Avainsana-arkisto: turvapaikanhakijat

Suomen-vierailusta tuli pakomatka

sasha2
Uhkailujen, väkivallan ja maanpetossyytösten kohteeksi joutunut ukrainalainen toimittaja Aleksandr Medinski hakee poliittista turvapaikkaa Suomesta. Hän maalaa lohduttoman kuvan sananvapauden tilasta kotimaassaan. Medinski on myös entinen erikoisjoukkojen sotilas, joka katsoo, että Ukrainassa on menossa suurvaltojen sijaissota.

 

Pakomatkaa siitä ei pitänyt tulla.
Kun ukrainalainen toimittaja Aleksandr Medinski saapui vaimonsa kanssa Suomeen viime vuoden lopulla, tarkoitus oli katsella muutama päivä Helsinkiä, käväistä Ruotsissa ja Baltiassa ja palata kotiin.

Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei se ollut mahdollista.
”Turvaviranomaiset tekivät asunnossani Kiovassa kotietsinnän. Viiden Suomessa vietetyn päivän jälkeen päätin hakea poliittista turvapaikkaa”, Medinski kertoo helsinkiläisessä kahvilassa.

Hän on entinen Ukrainan armeijan erikoisjoukkojen sotilas, jolla on rintamakokemusta Itä-Ukrainan sodasta. Palattuaan vapaaehtoisesti siviiliin Medinski aloitti toimittajan työt. Hän perusti Open Ukraine -nimisen uutistoimiston ja julkaisi siellä videohaastatteluja, reportaaseja ja artikkeleita. Usein niissä käsiteltiin Ukrainan sotaa ja sen vaikutuksia yhteiskuntaan.

Maaliskuussa 2017 Medinski paljasti asiakirjoja, jotka kertovat, miten maan armeijalta on varastettu valtava määrä aseita. Ne ovat ilmeisesti päätyneet pimeille markkinoille.

Vaikeuksia alkoi tulla nopeasti, erityisesti Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n (Služba Bezbeki Ukraini) kanssa. Medinskia vastaan nostettiin rikosjuttu. Syyte tuli Ukrainan rikoslain 109. pykälän perusteella, joka koskee yllytystä valtiojärjestyksen kumoamiseen.

”Konkreettisesti minua vaadittiin sanomaan, että toimin Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n (Federalnaja Služba Besopasnosti) hyväksi. Putkassa minua poltettiin tupakan tulipäällä”, Medinski sanoo ja näyttää kädessään olevia pyöreitä arpia. ”Tämä oli siksi, että jotain materiaalejani oli käytetty venäläisillä tv-kanavilla. Olen myös freelancerina tv-kanava Rossija 24:lle.”

Kyseessä on Venäjän yleisradioyhtiön omistama ympärivuorokautinen uutiskanava. Tämän päälle uhkailuja alkoi tulla erilaisilta kiihkokansallisilta ja äärioikeistolaisilta ryhmiltä.
”Jäi tunne, että he suunnittelivat jotain minua vastaan ennen lähtöämme.”

MIESJOUKKO MUILUTTI METSÄÄN

Paha aavistus kävi toteen.
Medinski kertoo, että vain hiukan ennen Suomen-matkaa äärikansallinen miesjoukko sieppasi ja hakkasi hänet. Medinski pakotettiin lausumaan videolle tekaistu tunnustus maanpetoksellisesta toiminnasta. Lisäksi hänestä haluttiin puristaa ulos todistusaineistoa ukrainalaista toimittajaa Ruslan Kotsabaa vastaan. Kotsaba on tunnettu journalisti, joka sai puolentoista vuoden vankeustuomion vedottuaan julkisesti, että nuoret miehet kieltäytyisivät aseista.

”Aluksi luulin, että he tappavat minut. Kun esiin otettiin kamera, ymmärsin, että todennäköisesti päätäni ei leikata. Ajattelin, että minut pakotetaan sanomaan jotain itsestäni. Se oli jopa helpotus”, Medinski muistelee. ”Se oli tilanne, jossa piti ymmärtää, että oma elämä ei kuulu minulle. Ihmisen itsekunnioitus voidaan pyyhkäistä pois tuosta vaan.”
Medinskin mukaan ”tunnustuksen” ajatus oli, että sitä voidaan käyttää myöhemmin todistusaineistona oikeudessa.
”Silloin tein päätöksen, että en halua mennä vankilaan. Siellä voi joutua raiskatuksi, hakatuksi, jopa tapetuksi. Ukrainan vankiloissa on keuhkotautia. Minä en kuulu vankilaan, koska en ole rikollinen.”

 SAALISRAHAA ”PETTURISTA JA SEPARATISTISTA”

 Medinski piirtää lohduttoman kuvan sananvapauden tilasta Ukrainassa.
Videoissaan hän teki paljon niin sanottuja vox populi -haastatteluita (kansan ääni). Uutiskielessä tällä tarkoitetaan juttutyyppiä, jossa tavallisilta kadunkulkijoilta kysytään mielipiteitä ajankohtaisista aiheista.

sasha1”Vastaukset olivat monesti sellaisia, että ne eivät sovi siihen propagandaan, jota hallituksemme yrittää pitää yllä suhteessa ympäröivään maailmaan ja kansalaisiinsa”, Medinski luonnehtii. ”Kysyin esimerkiksi, että jos olemme sodassa Venäjää vastaan (kuten Ukrainan hallinto sanoo), miksi emme sodi Krimillä. Sehän on osa Ukrainaa. Miksi sodimme vain Donbassissa?”

