Avainsana-arkisto: vaino

Jevhenia Biltšenko ja ”terrorismia lähentelevä runous”

Jevhenia Biltšenko, runoilija ja kahdessa korkeakoulussa opettava tohtori, kirjoitti talvella 2014 runon, joka alkoi: ”Olen poika, ja nukun arkkuun käpertyneenä…” Runo on sen jälkeen käännetty 27 kielelle ja se on mukana lähes kaikissa Maidanin aukion taisteluista julkaistuissa runoantologioissa.

Tämän vuoden tammikuussa Biltšenko sai yllättäen rehtorilta pyynnön tulla kansliaan, vaikka oli talviloma. Runoilija kuvaa tapaamista: ”Rehtorin varoitettua sodanvastaisten Facebook-julkaisujeni vaarallisuudesta huoneeseen astui kaksi siviilipukuista miestä. Tunnin kestäneessä asiallisesti pidetyssä kuulustelussa he kertoivat kollegojeni ilmiantaneen minut ja että he olivat haastatelleet kollegoja ja opiskelijoita toisessa työpaikassani, Dragomanoville nimetyssä kansallisessa opettajakorkeakoulussa. Kollegat olivat kommentoineet toimintaani negatiivisemmin, opiskelijat positiivisesti, myös oikeistolaiset. Selitin miehille kulttuuriin liittyviä kontaktejani sekä kirjallisen ja yhteiskunnallisen toimintani rauhantahtoista, humanistista luonnetta. Lopuksi minua kehotettiin allekirjoittamaan sivun mittainen Ukrainan turvallisuuspalvelun varoitus siitä, että toimintani lähes rikkoo rikoslain pykälää Terroristijärjestön perustaminen Ukrainaan. Toisen sivun tyhjiin sarakkeisiin kirjoitin: ‘Olen runoilija ja ihmiset pitävät runoistani. Prilepin on yksi heistä.’ (Donetskin ”kansantasavallan” murhatun johtajan Zahartšenkon neuvonantaja, moskovalainen kirjailija Zahar Prilepin on kehunut Biltšenkon runoja – suom. huom.) Muut sarakkeet pyyhin yli heidän kehotuksestaan. Kopiota en saanut. He tarjosivat sitten ryyppyä ja kyytiä sinne, minne olen menossa, mutta kieltäydyin. Tässä kaikki.”

***

“Minulle sanottiin, että yhteiskunnallinen toimintani ja runouteni lähentelee terrorismia. Jos minua valvotaan näin, heidän täytyy tuntea kirjeenvaihtoni sisältö. He voivat tarkistaa, mitä teen. En aio katkoa kontakteja kollegoihin, asuivatpa he missä tahansa.

Näen tehtäväkseni olla rauhansovittelija ja kulttuuridialogin ylläpitäjä vihamielisten valtioiden toimijoiden välillä. Ukrainan yhteiskunta on nyt epäinhimillinen, lähimmäisenrakkautta ei ymmärretä. En tajua, miten minua voidaan syyttää terrorismista; meillä kuitenkin rangaistaan toisinajattelusta.

Vainoon on erilaisia syitä. Kanssakäyminen Venäjän kansalaisten kanssa lähes rikkoo lakia Terroristijärjestön perustamisesta, ja suutani tukitaan jatkuvasti internetissä, käsketään irtisanoutua venäläisistä ystävistä ja kieltäytyä esiintymästä ‘hyökkääjävaltiossa’. Entiset kollegat, ukrainalaiset kirjailijat joko vilkuilevat pelokkaina, irtisanoutuvat minusta tai levittävät perättömyyksiä.

Miten konflikti saadaan loppumaan? Onhan Minskin sopimukset. Ukrainan täytyy lopettaa sota keinolla millä hyvänsä ja tunnustaa alueiden oikeudet. Jos Donbass valitsee yhteydenpidon Venäjän kanssa, se on yhtäläinen alueellinen valinta kuin Länsi-Ukrainan yhteydenpito Euroopan (EU:n) kanssa. Jos Donbass päättää olla hyväksymättä Maidanin ideologiaa, se on yhtäläinen valinta kuin Länsi-Ukrainan päätös olla hyväksymättä Antimaidanin ideologiaa. Ihmisillä on oikeus valita, kenen kanssa haluavat elää, millaista aatetta kannattaa. Ukrainan täytyy lopettaa kunnianosoitukset sellaisille historiallisille toimijoille, jotka on kielletty koko maailmassa: lopettaa natsismin valtiollinen puolustelu.

