Avainsana-arkisto: väkivallattomuus

Kertomuksia rohkeudesta 12: Suomen kutsuntalakko 1902–04

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen suuriruhtinaskunnan armeija, joka syntymästään vuodesta 1878 asti oli ollut Venäjän keisarin alisteisuudessa toimiva kansallinen sotaväki, määrättiin sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin. Lakimuutos mahdollisti venäläisten upseerien pääsyn armeijan virkoihin Suomessa ja suomalaisten asevelvollisten lähettämisen suorittamaan palvelustaan ja mahdollisesti jopa taistelemaan myös valtakunnan muihin osiin. Asepalvelus piteni kolmesta vuodesta viiteen vuoteen, ja upseerien ja aliupseerien oli jatkossa osattava venäjää.

Asevelvollisuuslakia ei ollut hyväksytetty Suomen säätypäivillä, joten se oli suomalaisten mielestä perustuslain vastainen. Tulkinta perustui oikeustieteilijä ja senaattori Leo Mechelinin oppiin, jonka mukaan vaikka keisari olikin Venäjällä yksinvaltias, Suomea hän saattoi hallita vain Suomen suuriruhtinaan ominaisuudessa ja Suomen perustuslakien rajoissa, eli säätyjen myötävaikutuksella.

Asevelvollisuuslakia ryhdyttiin vastustamaan kansalaistottelemattomuuden keinoin. Vuoden 1902 kutsunnoista jäi valtakunnallisesti pois arviolta puolet kutsutuista. Kansalaistottelemattomuuteen osallistui myös lukuisia virkamiehiä: upseereita sekä kuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, jotka kieltäytyivät järjestämästä kutsuntoja, lääkäreitä, jotka kieltäytyivät tekemästä kutsuntatarkastuksia, ja pappeja, jotka kieltäytyivät lukemasta kirkossa kutsuntalistoja. Kerrotaan tapauksista, joissa papit kyllä lukivat kutsuntavelvollisten nimet kirkossa, mutta seurakuntalaisten kanssa oli sovittu, että he veisaavat sinä aikana virsiä niin lujaa, ettei kukaan kuule papin puhetta. Näin pappi pääsi sanomaan noudattaneensa lakia, mutta yhtä lailla kutsuntavelvolliset saattoivat sanoa, että eivät olleet kuulleet nimiään mainittavan.

Puhuttiin passiivisesta vastarinnasta. Sitä oli harrastettu jo vuoden 1899 helmikuun manifestin yhteydessä. Manifestin julistuspäivänä koko Helsinki oli hautajaistunnelmissa: naiset kulkivat surupuvuissa, ylioppilaiden käsissä oli suruharsot ja muotiliikkeiden ikkunoita koristivat surupuvut. Ateneumissa pidettiin suuri salainen kansalaiskokous, jossa suunniteltiin vastarintaa. Kuukautta myöhemmin Aleksanteri II:n kuolemisen muistopäivää juhlittiin mielenosoituksellisen voimakkaasti kokoontumisilla, lauluilla ja kaikkien aikojen suurimmalla kukka- ja seppelpaljoudella.

Manifestia vastaan kerättiin yli puolen miljoonan nimen vastalauseadressi. Kyseessä oli huomattava saavutus kun otetaan huomioon, että nimet kerättiin yhdessätoista päivässä keskellä kylmintä talvea, ihmiset asuivat pääosin maaseudulla ja maan väkiluku oli vain noin kaksi ja puoli miljoonaa. Nimien keräämisen yhteydessä järjestettiin kokouksia, joissa selostettiin adressin tarkoitusta. Suomalaisten isänmaallinen innostus ei tehnyt vaikutusta keisari Nikolaihin, joka ei suostunut ottamaan vastaan kirjelmää tuonutta lähetystöä.

Kevättalvella 1901 alettiin koota uutta, nimenomaisesti asevelvollisuuslakia vastustavaa, tällä kertaa Suomen senaatille suunnattua adressia. Siinä ilmaistiin huolestuneisuus asevelvollisuuslain muutoksesta ja valitettiin, ettei senaatti tehnyt riittävästi torjuakseen tämän vaarallisen hankkeen.

LAPINJÄRVELÄISTEN NÄYTTÄVÄ KIELTÄYTYMINEN

Kutsuntalakkoja organisoimaan perustettiin vastarintajärjestö Kagaali. Kutsuntalakon lisäksi se myös auttoi asevelvollisuusikäisiä muuttamaan maasta, jakoi kiellettyä kirjallisuutta, lehtiä ja lentolehtisiä sekä järjesti kokouksia.

Kagaalin järjestämä oli myös Lapinjärven kutsuntavelvollisten tempaus kutsuntapäivänä 10. kesäkuuta 1902. Kutsuntavelvolliset kokoontuivat varhain aamulla Loviisaan Helgaksen kahvilaan, josta he marssivat tiiviinä ryhmänä isänmaallisia lauluja laulaen kaupungin halki satamaan, jossa kutsunnat oli määrä suorittaa. Kutsuntoihin osallistumisen sijasta he luovuttivatkin venäläisille kutsuntaviranomaisille seuraavanlaisen vastalausekirjelmän:

”Me Lapinjärven kunnan kutsuntaikäiset nuorukaiset ilmoitamme Uudenmaan läänin kutsuntalautakunnalle, ettemme voi alistua kutsuntatarkastukseen emmekä arvanvetoon, niin kuin aikaisemmin on tehty. Syyn tähän täytyy olla täysin kutsuntalautakunnan tiedossa. Uusi asevelvollisuuslaki, joka nyt halutaan saattaa maassa voimaan, ei ole syntynyt valtiopäivien myötävaikutuksella, vaan säädyt ovat päinvastoin julistaneet, että tällainen laki ei millään tavoin velvoita Suomen asukkaita. Tästä syystä jäämme pois kutsunnasta. […] Emme menettele siten tietämättömyyttämme tai piittaamattomuuttamme, vaan siksi, että se on velvollisuutemme. Pyydämme niin ikään, että meitä ei yritetä houkutella luopumaan päätöksestämme panemalla toimeen uusi kutsunta, sillä toivomme, että se, joka on kuninkaita ja keisareita korkeampi, antaa meille voiman pysyä oikeassa päätöksessämme uhkauksista ja väkivallasta huolimatta. Lopuksi pyydämme ja vaadimme, että Hänen Majesteetilleen ilmoitetaan todenmukaisesti menettelymme oikea syy. Lapinjärven kunnan kutsunnanalaiset nuorukaiset”.

Helsingissä kaupunki jätti puolestaan valitsematta edustajat kutsuntalautakuntaan, eikä ollut varannut tiloja kutsuntojen pitopaikaksi. Tästä syystä kutsuntatilaisuus järjestettiin kaartin maneesissa, jossa yleensä pidettiin hevos- ja koiranäyttelyitä. Paikalle oli saapunut 870 asevelvollista, mutta koska nimenhuuto suoritettiin teatraalisen hitaasti – noin kaksi nimeä minuutissa – tilaisuuden päätyttyä heistä vain 57 oli ilmoittautunut asevelvolliseksi.