Yksi Medinskin katugallupin kysymyksistä oli, ketä vastaan Ukraina sotii.
”Moni vastasi, että itseämme vastaanhan me taistelemme.”
Hän korostaa, että kyse ei ollut hänen vastauksistaan.
”Ketään en sensuroinut enkä valinnut vastauksia. Ne olivat kaikki sattumanvaraisilta ihmisiltä. En koskaan leikannut niitä.”
Uhkaukset lisääntyivät.
”Facebookiin tehtiin video, jossa sanottiin minun olevan petturi ja separatisti. Myös puolisoani uhkailtiin ja vaadittiin, että hän ottaisi eron minusta.”

Varsinainen myrsky kehittyi kuitenkin siitä, että hän esiintyi Venäjän kahden tv-kanavan ohjelmassa ja arvosteli presidentti Petro Porošenkoa. ”Minut kutsuttiin SBU:hun ja käskettiin lopettamaan bloggaaminen.”

Arka aihe Ukrainassa on myös 9. toukokuuta vietettävä voitonpäivä. Erityisesti Venäjällä se on yhä suuri natsi-Saksasta saadun voiton juhla. Medinski kävi kyselemässä kadulla ihmisten mielipiteitä asiasta.

”Vastaukset olivat erittäin mielenkiintoisia ja videosta tuli hyvin suosittu. Sen jälkeen uusnatsistinen S14-ryhmä ilmoitti, että he maksavat päästäni 100 000 Ukrainan grivnan eli noin 4 000 dollarin palkkion. Että siis minut löydettäisiin. Varmaankin, että olisin pyytänyt anteeksi ja tehnyt tunnustuksen.”

MAANPETOKSELLISTA JOURNALISMIA

 Medinskin mielestä Ukrainan tilanteesta kantaa vastuun presidentti Porošenko.
”Kuva, jonka Porošenko haluaa näyttää kansalaisille ja maailmalle, ei vastaa todellisuutta. On monia vaikeuksiin joutuneita toimittajia, jotka rikkovat kuvaa, jota hän haluaa rakentaa.”

Hän mainitsee itsensä ja Ruslan Kotsaban lisäksi journalisteja kuten Dmitri Vasiljets, Jevgeni Timonin, Vasili Muravitski ja Kirill Višinski.
Vasiljets ja Timonin saivat syksyllä 2017 yhdeksän vuoden vankeustuomion separatismista ja terroristiryhmän perustamisesta. Tämän vuoden alkupuolella heidät tosin vapautettiin. Muravitskin syytelistaan kuuluvat valtiopetos, maan alueellisen yhtenäisyyden horjuttaminen ja terroristiorganisaation tukeminen. Venäläisen uutistoimisto RIA Novostin Ukrainan-konttorin päätoimittaja Kirill Višinski puolestaan vangittiin hiljattain syytettynä separatismin tukemisesta.

Medinskin mukaan heistä kaikki ovat halunneet tuoda vaihtoehtoisen näkökulman siihen, mitä Ukrainassa tapahtuu.
”Minä en journalismissani koskaan keksinyt päästäni mitään. Olen vain esittänyt kysymyksiä. Vastauksia ovat antaneet haastateltavat itse. Mutta varsinkin, kun vaalit lähestyvät, yhä enemmän ihmisiä yritetään hiljentää.”

KRIM KUULUU UKRAINAAN

 Vaikka Medinski arvostelee rajusti presidentti Porošenkoa, Ukraina on hänen kotimaansa. Sen pitäisi myös olla alueellisesti yhtenäinen.
”En ole lainkaan Venäjä-mielinen. Krim ja Donbass kuuluvat Ukrainaan. Krim on miehitetty. Kansainvälisiä normeja on rikottu. Yksiselitteisesti de jure Krim on osa Ukrainaa. De facto ja siellä asuvien ihmisten näkökulmasta se on tietysti nyt osa Venäjää.”

Medinski uskoo, että Krim palaa vielä joku päivä Ukrainaan.

”Haluan tehdä kaikkeni, että siitä vielä tulee ukrainalainen. Mutta normaalisti ja rauhassa, ilman että vesi, sähkö ja rautatieyhteydet sinne katkaistaan – ilman tällaista täysin epäinhimillistä ja moraalitonta painetta ihmisiä kohtaan”, hän sanoo viitaten siihen, millaisia kahnauksia Krimin ja Ukrainan välillä on ollut. ”Takaisinintegroinnin pitää tapahtua niin, että tavalliset ihmiset osallistuvat siihen.”

SUURVALTOJEN SIJAISSOTA

 Rintamakokemusta saaneena tiedustelujoukkojen ex-sotilaana Medinskillä on myös vahva näkemys Donbassin sodasta.
”Ukrainalle se on sisällissota. Venäjälle se on sota Yhdysvaltojen kanssa. Kyse on sijaissodasta (englanniksi proxy war). Se, mitä meillä tapahtuu, on tulosta suurvaltojen välienselvittelystä heikon valtion alueella.”

Medinski muistuttaa Yhdysvaltojen tukevan Ukrainan hallitusta. ”Erikoisjoukkojen esikunnassa, jossa palvelin, oli kaksi huonetta komentajan vieressä. Toisessa oli amerikkalainen ja toisessa liettualainen neuvonantaja. Päivittäin me tervehdimme toisiamme. Viinaa he osasivat ottaa, joivat enemmän kuin meikäläiset. Muuten he käyttäytyivät hyvin ylimielisesti ja näyttivät sen.”

