Avainsana-arkisto: Venäjä

Pääkirjoitus: Ukraina, Ukraina, Ukraina

Ukrainan ja Venäjän välisen Asovanmeren laivaliikenteeseen liittyvän välikohtauksen todelliset uhrit ovat toistaiseksi olleet ukrainalaisalusten venäläistulituksen kohteena olleet ja vangitut miehistöt ja demokratia.

Ukrainan presidentti Petro Porošenkolla oli tässä yhteydessä selkeästi muitakin tavoitteita kuin muistuttaa kansainvälistä yhteisöä Krimin laittomasta liittämisestä Venäjään ja sen myötä Kertšinsalmen liikennöintiin liittyvistä ongelmista. Hän käytti välikohtausta välittömästi hyväkseen demokratian ja kansalaisoikeuksien kaventamiseksi Itä-Ukrainassa julistamalla 30 päivän sotatilan kymmeneen rajamaakuntaan.

Porošenko sai siis mitä tilasikin, vaikka tietenkin kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laillisin keinoin. Hän oli aivan varmasti tietoinen, että Venäjä tulee reagoimaan ukrainalaislaivaston liikkeisiin Kertšinsalmella. Venäjä on ilmaissut selkeästi, että pitää laittomasti kaappaamiaan vesialueita ominaan ja että se pitää huolta Kertšinsalmen sillan turvallisuudesta tarvittaessa voimakeinoin. Porošenko tunsi vastustajansa ja tiesi, että venäläissotilaiden reaktiot tulevat varmasti olemaan tapahtumaan nähden ylimitoitettuja.

Sotatila ja reserviläisten kutsuminen ylimääräisiin sotaharjoituksiin on uutisoitu suomalaismedioissa näyttävästi. Mutta moniko tietää, että samanaikaisesti peruttiin paikallisvaalit näissä maakunnissa? Ovatko demokratian vahvistaminen ja kansalaisten osallistuminen päätöksentekoon sellainen uhka, että ne on kiellettävä?

Suomalaismedioita seuraamalla ei myöskään tietäisi, mikä on S14. Se ei ole uusi keskipitkänmatkan ohjus vaan äärioikeistolainen ukrainalaisorganisaatio, joka on syyllistynyt muun muassa journalisteihin kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin ja käytännössä poliisin suojeluksessa hyökännyt Ukrainaa vastaan. Alkuvuodesta S14 sopi Kiovan kaupunginhallinnon kanssa, että se muodostaa kunnalliskaartin valvomaan katujen “turvallisuutta”. Tämä vastaisi suurin piirtein sitä, että pormestari Jan Vapaavuori virallistaisi Odinin sotureiden katupartioinnin Helsingissä.

Mutta ei anneta häiritsevien tietojen häiritä, koska Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kolumni: Ydinaseet ja rauhanliikkeen missio

Rauhanpuolustajien ensimmäinen suurponnistus oli lähes miljoonan allekirjoituksen kerääminen Tukholman vetoomukseen vuonna 1950 ydinaseiden vastustamiseksi. Nato oli perustettu vuotta aiemmin, kuten Rauhanpuolustajatkin. Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto puolestaan perustettiin 1955. Neuvostoliitto oli räjäyttänyt oman atomipomminsa samana vuonna, vain neljä vuotta sen jälkeen kun Yhdysvallat oli tuhonnut Fat Man -atomipommeilla Hiroshiman ja Nagasakin.

Maailma suistui varustelukilpaan, jossa molemmille suurvalloille kehittyi kyky tuhota toisensa ja koko maailma. Korean sota alkoi 1950, ja natsi-Saksan juuri kukistaneet liittolaiset tukivat sotilaallisesti vastakkaisia puolia. Yhdysvallat lähetti myös joukkojaan sotaan ja harkitsi ydinaseen käyttämistä. Vastapuolelle joukkojaan lähettänyt Kiinan johtaja Mao Zedong yritti vakuuttaa Neuvostoliiton siitä, että ydinsota olisi mahdollista voittaa.

Ei ihme, että yhä maailmansodan seurauksista kärsivät ihmiset kokivat tarpeelliseksi ottaa kantaa uuden, aiempaa totaalisemman sodan mahdollisuutta vastaan. Rauhanliikkeellä oli todellinen missio vaikka kukaan tuskin uskoi, että se yksin kykenisi sodan ja rauhan kysymystä ratkaisemaan. Ajatus oli että siihen tarvittiin maailman päättäjiä, joihin kansalaisten oli kansainvälisen rauhanliikkeen avulla vaikutettava.

Asevarustelukilpa ja Yhdysvaltojen päätös sijoittaa keskimatkan Pershing-ohjuksia Eurooppaan vuonna 1979 Neuvostoliiton SS20-ohjusten vastapainoksi sai ajatuksen Euroopan tuhoavasta ydinsodasta tuntumaan todellisemmalta. Euroopassa käytävän ydinsodan ajatuksen hulluus sai ihmiset toimimaan ja johti lopulta siihen, että Mihail Gorbatšov ja Ronald Reagan allekirjoittivat keskimatkan ohjukset kieltävän INF-sopimuksen vuonna 1987. Se täydensi strategisten ydinaseiden määrää rajoittavia START-sopimuksia ja ballististen ohjusten torjuntaa koskevaa ABM-sopimusta.

Maailma ei ehtinyt huoahtaa helpotuksesta kovin pitkään. Ydinasevarustelua rajoittavat sopimukset on yksi toisensa jälkeen irtisanottu tai jätetty vahvistamatta. Viimeisin askel otettiin, kun Yhdysvallat ilmoitti irtaantuvansa keskimatkan ohjukset kieltävästä INF-sopimuksesta. Näyttää siltä, että kollektiivinen hulluus ei kadonnut ja visio ydinaseiden käyttämisestä sodassa on tehnyt paluun. Järjen äänellä olisi taas kysyntää.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Sotatila ja Mariupolin oudot siviilit

Kymmenelle Ukrainan alueelle on julistettu sotatila. Presidentti Porošenko onnistui vihdoin organisoimaan eräänlaisen ”Kuuban kriisin” lähettämällä sotilasveneitä hinauksessa Mustaltamereltä Asovanmerelle. Venäjä puolestaan nieli syötin tulittamalla ja pidättämällä alukset miehistöineen. Voidaan kiistellä loputtomiin, mikä on syytä ja mikä seurausta. Voidaan haukkua Venäjää, joka kaappasi vuonna 2014 Krimin. Voidaan kirota Viktoria Nulandin Maidanilla jakamia pikkuleipiä, joita mielenosoittajat söivät hyvällä halulla. Uhkana kuitenkin on, että totuus jää selvittämättä, ja seuraukset voivat olla todella vakavat. Maailma on näköjään unohtanut, mitä on sota keskellä Eurooppaa.

