Avainsana-arkisto: turvallisuuspolitiikka

Ikuinen malli Cajander

Historialliset rinnastukset on aina nautittava vähintään kahden suolahyppysellisen kera. Kokonaan analogioita ei voi kuitenkaan sivuuttaa, koska niitä käytetään niin aktiivisesti päivänpolitiikassa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa palataan jatkuvasti talvisotaan. Esimerkiksi HX-taistelukonehankinnan kustannuksia ei saa kyseenalaistaa, koska Suomi joutui talvisotaan niin puutteellisesti varustautuneena, ettei kaikille sotilaille riittänyt edes asepukua, vaan rintamalle mennessä omiin vaatteisiin lisättiin valtion antama kokardi ja vyö. Tämä malli Cajanderina tunnettu asu symboloi edelleen varustautumismenojen riittämättömyyttä.

Paluu yhtenäisen kansakunnan syntyhetkeksi katsottuun talvisotaan tarjoaa helpompia voittoja poliittisen retoriikan saralla kuin sisällissodaksi kääntynyt itsenäistyminen. Jatkuva sotaan vetoaminen tuottaa kuitenkin yhteiskunnalliseen keskusteluun autoritaarisia sävyjä, jotka ulottuvat muuallekin kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Eikä kyse ole vain keskustelun sävyistä, vaan raa’asta budjetoinnista: Verkkouutisten lainaaman valtiovarainministeri Petteri Orpon mukaan vuodesta 2021 alkaen hävittäjähankinnat nielaisevat miljardin vuodessa, mikä vuoksi tarvitaan ”edelleen nihilististä, tiukkaa politiikkaa”. Jos näin ei toimita, vastassa on jälleen malli Cajander, sota puutteellisesti varustautuneena. Sodan väistämättömyyttä taas ei voi kyseenalaistaa, koska Suomen idea vaikuttaa olevan valmistautuminen sotaan Venäjän kanssa.

Muun muassa taloushistorian professori Ilkka Nummela on osoittanut malli Cajanderin myytiksi. Nummelan mukaan Suomi käytti ”1930-luvulla muuhun Eurooppaan verrattuna runsaasti maanpuolustukseen”. On toinen asia, miten onnistuneesti rahat käytettiin. Silloin uskottiin muun muassa sukellusveneisiin, kuten nyt – historiallista analogiaa käyttäen – taistelukoneisiin.

Antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan historiankirjoitus on jossain määrin modernin yhteiskunnan korvike alkuperäiskansojen myyteille. Myyteillä puolustetaan maailmanjärjestystä. Kun yhtenäisyyden tunnetta vahvistavaa myyttiä toistetaan rituaalisesti, estetään maailmaa sortumasta kaaokseen. Myytin tarve ja käyttökelpoisuus sanelevat sen eliniän. Tämä pätee myös malli Cajanderiin.

Raimo Pesonen

Kolumni: Kohti turvallisuus­poliittisia vaaleja

Ensi kevään eduskunta- ja EU-vaaleissa turvallisuuspolitiikka nousee väistämättä esiin, mutta näkökulmien pohtimisen voi hyvin aloittaa jo nyt. Esimerkiksi Venäjän sotilaallisesta voimasta tai Saudi-Arabian ihmisoikeustilanteesta huolestuneille vaalit ovat loistava mahdollisuus: vaatimalla fossiilisista polttoaineista luopumista ja uusiutuvan energian käytön ripeää lisäämistä annetaan öljytuloistaan riippuvaisille autoritaarisille valtioille konkreettinen isku. Samalla toki vastataan myös maailman suurimmaksi turvallisuusuhaksi muodostuneen ilmastonmuutoksen haasteisiin.

Mahdollisuuksia tarjoutuu myös niille, joiden ensisijainen murhe on pakolaisten määrän kasvu tai Afrikan väestöräjähdys. Ilmastonmuutoksen vastaisella työllä voidaan vaikuttaa näihinkin ilmiöihin, mutta muutakin on tehtävissä. Äärimmäisen köyhyyden poistaminen sekä naisten koulutus ja tasa-arvon lisääminen ovat tutkitusti tehokkaita keinoja vähentää hankittavien lasten määrää. Kehitysavun lisäämistä on siis helppo perustella.

Suomi voi tehdä osansa pakolaisten määrän rajoittamisessa myös lopettamalla asekaupan sotaa käyviin ja ihmisoikeuksia polkeviin maihin. Vähintään yhtä olennaista on hankkiutua eroon liittosuhteista, joiden yhden ulottuvuuden muodostaa valmistautuminen kaukomailla tehtäviin ilmaiskuihin. Humanitarismin ja kriisinhallinnan nimissä tehdyt pommitukset ovat säännönmukaisesti osoittautuneet osaksi raaka-aineiden hallinnasta käytyä sotaa, eikä ohjuksia ja liitopommeja kantavien suomalaiskoneiden ilmatankkausvalmiuden harjoittelemisella ole tekemistä Suomen alueen puolustamisen kanssa. Kaikkia maailman kriisejä emme varmasti voi ratkaista, mutta voimme omalta osaltamme olla pahentamatta niitä.

