Avainsana-arkisto: väkivallattomuus

Kertomuksia rohkeudesta 21: Norjalaisopettajat vastustivat natsimiehitystä

Natsi-Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan varhain aamulla huhtikuun 9. päivänä 1940. Saksa valloitti Tanskan kuudessa tunnissa, mutta Norjan puolustustaistelu kesti useita viikkoja, niin että brittiläisiä, ranskalaisia, tanskalaisia ja puolalaisia joukkoja ehti saapua apuun. Kahdessa kuukaudessa Norjan sotilaallinen vastarinta oli kuitenkin murskattu. Kesäkuussa maasta pakeni paitsi liittoutuneiden armeijat myös Norjan hallitus, kuningas ja kruununprinssi.

Norjalaiset olivat tilanteesta järkyttyneitä, ehkä jossain määrin jopa lamautuneita. Opettaja Haakon Holmboen mukaan kesällä 1940 ilmassa ei ollut päättäväisyyttä, että “nyt asetumme vastarintaan”. Tunnelma oli pikemminkin odottava, ja kansalaistottelemattomuuden vastarinta syntyi sitä mukaa kuin Quislingin nukkehallitus yritti ottaa yhteiskuntaa tiukempaan hallintaansa.

Syksyllä he vaativat, että kaikki valtion työntekijät allekirjoittavat uskollisuudenvalan uusille hallitsijoille. Moni kieltäytyi, minkä johdosta miehittäjille työskentelevien puolisotilaallisten Hird-joukkojen otteet kovenivat, mikä puolestaan käännytti yhä enemmän ihmisiä uutta hallintoa vastaan.

PAPERILIITTIMET VASTARINNAN SYMBOLEINA

Vastarintaa ilmaistiin muun muassa pitämällä esillä erilaisia nationalistisia symboleja, kuten kuningas Haakon VII:n H7-tunnusta. Kun se kiellettiin, nostivat Oslon yliopiston opiskelijat vastarinnan symboliksi paperiliittimen. Se oli nerokas keksintö, sillä se löytyi joka kodista, sen pystyi asettamaan esille mitä moninaisimmilla tavoilla ja se symboloi yhdessä pysymistä. Pian natsit tekivät itsestään naurunalaisen kieltämällä myös paperiliittimen. Eipä aikaakaan, kun sekin korvattiin taas uudella symbolilla, tulitikun päähän asetetulla pienellä perunalla – jonka tilalle opiskelijat seuraavana päivänä laittoivat vähän isomman perunan symboloiden siten vastarintaliikkeen kasvua.

Kyse ei ollut mistään vaarattomasta leikistä, vaan protesteista saattoi saada hyvinkin mielivaltaisia tuomioita. Vankilaan esimerkiksi joutui satoja henkilöitä, joiden rikos oli pienen kukkasen pitäminen esillä takkinsa napinreiässä kuninkaan 70-vuotispäivän kunniaksi.

Kontakteja saksalaissotilaisiin välteltiin. Mutta jos oli pakko olla heidän kanssaan tekemisissä, moni teeskenteli, ettei osaa saksaa, vaikka saksan kieli oli tuolloin kutakuinkin yhtä yleistä kuin englannin kielen osaaminen nykyisin. Kadulla ei suostuttu neuvomaan tietä, eikä julkisissa kulkuneuvoissa suostuttu istumaan natsisotilaiden viereen. Tätä protestia vastaan laadittiin laki: sen mukaan julkisessa kulkuneuvossa on istuttava, mikäli penkkejä on vapaana. Myös punaisen lippalakin pitäminen oli lailla kiellettyä, koska sitäkin käytettiin vastarinnan symbolina.

TOTTELEMATTOMAT OPETTAJAT

Quislingin tavoitteena oli luoda Norjaan “uusi järjestys”, tiukasti hierarkkinen korporativismi, jossa valtio hallinnoi ammattikuntia, jotka puolestaan kontrolloivat jäseniään. Uudistus aloitettiin lakkauttamalla opettajien ammattiliitto ja perustamalla tilalle natsimyönteinen järjestö, johon liittyminen oli opettajille pakollista. Vastarintaliikkeen pirissä laadittiin saman tien malli kieltäytymiskirjeestä, joka opettajia pyydettiin lähettämään opetusministeriöön omalla allekirjoituksellaan ja osoitteellaan varustettuna. Kampanjasta tuli menestys: Norjan 12 000 opettajasta 8 000–10 000 kirjoitti kieltäytymiskirjeen, allekirjoitti sen ja lähetti ministeriöön.

Hallitus vastasi tähän sulkemalla koulut kuukaudeksi. Virallisena syynä oli polttoaineen loppuminen, mutta koska koulut lämmitettiin puulla ja kevät oli jo alkamassa, kaikki ymmärsivät tämän tekosyyksi. Koulujen sulkeminen provosoi oppilaiden vanhemmat kansalaisaktiivisuuteen: seuraavien viikkojen aikana ministeriö vastaanotti kymmeniä tuhansia ministeriön toimia kritisoivia kirjeitä koulujen sulkemisesta ärsyyntyneiltä vanhemmilta.

Moni opettaja sen sijaan jatkoi opettamista salaa kotonaan, hallinnon käskyistä piittaamatta. Maanalainen vastarintajärjestö maksoi heille palkkaa.

TUHAT OPETTAJAA VANGITAAN

Noin satakolmekymmentä kilometriä Oslosta pohjoiseen sijaitsevan Hamarin kaupungissa opettaja Haakon Holmboe oli yksi allekirjoittajista. Maaliskuun 20. päivänä 1942 kello kuusi aamulla hänen ovelleen koputettiin. Oven takana seisoi poliisi pidätysmääräyksen kanssa. Holmboe oli yksi noin tuhannesta pidätetystä miesopettajasta. Yhtäkään naisopettajaa ei pidätetty.

Poliisi, joka pidätti Holmboen, ei kuulunut Quislingin puolueeseen, ja kohteliaisuudestaan ja pidättyväisyydestään päätellen hän oli ennemminkin pahoillaan tapahtuneesta. Hän odotti kärsivällisesti kokonaisen tunnin Holmboen pakatessa tavaroitaan.

Jotkut poliisit menivät kohteliaisuudessaan vieläkin pidemmälle: eräässä tapauksessa poliisit olivat ennen pidätyksiä soittaneet rehtorin kansliaan ja kertoneet saamastaan käskystä pidättää kahdeksan opettajaa. Nyt poliisit kysyivät, keitä heidän tulisi pidättää. Opettajat pohtivat asiaa iän, terveyden ja perhesiteiden perusteella, ja soittivat sitten poliisille takaisin ja antoivat nimet.

Holmboe siirrettiin ensin viikoksi parinkymmenen opettajan kanssa vankilaan, sitten Grinin keskitysleirille, josta edelleen junalla – karjavaunuissa – Jørstadmoenin keskitysleirille. Jälkimmäisen siirron aikana tieto heidän matkastaan levisi, ja useilla asemilla oli lapsia laulamassa heille.

Jørstadmoenin keskitysleirillä oli enimmillään 687 opettajaa. Vankeja potkittiin pienimmistäkin väärinteoista, heitä juoksutettiin paikasta toiseen ja pakotettiin hyppimään lumihangessa päivittäin. Kaikki käskyt annettiin vihaisesti huutaen, ja ruoka-annokset olivat olemattomia. Holmboen mukaan pahinta oli jatkuva pelko, kun ei koskaan voinut tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi. Heitä painostettiin luopumaan protestistaan, mutta he kieltäytyivät allekirjoittamasta papereita. Vain 32 antoi periksi.

KIRKKONIEMEN KESKITYSLEIRILLE

Huhtikuussa 499 opettajaa siirrettiin karjavaunuilla Trondheimiin, jossa heidät ängettiin sadan hengen laivaan. Laivamatka kesti kolmetoista päivää. Taaskaan opettajat eivät tienneet, minne he olivat matkalla ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. Järjissään pysyäkseen he pitivät toisilleen esitelmiä ja järjestivät kuoroesityksiä.

Määränpää oli Kirkkoniemen keskitysleiri Jäämeren rannalla, lähellä Suomen rajaa. Siellä olosuhteet olivat aavistuksen paremmat kuin Jørstadmoenissa, mutta työ (öljyrumpujen ja painavien ammuslaatikoiden tyhjentämistä laivoista) oli vaarallista: yksi opettajista kuoli onnettomuudessa, kaksi menetti toisen silmänsä ja yhdeltä katkesi kummatkin kädet ja jalka. Leirillä oli myös venäläisiä vankeja, joita Holmboen mukaan kohdeltiin “karmeasti, joskus ammuttiinkin”.

Aika kului hitaasti, mutta kesä tuli ja meni, ja ilmat alkoivat taas kylmetä. Syksyllä, juuri ennen jäiden tuloa ja kaamosten alkamista, heidät lähetettiin yllättäen etelään ja vapautettiin. Haakon Holmboe pääsi takaisin kotiinsa 20.11.1942, päivälleen kahdeksan kuukautta pidättämisensä jälkeen.

SITKEYS PALKITAAN

Vapauttamisen syy lienee ollut se, että kansan tuki opettajille oli niin vahvaa, että Quislingin nukkehallitus pelkäsi menettävänsä legitimiteetin rippeensäkin, jos se vielä pitäisi opettajia vangittuina. Norjan kouluissa opetus sai siis jatkua ilman natsipropagandaa. Quislingin kaavailema uusi opettajien ammattijärjestö ei koskaan nähnyt päivänvaloa.

Vieraillessaan Stabekkin lukiossa keväällä 1942 yhdessä opetusministerin ja poliisipäällikön kanssa Quisling raivosi koulussa opettajille niin lujaa, että hänen sanansa pystyi kuulemaan koulun ulkopuoleltakin. Hän päätti puheensa huutamalla: ”Te opettajat olette tuhonneet minulta kaiken!” Opettajat ottivat tämän kiitoksena, viittasihan hän siinä todennäköisesti laajempiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka olisivat vieneet Norjaa kohti natsismia ja jotka opettajien tottelemattomuus oli estänyt.

Teksti Timo Virtala
Kuva Mitro Partti

Lähteet:

Sharp, Gene: Tyranny Could Not Quell Them
YouTube: Gene Sharp on the Norwegian Teachers Strike
Today I Found Out: The Paperclip was used as a symbol of resistance during world war II
Global Nonviolent Action Database: Norwegian teachers prevent Nazi takeover of education

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 21. osa.

Kertomuksia rohkeudesta 19: Liberian naisten rauhankampanja 2003

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

 

Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolmelle naiselle heidän työstään naisten oikeuksien ja rauhan puolesta. Palkinnonsaajat olivat Liberian ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf, liberialainen sosiaalityöntekijä ja rauhanaktivisti Leymah Gbowee sekä jemeniläinen demokratia-aktivisti Tawakkul Karman.

Liberian toisen sisällissodan (1999–2003) saattaminen päätökseen on mitä suurimmassa määrin rauhanpalkinnon arvoinen teko. Sirleaf ei tätä rauhaa yksin saanut aikaan, ei myöskään Gbowee, mutta täydellä sydämellä ja itseään säästämättä he sen eteen tekivät töitä ja antoivat siten rauhanprosessille ratkaisevan tärkeän tukensa.

JAKAUTUNUT KANSAKUNTA

Liberia on Afrikan vanhin tasavalta, sen perustivat Amerikasta saapuneet entiset orjat vuonna 1847. Suurin osa heistä oli vapautettu sillä ehdolla, että he ”palaavat” Afrikkaan. Vaikka he määrällisesti jäivätkin pieneksi vähemmistöksi (tällä hetkellä alle kolme prosenttia), hallitsivat he maata seuraavien vuosikymmenten ajan ja synnyttivät syvästi jakautuneen yhteiskunnan. Gboween mukaan hirvittävä ironia oli, että he tekivät alkuperäisväestölle täsmälleen saman mitä heille oli tehty Yhdysvalloissa: erilliset koulut, erilliset kirkot, ei äänioikeutta – alkuperäisväestöstä tuli heidän palvelijoitaan.

Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa maan poliittinen johto siirtyi ensimmäistä kertaa alkuperäisväestön edustajille. Nyt esille nousi puolestaan etnisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuoden päästä seurannut uusi vallankaappaus aloitti neljätoista vuotta kestäneen kahden sisällissodan aikakauden.

