Yhdysvaltain asevoimat on macho-organisaatio, joka on Jonesin mukaan jopa ylpeä tästä pitkästä perinteestä. Siitä ei hevin luovuta.

Kotiin palaavat naisveteraanit ovat hekin usein osallisia perheväkivaltaan. Toisin kuin miehet, he eivät tavallisesti ole tappava osapuoli vaan väkivallan uhri.

Jones kirjoittaa: ”Herää Amerikka. Pojat palaavat kotiin, mutta he eivät ole samoja poikia, jotka lähtivät.”

Näin syntyy kuva kaikkea muuta kuin onnellisesta yhteiskunnasta. Yhdysvaltoihin turvautuminen kriisitilanteissa on outo jäänne ajasta, jolloin maata kunnioitettiin, olkoonkin, että jo Vietnamin sota heitti varjon maan maineen ylle. Suomessakin Nato-intoilua mielekkäämpää olisi todelliseen kriisinhallintaan turvautuminen. Nyt ollaan liian usein hanakoita vain kiihdyttämään kriisejä.

Tomgram: Ann Jones, Answering for America:

http://www.tomdispatch.com/blog/175941/tomgram%3A_ann_jones,_answering_for_america/

Tomgram: Ann Jones, Star-Spangled Baggage:

http://www.tomdispatch.com/post/175832/tomgram%3A_ann_jones,_star-spangled_baggage/

www.lausti.com/