Avainsana-arkisto: Työpaikkojen rauhantoimikunta

Maisa Kuikka-Uçar ja oikeuden­mukaisuuden jano

Kuva Pekka Turunen

Tätä nykyä Suomen Turussa vaikuttava perheenäiti-merimies-telakkatyöntekijä Maisa Kuikka-Uçar muistetaan yhtenä Rauhanpuolustajien kantavista voimista 2000-luvun alussa. Kuikka-Uçar aloitti työskentelemisen järjestön Helsingin-toimistolla vuonna 2001, mutta maailmanparantaminen eri muodoissaan on kiinnostanut häntä nuoruudesta asti.

”Muistan jo opiskeluaikoinani keränneeni nimiä bangladeshiläisen pakolaisen auttamiseksi. Toivoimme, että häntä ei karkotettaisi. Nykytermein puhuttaisiin turvapaikanhakijasta. Toimitin kerätyt nimet ministeri Jan-Erik Enestamille. Pakolaista piiloteltiin viranomaisilta tuttavapiirissäni, koska karkoituksen myötä häntä olisi odottanut kuolemantuomio Bangladeshissä. Minulla on aina ollut jonkinasteinen oikeudenmukaisuuden jano”, Maisa Kuikka-Uçar kertoo.

Kuikka-Uçar opiskeli diakoni-sosiaaliohjaajaksi Järvenpäässä ja tutustui samalla Reiluun kauppaan. ”Pidin silloin kehitysmaakaupan sivuliikettä opiskelun ruokatauoilla Seurakuntaopiston aulassa kerran viikossa. Minulle Reilu kauppa ja kehitysmaakauppa olivat jo tuolloin tärkeitä. Olen aina ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä toiminnasta, ja pikkuhiljaa huomasin ajautuneeni Rauhanpuolustajien palkkalistoille.” Ennen Rauhanpuolustajia Kuikka-Ucar työskenteli Helsingin työttömät ry:ssä ja asunnottomien järjestössä.

TÖIHIN RAUHANPUOLUSTAJIIN

Kiinnostus maailmantalouteen vei Maisa Kuikka-Uçarin naisten talouspiiriin, jossa hän tutustui tätä nykyä Into Kustannuksen toimitusjohtajana toimivaan Jaana Airaksiseen. Airaksinen taas oli 1990-luvun lopulla tehnyt töitä Rauhanpuolustajille. ”Kuuluin naisten Talousavain-ryhmään, joka oli koostunut vapaaehtoisista. Kokoonnuimme puhumaan maailman talousasioista. Joku meistä valmisteli jonkin aiheen, sitten keskustelimme. Pohdimme maailman taloutta ja sen vaikutusta meihin. Lähestymistapamme oli humaani. Mietimme, mitä voisimme tehdä toisin. Pohdimme myös maailmantalouden nurinkurisia ilmiöitä tai vaikkapa mitä on kapitalismi.”

Jaana Airaksisen kautta Kuikka-Uçarille avautui mahdollisuus päästä töihin Rauhapuolustajiin. ”Toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro etsi tekijää Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa -projektiin vuonna 2001. Olin aikaisemmin tehnyt järjestölehtiä asunnottomien yhdistyksessä ja ajattelin, että pystyisin tekemään toimitustyötä. Réfugiésiin oli saatu rahoitusta opetusministeriöstä, ja työnkuvanani oli toimittaa kirja ja cd-levy Suomeen saapuneista pakolaisista, heidän tarinoistaan ja musiikistaan.”

Mikko Saarela esiintyi vuonna 2004 Rauhanpuolustajien Helsingin-toimiston pihalla järjestetyssä pihakirppistapatumassa.

Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa toteutettiin yhteistyössä Maailman musiikin keskuksen kanssa. Teemu Matinpuron ja Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi projektin työryhmään kuului tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela (s. 1958). Saarela muistetaan Eppu Normaalin ja Freud Marx Engels & Jungin basistina ja terävä-älyisenä sanoittajana, mutta 2000-luvun alussa laaja-alaisesti musiikkia tuntenut Saarela toimi Maailman musiikin keskuksen tuottajana.

”Levyn kappaleet äänitettiin Maailman musiikin keskuksen studiolla. Mikko Saarelalla oli kontakteja pakolaistaustaisiin muusikoihin. Matinpuro oli tehnyt pohjasuunnitelman siitä, keitä oli tulossa mukaan. Lähdin liikkeelle hyvin karkean rungon kanssa. Muistan lämpimästi, kun istuimme ensimmäisissä palavereissa Maailman musiikin keskuksen pienessä ja sokkeloisessa toimistossa pahvilaatikoiden keskellä.”

KESKEISTÄ ON RAUHANKASVATUS

Silmiä avaavan Réfugiés-projektin jälkeen Maisa Kuikka-Uçar jatkoi rauhantyötä. Hänestä tuli Rauhanpuolustajien Helsingissä sijaitsevan toimiston kokopäivätoiminen työntekijä. ”Projekteja löytyi lisää, toimitin muun muassa Solidaarisuuskalenteria ja Rauhan Puolesta -lehteä. Lisäksi toimenkuvaani kuului vastata Rauhanpuolustajien yhteistyöstä Työpaikkojen rauhantoimikunnan kanssa.”

Kuikka-Uçar täsmentää työn Rauhanpuolustajissa vaikuttaneen hänen ajatteluunsa monella eri tasolla. Yksi näistä on Työpaikkojen rauhantoimikunnan toiminta ja siihen liittyvä Ay-väen rauhanpäivät. ”On ainutlaatuista, että rauhanjärjestö tekee yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa rauhantyön saralla. En ollut aikaisemmin kuullut tällaisesta. Toivon, että tämä yhteistyön muoto jatkuisi. On hienoa, että Ay-väen rauhanpäivillä on vielä mukana ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet luomassa yhteyksiä ay-liikkeen ja rauhanliikkeen välillä. Se on mielestäni tärkeää.”

Rauhanpuolustajien kesäkiertueella vuonna 2006 pysähdyttiin Parolannummella. Mukana oli kolumbialainen klovni Edilberto Monje Méndez eli Ludi.

Rauhantyö ei voi olla pelkästään perinteiden vaalimista ja menneiden muistelemista. On mentävä eteenpäin ja luotava katse pitkälle tulevaisuuteen. Kahden lapsen äitinä rauhankasvatus on noussut Maisa Kuikka-Uçarille entistä tärkeämpään rooliin. ”Monet asiat Rauhanpuolustajien arvomaailmassa ovat lähellä omaa ajatteluani. En tarkoita pelkästään hävittäjähankintojen kritisoimista vaan myös ilmastokysymyksiä, sodan ja rauhan kysymyksiä, konfliktien ennaltaehkäisyä ja rauhankasvatusta. Viimeksi mainittu on minulle hyvin läheinen. Opin ja kuulen mielelläni rauhankasvatuksesta ja haluaisin välittää siitä jotain omillekin lapsilleni.”

Mitkä sitten voisivat olla konkreettisia keinoja keskustella lasten kanssa sotaan ja rauhaan liittyvistä vaikeista ja monimutkaisista kysymyksistä? ”Olen puhunut lasten kanssa sodasta. He kyselevät minulta siitä paljon. Seitsemän vuotta täyttävä tyttäreni pelkää sotaa. Lapseni ovat olleet mukana Rauhanpuolustajien tapaamisissa ja mielenosoituksissa. Haluan, että he tietävät, että on olemassa ihmisiä, joille rauhantyö on elämäntapa. Olen myös sanonut heille, että en halua minnekään sotaa ja että kaikilla pitäisi olla ruokaa. Kotikasvatusta tukee lasten ihana päiväkoti Peikonpesä, jonka yhtenä ohjenuorana on kestävä kehitys. Sateenkaari Koto ry:n Peikonpesässä lapsia on ohjeistettu muun muassa vedenkulutuksesta ja ruoan tuotannon vaiheista, on kasvatettu ja hoidettu kompostimatoja sekä vältetty ruokahävikkiä. Kaikki tämä helpottaa kotona tapahtuvaa asioiden opettelua, kuten esimerkiksi jätteiden lajittelua.”

”Sodasta puhuminen on minulle vaikeaa, jos pitää puhua vaikkapa ampumisesta. Pojallani on ollut joitain leikkejä, joissa ammutaan. En haluaisi kuitenkaan tehdä ampumisleikistä täysin kiellettyä asiaa, jota on kiva tehdä sen takia että se on kiellettyä. En halua toimia näin kiroilunkaan kanssa. Yritän edetä neutraalisti mutta kuitenkin keskustelevasti. Haluan korostaa lapsilleni, että toisten elämää, olipa kyse sitten ihmisistä, kasveista tai ympäristöstä yleensä, ei saa tuhota.”

KAKSI TÄRKEÄÄ KÄÄNNETTÄ

1990-luvulla Kuikka-Uçar teki vapaaehtoistöitä Reilun kaupan Estelle-laivalla, joka muun muassa kuljetti Suomesta kerättyä tavaraa Afrikkaan ja toi meille sieltä myytäväksi Reilun kaupan tuotteita. Myös Rauhanpuolustajat oli mukana Estellen toiminnassa, ja alus toimi Uudenkaupungin Rauhanpuolustajien kummilaivana. Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi Estellen pursimies Veli-Matti ”Wellu” Koivisto oli aktiivi Rauhanpuolustajissa.