Sodan käänteisiin tutustuessaan on vaikea löytää tahoa, jota sympatisoida, jonka hyväksi toivoisi sodan kääntyvän. Maan hallinnan brutaalilla väkivallalla itselleen anastanut ja sen avulla maata hallinnut Charles Taylor ei suuremmin sympatioita herätä. Toisaalta hänen hallintoaan vastaan taistelevat ryhmittymät Liberians United for Reconcilation and Democracy (LURD) ja Movement for Democracy in Liberia (MDL) eivät nimistään huolimatta olleet metodeissaan millään muotoa humaanimpia. Kylien polttamista, raiskauksia, silppomista, murhia ja lapsisotilaiksi pakottamista tapahtui laajassa mittakaavassa kaikkien kolmen sotivien osapuolten hallitsemmilla alueilla.

Sadattuhannet ihmiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Kuolonuhreja arvellaan olleen 250 000 eli kahdeksan prosenttia maan väestöstä. Lapsisotilaita oli kymmeniätuhansia, ja heistä 35–45 prosenttia oli tyttöjä.

NAISET SAAVAT TARPEEKSEEN

Keväällä 2003 pääkaupunki Monrovian naiset saivat tarpeekseen. He yhdistivät kristittyjen ja muslimien rauhanjärjestöt ja muodostivat ryhmän nimeltä Women of Liberia Mass Action for Peace. He vaativat välitöntä tulitaukoa, rauhanneuvotteluiden aloittamista ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen kutsumista maahan. He pukeutuivat valkoisiin ja uhmasivat presidentti Taylorin asettamaa mielenosoituskieltoa. He lauloivat virsiä ja islamilaisia lauluja vuorotellen. Useita viikkoja he tanssivat ja marssivat, istuivat ja rukoilivat, rekrytoivat ja protestoivat ja – miehiään painostaakseen – ryhtyivät myös seksilakkoon.

”Olemme väsyneitä!”, luki heidän lentolehtisissään. ”Olemme väsyneitä siihen että lapsiamme tapetaan! Olemme väsyneitä tulemaan raiskatuksi!” Viikkojen painostusten jälkeen he saavat presidentti Taylorin suostumaan ensin audienssiin ja lopulta Ghanassa järjestettäviin rauhanneuvotteluihin.

Ghanassa rauhanneuvottelut junnasivat paikallaan. Viikot kuluivat. Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvan mukaan keskeinen syy rauhanneuvotteluiden hitauteen oli sotaherrojen motivaation puute. Hehän tunsivat olevansa uransa huipulla: hyvää ruokaa, laadukas hotelli, poliisisaattueet ja kansainvälisen lehdistön mielenkiinto heitä kohtaan.

RAUHANNOBELISTI MEINAA TARTTUA ASEESEEN

Women of Liberia Mass Action for Peace pystyi lähettämään Monroviasta paikalle seitsemän naista, mutta koska Ghanassa oli paljon liberialaisia pakolaisia, valkopaitoja saatiin kokoon viitisensataa. He jatkoivat istumalakkoiluaan ja mielenosoituksia, mutta koska viikot kuluivat, taistelut jatkuivat ja neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, liikkeen johtaja Leymah Gbowee alkoi toden teolla turhautua.

Heinäkuun 21. päivänä aamulla, ennen lähtöään konferenssipaikalle, Gbowee näki uutisista Monroviassa tapahtuneesta kranaatti-iskusta, jossa oli kuollut kaksitoista siviiliä. Kaksi lasta oli ollut ulkona harjaamassa hampaitaan, kun kranaatti oli iskenyt. Heistä ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin sandaalit. Elämäkerrassaan Gbowee kertoo tunteneensa tuolloin suurempaa raivoa kuin koskaan. ”Jos minulla olisi tuolloin ollut AK-47, olisin palannut konferenssisaliin ja tappanut kaikki.”

Gbowee johdatti joukkonsa neuvottelutilojen aulaan, jossa he estivät neuvotteluosapuolia, vettä ja ruokaa kulkemasta kumpaankaan suuntaan. ”Me emme päästä heitä ulos ennen kuin he ovat antaneet meille rauhan”, he julistivat. Järjestysmiesten aikoessa pidättää heidät Gbowee uhkasi riisuutua, ja alkoikin riisua itseään. Temppu ei ollut suunniteltu mutta se toimi, ja häntä ei pidätetty. Rauhaa ei tuona päivänä saavutettu, mutta askeleita siihen suuntaan kyllä.

PAHOLAINEN TAKAISIN HELVETTIIN

Elokuussa presidentti Taylor luopui presidenttiydestään ja lupasi muuttaa maanpakoon Nigeriaan. Myöhemmin hänet pidätettiin ja tuomittiin kansainvälisessä tuomioistuimessa vankilaan, jossa hän yhä istuu viidenkymmenen vuoden tuomiotaan.

Gboween ja muiden naisten rauhanaktivismin merkitys sodan päättymisessä kuvataan heistä kertovassa Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvassa vähintäänkin ratkaisevaksi. Sen sijaan sodan jälkeen Liberian presidentiksi nousseen Ellen Johnson Sirleafin elämäkerrassa näiden ”rauhanmerkkejä heilutelleiden” valkopaitaisten naisten rooli jää huomattavasti pienemmäksi, kansallisten ja kansainvälisten poliittisten kädenvääntöjen varjoon.

Totuus lienee jostain siltä väliltä. Liberian naisten rauhankampanjan esimerkki opettaa, että rauhan rakentamista ei saa jättää poliitikoille. Nähdessämme tai kokiessamme epäoikeudenmukaisuutta me emme saa vaipua epätoivoon tai uhriutua. Meidän tulee valjastaa raivomme energia kontrolloiduissa olosuhteissa rakentavaan toimintaan, kuten Martin Luther King Jr. on todennut.

Teksti Timo Virtala
Kuva Pewee Flomoku

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

Kertomuksia rohkeudesta 18: Leipzigin maanantaimielen­osoituksista muurin murtumiseen

Illalla 9.11.1989 Itä-Saksan politbyroon tiedotuksesta vastaava jäsen Günter Schabowski asteli itsevarmana median eteen pitämään lehdistötilaisuutta. Puoluejohtaja Egon Krenzin jälkeen hän oli Itä-Saksan toiseksi tärkein poliitikko. Kaikkia käsissään olleita, tiedotettavaksi tarkoitettuja papereita hän ei ollut ehtinyt lukea. Kun kollegat olivat ihmetelleet, miten hän voi tiedottaa asioista joista ei edes tiedä, oli Schabowski vastannut: jos osaa saksaa ja jos osaa lukea sujuvasti ääneen, se riittää.

Yhtenä viimeisistä asioista tiedotettavana oli kansalaisten ulkomaanmatkustelun helpottaminen. Työikäisen väestön pakeneminen länteen oli ollut ongelma koko Itä-Saksan olemassaolon ajan. Viime vuosina ja kuukausina tilanne oli karannut täysin käsistä. Koulutettu ja nuori työvoima oli paennut maasta ensin Unkarin ja sitten Tšekkoslovakian kautta. Osaavan työikäisen väestön maastamuutto oli yksi Itä-Saksan valtiontalouden vakavimmista ongelmista.

Siinä missä Neuvostoliitossa ja muualla Itä-Euroopassa olivat puhaltaneet jo vuosia perestroikan ja glasnostin uudistusten tuulet, Itä-Saksassa oli pidetty jääräpäisesti kiinni vanhasta. Lehdistössä sensuroitiin perestroikaa kannattavat kirjoitukset, ja hallitus yritti pysäyttää maastapakoa tiukentamalla matkustusrajoituksia entisestään. Kriitikoiden mukaan matkustusrajoituksia ja kontrollia lisäämällä hallitus reagoi ongelman seurauksiin, ei syihin.

Leipzigistä alkaneet mielenosoitukset olivat huipentuneet Berliinissä, jonne kokoontui lokakuun neljäntenä päivänä yli miljoona ihmistä. Kansalaisten tyytymättömyys ja protestointi johti tilanteeseen, jossa DDR:ää hallitseva sosialistinen yhtenäisyyspuolue katsoi parhaaksi höllentää matkustelurajoituksia.

Schabowskin lukeman tiedotteen mukaan Länsi-Saksaan matkustavien ei tarvitse jatkossa anoa etukäteen viisumia, vaan he voivat saada matkustusoikeuden raja-asemalta. Yleisön joukosta kysyttiin, koska nämä asetukset astuvat voimaan. Schabowski selaili papereitaan lukulasiensa läpi silminnähden hämmentyneenä. Sitten hän lausui sanat, jotka muuttivat maailmanhistoriaa peruuttamattomasti: ”Das trifft nach meiner Kenntnis… ist das sofort… unverzüglich”, eli Tietojeni mukaan… heti… välittömästi.

Lehdistötilaisuus lähetettiin suorana lähetyksenä. Kymmenet tuhannet itäberliiniläiset nousivat kotisohviltaan ja lähtivät Brandenburgin portille, jossa he vaativat äskeiseen lehdistötiedotteeseen vedoten pääsyä rajan yli muurin länsipuolelle. Länsi-Saksan televisio heitti lisää löylyä uutisoimalla Itä-Saksan hallituksen julistaneen, että heidän rajansa ovat nyt avoinna kaikille. Itä-Saksan rajavartijat eivät tienneet mitä tehdä. Myös he olivat nähneet lehdistötilaisuuden, mutta mitään ohjeita uusista käytännöistä, saati sitten kaavakkeita millä panna niitä toimeen, he eivät olleet saaneet. Oli ilta, joten heillä oli vaikeuksia saada tarkempia ohjeita myöskään puhelimitse. Paineen kasvaessa ja väkijoukon vaatimusten koventuessa he aukaisivat portit, täysin vastoin vuosikymmeniä käytössä olleita käytäntöjä ja ohjeita.

maanantaimiekkari1
© Yann Forget / Wikimedia Commons / CC-BY-SA-3.0.

Yli miljoona saksalaista kävi tuon viikonlopun aikana Saksan liittotasavallan puolella. Muuria alettiin purkaa seuraavien päivien aikana. Maassa järjestettiin vapaat vaalit, jotka kristillinen puolue voitti. Uusi hallitus ajoi Saksojen yhdistymistä, joten Saksan liittotasavallan markka otettiin käyttöön jo seuraavana kesänä. Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990. Aluksi Neuvostoliitto vastusti Saksojen yhdistymistä, mutta pyörsi kantansa Saksan liittotasavallan luvatessa Neuvostoliitolle taloudellista apua puna-armeijan poistamiseen maasta.

PROTESTANTTINEN KIRKKO SUOJASATAMANA OPPOSITIOVOIMILLE

Miten tähän oli tultu? Vielä vuoden 1989 alussa Itä-Saksan johtaja Erich Honecker oli julistanut, että Berliinin muuri pysyisi pystyssä seuraavat sata vuotta. Hän ei ollut arveluidensa kanssa yksin: vain viisi prosenttia itäsaksalaisista kertoi aavistelleensa vallankumouksen olleen tuloillaan, ja 76 prosenttia heistä myönsi olleensa tapahtumien käänteestä täysin yllättyneitä.

Kutakuinkin ainut instituutio, jossa sallittiin hallitusta kritisoivaa keskustelua, oli piskuinen protestanttinen kirkko. Yhtenä syynä kirkon erityisvapaudelle oli kirkon ja valtion vuonna 1978 solmima sopimus, jonka mukaan valtio ei puutu kirkon sisäiseen toimintaan, kunhan kirkon johto sitoutuu olemaan ”kirkkona sosialismin sisällä” eli ohjaa pappinsa toimimaan systeemin mukaan, ei sitä vastaan. Yhtenä syynä tälle erityisvapaudelle saattoi olla, ettei Erich Honecker uskonut kirkon pystyvän muodostamaan uhkaa valtiolle, olihan uskontoa harjoittavien osuus kansalaisista vain noin kymmenisen prosenttia.

Kirkko käytti etuoikeuttaan tehokkaasti hyväkseen. Kirkon tiloihin perustettiin kirjastoja, jonne koottiin muualla kiellettyä kirjallisuutta. Uskonnolliset tilaisuudet olivat kaikille avoimia ja niissä harjoitettiin vapaata yhteiskunnallista keskustelua. Oli tilanteita, joissa poliisi rikkoi tätä sopimusta, mutta 1980-luvun kuluessa kirkot olivat yhä enenevässä määrin suojasatamia kasvavalle joukolle oppositioryhmiä.