Neljääntoista rajamaakuntaan julistettu sotatila luo juridisen perustan valtionhallinnon erityisvaltuuksille. Presidentin toimivaltuuksia ei voida rajoittaa, vaaleja ei voida järjestää, yksityisten ja yritysten omaisuutta voidaan käyttää puolustustarkoituksiin, on ulkonaliikkumiskieltoja, kansalaisten ja kulkuneuvojen liikkumisvapautta rajoitetaan, papereita, henkilökohtaista omaisuutta ja asuntoja tarkastetaan, mielenosoituksia ja muita joukkotapahtumia kielletään ja tiedotusvälineitä ohjaillaan.

Vaikka Porošenko on sanonut, että ”vaalien peruuttamisesta hyötyy vain yksi henkilö, herra Putin”, Ukrainan keskusvaalilautakunta on päättänyt peruuttaa vaalilautakuntien nimeämisen paikallisvaaleja varten niillä alueilla, joihin on julistettu sotatila. Samoilla alueilla Porošenkon kannatus vaaleissa 2014 jäi alle 50 prosentin.

Jokseenkin heti Porošenko kielsi maahantulon 16–60-vuotiailta Venäjän kansalaisilta, niin että esimerkiksi (Aquariumin) Boris Grebenštšikov joutui perumaan kiertueensa Ukrainassa.

Haluammeko siis uutta sotaa? Kunnollista, ei tällaista pientä, joka on arkipäivää Itä-Ukrainassa. Aiotaanko tämä hauras rauha uhrata, jotta Porošenko voittaa presidentinvaalit?

Glavkom.ua-nettilehden toimittaja pyysi Asovanmeren rannikon tärkeimmän kaupungin Mariupolin johtajalta kommenttia Ukrainan YK-edustajan väitteeseen, että Venäjä saattaa vallata Mariupolin ja Berdjanskin kaupungit. Kaupunginjohtaja Boitšenko vastasi: ”Te ja minä olemme osa kaupungin ilmapiiriä. Ukrainan kansa katsoo nykyisin televisiota. Sosiologit sanovat, että 65 prosenttia väestöstä – onneksi tai valitettavasti – luottaa televisioon. Luulen, että jos esitämme näin jyrkkiä väitteitä, meidän tulee ymmärtää, että sanoillamme vaikutamme ihmisten mielialaan. Mieliala on nyt taas tällainen: kaikki muistavat vuoden 2014, Vostotšnyin (itäisen) kaupunginosan tulittamisen, Sartanin kylän toistuvat tulitukset. On ymmärrettävää, että ihmiset pelkäävät ensi vuotta. Niinpä sotatilannetta pohtiessaan ihmiset pelkäävät konfliktin kiihtymistä, paluuta neljän vuoden takaiseen… Mariupol elää nyt rauhassa ja kehittyy. Minulla ei ole armeijalta saatua informaatiota, että nyt olisi pelkoa hyökkäyksestä… Mariupolissa ei toistaiseksi ole sotatilan julistamisen jälkeen muuttunut mikään. Kaikki on kuten ennenkin.”

Toivotaan, ettei Mariupolin kaupunginjohtajan mielipide jää ainoaksi järjen ääneksi.


Mariupol on taas myös kansainvälisten journalistien mielenkiinnon kohteena. CNN lähetti sinne Nick Paton Walshin, joka välitti naisten näkemyksen, että tarvitaan ”toisenlainen, hyvä presidentti”, etteivät he tajua ”mitä järkeä tässä sodassa on”. Toimittaja hämmästyi. Samoin Ylen toimittaja: hänen haastattelemistaan henkilöistä vain yksi piti sotatilan julistamista aiheellisena.

Myös Mariupolin kaupungin infosivusto kyseli kaupunkilaisilta, tarvitaanko Asovanmerelle Naton aluksia. Suurin osa ihmisistä vastasi, ettei halua Naton, Venäjän eikä ylipäänsä mitään sota-aluksia.

Joulukuun 3. päivänä Mariupolin infosivusto julkaisi tiedon 70-vuotiaan Anatoli Rybalkon pidätyksestä. Pappa oli liimannut näkyviin lentolehtisiä, joissa Janukovitšin näköinen mies kysyi: ”Joko maksoit uudet asumislaskut?” Pappa päästettiin vapaaksi hänen kaduttuaan kameran edessä: ”Ymmärrän, että tekoni osaltaan horjuttivat tilannetta Ukrainassa.” Mutta entä uudet maksut, miten 70-vuotias pappa niistä selviää? Lämmityksen ja kuuman veden hinta nousi äskettäin 16 prosenttia, kun vähimmäiseläke nousi joulukuussa vain 62 hryvniaa ja on nyt 1497 hr/kk (noin 45 €).

Olen käynyt Mariupolissa useamman kerran ja kuullut vuosina 2015, 2016 ja 2017 samaa: ”Emme ymmärrä tämän sodan tarkoitusta. Se ei ole meidän sotamme.” Mariupolin asukkaat kertoivat uimarantojen ja vesialueiden miinoittamisesta ilman karttamerkintöjä tai sääolojen huomioimista, niin että aallot ovat siirrelleet miinoja ja jäät pusertaneet talvella pintaan hiekkaan kaivettuja.

Myös Ukrainan mediat ovat toistuvasti kirjoittaneet Asovanmeren valvomattomasta miinoittamisesta. Toukokuussa 2018 Hromadske-kanava julkaisi kalastaja Fjodorin kertomuksen naapuristaan Sašasta: ”Saša melkein kuoli. Verkko oli tarttunut miinaan, vajonnut alas ja mennyt sekaisin. Hän alkoi kiskoa ja se räjähti heti. Saša oli 20–30 metrin päässä. No se loikkasi rantaan, poltti viitisen tupakkaa ketjussa ja lähti kotiin.” Mariupolin nettiuutisissa on koko sodan ajan ilmestynyt uutisia merimiinoista, joita löytyy läheltä uimarantoja tai joita aallot kuljettavat rantaan.

Asukkaiden asenteen näkevät myös ne poliittiset kommentaattorit ja journalistit, jotka hyväksyvät konfliktin eskaloitumisen kaikki vaiheet. Rein Oidekivi, Viron puolustus- ja turvallisuuskeskuksen asiantuntija, selittää ilmiön sillä, että ”Mariupolin asukkaat ovat Ukrainan väestön epäluotettavaa osaa”.

Kysyin tuttavilta, onko elämä muuttunut Berdjanskissa ja Mariupolissa. Berdjanskilainen nainen vastasi, että hänen merimiespoikansa ”ei ole toistaiseksi huolissaan. Elämä kaupungissa ei ole muuttunut.” Mariupolista vastattiin: ”Elämä on jatkunut samanlaisena 2014 alkaen. Posti kulkee. Ei esiinny paniikkia.”

Kaikki riippuu asenteesta: jotkut kieltäytyvät vihaamasta. Jotkut komentavat koululaisia rannalle kaivamaan taisteluhautoja. Ukrainan armeijan sotilaspappi Mohnenko vei ottolapsensa ja kuntoutuskeskuksessa olevia lapsia rakentamaan varustuksia rannalle. Ukrainan puolustusministeriö on sotatilan perusteella komentanut reserviläiset suuriin sotaharjoituksiin 3.12.2019 alkaen.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

Maailman­järjestykset muutoksessa

Suomessa vieraillut professori Amitav Acharya ei näe, että Yhdysvaltojen valta-asema olisi uhattuna vielä vähään aikaan. Maa tulee säilyttämään sotilaallisen ja taloudellisen johtajuutensa. Mutta hänen mukaansa jo nyt on tarpeeksi joukkoja liikkeellä haastamaan Yhdysvaltojen johtaman maailmanjärjestyksen. Acharya korostaa muutoksen vääjäämättömyyttä yhteiskunnallisessa tutkimuksessa: myös muiden kuin eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten ihmisten kokemukset nousevat merkityksellisiksi.