Kaikkiaan kolme neljäsosaa Suomen kunnista jätti valitsematta kutsuntalautakuntaan jäseniä. Venäläiset langettivat kunnille uhkasakkoja, joiden suuruus vastasi joissain tapauksissa kunnan kaikkia tuloarvioon merkittyjä vuosituloja. Osa kunnista taipui, mutta joka viides pysyi päätöksessään. Painostusta kohdistui myös kutsuntalakkolaisiin: tammikuussa 1903 julkaistiin keisarin käskykirje, jonka mukaan kaikki kutsunnoista pois jääneet kirjataan automaattisesti nostoväkeen. Tämä sai osan julkisesti katumaan lakkoiluaan, mutta ei enemmistöä. Ankarimmin rangaistiin kuitenkin yksittäisiä virkamiehiä, yleensä sakolla ja erottamisilla, mutta myös maastakarkotuksilla. Protokollasihteerin virkaa Keisarillisen Senaatin siviilitoimituskunnassa hoitanut, sittemmin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi noussut Kaarlo Juho Ståhlberg sai potkut kieltäydyttyään soveltamasta asevelvollisuuslakia.

Suomen passiivinen vastarinta sai suurta huomiota maailmalla. Kerrotaan jopa Mahatma Gandhin seuranneen suurella mielenkiinnolla suomalaisten kansalaistottelemattomuutta Etelä-Afrikasta käsin.

SUOMEN SUURIRUHTINASKUNNAN ARMEIJA LAKKAUTETAAN

Yhtäältä suomalaisten kansalaistottelemattomuus, toisaalta Venäjän tappiollinen sota Japania vastaan ja siitä johtuva keisarin aseman heikkeneminen ja ylipäätään Venäjän sisäpoliittinen myllerrys johtivat siihen, että keisari suostui maaliskuussa 1905 peruuttamaan vuoden 1901 asevelvollisuuslain ja lopettamaan kutsunnat. Asevelvollisuuden lisäksi myös koko muu Suomen armeija ajettiin alas: tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin vuonna 1901, Haminan kadettikoulu huhtikuussa 1903 ja viimeisenä suomalaisena yksikkönä kaartin pataljoona elokuussa 1905.

Aseistakieltäytymisen historiaa tutkineen Kalevi Kalemaan tulkinnan mukaan kutsuntalakkoliike tuotti toivotun tuloksen, kun keisarin hallitus luopui suomalaisten yleisestä asevelvollisuudesta. Lopputuleman voi nähdä myös kompromissina: siinä missä keisarin hallinnon tavoite oli liittää Suomen armeija osaksi Venäjän armeijaa, perustuslailliset halusivat säilyttää kansallisen sotaväen. Näistä tavoitteista kumpikaan ei toteutunut. Asevelvollisuuden sijaan Suomi määrättiin maksamaan niin sanottuja sotilasmiljoonia.

Suomen armeijattomuus vuodesta 1905 itsenäistymiseen asti jää suomalaisessa historiankirjoituksessa hämmästyttävän vähälle huomiolle, kun otetaan huomioon kuinka sota- ja armeijakeskeistä suomalainen historiantulkinta yleensä on. Väkivallattomuuden voiman tarkastelun näkökulmasta se antaa syyn moniin kysymyksiin. Tapahtuiko Suomen neuvottelusuhteessa Venäjään merkittäviä muutoksia kansallisen sotaväen syntymisen johdosta 1870-luvulla tai sen lakkauttamisen johdosta vuonna 1905? Missä määrin Suomen itsenäistyminen oli määrätietoisen politiikan ja diplomatian tulosta ja missä määrin suomalaisista riippumatonta maailmanpolitiikan suurten tuulten tuiverrusta? Loiko armeijattomuus valtatyhjiön, ja jos loi, niin mikä oli tämän valtatyhjiön rooli sisällissodan syttymisessä?

OLIKO KYSE VÄKIVALLATTOMUUDESTA?

On myös syytä kysyä, missä määrin 1900-luvun alun kansalaistottelemattomuutta voi kutsua väkivallattomuudeksi kun huomioidaan se, että tavoitteena oli nimenomaan oman armeijan eli väkivaltakoneiston säilyttäminen. Kampanjoinnissa toteutettiin kyllä monia väkivallattomaan vastarintaan kuuluvia periaatteita: oltiin rohkeita, aktiivisia ja avoimia, esiinnyttiin omilla nimillä ja omilla kasvoilla, eikä rangaistuksia yleensä pakoiltu.

Mutta osattiinko tehdä ero Venäjän imperiumin ja sen työntekijöiden, tai ylipäätään venäläistämistoimenpiteiden ja venäläisten välillä, oliko tavoitteena ihmisenä kasvaminen ja osapuolten välinen ystävyys, ja ennen kaikkea, olisiko pysytty väkivallattomuudessa, jos aseellinen ylivoima olisikin ollut suomalaisilla? Todennäköinen vastaus näihin kysymyksiin on ei.

Käydessään läpi väkivallattomuuden periaatteita Martin Luther King Jr huomauttaa, että jos joku käyttää väkivallattomuuden metodia pelon takia tai siksi, että häneltä puuttuu mahdollisuus käyttää väkivallan metodia, ”hän ei ole aidosti väkivallaton”.

Yksi mahdollisuus on tulkita, että kyseessä oli taktinen eli strateginen väkivallattomuus, erona gandhilaiseen ja kingiläiseen, usein uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä kumpuavaan periaatteelliseen väkivallattomuuteen.

On myös tärkeää olla mystifioimatta menneisyyttämme ja tässä tapauksessa korostaa, ettei kyse ollut aseettomasta vastarinnasta aseellista vastaan vaan kulttuurisesta, poliittisesta ja juridisesta vastarinnasta kulttuurillista, poliittista ja juridista painostusta vastaan. Väkivaltaa oikeuttaakseen militaristit mystifioivat menneisyyttä jatkuvasti. Väkivallattomien metodien puolestapuhujien ei ole tarvetta alentua samaan, huomauttaa Brian Martin osuvasti kirjassaan Social Defence, Social Change (1993).

Suomen vastarinta venäläistämistoimenpiteitä vastaan vuosisadan vaihteessa ei ollut täydellinen periaatteellisen väkivallattomuuden voimannäytös, mutta väkivallaton voimannäytös kuitenkin. Vastarintaan käytiin niin asevelvollisten, juristien, poliitikkojen kuin virkamiestenkin voimin. Mukana oli niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, rikkaita ja köyhiä. Metodien kirjo oli laaja. Siinä missä kiinalaiset opiskelijat vuonna 1989 pysyttäytyivät aivan liikaa yhdessä metodissa eli aukion valtaamisessa, Suomessa asevelvollisuuslakia vastustettiin paljon moninaisemmin, mikä lisäsi vastarinnan tehoa.

Timo Virtala

Lähteet:

• Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY 2004.

• Kalemaa, Kalevi: Sankareita vai pelkureita – Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia. Tammi 2014.

• King, Martin Luther Jr: Stride Toward Freedom. 1957.