Äärioikeisto terrorisoi kaikkia, joista ei pidä, mutta se ei ole sama kuin armeija. Ukrainan oikeistossa vain osa on ollut sodassa. Loput ovat sohvapatriootteja, joita hallitus ja eräät oligarkit kontrolloivat.

Opiskelijat tukivat minua, ja siksi minua ei uskalleta erottaa. Vuosien varrella suhteeni opiskelijoihin eivät ole muuttuneet. Vastustan kategorisesti politikoimista korkeakoulutyössä, opettaja ei saa julistaa oikeistolaista eikä vasemmistolaista oppia.

En ole harrastanut propagandaa Maidanin aikana enkä nyt, riittää, kun opiskelijat tietävät opettajansa humaanit arvot. Koska kuitenkin olen opetustyöni ohella runoilija, bloggaaja ja julkisuuden henkilö, he ovat Maidanin aikana ja nyt lukeneet Facebook-sivuani. He voivat tehdä omat johtopäätöksensä. Sikäli kuin tiedän, tämänhetkisillä opiskelijoillani on samankaltaisia sodanvastaisia näkemyksiä kuin minulla; russofobiasta en tiedä, emme puhu aiheesta. Siteeraan paljon venäläistä klassista runoutta, semiotiikkaa ja filosofiaa, sillä se on valtava kulttuurinen koulukunta, minkä kiistäminen on hulluutta.

Nyt on opiskelemassa uusi sukupolvi, joka ei muista vallankumousta, he olivat silloin 14–15-vuotiaita. He eivät kokeneet sitä ja elävät nyt kansalliseksi byrokratiaksi jähmettyneessä järjestelmässä. Nationalismia tyrkytetään siinä valtiollisena paatoksena, ei elävänä katujen tunnelmana. Kukapa nuori pitäisi paatoksesta ja vallitsevasta järjestelmästä? Siksi monet heistä protestoivat puhumalla venäjää, kuuntelemalla venäläisiä lauluja, räppiä, lukemalla vasemmistofilosofeja. En tiedä, paljonko tällaisia nuoria on, olen tekemisissä vain kerman kanssa, mutta luulen, että osuus on korkea, koskapa minua ei uskalleta erottaa.

 

Vuonna 2014 oli muodikasta esiintyä Janukovitšia vastaan, ei pelätty vaan ylvästeltiin sillä. Nyt ihmiset pakotetaan itsesensuuriin ja pannaan häpeämään aiheetta. Jos protestoit järjestelmää vastaan, kysytään: ‘Etkö kunnioita Maidanilla kuolleita?’ tai ‘Etkö rakasta Ukrainaa?’ He samaistavat itsensä Ukrainaan, käyttävät vuodatettua verta hyväkseen, jottei kukaan uskaltaisi sanoa mitään, jotta kainostelisimme yhteiskunnallisia näkemyksiämme ja pelkäisimme lähimmäisiämme. Jos nyt protestoi julkisesti, se leimataan Ukrainan pettämiseksi, koska hallitus on julistanut itsensä Ukrainaksi.

En tiedä, miksi silloin tuin Maidania: olin saanut tohtorinväitöksestäni erinomaiset [arvosanat], minua ei sensuroitu. Toin silloin julki kansallisia mielipiteitäni, ne innostivat minua. Nähtävästi rakastin ihmisiä, joita kohtasin – talonpoikia, opiskelijoita. Kirjoitin vapaasti, mitä halusin, palkkani riitti matkusteluun kotimaassa.

Maidanin jälkeen alkoi painostus, kun minut heitettiin ulos verkkojulkaisu LIGA.netistä. Siellä minulla oli kolumni, kirjoitin venäjän kielen asemasta. Kirjoitin nätisti, en käsitellyt politiikkaa tai sotaa. Kirjoitin vain kulttuurista ja kritisoin radikaalia nationalismia, joka suuntautuu kulttuuria vastaan. Tavattuani tieteellisen opettajani, emigroituneen professori Viktor Malahovin käsitin, että yhteinen tuskamme on jo sietämätön ja kirjoitin esseen Strah, pelko. Käytin maamme kehityksestä termiä ’uustotalitaarinen hallinto’. Lisäksi otin esille Maidanin joukkoampumiset ja Bankovaja-kadun puiden kaatamisen. Minut karkotettiin LIGA.netistä, ja sosiaalisessa mediassa alkoi heti nationalistien ja entisten kirjailijaystävieni lietsoma vaino. Samoin alkoivat ‘ennaltaehkäisevät puhuttelut’, siis esimiesten ja turvallisuuspalvelun puhuttelut.