Näiden ilmeisimpien näkökulmien ohella esille nousee varmasti muitakin politiikan hahmottamisen tapoja. Viholliskuviin nojaava retoriikka on vanha mutta edelleen ahkerasti käytetty keino yhteenkuuluvuuden tunteen luomiseksi yhteiskunnissa, jotka natisevat liitoksissaan eriarvoisuuden kasvun seurauksena. Suomessa tämä on tarkoittanut puhetta muun muassa varastelevista kasakoista, vääräuskoisista maahanmuuttajista sekä työhaluttomasta ja moraaliltaan turmeltuneesta köyhälistöstä. 2020-luvun häämöttäessä meidän voi toivoa ja edellyttää pystyvän parempaankin.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on musisoiva kirjailija.

 

 

Pääkirjoitus: Toiveissa rauhanjytky

teemu_kolumni_2018Ruotsin vaaleja seuratessa ajatukset siirtyivät jo Suomen ensi vuoden eduskuntavaaleihin. Ruotsidemokraatit saivat jytkynsä, tosin vaatimattomamman kuin ennakkoon pelättiin. Kotoisissa vaaleissa vastaavaa jännitysnäytelmää ei siltä osin näytä olevan tulossa. Rauhanliikkeen näkökulmasta nykyisen hallituksen politiikka ei kyllä ansaitse kiitosta.

Puolustusministeri Jussi Niinistö on käyttänyt nykyään jo olematonta parlamentaarista mandaattiaan muokatakseen sotilaallisesti liittoutumattomasta Suomesta läntisten sotilasliittojen uskollisen alamaisen. Hänen kaudellaan Suomi on allekirjoittanut lukuisia sotilaallista yhteistyötä koskevia sopimuksia Naton ja yksittäisten Nato-maiden kanssa. Samanaikaisesti Naton ja sen jäsenmaiden kanssa yhdessä ja erikseen järjestettäviä sotaharjoituksia on yhä enemmän ilman, että tästä olisi käyty minkäänlaista poliittista keskustelua. Sotaministeri Niinistön sooloilusta kantaa kuitenkin vastuun koko hallituskoalitio.

Erkki Tuomioja onkin todennut: ”Kapeasta sotilaallisesta näkökulmasta katsoen on vaikea löytää sellaista kansainvälistä harjoitusta, joka ei antaisi jotain lisäarvoa kokemuksen, tiedon ja osaamisen kartuttamisen kannalta Suomen oman puolustuksen vahvistamiselle. (– –) Tällöin poliittinen harkinta harjoitusten muiden asiayhteyksien ja tarkoitusperien suhteen on joko kokonaan sivuutettu tai tehty virkamiesten toimesta tarkoittamatta tai tahallisesti poliittisten päättäjien ohitse. Tarkoittamaton tiedon salaaminen ja päättäjien harhaanjohtaminen on huolestuttavaa ja anteeksiantamatonta, tahallinen suorastaan rikollista.”

Asekaupassa hallitus on myös osoittanut vastuuttomuutensa. Asevienti suuntautuu yhä enenevässä määrin sotaa käyviin ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyviin maihin Lähi-idässä. Suomalaisvalmisteisia panssaroituja ajoneuvoja on jo nähty Jemenin sodassa, joka on tällä hetkellä yksi maailman vakavimmista humanitaarisista katastrofeista. Aseiden ostajana Suomi on puolestaan antanut käytännössä tukensa Israelin laittomalle miehityspolitiikalle ja Gazan sodalle hankkimalla merivoimien ohjukset Israelista.

Toivottavasti nämä ja muut rauhanliikkeen teemat kuten hävittäjähankinta nousevat eduskuntavaalien keskiöön ja seuraava hallitus reivaa Suomen kurssia rauhanomaisempaan suuntaan. Toivotaan jytkyä kaikkien puolueiden rauhanvoimille – nykymenolla voimme unohtaa rauhantahtoisen ulkopolitiikan käsitteen kuvatessamme Suomen linjaa.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

 

 

Kovat piipussa juhannusviikolla

raimopesonen-683x1024_2Suomalaiseen politiikan perinteeseen kuuluu kyseenalaisten päätösten ja uutisten ajoittaminen juhannusviikolle: koko maa menee kiinni ja lomien painaessa päälle taustat jäävät tuoreeltaan penkomatta – elokuussa aiheet taas ovat julkisuuden kannalta jo vanhoja.
Käytäntö palasi mieleen kahta Yle.fi:n etusivulle 20.6. nostettua turvallisuuspolitiikkaa käsittelevää uutista lukiessa. Ensimmäisen mukaan HX-hävittäjähanke tuo Suomeen rahaa ja työpaikkoja, ja toisessa ”ulkopolitiikan vaikuttajat” ilmoittavat  tähänastisen sotilasyhteistyön Naton ja länsimaiden kanssa vieneen Suomen liittoutumattomuudelta uskottavuuden, minkä vuoksi Suomen pitäisi liittyä Natoon.

Kumpikin juttu on luonteeltaan sellainen, että niille toivoisi laajaa ja perinpohjaista käsittelyä käsittelyä julkisuudessa.