• Korhonen, Mikael ja Kuvaja, Christer: Lapinjärven historia. Kaksi kieltä –yksi kunta. Lapinjärven kunta 1995.

• Martin, Brian: Social Defence, Social Change. Freedom Press 1993. 

• Tuomikoski, Juha: Aseistakieltäytyjän maailma. Aseistakieltäytyjäliitto 1989.

• Vahtola, Jouko: Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin.

Otava 2003.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita
ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 12. osa.

Kertomuksia rohkeudesta 11: Abdul Ghaffar Khanin aseeton armeija

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan yhdestoista osa.

 

”Lupaan pidättäytyä kaikesta väkivallasta ja kostosta. Lupaan antaa anteeksi niille, jotka sortavat minua tai kohtelevat minua julmasti. (– –) Lupaan elää yksinkertaisesti, harjoittaa hyveitä ja pysyä erossa pahasta. Lupaan noudattaa hyviä tapoja ja käytöstä ja olla ahkera. Lupaan omistaa vähintään kaksi tuntia päivässä sosiaaliseen työhön.”

– Ote Khudai Khidmatgar -liikkeen valasta.*

Syyskuussa 1929 kansanvalistaja, itsenäisyystaistelija, hengellinen ja poliittinen johtaja, profeetaksikin kutsuttu Khan Abdul Ghaffar Khan perusti Khudai Khadmatgar – eli Jumalan palvelijat -nimisen aseettoman armeijan. Siitäa kasvoi nopeasti maailman suurin ja kurinalaisin kansalaistottelemattomuutta harjoittava rauhanliike.

”Kaikista Gandhin ympärillä olleista erinomaisista johtajista Badshah Khan teki minuun suurimman vaikutuksen, koska hän ei pelkästään ymmärtänyt Gandhin opetuksen, vaan myös noudatti sitä täydellisesti”, kirjoittaa Abdul Ghaffar Khanin elämäkerran kirjoittanut Eknath Easwaran.

Abdul Ghaffar Khan oli suurikokoinen ja pitkäikäinen mies, harras muslimi ja Mohandas Gandhin hyvä ystävä ja yhteistyökumppani. Hän syntyi brittiläisen Intian luoteisosassa, nykyisen Pakistanin ja Afganistanin rajaseuduilla. Häntä kutsuttiin usein ”Rajaseutujen Gandhiksi” tai ”Bacha” tai ”Badshah” Khaniksi, eli kuninkaiden kuninkaaksi.

Etniseltä taustaltaan Ghaffar Khan kuului pataaneihin, jotka ovat nykyisen Afganistanin suurin ja nykyisen Pakistanin toiseksi suurin etninen ryhmä. Ghaffar Khanin väkivallattomuuden tekee mielenkiintoiseksi se, että tuohon aikaan pataanit olivat tunnettuja brutaaliudestaan, militarismistaan ja kostamiseen velvoittavasta badal-traditiostaan. Ghaffar Khan kasvoi kulttuurissa, jossa kunnia oli yksi keskeisimmistä arvoista ja käsitteistä. Alkusysäys Ghaffar Khanin väkivallattomuudelle ja pasifismille lienee tullut hänen isältään, joka vastoin yleistä käsitystä opetti lapsilleen, että kunnian voi säilyttää muullakin tavalla kuin kostamalla.

KUNNIA ENNEN KAIKKEA

Lukion viimeisellä luokalla Ghaffar Khan hyväksyttiin arvostettujen brittiläisen Intian armeijan ”vartijoiden” joukkoon. Khanin armeijaura päättyi kuitenkin ennen kuin oli edes alkanut: hän oli sattumalta läsnä, kun brittisotilas julkisesti nöyryytti hänen vartijaystäväänsä. Tällaiseen instituutioon Khan ei katsonut voivansa liittyä, ei vaikka päätös kääntää selkä näin uljaalle uralle oli perheelle karvas pettymys. Vuoden yliopistossa opiskeltuaan Khan palasi kotiseudulleen ja ryhtyi viljelemään kotitilan maita.

Pataanien periksiantamattomuuden ja Khaibarsolan strategisen painoarvon vuoksi – sen kautta kuljettiin Persiasta ja Keski-Aasiasta Intiaan – brittihallinto oli Khanin kotiseuduilla muuta Intiaa kovaotteisempaa ja mielivaltaisempaa. Miehittäjien epäoikeudenmukaisuudet vaivasivat Khanin mieltä, ja yhä kasvavassa määrin häntä ahdisti myös oman kotiseutunsa köyhyys, tietämättömyys, apatia ja lisääntyvä väkivalta. Hän päätti tehdä asialle jotain. Nuoresta iästään ja mullahien vastustuksesta huolimatta hän perusti 20-vuotiaana ensimmäisen koulunsa.

Koulusta tuli hyvin suosittu, varsinkin liberaalien keskuudessa, joten hän perusti uusia kouluja lähikyliin. Hän perusti myös epäpoliittisen uskonnollisen järjestön, joka pyrki parantamaan paikallisten asukkaiden taloudellista ja sosiaalista asemaa. Hän kiersi kylästä kylään julistamassa vakaumustaan ja perusti alueen ensimmäisen pataaninkielisen lehden sekä toimi sen päätoimittajana. Edes perheen perustaminen ei hillinnyt Khanin vauhtia. Kun hänen isänsä kritisoi häntä tästä, hän vastasi, että hänen mielestään ihmisten kouluttaminen ja kansakunnan palveleminen ovat yhtä pyhiä velvollisuuksia kuin rukoukset.

Khan oli naimisissa kahdesti, mutta kummatkin vaimot kuolivat nuorina, ensimmäinen influenssaan ja toinen putoamisonnettomuudessa pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa. Suurimman osan elämäänsä Khan eli siis leskenä.

Khaniin teki vaikutuksen häntä parikymmentä vuotta vanhemman Mohandas Gandhin yksinkertainen elämäntapa ja vaatimukset totuuden ja väkivallattomuuden kunnioittamisesta kaikilla elämänaloilla. Gandhin sanoin: ”Väkivallattomuus on dynaamista ja tarkoittaa tietoista kärsimistä. Se ei tarkoita lempeää alistumista pahantekijän tahtoon, vaan aktiivista vastarintaa, jossa yksilö asettuu koko sielunsa voimalla tyrannin tahtoa vastaan.” Pataaneille Khan julisti, että he eivät vapautuisi koskaan, jos eivät luopuisi uskostaan väkivaltaan. Väkivalta synnyttää vain vihaa ja pelkoa, ja viha ja pelko eivät koskaan johda vapauteen.

PUNAPAIDAT

Ensimmäiset Khudai Khidmatgar -soturinsa eli punapaidat Khan rekrytoi omien koulujensa oppilaista. Ensimmäisenä vuonna mukana oli arviolta tuhat väkivallattomuuskoulutuksen saanutta, seuraavana vuonna 25 000 ja laajimmillaan, vuonna 1938, arviolta 60 000–100 000 miestä ja naista oli vannonut liikkeen valan ja saanut jonkinasteisen väkivallattomuuskouluksen.