Erityisen aktiivisia tässä suhteessa oltiin Leipzigissä. Jo pelkästään Leipzigin Pyhän Nikolaksen kirkossa toimi 1980-luvun alussa 20–25 erilaista rauhaan, oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja ympäristökysymyksiin keskittynyttä ryhmää. Pastori Wonnebergerin johdolla jokamaanantaisista rauhanrukoustilaisuuksista tuli suosittuja. Niissä luettiin Raamattua, veisattiin virsiä, otettiin vastaan rukouspyyntöjä ja meditoitiin, mutta aikaa oli varattu myös esitelmille ja keskusteluille vapaavalintaisista aiheista. Vuonna 1988 nämä tilaisuudet vetivät keskimäärin 700 ihmistä viikoittain.

maanantaimiekkari3
Bundesarchiv, Bild 183-1990-0922-002 / Friedrich Gahlbeck / CC-BY-SA 3.0

Väkivallattomista vallankumouksista kirjan kirjoittaneen Sharon Erickson Nepstadin mukaan tilaisuuksien järjestäjät tiesivät mitä olivat tekemässä. Osanottajamäärän kasvaessa ja äänenpainojen koventuessa he ymmärsivät nopeasti, kuinka syviä ja voimakkaita vihan, katkeruuden ja kyllästymisen tunteita ihmisillä oli valtiota ja poliisia kohtaan. ”He tiesivät, että tämä viha saattaa helposti purkautua poliittisena vastarintana, ja kun se tapahtuisi, he halusivat sen ottavan väkivallattoman muodon”, kirjoittaa Nepstad.

Väkivallattomuudesta järjestettiin työpajoja ja harjoituksia. Leipzigin kirkoissa papit muistuttivat ihmisten mieliin Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin kirjoituksia ja kokemuksia ja kehottivat ihmisiä voittamaan ahdistuksensa, luopumaan väkivallasta ja olemaan ystävällisiä jopa Stasin väelle.

KIRKOSTA KADUILLE

Tammikuussa 1989 aika oli kypsä toiminnalle. Keskiyöllä 12.1. aktivistit jakoivat tuhansia lentolehtisiä, joissa kutsuttiin mielenosoitukseen seuraavalla viikolla kaupungintalon edustalle. Stasi sai tietää asiasta nopeasti ja pidätti tusinan verran liikkeen johtajia. Sovittuna päivänä noin kahdeksansataa kansalaista kokoontui hiljaiseen marssiin. Poliisi käytti pamppujaan ja pidätti heistä lähes sata. Vaikka poliisi onnistuikin pysäyttämään marssin ennen kuin se saavutti määränpäänsä, oli kyseessä silti tärkeä käännekohta: toiminta oli laajentunut kirkon seinien ulkopuolelle ja Leipzig oli noussut oppositiotoiminnan valtakunnalliseen keskiöön.

Rajojen pysyessä kiinni, muutos- ja muuttopaineiden kasvaessa ja Puolan ja Tšekkoslovakian menestyksekkään kansalaisoikeusliikehdinnän innostamana Leipzigissä jatkettiin mielenosoituksia syksyllä. Rauhanrukoustilaisuuden jälkeen maanantaina 4. syyskuuta yli tuhat kansalaista osallistui mielenosoitukseen. Seuraavalla viikolla osallistujamäärä kaksinkertaistui. Poliisi oli eristänyt alueen jo etukäteen, ja kun se vaati tiesulkujen luokse kokoontuneita ihmisiä hajaantumaan, mielenosoittajat eivät totelleet. Satakunta pidätettiin. Syyskuun kolmantena maanantaina väkimäärä tuplaantui jälleen, niin että arvioiden mukaan kirkossa ja sen ulkopuolella mielipiteensä ilmaisi noin 4 000 osallistujaa.

Tällä kertaa pidätyksiltä vältyttiin, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, että viranomaiset olisivat antaneet asian olla. Päinvastoin: miliisi päätti ottaa Leipzigin keskustan haltuunsa. Viranomaiset päättivät painostaa kirkkoa irtisanomaan aktivistipastorit ja pitämään huolta, että kirkon tilaisuuksissa keskityttäisiin uskonnollisiin kysymyksiin ja jätettäisiin yhteiskunnalliset kysymykset pois. Lisäksi mielenosoittajien maine pyrittiin mustamaalaamaan massiivisen propagandan avulla, ja neljäntenä toimenpiteenä demokratialiikkeen johto pidätettäisiin varoituksena muille.

Itä-Saksan valtionjohto päätti toisin sanoen pysyä samassa taktiikassa kuin mitä he olivat käyttäneet tähänkin asti. Tämän seurauksena demokratialiike jatkoi toimintaansa entistäkin päättäväisempänä. Lokakuun toisen päivän maanantaimielenosoitukseen osallistui 10 000 ihmistä, jotka poliisi otti vastaan vesitykkien, pamppujen ja poliisikoirien kanssa. Uusia järjestöjä syntyi, huomattavimpana mainittakoon Neues Forum, jonka perustamismanifestin allekirjoitti hurjat 200 000 Itä-Saksan kansalaista.

Lokakuun seitsemäntenä päivänä Itä-Saksa eli Saksan demokraattisen tasavalta vietti 40-vuotisjuhliaan. Mielenosoituksia järjestettiin eri puolilla maata, ja niistä mittavin toteutettiin Berliinissä, jossa 10 000 osoitti mieltään ja heistä noin tuhat pidätettiin. Muutosta vaatineet mielenosoittajat saivat tukea yllättävältä taholta, kun juhlallisuuksien kunniavieras, Neuvostoliiton pääsihteeri Mihail Gorbatšov arvosteli juhlapuheessaan vuosijuhlaansa viettävän maan pysähtyneisyyttä.

Kahta päivää myöhemmin, 9. lokakuuta 1989, oli maanantai ja Leipzigin vuoro. Ennen rauhanrukoustilaisuuden alkua Honecker julisti olevansa valmis julistamaan maahan poikkeustilan. Hänen huhuttiin antaneen käskyn tarvittaessa ampua mielenosoittajia. Sairaalat varautuivat tilanteeseen lisäämällä verivarastoja ja raivaamalla lisätiloja ensiapuklinikoille. Nikolaksen kirkon ympärille kertyi 8 000–10 000 sotilasta. Kaikki pelkäsivät kesäkuun alussa tapahtuneen Pekingin verilöylyn toistoa.

Pappien ja demokratiajärjestöjen johtajien viesti oli selvä: ”Väkivalta luo väkivaltaa. Väkivalta ei ratkaise yhtään ongelmaa. Väkivalta on epäinhimillistä. Väkivalta ei voi olla uuden, paramman yhteiskunnan ensimmäinen merkki… Pysykää irti väkivallasta!” Kuusi keskeistä yhteiskunnallista vaikuttajaa, kapellimestari, teologian professori, kabareenäyttelijä ja kolme kommunistisen puolueen paikallisjohtajaa vetosivat kumpaankin osapuoleen dialogin ja maltin säilyttämiseksi. Vetoomus sai paljon julkisuutta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun puolueviranomaiset tekivät yhteistyötä opposition kanssa ilman esimiestensä lupaa.

Väkivallan ilmeisestä uhasta huolimatta paikalle saapui 70 000 osallistujaa (toisen lähteen mukaan ”satoja tuhansia”). Väkivallattomuudessa pysyttiin. ”Wir sind das Volk”, huusivat mielenosoittajat, eli me olemme kansa, sekä sotilaille: ”Veljet, liittykää meihin!” ja ”Me emme halua väkivaltaa.” Myös sotilaat pidättäytyivät väkivallan käytöltä.

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 18. osa.

Kertomuksia rohkeudesta 17: Aseitta natseja vastaan

kertomuksia_rohkeudesta
Oslossa joulukuussa 2009 pitämässään Nobel-palkintoluennossa Yhdysvaltain presidentti Barack Obama ylisti väkivallattomuutta runsain sanakääntein. Karismaattiseen tapaansa ja ilman paperia pitämässään puheessa hän huomautti, ettei väkivallattomuudessa ole mitään heikkoa, passiivista eikä naiivia. Hän toisti Martin Luther King Jr:n vastaavassa tilanteessa lausumat sanat: ”Väkivallalla ei voi koskaan saavuttaa pysyvää rauhaa. Se ei ratkaise yhtäkään sosiaalista ongelmaa: se ainoastaan luo uusia ja entistä monimutkaisempia.”

Obama nosti myös esille sen tosiasian, ettei hän voisi olla pitämässä omaa puhettaan ilman Kingin elämäntyötä. Hän totesi siten olevansa elävä todiste väkivallattomuuden moraalisesta voimasta.

Näistä väkivallattomuutta ylistävistä sanoista huolimatta Obama myös puolusti väkivallan käytön oikeutusta. Hän muistutti, että valtionjohtajana hän on vannonut suojelevansa kansalaisiaan, eikä hän voi olla joutilaana ”yhdysvaltalaisia uhkaavien vaarojen edessä”. Historiasta hän muistutti, että Hitlerin armeijoita ei olisi voitu pysäyttää väkivallattoman kampanjan avulla.

Itse en lähtisi mielelläni spekuloimaan sillä, mitä historiassa olisi voitu tehdä ja mitä ei. Mutta en malta silti olla toteamatta, että vaikka onkin totta että natsit kaadettiin lopulta nimenomaan väkivallan avulla, ei väkivallattomia keinoja laajassa ja koordinoidussa muodossa edes yritetty.

Sen sijaan pienimuotoisempia, paikallisia kampanjoita kokeiltiin eri puolilla natsien valloittamaa Eurooppaa, esimerkiksi Saksassa, Ranskassa, Norjassa ja Tanskassa. Yksi mielenkiintoisimmista natseja vastaan suunnatuista onnistuneista väkivallattomista kampanjoista oli Rosenstraßen mielenosoitus.

SINNIKKÄIDEN OMAISTEN PROTESTI

Vuoden 1943 helmikuun 27. päivänä aloittivat Berliinin poliisi, SS-joukot ja Gestapon agentit kaupungissa olevien viimeisten juutalaisten joukkopidätykset. Lähes kymmenentuhatta juutalaista pidätettiin, heidät pakotettiin rekkoihin ja heistä noin kahdeksan tuhatta vietiin Auschwitzin keskitysleirille. Arjalaistaustaisten saksalaisten kanssa naimisissa olevat miehet, kaikkiaan 1 800 henkilöä, erotettiin muusta joukosta ja heidät suljettiin rakennukseen, joka oli aiemmin toiminut juutalaisen yhteisön keskuksena. Se sijaitsi aivan Berliinin keskustassa osoitteessa Rosenstraße 2–4.

kertomuksia_rohkeudesta_17
Ingeborg Hunzingerin veistos Block der Frauen on muistomerkki niille naisille, jotka väkivallattomasti osoittivat mieltään juutalaisten läheistensä vangitsemista vastaan Rosenstraßella vuonna 1943.

Ennen auringonnousua toteutetun operaation tarkoituksena oli tehdä Berliinistä ”judenfrei” eli tyhjentää kaupunki juutalaisista. Saman kuukauden alussa saksalaiset olivat hävinneet katkerasti Stalingradin taistelun, mikä heijastui kotirintamalla otteiden kiristymisenä entisestään. Hitler julisti totaalisen sodan sekä liittoutuneita että Saksassa asuvia juutalaisia vastaan.

Kun huhut miesten olinpaikoista lähtivät leviämään, Rosenstraßelle alkoi kertyä pidätettyjen omaisia, etupäässä vaimoja. Pidätysten jälkeisenä päivänä heitä oli 200, mutta sitä seuraavana päivänä jo yli 600. Naiset toivat mukanaan ruokaa ja pidätettyjen henkilökohtaista omaisuutta. He vaativat saada tietää, mitä heidän puolisoilleen oli tapahtunut. He uhmasivat poistumiskieltoa, pitivät toisiaan kädestä, lauloivat lauluja ja huusivat ”Päästäkää miehemme vapaaksi!” Huoli pidätettyjen kohtalosta oli suuri, vaikka natsit olivatkin onnistuneet pitämään juutalaisten joukkomurhan kutakuinkin salassa.

Viranomaiset sulkivat läheisen metroaseman, mutta mielenosoittajien määrä jatkoi kasvuaan siitä huolimatta. Kolmantena protestipäivänä SS-joukot saivat käskyn ampua varoituslaukauksia saadakseen mielenosoituksen loppumaan. He kokosivat konekiväärin naisten eteen ja uhkasivat ampua, mikäli naiset eivät poistuisi. Naiset huusivat ”murhaaja, murhaaja, murhaaja!” Varoituslaukauksia ampumalla SS-joukot onnistuivat lopulta tyhjentämään alueen, mutta naiset poistuivat vain lähikaduille ja palasivat paikalle seuraavien minuuttien aikana. Maaliskuun viidentenä päivänä kymmenen naista pidätettiin, mutta tämä ei mielenosoittajia pelottanut, vaan seuraavana päivänä mielenosoittajia oli kerääntyneenä paikalle jo arviolta tuhat.