Hävittäjäuutisen otsikosta löytyvä väite siitä, että hankinta toisi Suomeen rahaa, asettuu melko outoon valoon Ylen aiempaa uutista luettaessa: sen mukaan HX-hankinnan elinkaarikustannukset ovat 20–30 miljardin euron suuruusluokkaa. Valtiovarainministeri Petteri Orpo on jo puhunut hankinnan aiheuttamasta lisävelkaantumisesta ja sen myötä tarpeesta jatkaa ”nihilististä” eli valtion muita menoja leikkaavaa politiikkaa.

1990-luvulla tehdyn Hornet-hankinnan peruja voidaan odottaa, että koneet hankitaan mahdollisimman vähän varusteltuina, jotta pysyttäisiin budjetissa, ja sen jälkeen selitetään lisäinvestoinnit asejärjestelmiin välttämättömiksi – muuten kalliit koneet seisovat tyhjän pantteina.

Jos hävittäjähankinta tosiaan toisi Suomeen Ylen mainitsemia työpaikkoja ja rahaa, koneita kannattaisi varmaan hankkia saman tien muutamia satoja nyt esillä olevan kuudenkymmenen asemesta. Hankintoja ohjaa kuitenkin toisenlainen matematiikka. Hornet-kauppojen yhteydessä puhuttiin sitoutumisesta ”100 prosentin vastakauppoihin”. Tätä mielikuvaa tarvittiin perustelemaan kallista asekauppaa ankarasta talouskriisistä toipuvassa maassa. Samalla mielikuvalla näytetään ratsastettavan edelleen, vaikka Suomella ei EU-jäsenenä ole päätösvaltaa tuollaisten vastakauppojen vaatimiseen.

Hornetien kohdalla vastakaupoissa sovellettiin erilaisia kertoimia: tiettyjen alojen vientikauppojen arvo laskettiin moninkertaisena todelliseen verrattuna, ja mukaan otettiin myös kauppoja, jotka olisivat toteutuneet joka tapauksessa. Näin vastakauppavelvoite saatiin nimellisesti täytettyä.

Nyt korostetaan Suomeen hävittäjien huollon ja kokoonpanon seurauksena mahdollisesti syntyviä työpaikkoja (joiden hintalappu on tosin kymmeniä miljardeja). Tämä menetelmä on vanha ja hyväksi havaittu aseteollisuuden lobbauskeino: joidenkin amerikkalaisten taistelukoneiden osia valmistetaan useissa kymmenissä osavaltioissa. Näin päätökset liittovaltion jättimäisistä asekaupoista voidaan esittää osavaltiotason työllisyydestä huolehtimisena. Samaa menetelmää sovelletaan toki europpalaisessakin asebisneksessä.

Jos kysyy roomalaisittain cui bono, eli kuka hyötyy, kuvio on varsin selvä. Asekauppiaiden intressi on myydä mahdollisimman paljon aseita, ja armeijat taas pyrkivät organisaatioina varmistamaan itselleen mahdollisimman paljon rahaa ja vaikutusvaltaa. HX-hävittäjähankinnassa asekauppiaiden, heidän lobbareikseen palkattujen suomalaisten evp-upseerien ja armeijan edut käyvät yksiin.

Tässä kuviossa Yle on toiminut välillä melko puhtaana myynninedistämiskanavana, vaikka on julkaissut myös journalistisesti kiitettävän korkeatasoista materiaalia, kuten yhdessä STT:n kanssa laaditun artikkelin puolustushallinnon mielikuvavaikuttamisesta kansalaismielipiteeseen. Jutun mukaan puolustushallinnon tavoitteisiin kuuluu muun muassa se, että ”kansalaiset ja poliitikot eivät kiinnitä muuta lisärahoituskeskustelua tuleviin hävittäjä- ja taistelualushankintoihin. (Ne on puolustusvoimien mukaan nähtävä erillisinä hankkeina.)”

Omanlaisestaan informaatiovaikuttamisesta on siis kysymys, ja kun se kohdistuu asevoimien taholta kansalaismielipiteeseen ja politiikkaan, asian suhteen on syytä olla valveilla.

Jos aseteollisuuden ja asevoimien yhteislobbaus noudattaakin HX-hankkeessa jo vakiintuneita askelmerkkejä, samaa voi todeta myös Ylen uutisoimasta suomalais-ruotsalaisen ”ulkopolitiikan vaikuttajien” ryhmän ulostulosta. Naton kannattajat puhuvat siitä, kuinka turvallisuuspolitiikassa jo tehdyt muutokset tuovat Suomen kannettavaksi liittoutumisen riskit (joiden olemassaolon he siis vihdoin myöntävät) ilman turvatakuita. Kun turvallisuuspolitiikkaa hivutettiin nykyiseen suuntaansa, nuo samat tahot kielsivät sekä muutoksen että sen riskit. Epäselväksi jää, miksi kaiken tuon jälkeen pitäisi uskoa heidän vakuutustaan siitä, että Nato-jäsenyys ei aiheuta Suomelle lisää riskejä nykyiseen tilanteeseen verrattuna.