 

Aasian maiden taloudellinen vahvistuminen horjuttaa Yhdysvaltojen johtamaa maailmanjärjestystä. Etenkin Kiinan ja Intian roolit sekä alueelliset instituutiot kuten BRICS, Shanghain yhteistyöjärjestö SCO, Euraasian talousyhteisö EEU, Kaakkois-Aasian yhteistyöjärjestö ASEAN ja esimerkiksi Afrikan unioni luovat uudenlaisia tiiviimpiä yhteistyön muotoja.

Ilmastonmuutoksen yhteiskunnalliset, taloudelliset ja maailmanpoliittiset seuraukset tulevat vaatimaan kansainvälistä yhteistyötä ja dialogia. Suomessa syyskuussa vieraillut professori Amitav Acharya uskoo, että yhteistyö vaatii muutosta myös tiedeyhteisön toiminnassa.

”Kansainvälisten suhteiden teoriaa on jo hyvin kauan dominoinut läntinen ja ennen kaikkea yhdysvaltalainen tiedeyhteisö, yhdysvaltalaiset oppimiskeskukset ja akateemiset julkaisut. Niiden piirien, jotka ovat hallinneet tiedeyhteisöä, on vaikea luopua asemastaan.”

Kansainvälistä arvostusta ympäri maailmaa luennoillaan ja julkaisuillaan niittänyt intialaissyntyinen Acharya on edistänyt jo vuosikymmenien ajan uudistunutta globaalia kansainvälisten suhteiden oppialaa. Sen tulisi sisältää paremmin myös ei-eurooppalaisten ja ei-yhdysvaltalaisten kokemukset tutkimuksessa teorioiden, käsitteiden ja maailmankuvien rakentamisessa. Maailmassa on otettava huomioon myös niin sanotun ei-läntisen maailman kokemukset ja todellisuus, muuten ei dialogia synny. Acharya mukaan kehitys tulee vääjäämättä johtamaan laaja-alaisempaan tutkimukseen.

”Globaali kansainvälisten suhteiden tutkimusala tähtää moninaiseen lähestymistapaan, teoriaan ja metodeihin. Kyse on inklusiivisesta projektista, joka pyrkii rakentamaan siltaa ’länsi vastaan muut’ -ajattelun tilalle. Kaikki ovat tervetulleita. Riittää, että on tarpeeksi sensitiivinen ottamaan huomioon erilaisia toimijuuksia, kokemuksia ja ei-läntisen maailman panoksen.”

Acharya uskoo, ettei muutos tapahdu yhdessä jysäyksessä, vaan tuhansin pienin askelin. Se ei välttämättä käynnisty Euroopassa tai Yhdysvalloissa vaan niiden ulkopuolella, kun opiskelijat palaavat kotimaihinsa ja joutuvat soveltamaan oppimaansa maittensa yhteiskunnallisiin realiteetteihin. Näin tutkimus ja sitä kautta maailmankuvat muuttuvat ja luovat uusia todellisuuksia, jotka ovat liian pitkään jääneet eurokeskeisten tulkintojen marginaaleihin. Kuva maailmasta kehittyy moninaisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi.

MULTIPLEX-MAAILMANJÄRJESTYS

Globaalit haasteet vaativat ylikansallista yhteistyötä, ja siksi on ymmärrettävä, millaisessa maailmassa elämme. Acharya kuvaa nykyistä maailmanjärjestystä ja sen monia toiminnan tasoja termillä Multiplex World Order. Hänen mukaansa termi vihjaa, että edessämme on joukko lukuisia toimijoita monenlaisissa riippuvuussuhteissa. Silti maailmasta on tullut vähemmän hegemoninen. Maailmaa ei pysty enää 2000-luvulla käsittämään pelkästään valtiollisten ja ylikansallisten toimijoiden kautta. Kansalaisjärjestöt ja yksilöt tulee ottaa mukaan tarkasteluun entistä voimakkaammin. Acharya ei allekirjoita kehitystä moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.

”Termi on lähtöisin 1900-luvun Euroopasta. Se resonoi ja liittää itseensä oletuksen konfliktista. Mielestäni se on liian determinististä, sitä paitsi 2000-luvun maailma on hyvin erilainen kuin maailma viime vuosisadalla. Moninapaisuus on vain yksi osa maailmanjärjestystä. Se on lähinnä vallan jakamista. Samaan aikaan on käynnissä monia muita prosesseja.”

Acharyan mukaan Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on onnistunut tekemään merkittävää vahinkoa Yhdysvaltojen ”pehmeälle vallalle” (soft power). Hän ei tarkoita pelkästään Trumpin ympärillä vaikuttavia rasistisia tahoja, vaan vetäytymistä monista keskeisistä kansainvälisistä kauppasopimuksista (TPP) ja yhteistyöelimistä (Pariisin ilmastosopimus). Acharya pitää Trumpia kyvyttömänä hoitamaan tehtäväänsä ja toteaa, että maailman voimatasapainon siirtyminen juontaa juurensa Trumpia edeltäneeseen aikaan. Se on kehityskulku, joka alkoi jo 20–30 vuotta sitten. Trump on pikemminkin seuraus ja hyödynsi USA:n heikkenemistä vaaleissa. Yhdysvallat ei dominoi enää globaaleja instituutioita. Mutta niille, jotka odottavat Yhdysvaltojen pikaista romahtamista, Acharyalla on huonoja uutisia.

”Pitää erottaa kysymykset, heikkeneekö Yhdysvaltojen oma maailmanvalta vai sen luoma maailmanjärjestys. Niitä ei pidä sekoittaa keskenään. Uskon, että Yhdysvaltojen liberaalin hegemonian aika on ohi. Kansainvälinen liberaali maailmanjärjestys ei häviä, mutta se ei koskaan ollut globaalijärjestys. Se oli yksi muiden joukossa. Jotkut elementit liberaalista järjestyksestä tulevat säilymään, koska ne ovat hyviä ja niille on kannattajansa.”

Acharyan mukaan esimerkiksi Kiina on vielä kaukana Yhdysvalloista sotilaallisesti ja taloudellisesti. Silti valta ja ajatukset ovat monella tapaa suuntaamassa kohti muutosta. Kiinan on helpompi haastaa Yhdysvaltain johtama maailmanjärjestys kuin Yhdysvallat. Eikä maailmanpoliittisen tilanteen muutosta voi estää. Aika ei ole Yhdysvaltojen puolella.

”Amerikan johtaman maailmanjärjestyksen heikkeneminen on ’trumpinpitävää’ (Trump proof). Se johtuu pikemminkin rakenteellisista tekijöistä, eikä Trump saa mitään muureja aikaan.”