Medinskin mukaan niin sanottujen Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen taistelijat pitäisi panna vastuuseen sotarikoksistaan. Näin olisi tehtävä myös rikoksiin syyllistyneille Ukrainan joukoille.

Hänestä hallitusta vastaan taistelevien pitäisi määritellä, mitä he haluavat.
”Ovatko he kapinallisia vai separatisteja? Osa heistä katsoo olevansa kapinallisia, jotka asettuivat (Euromaidanin) vallanvaihtoa ja Kiovassa tapahtuneita asioita vastaan. Osa heistä haluaa liittyä Venäjään. Se on separatismia.”

Medinski ei usko, että Suomi voi yksin rakentaa jonkinlaista liennytystä Ukrainaan. Osana Euroopan unionia se voi tapahtua.
”Mutta Suomen ääni on tärkeä tässä yhteisössä. Suomi on kuitenkin maailman kärkimaita sananvapaudessa. Suomi voisi auttaa ukrainalaisten toimittajien suojelussa”, Medinski ehdottaa. ”Luulenpa, että parasta Suomelle olisi tutkia Ukrainan kokemuksia. Ne osoittavat, että mikäli maa omaksuu jonkun suurvallan puolen, suurvalta aloittaa kyllä vahvan painostuksen.”

Teksti Antero Eerola
Kuvat Nauska

Rauhantekijä Tanja Pelttari: Lasten ja nuorten suojelija

Tanja Pelttari työskentelee Suomeen yksin tulleiden, turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa, ja lisäksi hän on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja ja ay-aktiivi. Pelttarin toiminnan takana on arvomaailma, jossa ihmisten auttaminen, monikulttuurisuuden ymmärtäminen, tasa-arvoisuuden edistäminen ja ruohonjuuritason työ rauhan puolesta ovat tärkeitä peruspilareita.

Tanja Pelttarin maailmankuvan kehittymiseen on vaikuttanut keskeisesti kaksi asiaa. Hänen äitinsä on ollut ja on edelleen aktiivinen monessa järjestössä ja edellytti tyttäreltään mielipiteiden perustelemista. Pelttarin opinahjo oli Helsingin Suomalais-venäläinen koulu, SVK, jonka pihapiiriin hän tutustui jo 5-vuotiaana. Hän kävi SVK:ssa esikoulun, ylä- ja ala-asteen 
sekä lukion. Nämä kaikki sijaitsevat samassa pihassa Helsingin Kaarelassa.

Pelttari kirjoitti koulusta ylioppilaaksi 17 vuotta sitten. Luokkatoverit pysyivät koko ajan samoina ja he pitävät edelleenkin yhteyttä toisiinsa.

”SVK on nimenomaan yhteisö. Yksi hieno piirre koulussa oli luokkien välinen kummitoiminta. Oppilaat toimivat toistensa tukioppilaina. Siellä järjestetään paljon tapahtumia, jolloin kouluun tulee vierailemaan vanhoja oppilaita ja opettajia ja nykyisiä koululaisia vanhempineen.”

Tanja Pelttari oppi normaalien kouluaineiden lisäksi SVK:ssa venäläistä kulttuuria, kansainvälisyyttä ja yhteiskunnallista ajattelua. Siellä keskusteltiin paljon, ja oppilaat järjestivät kampanjoita monista ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista.

VIHA-RAKKAUSSUHDE

Taustansa takia Pelttari tuntee suuren itäisen naapurimme paremmin kuin moni muu suomalainen. Ensimmäisen Neuvostoliiton-matkansa hän teki jo kuukauden ikäisenä vuonna 1980. Lapsena hän matkusti maahan usein. ”Minulla oli pienenä Neuvostoliitossa leikkikavereita, joita tapasin kun kävimme siellä. Kouluaikana
 kävin kolmena vuonna kesäaikaan koulua siellä ja asuin venäläisessä perheessä. Näiden perheiden
lapset taas ovat vierailleet meidän luonamme Suomessa.”

Pelttari näkee Venäjässä sekä hyvää että pahaa. ”Minulla on viha-rakkaussuhde Venäjään. Nyky-Venäjän toiminnassa on paljon sellaista, jota en hyväksy
ja joka tuntuu todella pahalta.” Toisaalta Pelttari kertoo ärtyvänsä siitä, kun suomalaiset puhuvat Venäjästä tietyllä tavalla, varsinkin jos puhujat eivät ole koskaan edes käyneet maassa.

Pelttari rakastaa venäläistä kulttuuria ja venäläisiä ihmisiä. ”Vihaan nyky-Venäjän propagandaa ja sitä kuinka paljon ihmisiä siellä valvotaan. On karmeaa, etteivät ihmiset Venäjällä saa olla sellaista kuin ovat. Seksuaalivähemmistöjen asema on huono, ja Venäjällä dekriminalisoitiin tänä vuonna naisiin kohdistuva perheväkivalta. Siellä nostetaan myös esiin isänmaallisuutta ja sotilaallista mahtia ikävällä tavalla.”

Pelttari arvostaa suuresti
 sitä, kuinka ystävällisiä ihmiset Venäjällä ovat. ”Tähän vaikuttaa 
se, että pystyn käyttämään heidän omaa kieltään. Venäläiset ovat myös todella ylpeitä kulttuuristaan.”

HYÖDYLLISET KESÄLOMAT ULKOMAILLA

Vaikka Tanja Pelttarin kosmopoliittisuus on auennut hänelle nimenomaan Venäjän kautta, ei hänen kansainvälisyytensä rajoitu siihen. Jo pienestä pitäen hänen perheensä matkusti paljon ja Tanja kasvoi monikulttuurisuuden hengessä.