Kirjoitin vuonna 2016 julkaistussa teoksessa Viholliskuvien paluu seuraavaa:

”Suomen nykyisen Nato-suhteen legitimiteetti eli sen nauttima hyväksyntä ja oikeutus ei kuitenkaan pohjaudu kansalaisten sille vaaliuurnilla antamaan valtakirjaan, vaan kyse on lähinnä  jo  tapahtuneen toteamisesta. Tilanne ei  ole  sinänsä ainutlaatuinen, vastaavalla tavalla on Suomessa junailtu muun muassa euron käyttöönotto. Myös nyt USA:n kanssa tehtävän sotilasyhteistyön oikeutus lepää sen varassa, että tilanne on ensin johdateltu nykyisenkaltaiseksi  ja sitten todettu tapahtunut. Looginen askel eteenpäin voisi olla se, että liittoutumisen katsotaan olevan tapahtunut tosiasia, jonka jälkeen voidaankin ilmoittaa, että ”liittoutumisesta on tullut legitiimi osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa.”

Vaikka Jaakonsaaren, Himasen ja kumppaneiden ulostulo ei yllättävä olekaan, se pitää sisällää useampiakin kiinnostavia näkökulmia. Suomen Nato-jäsenyyden kannatus on vähäistä, mutta suoran sotilaallisen USA-yhteistyön syventäminen on kyselyjen perusteella kohdannut vähemmän vastustusta. Kun Jaakonsaari ja Himanen nyt ilmoittavat tämän yhteistyön tuottaneen Suomelle sotilasliittoon kuulumisen varjopuolet, on kysyttävä, onko suomalaisille kerrottu olennaisia asioita siitä, millaista yhteistyötä Nato-maiden kanssa on oikein tehty.

Samaa kysyi UPIn tutkija Charly Salonius-Pasternak jo vuonna 2014 julkaistussa kommenttipaperissa ”Kriisinhallinnan aikakausi Natossa päättyy: Muutokset horjuttavat Suomen aitaa”, jossa hän kirjoittaa: ”Muutos voi uhata puolueiden ja puolustusvoimien sisäpoliittisista syistä johtuvaa hiljaisuutta siitä, minkälaista yhteistyötä Suomi on viime vuosikymmenen aikana Naton kanssa tehnyt. Asiaan vihkiytyneeltä johdolta vaaditaankin aiempaa avoimempaa puhetta Natosta ja sen roolista Suomen puolustuksessa.”

Jaakonsaaren ja Himasen ulostuloa voi pitää kiinnostavana myös ajoituksen suhteen: Natoa johtavan Yhdysvaltojen toiminta on viime aikoina saanut – myönteisiä muotoiluja käyttäen – entistä rohkeampia ja fantastisempia sävyjä. Epäselväksi jää, onko juuri nyt ilmoille kajatutetussa vaatimuksessa Nato-jäsenyydestä kyse yhden sukupolven henkisten arpien parantelusta. Kysymys suoran sotilasyhteistyön merkityksestä ja todellisesta luonteesta on kuitenkin ajankohtainen, ja siihen on syytä palata.

Pääkirjoitus: Puolustusohjuksia

Teemu MatinpuroYhdysvaltojen liittolaisineen tekemä tuomittava ohjusisku Syyriaan olisi voinut johtaa Syyrian sisällissodan vaaralliseen eskaloitumiseen ja pahimmassa tapauksessa suurvaltojen väliseen suoraan yhteenottoon. Tältä onneksi vältyttiin, ja edelleen on epäselvää tehtiinkö iskun syyksi annettua kaasuiskua Dumaan, ja jos tehtiin niin kuka sen teki. Tunnettu ja erittäin arvostettu Lähi-idän tuntija, toimittaja Robert Fisk pääsi käymään alueella ilman viranomaisvalvontaa ennen kemiallisten aseiden valvontajärjestö OCPW:n asiantuntijoita ja tapasi muun muassa alueella toimivia lääkäreitä. Heidän mukaansa kaasuaseen käytöstä ei ole ollut merkkejä. Mutta selviääkö tapahtumien kulku niin vakuuttavasti koskaan, että eri versioihin jo tässä vaiheessa hirttäytyneet tiedotusvälineet, ”asiantuntijat” ja jopa rauhanaktiivit uskoisivat siihen.

Iskussa ammuttiin yhteensä 105 risteilyohjusta kolmeen kohteeseen Syyriassa. Ohjuksista 76 ammuttiin Barzanin tutkimuskeskukseen, joukossa 10 JASMM-ohjusta, joita Suomi päätti hankkia 70 kappaletta Hornetien aseistukseksi. Alun perin ohjuksia oli tarkoitus tilata 70 kappaletta enintään 185 miljoonalla eurolla, mutta ilmeisesti ohjuksia ostettiin kuitenkin hieman vähemmän, noin 145 miljoonalla eurolla.

Kuinkahan paljon ohjushankinnalla lisättiin Suomen puolustuskykyä? Yhdessä iskussa Syyriassa käytettiin siis enemmän ohjuksia kuin meille on hankittu. Ohjusten hankinnan perustelut eivät selvästikään olleet puolustukselliset vaan tähtäsivät Hornetien käyttöön jossakin muualla kuten Syyrian tai aiemmin Libyan kaltaisissa kohteissa. Nytkin USA:n apureina lähinnä poliittista tukea antaen Britannia ja Ranska ampuivat yhteensä vain 17 ohjusta. Suomi varautuu olemaan mukana omine ohjuksineen.