EUROOPAN KEKSITTÄVÄ ITSENSÄ UUDELLEEN

 Entä kuinka EU tulee pärjäämään Yhdysvaltojen ja nousevien valtojen välisessä kilpailussa? Acharya ei näe EU:ta enää samalla tavalla yhtenäisenä toimijana kuin vielä 1990-luvulla. Brexit ja Itä-Euroopan maiden sooloilut vievät uskottavuutta.

”Mitä EU voi tehdä? Se kamppailee tällä hetkellä omasta olemisestaan ja identiteetistään. Pystyykö EU haastamaan Trumpin? Se on mahdollista, jos Ranska ja Saksa pelaavat yhteen. Tärkeintä, mitä EU voi tässä tilanteessa tehdä, on pistää oma pakka kuntoon. Se on yhä merkittävä toimija, jos se toimii kollektiivisesti. Yksittäisinä valtioina se on heikompi. EU:ta on voitu pitää jonkinlaisena normatiivisena valtana. Miten sitä voidaan enää pitää sellaisena, kun katsotaan Puolaa ja Unkaria tai koko populististen liikkeiden esiinmarssia?”

Saksa ei ole ottanut sitä roolia, mihin se olisi ehkä kyennyt – ei ainakaan kansainvälisellä tasolla. Saksa tuntuu ikään kuin odottavan, että Yhdysvallat palaisi aikaan ennen Trumpia.

”Nyt kun Merkel on puolustuskannalla maahanmuuttokysymyksissä, monet katsovat Ranskaan, johon mielestäni liitetään turhan paljon odotuksia. Euroopan pitäisi saada aikaan uusi projekti. Mistä sellainen löytyy, en oikein tiedä. En halua olla liian pessimistinen. EU:lla on yhä painoarvoa globaalin hallinnan ja etenkin ilmastonmuutoksen prosesseissa sekä ihmisoikeuksien edistämisen saralla rauhanvälityksen instituutioiden kautta. EU:n pitää purkaa instituutioitaan. Nyt on liikaa byrokratiaa. Sen täytyy uudistua, ehkä kutistua. Silti sen tulisi pitää kiinni arvoistaan ja normatiivisesta vallastaan.”

Vuonna 2015 puhjennut pakolaisten liikehdintä on ajanut EU:n sisäisiin ja ulkoisiin hankaluuksiin.

”Jos EU löytää tien ulos maahanmuuttokriisistä, se voi vakuuttaa muun maailman. Maahanmuuttokriisissä on osittain kyse suvereniteetista, mutta ennen kaikkea identiteetistä. Jos pakolaiskriisi onnistutaan hoitamaan, se tulee olemaan käänteentekevää. Euroopassa suhtauduttiin liian kauan välinpitämättömästi Välimeren alueeseen. Ratkaisuyritykset olivat byrokraattisia: Shengen-aluetta ja viisumeita. Takapihasi on tärkeä. Siihen olisi pitänyt reagoida jo paljon aiemmin.”

VENÄJÄLLÄ ON VETOVOIMAA

Acharya pitää Venäjää pohjoiseurooppalaisena Saksan ja Ranskan kaltaisena alueellisena johtovaltiona. Euroopassa usein unohdetaan, kuinka paljon Venäjän kansainvälistä politiikkaa ja kulttuuria maailmalla arvostetaan.

”Venäjä on hyvin kiehtova maa. Etenkin Neuvostoliitto oli hyvin puoleensavetävä. Monet Yhdysvalloissa eivät ymmärrä, kuinka paljon Neuvostoliitolla oli ”pehmeää valtaa” kylmän sodan aikana. Kasvaessani Intiassa totuin siihen, että Neuvostoliittoa arvostettiin: sen kirjallisuutta ja kulttuuria. Etenkin sen vastakkainasettelu Yhdysvaltojen kanssa herätti sympatioita. Venäjä on näytellyt tätä roolia yhä tänäkin päivänä pistämällä kampoihin Yhdysvaltojen hegemonialle. Yhdysvaltoja tämä toki ärsyttää eikä Yhdysvallat tietenkään hyväksy sitä, mutta maailma katsoo Venäjää toisella tavalla.”

Venäjä ei ole tehnyt kaikkea väärin.

”Venäjä on tasapainottava elementti suhteessa Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Syyriassa kaikesta ei voi syyttää Bashar al-Assadin hallintoa ikään kuin Yhdysvalloilla ei olisi roolia konfliktissa. Irak sotki koko Lähi-idän, ja Yhdysvalloilla on valtava vastuu kaikesta, mitä on tapahtunut. Syyria ja Libya olivat paljon parempia ennen interventioita. USA ei ole ihmisoikeuksien ystävä. Venezuelassa he olivat valmiita tekemään sopimuksen maan sotilasjohdon kanssa vallankaappauksen suorittamiseksi.”

Acharyan mukaan Venäjällä olisi paljon potentiaalia, jos sen sisäpolitiikkaa hoidettaisiin paremmin. Lisäksi Venäjän nykyjohto ajaa ulkopolitiikkaa, joka on liiaksi 1900-luvun ajan alueellista valtapolitiikkaa.

”Venäjä tarvitsee johtajuuden muutosta. Yksi henkilö on vallassa aivan liian kauan. Jos Venäjä onnistuu vallanvaihdossa ja onnistuu muodostamaan vähemmän autoritaarisen hallintomallin, siitä voi tulla hyvin houkutteleva muulle maailmalle. Yhdysvallat menetti suuren mahdollisuuden tuoda Venäjä Nato-liittolaisekseen. Naton laajentuminen oli historiallinen virhe. Samalla Venäjä kokee, ettei sitä hyväksytty lännessä. Nyt se tuskin enää edes haluaa kuulua länteen. Tilanne on sama kuin Turkin kanssa. ”

Acharya uskoo, että Venäjällä tulee olemaan tärkeä rooli myös tulevaisuudessa.

”Venäjällä on oma identiteettinsä. Se haluaa olla erilainen. Intialle ja Kiinalle ei ole ehkä samalla tavalla merkitystä, millaista sisäpolitiikkaa Venäjä harjoittaa. Euroopalle se on ongelma, vaikka se on monella tapaa Venäjästä riippuvainen. Itä-Eurooppaa suhtautuu Venäjään paljon vihamielisemmin kuin Saksa tai Ranska.”

Acharyan ja koko niin sanotun kolmannen maailman näkökulmasta kriittinen suhtautuminen Euroopan ja Yhdysvaltojen ihmisoikeusjargoniin on luonnollista.

”Amerikan hegemonia ei ole merkinnyt kovin hyviä asioita maailmalle. Venäläiset ovat aiheuttaneet vähemmän mielipahaa. Aasiassa Venäjän teot nähdään pikemminkin positiivisessa valossa. Ukrainassakin vastuun jakavat molemmat osapuolet. Ukrainassa on korruptoitunut hallinto. USA ja Venäjä ovat molemmat sekaantuneet konfliktiin. Venäjä on kuitenkin siinä vieressä, joten sillä on tavallaan omat syvät historialliset juurensa alueeseen. Venäjän vetovoimaisuutta heikentävät kuitenkin sen sisäiset ihmisoikeusloukkaukset.”