Merenkulku ja laivat vetivät Kuikka-Uçaria siinä määrin puoleensa, että hän päätti kouluttautua merimieheksi. ”Halusin kansimiehen pätevyyden Estelle-laivaa silmällä pitäen. Lähdin Puluista ja menin Rauman Merenkulkualan oppilaitokseen. Innostuin merenkulusta niin paljon, että luin itseni vahtiperämieheksi. Pääsin myös rahtilaivalle töihin.”

”Elämässäni on ollut kaksi tärkeää ja rikastavaa käännettä, jotka ovat tulleet ja kasvaneet sisälleni. Ensimmäinen oli Estelle-laiva ja sen ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Mahdottomasta tehtiin mahdollista, romusta varustettiin laiva, jolla purjehdittiin Reilun kaupan nimissä. Ilman suuria taloudellisia panoksia, solidaarisuus ja unelma paremmasta maailmasta kantavina ajatuksina. Toinen merkittävä asia oli Rauhanpuolustajat. Koin, että löysin toisen paikan, jossa oli hyvä toimia ja oppia lisää maailmasta ja siinä elämisestä. Molemmista on jäänyt elämääni paljon ystäviä, yhteyksiä ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itselle tärkeään ryhmään.”

Tätä nykyä Kuikka-Uçar työskentelee Turun telakalla, mutta on myös mukana Rauhanpuolustajissa vapaaehtoispohjalta. ”Pulu-vuosista sain paljon uusia avauksia maailman hahmottamiseen ja tiedonhakemiseen. Pidän järjestön tiedotusta ja julkaisutoimintaa luotettavana. Rauhanpuolustajat on minulle asiantuntija. Luen aktiivisesti Rauhan Puolesta -lehteä ja olen jonkin verran mukana Turun Rauhanpuolustajien toiminnassa. Osallistun mielelläni myös rauhantapahtumiin.”

Teksti Timo Kalevi Forss

PAKOLAISTEN ÄÄNIÄ

Maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita oli Suomessa 2000-luvun alussa paljon vähemmän kuin nykyään, eivätkä globalisaation vaikutukset näkyneet lintukodossamme yhtä selvästi kuin tänä päivänä. ”Jouduimme etsimään ihmisiä. Pakolaistaustaisia ihmisiä oli toki Suomessa jo tuolloin, mutta sellaisia, jolla olisi musiikkitaustaa, olikin hankalampi löytää. Saimme kuitenkin mukaan yhdeksän esiintyjää. Projektia tehtäessä oli monta mutkaa matkassa. Välillä tuli ongelmia, kun ennalta mukaan lupautunut muusikko ei päässytkään osallistumaan projektiin. Jouduimme vaihtamaan soittajia toisiin lennosta. Tämä vaikutti koko paletin kasaamiseen kokonaisuutena. Kävi myöskin niin, että sama henkilö ei pystynyt tarjoamaan sekä tarinaa että musiikkia. Haimme siis osaan tarinoista eri henkilöltä tarinan ja musiikin.”

Mukaan saatiin maahanmuuttajien tarinoita ja lauluja seitsemästä eri maasta, joita olivat Irakin Kurdistan, Palestiina, Bolivia, Kongo, Vietnam, Afganistan ja Somalia. Lisäksi pakolaiskäsitettä laajensivat kolttasaamelaisen ja Karjalan evakon kertomukset. ”Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat mukavia ja kiinnostavia. Kävin muutaman ihmisen kodissa haastattelemassa heitä. Somaliasta lähtöisin oleva Zahra Abdulla kertoi tarinansa. Hän oli jo tuolloin mukana kunnallispolitiikassa. Vietnamilaistaustaisen Jimmyn kappale oli melankolinen iskelmä. Hänen tarinansa oli minulle mieleenpainuvin. Jimmy oli saapunut Suomeen venepakolaisena. Hän työskenteli tuolloin Kulttuurikeskus Caisassa, jossa haastattelukin tehtiin. Jimmy oli tosi sympaattinen kaveri.”

”Evakkotarinan saimme Martti Olkinuoralta, joka asui Helsingin Töölössä. Kävin hänen kotonaan tekemässä haastattelun. Evakkolaulun taas saimme Martta Kähmiltä. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin jo kuollut. Kyse oli vanhasta karjalaisesta laulutyylistä. Se esitettiin ilman säestystä. Martta Kähmin löysimme Maailman musiikin keskuksessa äänityksestä vastanneen Jukka Viirin avulla.”

Suomeen asettuneita

Suomen alueella asuvista alkuperäiskansoista pienin on kolttasaamelaiset. Heidän uhanalaista kieltään koltansaamea puhuu enää muutama sata ihmistä. ”Kolttasaamelainen Jaakko Gauriloff oli mukana levyllä suomenkielisellä kappaleella ’Miksi näin on?’. Hän oli melkoinen persoona. Tapasimme hotellihuoneessa. Hän kertoi kolttien tarinan ja puhui myös koltan kielen asemasta Suomessa.”

Vuonna 1939 syntynyt Gauriloff kertoo Réfugiés-kirjassa, miten ja miksi hän joutui jättämään kotinsa:

“Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheemme joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana saimme kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1944 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650−700 kolttasaamelaista.

Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki-Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.

Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.”

Haasteltavien taustat olivat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli asuminen Suomessa. ”Mukana ei ollut hiljattain Suomeen tulleita. Kaikki olivat ehtineet jollain lailla asettua tähän yhteiskuntaan. Aika monella oli myös töitä. He eivät olleet mitään ammattimuusikoita, vaan ihmisiä joilla oli kiinnostava tarina ja musiikillista taustaa. Minä haastattelin ihmiset ja kirjoitin tekstit. Mikko oli jonkinasteinen tuottaja, tosin hän ei juurikaan asettanut ehtoja. Biisivalinnat tulivat artisteilta itseltään.”

Yhteistyöstä Mikko Saarelan kanssa Kuikka-Uçarilla on vain hyvää sanottavaa. ”Hän oli lempeä ja lupsakka. Hän ei asettanut projektille tahtia tai määräillyt, vaan toimi hyvin rauhallisesti. Ilmapiiri oli rento ja Mikon kanssa oli hyvä tehdä yhteistyötä.”

Yksi Réfugiésin tarinan kertojista on kongolainen Esther Leander. Hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 1999. Hän esittää levyllä perinteisen kongolaisen laulun ”Malaika”. Leander on taistellut itsensä ja lastensa puolesta, jotta he pääsivät osallistumaan suomalaiseen arkeen. Hänen kotoutumisensa Suomeen onkin menestystarina. Leander luki itsensä kauppatieteiden maisteriksi ja toimii tätä nykyä projektipäällikkönä Hämeenlinnassa. Lähtökohdat olivat kuitenkin rankat.

Esther Leander kertoo kirjassa:

“Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehille mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet vaitonaisia.

Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.

Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän oli joutunut vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.”

Teksti Timo Kalevi Forss

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Holtitonta hoivaa

Pahoittelemme-sana on kuultu usein uutisissa, joissa on käsitelty hoivayritysten rikkomuksista seurannutta jälkipyykkiä. Aivan kuin tämä yksittäinen sana korjaisi pitkään jatkuneet väärinkäytökset. Kyseessä on toimijat, joiden tulisi huolehtia heikoimmista, mikä tekee esille nousseista asioista vielä vaikeammin hyväksyttäviä. Työskentelen itse sosiaalialalla, jolle rantautuneiden suurten pörssiyritysten korulauseita olemme pitkään ihmetelleet kollegoiden kanssa. Yritysten toiminnan tarkoitus kun on viime kädessä tehdä omistajilleen tulosta. On yksinkertaista matematiikkaa, että tulosta voi syntyä vain tinkimällä suurimmasta kuluerästä, henkilöstöstä. Voiton tavoittelu ei sovellu sote-alalle. Sen vuoksi palvelut tulisi ensisijaisesti järjestää julkisin varoin, jolloin toiminnan ja valvonnan on myös oltava avointa ja läpinäkyvää.

Mitkä sitten ovat hoivayritysten menestystekijöitä? Menestyksen luo suurin menoerä eli henkilöstö. Miksi henkilöstö on hyväksynyt tilanteen? Missä on ammatillisuus ja työn etiikka, kun tilanne on hyväksytty vuosikausien ajan? Osa perustelee valintaansa kenties sillä, ettei voinut lähteä ja jättää asiakkaita ”pulaan”. Kärsijänä on kuitenkin se samainen asiakaskunta, jonka eteen varmasti jokainen sote-alan ammattilainen haluaa tehdä työnsä parhaan osaamisensa mukaan.

Mieleeni on jäänyt tarina, jossa lautaseinään hakattiin naula jokaisesta pahasta teosta ja jokaisesta hyvästä teosta naula puolestaan poistettiin. Kun seinä oli jälleen naulaton, olivat reiät silti jäljellä muistuttamassa jokaisesta pahasta teosta.