Yhdysvalloista hankitut risteilyohjukset kuuluvat yhdessä lisääntyneen USA:n armeijan Suomessa tapahtuvan harjoittelun kanssa selkeään politiikkaan, jolla pyritään murtamaan maamme sotilaallista liittoutumattomuutta. Osana tätä politiikkaa on tänä vuonna taas luvassa ennennäkemätöntä yhdysvaltalaisen tulivoiman esittelyä niin Suomen maaperällä, merialueilla kuin ilmatilassammekin. Rauhanpuolustajien selkeä näkemys on, että parhaiten Suomi vakauttaa Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisia jännitteinä olemalla selkeästi sotilaallisesti liittoutumaton. Tätä viestiä halutaan nyt hämärtää – mikä ei lisää turvallisuuttamme millään tavoin.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Yhdysvaltalaisia taistelupanssari­vaunuja ensimmäistä kertaa Suomeen

ei_tankkeja_fb
Vuosi 2018 tulee olemaan ennennäkemätön yhdysvaltalaisen tulivoiman esittely niin Suomen maaperällä, merialueilla kuin ilmatilassammekin. Niinisalossa maanantaina 7.5.2018 alkavissa Arrow 18 -sotaharjoituksissa nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa USA:n armeijan taistelupanssarivaunuja.

Puolustusvoimat selittää, että Yhdysvaltojen armeijan lisääntyvässä läsnäolossa on kyse normaalista sota- tai kriisinhallintaharjoitustoiminnasta ilman mitään erityistä viestiä Venäjän suuntaan. Yhdysvalloissa asia on kyllä ymmärretty aivan eri tavalla – lisääntyvän harjoitustoiminnan kustannuksia Euroopassa perustellaan nimenomaan Venäjän aiheuttamalla uhalla ja siihen vastaamisella. Suomi antaa siis alueensa USA:n sotilaallisen voiman näyttämöksi.

Rauhanpuolustajien selkeä näkemys on, että parhaiten Suomi vakauttaa Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisia jännitteitä olemalla selkeästi sotilaallisesti liittoutumaton. Tätä viestiä halutaan nyt hämärtää, mikä ei lisää turvallisuuttamme millään tavoin.

Kuva Olena Ieleskyna

Pääkirjoitus: Toiveita presidentille

Valtiosääntöuudistuksen jälkeen presidentille jäi merkittävää valtaa ainoastaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Työnjako presidentin ja parlamentaarisen vallan välillä on jäänyt hieman epäselväksi, mikä antaa presidentille mahdollisuuden käyttää suoran kansanvaalin mukanaan tuomaa arvovaltaa paitsi valtiosäännön rajoissa, myös julkisten esiintymisten kautta. Sen takia presidentinvaaleilla on väliä, vaikka näyttäisi siltä, että seuraavat vaalit mennään ”nykyvenäläisissä” tunnelmissa: voittaja on hyvissä ajoin selvillä ja mielenkiinto kohdistuu enemmän siihen, kuinka monta prosenttia äänistä oppositio onnistuu nipistämään.

Valitettavasti suursotaharjoituksista – anteeksi, pääsotaharjoituksista piti kirjoittamani – käyty keskustelu osoitti, ettei ainakaan Sauli Niinistöllä ole ollut rohkeutta käyttää kansalta saamaansa mandaattia. Tiesikö hän vai eikö puolustusministeri Niinistön sotaharjoitusaloitteesta etukäteen? Vaikka ymmärrettäväähän se, ettei sitä ihan kaikkea puhelimessa rupateltua voi heti muistaa. Ja onko sillä nyt niin väliäkään kun niin mitättömistä asioista jutellaan.

Silloin kun on epäselvää, vetääkö olematonta kannnatusta nauttivien sinisten puolustusministeri presidenttiä kuin pässiä narussa, ollaan vaarallisella tiellä. Samalla voi kysyä, vetääkö Yhdysvallat puolestaan yhden kauden ministerin avulla koko Suomen turvallisuuspolitiikan uusille sivuraiteille. Ajopuunako taas ajaudutaan uuteen aseveljeyteen?

Presidentinvaaleissa turvallisuuspoliittinen keskustelu on ollut tylsää katsottavaa. Ylen politiikantoimittaja Maria Stenroosin mukaan päättäjien päättämättömyys heijastuu suomalaisten Nato-näkemyksiin. Onko suomalaisten vankassa Nato-jäsenyyden vastustamisessa kyse kuitenkin kansan päättäväisyydestä? Toki kannastaan epävarmojenkin osuus on myös kasvanut, mutta nimenomaan Nato-jäsenyyttä kannattavien kustannuksella.

Rauhanpuolustajien näkemys on selvä: me emme kaipaa alueellemme suursotaharjoituksia sen enempää läntisten kuin itäistenkään sotilasmahtien kanssa. Toivomme valittavalta presidentiltämme päättäväisyyttä maamme sotilaallisen liittoutumattomuuspolitiikan jatkamiseksi sekä aseidenriisuntaa ja diplomatiaa ensisijaisiksi turvallisuuspolitiikan välineiksi.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kolumni: Juomarin asiat

Vanhan sanonnan mukaan juomarin asiat eivät koskaan ole niin huonosti, etteikö niitä saisi sotkettua entistä pahemmin ryyppäämällä vähän lisää. Nykyisellään sanonta tuo mieleen Suomen liittoutumiskehityksen ja mahdollisen Nato-jäsenyyden. Liittoutumista on harrastettu pitkään ja hartaasti, mutta virallinen jäsenyys on vielä ottamatta.