Teksti Karim Maiche
Faktalaatikon tiedot Amitav Acharya
Kuvat Juuso Aalto

 

FAKTALAATIKKO

Kanadalainen tutkija ja professori American University -yliopistossa Washingtonissa.

Syntyi 1962 Intiassa (Jagatsinghpur).

Unescon puheenjohtaja ylikansallisia haasteita ja hallintoa käsittelevässä School of International Service (SIS) -jaostossa ja ASEAN-tutkimusaloitteessa.

ISA:n (International Studies Association) presidentti vuosina 2014–2015.

Luennoi lukuisissa huippuyliopistoissa ympäri maailmaa. Kehittänyt muun muassa vertailevan alueellistumisen tutkimuksen teoriaa ja globaalin kansainvälisten suhteiden oppialaa.

Muutamia viimeaikaisia julkaisuja: Why Govern: Rethinking Demand and Progress in Global Governance (2016), The End of American World Order (2014), Indonesia Matters: Asia´s Emerging Democratic Power (2014), Rethinking Power, Institutions and Ideas in World Politics: Whose IR? (2013), Non-Western International Relations Theory: Perspectives on and Beyond Asia. (Yhdessä Barry Buzanin kanssa, 2010), Whose Ideas Matter? Agency and Power in Asian Regionalism (2009).

Lisää: www.amitavacharya.com

 

Kolumni: Kirkkojen sota

Ukraina menee ensi kevään presidentinvaaleihin tutussa asetelmassa. Istuvan presidentin Porošenkon kannatus on romahtanut kymmenen prosentin alapuolelle ja hänen vakavimmaksi kilpailijakseen on noussut kaikkien edellistenkin presidenttien haastaja Julija Tymošenko.

Porošenkon tuntumassa on venäjänmieliseksi väitetyn opposition todennäköinen ehdokas Yuriy Boyko. Kuviota tosin saattaa sekoittaa myös muualta Euroopasta tuttu ilmiö, jossa uusi populistinen puolue Kansan palvelijat ja sen ehdokas nousevat jopa ratkaisijan rooliin. Sen presidenttiehdokkaaksi on nousemassa suosittu koomikko Volodymyr Zelenskiy. Hänellä on ohjelma Ukrainan viiden rikkaimman oligarkin joukkoon kuuluvan Ihor Kolomoiskyn omistamalla TV-kanavalla ja hänen Youtubeen lataamansa, vallan korruptoituneisuutta sekä länttä ja Venäjää kritisoivat klipit ovat äärimmäisen suosittuja.

Porošenkon yksi ongelma on, että vastoin vaalilupauksiaan hän ei luopunut valintansa jälkeen omistuksistaan, vaan päinvastoin on noussut yhdeksi vaikutusvaltaisimmista oligarkeista. Hän on valinnut linjakseen ukrainalaisen nationalismin ja sen myötä kovan Venäjän vastaisen retoriikan. Sillä hän pyrkii sekä erottautumaan pahimmasta kilpailijastaan Tymošenkosta, jota hänen leiristään syytetään vehkeilyistä Venäjän kanssa, että luomaan asetelman, jossa ”venäläismieliset” äänestävät ilman valituksi tulemisen mahdollisuuksia olevan Boykon toiselle kierrokselle ”ukrainalaismielistä” Porošenkoa vastaan.

Tässä tulee kuvaan mukaan Ukrainan ortodoksinen kirkko. Porošenko oli jo pitkään ajanut sen äskettäin tapahtunutta julistautumista itsenäiseksi Moskovan patriarkaatin alta, ja sen irtautuminen Moskovan patriarkaatista ajoittui presidentinvaalikampanjan kannalta oivalliseen aikaan.

Tämän seurauksena vaalikampanjan rinnalla käydään todennäköisesti myös idän ja lännen kirkkojen sotaa seurakuntien hallinnasta. Voi olla, että näemme myös Kiovan keskustassa sijaitsevista pyhistä paikoista käytävän taistelun. Yksi niistä on valtion ja kirkon yhdessä omistama Petšerskin luolaluostari. Houkutus rajanvetoon ortodoksiselle maailmalle symbolisesti tärkeän paikan omistajuudesta voi olla suuri molemmin puolin varsinkin kun luolaluostarin johtaja on metropoliitta, joka on vastustanut irtaantumista Moskovan patriarkaatista.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Laustin medianurkka: Hysteria haittaa Venäjän politiikan analysoimista

Suomen mediassa on viime aikoina ollut havaittavissa outoa ylimielisyyttä, kun kyse on Venäjästä. Monet kommentaattorit uskovat tietävänsä, mitä Vladimir Putinin kyseenalaisessa mielessä liikkuu. Putinin ulkopolitiikka nähdään aggressiivisena uhkana muulle maailmalle. Venäjän sanotaan pyrkivän lietsomaan sekaannusta Lännen riveihin. Kreml haluaa tämän näkemyksen mukaan heikentää läntistä demokratiaa. Ja niin edelleen. Asiallisten analyysien sijaan heitellään usein koppavia näennäisviisauksia.

Monet länsimaiden hallitukset, Yhdysvallat ja Britannia etunenässä, pelottelevat muuta maailmaa Venäjän salakavalilla aikeilla. Kansainvälisen ilmapiirin näin kiristyessä toimittajien tulisi suhtautua epäillen kaikenlaiseen hysteriaan. Pikemminkin olisi turvauduttava asialliseksi osoittautuneisiin asiantuntijoihin.

Arvostettu amerikkalainen Venäjän-tuntija professori Stephen F. Cohen analysoi hiljattain Putinin otteita niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Mitä Venäjän aggressiivisuuteen tulee, hän tarkasteli kolmea tässä yhteydessä esitettyä väitettä ja totesi niiden kaikkien takana olevan Yhdysvaltain alullepanemia, kansainvälistä ilmapiiriä kiristäneitä tapahtumia.

Naton laajentaminen Venäjän rajoille on Moskovassa koettu provokatiivisena, ja sellaisena sitä ovat kommentoineet myös lukemattomat varteenotettavat läntiset asiantuntijat. Georgian sodan vuonna 2008 pani alulle Yhdysvaltain tukema presidentti, jolle oli lupailtu Naton jäsenyyttä. Vuoden 2014 tapahtumia Ukrainassa olivat edeltäneet pitkään jatkuneet yritykset saada maa vedetyksi Natoon huolimatta siitä, että huomattava osa maan kansalaisista oli kulttuuriltaan ja kieleltään venäläisiä.

 

Putinin sotilaalliseen väliintuloon Syyriassa vuonna 2015 oli ymmärrettävä syy: vaihtoehtona olivat presidentti Assad ja terroristinen islamilainen valtio, kun taas presidentti Barack Obama kieltäytyi yhteistyöstä Venäjän kanssa Isisin vastustamiseksi.