Yritykset käyttävät hyväkseen niitä mahdollisuuksia, joita lainsäädäntömme tarjoaa yhdistettynä puutteelliseen valvontajärjestelmään. On vaadittava ja tehtävä konkreettisia korjauksia, joilla vaikutetaan asiakkaiden saamaan hoitoon ja kohteluun. Uusien lainsäätäjien rekrytointihan on jälleen käynnistynyt, ja meistä jokainen toimii työnantajana huhtikuussa. Soveltuvuuskokeet voisivat olla paikallaan tässäkin rekrytoinnissa jo hakuvaiheessa. Tämänhetkisen täysin järjettömältä vaikuttavan politiikanteon muuttaminen on merkittävä keino vaikuttaa – myös sote-alan asiakkaiden hoitoon.

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Ay-väen rauhanpäivät

Ammattiyhdistys- ja rauhanihmisiä kokoontui 12.–13.1. Saloon Kulttuuritalo Kivaan. Ay-väen rauhanpäivät on Työpaikkojen rauhantoimikunnan ja Suomen Rauhanpuolustajien yhdessä järjestämä kaikille avoin yleisötilaisuus, joka pidetään vuosittain eri paikkakunnilla. Tapahtuma koostuu paneelityyppisistä seminaareista sekä asiantuntija-alustuksista ja teemaryhmistä.

Salossa osanottajia oli kahden päivän aikana yhteensä 120.  Seminaarien ohella Salossa valittiin 27-jäseninen Työpaikkojen rauhantoimikunta uudelle kaksivuotiskaudelle. Jäseniä on 10:stä eri ammattiliitosta ja 11:sta eri kaupungista. Puheenjohtajana jatkaa Tanja Pelttari (JHL) ja varapuheenjohtajana Keijo Hiltunen (JHL).

Seuraavat Ay-väen rauhanpäivät järjestetään 11.–12.1.2020 Riihimäellä.

Työpaikkojen rauhantoimikunnan jäsenet 2019–2020:

Aalto Riikka, JHL, Helsinki
Ailasmaa Eija, JHL, Rauma
Bäckman Bjarne, JHL, Espoo
Gren Janne, RL, Lohja
Heikkilä Eija, PAU, Vantaa
Hiltunen Keijo, JHL, Vantaa
Houma Päivi, SuPer, Lahti
Jalovaara Tarja, TEK, Tampere
Koivu Talvikki, PAM, Helsinki
Kuusniemi Kauko, RL, Tampere
Kärnä Riitta, JHL, Helsinki
Lehtola Satu, JHL, Lahti
Leskinen Ari, PRO, Vantaa
Lilja Juhani, PRO, Helsinki
Lintunen Iina, JHL, Lappeenranta
Pelttari Tanja, JHL, Porvoo
Piirainen Matti, RL, Helsinki
Räsänen Jaana, JHL, Helsinki
Sagulin Anja, JHL, Lahti
Salmén Päivi, SuPer, Helsinki
Sirén Jouni, Akava, Tampere
Sulopuisto Ari, RL, Joensuu
Suonperä Arjo, Lakimiesliitto, Espoo
Tallbacka Helmer, SEL, Helsinki
Valonen-Ylimaz Kristiina, JHL, Turku
Wallin Katja, JHL, Helsinki
Ylismäki Kikka, JHL, Helsinki

Puheenjohtaja: Tanja Pelttari
Varapuheenjohtaja: Keijo Hiltunen

Tulevan hallitusohjelman suuntaviivoja esittivät Tomi Nieminen (vas.), Åsa Gustafsson (r.), Ilkka Kantola (sd.) ja Pertti Vallittu (kd.). Kuva Juha Huttunen
Emeritusprofessori Antero Honkasalo kartoitti ilmastonmuutoksen haasteita rauhanliikkeelle ja yhteiskunnalle. Kuva Juha Huttunen
Europarlamentaarikko Merja Kyllönen kertoi, mihin toimiin EU on ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa ryhtynyt. Kuva Juha Huttunen
Tulevan hallitusohjelman suuntaviivoja esittivät Tomi Nieminen (vas.), Åsa Gustafsson (r.), Ilkka Kantola (sd.) ja Pertti Vallittu (kd.). Pekka Turunen

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta ei anna periksi

Työpaikkojen rauhantoimikunta on Rauhanpuolustajien kyljessä toimiva verkosto, joka koostuu rauhantahtoisista ay-aktiiveista. Rakennustyömies Toivo Koivistolla on kokemuksia sen toiminnasta useiden vuosikymmenten ajalta.

 

Rauhanpuolustajien piirissä pyrittiin jo varhaisessa vaiheessa 1950-luvulla olemaan kosketuksissa työväestöön ja ammattiosastoihin. Toiminnan vakiinnuttua Työpaikkojen rauhantoimikunta perustettiin vuonna 1974. Vuonna 2014 Hyvinkäällä järjestetyillä Ay-väen rauhanpäivillä Työpaikkojen rauhantoimikunnan entiset puheenjohtajat Mauri Perä ja Sorjo Saarinen kertoivat toimikunnan historiasta.

”Vuonna 1950 Rauhanpuolustajiin perustettiin ammattiyhdistysjaosto. Vuonna 1957 perustettiin ay-väen toimikunta, joka otti pari vuotta myöhemmin erityistehtäväkseen organisoida Suomessa Itämeren maiden sekä Norjan ja Islannin yhteistyötä Itämeri-kysymyksessä ja osallistua Rostockin Itämeri-viikkoon. Tuolloin myös SAK:hon perustettiin kansainvälinen jaosto. Se sulautettiin Rauhanpuolustajien ammattiyhdistysjaostoon”, kertoo varhaisvuosista Mauri Perä.

Työpaikkojen rauhantoimikunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin betoniraudoittaja Sorjo Saarinen. Vuoden 1973 Chilen sotilasvallankaappaus ja Vietnamin sota olivat tuolloin uutisotsikoissa.

”Solidaarisuustoiminta oli ay-liikkeen kentällä vahvaa. Oli luonnollista lähteä organisoimaan uudentyyppistä yhteistoimintajärjestöä. Esimerkiksi Chilen vallankaappauksen aikaan Sorjo Saarinen oli Vuosaaren telakan rakennustyömaan pääluottamusmies. Heti kaappausta seuraavana päivä telakalla oli suuri solidaarisuustilaisuus”, kertoo Perä.

Saarinen jatkaa: ”Kun menin aamulla töihin, pojat tulivat kysymään, olenko kuullut että Chilessä on vallankaappaus. Pidimme heti palaverin. Annoin lehdistölle kannanoton, jossa tuomitsimme vallankaappauksen. Telakalla oli tuolloin töissä seitsemisen sataa henkeä. Pidimme kokouksen, josta tieto kulki suusta suuhun. Kokoukseen osallistui viisisataa henkeä. Ruokala oli aivan täynnä. Tämä kertoo siitä, miten hyvin työläiset ottivat asian vastaan. Meillä oli ollut tätä ennenkin joitain rauhantilaisuuksia, jotka liittyivät Vietnamiin. Keräsimme sinne rahaa.”

Yksi ay-liikkeen rauhantoiminnan muotoja oli yhteiskunnallisten puheenvuorojen ja taiteilijoiden esitysten tuominen työmaille. ”Chileläinen Quilapayún-yhtye oli käymässä Suomessa ja saimme sen telakalle esiintymään. Ruokala oli jälleen täynnä ja mestarienkin puolella olivat ovet auki. Yhtye lauloi viimeisenä kappaleena ‘El pueblo unido jamás será vencido’ eli yhtenäistä kansaa ei voi voittaa. Ei tarvinnut sanoa kenellekään, että ottakaa kypärät pois päästä. Kaikki nousivat seisomaan ja ottivat ne pois. Se oli vaikuttava tilaisuus”, kertoo Saarinen.

DUUNAREILTA TÄYSI TUKI

Ay-liikkeen rauhantoiminta ei rajoittunut vain Helsinkiin. Tampereen seudulla 1970-luvulla vaikuttanut rakennustyömies ja rauhanaktiivi Toivo Koivisto kertoo kokemuksistaan.

”Tampereella koskettavin rauhantoimintaan liittynyt juttu oli Chilen sotilasvallankaappaus vuonna 1973. Siinä yhteydessä mukaan tuli todella kansainvälinen kuvio. Olin töissä rakennuksilla Pirkkalassa ja toimin myös työpaikan luottamusmiehenä. Työpaikalla pidettiin tilaisuus, johon tuli esiintymään chileläisiä pakolaisia. Haimme kukkakaupasta kukat rakennusmestarin kanssa. Kun selitin kukkakaupan myyjälle mistä on kysymys, he antoivat kukat ilmaiseksi. Kaikki lähtivät mukaan mestareita myöten. Se oli aika kova juttu meille duunareille. Oli kysymys todellisesta yhteishengestä ja kaikki symppasivat chileläispakolaisia. Tilaisuus jäi vahvasti mieleen.”