Maaliskuun kuudentena päivänä propagandaministeri Joseph Goebbels määräsi kaikki Rosenstraßella vangittuna olevat 1 800 juutalaista vapautettaviksi. Myös Auschwitzin keskitysleirille jo kyyditetyt 25 miestä lähetettiin takaisin, osa heistä ei ehtinyt saada mukaansa edes henkilökohtaista omaisuuttaan, vaan he palasivat Berliiniin vanginvaatteissa.

Tapausta tutkinut Floridan valtionyliopiston historianprofessori Nathan Stoltzfus on vakuuttunut, että vangitut juutalaiset vapautettiin nimenomaan naisten rohkean, natsien auktoriteettia uhmanneen toiminnan ansiosta. ”Ilman näitä saksalaisia ystäviä, joista enemmistö oli naisia, nämä juutalaiset olisivat epäilemättä tulleet tapetuksi kuten muutkin juutalaiset.”

VÄKIVALLATTOMUUDEN POTENTIAALI

Tämä yli tuhannen juutalaisen pelastusoperaatio tapahtui keskellä toista maailmansotaa, keskellä Berliiniä, aivan SS-joukkojen päämajan läheisyydessä. Naiset toimivat spontaanisti, tuntematta väkivallattoman vaikuttamisen historiaa ja vähäisellä tai olemattomalla koordinaatiolla. Tästä huolimatta he onnistuivat saamaan tahtonsa väkivallattomasti läpi, vaikka vastassa oli ihmiskunnan historian ehkä häikäilemättömin ja julmin väkivaltakoneisto.

Tämä on se syy, miksi olisin toivonut Obaman asettelevan Oslon palkintoluennossaan sanansa varovaisemmin. Rosenstraßen protesti kertoo paljon siitä potentiaalista, jonka väkivallattomuuden voima pitää sisällään. Sillä mitä voitaisiinkaan saada aikaiseksi, jos tätä voimaa opetettaisiin jo kouluissa, jos sitä tutkittaisiin laajamittaisesti yliopistoissa, jos sen kehittämiseen luotaisiin kokoluokaltaan armeijoihin rinnastettavia instituutioita ja jos siihen satsattaisiin edes murto-osa niistä varoista, jotka tällä hetkellä menevät sotakoneistojen ylläpitämiseen?

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 17. osa.

 

Kertomuksia rohkeudesta 16: Entiset taistelijat rauhantyössä

kertomuksia_rohkeudesta_16
Vuoden 2010 Loviisan Rauhanfoorumin aikana minulla oli kunnia isännöidä israelilaisen Roni Segolyn ja palestiinalaisen Sulaiman Khatibin Suomen-vierailua. He vierailivat täällä Combatants for Peace -järjestön edustajina ja tekivät minuun välittömästi suuren vaikutuksen. Heistä huomasi, että he olivat tosissaan. Heillä oli sekä visio että vilpitön halu ja kyky olla osana Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisua.

Ennen rauhanaktivistin uraansa Roni oli suorittanut armeijan, sympatisoinut äärioikeistoa ja työskennellyt muun muassa Israelin salaisen palvelun Shin Betin leivissä. Sulaiman Khatib puolestaan kutsuu itseään entiseksi palestiinalaistaistelijaksi. Teini-ikäisenä, tietämättä juuri mitään konfliktin poliittisesta ja historiallisesta taustasta, hän teki samaa mitä asuinalueen muutkin nuoret: härnäsi israelilaissotilaita heiluttamalla tuolloin vielä kiellettyä Palestiinan lippua, heitteli poliiseja kivillä ja lopulta, seitsemäntoistavuotiaana, yritti ystävänsä kanssa kaapata aseen israelilaissotilaalta. Viimeksi mainitusta tempauksesta hän jäi kiinni, joutui oikeuteen ja vietti seuraavat kymmenen ja puoli vuotta israelilaisessa vankilassa.

 KIELI AVAIN YMMÄRRYKSEEN

Kummassakin tapauksessa käänne rauhanaktivistiksi tapahtui kielen opiskelun kautta. Ronin työhön Israelin salaisessa palvelussa kuului palestiinalaisten liikkeiden ja mielenliikkeiden seuraaminen, ja tätä työtä silmällä pitäen hän opiskeli arabian kielen. Palestiinalaisaktivistien ajatuksiin paremmin perehdyttyään hän tajusi olevansa ikään kuin konfliktin väärällä puolella. Lapsena hän oli ihaillut brittihallinnon aikaisia juutalaisia itsenäisyystaistelijoita, jotka vaativat ja lopulta voittivat Israelille itsenäisyyden. Nyt palestiinalaiset taistelevat itsehallinnon puolesta Israelin miehittämillä alueilla. Ajatus jäi vaivaamaan. Nuoren perheenisän palkkatyö, johon toisinaan kuului myös väkivallan käyttäminen, alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta.

Uutta perspektiiviä Ronille antoi myös vierailu Romaniassa, josta hänen vanhempansa olivat joutuneet pakenemaan toisen maailmansodan aikana. Siellä he etsivät hänen äitinsä vanhaa kotitaloa, mutta paikalliset suhtautuivat heihin epäkohteliaasti. Roni muisti vastaavan tapauksen omasta lapsuudestaan, kun heidän kodistaan aikoinaan häädetty arabiperhe oli ilmestynyt heidän kotiovelleen. Vierailijat oli päästetty sisään, mutta heihin oli suhtauduttu nihkeästi. Viimeinen sysäys rauhantyöhön siirtymiselle oli hänen internetissä näkemänsä video, jossa israelilainen puskutraktori tuhoaa palestiinalaisten oliivilehdon sotilaiden kävellessä ylpeänä vieressä. Roni sai tarpeekseen ja liittyi entisille sotilaille ja taistelijoille tarkoitettuun järjestöön ja kiertää nykyisin Sulaimanin kanssa kertomassa elämäntarinaansa ja näkemyksiään rauhanratkaisuista.

VÄKIVALLATON RATKAISU AINOA MAHDOLLINEN

Sulaiman Khatib puolestaan oppi heprean vankilassa ollessaan. Hän luki israelilaisia lehtiä ja kirjoja ja näki niiden kautta konfliktin uudessa valossa. Hän ei esimerkiksi aiemmin tiennyt israelilaisten historiasta ja toisen maailmansodan holokaustista mitään. Heprean kielen osaaminen mahdollisti myös henkilökohtaiset tuttavuudet israelilaisten kanssa. Hän oppi näkemään aiemmat vastustajansa ennen kaikkea ihmisinä ja tajusi, kuinka epätoivoisen koston ja katkeruuden kierteen keskellä he kummallakin puolella konfliktia elävät. Ainoa tie siitä pois on väkivallaton ratkaisu. Sekä Roni että Suleiman peräänkuuluttavat väkivallatonta neuvotteluratkaisua, mutta korostavat silti ajavansa nimenomaan oman kansakuntansa etua. Toisen osapuolen kunnioittaminen, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rauhanomainen ratkaisu hyödyttävät kumpaakin maata.

Vastapuolen kohtaaminen kasvotusten ja sen kieleen, kulttuuriin ja ajatusmaailmaan tutustuminen auttoi Ronia ja Suleimania näkemään konfliktin laajemmin ilman vihan, pelon ja itsekkyyden sumuverhoa. Se auttoi heitä näkemään Lähi-idän ongelmaan rakentavan ratkaisun ja työskentelemään sen puolesta.

ENTISTEN TAISTELIJOIDEN RAUHANJÄRJESTÖ

Järjestö, johon Rony Segoly liittyi ja jonka perustajistoon ja nykyiseen johtajistoon Sulaiman Khatib kuuluu, sai alkunsa vuonna 2005. Ensimmäinen tapaaminen järjestettiin merellä, ja mukana olleiden mukaan tunnelma oli hyvin varautunut ja epäluuloinen. Israelilaiset pelkäsivät tulevansa kidnapatuiksi ja palestiinalaiset pelkäsivät israelilaisten työskentelevän salaiselle poliisille ja järjestävän heidät ennemmin tai myöhemmin vankilaan.

Maailmassa on lukuisia veteraanien perustamia rauhanjärjestöjä, mutta Combatants for Peace on ainut, jonka ovat perustaneet ja jota pyörittävät meneillään olevan konfliktin entiset taistelijat rajalinjan kummaltakin puolelta. Alkuaikana mukaan otettiin vain taisteluihin aktiivisesti osallistuneita. Nykyisin toiminnassa on mukana myös henkilöitä jotka eivät taisteluihin ole osallistuneet.

Paitsi vallasta, konfliktialueilla taistellaan myös kansainvälisestä huomiosta. Valitettavasti median huomio kiinnittyy aina helpommin väkivaltaisiin yhteenottoihin kuin väkivallattomiin kampanjoihin. Combatants for Peace järjestää konfliktin osapuolten veteraanien tapaamisia kymmenessä paikallisryhmässä sekä sosiaaliseen ja poliittiseen muutokseen tähtäävää teatteria, uudelleenrakentaa tuhottuja koteja, kouluja ja hedelmätarhoja, järjestää luentoja yliopistoissa ja keskusteluryhmiä ihmisten kodeissa sekä organisoi mielenosoituksia ja suoraa väkivallatonta vastarintaa. Kyse on ruohonjuuritason tehokkaaksi havaitusta rauhantyöstä, jonka toivoisi saavan laajempaa kansainvälistä huomiota ja tukea.

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 16. osa.

Kertomuksia rohkeudesta 15: Tšekkoslovakian miehitystä vastustettiin monin keinoin

 tsekkoslovakia
Noustuaan Tšekkoslovakian johtoon tammikuussa 1968 uudistusmielinen Alexander Dubček aloitti toimenpiteet poliittisten uudistusten toteuttamiseksi. Hänen tavoitteenaan oli rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia lisäämällä sanan- ja lehdistönvapautta, helpottamalla matkustelua, uudistamalla taloutta ja hajauttamalla hallintoa.

Uudistuksilla oli kansan enemmistön tuki, ja niistä olivat innoissaan myös muun muassa Länsi-Euroopan kommunistit. Kahden vuosikymmenen terrorin ja hiljaiselon jälkeen tšekit ja slovakit olivat jälleen löytäneet äänensä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet kehityksen suunasta yhtä innostuneita. Leonid Brežnevin johtama Neuvostoliitto pelkäsi liberalisaation leviävän ja vaati uudistusten keskeyttämistä. Käytiin neuvotteluita, mutta kun Tšekkoslovakian johto ei taipunut Brežnevin vaatimuksiin, hyökkäsi Neuvostoliitto liittolaisineen maahan myöhään illalla 20.8.1968. Prahan kevät oli päättynyt.

Tšekkoslovakian valtionjohto pidätettiin saman tien. Ennen pidätystään he kuitenkin ehtivät tuomita miehityksen julkisesti ja antaa armeijalle käskyn pidättäytyä maan puolustamisesta asein. Neuvostoliitto oli kukistanut Unkarin kansannousun aseellisesti kaksitoista vuotta aiemmin, ja unkarilaisten aseellinen vastarinta oli johtanut yli kolmentuhannen ihmisen kuolemaan. Tämän toistuminen haluttiin välttää Tšekkoslovakiassa.

Aseellisen vastarinnan sijaan tšekkoslovakialaiset ottivat käyttöön periaatteen, josta jo Gandhi kirjoitti aikoinaan ja joka oli tammikuussa 2018 edesmenneen väkivallattomuustutkimuksen pioneerin Gene Sharpin akateemisen uran punainen lanka: Jos ihmiset eivät alistu, on heitä mahdoton hallita.

KÄÄNNELTYJÄ KYLTTEJÄ, IHMISKETJUJA JA KIELITAIDOTTOMUUTTA

Vastarinta oli spontaania ja paikallista. Sitä ei ollut opiskeltu, saati sitten harjoiteltu, eikä se ollut koordinoitua. Todennäköisesti sitä ei osattu edes nimetä. Siitä huolimatta se oli sitkeää ja menestyksekästä. Vastassa oli puolen miljoonan sotilaan neuvostoarmeija vahvistettuna puolalaisilla, unkarilaisilla, itäsaksalaisilla ja bulgarialaisilla joukoilla. Näiden sotilaiden oli annettu ymmärtää, että meneillään oli täysimittainen vastavallankumous. Todellisuudessa Dubček oli marxisti, joka näki uudistukset välttämättöminä nimenomaan kommunismin pelastamisen näkökulmasta.