Näiden esimerkkien valossa Putinia luonnehditaan Venäjällä usein reaktiiviseksi johtajaksi, Cohen toteaa ja lisää, että toisin kuin joskus väitetään, Putin ei myöskään haaveile neuvostoaikaisten rajojen palauttamisesta.

Cohen selostaa myös, miten Putinia on luonnehdittu läntisen kulttuurin vastustajaksi ja antiamerikkalaiseksi. Itse asiassa Putin on varsin länsimielinen ja olisi toivonut ”strategista ystävyyttä ja kumppanuutta” Yhdysvaltojen kanssa. Viimein hän joutui toteamaan, ettei Venäjää kohdeltu tasa-arvoisena valtiona. Vuonna 2017 Putin sanoi: ”Vakavin virheemme Lännen suhteissa on se, että luotimme teihin liikaa. Ja teidän virheenne on se, että te piditte tuota luottamusta heikkouden merkkinä ja käytitte sitä hyväksi.”

 

Suomessa huomattava osa mediasta on huokunut ivallista varmuutta monissa tapauksissa, joissa Venäjän on väitetty syyllistyneen kyseenalaiseen tai rikolliseen toimintaan. Näitä ovat sekaantuminen vuoden 2016 presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa, entisen vakoilijan Sergei Skripalin murhayritys Englannissa ja malesialaiskoneen alas ampuminen Ukrainassa. Kaikissa tapauksissa monet suomalaiset kommentaattorit ovat pitäneet syytöksiä aukottomasti oikeiksi todistettuina. Lähteenä ovat ilmeisesti usein olleet The New York Times ja The Washington Post, jotka amerikkalaisen mediakritiikin perusteella (esimerkiksi FAIR, Consotium News, Chris Hedges ym.) ovat jo kauan sitten irtautuneet tosiasiapohjaisesta raportoinnista.

 

Syyskuun lopulla The New York Times julkaisi artikkelin, jossa ilman juuri minkäänlaista todistusaineistoa toisteltiin Yhdysvaltojen tiedusteluelinten väitteitä Venäjän tunkeutumisesta ”Yhdysvaltain maaperälle”. Putinia luonnehdittiin kyberaikakauden konnaksi. Kreml oli lehden mukaan pannut toimeen Pearl Harborin veroisen ovelan kyberhyökkäyksen Yhdysvaltoja vastaan. Pelkällä spekuloinnilla lehti tuli siihen tulokseen, että Putin onnistui linkoamaan Trumpin presidentin pallille. Valistuneemmat amerikkalaiset kommentaattorit pitävät pari vuotta jatkunutta selvittelyä ajan haaskauksena.

Skripalin tapauksessa on niin paljon epäselvyyksiä, että monet viileästi murhayritystä analysoineet kommentaattorit pitävät julkisuudessa levitettyä versiota epäuskottavana. Murhayritykseen vieraassa maassa ei lähdetä niin heppoisin ottein kuin mitä murhaajiksi leimatun venäläiskaksikon väitetään tehneen. Tapahtumien kulun ajoittamisessa on ristiriitaisuuksia. Luottamusta ei myöskään herätä Bellingcatin käyttäminen lähteenä. Suomen mediassa porukkaa on luonnehdittu riippumattomaksi tutkimusjärjestöksi, vaikka sen johtaja Eliot Higgins on kytköksissä Natoa lähellä olevaan Atlantic Counciliin. Bellingcat on aiemmin jäänyt kiinni virheellisistä tulkinnoista.

Mitä malesialaiskoneen alas ampumiseen tulee, Asia Timesin mukaan Venäjän puolustusministeriö näyttäisi pystyneen viime syyskuussa osoittamaan, että iskussa käytetty ohjus oli tuotu ukrainalaiselle sotilasyksikölle vuonna 1986, ja sinne se myös jäi.

Venäjä on tietysti monessa suhteessa Suomelle arvoituksellinen naapurivaltio ja oireita vakavista ihmisoikeuksien loukkauksista on paljon. Siksi maan otteiden vakava ja kunnollinen analysoiminen on tärkeätä pienelle naapurille. Hysteeriset vihanpurkaukset eivät auta ymmärtämään todellisuutta. Kanadalaisen Ottawan yliopiston Venäjän-tuntija, professori Paul Robinson kiinnittää huomiota lännessä levinneeseen hysteeriseen ilmapiiriin, joka parjaa vakavaa Venäjän tuntemusta leimaten sen Kremlin propagandaksi. Syvempi mielipiteidenvaihto Venäjästä puhuttaessa koetaan tässä katsannossa jopa vaaralliseksi.

Ja mitä Suomessa alinomaa jankutettuihin ”läntisiin arvoihin” tulee, monet amerikkalaisetkin kommentaattorit huomauttavat, ettei Yhdysvallat sen enempää kuin muutkaan johtavat länsimaat tavoittele maailmalla humanitäärisiä arvoja vaan geostrategisia etuja. Yhdysvallat on tässä mittelössä aggressiivisin ja otteiltaan paljon Venäjää sumeilemattomampi. Kansainväliset mielipidemittaukset osoittavat, että Yhdysvaltoja pidetään suurimpana uhkana maailmanrauhalle. Lapsellinen usko läntisiin arvoihin vie Suomeakin yhä lähemmäs konflikteja, joilla ei ole mitään tekemistä suomalaisten turvallisuuden kanssa.

Teksti Tapani Lausti

Medianurkassa Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.

Lähteitä:

Neil Clark: The Skripal Case: Fifteen Facts and Some Logical Conclusions, Sputnik, 9.10.2018

Stephen F. Cohen: Who Putin Is Not, The Nation, 20.9.2018

Mary Dejevsky: We should be asking for answers about the Skripals and Bellingcat – and not just from Russia, Independent, 10.10.2018

Pepe Escobar: Russia reveals the MH17 ‘smoking gun’, Asia Times, 18.9.2018

Paul Robinson: No history, no culture, please, irrussianality, 6.10.2018

Esko Seppänen: Ulkopoliittista hälyä, helskettä, vilinää ja vilskettä, Puheenvuoro / Uusi Suomi, 7.10.2018

Bill Van Auken: New York Times’ fraudulent “election plot” dossier escalates anti-Russia hysteria, World Socialist Web Site, 21.9.2018

 

 

Rauhanpuolustajat: Trident Juncture 18 -suursotaharjoitus lisää tarpeettomasti jännitteitä

Lokakuun 25. päivänä alkavissa Trident Juncture 18 -harjoituksissa olemme jälleen luovuttaneet alueitamme USA:n ja muiden Nato-maiden käyttöön. Kuitenkin vain parikymmentä prosenttia suomalaisista kannattaa maamme Nato-jäsenyyttä, mutta siitä huolimatta Suomi on yhä aktiivisemmin mukana Naton sotaharjoituksissa.

Venäjä on ilmaissut selkeästi kokevansa Naton lisäjoukot Itä-Euroopan jäsenmaissa ja lisääntyneet harjoitukset itseensä kohdistuvana uhkana. Amerikkalaisupseerit ovat kotiyleisölleen myös avoimesti todenneet, että harjoituksissa Venäjän rajoilla on kyse voimannäytöstä. Venäjä onkin vastannut lisäämällä joukkoja ja sotaharjoituksia Suomenkin lähialueilla.