”Olen ollut au pairina Belgiassa. Jo sitä ennen olin matkustellut paljon Euroopassa ja ollut mukana erilaisissa projekteissa. Kun olin yläasteikäinen, äidilläni oli periaate, että kesätöitä ei tarvitse tehdä, jos loma-ajat käyttää hyödyllisesti. Olin näillä hyödyllisillä kesälomillani muun muassa Suomessa lastenleireillä ohjaajana sekä Rauhanpuolustajien ja Vaihtoehto EU:lle -järjestön tulevaisuuden konferensseissa. Teimme esimerkiksi Baltian läpi bussimatkan, jonka aikana esitimme katuteatteria ja osallistuimme konferenssiin.”

Pelttarin kesiin kuului myös ulkomaisia leirejä, kielikursseja ja vierailuja perheissä eri Euroopan maissa. Vuonna 1997 hän kävi Kuubassa nuorison ja opiskelijoiden festivaalilla. Siellä hänen isäntäperheensä ei osannut muuta kuin espanjaa, joten kommunikointi sujui fraasisanakirjan avulla.

LASTENSUOJELIJA

Tanja Pelttari on koulutukseltaan sosionomi (ylempi AMK). Päätyminen sosiaalialalle ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, sillä lukion jälkeen hän haaveili ihmisoikeusjuristin urasta. Pelttarin esikuvana toimi Rauhanpuolustajien entinen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Pekka Koskinen (1943–2011).

”Arvostan hänen ajattelutapaansa ja olen käynyt hänen kanssaan paljon keskusteluja. Pekka ei koskaan ajatellut, että rauhanpuolustaminen olisi vain sodan vastustamista. Hän ajatteli, että kyseessä on laajempi kokonaisuus. Pekalla oli hieno tapa ajatella kokonaisuuksia ja niihin liittyviä syy-seuraussuhteita. Jos jokin yksittäinen tapahtuma aiheutti ison kohun, Pekka ei lähtenyt siihen mukaan. Sen sijaan hän mietti, mitä kohun taustalla on ja miten asia voidaan ratkaista.”

Pekka Koskisella oli tapa kohdella kaikkia ihmisiä yhtä arvostavasti. Tällaisen ajattelu- ja elämäntavan Tanja on asettanut itselleen tavoitteeksi. ”Muistikuvani mukaan hänellä oli myös aina aikaa keskustella.”

Lukion jälkeen Pelttari pyrki oikeustieteelliseen. Hän ajatteli, että ihmisoikeusjuridiikalla olisi mahdollisuus vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään ja niin heitä voisi auttaa eniten. ”Hylkäsin tuon haaveen kuitenkin Belgiassa, koska en ole mikään yksityiskohtiin paneutuja.”

tanja8
Pelttaria huolestuttaa yhteiskuntamme vaihtoehdoton tehokkuusajattelu, jossa jyvät seulotaan akanoista yhä aikaisemmin.

Pelttari on aina viihtynyt hyvin lasten ja nuorten parissa. Hänelle yöskentely nuorisoleireillä ja päiväkodeissa oli tuttua jo kouluajoilta.
”Minulla oli alalta kokemusta
 ja havahduin myös ajatukseen,
 että minulla olisi hyvä olla joku ihan oikea ammatti. Sosionomin koulutus kiinnosti lisäksi laajuutensa takia. Luin jo lukiossa lähes kaikki mahdolliset kurssit mitä lukio tarjosi, paitsi uskonnon ja kemian kurssit. Lukeminen oli mielestäni kivaa. Jatko-opintojen kanssa kävi vähän samalla tavalla. Valitsin syventäviksi opinnoiksi lastensuojelutyön, valtion ja kunnan palvelut, varhaiskasvatuksen
 ja erityiskasvatuksen, jotta saisin kelpoisuuden lastentarhanopettajan tehtävään. Harjoittelun jälkeen ymmärsin myös, etten voi tehdä lastensuojelutyötä ymmärtämättä lasten vanhempien taustoja. Tämän takia opiskelin myös syventävinä opintoina päihde- ja kriminaalityötä sekä mielenterveystyötä.”

Opinnot sijoittuivat vuosiin 2004–2007. Tanja oli mukana Helsingin ja Pietarin kaupunkien välisessä lastensuojeluprojektissa, johon hän pääsi mukaan opiskelijana. Tätä kautta hän päätyi töihin lastensuojeluun.
”Valmistumiseni jälkeen olin töissä ohjaajana lastenkodissa. Päädyin hieman vahingossa lastenkodin osaston vastaavaksi ohjaajaksi. Työskentelin siellä äitiyslomaani asti vuoteen 2014.”

Äitiysloman jälkeen Tanja alkoi jälleen opiskella. ”Pojan syntymän jälkeen halusin olla kotona lapsen kanssa pitkään. Hakeuduin opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Suoritin opinnot niin, että poikani oli 2,5-vuotias mennessään päiväkotiin vuonna 2016. Silloin palasin töihin. Työnantajani oli vaihtanut töitäni, 
ja aloitin työskentelyn perheryhmäkodissa vastaavana ohjaajana Suomeen yksin tulleiden turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa.” Opiskelun tekivät mahdolliseksi aikuiskoulutusraha, mutta etenkin avomies ja pojan isovanhemmat.

OIKEISSA TÖISSÄ

Maailma on muuttunut rajusti vuodesta 2007. Tanja Pelttarin
nykyisessä työpaikassa suomalainen todellisuus törmää globaaliin todellisuuteen konkreettisella tavalla. Hän katselee nykypäivää kulmasta, joka ei avaudu ihan jokaiselle kansalaiselle.
”Ehkäpä kulmani on väärä, sillä olen työskennellyt koko työurani marginaaliryhmien kanssa. Näkökulmani ei ole välttämättä todellinen.”