Toisinaan ajattelen, että menisin nytkin Maidanille, jos se puolustaisi rauhaa ja vastustaisi nationalismia, mutta tämä on utopiaa. Menin esimerkiksi mukaan Näyttelijöiden talon sulkemista vastustaneeseen mielenosoitukseen. Aihe oli hyvä, kaupungin suojeleminen, siellä oli paljon kuuluisia ihmisiä ja minua pyydettiin lukemaan runo. Siitä huolimatta poliittiset vastustajani, nationalistit ajoivat minut pois [mielenosoituksesta].

Sivistyneistö ottaa heiltä nyt apua, suojelua. Se ei uskalla pyytää tukea vasemmistolta tai venäläisiltä, ettei nimitetä Kremlin agenteiksi. He eivät tajua, että juuri Ukrainan hallitus ruokkii nationalisteja. He siis taistelevat hallintoa vastaan hallinnon käsikassaran avulla?

Vuonna 2012 väittelin, aiheena oli viholliskuvan luomisen keinot. Nyt näen käytäntöä. Yhdeksän ihmistä kymmenestä tietää, että sodassa menehtyy siviilejä, mutta sanoo ‘No kun on sota’. On olemassa menetelmä ’tapahtuman merkityksen vähättely’. Kun jotain ei voi salata, se pitää kuvata merkityksettömäksi verrattuna suuriin tavoitteisiin, triviaaliksi: ‘Miksi tuosta pitäisi puhua?’ Tragedia siis käännetään farssiksi ja kiistetään sen arvo. Silloin on noloa protestoida. Ihmisille syötetään ajatusta, että Ukrainan palveleminen on sama kuin taistelu Venäjää vastaan. Täten toimii epävapaa vapaus, ohjattu extreme: jokainen hallinnon palvelija kuvittelee itsensä sankariksi, hänhän taistelee peräti ‘Venäjän imperiumia’ vastaan!

Yksi taistelumenetelmä: ellei tietoa voida yhteiskunnassa salata, on huolehdittava, ettei merkitystä olisi faktoilla vaan ainoastaan yleisellä mielipiteellä. Meillä monet myös sivistyneistöstä harjoittavat itsesensuuria. Tutkijoiden poliittista ‘puhtautta’ kontrolloidaan Facebookissa.

Näyttelijöiden talon mielenosoituksessa, josta nationalistit ajoivat minut pois, luin tämän runon:

 

Kellarimme

Syksy… Slaavilaisuus… Ruskeapäisen Borisoglebin kanssa puhumme Hegelistä ja Kristuksesta.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselle leivälle: vierellä on ystäviä ja heidän omatuntonsa puhdas.

 He kaikki ovat täällä: Jesenin, Baudelaire, Vysotski, tulleet paratiisista jauhamaan summassa tyhjää.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselle auringolle, mutta ylhäällä vallitsee täydellinen yö.
Ei ole oikeaa olla yhä vasen. Ikuisuus on katkeraa kuin viini edamin kanssa.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselta Jumalalta, mutta ylhäällä jumalaton maailma on menossa sekaisin.

 Missä olet Tulipunainen kukka, Seitsenteräinen? Missä olette, rajut punaiset lyhdyt?
Kellaritunnelimme päässä ei valonhäivää…

Siksi valaisemme sisältäpäin.

(30.10.2011)

Haastattelun teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

 

Spartakin uhkaavat fallokset

Spartak Khatshanov, 34, on uusin tulokas Artists at Risk -turvapaikkaresidenssissä Helsingin Suomenlinnassa. Turvapaikkaohjelma tarjoaa kotimaassaan vainotuille taiteilijoille hengähdystauon ja mahdollisuuden jatkaa taiteen tekemistä.

Khatshanov on Ukrainan kansallisen taideakatemian 4. vuoden opiskelija. Hänen ongelmansa alkoivat joulukuussa 2018, kun hän luovutti tutkintoon kuuluvan työnsä, jonka aihe oli vapaa. Khatshanovin työ koostui falloksenmuotoisista sotilasta ja ohjusmuodostelmista, jotka olivat esillä akatemian käytävällä. Työ raivostutti erään muotoiluosaston opettajista. Vladimir Khartshenko, joka oli itse toiminut vapaaehtoisena terrorisminvastaisessa operaatiossa, tulkitsi antimilitaristisen teoksen loukkaavan itseään, armeijaa ja Ukrainaa.