Rakennustyöt toivat Toivo Koiviston pääkaupunkiseudulle vuonna 1983. Hänen elämässään vaihtelivat tuolloin rakennustöihin liittyvät työ- ja työttömyysjaksot. Koivisto oli kuitenkin ollut aktiivinen sekä ay- että rauhanliikkeessä. Niinpä Rauhanpuolustajat palkkasi hänet Työpaikkojen rauhantoimikunnan ensimmäiseksi kokopäivätoimiseksi työpaikkasihteeriksi.

”Minulta kysyttiin, haluaisinko tulla töihin rauhantoimikuntaan. Sen toiminta oli laajentunut ja monipuolistunut ja sinne tarvittiin joku hoitamaan käytännön asioita. Aloitin rauhantoimikunnassa syksyllä 1984”, kertoo Koivisto.

Sorjo Saarinen opasti Koiviston uudelle työmaalleen. ”Kaikki, jotka toimivat rauhanliikkeessä, tunsivat Sorjon. Hän väänsi minulle rautalankamallia ja kertoi miten järjestöasiat hoidetaan. Aloin järjestää yhteyksiä ay-liikkeeseen. Minulla oli jonkin verran kokemusta ja yhteyksiä rakennuspuolen ay-liikkeeseen, mutta myös muihin liittoihin. Aika nopeasti pystyin laajentamaan kontaktejani. Työpaikkani oli Rauhanpuolustajien Bulevardin-toimistolla”, kertoo Koivisto.

Koivisto piti työstään ja koki sen tärkeäksi. Työn tulosten mittaaminen vaati kuitenkin aivan uudenlaista ajattelua. ”Kun olin raksalla ja kaivoin ojaa, niin työpäivän päätyttyä näin montako metriä tuli. Sen sijaan kun viikon päätyttyä yritti katsoa, paljonko rauhantyötä oli tullut tehtyä, sitä pitikin miettiä tarkemmin. Tämä oli minulle suurin muutos näiden kahden työn välillä. Rauhantyössä oli vaikeampi nähdä työn tulosta selkeästi”, Koivisto sanoo.

KANSAINVÄLISTYMISTÄ

1980-luku oli koko rauhanliikkeelle aktiivista aikaa. Kylmän sodan varjossa rauhanmarssit keräsivät valtavat määrät osallistujia kaikista kansanryhmistä. Rauhanpuolustajien jäsenmäärä laskettiin useissa kymmenissä tuhansissa. Tämä heijastui myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan toimintaan.

Toivo Koivisto kertoo: ”1980-luvulla oli vauhti päällä ja työpaikkatilaisuuksia oli paljon. Olin organisoimassa niitä. Tuohon aikaan järjestettiin vielä tapahtumia työpaikoilla. Menimme ruokatunnilla keskustelemaan jostain sovitusta aiheesta. Joskus mukana oli taiteilijoita, joskus pidettiin yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Aiheina olivat esimerkiksi asehankinnat tai euro-ohjusten vastustaminen. Työpaikkojen rauhantoimikunta oli myös mukana järjestämässä mielenosoituksia. Vääntö oli kovaa, mutta tekijöitäkin löytyi. Meitä saattoi olla 15 ihmistä istumassa pöydän ääressä miettimässä miten ja missä rauhankulkueita järjestetään.”

Toiminta oli myös kansainvälistä. Jo vuonna 1974 Työpaikkojen rauhantoimikunta teki kerran vuodessa matkan Leningradiin ja traditio on säilynyt vaikka kaupungin nimi on vaihtunut Pietariksi. Koivisto kertoo kansainvälisestä ay-toiminnasta: ”Mukana oli myös Nicaragua-solidaarisuustyötä. Keräsimme tukimaksuja ja levitimme Nicaragua-kampanjan julisteita työpaikoille. Meillä oli vuosittain kaksi vierailua Neuvostoliiton ammatillisesta keskusjärjestöstä. Sieltä saapui 1–2 henkilöä ja järjestin heille kierroksia suomalaisilla työpaikoilla. Vierailimme myös eri ammattiliitoissa kuten SAK:ssa, TVK:ssa, Akavassa ja STTK:ssa. Kiersimme eri puolilla maata aina Torniota myöten.”

LAMA VAAN EI LAMAANNUS

Käänne huonompaan seurasi 1990-luvun alussa. Muun muassa lama, valtionavun leikkaukset ja Neuvostoliiton romahtaminen ajoivat Rauhanpuolustajat ja sitä kautta myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan suuriin vaikeuksiin. Toivo Koivisto jouduttiin irtisanomaan työpaikkasihteerin työstään vuonna 1992.

Periksi ei kuitenkaan annettu. Se mistä ennen maksettiin, tehtiin nyt vapaaehtoistyönä. ”Olin 1990-luvulla rauhantoimikunnan sihteerinä vapaaehtoispohjalta. Hommat tehtiin kuten ennenkin, mutta palkkaa ei saatu. Ennen meillä oli 264-neliöinen toimisto Bulevardilla. Se vaihtui 42 neliöön Hämeentiellä. Siellä oli toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro yksin duunissa. Sitä ennen oli töissä ollut yli kymmenen henkeä”, Koivisto kertoo.

Sitkeällä puurtamisella ja tiukoilla järjestelyillä Rauhanpuolustajien velat saatiin maksettua. Järjestö haluttiin pitää pyörimässä, vaikka sen alasajoakin oli esitetty. Pekka Koskinen, Rauhanpuolustajien puheenjohtaja 1990-luvulla, saa toiminnastaan runsaasti kiitosta. Mauri Perä kertoo: ”Rauhanpuolustajat oli konkurssin partaalla. Koskisen Pekka sanoi erään huoltoaseman takahuoneessa, että Rauhanpuolustajat rakennetaan itsensä näköiseksi ja kokoiseksi. Suuri toimisto muuttui kokoon huone ja keittokomero. Sitten seurasi uusi alku. Työpaikkojen rauhantoimikunta epämuodollisena organisaationa ja jumalattoman uskollinen jäsenkunta pitivät Rauhanpuolustajat hengissä.”

Toivo Koivisto on samoilla linjoilla: ”Pekka Koskinen teki viimeisen päälle arvokasta työtä. Ilman häntä Rauhanpuolustajat ei olisi selvinnyt millään. Hän teki valtavan työn järjestön eteen. Pulut oli velkaantunut ja velat maksettiin takaisin vähintäänkin kahteen kertaan, sillä alkuun jouduimme maksamaan pankille pelkkiä korkoja. Se oli ankaraa aikaa.” Koivisto muistuttaa, että myös muun muassa Kimmo Snellman, Jussi Lilja, Arvi Juntunen, Eila Pelttari ja nykyinen puheenjohtaja Tanja Pelttari ovat tehneet arvokasta ja pyyteetöntä työtä Työpaikkojen rauhantoimikunnan eteen.

Toivo Koivisto summaa vielä Työpaikkojen rauhantoimikunnan ja koko rauhanliikkeen merkityksen tänä päivänä: ”Pidän tärkeänä, että toimikunnan työssä olisi hyvät yhteydet työpaikoille. Toimikuntaan pitää kuulua ihmisiä, jotka ovat duunissa ja edustavat mahdollisimman useita eri ammattijärjestöjä. Minulla on ollut vuosikymmenien ajan yhteydet työttömien liikkeeseen ja olen yrittänyt saada heitä mukaan. Syrjäytyminen on pahin juttu, mitä työttömälle voi tapahtua. Työttömätkin voivat hakea omalta ammattijärjestöltään tukea vaikkapa Ay-väen rauhanpäiville osallistumiseen. Jos rauhanliikkeen aktiivit löisivät hanskat tiskiin, se näyttäisi tosi pahalta. Olen sitä mieltä, että toivoa on oltava aina. Periksi ei pidä antaa. Hommat tehdään niillä voimilla, mitä kulloinkin on.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Teemu Matinpuro

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Puolitoista astetta

Eduskuntapuolueet kokoontuivat lokakuussa turisemaan säistä ja ilmasta ns. pyöreän pöydän ääreen juuri ilmestyneen ilmastonmuutosraportin (IPCC) vuoksi. Teknis-ekonominen politiikka ei ole kyennyt kasvattamaan turvallisuutta ja rakentamaan luottavaista tulevaisuutta. Tulos on nähtävissä ympärillämme.

Pitkään kehittynyt ja nopeasti kiihtyvä ilmastonmuutos järkyttää asiantuntijoita. Ympäristöekonomian professorin Markku Ollikaisen mukaan hiilen tuotannosta luopuminen on faktaa. On poljettava turpeentuotanto suohon, mihin riittää liikenteen päästöjen puolitus vuoteen 2030 mennessä? Risukasojen toimittaminen prosessiin loppuu ja järvien ruskettumisen edistäminen estyy. Turpaan tulee peruskansalaiselle, jolla lämpö nousee energialaskun lihoessa vuosirenkaiden tapaan, vaikka haalea vesi kiertää jo nyt pattereissa. Saanhan anteeksi, jos en lentele Acapulcoon taikka Mallorcalle ja voin lisätä lämpöä vaikka vain muutaman asteen? Kohdistuuko ilmastonmuutoksen hidastaminen ja kustannusten nousu tasapuolisesti kansalaisiin? Onko valinnoilla todella väliä vai annetaanko toisten jatkaa kuten ennenkin? Miten tasapuolinen maamme on ja toteutuuko kohtuullisuus ihmisten kantokyvyn mukaisesti, vaikka pieni ryhmä ei halua tinkiä omistaan yhtään? Onko sivistyksellä vaikutusta ja kaskeavatko yhteiskunta- ja humanistiset tieteet alaa ekonomialta ja tekniikalta?