Jo ensimmäisestä yöstä lähtien miehittäjäjoukkojen etenemistä vaikeutettiin kääntelemällä tienviittoja ja poistamalla tai suttaamalla kylien ja katujen nimikylttejä. Eräskin puolalainen armeijakunta päätyi kiertelemään koko päiväksi Tšekkoslovakian maaseudulla Praha-kylttejä seuraten ja päätyi lopulta illan hämärtyessä takaisin Puolan vastaiselle rajalle. Toinen armeijakunta onnistuttiin huijaamaan ajamaan laajan ympyrän. Kun miehittäjät lopulta pääsivät mutkien kautta Prahaan, he joutuivat kadunnimikylttien puuttuessa kysymään paikallisilta, missä päin mahtaa sijaita pääkaupungin televisiotorni tai presidentinlinna.

KUKKIA KIVÄÄRIEN PIIPPUIHIN

Itä-Bohemiassa erään pienen kylän asukkaat muodostivat sillan yli ihmisketjun, jolla estivät neuvostopanssareiden kulun. Kahdeksan ja puoli tuntia odotettuaan panssarivaunut kääntyivät etsimään suotuisampaa joenylityspaikkaa.

Prahan keskustassa, ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten, ihmiset kerääntyivät kaduille He vihelsivät, buuasivat, pilkkasivat ja sylkivät panssarivaunujen suuntaan ja osoittivat tukensa presidentille ja pääministerille. Sotilaiden kanssa käytiin kiihkeitä keskusteluita miehityksen oikeutuksesta. Sotilaiden kiväärien piippuihin aseteltiin kukkia. Venäjän kieltä osattiin silloin, kun paikallisilla oli asiaa sotilaille, mutta kun tilanne oli päinvastainen, venäjänkielentaitoisten löytyminen olikin yhtäkkiä kovin hankalaa.

Elokuun 26. päivänä kello 9.00 eri puolilla valtakuntaa kirkonkellot soivat, autot tööttäsivät, radiot pauhasivat ja hälytyssireenit ulvoivat. Yhtäkkinen melu kiristi tunnelmaa, ja hermostuneimmat sotilaat menettivät malttinsa: Klarovin kaupungissa ammuttiin hengiltä eräs nainen, ja Prahassa sotilaat pieksivät erään junan pilliä huudattaneen veturinkuljettajan. Miehittäjät eivät tienneet, että metelillä aloitettiin tunnin mittainen yleislakko, mikä Prahassa tarkoitti myös liikenteen totaalista pysähtymistä.

Tällaiseen vastarintaan miehittäjät eivät olleet varautuneet. Neuvostoliiton sotilasasiantuntijoiden arvioiden mukaan Tšekkoslovakian valloittamiseen menisi aikaa noin neljä päivää. Joillain mittareilla se pitikin paikkansa, mutta yhteistyökumppaneiden löytämisen vaikeus teki kansalaisten kontrolloinnista täysin mahdotonta.

Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen eräs Neuvostoliiton salaisen tiedustelupalvelun KGB:n agentti uskoutui asiassa muutaman drinkin jälkeen Gene Sharpille: ”Voi pojat, se oli täysi katastrofi.”

KADONNUT JUNA JA EROOTTISIA LEHTIÄ

Median rooli oli ratkaiseva yhteenkuuluvaisuudentunteelle, toivon säilyttämiselle ja vastarinnan jatkumiselle. Piraattiradio- ja televisioasemia luotiin eri puolille Prahaa, niin että miehittäjien oli mahdotonta niitä löytää ja sulkea. Vaikka yhtenäistä ohjeistusta ei ollut, toimittajien linja oli yksimielinen: kansalaisia kehotettiin kieltäytymään yhteistyöstä ja välttämään väkivaltaa. Kiellettyjä lehtisiä, pamfletteja ja sanomalehtiä julkaistiin jatkuvasti eri puolilla maata. Lehtien jakeluun osallistui niin lapsia kuin poliisejakin.

tsekkoslovakia2Rahtijuna, jonka lastina oli piraattiradioasemien häiritsemiseksi tarkoitettua kalustoa, juuttui ensin tuntikausiksi asemalle sähkönpuutteen vuoksi, kunnes katosi kokonaan ja löytyi pitkien etsintöjen jälkeen sivuraiteilta kahden paikalleen juuttuneen veturin välistä. Neuvostoarmeija joutui siirtämään kaluston Moskovaan helikopterilla.

Helikopteria jouduttiin käyttämään myös Bratislavan linnaan majoittuneiden sotilaiden vesihuollon turvaamiseksi, sillä linnamuseon kuraattori oli käynyt kellarissa kääntämässä vesihanan pois päältä. Kun miehittäjät kyselivät syytä vedentulon katkeamiseen, kenelläkään ei ollut tietoa asiasta. Naapureilta kyselemällä kävi ilmi, että koko lähialueen vedensaanti oli ”tyrehtynyt”.

Bratislavassa nuoret kävivät ostamassa kauppoihin hiljattain ilmestyneitä eroottisia lehtiä ja jakoivat niitä aluetta valvoville sotilaille, jotka eivät kotimaassaan sellaisia olleet nähneet. Joukkojenjohtajan tajuttua mitä oli tekeillä hän määräsi sotilaat panssarivaunuihinsa. Nuorten seuraava kiusa oli tukkia panssarivaunujen periskoopit.

KOULURAKENNUKSEEN YÖKSI LUKITUT SOTILAAT

Roznavan kylässä asui pääasiassa unkarilaistaustaisia asukkaita, joten miehittäjät lähettivät sinne unkarilaisia joukkoja uskoen heidän olevan tervetulleita. Toisin kuitenkin kävi. Miehittäjäjoukoille ei tarjottu vettä, ruokaa eikä majoitusta, vaan heille buuattiin. Epätoivoinen unkarilaisjoukkojen eversti meni neuvottelemaan asiasta kylän pormestarin kanssa. Sovittiin, että joukot saisivat yöpyä paikallisessa koulussa, mutta vain sillä ehdolla, että noudattavat öistä ulkonaliikkumiskieltoa. Niinpä miehittäjäjoukot vetäytyivät joka ilta kouluunsa, jonne pormestari lukitsi heidät yöksi ja palasi taas aamulla aukaisemaan heille oven.

Eri puolilla maata seiniin ja miehittäjien ajoneuvoihin maalailtiin hakaristejä, vitsejä ja poliittisia kommentteja: ”Miksi valloittaa valtionpankki? Tehän tiedätte sen olevan tyhjä.” ”Yhdysvallat Vietnamissa, Neuvostoliitto Tšekkoslovakiassa.” ”Elefantti ei voi nielaista siiliä.”

Mitä siviilivastarinnalla sitten voitettiin? Yhdeksi suureksi voitoksi voi lukea sen, että Unkarin kansannousun kaltainen tragedia onnistuttiin välttämään. Toiseksi sen, että tapahtumat antoivat ideoita, uskoa ja innostusta seuraavaan, demokratian maahan lopulta tuoneeseen samettivallankumoukseen.

Toisaalta Prahan kevään uudistukset peruttiin, ja seuraavaa vallankumousta jouduttiin odottamaan kaksikymmentä vuotta. Mutta Prahan kevään uudistuksia ei peruttu kertaheitolla, vaan viikkojen ja kuukausien neuvotteluiden ja myös joidenkin kompromissien jälkeen. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin arvion mukaan Neuvostoliitolta kesti kahdeksan kuukautta saada valtansa vakiinnutettua. Dubček palasi kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävään ja pysyi vallassa seuraavan vuoden huhtikuuhun saakka. Spontaaniin väkivallattomuuteen perustuva kahdeksan kuukauden viivytystaistelu oli hyvä saavutus, kun otetaan huomioon kuinka massiivinen sotilasvalta vastapuolena oli.

JÄÄKIEKKOMELLAKAT

Vuoden 1969 jääkiekon MM-kisat piti alun perin järjestää Prahassa, mutta poliittisen tilanteen takia ne siirrettiin Tukholmaan. Siellä Tšekkoslovakia kohtasi Neuvostoliiton kahteen kertaan. On helppo kuvitella ruotsalaisen jääkiekkoselostajan olleen oikeassa todetessaan, että kyseessä oli ”mahdollisesti jääkiekkohistorian tunteikkaimmat ottelut”. Tšekkoslovakia voitti ne kummatkin. Tšekkoslovakian voittoja kokoontui juhlimaan arviolta 500 000 ihmistä, ja voitonjuhla muuttui paikoin miehityksen vastaisiksi protesteiksi. Väkivaltaisuuksiakin esiintyi, ja niihin vetoamalla Alexander Dubček syrjäytettiin vallasta.

Dubček siirrettiin ensin suurlähettilääksi Turkkiin, sitten työttömyyskortistoon ja lopulta töihin metsähallituksen moottorisahakorjaamolle.

Kaikki päättyy lopulta hyvin, ja jos ei pääty, niin kyseessä ei vielä ole loppu. Vuonna 1988 Dubček nimitettiin italialaisen Bolognan yliopiston kunnatohtoriksi. Yllättäen hän sai luvan matkustaa paikalle. Muutoksen aika oli alkanut. Samettivallankumouksessa hän tuki Václav Havelin demokratialiikettä, ja hänet valittiin kansalliskokouksen puhemieheksi joulukuussa 1989 ja uudelleen 1990. Hän katsoi samettivallankumouksen olleen voitto hänen ”ihmiskasvoiselle sosialismilleen”.

Teksti Timo Virtala
Kuva Elsa Piela

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 15. osa.

 

Rauhantekijä Martin Smedjeback: Rauhan Rambo

Tasokkaan intialaishotellin luona nähdyt kerjäläiset muuttivat helppoa elämää viettäneen Martin Smedjebackin ajatusmaailman. Nykyään hän kannustaa konkreettiseen aseriisuntaan ja puolustaa eläinten oikeuksia.

Ruotsalainen Martin Smedjeback on lempeän näköinen mies, joka syö myöhäistä kasvislounasta helsinkiläisen kulttuuritehdas Korjaamon kesäkahvilassa samalla kun kertoo, miten tunkeutui tovereineen ruotsalaiseen asetehtaaseen. Smedjeback on elänyt vuosikausia gandhilaisia oppeja soveltaen.

“Eläinten oikeuksien puolustaminen ja aseriisunta mahtuvat hyvin väkivallattomuuden konseptiin. Se tarkoittaa, että meidän täytyy aina tehdä kovasti työtä kärsimyksen ja väkivallan vähentämiseksi ja toimia niin, että eläviä olentoja ei tapeta. Kun kunnioitamme eläimiä antamalla niille oikeuden elää, kunnioitamme samalla väkivallattomuuden arvoja. Sama toimii aseriisunnassa. Kun aseita tehdään konkreettisesti toimimattomiksi, vähennetään niiden kykyä vahingoittaa toisiamme.”

Lintukodosta armeijaan

Aina ei ole ollut näin. Martin Smedjeback oli ruotsalaisen hyvinvointivaltion huoleton kasvatti, jonka elämä oli varsin pinnallista.

“Nuoruudessani Malmössä en kauheasti pohtinut elämän suuria valintoja. Tarkkailin, miten vanhempani toimivat, kuuntelin kavereideni tulevaisuudensuunnitelmia ja ajattelin, että tekisin varmaan suunnilleen samoin kuin he. Hankkisin jossain vaiheessa perheen ja kokopäivätyön, ehkä ostaisin sellaisen talon jossa olin kasvanut, ja auton…”

Nuorta miestä odottivat myös kutsunnat. “Tuli aika mennä inttiin ja valtio halusi, että harjoittelisin tappamista jotain mahdollista tulevaa sotaa varten. Ajattelin taas, että teen kuten muutkin. En ollut armeijassa hirveän hyvä. Ampumaharjoituksissa piti osua maalikyltteihin, jotka sukelsivat esiin puskasta. Nostin kiväärini ja ammuin. ‘Voi helvetti, Smedjeback! Luuletko olevasi joku Rambo?’ vänrikki huusi korvaani. Olin tehnyt virheen ja ampunut lonkalta olkapään sijaan… Vuonna 1993 suoritettu asepalvelukseni ei siis todellakaan johtanut sotilasuraan.”