Pelttarin tekemä työ on kuitenkin ehdottoman tärkeää. Hän jos kuka voi sanoa hyvin omintunnoin olevansa ”oikeissa töissä”. Toisaalta yhteiskunnan arvot ovat koventuneet, vihapuhe täyttää netin ja Tanja Pelttarin työn kaltaista ihmisoikeuksia vaalivaa toimintaa saatetaan nykyään kritisoida ankarastikin.

”Ihmisten asenteet ovat muuttuneet todella paljon. Nykyään keskitytään vain omaan ja oman perheen hyvinvointiin. Olen miettinyt onko se ihmisten oma valinta vai yhteiskuntamme luoma pakko.”

Pelttaria huolestuttaa nyky-yhteiskuntamme vaihtoehdoton tehokkuusajattelu, jossa jyvät seulotaan akanoista yhä aikaisemmin.
”Lapset joutuvat kilpailemaan keskenään yhä varhaisemmassa vaiheessa. Koululaiset joutuvat valitsemaan ratkaisevia opintojaan hyvin nuorina. Itse olen opiskellut vähän sitä sun tätä ja aika paljon. Nykyään vaihtoehtoja kavennetaan koko ajan.”

Sen lisäksi että eriarvoistuminen tuntuu kasvavan Suomen sisällä, globaalin eriarvoisuuden mittakaava on niin suuri, että yksilön
voi olla sitä vaikea hahmottaa. Kun maailma tulee kylään, se saattaa aiheuttaa meille shokin. Jotkut vaipuvat epätoivoon.

”UNCHR:n tilastojen mukaan
 yli puolet kaikista maailman pakolaisista on alaikäisiä. En tekisi työtäni, jos kokisin että se on epätoivoista. Jo lastensuojelussa olin tekemisissä lasten kanssa, joilla oli vaikea tausta. Heillä oli kuitenkin jonkinlaisia verkostoja Suomessa ja perustaitoja kuten kielitaito ja se, että on kasvanut tähän yhteiskuntaan.”

Alaikäisiltä turvapaikanhakijoilta tällainen peruspohja puuttuu. Pelttari innostuu hehkuttamaan heistä välittyvää inhimillisyyttä. ”Nämä lapset ovat ihan mielettömiä. He ovat aivan ihania. Toisaalta he ovat myös välillä todella rasittavia.”

HEITTEILLE JÄTETYT NUORET

Tanja työskentelee alle 18-vuotiaiden lasten kanssa, joita tulee monista eri maista. Hänen töissään painottuvat luonnollisestikin ne maat, joista on paljon tulijoita Suomeen.

”Olen tehnyt viimeiset puolitoista vuotta töitä pääsääntöisesti afgaanipoikien kanssa. He ovat tulleet Suomeen vuonna 2015. Silloin turvapaikanhakijoita tuli eniten Afganistanista. Tosin nämäkään pojat eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet Afganistanissa.”

tanja7Osa Suomeen tulleista afgaanipojista on syntynyt Iranissa. Pahimmassa tapauksessa Suomi pakkopalauttaa heidät Afganistaniin. Se on heille vieras ja vihamielinen ympäristö, jossa heillä ei ole mitään tulevaisuutta.

”Jos heidät viedään Kabulin lentokentälle, siellä heitä ovat vastassa ääriliikkeet. Nämä nuoret kokevat häpeää siitä, että he ovat lähteneet Eurooppaan. Osa on lähetetty, osa tehnyt valinnan itse. Kun Eurooppakaan ei hyväksy heitä, vaan palauttaa takaisin, on seurauksena kaksinkertainen häpeä. Sitten he ovat ensimmäistä kertaa elämässään Kabulissa. Mihin he menevät?”

Tanja Pelttari on joutunut käymään joidenkin afgaaninuorten kanssa keskusteluja, joissa pohditaan elämää kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen.
”He pohtivat, että jos tappaa itsensä Suomessa, saa valita 
ajan, paikan ja tavan. Sen sijaan Afganistaniin palautuksen jälkeen ei voi tietää, kuka tappaa, missä ja miten. Ei 17-vuotiaan kuuluisi miettiä tällaisia. Toiset ajattelevat, että jos heidät palautetaan, he pyrkivät heti pois maasta.”

Myös alaikäisten turvapaikanhakijoiden perheet luovat heihin painetta. Tosin osan perheet on jo tapettu, mikä sekään ei helpota tilannetta.
”Nämä nuoret kulkevat täällä kaduillamme ja heille huudellaan. Migrin tekemät turvapaikkapäätökset saattavat viedä lähes vuoden. Nuoret ovat löysässä hirressä. He eivät tiedä, onko heillä tulevaisuutta. Sitten
 me olemme heille hokemassa, että yritäpäs nyt säästää rahaa, kun muutat omaan asuntoon. Nuoret vastaavat, ettei säästämisellä ole mitään väliä, kun ei voi tietää, ovatko he tulevaisuudessa Suomessa.”

VALOPILKUT

Tällaisessa tilanteessa rasismi kukkii ja Suomi ensin -tyyppinen ajattelu rehottaa. Yleinen mielipide pakolaisten vastaanottamista kohtaan on muuttunut alati kovemmaksi.