Nykyisessä kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa Suomen ei ole järkevää suostua olemaan mukana suurvaltojen välisessä vastakkainasettelussa. Trumpin ilmoitus Yhdysvaltojen vetäytymisestä keskimatkan ydinohjuksia säätelevästä INF-sopimuksesta lisää entisestään suurvaltojen välistä jännitettä. Sopimuksen kaatuminen vaarantaisi myös vuoteen 2021 voimassa olevan strategisia aseita koskevan Start-sopimuksen jatkon.

Suomen tulisi omalla toiminnallaan pyrkiä vähentämään jännitteiden leviämistä lähialueilleen ja keskittyä toimimaan välittäjänä suurvaltojen välisissä kiistoissa. Helsingin huippukokous ja sille suunniteltu mahdollinen jatko ovat hyviä esimerkkejä sellaisista toimista, joilla meidän tulisi profiloitua jännityksen liennyttäjinä.

Turhan epäluulon levittämisen sijaan meidän tulisi selkeästi viestiä, että emme halua olla minkään suurvallan politiikan jatkokappale vaan itsenäinen toimija, joka päättää turvallisuus- ja puolustuspolitiikastaan itse osana Euroopan unionia, ei Natoa.

Teemu Matinpuro
Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja

Baltic Glory -rauhan­harjoitusten periaate: Älä tuota vahinkoa ihmisille, vakaudelle ja rauhalle

baltic_glory2
Loviisassa järjestettiin elokuussa 2018 kansainväliset Baltic Glory -rauhanharjoitukset. Niissä ei ollut tankkeja eivätkä kaduilla jyrisseet sotilasajoneuvot. Baltic Glory kokosi Venäjältä, Suomesta ja Ruotsista ihmisiä, jotka haluavat lopettaa nykyiset konfliktit ja estää uusien syntymisen. Paikalla oli myös ukrainalaisia tarkkailijoita.

 

Rauhanharjoitukset olivat jo toiset, ensimmäiset pidettiin viime vuonna Ahvenanmaalla. Silloin osallistujia oli 25, nyt 60. Ruotsalainen järjestäjä Pelle Sunvisson toivoo, että tapahtuma houkuttelisi jatkossa vielä enemmän osanottajia.

”Viime vuonna Ruotsissa oli suurimmat sotaharjoitukset sitten kylmän sodan, nimeltään Aurora-17. Natolla oli niissä johtava rooli, vaikkei Ruotsi kuulu sotilasliittoon. Samanaikaisesti Venäjä ja Valko-Venäjä järjestivät yhteiset Zapad-17- suursotaharjoitukset. Molempien osapuolten toiminta johti sellaiseen jännittyneeseen tilanteeseen, jollaista ei ole koettu muutamaan vuosikymmeneen. Perustimme Ruotsissa sotaharjoituksien vastaisen ryhmän, mutta mielestäni ei riittänyt, että vain sanomme silloin tällöin ’ei’. Niin syntyi idea koota yhteen ruotsalaisia ja venäläisiä rauhanääniä demilitarisoidulle Ahvenanmaalle.”

PERUSTANA SOTAHARJOITUKSEN KÄSIKIRJOITUS

Aivan kuten sotaharjoituksissa myös rauhanharjoitusten osanottajat saivat pohdittavakseen eri uhkatilanteita, jotka voisivat johtaa sotaan. Pelle Sunvissonin mukaan osa näistä skenaarioista oli kopioitu armeijalta: ”Asetus tiedonsaannin vapaudesta on Ruotsissa melko vahva. Pyysimme käyttöömme Aurora-17-sotaharjoituksien asiakirjat. Saimme koko käsikirjoituksen, jonka pohjalta harjoitukset pidettiin. Saimme harvinaisen tilaisuuden nähdä, mitä uhkia sotilaalliset tahot pitävät mahdollisina ja millaisia ratkaisuja ne suosivat. Rauhanharjoituksien aikana osallistujat saivat mahdollisuuden reagoida eräisiin skenaarioihin ja osoittaa, että konfliktit voidaan ratkaista ilman väkivaltaa.”

Aurora-17 perustui hahmotelmaan, jossa valtio A kokee uhkaksi valtion B, jossa on A:n kielinen vähemmistö ja joka on sopinut Naton joukkojen pääsystä alueelleen, samoin kuin Ruotsi ja Suomi. B on energiariippuvainen A:sta. Konflikti syntyy, kun valtiossa X alkaa kriisi ja siitä syytetään valtiota A, joka kiistää osuutensa. Käsikirjoitus jatkuu monimutkaisena, osallisina Nato, Ruotsi, Suomi, melko tunnistettava A ja Suomen pieni itänaapuri B.

Naton, Ruotsin ja Suomen yhteisen sotaharjoituksen käsikirjoitus herättää monia kysymyksiä. Miten pitää reagoida? Miten suhtaudumme varmistamattomiin tietoihin vakavista rikkomuksista? Miten löytää tasapaino luotettavan informaation odottelun ja vaaraan reagoimisen välillä?

Militarisoituminen heijastuu kieleen: ”hybridisota”, ”voimatasapaino”, ”ulkomainen agentti”, ”viides kolonna”. Mitä kliseitä kannattaisi kyseenalaistaa? Mistä kipinästä sota voi saada alkunsa? Mitä meidän pitäisi tehdä?

”PELASTA LAPSESI”

Paitsi keskusteluja siitä, miten selvittää konfliktitilanteet rauhanomaisesti, rauhanharjoituksien osallistujat pitivät seminaareja aiheista kuten dialogin olemus ja konfliktien ratkaiseminen. Esimerkiksi entinen journalisti ja ukrainalainen sotilas Aleksandr Medinski kertoi rintamakokemuksistaan: ”Etulinjan kokemukset muuttivat tietoisuuteni. Näin, ettei sodan todellisuus lainkaan vastaa sitä, mitä olimme lukeneet ja kuulleet siitä. Mutta kun aloin kertoa totuuksia näkemästäni, jouduin niiden hampaisiin, jotka valehtelivat meille. Vielä pahempana he pitivät sitä, että tarjosin muillekin tilaisuuden puhua suunsa puhtaaksi. Hyvin usein kävi niin, että keskenään taistelevien osapuolten sodanvastaiset mielialat olivat aivan yhteneväiset.”

Venäläisen taiteilijan ja näyttelykuraattorin Aleksandra Orlovan mukaan tällaisia harjoituksia pitäisi järjestää säännöllisesti: ”Ensinnäkin samanhenkiset ihmiset tutustuvat ja saavat kokemusta yhteistoiminnasta. Toiseksi kunkin maan osanottajat oppivat tunnistamaan omia asenteitaan maansa kansalaisina. Lisäksi todellisten sotaharjoitusten käytännöistä peräisin olevien harjoitustehtävien pohdinta avaa muiden väestöryhmien asenteita. Se auttaa käsittämään, mistä asenteet kumpuavat. Se auttaa osaltaan ymmärtämään hallitusten kannanottoja ja ennakoimaan niiden toimia. Vaikkei 20 jonkin maan journalistia, aktivistia ja ihmisoikeustoimijaa tietenkään ole edustava otos maan väestöstä.”