Ilmasta käsin Suomen maanpinta näyttää mosaiikkiselta ja suuriakin alueita puhkovat teollista tuotantoa ruokkivat suonet. Taiteella ja kulttuurilla on esi-isiemme aikoina ollut vahva vaikutus ihmisiin luonnon avulla. Tutkija Heikki Simola innostaa tekemään havaintoja ympäristön muutoksista. Meidän tulisi ottaa kantaa paljon voimakkaammin myös tarpeeksi laajojen alueiden rauhoittamiseksi kaikelta tehohyödyntämiseltä, jota hoidoksi ei voi kutsua. Monimuotoisuus katoaa ja luonnollinen kiertokulku häiriintyy. Hiilinielujen kyky sitoa hiilidioksidia on vaikuttava. Väitetään esimerkiksi, että Brasilian sademetsien monimuotoinen luonto runsaine eläin- ja kasvilajeineen käyttää sen hiilidioksidin minkä se tuottaa. Suurena uhkana on kuitenkin luonnonmetsien muokkaaminen, joka nykyisellä hakkuutahdilla aiheuttaa katastrofin kymmenen vuoden sisällä.

Todellisuuden fraasit ja teot ovat kuin satujen ihmeellisestä maailmasta ja sen havaitseminen on lisännyt kehonlämpöä tekstin aikana ehkä puolellatoista asteella.

 Keijo Hiltunen
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan varapuheenjohtaja.

Ay-väen rauhanpäiville 12.-13.1.2019 voi jo ilmoittautua

Seuraavat Ay-väen rauhanpäivät  järjestetään 12.–13.1.2019 Salossa.

Ay-väen rauhanpäivät on vuosittain järjestettävä kaikille avoin seminaaritapahtuma. Korkeatasoisten alustajien kuulemisen lisäksi ihmiset osallistuvat aktiivisesti keskusteluihin, mihin tarjoavat oivan mahdollisuuden työryhmät mielenkiintoisine aiheineen.
Voit osallistua koko viikonloppuun tai vain osaan ohjelmasta. Ohjelma on tekeillä ja sitä päivitetään tänne.

ILMOITA YKSI IHMINEN
ILMOITA RYHMÄ

Vuoden 2019 rauhanpäivät järjestetään Salossa, jossa valitaan myös Työpaikkojen rauhantoimikunta kaudelle 2019–2020.

Seminaaritilana on Kulttuuritalo Kiva (Horninkatu 21) ja osallistujien majoitus, ruokailut, teemaryhmät ja illanvietto puolestaan Sokos Hotel Rikalassa (Asemakatu 15).

Seminaaripaketti sisältää majoituksen, ohjelman, ruokailut, illanvieton sekä koosteen.
– Seminaaripaketti 2 hh la–su 125 €
– Seminaaripaketti 1 hh la–su 160 €
– Seminaaripaketti ilman majoitusta 80 €

Yksittäiset lipukkeet:
– Lauantain lounas ja kahvit 25 €
– Sunnuntain lounas ja kahvit 25 €
– Illanvietto lauantaina 30 €

Listätietoja rauhanpäivistä täältä.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Sanat ja teot

tanja4”Mitä ihmettä Suomessa oikein ajatellaan?”, päivitteli ulkomailla asuva ystäväni. Istuimme iltaa kesälomalla ja puhuimme Suomesta ja viime vuosien päätöksistä. ”Täällähän on paljon yksityisiä toimijoita, mutta jokin raja kuitenkin. Ei ole mitenkään mahdollista, että posti, liikenne tai muu valtion kannalta oleellinen toiminta yksityistettäisiin”, hän jatkoi. Keskustelun kääntyessä terveydenhoitoon pohdimme, miksi maailman parhaimmistoa oleva järjestelmä tieten tahtoen romutetaan. Millainen on tulevaisuuden Suomi, jos sama linja jatkuu? ”Eikö pitäisi käydä keskustelua siitä, miksi talouden pitää kasvaa sen sijaan, että mietitään kuinka se saadaan kasvamaan? Ketä kasvu hyödyttää? Miksi lähempänä nollaa oleva lukema ei riitä?”

Nyt olen palannut arkeen ja luin puolustusvoimien taistelunäytös- ja kesäkiertueesta: pelkästään elokuun aikana tapahtumia oli 12. Musiikilla mainostettuun kiertueeseen oli sisällytetty kalustonäyttelyitä ja toimintanäytöksiä. Taistelunäytöksissä puolustusvoimat esitteli asejärjestelmien suorituskykyä. Kun katsoo puolustusmenoja on helppo ymmärtää, miksi sotakalusto on saatava markkinoitua suurelle yleisölle sirkushuvien kera. Samaan aikaan valtioneuvoston vuoden 2019 talousarvioesityksessä rauhantyön avustuksia suunnitellaan leikattavan noin 30 prosenttia. Taas olemme tässä tilanteessa, huokaisen.

Lueskelen päivitystä Helsingin kaupunginhallituksen hyväksymästä raamista ensi vuoden budjetin valmisteluun. Se tarkoittaisi leikkauksia palveluihin ja työntekijöiden asemaan. Samanaikaisesti kaupunki tekisi voittoa, kuten niin monesti ennenkin. Mietin, mitkä ovat kustannukset tulevina vuosina, jolloin ns. raskaammilla palveluilla on paikattava jälleen kerran sitä, mitä kevyemmistä palveluista on ”säästetty”. Kuinka nämä palvelut voivat vastata tulevaisuudessa tarpeeseen, niitä kun on monin erin tavoin viime vuosina romutettu. Työntekijät tulevat olemaan taas kovilla ja liian moni jää vaille tarvitsemaansa apua. Illan päätteeksi lueskelin lehdestä Helsingin kaupunginvaltuuston hyväksyneen asemakaavan, tunneli autoille, hinta-arvio 160 miljoonaa euroa.

Puheissa korostetaan turvallisuutta ja hyvinvointia, mutta teot ovat päinvastaisia ja lisäävät turvattomuutta. Jäin miettimään ystäväni kysymystä: ”Mitä ihmettä täällä oikein ajatellaan?”

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

Rauhantekijä Tanja Pelttari: Lasten ja nuorten suojelija

Tanja Pelttari työskentelee Suomeen yksin tulleiden, turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa, ja lisäksi hän on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja ja ay-aktiivi. Pelttarin toiminnan takana on arvomaailma, jossa ihmisten auttaminen, monikulttuurisuuden ymmärtäminen, tasa-arvoisuuden edistäminen ja ruohonjuuritason työ rauhan puolesta ovat tärkeitä peruspilareita.

Tanja Pelttarin maailmankuvan kehittymiseen on vaikuttanut keskeisesti kaksi asiaa. Hänen äitinsä on ollut ja on edelleen aktiivinen monessa järjestössä ja edellytti tyttäreltään mielipiteiden perustelemista. Pelttarin opinahjo oli Helsingin Suomalais-venäläinen koulu, SVK, jonka pihapiiriin hän tutustui jo 5-vuotiaana. Hän kävi SVK:ssa esikoulun, ylä- ja ala-asteen 
sekä lukion. Nämä kaikki sijaitsevat samassa pihassa Helsingin Kaarelassa.

Pelttari kirjoitti koulusta ylioppilaaksi 17 vuotta sitten. Luokkatoverit pysyivät koko ajan samoina ja he pitävät edelleenkin yhteyttä toisiinsa.

”SVK on nimenomaan yhteisö. Yksi hieno piirre koulussa oli luokkien välinen kummitoiminta. Oppilaat toimivat toistensa tukioppilaina. Siellä järjestetään paljon tapahtumia, jolloin kouluun tulee vierailemaan vanhoja oppilaita ja opettajia ja nykyisiä koululaisia vanhempineen.”

Tanja Pelttari oppi normaalien kouluaineiden lisäksi SVK:ssa venäläistä kulttuuria, kansainvälisyyttä ja yhteiskunnallista ajattelua. Siellä keskusteltiin paljon, ja oppilaat järjestivät kampanjoita monista ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista.

VIHA-RAKKAUSSUHDE

Taustansa takia Pelttari tuntee suuren itäisen naapurimme paremmin kuin moni muu suomalainen. Ensimmäisen Neuvostoliiton-matkansa hän teki jo kuukauden ikäisenä vuonna 1980. Lapsena hän matkusti maahan usein. ”Minulla oli pienenä Neuvostoliitossa leikkikavereita, joita tapasin kun kävimme siellä. Kouluaikana
 kävin kolmena vuonna kesäaikaan koulua siellä ja asuin venäläisessä perheessä. Näiden perheiden
lapset taas ovat vierailleet meidän luonamme Suomessa.”