Perusteellisimmillaan koulutus annettiin sotilasleirejä muistuttavissa olosuhteissa: siihen kuului sulkeisia, marsseja ja harjoituksia siitä, miten kohdata siirtomaaisäntien heihin mahdollisesti kohdistama väkivalta periksiantamattomuudella, rakkaudella ja anteeksiannolla. Kaikki liikkeeseen liittyvät vannoivat valan, jossa lupasivat elää väkivallattomuuden periaatteiden mukaisesti, palvella kaikkia ihmisiä tasavertaisesti ja toteuttaa väkivallattomuutta vain ja ainoastaan Jumalalle, ei henkilökohtaista mainetta tai etua saavuttaakseen.

Khudai Khidmatgarin metodeihin kuului muun muassa veronmaksusta kieltäytymistä, brittien hallinnoimien siviili- ja rikostuomioistuinten välttelyä, mielenosoituksia, boikotteja ja siirtomaaisäntien kanssa yhteistyötä tekevien kyläviranomaisten eristämistä. Britit reagoivat liikkeen toimintaan tehostamalla sortotoimenpiteitään entisestään, eli joukkopidätyksillä ja vangitsemisilla, pakkotyöllä, kylien ja ruokavarastojen polttamisilla, raiskauksilla, kastraatioilla, kidutuksilla ja summittaisilla teloituksilla. Siirtomaaisäntien väkivallasta huolimatta suurin osa Khudai Khidmatgarin joukoista pysyi uskollisena väkivallattomuuden valalleen.

Punapaidat osallistuivat Gandhin johtaman suolamarssin jälkeisiin kansalaistottelemattomuustempauksiin, mikä esimerkiksi Peshawarissa johti yli 500 punapaidan pidätyksiin. Alueen yhteisö tuli heidän tuekseen vannomalla valan ja listautumalla mukaan toimintaan. Tästä seurasi yleislakko ja mielenosoitukset sekä aseettomien ja väkivallattomien joukkojen ampuminen. Yli 200 ihmistä sai surmansa ennen kuin sotilaat kieltäytyivät enää tottelemasta ampumiskäskyä.

Vuoteen 1931 mennessä yli 5 000 liikkeen jäsentä oli pidätetty. Ghaffar Khan itse vietti brittivankiloissa yhteensä yli 15 vuotta. Aivan kuten Gandhi, myös Ghaffar Khan käytti vankilassaoloaikaansa hyödyksi ja muun muassa luki muiden uskontojen pyhiä kirjoja, kuten Raamattua ja hindujen Bhagavad-Gitaa.

ITSENÄISTYMISEN JÄLKEEN

Rauhantutkija Shireen Shahin mukaan Khudai Khidmatgar -liikkeellä oli ratkaiseva merkitys Intian niemimaan vapautuessa kolonialismista. Brittiläisen Intian jakautuminen hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin oli karvas pettymys ja poliittinen tappio yhtenäisyyttä kannattaneille Khanille ja Gandhille, itsenäistymisiä seuranneista väkivaltaisuuksista puhumattakaan.

Khan jatkoi kansanvalistusta ja taisteluaan väkivallattomuuden puolesta itsenäisessä Pakistanissa, mutta uuden valtion eli Pakistanin islamilaisen tasavallan poliittinen johto ei suhtautunut hänen toimintaansa juurikaan brittejä suotuisammin. Itsenäistymistä seuraavana vuonna 1948 Ghaffar Khan nousi Pakistanin kansanpuolueen johtoon. Samana vuonna Intiassa Gandhi murhattiin ”liian islamilaisena”. Samoihin aikoihin Ghaffar Khan suljettiin kuudeksi vuodeksi kotiarestiin ”liian hindulaisena”.

Khan vietti Pakistanin vankiloissa kutakuinkin yhtä pitkään kuin brittienkin, eli yhteensä vankilassaoloaikaa kertyi yli neljäosa hänen elämästään. Khanin mukaan Pakistanin vankilaolosuhteet olivat brittiläisiäkin kurjemmat. Vuonna 1963 Amnesty International nimesi hänet Amnestyn vuoden vangiksi. Abdul Ghaffar Khan kuoli vuonna 1988 keuhkokuumeeseen 98-vuotiaana ollessaan kotiarestissa. Hänen hautajaisiinsa osallistui yli 200 000 ihmistä.

Marraskuussa 2010 Kabulissa järjestettiin kansainvälinen konferenssi Ghaffar Khanista ja väkivallattomuudesta. Afganistanin silloinen presidentti Hamid Karzai totesi tilaisuudessa pitämässään puheessa, että Afganistan ja Pakistan eivät olisi koskaaan ajautuneet tuhoisaan väkivallan kierteeseen, jos ne olisivat noudattaneet Ghaffar Khanin ohjeita.

Timo Virtala
Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja.

 

* Tapio Tammisen kirjasta Islamin aseeton soturi – Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into 2011.

Lähteet:

Easwaran, Eknath: Nonviolent Soldier of Islam, Badshah Khan, a Man to Match His Mountains. Nilgiri Press 1999.

Shah, Shireen: The Frontier Gandhi: Abdul Ghaffar Khan – Muslim champion of nonviolence. Movement for the Abolition of War 2008.

Tamminen, Tapio: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into 2011.

Wood, Houston: Invitation to Peace Studies. Oxford University Press 2015.

 

Serbian puskutraktorivallankumous 2000

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty ­vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu ­valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten ­esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan yhdeksäs osa.

 

Kesällä 1999 Belgradin Tasavalta-aukiolle jätettiin vanha öljytynnyri ja sen viereen baseball-maila. Öljytynnyrin kylkeen oli maalattu presidentti Slobodan Miloševićin kasvot ja teksti, että tynnyriä saa lyödä yhden dinaarin maksua vastaan.

Ensimmäiset ohikulkijat vaikuttivat hämmentyneiltä. Jotkut hidastivat vauhtiaan, toiset pysähtyivät. Joku otti jopa mailan käteensä, piteli sitä hetken, mutta laski kuitenkin takaisin ja jatkoi matkaansa. Lopulta paikalle osui nuori mies, joka tekstin luettuaan naurahti, pudotti kolikon tynnyriin, nosti mailan ja mäjäytti Miloševićin peltikasvoja niin, että pamaus kaikui keskustan korttelista toiseen.

Lyöjiä ilmaantui lisää, ja pauke kiinnitti huomiota yhä laajemmin. Kaukana ja lähellä ihmiset tuijottivat, osoittelivat ja nauroivat. Ei mennyt pitkään, kun tynnyrille oli jo muodostunut jono. Vanhemmat opastivat lapsiaan mailan käytössä, ja jos lapset olivat liian hentoja pitelemään mailaa, vanhemmat neuvoivat potkaisemaan.

Tynnyrin aukiolle tuoneet opiskelijat istuivat läheisessä kahvilassa ja seurasivat tapahtumien kulkua huvittuneina. He olivat tyytyväisiä näkemäänsä, mutta odottelivat jo huipennusta, eli poliisin saapumista. Koska poliisi ei voinut tietää, kuka tynnyrin oli tuonut paikalle, nuorten arvioiden mukaan poliiseilla oli tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa: pidättää tynnyriä mäjäyttelevät kansalaiset tai sitten pidättää itse tynnyri. Poliisi saapui paikalle ja valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuva kahdesta poliisista raahaamassa – ”pidättämässä” – Miloševićin kasvoilla varustettua öljytynnyriä päätyi seuraavana päivänä kahden eri oppositiolehden etusivulle.