Naton kannattajat puhuvat siitä, kuinka turvallisuuspolitiikassa jo tehdyt muutokset tuovat Suomen kannettavaksi liittoutumisen riskit (joiden olemassaolon he siis vihdoin myöntävät) ilman turvatakuita. Kun turvallisuuspolitiikkaa hivutettiin nykyiseen suuntaansa, nuo samat tahot kielsivät sekä muutoksen että sen riskit.

Monet vaikutusvaltaisessa asemassa olleet liittoutumisen vastustajat taas esittivät aiemmin epäilyjä suunnanmuutoksesta – ja kuitenkin askel kerrallaan mukautuivat siihen. Kasvonsa pelastaakseen he pyrkivät nyt vuorostaan vähättelemään tapahtunutta. Ilveilyn vuorosanat ovat sekoittuneet, mutta uskottavuuden puute sentään yhdistää kaikkia.

Gallupien perusteella sotilasliiton kannatus on jatkuvasti niin alhainen, että liittoutumista ei haluta nostaa vaaliteemaksi – kansanäänestyksestä puhumattakaan. Kannatuksen puute yritetään sivuuttaa vähättelemällä äänestäjien käsityskykyä: kansa ei vain ymmärrä kuinka syvälle sotilaallisessa yhteistyössä on jo menty. Tämä näyttää olevan liittoutumisilveilyn keskeinen ilonaihe. Ilmeisesti jotkut ovat tilanteesta myös ylpeitä.

Sotilasyhteistyötä on syvennetty normaalin käsitettä venyttämällä. Normaaleilla lento-osastojen vierailuilla on oikeutettu niiden osallistuminen sotaharjoituksiin Suomen alueella, ja pienillä sotaharjoituksilla taas suuremmat. Normaali huoltobyrokratia on venynyt isäntämaasopimukseksi. Venyttämisen päätepistettä ei ole näkyvissä. USA:n intressit Suomen alueen käyttämiseen ovat sentään selvillä – ja noiden intressien vuoksi meidän pitäisi kestää mahdollisessa konfliktissa yksin mahdollisimman pitkään. Siihen vaaditaan aseita. Suomen tulevan hävittäjäkaupan takana häämöttääkin jo uusia ohjushankintoja, joita ilman kymmeniä miljardeja nielevä lentokalusto on turvatonta. Kilpavarustelun logiikka ei muutu, vaikka se ilveilijöiltä unohtuukin.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

AJANKOHTAINEN TEOS NATO-JÄSENYYDEN ONGELMISTA

nato_julisteHiljattain ilmestyneessä Vakaus vaakalaudalla -teoksessa 19 asiantuntijaa analysoi Nato-jäsenyyden haittoja Suomelle. Artikkelien kirjoittajina ovat mm. Matti Klinge, Esko Seppänen, Heikki Talvitie, Erkki Tuomioja, Pekka Visuri, Pentti Sainio, Keijo Korhonen ja Markku Kivinen.
Sujuvan teoksen toimittanut Timo Hakkarainen on saanut haastattelut myös puolustusvoimien entiseltä komentajalta Gustav Hägglundilta ja kenraaliluutnantti evp. Markku Nikkilältä.

 

NATON YDINASEET SUOMEEN?
Olisiko Suomen pakko ottaa alueelleen ydinaseita, jos Suomi liittyisi Naton jäseneksi? Kenraali evp. Gustav Hägglund ei usko, että Suomi voisi kieltää ydinaseiden tuomisen ja saada samanlaisen poikkeuksen kuin vanhat Nato-maat Norja ja Tanska, joiden alueille ei rauhan aikana sijoiteta ydinaseita: ”En usko, että uusi jäsen voi esittää sellaista vaatimusta, koska ne, jotka jäsenyyden ratkaisevat, ovat neuvotteluissa niskan päällä. Miksi ne suostuisivat tällaiseen poikkeukseen, mitä ei millään muullakaan uudella jäsenmaalla ole?”
Hägglundin arvio johtaa tärkeiden ongelmien ruotimiseen: Jos Nato toisi Suomeen ydinaseita, niin saattaisivatko osapuolet sodassa käyttää taktisia ydinaseitaan herkästi juuri Suomessa, jonka raja-alue olisi Naton etulinjaa ja Brysselistä nähtynä aika harvaan asuttua erämaata.

VENÄJÄ EI OLE UHKA
Kylmän sodan lopulla Neuvostoliitolla oli jättiläismäinen neljän miljoonan sotilaan armeija, mutta Venäjän maa-armeijan koko on enää noin 300 000 sotilasta, eikä siitä ole vakavaa uhkaa EU-maiden jatkuvasti aseissa olevalle kahdelle miljoonalle sotilaalle. ”Moskovassa tuskin kenenkään mieleen tulee lähteä hyökkäämään EU:ta vastaan. Kaikki asiaan perehtyneet tietävät sen, mutta monilla on myös omia syitään maalata uhkakuvia”, eversti evp. Pekka Visuri kirjoittaa.
Myös Hägglund toteaa kuinka ”Venäjän ylivoiman maalailu on minusta ihan huuhaata”.