Skandaali ei päättynyt murskattuihin figuriineihin. Khartshenko vaati Spartak Khatshanovin erottamista akatemiasta. Erottamiskokouksen aikana puolisotilaallisen S14-ryhmän joukkoja tuli akatemian tiloihin. He uhkailivat Spartakia ja vaativat häneltä anteeksipyyntöä. Ukrainan opiskelijoiden ja taiteilijoiden keskuudessa näkemykset Spartakista ja hänen taiteestaan vaihtelivat, mutta hän sai tukea monilta.

“Inhoan kaikkia sotilasparaateja riippumatta siitä, mikä armeija marssii. Kadulla on ohjus, joka saattaa pian tappaa ihmisiä. Yksi ohjus on puolen Ukrainan arvoinen.”
Toteemi1. Valepatriotismia. Vaihtuvat värit: valheelliset kansalliset symbolit verhoavat aitoa. Teos on tehty aidoista isänmaallisista raaka-aineista: sianhäntiä sataprosenttisesti ukrainalaisista sioista, valkosipulia ja herukoita. Se tuoksui isänmaallisuudelta.
Toteemi2. Valepatriotismia. Vaihtuvat värit: valheelliset kansalliset symbolit verhoavat aitoa. Teos on tehty aidoista isänmaallisista raaka-aineista: sianhäntiä sataprosenttisesti ukrainalaisista sioista, valkosipulia ja herukoita. Se tuoksui isänmaallisuudelta.
Kuoleman voitto (takaisin Brengeliin): näkemykseni sodasta lapsena. Sota oli aikuisten leikkikenttä. Pienet veistokset edustavat kaikki kansoja, jotka olivat sotineet. Aikuiset leikkivät ihmisten elämillä.
Toveri: Kaipaus Eurooppaan.

Uiguurit Kirgisiassa: unohdettu kansanmurha

Keskustelen Kirgisiasta kotoisin olevan pakolaisnaisen kanssa. Hän on kansallisuudeltaan uiguuri. Turvallisuussyistä hän pyytää olla kirjoittamatta nimeään lehteen. Nimellä ei ole paljonkaan väliä. Se, mitä hän kertoo, on hänen kotimaassaan jokapäiväistä elämää.

Suomi on kaukana Kirgisiasta ja suurin osa lukijoista ei varmaan koskaan ole kuullutkaan uiguureista…

»Me uiguurit olemme vaikean kohtalon kokenut pieni islaminuskoinen kansanryhmä Keski-Aasiassa. Niin pieni kansa, että todella harvat ovat kuulleet meistä. Historiamme aikana olemme useamman kerran joutuneet jättämään kotiseutumme ja lähtemään pakolaisiksi.»

Uiguurien historiallinen kotimaa on Itä-Turkestan. Tämä hedelmällinen ja öljyrikas alue on nykyisin voimakkaan naapurin Kiinan aluetta. Kiina valloitti Itä-Turkestanin alueen 1900-luvun alussa ja karkotti samalla alueen alkuperäisasukkaat. Uiguurit joutuivat pakenemaan Neuvostoliittoon, mutta sielläkin he olivat toisen luokan kansalaisia.

Tilanne ei muuttunut Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. Tällä hetkellä suurin osa uiguureista (noin 50 000) asuu Kirgisiassa, missä tilanne ei ole ollut viime vuosikymmeninä kovin rauhallinen. Hallitukset ovat kaatuneet ja niiden tilalle on tullut uusia. Yksi vain pysyy: kansallisia vähemmistöjä ja ennen kaikkea uiguureja pidetään Kirgisiassa toisen luokan kansalaisina.

Miksi uiguureja vainotaan Kirgisiassa?

»Vaino kirgiisejä kohtaan lisääntyi vuodesta 1996 alkaen. Kirgisian liittyi tuolloin Shanghain yhteistyöjärjestöön, jonka johdossa toimii Kiina. Kiina myönsi Kirgisialle miljoonalainat salaisilla ehdoilla, joissa vaadittiin kaikin tavoin tukahduttamaan historiallisena vihollisena pidetty uiguurikansa. Kirgisian oli pakko suostua näihin ehtoihin, koska maa oli taloudellisessa ahdingossa. Tämä siitäkin huolimatta, että uiguurit ovat ahkeria työntekijöitä. He ovat toimineet pääasiassa kaupan alalla ja tuoneet merkittäviä tuloja valtion kassaan. Politiikka kuitenkin ratkaisi, ja uiguureja alettiin tuhota kansakuntana.»