Pelko voitetaan huumorilla

Opiskelijaryhmä kutsui itseään nimellä Optor! eli vastarinta. Heidän symbolinaan oli Sarumanin kädestä vaikutteita saanut nyrkkiin puristettu käsi, joka useimmiten maalattiin valkoisena mustalle pohjalle. Liikkeen perustajat olivat nuoria, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta poliittisesta toiminnasta. Kirjassaan Blueprint for Revolution yksi liikkeen perustajista Srdja Popovic kertoo noihin aikoihin olleensa kiinnostunut Taru sormusten herrasta -legendan lisäksi lähinnä Monty Pythonista, valvomisesta ja juhlimisesta, ei suinkaan aktivismista tai politiikasta.

Herätteen aktivismiin hän sai ulkoilmakonsertissa, jossa otettiin voimakkaasti kantaa sotaa vastaan. Punkrokkareiden saarnoja konsertin lomassa kuunnellessaan hän näki, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi olla ”coolia” ja hauskaa. Hän perusti Otpor-liikkeen ystäviensä kanssa lokakuussa 1998 ennen kaikkea vastustamaan lakeja, jotka rajoittivat tiedotusvälineiden ja yliopistojen toimintaa.

Palaverissa muutamia päiviä ennen öljytynnyritempausta tunnelma oli ollut apea. Eräässä puheenvuorossa oli listattu asioita, joita heillä ei ollut: kokemusta, armeijaa, rahaa ja mahdollisuutta vaikuttaa mediaan. Heillä oli selkeä visio maan tulevaisuudesta, mutta ei keinoja sen toteuttamiseen. Presidentti Slobodan Miloševićilla sen sijaan oli käytössään valtion varat, armeija ja lähes koko mediakenttä, joiden avulla hän sai rauhassa jatkaa pelon lietsomista ja oman visionsa toteuttamista. Keskustelun kääntyessä yhä enemmän pelkoon joku totesi, että ainoa keino pelon voittamiseksi on nauru.

Tästä inspiroituneena he alkoivat kertoa toisilleen vitsejä. Tässä nauravaisessa tunnelmassa keksittiin öljytynnyritempaus. Popovic kutsuu toimintaa nimellä laughtivism ja uskoo sen voimaan – ei pelkästään siksi, että huumori on paras keino pelon hajottamiseksi, vaan myös siksi, että se vetää puoleensa lisää ihmisiä. ”Kuka on ystäväpiirisi vetovoimaisin tyyppi?” kysyy Popovic Ben Faman podcast-haastattelussa. ”Tietysti se, joka saa ihmiset nauramaan. Poliitikot, varsinkin diktaattorit, sen sijaan ottavat itsensä aivan liian vakavasti, ja tekevät sen takia typeriä virheitä.”

Kolme ohjetta vallan-kumouksellisille

Ajatus siitä, että kaataisi diktaattorin väkivaltaisesti, on Popovicin mielestä sama kuin haastaisi Mike Tysonin nyrkkitappeluun tai David Beckhamin jalkapallo-otteluun. Ensimmäinen Popovicin kolmesta neuvosta vallankumousta suunnitteleville on se, että kannattaa valita taistelut, jotka voi voittaa. Tysonia vastaan kannattaa pelata shakkia, ja diktatuureja vastaan kannattaa lähteä kokeilemaan sitä, kummalla osapuolella on parempi huumorintaju ja kumman brändi on vetävämpi.

Popovicin toinen neuvo on se, että väkivallattomuudessa tulee pysyä, ja kolmas, että vallankumouksen tekemisen tulee olla hauskaa.

Otpor-liikkeellä ei ollut yhtä karismaattista johtajaa, vaan maakuntien yksilöt saivat itse päättää omista tekemisistään. Vastuuta korostettiin: jos sinä et ota vastuuta omiin käsiisi, jos sinä et taistele paremman yhteiskunnan puolesta, jos sinä et usko itseesi, niin kuka muu sen muka voisi tehdä? Kaikista koulutettiin johtajia, näin saatiin jäsenet tuntemaan vahvaa omistajuutta ja tehtiin mahdottomaksi liikkeen pysäyttäminen muutamia avainhenkilöitä pidättämällä.

Liikkeen perustamisesta satojen tuhansien ihmisten mielenosoituksiin ja Slobodan Miloševićin hallinnon kaatamiseen kului kaksi vuotta. Yksi liikkeen hurjan kasvun salaisuuksista oli se, että alkuaikoinaan he antoivat itsestään suuremman kuvan kuin mitä he todellisuudessa olivatkaan. Kymmeniä tuhansia lentolehtisiä heiteltiin kerrostalojen katoilta ja liikkeen logoja maalattiin ahkerasti mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin. Sillä tavoin pieni porukka onnistui iskostamaan vastarinnan symbolin jokaisen kadunkulkijan mieleen.

Vuoden toimittuaan Otpor herätti huomiota myös ulkomailla. Heille lähetettiin Albert Einstein -instituutin perustajan ja maailman johtavan väkivallattomuustutkija Gene Sharpin väkivallattoman vallankumouksen oppaita, ja Sharpin oppilas ja ystävä, Yhdysvaltain armeijasta eläköitynyt Robert Helvey tuli vetämään heille väkivallattomuuskoulutusta. Koulutuksellisen ja rahallisenkin tuen takana oli yhdysvaltalaisia kansalaisjärjestöjä, joista ainakin yksi oli osittain valtiorahoitteinen. Päätäntävalta pysyi kuitenkin loppuun asti paikallistoimijoilla.

Mielikuvituksellisuutensa, tuoreutensa ja hauskuutensa takia Otporin kampanjat saivat medianäkyvyyttä. Medianäkyvyys toi puolestaan uusia jäseniä, ja jäsenmäärän nousu uusia uutisia. Kasvettuaan varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi Otpor onnistui kokoamaan taakseen paitsi politiikkaan tyytymättömät suuret massat, myös keskenään riitelevän Miloševićin vastaisen poliittisen opposition.

Valtiovallan vastaus Otporin vaikutusvallan kasvulle olivat Belgradin yliopiston sulkeminen, Otpor-järjestön julistaminen laittomaksi, lehdistösensuurin kiristäminen ja pidätykset: arviolta 2 000 Otporin jäsentä pidätettiin, ja osaa heistä pahoinpideltiin vankilassa. Otpor teki vastoinkäymisistä osan kampanjaa luovuttamalla liikkeen logolla varustettuja mustia t-paitoja niille, jotka oli pidätetty vähintään kerran, ja punaisia niille, jotka oli pidätetty viisi kertaa tai useammin.