Pelttari näkee Venäjässä sekä hyvää että pahaa. ”Minulla on viha-rakkaussuhde Venäjään. Nyky-Venäjän toiminnassa on paljon sellaista, jota en hyväksy
ja joka tuntuu todella pahalta.” Toisaalta Pelttari kertoo ärtyvänsä siitä, kun suomalaiset puhuvat Venäjästä tietyllä tavalla, varsinkin jos puhujat eivät ole koskaan edes käyneet maassa.

Pelttari rakastaa venäläistä kulttuuria ja venäläisiä ihmisiä. ”Vihaan nyky-Venäjän propagandaa ja sitä kuinka paljon ihmisiä siellä valvotaan. On karmeaa, etteivät ihmiset Venäjällä saa olla sellaista kuin ovat. Seksuaalivähemmistöjen asema on huono, ja Venäjällä dekriminalisoitiin tänä vuonna naisiin kohdistuva perheväkivalta. Siellä nostetaan myös esiin isänmaallisuutta ja sotilaallista mahtia ikävällä tavalla.”

Pelttari arvostaa suuresti
 sitä, kuinka ystävällisiä ihmiset Venäjällä ovat. ”Tähän vaikuttaa 
se, että pystyn käyttämään heidän omaa kieltään. Venäläiset ovat myös todella ylpeitä kulttuuristaan.”

HYÖDYLLISET KESÄLOMAT ULKOMAILLA

Vaikka Tanja Pelttarin kosmopoliittisuus on auennut hänelle nimenomaan Venäjän kautta, ei hänen kansainvälisyytensä rajoitu siihen. Jo pienestä pitäen hänen perheensä matkusti paljon ja Tanja kasvoi monikulttuurisuuden hengessä.

”Olen ollut au pairina Belgiassa. Jo sitä ennen olin matkustellut paljon Euroopassa ja ollut mukana erilaisissa projekteissa. Kun olin yläasteikäinen, äidilläni oli periaate, että kesätöitä ei tarvitse tehdä, jos loma-ajat käyttää hyödyllisesti. Olin näillä hyödyllisillä kesälomillani muun muassa Suomessa lastenleireillä ohjaajana sekä Rauhanpuolustajien ja Vaihtoehto EU:lle -järjestön tulevaisuuden konferensseissa. Teimme esimerkiksi Baltian läpi bussimatkan, jonka aikana esitimme katuteatteria ja osallistuimme konferenssiin.”

Pelttarin kesiin kuului myös ulkomaisia leirejä, kielikursseja ja vierailuja perheissä eri Euroopan maissa. Vuonna 1997 hän kävi Kuubassa nuorison ja opiskelijoiden festivaalilla. Siellä hänen isäntäperheensä ei osannut muuta kuin espanjaa, joten kommunikointi sujui fraasisanakirjan avulla.

LASTENSUOJELIJA

Tanja Pelttari on koulutukseltaan sosionomi (ylempi AMK). Päätyminen sosiaalialalle ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, sillä lukion jälkeen hän haaveili ihmisoikeusjuristin urasta. Pelttarin esikuvana toimi Rauhanpuolustajien entinen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Pekka Koskinen (1943–2011).

”Arvostan hänen ajattelutapaansa ja olen käynyt hänen kanssaan paljon keskusteluja. Pekka ei koskaan ajatellut, että rauhanpuolustaminen olisi vain sodan vastustamista. Hän ajatteli, että kyseessä on laajempi kokonaisuus. Pekalla oli hieno tapa ajatella kokonaisuuksia ja niihin liittyviä syy-seuraussuhteita. Jos jokin yksittäinen tapahtuma aiheutti ison kohun, Pekka ei lähtenyt siihen mukaan. Sen sijaan hän mietti, mitä kohun taustalla on ja miten asia voidaan ratkaista.”

Pekka Koskisella oli tapa kohdella kaikkia ihmisiä yhtä arvostavasti. Tällaisen ajattelu- ja elämäntavan Tanja on asettanut itselleen tavoitteeksi. ”Muistikuvani mukaan hänellä oli myös aina aikaa keskustella.”

Lukion jälkeen Pelttari pyrki oikeustieteelliseen. Hän ajatteli, että ihmisoikeusjuridiikalla olisi mahdollisuus vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään ja niin heitä voisi auttaa eniten. ”Hylkäsin tuon haaveen kuitenkin Belgiassa, koska en ole mikään yksityiskohtiin paneutuja.”

tanja8
Pelttaria huolestuttaa yhteiskuntamme vaihtoehdoton tehokkuusajattelu, jossa jyvät seulotaan akanoista yhä aikaisemmin.

Pelttari on aina viihtynyt hyvin lasten ja nuorten parissa. Hänelle yöskentely nuorisoleireillä ja päiväkodeissa oli tuttua jo kouluajoilta.
”Minulla oli alalta kokemusta
 ja havahduin myös ajatukseen,
 että minulla olisi hyvä olla joku ihan oikea ammatti. Sosionomin koulutus kiinnosti lisäksi laajuutensa takia. Luin jo lukiossa lähes kaikki mahdolliset kurssit mitä lukio tarjosi, paitsi uskonnon ja kemian kurssit. Lukeminen oli mielestäni kivaa. Jatko-opintojen kanssa kävi vähän samalla tavalla. Valitsin syventäviksi opinnoiksi lastensuojelutyön, valtion ja kunnan palvelut, varhaiskasvatuksen
 ja erityiskasvatuksen, jotta saisin kelpoisuuden lastentarhanopettajan tehtävään. Harjoittelun jälkeen ymmärsin myös, etten voi tehdä lastensuojelutyötä ymmärtämättä lasten vanhempien taustoja. Tämän takia opiskelin myös syventävinä opintoina päihde- ja kriminaalityötä sekä mielenterveystyötä.”

Opinnot sijoittuivat vuosiin 2004–2007. Tanja oli mukana Helsingin ja Pietarin kaupunkien välisessä lastensuojeluprojektissa, johon hän pääsi mukaan opiskelijana. Tätä kautta hän päätyi töihin lastensuojeluun.
”Valmistumiseni jälkeen olin töissä ohjaajana lastenkodissa. Päädyin hieman vahingossa lastenkodin osaston vastaavaksi ohjaajaksi. Työskentelin siellä äitiyslomaani asti vuoteen 2014.”

Äitiysloman jälkeen Tanja alkoi jälleen opiskella. ”Pojan syntymän jälkeen halusin olla kotona lapsen kanssa pitkään. Hakeuduin opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Suoritin opinnot niin, että poikani oli 2,5-vuotias mennessään päiväkotiin vuonna 2016. Silloin palasin töihin. Työnantajani oli vaihtanut töitäni, 
ja aloitin työskentelyn perheryhmäkodissa vastaavana ohjaajana Suomeen yksin tulleiden turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa.” Opiskelun tekivät mahdolliseksi aikuiskoulutusraha, mutta etenkin avomies ja pojan isovanhemmat.

OIKEISSA TÖISSÄ

Maailma on muuttunut rajusti vuodesta 2007. Tanja Pelttarin
nykyisessä työpaikassa suomalainen todellisuus törmää globaaliin todellisuuteen konkreettisella tavalla. Hän katselee nykypäivää kulmasta, joka ei avaudu ihan jokaiselle kansalaiselle.
”Ehkäpä kulmani on väärä, sillä olen työskennellyt koko työurani marginaaliryhmien kanssa. Näkökulmani ei ole välttämättä todellinen.”

Pelttarin tekemä työ on kuitenkin ehdottoman tärkeää. Hän jos kuka voi sanoa hyvin omintunnoin olevansa ”oikeissa töissä”. Toisaalta yhteiskunnan arvot ovat koventuneet, vihapuhe täyttää netin ja Tanja Pelttarin työn kaltaista ihmisoikeuksia vaalivaa toimintaa saatetaan nykyään kritisoida ankarastikin.

”Ihmisten asenteet ovat muuttuneet todella paljon. Nykyään keskitytään vain omaan ja oman perheen hyvinvointiin. Olen miettinyt onko se ihmisten oma valinta vai yhteiskuntamme luoma pakko.”

Pelttaria huolestuttaa nyky-yhteiskuntamme vaihtoehdoton tehokkuusajattelu, jossa jyvät seulotaan akanoista yhä aikaisemmin.
”Lapset joutuvat kilpailemaan keskenään yhä varhaisemmassa vaiheessa. Koululaiset joutuvat valitsemaan ratkaisevia opintojaan hyvin nuorina. Itse olen opiskellut vähän sitä sun tätä ja aika paljon. Nykyään vaihtoehtoja kavennetaan koko ajan.”

Sen lisäksi että eriarvoistuminen tuntuu kasvavan Suomen sisällä, globaalin eriarvoisuuden mittakaava on niin suuri, että yksilön
voi olla sitä vaikea hahmottaa. Kun maailma tulee kylään, se saattaa aiheuttaa meille shokin. Jotkut vaipuvat epätoivoon.