EI UFOJA EIKÄ VIHREITÄ MIEHIÄ
Voisivatko sen sijaan Venäjän niin sanotut vihreät miehet (eli tunnuksettomat sotilaat) toimia myös Suomessa?
Pekka Visurin mielestä eivät, koska Suomi ei ole vastaavassa sekasortoisessa tyhjiössä kuin Krimin niemimaa oli vuonna 2014. Visuri nostaa tuekseen myös kenraaliluutnantti evp. Arto Rädyn vahvan mielipiteen HS:n haastattelussa: ”Suomi ei ole Ukraina. Meillä on järjestäytynyt yhteiskunta. Jos tunnuksettomat vihreisiin pukeutuneet sotilaat yrittäisivät rajan yli, vastassa olisivat rajavartiolaitos, poliisi, tulli ja puolustusvoimat. Ei sellaista yllätystä voi Suomessa tapahtua. Jos jostain ihmeen syystä tapahtuisi, meillä on työkaluja hoitaa se. Tästä ei kannata edes keskustella.” (HS, 3.1.2016.)

NATON PETOS JA AGGRESSIIVINEN LAAJENTUMINEN
Kylmän sodan lopulla Neuvostoliitto suostui vetämään joukkonsa rauhanomaisesti pois Itä-Euroopasta, kun Yhdysvaltojen silloinen presidentti George H. W. Bush vastavuoroisesti lupasi, ettei Nato laajene entisen Varsovan liiton alueille.
Lupaus petettiin pian, minkä asiantuntija George F. Kennan varoitti olleen traaginen virhe: ”Tietysti Venäjän puolelta seuraa paha reaktio ja silloin meikäläiset sanovat, että Venäjä on aina ollut tuollainen, mutta se on yksinkertaisesti väärin.”
Suomen Nato-selvitystä laatineen työryhmän jäsen Mats Bergquist varoittaa, että mikäli pinta-aloiltaan suurikokoiset Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon, niin se aiheuttaisi yhden suurimmista geopoliittisista muutoksista Länsi-Euroopassa: ”Itämerestä tulisi Naton sisämeri. Puolet Nato-maiden ja Venäjän välisestä rajasta kulkisi pitkin Suomen itärajaa ja Itämerta.”

HAITTOJEN VÄHENTÄMISESTÄ
Suomi allekirjoitti vuonna 2014 Naton isäntämaasopimuksen, jonka perusteella Naton joukkoja voidaan sijoittaa Suomeen ”rauhan, kriisien, poikkeusolojen ja konfliktien aikana Naton sotilaallisen toiminnan tukemiseksi”.
Esko Seppänen tähdentää, kuinka Ruotsin isäntämaasopimukseen tehtiin selkeä kirjaus, että vieraita joukkoja voi saapua vain Ruotsin kutsumana. Suomen sopimus sen sijaan on tulkinnanvarainen: ”Suomella ei ole tarkasti ottaen muodollista määräysvaltaa eikä veto-oikeutta tulijoiden tulemisen estoon niin kuin on Ruotsilla.”
Kun isäntämaasopimus on luonteeltaan poliittinen, tulisi Esko Seppäsen mielestä Suomen aktiivisesti pyrkiä saavuttamaan Venäjän luottamus siihen, ettei sopimusta käytetä Venäjää vastaan.
Esko Seppänen korostaa, kuinka oppositiopuolueet onnistuivatkin ajamaan joulukuussa 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon lausuman, jossa Suomi ei salli ”alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”.
Myös Pekka Visuri on esittänyt, kuinka isäntämaasopimuksen takia tulisi ponnekkaasti vakuuttaa, että ”Suomi ei anna aluettaan käytettäväksi minkäänlaisiin sotatoimiin toista osapuolta vastaan. Aikanaan Paasikiven, Kekkosen ja Koivistonkin aikana annettiin tällaisia julistuksia.”