Miloševićin lähtölaskenta

Miloševićin kannatus oli vahvinta ennen kaikkea vanhemman väestön keskuudessa ja maaseudulla. Hänen kannattajiensa oli hyvin vaikea ymmärtää kaupunkien nuorisoa, joka haki uutisensa internetistä. Esimerkiksi Miloševićin vaimo, joka myös oli mukana politiikassa, oli vakuuttunut siitä, että mielenosoitukset oli orkestroitu ulkomailta käsin ja että mielenosoittajat oli houkuteltu paikalle jakamalla heille ”huumeita ja ulkomaanvaluuttaa.”

Heinäkuussa 2000 Milošević onnistui vielä muuttamaan perustuslakia niin, että hän pystyisi toimimaan toiset kuusi vuotta presidenttinä, mutta tämä jäi hänen viimeiseksi voitokseen. Syyskuussa, presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, hän jäi jälleen kiinni vaalivilpistä. Vaalituloksen oikaisemista vaativat mielenosoitukset keräsivät tälläkin kertaa satoja tuhansia osallistujia, mutta kuukausien sijaan mielenosoitukset kestivät tällä kertaa kymmenen päivää.

Miloševićia vastaan oli laaja rintama. Ortodoksinen kirkko kehotti poliiseja ja armeijaa kunnioittamaan opposition vaalivoittoa. Maan tärkeimmän hiilikaivoksen Kolubaran työntekijät menivät lakkoon. Valtion omistaman median työntekijät eivät totelleet enää hallitusta. Lokakuun 5. päivänä 2000 protestoijat siirsivät poliisien asettamat esteet puskutraktorilla.

Poliisit tottelivat saamaansa käskyä rakentaa barrikadeja, jotta ihmisten pääsy pääkaupunkiin estettäisiin. Mutta nähtyään kuinka suurista ja päättäväisistä ihmismassoista oli kysymys, poliisit eivät pysäyttäneet barrikadeja purkavia mielenosoittajia.

Pysyttiinkö väkivallattomuudessa?

Mediatalo paloi, joitakin ikkunoita hajosi ja parlamenttitalossa syttyi tulipalo, mutta kaikkiaan Otpor-liike onnistui pitämään suuret massat väkivallattomina muun muassa korostamalla, että myös poliisi ja sotilaat olivat Miloševićin hallinnon uhreja. Vallankumouksen melskeessä kaksi ihmistä sai surmansa – toinen kuoli sydänkohtaukseen ja toinen auto-onnettomuudessa.

Silti on syytä kysyä, missä määrin kampanja, jonka keskeisimpiä sloganeita oli ”gotov je” eli ”hän on loppu” ja jossa lyödään baseball-mailalla vastustajan kasvokuvaa, on väkivallattomuuden periaatteiden mukainen.

Yksi tulkinta on se, että puskutraktorivallankumous edusti teknistä, mutta ei periaatteellista väkivallattomuutta. Jälkimmäisessä tapauksessa väkivallattomuudessa pysytään niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Otpor yhdisti kansan ennen kaikkea diktaattoria vastaan. Energiaa antavana voimana ei ollut uuden rakentaminen, vaan kyllästyminen, viha ja vastustus. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin mukaan juuri tämä on syynä siihen, että vaikka johtaja onnistuttiinkin vaihtamaan, näin jälkikäteen voidaan todeta, että mitään radikaalia muutosta maan poliittiseen kulttuuriin ja suuntaan se ei kuitenkaan aiheuttanut.

Vallankumouksen jälkeen Otpor toimi pari vuotta demokratian toteutumista valvovana kansalaisjärjestönä, kunnes se lakkautettiin lyhyeksi jääneen poliittisen kauden jälkeen.

Srdja Popovic johtaa nykyisin kansalaisjärjestöä nimeltä Centre for Applied Nonviolent Action and Strategies (CANVAS). CANVAS on auttanut väkivallatonta vastarintaa käyttäviä demokratia-aktivisteja jo yli viidessäkymmenessä maassa. CANVASin metodeja on otettu käyttöön muun muassa Georgiassa (2003), Ukrainassa (2004), Libanonissa (2005), Egyptissä (2011) ja Syyriassa (2011).

* * * * *

 

Kuka syöstiin vallasta ja miksi?

Slobodan Milošević toimi ensin Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1989–1992, sitten Jugoslavian hajoamissodan aikana ja sen jälkeen ”tynkä-Jugoslaviaan” eli Jugoslavian liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1992–1997, ja lopulta koko Jugoslavian liittotasavallan presidenttinä vuosina 1997–2000.

Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuului aikoinaan kuusi osavaltiota: Serbia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Slovenia, Makedonia ja Montenegro. Näistä kaikki muut paitsi Miloševićin johtama Serbia kannattivat Jugoslavian hajottamista kuudeksi itsenäiseksi valtioksi silloisten osavaltioiden rajojen mukaisesti. Tämä järjestely toteutuikin Kroatian ja Bosnian sotien päätyttyä vuonna 1995. Arviolta 140 000 ihmistä oli saanut surmansa, kymmeniä tuhansia naisia oli raiskattu, ja kaikkien sotiin osallistuneiden maiden talous, infrastruktuuri sekä poliittinen ja moraalinen ilmapiiri olivat raunioina. Serbian työttömyysprosentin arvioidaan sodan päättyessä olleen viidenkymmenen prosentin tienoilla.

Marraskuussa 1996 järjestettiin Serbiassa paikallisvaalit, jotka oppositio voitti, mutta joiden vaalitulosta Milošević kieltäytyi hyväksymästä. Tämän seurauksena opiskelijat ja opposition Zajedno-yhteenliittymä järjestivät seuraavan vuoden helmikuuhun asti jatkuneita mielenosoituksia, joissa oli laajimmillaan mukana 200 000 ihmistä. Lopulta Milošević taipui painostuksen alla ja hyväksyi vaalituloksen, vaikka jäikin valtaan. Zajedno-yhteenliittymä ei pysynyt koossa montaakaan viikkoa tämän jälkeen.

Vuosina 1996–1999 käytiin Kosovon sota. Miloševićin hallinto oli lakkauttanut sosialistisen Jugoslavian aikaisen Kosovon autonomian, mikä oli lisännyt kosovolaisten, joista 90 prosenttia oli etniseltä taustaltaan albaaneja, itsenäistymishaluja. Kosovon vapautusarmeijan toimet saivat Serbian tiukentamaan otettaan ja kuolonuhrien määrä nousi. Etnisen puhdistuksen pysäyttämisen nimissä Nato pommitti keväällä 1999 Serbian armeijan yksiköitä Belgradissa, Kosovossa ja Montenegrossa, jossain määrin myös siviili-infrastruktuuria, ja vahingossa myös Kiinan suurlähetystöä ja Serbian viranomaisia pakenevia Kosovon albaaneja. Toisin kuin Clinton ja Blair toivoivat, ja juuri niin kuin Chirac oli varoittanut, pommitukset eivät suinkaan heikentäneet Miloševićia, vaan lisäsivät hänen kannatustaan ja voimaannuttivat nationalisteja. Pommitusten jatkuessa Serbia tehosti albaanien karkotuksia. Arvioidaan, että jopa miljoona Kosovon albaania joutui lähtemään kodeistaan. Lopulta Serbia veti joukkonsa Kosovosta, mutta Milošević jäi valtaan.