Karin Carlsson totesi puolestaan, ettei Ruotsissa ole syvällisempää tietoa Venäjästä ja vielä vähemmän Ukrainasta. ”Tämä johtuu siitä, mitä tärkeimmät tiedotusvälineet päättävät julkaista. Minusta me emme ole kovin erilaisia ihmisinä, mutta meidän kokemuksemme ja tilanteemme poikkeavat toisistaan. Meillä on tarve keskustella paljon, ja sen takia mahdollisuus siihen tämän rauhanharjoituksen yhteydessä on hyvin tärkeä. Matkustaminen ja tapaaminen ja puhuminen on tärkeää ja sitä pitäisi olla paljon enemmän.”

Karin painotti myös sitä, että pitäisi olla syvällisempää keskustelua sellaisista asioista kuten venäläisten kansalaisjärjestöjen ulkomainen rahoitus. Mutta tärkeintä hänen mukaansa on, että pidetään kiinni periaatteesta: ”Älä tuota vahinkoa ihmisille, vakaudelle ja rauhalle.”

Varhain viimeisen harjoituspäivän aamuna Loviisan torilla järjestettiin tempaus, jossa piirrettiin rauhanliikkeen symboleita ja levitettiin tiedotteita. Paljon käsin kirjoitettuja viestejä neljällä kielellä: ”Lopetetaan sota yhdessä. Pliis!” ”Stop war, not people!” ”Ja – Anna Politkovskaja. A ty – sledujuštšij” (suom. Minä olen AP. Sinä olet seuraava.) ”Pelasta lapsesi”.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

Baltic Gloryn järjestäjiä olivat Aseistakieltäytyjäliitto ja eräät sodanvastustajat Ruotsista ja Venäjältä, he eivät edustaneet mitään järjestöä. Rahoitus tuli AKL:n ansiosta lähinnä Suomesta.

 

 

Kolumni: Kuinka minut värvättiin

raimopesonen-683x1024_2”Tuletko stalinistien lehteen kolumnistiksi?”

Matinpuron Teemun loppuvuodesta 2012 joissakin kekkereissä esittämä kysymys nauratti itseironiallaan niin paljon, että vastauksen antamiseen meni hetki, mutta se oli myönteinen. Olin seuraillut Rauhanpuolustajien toimintaa laiskahkosti 90-luvulla, mutta kiinnostukseni järjestöä kohtaan alkoi kasvaa vuosituhannen vaihteessa toisen Tšetšenian sodan ja Irakin sodan myötä. Rauhanpuolustajissa miellytti toiminnan monialaisuus ja mutkattomuus, samoin kaksoisstandardien puute: väkivalta ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset tuomitaan johdonmukaisesti, tekijään katsomatta.

Näin ei ole aina ollut. Neuvostoliittoa myötäilevät kaksoisstandardit olivat osa Rauhanpuolustajien toimintaa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Järjestö ei kuitenkaan ollut ongelmalle sokea, ja yhtenä korjausliikkeen merkkipaaluna on pidetty järjestön irrottautumista Moskovan johtaman Maailman rauhanneuvoston politiikasta 1980-luvun lopulla. Soutuvenekään ei käänny silmänräpäyksessä, mutta viimeisten vuosikymmenien havaintojen perusteella yhdistyksen jäsenmaksun maksaa mielellään.

Vanhat leimat ovat erityisen sitkeitä silloin, kun niitä voi käyttää poliittisina lyömäaseina. Tähän asetelmaan Matinpuron stalinismi-lohkaisu tietysti viittasi. Kun erilaiset kriisit lisäävät turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa, sotamyyttien merkitys yleensä vahvistuu. Jos maailmankuva mustavalkoistuu niin paljon, että militarismi nähdään isänmaallisuutena ja isänmaallisuus pelkkänä militarismina, kaikenlaiset rauhanliikkeet on helppo leimata vihollisen – Suomen tapauksessa Venäjän – kätyreiksi. Rauhanpuolustajien kohdalla tällaisessa leimaamisessa auttavat tietysti menneisyyden virheet.

Onko menneisyyden painolastista irtautuminen edes mahdollista? Kysymys nousi mieleen SDP:n Rinteen ja kokoomuksen Orpon toukokuisesta väittelystä, jossa Rinne muistutti kokoomuksen vastustaneen pitkään peruskoulua ja Orpo vastasi viittauksella SDP:n rooliin vuoden 1918 sisällissodassa. Keskustelun perusteella virheiden vanhentumisaikaa ei ole olemassa, jos jollakin osapuolella on tarve käyttää menneisyyttä lyömäaseena. Tarve tällaisen lyömäaseen käyttöön saattaa olla nykyhetken kannalta olennaisempi kysymys kuin se vuosikymmenien takainen virhearviointi.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläiskirjailija, joka myös musisoi.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Ay-liikkeelle voitto Venäjällä

mpra-tukiToukokuun 2. päivä 2018 oli merkittävä koko Venäjän ammattiyhdistysliikkeelle. Tuolloin korkein oikeus perui Pietarin kaupunginoikeuden alkuvuonna tekemän päätöksen lakkauttaa MPRA-ammattiliiton toiminta (katso Rauhan Puolesta 1/2018). Oikeusprosessi herätti huomiota niin Venäjällä kuin ulkomaillakin, koska valtion elinten puuttuminen ammattiyhdistysliikkeen toimintaan rikkoo yhdistymisvapauden periaatteita. Rauhanpuolustajatkin ilmaisi tukensa MPRA:lle sekä ay-oikeuksiensa ja ihmisoikeuksien puolesta taisteleville venäläisille aktiiveille.

Tällä hetkellä MPRA käy yhdessä Venäjän työn konfederaation kanssa kampanjaa Venäjän eläkeuudistusta vastaan. Kesäkuussa Venäjällä annettiin duuman käsittelyyn laki, joka nostaisi miesten eläkeiän kuudestakymmenestä ikävuodesta kuuteenkymmeneenviiteen ja naisten eläkeiän viidestäkymmenestäviidestä kuuteenkymmeneen.

Venäjällä eläkeikä on alempi kuin monessa muussa Euroopan maassa, mutta uudistuksen vastustajien mielestä ennen eläkeiän nostamista pitää saada erilaiset sosiaalietuudet kuten työttömyysavustus ja eläke nostettua länsimaiden tasolle. Myös eliniänodote on Venäjällä alhaisempi verrattuna länsimaihin. Keskimääräinen eliniänodote on 72,7 vuotta: naisilla 77,6 vuotta ja miehillä 67,5 vuotta.

Kansalaiset ovat lähteneet aktiivisesti mukaan ympäri maata järjestettäviin lakialoitetta vastustaviin mielenosoituksiin. Alhaisen eliniänodotteen vuoksi vain harva Venäjän miesväestöstä eläisi lakiuudistuksen ehdottamaan eläkeikään asti.

Teksti Tarja Jalovaara