NATON YHTEISEN PUOLUSTUKSEN ARTIKLA 5
Natoon liittymisen pääperusteena usein esitetään sen yhteistä puolustusta. Kuitenkaan Nato-mailla ei ole sitovaa velvoitetta auttaa sotilaallisesti. Yhteisen puolustuksen artikla viidessä jäsenmaa nimittäin lupautuu vain ”sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi”. Eli se voi tarkoittaa sotilaiden sijaan vaikkapa punajuurilaatikoiden lähettämistä.
Jaakko Laakso kirjoittaa, että Naton yhteiseen puolustukseen ei saatu sitovaa kirjausta, koska Yhdysvallat halusi pitää itsellään oikeuden päättää, miten artiklaa tulkitaan ja käytetään. Laakson mukaan monet asiantuntijat katsovat, ettei yhteisen puolustuksen artikla loppujen lopuksi takaa mitään vaan sitoo jäsenmaat Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. Esimerkiksi Norjaa kiristettiin, että mikäli maa ei osallistu Irakin sotaan, niin artikla viiden toteutus sen kohdalla kyseenalaistuu. Norja antoikin painostuksen alla periksi ja osallistui Irakin sotaan hieman myöhemmässä vaiheessa.
Artikla viiden käytöstä tulisi Natossa päättää yhdessä. Silti sen ainoan kerran, kun sitä on käytetty 11.9.2001 iskujen jälkeen, määräsi Yhdysvallat käytännössä yksinvaltaisesti sen toteuttamisesta.
On hyvä muistaa, ettei artikla viiden uhka ole aina estänyt sotilaallisia hyökkäyksiä. Se ei estänyt Argentiinaa hyökkäämästä Britannialle kuuluville Falklandin saarille vuonna 1982 eikä Intiaa valtaamasta Nato-maa Portugalin alueita vuonna 1961.
Kun kansalaisista liki 60 prosenttia vastustaa Nato-jäsenyyttä, niin Vakaus vaakalaudalla -teoksella voi olettaa olevan suurta kysyntää. Etenkin kun siitä löytää niin asiantuntevia perusteluja, taustatietoja ja uusia paljastuksia, että teos lienee paras saatavilla oleva turvallisuuspoliittinen analyysi Suomen tilanteesta.
Miksi Suomen kannattaisi liittyä Natoon, kun rauhallisesta Venäjän-rajastamme tulisi Naton 1300 kilometriä pitkä etummaisin rajalinja, joka olisi Murmanskin tukikohdan, rautatien ja Pietarin läheisyyden vuoksi myös erittäin kriisialtis?

Teksti Mikael Kallavuo

Timo Hakkarainen (toim.): Vakaus vaakalaudalla. Into 2017.
vakaus_etukansi

 

 

 

Pääkirjoitus: Hybridisodankäynnin soturit

Suomen satavuotisjuhlan alla suomalaismedia ja monet turvallisuuspoliittiset asiantuntijat ovat osallistuneet ahkerasti omaan ”hybridisotaansa” Venäjän kanssa. Ei ihme, jos kansalaisten huoli kasvaa. Infosodankäynnin tavoitteena lienee kansalaisten tuen hankkiminen uusille asehankinnoille ja Nato-jäsenyydelle, vaikkei sitä kaikissa yhteyksissä suoraan mainitakaan.

Jo viime vuonna hallituksen Ulkopoliittiselta instituutilta tilaamassa raportissa todettiin muun muassa, että ”Yksi selvä riski on, että Venäjä voisi käyttää sitä [satavuotisjuhlaa] historiapoliittisesti hyväkseen pyrkimällä esimerkiksi yhteiseen muistojuhlan viettoon sekä eri tavoin Suomen itsenäisyyttä kyseenalaistamalla”. Raporttia tekemässä ollut UPIn tutkimuskoordinaattori Toivo Martikainen pelotteli, että Venäjä voisi vihjata Suomen itsenäisyyden olevan jotenkin kyseenalainen. Valtioneuvoston sittemmin eronnut viestintäjohtaja ja Suomen turvallisuuskomitean asiantuntijajäsen Markku Mantila pelotteli samansuuntaisesti vedoten Venäjän mediassa esitettyihin näkemyksiin.

Jännityksellä odotamme milloin Putin esittää ukaasin Suomen itsenäisyyden kyseenalaistamiseksi, ehkä hän panttaa päätöstä itsenäisyyspäiväksi?

Epäilyksiä varmaankin herätti se, ettei Putin viimekesäisen Suomen-vierailun yhteydessä esittänytkään suoraa onnittelua 100-vuotiaalle Suomelle. Muun muassa entinen Moskovan Suomen suurlähettiläs Hannu Himanen ja Pekka Haavisto yhdessä lukuisten Venäjä-asiantuntijajournalistien kanssa jäivät niitä kaipaamaan. Toinen entinen Moskovan suurlähettiläs Heikki Talvitie puolestaan kertoo uudessa Vakaus vaakalaudalla -kirjassa varsin oudosta episodista liittyen Venäjän tarjoamiin onnitteluihin.

Venäjä nimittäin olisi ollut valmis onnittelemaan 100-vuotiasta Suomea lahjoittamalla talousvaikeuksiin ajautuneen Pietarin Suomi-talon. Mutta lahja ei kelvannutkaan, vaan katsottiin, ettei Suomi tarvitse almuja Venäjältä. Sen sijaan Suomi osti talon 7 miljoonalla eurolla, ehkä kertyneitä kiky-säästöjä käyttäen. Varmaan löytyy ”Venäjä-asiantuntijoita”, joiden mukaan ilmainen talo olisi ollut Troijan puuhevonen, jonka sisällä olisi ollut vihreitä miehiä, valmiina hyökkäämään huomaamatta maahamme metsästysseurueina tai maanteille ilmesty- neissä TIR-rekoissa, joiden muodostamasta hybridiuhasta UPIn tutkija Charly Salonius-Pasternak halusi taannoin muistuttaa.

Eli onnitteluja kaivataan, mutta ei kuitenkaan liiallisia. Syntymäpäiväkortti riittänee.

Putinin Venäjä ei ole miellyttävä demokratia, ja se kuten kaikki muutkin maat pyrkivät vaikuttamaan turvallisuusympäristöönsä. Toivoisi kuitenkin, että media ja erilaiset ”asiantuntijat” ja kommentoijat voisivat laittaa hieman jäitä hattuun.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.