Elämänmuutos vaahtokylvyssä

Armeijan jälkeen Smedjeback hakeutui opiskelemaan psykologiaa. Vuosi 2000 muodostui kuitenkin ratkaisevaksi lähes hemmotellun Smedjebackin elämässä. Hän matkusti Intiaan, ja kuten monien muidenkin sinne lähteneiden, myös hänen ajatuksensa mullistuivat.

“Erityisesti eräs päivä sai minut kyseenalaistamaan koko elämäntapani. Oli todella lämmintä, ja ryhmällemme oli luvattu majoitus erittäin hienossa hotellissa. Ah, ilmastointi, ah, kylpy ja kylmä olut, ajattelin. Hotellin ulkopuolella kadulla oli intialaisia kerjäämässä. Sivuutin heidät tuskin luomatta heihin katsettakaan.”

Hotellihuoneessaan Smedjeback nautti hyväntuoksuisesta kylvystä raikas juoma käden ulottuvilla. Mutta jokin kaihersi.

“Tulin ajatelleeksi aivan lähelläni olevia kärsiviä intialaisia. Jotkut heistä ehkä kuolisivat nälkään vielä samana yönä. Minun ei ollut koskaan tarvinnut pelätä, ettei minulla olisi syötävää tai kattoa pääni päällä. Saatoin jopa lähteä eksoottisille matkoille jo opiskelija-aikoinani. Miksi maailmassa oli tällaista järkyttävää epäoikeudenmukaisuutta? Ainoa ero meidän välillämme oli, että minulla oli onnea syntyä rikkaaseen Ruotsiin ja heillä epäonnea päätyä köyhään Intiaan. Siinä ihanassa kylvyssäni tajusin ja tunsin tämän epäoikeudenmukaisuuden möykkynä vatsassani.”

Kolauksen saanut mies palasi kotiin ja alkoi ensi kertaa ajatella aktiivisesti tekemiään valintoja.

“Maailmassa on miljoonia nälkäänäkeviä, ja minä sitä vain ajattelen talon hankkimista ja tulevaa uraani. En ollut koskaan aiemmin kiinnittänyt huomiota heikompiosaisiin ihmisiin, mutta siinä ja silloin päätin, että nyt on sen aika. Omistautuisin edistämään oikeudenmukaisuutta ja taistelemaan nälkää vastaan.”

Aseita ja sorkkarautoja

Martin Smedjeback asuu yhdessä Annika Spalden ja Pelle Strindlundin kanssa Etelä-Ruotsissa pienessä Mjölbyn kaupungissa. Kolmikon “Kollektivet Gandhi” työskentelee ja elää väkivallattomia periaatteita noudattaen ja niitä toisille opettaen. Keskeistä on ruotsalaisen aseviennin vastustaminen ja eläinten oikeudet.

“Olemme käyneet ruotsalaisissa kouluissa pitämässä työpajoja väkivallattomuudesta. Siellä nousee usein esiin kansalaistottelemattomuus ja se, saako siitä puhua… Olemme jonkin verran opettaneet tehokkaampia väkivallattomia menetelmiä esimerksiksi kirkkojen ja seurakuntien työntekijöille, jotka auttavat maasta käännytyspäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita”, Smedjeback kertoo.

Mutta toiminta ei ole pelkkää koulutusta ja lempeyttä. Vuonna 2008 Smedjeback yhdessä neljän muun aktivistin kanssa tunkeutui Eskilstunassa sijaitsevaan asetehtaaseen suorittamaan “disarmamentia” eli varsin konkreettista aseriisuntaa.

“Ryhmässämme oli Pelle, jonka tausta oli eläinoikeusliikkeessä. Hänellä oli eniten kokemusta tämänkaltaisesta suorasta toiminnasta. Pääsimme yllättävän helposti sisään tehtaaseen, vartijoita ei näkynyt. Minä tosin yritin avata ovea sorkkaraudalla, mutta en osannut käyttää sitä oikein. Myöhemmin vankilassa opin, miten sitä käytetään tehokkaasti”, Martin Smedjeback nauraa.

Tehtaassa valmistettiin muun muassa kranaatinheittimiä. Ryhmä tuhosi niitä sisään päästyään parinkymmenen minuutin ajan, minkä jälkeen he totesivat, että retken tarkoitus oli tullut täytetyksi. He istahtivat lattialle ja soittivat poliisille.

“Tehtaan hälytysjärjestelmästä oli jo lähtenyt ilmoitus tunkeutumisesta poliisille, mutta soitimme heille varmuuden vuoksi myös itse. Siten saimme kerrottua viestimme suoraan, ja samalla vältyimme terrorismiepäilyiltä.”

Asetehtaaseen tunkeutumisella oli tarkoitus herättää mediassa ja yleisön parissa keskustelua aseidenvalmistuksesta ja -viennistä erityisesti Ruotsissa. Tavoite ei Smedjebackin mukaan täysin toteutunut, aseidenvalmistusta Pohjolan lintukodossa ei kyseenalaistettu.

Smedjeback yritti vuoden kuluttua uudestaan. Hän tunkeutui kahden muun aktivistin kanssa Jas-hävittäjiä valmistavaan tehtaaseen, mutta he jäivät heti kiinni eivätkä onnistuneet pääsemään käsiksi itse tuotteisiin.

“Halusimme osoittaa myös sen, miten helposti – erityisesti ensimmäisellä kerralla – pääsimme tehtaaseen. Aseet ja niiden osat olisivat kovin vähällä vaivalla päätyneet esimerkiksi terroristien käsiin.”

Martin Smedjeback tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Kansalaistottelemattomuuden rajat

Martin Smedjeback on luonnollisesti pohtinut kansalaistottelemattomuutensa rajoja. Hän pitää periaatteinaan avoimuutta, kaikkien elävien olentojen kunnioittamista, väkivallattomuutta ja vastuun ottamista omista teoistaan.

“Mutta on minullakin rajani. Jos tekojeni seurauksena joutuisin esimerkiksi olemaan yli vuoden vankilassa, saattaisin jättää teot tekemättä, koska noin pitkä vankila-aika olisi liian koettelevaa.”

Tuon sanottuaan Smedjeback kuitenkin toteaa toivovansa, että yhä useammat ihmiset osallistuisivat “aktiiviseen aseriisuntaan”.

“Se on itse asiassa ollut paljon palkitsevampaa ja merkityksellisempää kuin olin etukäteen ajatellut. Eikä Ruotsin vankilasysteemissä ole valittamista. Olen valmis antamaan vinkkejä konkreettisiin aseriisuntakampanjoihin liittyen sekä vaihtamaan kokemuksia, jotta vastaavat aktiot tulevaisuudessa olisivat tehokkaampia ja aktivisteille hedelmällisempiä tapahtumia. Saattaisinpa itsekin liittyä mukaan seuraavaan tempaukseen…!”

Vastakkainasetteluharjoituksia ulkomailla

Kollektivet Gandhi opettaa väkivallattomuutta myös ulkomailla. Martin Smedjeback on vetänyt työpajoja Sudanissa, Palestiinassa, Kolumbiassa ja Yhdysvalloissa.

“Sudanissa osallistujat olivat alun perin etelästä tulleita kristittyjä, mutta laajensimme opiskelijapohjaa muslimeihin. Monet osanottajat olivat jo valmiiksi yhteiskunnallisesti aktiivisia kansalaisia.”

“Noilla alueilla sukupuoliroolit ovat iso tekijä. Kanadalainen kouluttajapartnerimme on vetänyt siellä muun muassa Kalamalja-nimistä harjoitusta. Sen yhdessä versiossa miesten on kuunneltava keskeyttämättä, mitä naisilla on jostain tietystä aiheesta sanottavaa. Patriarkaalisessa kulttuurissa naisilta vaaditaan rohkeutta avautua miesten edessä. Ja miesten pitää malttaa kuunnella, mikä on heille aivan uutta. He keskeyttävät, ja joskus vain poistuvat paikalta. Toisaalta miehet voivat puhua oman sukupuolensa stereotypioista ja paineista ja kaikki miettivät yhdessä, miten hankaluudet ratkaistaan”, Smedjeback kertoo. “Vastakkainasetteluja riittää: kristityt–muslimit, pelko–viha, etelä–pohjoinen, nainen–mies.”

Martin Smedjeback toteaa kunnioittavaan sävyyn, miten paljon hän arvostaa työpajoihin tulevia.

“He joutuvat olemaan poissa töistä, koska koulutus kestää 10 päivää. Jotkut ottavat palkatonta lomaa, ja monet ovat tuon ajan erossa perheistään. Työpajaopintojen jälkeen he todella alkavat kouluttaa myös muita.”

Teksti ja kuva Anu Harju

Smedjebackan alustus Loviisan Rauhanfoorumissa 4.8.2012: www.rauhanfoorumi.fi/

www.ickevåld.se/

www.youtube.com/smedjeback

Silta tulevaisuuteen

Maailmankulkue rauhan ja väkivallattomuuden puolesta on historian ensimmäinen koko maailman läpi matkaava rauhankulkue, matka, joka huipentuu 2.10.2009–2.1.2010 tapahtuvaan kansainväliseen liikkellepanoon. Maailmankulkueen tarkoituksena on vaatia sotien lopettamista, ydinaseiden purkamista ja loppua kaikille väkivallan muodoille, niin ruumilliselle kuin myös taloudelliselle, rotuväkivallalle, uskonnolliselle, seksuaaliselle ja psykologiselle väkivallalle. Kulkueen järjestelyt etenevät vauhdilla kaikkialla maailmassa. Nyt on aika suomalaistenkin hypätä tähän junaan.

Totta kai kannatan Maailmankulkuetta rauhan ja väkivallattomuuden puolesta. Mitä tärkeämpää tehtävää voisi olla kuin rauha?” vastasi Bolivian presidentti Evo Morales 14. toukokuuta 2009 kokouksessa Maailmankulkueen edustajien kanssa. Morales oli pettynyt vain kulkueen aikatauluun. Kulkueen kansainvälisen ryhmän oli määrä saapua La Paziin joulukuun 26. päivänä. ”Mitä te tänne joulunpyhinä tulette? Tulkaa muutama päivä aikaisemmin, niin tehdään jotain todella suurta!” lupasi Evo. Aikataulun mahdollista muuttamista alettiinkin välittömästi tutkia.

Evo Morales on kolmas latinalaisamerikkalaisista valtionpäähenkilöistä, jotka ovat ryhtyneet Maailmankulkueen aktiivisiksi kannattajiksi. Niin Boliviassa kuin Chilessä ja Argentiinassakin valtionhallinto on aktiivisesti mukana tämän maailmanlaajuisen kampanjan järjestämisessä.

Latinoiden aktiivisuus johtuu kulkueen alkuperästä. Maailmankulkue on kansainvälisen Humanistisen liikkeen ja liikkeen perustaman Maailma ilman sotia -järjestön aloite. Humanistinen liike – jota ei pidä sekoittaa pohjoisamerikkalaisperäiseen Humanistiliittoon – syntyi Argentiinassa ja Chilessä 1960-luvulla nuoren Mario ”Silo” Rodriguezin oppien pohjalta. Kulkueen järjestelyt ovatkin edenneet vahvimmin niissä maissa, missä liike tunnetaan parhaiten, eli espanjan- ja italiankielisessä maailmassa.

Toisaalta myös muita kansainvälisiä järjestöjä on liittynyt kulkueen vetäjiksi, ja osa aktiivisimmista löytyy sellaisista maista, joihin Humanistinen liike tai Maailma ilman sotia ei ole levittäytynyt. Näitä ovat esimerkiksi Japani, Korea ja Uusi-Seelanti, josta kulkue lähtee liikkeelle.

Suomessa ollaan perustamassa Maailma ilman sotia -järjestöä, ja Maailmankulkuetta järjestetään yhteistyössä muiden rauhanjärjestöjen kanssa – näistä yhtenä aktiivisimmista Rauhanpuolustajat. Unescon entinen pääsihteeri Federico Mayor Zaragoza vastikään perusteli osallistumistaan Maailmankulkueen järjestelyihin: ”Tahdon, että rauhasta tulee kaikkien pyrkimys eikä vain muutaman ihmisoikeuksista puhuvan tyypin…”

Nimenomaan tästä on kyse Maailmankulkueessa: kyse ei ole ”joidenkin” kulkueesta vaan maailmankulkueesta. Koko kansainvälinen aktivistiverkosto, joka mahdollistaa kulkueen, on vapaaehtoisista koottu. Kulkueen nettisivut on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle vapaaehtoisvoimin parin kuukauden kuluessa. Kyseessä on dynaaminen rauhanvoima, joka pyrkii saamaan äänensä kuuluville koko maailmassa, jotta ihmiskunta voisi yhdistää voimansa kaikkein tärkeimpien asioiden hoitamiseksi yhdessä.