”Pahinta on se, että tällainen ajattelu on nykyään Suomessa hiljaisesti hyväksyttyä päättäjienkin taholta. Se tekee tilanteesta karmean. Suomessa hyväksytään yhteiskuntamme kiihtyvä jakautuminen ja se, että täällä on joukko ihmisiä, joille voi sanoa mitä vain ja heitä voi kohdella miten huvittaa. Näin saattavat ajatella vaikkapa opettajat, vartijat tai poliisit. Se tuntuu todella pahalta.”

Tauti on pesiytynyt kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja rakentavaa keskustelua on vaikea käydä.
”Jos joku yrittää tehdä avauksen, vastassa on vyöry epäasiallista palautetta ja keskustelu muuttuu vihapuheeksi. Tämän jälkeen on turha puhua enää siitä rakentavasta avauksesta. Suomalainen järjestelmä ei toimi maahanmuuton suhteen, vaan meillä olisi todella paljon korjattavaa.”

Turvapaikanhakijoista, heidän tilanteestaan ja kohtelustaan Suomessa saa helposti synkän kuvan. Tanja Pelttari näkee työssään silti useita valopilkkuja.
”Koen upeita hetkiä työssäni joka päivä. On ollut hienoa nähdä, miten vuoden Suomessa olleet pojat ovat oppineet uuden kielen. Jotkut lapsista eivät ole osanneet lukea ja kirjoittaa tänne tullessaan. Nyt he opiskelevat ahkerasti ja kirjoittavat innoissaan koevastauksia koulussa. Ennen Suomeen tuloaan he eivät ole välttämättä koskaan käyneet koulua.”

Pelttari arvostaa myös afgaanipoikien kohteliaisuutta, yhdessä ekemistä ja yhteisöllisyyttä. ”Yhteisöllisyys on todella vahvaa. Me opetamme pojille ja he opettavat meille. Juuri tämän takia tämä on minulle sopiva työ, jonka luontevaksi osaksi monikulttuurisuus tulee. Se on hienoa.”

Saksassa ehdotettiin, että maahanmuutto rajoitettaisiin 200 000 ihmiseen vuodessa. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Jos ihmisellä
 on hätä, häntä on autettava. Tätä filosofiaa noudattaa myös Pelttari. Hän kuitenkin muistuttaa, että maahanmuuttokysymyksissä on tärkeää miettiä maahanmuuton syitä.

”Pitäisi miettiä, miksi ihmiset joutuvat lähtemään kotimaastaan. Pommittavatko länsimaat sinne hieman demokratiaa vai mitä siellä tehdään? Ovatko länsimaat käyttäneet heidän luonnonvaransa? Eurooppa käyttää aika sumeilematta hyväkseen muita maita, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan.”

Mitä tavallinen kansalainen
 voisi sitten tehdä maahanmuuttokysymyksen hyväksi? Asiat
 ovat monimutkaisia. Isot valtiot 
ja suuryritykset jyräävät yksilön. Pienen aktivistijärjestön toiminta on pelkkää kärpäsen surinaa ja lopulta kaikki muuttuvat kyynisiksi. Tanja Pelttari muistuttaa, että pienilläkin teoilla on merkitystä.

”Se, mitä meidän afgaanipojat kaipaavat eniten, on kontaktit
suomalaisiin ihmisiin. He sanovat, että Suomessa on hiljaista. Heillä olisi kova tarve olla osa tätä yhteiskuntaa ja tulla hyväksytyksi.”

AY-TOIMINTA JA RAUHA

Tanja Pelttari on myös ammattiliittonsa Julkisten ja hyvinvointialojen liiton JHL:n aktiivi. Yksi hänen elämänsä punaisia lankoja onkin kiinnostus ammattiyhdistysliikkeeseen. Se on osin vanhemmilta perittyä, koska kotona hän kuuli paljon yhteiskuntaan ja ay-liikkeeseen liittyvää keskustelua.

”Kiinnostuin nuorena Kunta-alan ammattiliitto KTV:n toiminnasta. Siitähän tuli sittemmin JHL. Menin mukaan KTV:hen heidän kansainvälisen toimintansa takia, heillä oli paljon hyviä projekteja. Tämän jälkeen kiinnostivat omat ammatilliset asiat. Oma yhdistykseni on Helsingin Lastensuojelijat JHL ry.”

Vuodesta 2011 Tanja Pelttari 
on toiminut Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtajana. Työpaikkojen rauhantoimikunta eli tuttavallisemmin töpökät koostuu 
eri ammattiliittojen ja ammatillisten keskusjärjestöjen ay-aktiiveista, joita yhdistää kiinnostus rauhankysymyksiin.

”Olen toiminut aikaisemmin töpököiden varapuheenjohtajana 
ja vedin jo silloin aika paljon varsinaista puheenjohtajuutta. Töpököiden hienona ajatuksena on tarjota ay-liikkeessä toimiville mahdollisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen tyytyväinen toiminnan nykyiseen muotoon, jossa kysymys ei ole pelkästään sodan vastustamisesta vaan laajemmalti yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Töpököihin kuuluu eri puolelta Suomea ihmisiä, joista jokainen toimii omassa liitossaan.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Essi Rajamäki

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Näköalattomat nuoret

Olen työni puolesta elänyt reilun vuoden ajan arkea yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden kanssa. Arkeen on mahtunut paljon ilon, surun ja hämmennyksen hetkiä, toivoa ja keinottomuutta. Monta kertaa olen ollut ärtynyt suomalaiselle järjestelmälle siitä, millä tavoin kotouttaminen ja sopeuttaminen tapahtuu. Vihainen olen ollut lukiessani asiattomia kirjoituksia turvapaikanhakijoista, ihmisistä.