Ahdistelu ja epätasa-arvoinen asema valtaväestöön verrattuna leimaavat tällä hetkellä käytännössä jokaisen uiguuriperheen elämää Kirgisiassa. Uiguurit eivät saa työskennellä torilla tai kaupan alalla, vaikka aikojen alusta nämä alat ovat olleet heidän pääelinkeinojaan. Jos uiguuri ansaitsee hyvin ja rakentaa itselleen kauniin talon, saattaa naapurin kirgiisi vaatia häntä häipymään »omilta mailtaan», koska »sinä asut paremmin kuin me». Valittaminen valtion elimiin on turhaa ja jopa vaarallista, sillä valituksen jälkeen on suuri vaara joutua itse kaltereiden taa. On monia tapauksia, joissa ihmisiä on lavastettu huumeiden tai aseiden hallussapidosta ja samalla tuomittu muiden tekemistä selvittämättömistä rikoksista. Pahoinpitelyjen ja kidutusten avulla ihmisiä on pakotettu tunnustamaan tekoja, joihin he eivät ole olleet syyllistyneet, puhumattakaan toistuvien loukkauksien kuulemisesta kadulla. Niistäkään ei voi valittaa mihinkään.

Tässä yksi monista esimerkeistä. Uiguurimies oli pesemässä autoaan ja auton viereen heitettiin pistooli. Hän otti sen käteensä, ja samassa hänet pidätettiin, vietiin putkaan ja syytettiin useista rikoksista, joita hän ei luonnollisestikaan ollut tehnyt. Häntä pahoinpideltiin ja häneltä vaadittiin rahaa tai muuten hän joutuisi vankilaan. Tällä kaikella ei kuitenkaan saavutettu mitään, ja mies palautettiin kotiin invalidina.

Miksi tämä kaikki teidän mielestänne tapahtuu?

»Kaikista traagisinta uiguurikansan kohtalossa on se, että heillä ei ole tähän päivään mennessä ollut omaa valtiota eikä sorretulle kansalle löydy puolustajia. Viime kesänä kirgiisien murhatessa uzbekkeja Ošin kaupungissa Venäjä järjesti omat kansalaisensa turvaan hätätilaministeriön helikopterilla. Uiguurit jäivät turvattomiksi, ja moni heistä kuolikin yhdessä uzbekkien kanssa. Kirgiisit kirjoittivat uiguuriperheiden talon oviin ‘sinä olet seuraava’.»

Tiedän, että monet uiguuripakolaiset yrittävät saada turvapaikan Euroopassa. Kuinka helppoa uiguurin on päästä Kirgisiasta tänne?

»Kirgisia on tehnyt käytännössä mahdottomaksi sen, että uiguurit saisivat viisumin Eurooppaan, puhumattakaan Kanadasta tai USA:sta. Kirgisian presidentti on antanut määräyksen, jolla kielletään uiguurien lähtö maasta. Ošin kaupungin väkivaltaisten tapahtumien aikaan monet pakenivat Venäjälle. Pakolaisten suuri määrä todistaa maan asioiden olevan huonosti, mitä Kirgisian uusi johto ei halua lainkaan tunnustaa.»

Mutta elämä Kirgisiassa on käynyt hyvin sietämättömäksi…

»Uiguuri voi elää edes jotenkin rauhassa vain siinä tapauksessa, että hän vaikenee kuin muuri ja hyväksyy kaikenlaisen ahdistelun ja syrjinnän. Jos hän yrittää vastustella, häntä odottaa kauhea kohtalo. Joko hän joutuu vankilaan tai katoaa jäljettömiin eivätkä sukulaiset saa koskaan tietää hänen kohtalostaan. Monet vankilaan joutuneista ovat tulleet murhatuksi siellä.»

Tilanne muistuttaa paljon Tšetšenian tilannetta Venäjän valloituksen aikana, eikö vain?

»Kyllä. Kaikessa surullisinta on se, että tällä hetkellä Kirgisian vallanpitäjien uiguureihin kohdistamaa kansanmurhaa ei huomata lännessä. Uiguurien sorto Kiinassa on yleisesti tiedossa, ja kuka tahansa uiguuripakolainen saa lähes automaattisesti turvapaikan monissa Euroopan valtioissa. Enemmistö maista pitää kuitenkin Kirgisiaa olosuhteiltaan normaalina.»

Toivomme että tämä artikkeli opettaa ymmärtämään kuinka kaukana tällaiset kuvitelmat ovat todellisuudesta.

Jelena Maglevannaja

Suomentanut: Tarja Jalovaara