Timo Virtala

Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.

Baltian laulava vallankumous 1987-91 (osa 2/2)

>strong>Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kahdeksas osa.

Latvian uudelleenitsenäis­tymisessä keskeistä roolia näytteli Helsinki-­86-­ryhmä, jonka kolme työläistä oli perustanut satamakaupunki Liepajassa heinäkuussa 1986. Ryhmä oli Latvian ensimmäinen avoimesti kommunismin vastainen organi­saatio ja ylipäätään ensimmäinen avoimesti organisoitu oppositio koko Neuvostoliitossa. Ryhmän nimi viittaa yhtäältä ryhmän perustamisvuoteen ja toisaalta Helsingin vuoden 1975 ETY­konferenssiin, jonka loppuasiakirjassa Neuvostoliitto oli sitoutunut sanan­vapauden toteuttamiseen.

Yhdessä ensimmäisistä kampan­joistaan ryhmä testasi Gorbatšovin sitoutumista glasnostiin ja Helsinki­-asiakirjan sopimukseen julistamalla aikovansa muistaa vuoden 1941 joukkokyyditysten uhreja julkisesti. Ryhmän johtajat pidätettiin ennen muistopäivää, mutta ryhmän seitsemän muuta jäsentä toteuttivat tilaisuuden pääkaupunki Riiassa sijaitsevan Vapauden muistomerkin luona. Tapahtumaa oli seuraamassa yli tuhat ihmistä, jotka osallistuivat kukkienlaskuun ja estivät tiiviissä ympyrässä seisten poliisin pääsyn keskeyttämään seremoniaa.

Baltian ketju

Helsinki-86-ryhmän suurin saavutus oli ympäri Baltiaa levinneiden ”kalenterimielenosoitusten” aloittaminen. Nämä protestit nostivat esille tärkeitä päivämääriä maiden historiasta. Kalenterimielenosoitukset huipentuivat 23. elokuuta vuonna 1989, kun kello seitsemältä iltapäivällä noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni ja muodosti ihmiskunnan historian pisimmän, yli 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.

Tuona päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan, jossa Eurooppa jaettiin kahtia natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Toiseen maailmansotaan johtaneen lisäpöytäkirjan olemassaolo oli yksi niistä lukuisista historiallisista tapahtumista, joista keskusteleminen oli ollut Neuvostoliiton miehittämässä Baltiassa vakava rikos jo viidenkymmenen vuoden ajan.

Baltian ketjun tarkoituksena oli muistuttaa tästä historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, tuoda julki itsenäistymispyrkimys ja syventää Baltian maiden keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Ihmiset seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana päivänä julkistettiin maailmalle Viron, Latvian ja Liettuan yhteisvetoomus, jossa muistutettiin maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan.

Liettua julistautuu itsenäiseksi

Neuvostoliiton viranomaisten ensireaktio tapahtumiin oli siinä määrin tyly ja uhkaileva, että Baltian aktivistit lähettivät YK:n pääsihteerille kirjelmän, jossa he pyysivät kansainvälistä komissiota tarkkailemaan tilannetta. Yhdysvallat ja Länsi-Saksa vetosivat Neuvostoliittoon, että se ei käyttäisi väkivaltaa vaan antaisi reformien tapahtua rauhanomaisesti. NL:n sävy muuttuikin sovittelevammaksi, ja lopulta Neuvostoliitossakin myönnettiin lisäpöytäkirjan olemassaolo. Joulupäivänä 1989 se jo julistettiin juridisesti pätemättömäksi.

Edellä mainitusta huolimatta, ja vaikka Baltian ketju herättikin lännessä paljon huomiota ja sympatiaa, lännen tuki balteille oli tässä vaiheessa hyvin maltillista. Maailman huomio ja Yhdysvaltojen intressit olivat Saksojen yhdistymisessä, Neuvostoliiton joukkojen vetämisessä Visegrád-ryhmän maista eli Puolasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista, ja Varsovan liiton hajoamisessa.

Kun Liettua uskaltautui 11.3.1990 julistautumaan ensimmäisenä Neuvostoliiton osavaltioista itsenäiseksi, Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H. W. Bush koki omien muistiinpanojensa mukaan, että ”Liettuan tilanne varjosti mitä hyvänsä ratkaisua Saksan kysymyksessä ja vaaransi kesäkuun huipputapaamisen”. Syyskuun 13. päivänä 1990 Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen hyvistä naapurisuhteista, kumppanuudesta ja yhteistyöstä. Sopimuksessa mainittiin, että Euroopan senhetkiset rajat ovat muuttumattomat.

Suomi tuki Viroa salaa

Virallinen Suomi oli samoilla linjoilla. Julkisuudessa Suomen valtio ei antanut Viron itsenäisyyspyrkimyksille poliittista tukea, vaan päinvastoin varoitti Viroa etenemästä liian nopeasti. Syy tälle linjaukselle oli ennen kaikkea Suomen turvallisuus, joka katsottiin turvattavan parhaiten pitämällä yllä hyviä suhteita Moskovaan. Toinen syy Suomen pidättyväiselle linjalle oli muuallakin lännessä tuttu ”gorbamania”. Gorbatšovista pidettiin, eikä hänen uudistuksiaan ja niiden jatkumista haluttu vaarantaa keikuttamalla venettä.

Samaan aikaan Suomen valtio tuki Viroa kulissien takana hyvinkin runsaskätisesti. Asiasta väitöskirjan tehneen historiantutkija Heikki Rausmaan mukaan Viro sai vuosina 1988–91 Suomelta apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta. Suomesta annettiin koulutusta, asiantuntija-apua ja työharjoittelua hallintovirkamiehille, liike-elämän edustajille ja nuorille. Viroon lähetettiin materiaaliapua traktoreista konttorikoneisiin, matkustamista helpotettiin ja kulttuuriyhteistyötä tiivistettiin. Tuglas-seura Helsingissä toimi Viron epävirallisena edustustona. Seura avusti useita tuhansia virolaisia tarjoamalla ilmaista majoitusta sekä maksamalla matka-avustuksia ja päivärahoja, ja esimerkiksi Viron paikallishallinnon uudistusta tuettiin Suomen kunta- ja kaupunkiliiton kautta.

Rohkeat rekisteröityjät

Historiankirjoittajat toteavat usein ja aiheellisesti, että ongelmana historian tulkitsemisessa helposti on se, että tarkastelemme tapahtumia nykyhetken ahtaasta tarkasteluaukosta. Tietäessämme lopputuloksen – tässä tapauksessa Baltian maiden itsenäistymisen – meidän on helppo poimia historiasta ne askeleet, jotka johtivat kyseiseen lopputulokseen, ja nähdä tapahtumat pitkänä ja määrätietoisena prosessina. Meiltä jää helposti näkemättä, kuinka suuressa epävarmuudessa tuolloin valintoja tehneet ihmiset todella elivät.