”UNCHR:n tilastojen mukaan
 yli puolet kaikista maailman pakolaisista on alaikäisiä. En tekisi työtäni, jos kokisin että se on epätoivoista. Jo lastensuojelussa olin tekemisissä lasten kanssa, joilla oli vaikea tausta. Heillä oli kuitenkin jonkinlaisia verkostoja Suomessa ja perustaitoja kuten kielitaito ja se, että on kasvanut tähän yhteiskuntaan.”

Alaikäisiltä turvapaikanhakijoilta tällainen peruspohja puuttuu. Pelttari innostuu hehkuttamaan heistä välittyvää inhimillisyyttä. ”Nämä lapset ovat ihan mielettömiä. He ovat aivan ihania. Toisaalta he ovat myös välillä todella rasittavia.”

HEITTEILLE JÄTETYT NUORET

Tanja työskentelee alle 18-vuotiaiden lasten kanssa, joita tulee monista eri maista. Hänen töissään painottuvat luonnollisestikin ne maat, joista on paljon tulijoita Suomeen.

”Olen tehnyt viimeiset puolitoista vuotta töitä pääsääntöisesti afgaanipoikien kanssa. He ovat tulleet Suomeen vuonna 2015. Silloin turvapaikanhakijoita tuli eniten Afganistanista. Tosin nämäkään pojat eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet Afganistanissa.”

tanja7Osa Suomeen tulleista afgaanipojista on syntynyt Iranissa. Pahimmassa tapauksessa Suomi pakkopalauttaa heidät Afganistaniin. Se on heille vieras ja vihamielinen ympäristö, jossa heillä ei ole mitään tulevaisuutta.

”Jos heidät viedään Kabulin lentokentälle, siellä heitä ovat vastassa ääriliikkeet. Nämä nuoret kokevat häpeää siitä, että he ovat lähteneet Eurooppaan. Osa on lähetetty, osa tehnyt valinnan itse. Kun Eurooppakaan ei hyväksy heitä, vaan palauttaa takaisin, on seurauksena kaksinkertainen häpeä. Sitten he ovat ensimmäistä kertaa elämässään Kabulissa. Mihin he menevät?”

Tanja Pelttari on joutunut käymään joidenkin afgaaninuorten kanssa keskusteluja, joissa pohditaan elämää kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen.
”He pohtivat, että jos tappaa itsensä Suomessa, saa valita 
ajan, paikan ja tavan. Sen sijaan Afganistaniin palautuksen jälkeen ei voi tietää, kuka tappaa, missä ja miten. Ei 17-vuotiaan kuuluisi miettiä tällaisia. Toiset ajattelevat, että jos heidät palautetaan, he pyrkivät heti pois maasta.”

Myös alaikäisten turvapaikanhakijoiden perheet luovat heihin painetta. Tosin osan perheet on jo tapettu, mikä sekään ei helpota tilannetta.
”Nämä nuoret kulkevat täällä kaduillamme ja heille huudellaan. Migrin tekemät turvapaikkapäätökset saattavat viedä lähes vuoden. Nuoret ovat löysässä hirressä. He eivät tiedä, onko heillä tulevaisuutta. Sitten
 me olemme heille hokemassa, että yritäpäs nyt säästää rahaa, kun muutat omaan asuntoon. Nuoret vastaavat, ettei säästämisellä ole mitään väliä, kun ei voi tietää, ovatko he tulevaisuudessa Suomessa.”

VALOPILKUT

Tällaisessa tilanteessa rasismi kukkii ja Suomi ensin -tyyppinen ajattelu rehottaa. Yleinen mielipide pakolaisten vastaanottamista kohtaan on muuttunut alati kovemmaksi.

”Pahinta on se, että tällainen ajattelu on nykyään Suomessa hiljaisesti hyväksyttyä päättäjienkin taholta. Se tekee tilanteesta karmean. Suomessa hyväksytään yhteiskuntamme kiihtyvä jakautuminen ja se, että täällä on joukko ihmisiä, joille voi sanoa mitä vain ja heitä voi kohdella miten huvittaa. Näin saattavat ajatella vaikkapa opettajat, vartijat tai poliisit. Se tuntuu todella pahalta.”

Tauti on pesiytynyt kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja rakentavaa keskustelua on vaikea käydä.
”Jos joku yrittää tehdä avauksen, vastassa on vyöry epäasiallista palautetta ja keskustelu muuttuu vihapuheeksi. Tämän jälkeen on turha puhua enää siitä rakentavasta avauksesta. Suomalainen järjestelmä ei toimi maahanmuuton suhteen, vaan meillä olisi todella paljon korjattavaa.”

Turvapaikanhakijoista, heidän tilanteestaan ja kohtelustaan Suomessa saa helposti synkän kuvan. Tanja Pelttari näkee työssään silti useita valopilkkuja.
”Koen upeita hetkiä työssäni joka päivä. On ollut hienoa nähdä, miten vuoden Suomessa olleet pojat ovat oppineet uuden kielen. Jotkut lapsista eivät ole osanneet lukea ja kirjoittaa tänne tullessaan. Nyt he opiskelevat ahkerasti ja kirjoittavat innoissaan koevastauksia koulussa. Ennen Suomeen tuloaan he eivät ole välttämättä koskaan käyneet koulua.”

Pelttari arvostaa myös afgaanipoikien kohteliaisuutta, yhdessä ekemistä ja yhteisöllisyyttä. ”Yhteisöllisyys on todella vahvaa. Me opetamme pojille ja he opettavat meille. Juuri tämän takia tämä on minulle sopiva työ, jonka luontevaksi osaksi monikulttuurisuus tulee. Se on hienoa.”

Saksassa ehdotettiin, että maahanmuutto rajoitettaisiin 200 000 ihmiseen vuodessa. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Jos ihmisellä
 on hätä, häntä on autettava. Tätä filosofiaa noudattaa myös Pelttari. Hän kuitenkin muistuttaa, että maahanmuuttokysymyksissä on tärkeää miettiä maahanmuuton syitä.

”Pitäisi miettiä, miksi ihmiset joutuvat lähtemään kotimaastaan. Pommittavatko länsimaat sinne hieman demokratiaa vai mitä siellä tehdään? Ovatko länsimaat käyttäneet heidän luonnonvaransa? Eurooppa käyttää aika sumeilematta hyväkseen muita maita, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan.”

Mitä tavallinen kansalainen
 voisi sitten tehdä maahanmuuttokysymyksen hyväksi? Asiat
 ovat monimutkaisia. Isot valtiot 
ja suuryritykset jyräävät yksilön. Pienen aktivistijärjestön toiminta on pelkkää kärpäsen surinaa ja lopulta kaikki muuttuvat kyynisiksi. Tanja Pelttari muistuttaa, että pienilläkin teoilla on merkitystä.

”Se, mitä meidän afgaanipojat kaipaavat eniten, on kontaktit
suomalaisiin ihmisiin. He sanovat, että Suomessa on hiljaista. Heillä olisi kova tarve olla osa tätä yhteiskuntaa ja tulla hyväksytyksi.”

AY-TOIMINTA JA RAUHA

Tanja Pelttari on myös ammattiliittonsa Julkisten ja hyvinvointialojen liiton JHL:n aktiivi. Yksi hänen elämänsä punaisia lankoja onkin kiinnostus ammattiyhdistysliikkeeseen. Se on osin vanhemmilta perittyä, koska kotona hän kuuli paljon yhteiskuntaan ja ay-liikkeeseen liittyvää keskustelua.

”Kiinnostuin nuorena Kunta-alan ammattiliitto KTV:n toiminnasta. Siitähän tuli sittemmin JHL. Menin mukaan KTV:hen heidän kansainvälisen toimintansa takia, heillä oli paljon hyviä projekteja. Tämän jälkeen kiinnostivat omat ammatilliset asiat. Oma yhdistykseni on Helsingin Lastensuojelijat JHL ry.”

Vuodesta 2011 Tanja Pelttari 
on toiminut Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtajana. Työpaikkojen rauhantoimikunta eli tuttavallisemmin töpökät koostuu 
eri ammattiliittojen ja ammatillisten keskusjärjestöjen ay-aktiiveista, joita yhdistää kiinnostus rauhankysymyksiin.

”Olen toiminut aikaisemmin töpököiden varapuheenjohtajana 
ja vedin jo silloin aika paljon varsinaista puheenjohtajuutta. Töpököiden hienona ajatuksena on tarjota ay-liikkeessä toimiville mahdollisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen tyytyväinen toiminnan nykyiseen muotoon, jossa kysymys ei ole pelkästään sodan vastustamisesta vaan laajemmalti yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Töpököihin kuuluu eri puolelta Suomea ihmisiä, joista jokainen toimii omassa liitossaan.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Essi Rajamäki

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Sanat voimaannuttaa tai murentaa

Syksyn aikana olen ajautunut kuuntelijana tai keskustelijana mukaan tilanteisiin, joissa on pohdittu yksittäisten ihmisten riittävyyttä ja tekemisten merkitystä.  Millä lopulta on merkitystä? Onko merkitystä sillä että boikotoimme jotakin tuotetta tai yritystä, kirjoitamme lehden mielipidepalstalle, järjestämme seminaareja, jaamme linkkejä somessa tai olemme mukana mielenosoituksessa?