Jos emme saa aikaan rauhaa ja lisääntyvää aseistariisuntaa, ei mistään muustakaan pyrkimyksestä tule mitään. Poliittiset virheet on myönnettävä virheiksi ja sotajoukot vedettävä takaisin alkuperämaihinsa. Ydinaseiden purkaminen ei ole pikku juttu maailmantalouden ja maailman turvallisuuden alueilla. Samalla kaikkien muiden aseiden – mukaan lukien avaruusteknologisten ja ilmatilan hallintaan liittyvien – kehittelyä on jarrutettava, ja koko kasvava aseteollisuus on lopulta käännettävä supistuvaksi taloudenalaksi. Tämän tärkeyttä eivät useimmat ihmiset riittävästi ymmärrä. Siksi tarvitaan kaikille ja kaikkialle kuuluvaa Maailmankulkuetta.

Ota allekirjoittaneen kautta yhteyttä järjestäjiin, sillä tässä kampanjassa jokainen voi tehdä jotain, missä tahansa onkin! Tarvitsemme apua kannattajien keräämisessä, sanaa levittämisessä, uusien aloitteiden kehittämisessä tapahtumien kasvavassa virrassa, väkivallattomuuskoulutuksessa, tapahtumien järjestämisessä, tiedottamisessa, tekstien käännöksisissä, videoiden tekemisessä jne. Ole yksi urheista ja auta meitä luomaan uusi väkivallaton globaali omatunto!

Teksti Juha Uski
Kuva Italian humanistinen liike

juhauski@gmail.com

www.theworldmarch.org

Suljetaan Nato – väkivallatonta toimintaa Natoa vastaan

Pohjois-Atantin liitto Nato perustettiin 4.4.1949, jolloin Nato-sopimus allekirjoitettiin. Huhtikuussa 2009 26 jäsenmaan valtion- ja hallitusten päämiehet ja heidän delegaationsa tapaavat Saksan Baden Badenissa ja Strasbourgissa Ranskassa juhliakseen Naton 60. syntymäpäivää, jonka yhteydessä järjestetään Naton huippukokous. Perustamisensa jälkeen Nato teeskenteli puolustavansa niin kutsuttua ”vapaata länttä” aggressiiviseksi väitettyä kommunismia vastaan. Mikäli tämä olisi ollut todellinen syy Naton olemassaoloon, se olisi lakkautettu vuonna 1991 Varsovan liiton hajoamisen jälkeen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Kylmän sodan aikana Nato vauhditti asevarustelukilpaa yli 40 vuoden ajan, mikä ei tietenkään oikeuta Neuvostoliiton järjetöntä varustautumispolitiikkaa. Mutta hiljattain julkaistut dokumentit osoittavat, että Naton strateginen päämäärä oli – ainakin useiden vuosien ajan – Neuvostoliiton työntäminen takaisin sotilaallisesti ja toisen maailmansodan lopputulosten tarkistaminen. Kylmän sodan aikana Nato osallistui salaisella Gladio-operaatiollaan Nato-maiden vasemmistoliikkeiden tukahduttamiseen, ja se oli taustalla sotilasvallankaappauksissa Kreikassa vuonna 1967 ja Turkissa vuonna 1980. Kylmän sodan päättymisen ja Varsovan liiton hajoamisen jälkeen Nato suuntautui nopeasti kohti uusia tehtäviä.
Puolustusliitosta interventioliitoksi

Jo Rooman julistuksessa vuonna 1991 Nato omaksui itselleen uuden strategian. Hyökkäys idästä ei enää ollut todennäköinen, sen sijaan Nato muotoili”Keski- ja Itä-Euroopan taloudellisten, sosiaalisten ja poliittisten ongelmien seuraukset uusiksi uhkiksi, joihin sen on varauduttava”. Tämän uuden määritelmän perusteella ”puolustusliitosta” tuli hyvin aktiivinen sotilaallisten interventioiden toteuttaja vanhan toiminta-alueensa ulkopuolella. Heinäkuussa 1992 Naton sotalaivat alkoivat tarkkailla Adrianmerellä YK:n asettamaa aseidenvientikieltoa Serbian ja Montenegron osalta ja valvoivat myöhemmin myös sen toteutumista. Tämä merkitsi alkua kehitykselle, joka johti Naton sotilaallisiin interventioihin, ensin Bosniaan ja myöhemmin Jugoslavian laittomaan pommittamiseen sekä Naton sotilaalliseen interventioon Kosovossa.

Tällä hetkellä Nato on sotilaallisesti aktiivinen monlla alueilla: vuonna 2003 käynnistyneessä Afganistanin operaatiossa on noin 60 000 sotilasta, 1999 aloitetussa Kosovon operaatiossa noin 16 000 sotilasta, lokakuusta 2001 alkaen Välimerellä Operation Active Endeavourin puitteissa jopa 2 000 sotilasta, ja elokuusta 2004 alkaen Irakissa on ollut 140 sotilaan koulutusyksikkö. Viimeksi mainitulla operaatiolla Nato tosiasiassa oikeuttaa Yhdysvaltain ja Britannian toteuttaman Irakin miehityksen ja miehittäjien luoman Irakin hallituksen ja tukee niitä. ”Merirosvouksen vastainen operaatio” Somalian rannikon edustalla luovutettiin Euroopan unionille 12.12.2008, ja sen nimi on nykyään ATLANTA.

Näistä sotilaallisista operaatioista Afganistan on Natolle keskeinen. Naton toimet Afganistanissa ovat koko ajan aggressiivisempia ja piittaamattomampia. Miehityksen seuraukset ovat ilmeisempiä: yhteiskunnan raaistuminen, lisää kärsimystä ja kuolemia. Tammikuusta 2006 heinäkuuhun 2008 yli tuhat afgaanisiviiliä joutui suoraan Naton ja Yhdysvaltain sotilasoperaatioiden uhreiksi. Afganistanissa siviilisotilaallisen yhteistyön kautta jopa kehitysapu on integroitu Naton sotilaallisiin pyrkimyksiin. Caritas International arvosteli Natoa kesäkuussa 2008 sanoen, että ”avustusrahojen jakaminen ei liity todelliseen avuntarpeeseen, vaan suuntautuu kapinallisten vastaisen toiminnan etujen mukaisesti”. Naton Bukarestin huippukokouksessa siviilisotilaallisesta ”kapinallisten vastaisesta toiminnasta” tehtiin nykyisten ja tulevien Nato-operaatioiden painopiste.

Ydinaseiden jakaminen

Osa Naton nykyistä strategiaa on niin sanottu ydinaseiden jakaminen – ydinaseita omistamattomien maiden osallistuminen toimintaan Naton ydinaseiden parissa. Vuoden 1999 strategiamuistio korosti tarvetta ”eurooppalaisten liittolaisten laajaan mukanaoloon … ydinaseisiin liittyvissä toiminnoissa, rauhan aikana sijoittamalla ydinasevoimia omalle alueelleen sekä käsky-, kontrolli- ja neuvottelujärjestelyin.” Sen johtopäätöksen mukaan ”liitto ylläpitää näin riittäviä ydinasevoimia Euroopassa”. Tämän johdosta Yhdysvaltain ydinaseita on sijoitettu Saksassa Bücheliin, Belgiassa Kleine Brogeliin, Alankomaissa Volkeliin, Italiassa Avianoon sekä Ghedi-Torreen ja Turkissa Incirlikiin. ”Ydinaseiden jakaminen” mahdollistaa myös sen, että sodan aikana ydinaseita omistamattomien ydinsulkusopimuksen allekirjoittaneiden maiden lentäjät voivat käyttää ydinaseita, mikä merkitsisi sopimuksen rikkomista. Lisäksi Nato, tai sen ydinaseita omistavat jäsenmaat – Yhdysvallat, Britannia ja Ranska – eivät ole sitoutuneet pidättäytymään ydinaseiden ensikäytöstä.

Naton uusi strategia: lisää sotilaallisia interventioita

Strasbourgin ja Baden Badenin huippukokouksessa ei ole kyse vain Naton 60-vuotispäivän juhlistamisesta. Tärkeimmät keskustelut käydään Naton jatkokehittämisestä aggressiiviseksi interventioliitoksi. Tämä suuntaus aloitettiin Rooman julistuksessa vuonna 1991. Huippukokous aloittaa näin ollen keskustelun uudesta Naton strategiasta, joka korvaa Kosovon sodan aikana vuonna 1999 hyväksytyn strategian vuoden 2010 aikana – jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Uuden strategian keskeisiä elementtejä on ehdotettu viiden entisen korkea-arvoisen Nato-upseerin vuoden 2007 lopulla laatimassa muistiossa, jonka nimi on ”Kohti suurta strategiaa”. Tässä muistiossa uhkakuvat ovat entistäkin globaalimpia. Tulevaisuuden uhkia ovat erityisesti uskonnollinen ja poliittinen fundamentalismi, globalisaation ”pimeä” puoli (kansainvälinen terrorismi, järjestäytynyt rikollisuus ja joukkotuhoaseiden leviäminen) sekä ilmastonmuutos ja energiavarojen ääreen pääsyn turvaaminen (luonnonvarojen kontrolli, ilmastonmuutoksesta seuraavat konfliktit, ilmastonmuutoksen aiheuttama muuttoliike).

Muistion kirjoittajien mukaan Naton tulee pitää kiinni ydinaseiden ensikäytön optiostaan ollakseen valmis kohtaamaan nämä haasteet.

Tekijät ehdottavat myös muutoksia Naton toimintastrategiaan toiminnan ”parantamiseksi”. Ne ehdottavat luopumista konsensusperiaatteesta sisäisessä päätöksenteossa ja ehdottavat käyttöön otettavaksi enemmistöpäätökset, jotka mahdollistavat nopeamman toiminnan jäsenvaltioiden veto-oikeuden poistuessa. Erityisen tärkeä on ehdotus poistaa Nato-operaatioista Afganistanin kampanjaa ”saastuttaneet” kansalliset varaukset, joilla jäsenmaat asettavat rajoituksiaan sille, mihin niiden joukkoja käytetään. Tulevaisuudessa niillä Naton jäsenmailla, jotka eivät osallistu operaatioon, ei ole mitään sananvaltaaa sen suhteen. Kansainvälistä lakia heikennetään entisestään sotilaallisen voiman käytöllä ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää, mikäli ”välitöntä toimintaa tarvitaan suuren ihmisjoukon suojelemiseksi”. Vaikka nämä eivät tällä hetkellä olekaan virallisia ehdotuksia, voidaan olettaa, että ne muodostavat tärkeän osan keskustelusta. Samalla kun Yhdysvallat yrittää jo rakentaa ohjuspuolustusjärjestelmää, jonka tukikohtia olisi Puolassa ja Tšekissä, myös Nato aikoo kehittää omaa ohjuspuolustustaan. Tämä on myös yksi Strabourgissa ja Baden Badenissa huhtikuussa 2009 järjestettävän Naton huippukokouksen keskustelunaiheista. Naton laajentumisen jatkuminen erityisesti itään tulee olemaan osa sen kehitystä. Strasbourgin ja Badenin huippukokouksessa Albania ja Kroatia hyväksyttäneen viimein  jäseniksi.

Nato tappaa ilman sotaakin

Jo tällä hetkellä Nato tappaa ilman sotaakin. Sotilasmenoihin käytettävät taloudelliset resurssit eivät ole käytettävissä muihin tarkoituksiin, kuten sosiaaliseen hyvinvointiin, kamppailuun köyhyyttä vastaan tai terveydenhoitoon. Kysymys ei ole pikkusummista. Naton jäsenmaiden yhteenlasketut sotilasmenot muodostavat yli 70 prosenttia koko maailman sotilasmenoista. Yhdysvallat yksin on vastuullinen lähes puolesta maailman sotilasmenoista, sen jälkeen tulevat Ranska ja Britannia noin 10 prosentin osuudella. Tukholmassa toimivan rauhantutkimusinstituutti SIPRIn mukaan maailman sotilasmenot kasvoivat viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana 45 prosenttia, ja vuonna 2007 niiden kokonaissumma oli 1 339 miljardia USA:n dollaria. Itä-Euroopassa sotilasmenot kasvoivat 162 prosenttia vuodesta 1998 vuoteen 2007. Asiantuntijoiden näkemyksen mukaan Nato-jäsenyys on tärkein syy puolustusmenojen kasvuun Itä-Euroopan entisissä kommunistisissa maissa niiden yrittäessä sopeuttaa sotilaallisia rakenteitaan muiden Nato-maiden standardien mukaisiksi.