Kirjoittelu on ollut värikästä mutta surullista luettavaa. Lähes yhtä haitallista on kuitenkin se, mikäli turvapaikanhakijoihin liittyvät haasteet sivuutetaan tai kielletään niiden olemassaolo. On totta, että turvapaikkaprosessiin liittyy monia vaikeuksia, ja niistä tulisi voida keskustella rakentavasti ja ratkaisukeskeisesti. Valitettavasti asiallisia kirjoituksia näkyy vähän, ja niidenkin ympäriltä keskustelu loppuu lyhyeen tai muuttuu vihamieliseksi ja sitä myöten asian kannalta hyödyttömäksi. Ainoastaan asiallisella arvioinnilla ja kokemuksista oppimalla voidaan rakentaa käytäntö, joka on inhimillinen ja oikeudenmukainen. Tällä hetkellä näin ei ole.

Suomeen yksin tulleista alaikäisistä suurin osa on afganistanilaisia, joista iso osa on syntynyt Iranissa, maassa, jonne heidän vanhempansa ovat jo aikaisemmin paenneet. Suomesta palautus tapahtuu kuitenkin Afganistaniin, joka on nuorelle täysin vieras ja missä hänellä ei ole minkäänlaisia läheisverkostoja. Jaoin Työpaikkojen rauhantoimikunnan Facebook-sivulle Suomen Kuvalehdessä julkaistun jutun koskien täysi-ikäiseksi tulleen turvapaikanhakijan saamaa kielteistä turvapaikkapäätöstä. Jakamani jutun oheen olin kirjoittanut, että ei liene suuri yllätys, jos nuori kielteisen päätöksen ja mahdollisen karkotuksen jälkeen radikalisoituu. Seuraavana päivänä tapahtui Turussa. Yksikään väkivallanteko ei ole hyväksyttävissä, on motiivi mikä hyvänsä. Teosta kantaa kuitenkin aina vastuun vain tekijä, ei koko kansanryhmä.

Viimeistään nyt on vakavasti lähdettävä miettimään turvapaikanhakua prosessina. On järjetöntä, että alaikäiset saavat vuoden oleskelulupia ja joutuvat odottamaan tietoa jatkoluvasta usean kuukauden ajan. On turha puhua kotouttamisesta ja integroimisesta tilanteessa, jossa nuori ei tiedä onko hänellä olemassa tulevaisuutta vai ei. Olen työssäni nähnyt, kuinka odottaminen ja epävarmuus nakertaa nuoren psyykettä pala kerrallaan, ja toivo hiipuu. Ihminen, joka on jo menettänyt kaiken ja menettää myös toivon tulevaisuudesta, on arvaamaton myös ympäristölleen.

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

ERILAINEN POLIITTINEN PROTESTI PÄÄKAUPUNGIN SYDÄMESSÄ

mielenosoitusleiriRTORI

Tämän hetken tärkein poliittinen protesti on nähtävissä Helsingin Rautatientorilla, jossa turvapaikanhakijat ja heidän tukijansa jatkavat mielenosoitusleirin pitämistä yhdellä pääkaupungin näkyvimmistä paikoista. He protestoivat Suomen valtion maahanmuuttopolitiikkaa ja hallituksen tapaa toimia keskellä niin sanottua pakolaiskriisiä. Rauhan Puolesta -lehti kävi jututtamassa mielenosoittajia maaliskuun lopussa.

Mielenosoitus alkoi 10.2.2017 ja se on saanut rinnalleen jopa ”vastamielenosoituksen”, jonka ovat organisoineet Suomi ensin -liikkeen aktiivit. Ihmiselle, joka on asunut vuosia Espanjassa, on näiden kahden mielenosoituksen näkeminen samalla aukiolla vähintäänkin omituista. Espanjassa tällainen asetelma ei olisi mahdollinen.

Tilanne kahden mielenosoituksen välillä on säilynyt suhteellisen rauhallisena, mutta vierailuani edeltävänä yönä joku oli sytyttänyt bensakanisterin palamaan turvapaikanhakijoiden teltan yhdellä seinustalla. Teltta oli syttynyt tuleen ja yksi turvapaikanhakija oli loukkaantunut lievästi sammutustöissä. Nyt yhtä teltan seinää koristaa puoliympyrän muotoinen palojälki.

SOSIAALINEN KOKEILU

Tunnelma leirissä on kuitenkin rento ja hyväntuulinen. Paikalla on parikymmentä ihmistä. Nour on irakilainen, Kirkukin kaupungista kotoisin oleva nuori mies. Pohjois-Irakissa sijaitsevassa Kirkukissakin on nähty Isisin hyökkäyksiä, ja se sijaitsee lähellä Mosulin kaupunkia, jossa taistelut edelleen raivoavat ja jossa sadat siviilit ovat myös kuolleet.

Kysyn Nourilta miksi hän päätti lähteä Irakista ja miten hän päätyi Suomeen asti. ”Minulla oli ongelmia eräiden ihmisten kanssa… He olivat radikaaleja”, hän selittää. ”Minun kohdallani on täysin selvää,
että jos palaan Irakiin, minut tapetaan, ilman sen kummempia kysymyksiä.”

Kysymykseen Suomesta hän vastaa: ”Olimme kuulleet, että Suomi on maa, joka kunnioittaa ihmisoikeuksia. Maa jossa kaikki ovat samanarvoisia. Lisäksi tiesimme, että Suomella oli myös sotansa, joten suomalaiset tietävät varmasti myös pakolaisista.”