Kuunnellessani eri ihmisten pohdintoja on itselleni vahvistunut käsitys siitä, että suurin merkitys taitaa kuitenkin olla sillä, kuinka kohtaamme toisen ihmisen. Tapahtuupa se sitten ammattilaisena, naapurina, tuttavana tai vieraan kanssa lyhyenä hetkenä bussissa.  Sanoilla, ja tavalla sanoa ne, on suuri voima. Sanat voivat voimaannuttaa tai murentaa, myös sanattomuudella on oma voimansa ja viestinsä.

Sanojen ja kohtaamisen huomasin hyvin myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan äskeisellä seminaarimatkalla Pietarissa. Laakson Matti Turusta oli vuoden tauon jälkeen lähtenyt jälleen mukaan. Bussissa hän muisteli omakohtaisia sodanaikaisia tapahtumia Viipurissa. Laineen Veikko puolestaan muisteli rauhantyötä vuosien varrelta niin Rauhanpuolustajien kuin myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan parissa. Meille nuoremmille heidän muistelot ovat merkityksellisiä, antaen uudenlaisen perspektiivin asioihin. Aikanaan yksi tärkeimmistä Työpaikkojen rauhantoimikunnan tavoitteista oli saada mahdollisimman moneen amamttiosastoon rauhanvastaava ja he onnistuivatkin siinä laajasti. Tämän verkoston takaisin saamisessa rauhanvastaavien tai kv-vastaavien osalta on suuri haaste

Toisin kuin monessa aikaisemmassa keskustelussa syksyn aikana ei Matin ja Veikon puheissa kuulunut epäilystä siitä, onko jollakin toiminnalla, yksittäisen ihmisen teolla, ollut merkitystä vai ei. Heidän kertomuksiaan kuunnellessa vakuutun aina uudelleen siitä, että jokaisella teolla ja tekemättä jättämisellä on merkitys. Myös sillä kuinka puhumme asioista myöhemmin on suuri merkitys, sillä teot muistetaan sen mukaan kuinka niistä kerrotaan ja kuinka niitä arvioidaan

Historian opettajani tapasi sanoa, että on tärkeätä tuntea historia voidakseen ymmärtää nykyisyyttä. Työpaikkojen rauhantoimikunta juhlii ay-väen rauhanpäivillä 40-vuotista taivaltaan. Nyt kaipaamme teidän kaikkien vuosien varrella toiminnassa mukana olleiden panosta, jotta voimme koota yhteen historiaamme. Juhlille ja muisteluille on oma paikkansa illanvietossa ja kuvat vuosien varrelta kertovat tarinaamme. Tuttuun tapaan paneelit ja teemat ovat kuitenkin tiukasti kiinni nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.

Tanja Pelttari

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Keskustellaan turposta

Ay-väen rauhanpäivien paneelissa puntaroitiin Suomen turvallisuuspolitiikan muutoksia.

Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro totesi avauspuheenvuorossaan, että turvallisuuspolitiikkamme muuttuu yksittäisillä päätöksillä, mutta kokonaiskuva jää hämäräksi. Rauhanliike tavoittelee laajaa kansalaiskeskustelua ja poliitikoiden aktivoitumista kysymyksessä. Samoilla linjoilla oli panelisteista edellisen hallituksen poliittinen valtiosihteeri Risto Volanen. Eversti evp. Ossi Kettunen puolestaan piti tuoreen turvallisuuspoliittisen selonteon heikkoutena, ettei siinä ollut kunnolla avattu lähialueemme sotilaspoliittista tilannetta.

Suomi ei ole koskaan ollut impivaarassa. Ympäristön kehitys on aina vaikuttanut radikaalisti Suomen asioihin“, aloitti Risto Volanen. “Perinteisesti Suomen turvallisuus on liittynyt idän ja lännen väliseen suhteeseen. Oma sukupolveni syntyi maailmaan, jossa sotilaallisesta näkökulmasta katsottuna oli olemassa selkeästi itä, länsi ja etelä, ja Suomi harjoitti puolustuspolitiikkaa. Tänään olemme ‘turvallisuukolmiossa’, jonka muodostavat Eurooppa–USA, Eurooppa–Venäjä ja Venäjä–USA. Olipa Venäjä sitten heikko tai vahva, se on aina meille suuri.

Maailmanlaajuisen turvallisuuspolitiikan painopiste on siirtymässä Tyynellemerelle, ja USA:n ja Kiinan keskinäisten välien merkitys kasvaa. Globalisaatio vaikuttaa myös turvallisuuspolitiikkaan, koska asiat verkottuvat ja kytkeytyvät maailmanlaajuisesti toisiinsa. Olemme siis yhä enemmän riippuvaisia toisistamme, mikä ei ole välttämättä huono asia: naapuria ei voi vahingoittaa vahingoittamatta itseään.

Nato-ote kiristyy

Suomi ei ole turvallisuuspolitiikassaan ja sotilaallisessa yhteistyössään koskaan haalinut enemmän vastuuta kuin mitä on pystynyt hoitamaan“, Risto Volanen totesi. “Tätä linjaa ei ole syytä muuttaa.

Volasen näkemys nousi erityisen vahvasti esiin puhuttaessa kuumasta turpoperunasta, Islannin ilmavalvonnasta. Rauhanpuolustajat otti asiaan kantaa jo kesäkuussa 2012. Kannanotossa todettiin, että Islannin ilmavalvontaan osallistumalla Suomi sitoutuisi Naton sotilasstrategian toteuttamiseen Pohjois-Atlantilla ja joutuisimme vastuuseen 2200 kilometrin päässä sijaitsevan Nato-maan ilmapuolustuksesta.

Kylmän sodan jälkeinen linja on ollut, että kannamme osaltamme vastuun pohjoismaisesta turvallisuudesta, mutta Baltiasta samoin kuin Islannista vastaa Nato“, kiteytti Volanen. “Meillä riittää töitä oman maamme turvallisuudessa. Pohjoismainen yhteistyö on kannatettavaa, mutta Islantiin meneminen on viesti suunnasta, jonne olemme menossa. Minä en sitä suuntaa kannata. Islannin auttaminen tarkoittaa muun muassa sitä, että valvonnnan ajaksi integroidumme Naton ilmapuolustusjärjestelmään. Oma poliittinen kannanottoni on, että päättäjämme eivät tiedä, mistä he päättävät: ilmavalvonta on reaalista, ympärivuorokautista ilmarajojen puolustustoimintaan osallistumista.

Volanen paljasti myös, että Suomen puolustusvoimien yhteensopivuus Naton ja USA:n asejärjestelmien kanssa on paljon suurempi kuin yleensä tiedetään. Tämä aiheuttaa riippuvuutta USA:sta, kun esimerkiksi Hornetien järjestelmien päivitys on kiinni aseiden toimittajista.

Kun puolustusvoimien Nato-yhteensopivuutta on kehitetty, on oletettu, että meillä on rooli myös pohjoismaiden ja Baltian turvallisuuden valvonnassa. Riskinä on, että kun olemme teknologisesti sitoutuneet Naton ja USA:n järjestelmiin, ajaudumme yhä uusiin hankkeisiin esimerkiksi juuri Islannin suuntaan.

Suursotaa ei estetä risteilyohjuksilla

Ossi Kettunen piti hallituksen selonteon toisena heikkoutena, ettei se sido puolustushallintoa eikä valtiota. “Sitovuuteen tarvitaan riittävä parlamentaarinen edustus, nyt selonteossa on mukana liikaa liike-elämää.”

Kettusen mielestä pohjoismaista sotilasyhteistyötä “hypetetään”. Hän kääntäisi suunnan huoltovarmuuteen ja energian sekä ruoan saatavuuden varmistamiseen.

Geopoliittinen asemamme tarkoittaa että, iso linjamme, on Itämeri, eli Tanska, Saksa, Puola, Ruotsi, Venäjä ja Baltian maat. Venäjä on pidettävä mukana pohjoismaisessa yhteistyössä. Lisäksi on huolehdittava, että Jäämeri ei militarisoidu.

Keskustelussa sivuttiin Suomen risteilyohjushankintoja, joita Kettunen perusteli muun muassa Venäjän Iskander-ohjusten uhkalla. Matinpuro totesi, että sillä hetkellä, kun Iskanderit ovat taivaalla, olemme sellaisen suursodan kynnyksellä, ettei meidän aseillamme mitään torjuta.

Viisainta on välttää suursota. Mutta missä ovat aloitteet, joilla torjutaan esimerkiksi arktisen alueen sodan uhkaa? Pitää hakea yhteistä säveltä, jolla jännityksiä puretaan“, kannusti Matinpuro.

Samoilla linjoilla oli Volanen, jonka mukaan nyt tarvitaan uutta Etykin tapaista suurkokousta. Hän kiteytti Suomen vahvuuden. “Viisautemme on se, että osaamme olla päättäväisiä ja yhteistyökykyisiä yhtaikaa.

Anu Harju