Virolaisten alkaessa rekisteröidä ja rekisteröityä uuden hallintoelimen, kongressin, valintaa varten heidän käsityksensä siitä, mihin heidän aloittamansa prosessi tulee johtamaan, on täytynyt olla hyvin hämärä. Työ eteni aluksi hyvin hitaasti. Kansan suussa rekisteröintilippuja kutsuttiin menolipuiksi Siperiaan. Mutta mitä useampi rekisteröityi, sitä useampi tulkitsi tilanteen turvalliseksi, niin että vuoden 1990 alussa kutakuinkin jokainen Viron aikuisväestöstä oli rekisteröitynyt. Helmikuussa maalle äänestettiin kongressi, jolla oli kyllä arvovaltaa, mutta muun vallan kanssa oli vähän niin ja näin. Kongressilla ei ollut sen enempää rahaa, armeijaa, poliisia kuin Moskovan hyväksyntääkään.

Maaliskuussa oli vuorossa jo olemassa olevan hallintoelimen, korkeimman neuvoston, vaalit, jotka kansanrintama voitti. Se julisti Neuvostoliiton valtiovallan Virossa laittomaksi, otti käyttöön Viron tasavalta -nimityksen, vanhan valtionvaakunan, trikolorilipun ja kansallislaulun ja lopulta, nähdessään vanhoillisten vallankaappauksen tapahtuessa tilaisuutensa tulleen, julisti maansa itsenäiseksi 20.8.1991.

Neuvostoliiton hajoamisen syy vai seuraus?

Tapahtuiko tämä kaikki koska Neuvostoliitto hajosi, vai hajosiko Neuvostoliitto koska tämä kaikki tapahtui? Tuona aikana Suomen presidenttinä toiminut Mauno Koivisto vastaisi ensimmäiseen kysymykseen kyllä. Keväällä 2009 hän totesi Kouvola Sanomien haastattelussa, että ”Viro oli yksi niitä maita, jotka saivat itsenäisyytensä, kun Neuvostoliitto hajosi, eikä Virolla ollut siinä hajoamisessa mitään osuutta”.

Asiaa tutkinut Janis Kent Cakars on eri mieltä. Kirjoituksessaan ”Lessons from Latvia” hän huomauttaa, että Baltian maat saavuttivat itsenäistymisensä – mukaan lukien Neuvostoliiton tunnustamisen itsenäisyydelleen – kolmea kuukautta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Kyse oli siis yhdestä Neuvostoliiton romahtamisen syistä eikä sen seurauksesta. Cakarsin mukaan Latvia – enkä näe mitään syytä miksi sama ei pätisi Viron kohdalla – saavutti vapautensa ”huomattavan sitkeällä ja taitavalla väkivallattomien taktiikoiden toimeenpanolla”.

Cakars ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi ja väitä, että baltit voittivat itsenäisyyden ja tuhosivat Neuvostoliiton vain lauluja laulamalla. Syyt näin massiiviseen poliittiseen järistykseen ovat paljon monimutkaisemmat. Mutta yhtä lailla yksinkertaistava on väite, että Neuvostoliitto vain hajosi omaan mahdottomuuteensa. Neuvostojärjestelmällä oli syviä poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta: hallitukset eivät vain tuhoudu. ”Jokaisen hallituksen ensimmäinen tehtävä on pysyä vallassa, ja Neuvostoliiton johdolla oli yhä tähän huomattavat resurssit”, toteaa Cakars.

Baltit olivat aktiivisia ja rohkeita ja heillä riitti mielikuvitusta. Vuosina 1987–91 Baltiassa järjestettiin teatraalisia hautajaisia Leninille ja kommunismille, kieltäydyttiin asevelvollisuuden suorittamisesta, perustettiin historiaseuroja, järjestettiin salaisia keittiösessioita, kirjoitettiin ja julkaistiin neuvostojärjestelmää kritisoivia lehtikirjoituksia, lähetettiin kirjeitä Moskovan päättäjille, nostettiin kiellettyjä lippuja salkoihin, vietettiin kansallispäivää ja, ennen kaikkea, järjestettiin kymmenien, toisinaan satojen tuhansien ihmisten laulutapahtumia ja mielenosoituksia. Neuvostoliitto ei hajonnut omaan tehottomuuteensa, huomauttaa Cakars, vaan sen hajottivat ne ihmiset, jotka halusivat sen hajottaa.

Timo Virtala

Kirjoittaja on sivarikouluttaja ja Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.

 

Lähteet:

Alenius, Kari: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus Oy 2000.

Arujärv, Evi: The Estonian Song Festival: A Chameleon Strategy.
www.estinst.ee/publications/estonianculture/I_MMIV/arujarv.html

Cakars, Janis Kent: Lessons from Latvia. Nonviolent Activist – The Magazine of the War Resisters League. March-April 2002.

Rausmaa, Heikki: Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991: ei sanoin, vaan teoin. Esitelmä.
lastukirjastot.fi/111720/fi/events/suomen-tuki-viron-itsenaistymiselle-1988-1991-ei-sanoin-vaan-teoin

Savisaar, Edgar: Viron vaaran vuodet. Tammi 2005.

Smidchens, Guntis: The Power of Song: Nonviolent National Culture in the Baltic Singing Revolution. University of Washington Press 2014.

Zetterberg, Seppo: Viron historia. SKS 2007.

 

KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA osa 7: Baltian laulava vallankumous 1987–91 (osa 1/2)

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan seitsemäs osa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989–1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä maissa, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset esimerkiksi Virossa, Itä-Saksassa, Unkarissa ja Venäjällä.

Tapahtumien kulku ja demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat suuresti maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceausescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leibzigin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä väkivallattomuuden voimasta. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksiantamattomuudella voi päästä, mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron vahva lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut se, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuUluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat oli omistettu Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisina laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraahuudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia”, kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty ja Mu isamaa -laulu loisti poissaolollaan. Kaksipäiväisten venäjänkielisten laulujuhlien lopussa esitettiin 3–4 vironkielistä laulua, mutta niiden jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelman muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulaa Mu isamaa -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen Viron parlamentin eli riigikogun jäsenen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu”.

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittamaan mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä–länsi-vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen ei tullut kysymykseen. Taktiikka toimi ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään yhä pidemmälle. Elokuun 23. päivänä 1987, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918–20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin vuoden 1988 alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tartoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko-trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Samana keväänä kokoontui Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallalle kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneentori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan. Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua, sillä syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan koko väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla”, summasi tunnelman laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä Itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen oikeuden mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta Kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukoin kummankin järjestäjätahon mielenosoituksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40 prosenttia Virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Osa heistä perusti uudistusta vastustavan Intern-liikkeen, jonka keskeisimpänä huolena oli se, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Marraskuussa Neuvosto-Viron Korkein neuvosto katsoi, että oli tullut otollinen aika ottaa riskejä, ja julisti maansa suvereeniksi. Delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun, mutta Korkein neuvosto jatkoi painostustaan: viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi. Kirjassaan Viron vaaran vuodet siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää 16.8.1988 tapahtunutta suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävämpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapallosta hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

Teksti: Timo Virtala
Kirjoittaja on sivarikouluttaja ja Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.