Nour kertoo ottaneensa osaa mielenosoitukseen sen kolmannesta päivästä alkaen. Hän kertoo jopa lopettaneensa työnsä pystyäkseen ottamaan osaa mielenosoitukseen.

Kysyn, oliko Nour yllättynyt siitä, että tällä hetkellä Migrin käsittelyajat ovat venyneet erittäin pitkiksi ja kielteisiä päätöksiä on tehty paljon. ”Totta kai olen yllättynyt”, Nour sanoo. ”Saattaa kulua jopa vuosi, että sinua edes haastatellaan. Päätökseen saattaa mennä jopa kaksi tai kolme vuotta. Ja sitten hakemuksesi voidaan hylätä. Tässä ajassa ehtisit jo hankkia koulutuksen. Minä olisin voinut käydä IT-alan koulutukseni loppuun. Olen myös kokki ja työskentelin Irakissa ravintolassa, joten olisin voinut tehdä sitä. Täyttä ajan haaskausta!”

Kysyn, millainen on ollut tavallisten helsinkiläisten reaktio mielenosoitukseen. ”Olemme nähneet kaikenlaisia reaktioita. Moni tukee meitä, mutta moni myös sanoo ettei halua meitä tänne, että olemme raiskaajia ja niin edelleen… Tämä on myös eräänlainen sosiaalinen kokeilu”, Nour kiteyttää. Ihmiset Helsingissä ovat varmasti yllättyneitä, sillä vastaavaa mielenosoitusta ei ole Suomessa ennen nähty. Näin ollen kaikilla tuntuu olevan mielipiteensä protestista.

TODELLISET OLOT NÄKEE VAIN PAIKAN PÄÄLLÄ

Myös toinen irakilainen Nazim kertoo, että palaute on hyvin kirjavaa. ”Jotkut tuntuvat ajattelevan, että tulemme Suomeen vain aiheuttamaan ongelmia. Se ei pidä paikkaansa. Se olisi todella typerää. Me haluamme tehdä työtä tai opiskella. Jotkut ovat kysyneet minulta, miksi en puhu suomea. Käyn Itäkeskuksessa tunneilla, mutta suomen kieli on erittäin vaikea ja se vaatii aikaa”, Nazim naurahtaa. Nazim on kovan näköinen mies ja kertookin tehneensä vartijan ja autokuskin hommia Irakissa muun muassa yhdysvaltalaisille yrityksille. ”Tämän lisäksi työskentelin hoitajana ja opiskelin farmaseutiksi”, hän jatkaa.

Nazim ihmettelee Suomen hallituksen linjausta, jonka mukaan Irak ja Afganistan ovat turvallisia maita. ”Toivoisin, että Suomen hallitus lähettäisi kaksi ihmistä katsomaan, mitä Irakissa tapahtuu. Jos he viettäisivät yhdenkin päivän siellä, he näkisivät, että siellä ei todellakaan ole turvallista. En kutsu heitä valehtelijoiksi, mutta kehotan heitä selvittämään, millaista todellisuus Irakissa on.”

Kun kysyn häneltä onko hän valmis jatkamaan mielenosoitusta niin kauan kunnes Suomen linja muuttuu, on vastaus selvä: ”Totta kai! Voin olla täällä koko elämäni. Täällä on rauhallista ja turvallista. Minä haluan vain pysyä täällä. En halua takaisin Irakiin.”

TIUKENNUKSIA TURVAPAIKKALINJAAN EI HYVÄKSYTÄ

Erna, joka on yksi turvapaikanhakijoiden tukijoista, kertoo että leiri on ollut menestys, vaikka myös kritiikkiä on tullut. ”Hirveän paljon on tullut solidaarisuutta ja moni on pysähtynyt juttelemaan ja kysynyt miten voi auttaa.” Kysyn Ernalta, mikä sai hänet osallistumaan mielenosoitukseen. ”Itselläni on jonkin verran taustaa
vapaaehtoistyöstä ja olen ollut myös Kreikassa, Lesboksella ja Eidomenissa. Tähän protestiin olen ottanut osaa ensimmäisestä päivästä lähtien.” Päällimmäisiksi syiksi hän kertoo yleisen ihmisoikeuksien puolustamisen ja lisää, että tällä hetkellä juuri pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia poljetaan törkeimmin ja näkyvimmin.

”Suomen turvapaikkapolitiikkaa on kovennettu jo useiden vuosien ajan, mutta etenkin viime keväästä viime syksyyn siihen tehtiin useita muutoksia. Lisäksi Migri on itse tiukentanut linjaansa. Migrin oma tulkinta laista on kiristynyt, ja väitän, että Migri on jopa toiminut  ihmisoikeuksien vastaisesti”, Erna selittää. ”Eli tässä on kaksi erillistä ongelmaa. Lisäksi on ongelma, että Maahanmuuttovirasto on todennut Irakin ja Afganistanin olevan turvallisia maita elää ja käyttänyt tätä syynä ihmisten palauttamiselle.”

Kysyn vielä Ernan mielipidettä mielenosoituksen onnistumisesta. ”Kun otetaan huomioon, että kyseessä piti olla neljä päivää kestävä protesti ja nyt olemme olleet täällä 43 päivää, sanoisin että olemme onnistuneet hyvin. Tämä on ollut oppimismatka, mutta jos olisimme hoitaneet asiat huonosti, emme olisi enää täällä.”

Teksti ja kuva Juha Häikiö

Kuva: Irakilaisten Nazimin (vas.) ja Nourin välissä Erna, joka on aiemmin ollut vapaaehtoistyössä Kreikassa.