Andreas Speck

Artikkeli on julkaistu Graswurzelrevolution-lehden numerossa helmikuussa 2009.

Mitä naurettavaa on kuvitelmassa väkivallattomasta maailmasta?

”Haluan saada sodat loppumaan” – tämä lause jäi mieleeni tavattuani ryhmän nuoria, joiden innostus liikutti minua. He kerääntyivät ympärilleni Stuttgartissa tammikuussa 2005 pitämäni esitelmän jälkeen ja halusivat haastatella minua Kritische Masse -nimiseen nuorisolehteen. Heitä poltti epätietoisuus siitä, mitä olisi tehtävissä, jotta maailmasta tulisi paikka, jossa elämä koko moninaisuudessaan olisi mahdollista nyt ja vastaisuudessa. Nämä nuoret esittivät suuria kysymyksiä ja puivat niitä pelotta pohjiaan myöten. He todella janosivat rauhanomaista maailmaa. Olimme yhtä mieltä siitä, että se on mahdollinen vain, mikäli yhteiselämän periaatteet eivät ole vain järjen aikaansaannosta vaan kumpuavat sydämestä ja myötätunnosta.

Kirjassani Haluan mailman ilman sotaa puhutaan sodan lisäksi muunkinlaisesta väkivallasta. Sota on kuitenkin väkivallan vaarallisin muoto, sillä sitä lietsotaan ja käydään moraalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Kansakunnat saadaan yhä uudelleen uskomaan, että ne täyttävät ”pyhää tehtävää” lähtiessään sotaan ja kylväessään kuolemaa. Nuoret näkevät usein tässä piilevän ristiriidan paljon vanhempiaan selvemmin. Muistan kuinka tyttäreni nousivat aikoinaan koulussa kapinaan, kun heitä vaadittiin osallistumaan väestönsuojeluharjoituksiin sodan varalta. Se oli heistä täysin mieletöntä. Sotaa ei voinut heidän mielestään oikeuttaa tai puolustella missään oloissa.

Ilman unelmia ei ole elämää

Jos lapsi toivoo maailmaa, jossa ei sodita, aikuiset hymähtävät hänen lapsellisuudelleen. Samanlaista torjuntaa saa osakseen rauhan puolesta mieltään osoittava nuori. Mutta mitä lapsellista tällaisissa toiveissa on? Mitä naurettavaa on kuvitelmassa väkivallattomasta maailmasta? Miksi ajatus rakkauden säätelemästä inhimillisestä yhteiselämästä torjutaan halveksivasti naiivina haaveena?
Sopeutumista sotiin pidetään kypsänä ja realistisena suhtautumistapana. ”Aikaihmiset” pitävät väkivaltaa luonnon lakina. Ihminen nyt kerta kaikkiaan vain on paha, sanotaan. Niin kutsutuilla realisteilla on paljon vastaavanlaisia viisauksia varastossa: ”Heikot sortuu elontiellä.” ”Ainahan joku on niskan päällä.” ”Jos haluaa jotakin, sen puolesta on kamppailtava.” ”Maailman on paha.” On kuin tällaiset ”totuudet” olisivat kiveen hakattuja, vaikka ne ovat vain sellaisten ihmisten väitteitä, jotka eivät ole enää valmiita uskomaan, että toisenlainen, tätä nykyistämme parempi maailma olisi mahdollinen.
”Ehkä me tarvitsisimme uneksijaa tietämättä edes tarvitsevamme häntä… uneksijaa, harrasta hullua, yksinäistä, täysin yksin jäänyttä, ainoaa todellista kapinallista.” Näin kirjoitti noin kuusikymmentä vuotta sitten kirjailija Henry Miller. Unelmat voivat olla vallankumouksellisempia kuin poliittiset ideologiat; siksi ne ovatkin niin vaarallisia itsensä realisteiksi nimenneille.
Eräs potilaani kertoi minulle kerran, kuinka hän katseli viisi- tai kuusivuotiaana tyttösenä ihmeellisen kaunista lumipeitteistä puuta puutarhassa, kun hänen äitinsä, joka oli lähestynyt häntä takaapäin, läimäytti häntä yht’äkkiä niskaan ja huusi: ”Lakkaa haaveilemasta!” Potilaani muistikuva oli niin voimallinen, että hän kysyi minulta, näinkö minäkin sen.
”Lakkaa haaveilemasta!” on tyypillinen komento, jolla aikuiset lyövät kiilaa itsensä ja nuorten väliin. Unelmoiminen pelottaa monia aikuisia, sillä unelmat suojaavat epäilyksiltä ja epävarmuudelta. Ne merkitsevät vapautumista arjen rajoituksista, sellaisesta järjestyksestä, joka kahlitsee ajattelua. Monet aikuiset ovat pystyttäneet ympärilleen näennäistotuuksien vallituksen. Sellainen linnake saa heidät kuvittelemaan, että he ovat suojassa yllätyksiltä ja hallitsevat omaa elämäänsä. Mutta mitä on elämä ilman yllätyksiä? Varmuus on spontaaniuden ja uteliaisuuden vastakohta, se on este ihmisten väliselle yhteisyydelle ja mahdollisuudelle iloita uudesta, erilaisesta, tuntemattomasta. Varmuus merkitsee sanalla sanoen kaiken elävyyden loppua. Unelmat puolestaan juuri ovat avain elämän rikkauteen. Ne porautuvat piittaamattomuuden muurin läpi ja avaavat silmämme kaikille elämän tarjoamille mahdollisuuksille.
Amerikan intiaanit ymmärsivät tämän. He elivät siksi täyttä elämää – huolimatta aineellisesta niukkuudesta ja epävarmuudesta. He eivät halunneet viisaudessaan myöskään päästä eroon tästä epävarmuudesta. Näillä ihmisillä oli sitä, minkä me olemme nykyisin lähes tyystin menettäneet: tyyneyttä epävarmuudessa, varmuutta avuttomuudessa. Heidän vahvuutensa ei perustunut haavoittumattomuuteen vaan siihen, että he hyväksyivät kärsimyksen ja tuskan itsestään selväksi osaksi elämäänsä (palaan tähän vielä). Niillä nuorilla, jotka pystyvät yhä uneksimaan, on vielä tallella jotakin näistä voimavaroista. Menetys seuraa vasta myöhemmin, kun sopeutuminen sammuttaa unelmat.
Pascal Mercier kirjoittaa romaanissaan Yöjuna Lissaboniin: ”Kuinka paljon elämää heillä [nuorilla] onkaan vielä edessään; kuinka avoin heidän tulevaisuutensa onkaan; mitä kaikkea heille saattaakaan vielä tapahtua; mitä he voivatkaan vielä kokea.”
Vanhemmilla – niin kuin koko yhteiskunnalla – on kolme vaihtoehtoista tapaa asennoitua lastensa tulevaisuudennäkymiin: He voivat ensiksikin suhtautua rakastavasti lasten mahdollisuuksiin ja tukea niiden toteutumista kaikin voimin. Tai he voivat väärinkäyttää näitä mahdollisuuksia vahvistaakseen omia kuvitelmiaan hyvästä vanhemmuudesta. Kolmantena vaihtoehtona he saattavat pyrkiä tukahduttamaan lastensa elävyyden, koska eivät ole itse koskaan saaneet kokea mitään sen kaltaista ja kadehtivat sitä lapsiltaan ja joutuvat siksi murskaamaan sen.

Sodat ovat ihmisten aikaansaannosta

Sotia ja niiden syitä pohdittaessa tarkastellaan tavallisesti poliittisia, taloudellisia ja ideologisia näkökohtia. Sota on kuitenkin ennen muuta inhimillinen ongelma. Ihmisethän sotia käyvät ja toisiaan tappavat. Ihmiset käskevät tappamaan, ja ihmiset sallivat sen että tapetaan. Mikä siis saa ihmiset tekemään toisilleen väkivaltaa? Mikä saa sotilaat tottelemaan kaikkein mielettömimpiäkin käskyjä? Mikä saa poliitikon lähettämään tuhannet kuolemaan ja uskottelemaan lisäksi itselleen ja muille, että niin tehtäessä toimitaan hyvän puolesta? Ja mikä saa itseään vapaina ja demokraattisina pitävät kansalaiset alistumaan tuollaisen murhanhimoisen poliitikon johdettaviksi ja kunnioittamaan tätä pelastajana ja vahvana johtajana? Aivan erityisesti minua kiinnostaa kysymys siitä, miksi tässä ei vaikuta se, mikä liittää meidät ihmiset toisiimme ja toimii meillä kaikilla ikään kuin ehkäisymekanismina tappamista vastaan, nimittäin myötätunto.
Kuulun itse sukupolveen, joka varttui kansallissosialismin ja toisen maailmansodan varjossa. Perheemme joutui pakenemaan Saksasta vuonna 1936. Muutimme sitten Puolan ja Tanskan kautta Yhdysvaltioihin. Yhdysvalloista tuli minulle vapauden maa, joka tarjosi meille ja monille tuhansille muille perheille mahdollisuuden päästä uuden elämän alkuun. Olen elänyt tuossa maassa yli neljäkymmentä vuotta. Minua hätkähdytti sitäkin enemmän, kun Yhdysvallat alkoi muutama vuosi sitten rajoittaa sisäpolitiikassaan ihmisoikeuksia ja muuttua ulkopoliittisesti sotaisaksi imperiumiksi. Moni asia alkoi tuntua minusta hirvittävän menneisyyden toistolta. Runoilija Hans Krieger on ehkä oikeassa kirjoittaessaan:

Valheellisempi vielä
tiesimme sen jo kauan sitten
mutta toivoimme yhä ja kuljimme harhaan
valheellisempi vielä kuin vanha
tämä uusi maailma
varjomaailma
varjoton maailma
Euroopan suosta
pulpahtanut piinkova paalu

Ja kun unelma
uudenlaisesta maailmasta
jauhautui pelkäksi purukumiksi
vankihäkeiksi
ensi-iskun taktiikaksi
julma jättiläissydän
tahtoi yhä pelkkää hyvää
pulppusi aina vain
veristä hyvyyttään
eikä saanut toivosta kyllikseen.

Ihmiset kannattavat intohimoisesti politiikkaa, joka alistaa kokonaisia kansoja valtaansa demokratisoinnin nimissä. Sota kansallisen voiman ja haavoittumattomuuden ilmentäjänä verhoaa heidän alemmuudentunteensa ja antaa heille harhakuvan vahvuudesta, jota heiltä itseltään puuttuu.
Se mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu, tuo mieleeni irlantilaisrunoilija William Butler Yeatsin apokalyptisen runon ”Toinen tuleminen”, joka on kirjoitettu pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen:

Keskus on pettänyt,
läsnä on hajaannus;
anarkia on kohdannut
maailmaa,
verenhämyinen vuoksi nousee,
ja kaikkialla
on hukkuva seremoniallinen
viattomuus,
parhailta puuttuu usko,
ja pahimmissa
on intohimoinen intensiivisyys.

Sodat ovat viime kädessä mahdollisia vain niiden ihmisten suostumuksella, jotka ovat niissä osallisina – joko aktiivisesti toimien tai ne passiivisesti hyväksyen. Näiden ihmisten osallisuudessa tappamiseen ja tuhoamiseen on luonnollisesti eroja. Kirjassani Haluan maailman ilman sotaa osoitan, että heillä kaikilla on jotakin oleellisella tavalla yhteistä: he kieltävät tuskan, joka juontuu heidän varhaislapsuutensa aikaisesta tukahduttamisesta ja liittyy toisen ihmisen kärsimykseen ja kipuun eläytymiseen. Lapsi joutui eristämään tuon tuskan elämysmaailmastaan pysyäkseen hengissä. Kirjassani perustelen ja osoitan sen lähtökohdat, sillä siitä löytyy viime kädessä vastaus kysymykseen, mitä meistä itse kukin voisi tehdä, jotta maailmasta tulisi nykyistä rauhanomaisempi.

Arno Gruen