Avainsana-arkisto: Terrorismi

Jevhenia Biltšenko ja ”terrorismia lähentelevä runous”

Jevhenia Biltšenko, runoilija ja kahdessa korkeakoulussa opettava tohtori, kirjoitti talvella 2014 runon, joka alkoi: ”Olen poika, ja nukun arkkuun käpertyneenä…” Runo on sen jälkeen käännetty 27 kielelle ja se on mukana lähes kaikissa Maidanin aukion taisteluista julkaistuissa runoantologioissa.

Tämän vuoden tammikuussa Biltšenko sai yllättäen rehtorilta pyynnön tulla kansliaan, vaikka oli talviloma. Runoilija kuvaa tapaamista: ”Rehtorin varoitettua sodanvastaisten Facebook-julkaisujeni vaarallisuudesta huoneeseen astui kaksi siviilipukuista miestä. Tunnin kestäneessä asiallisesti pidetyssä kuulustelussa he kertoivat kollegojeni ilmiantaneen minut ja että he olivat haastatelleet kollegoja ja opiskelijoita toisessa työpaikassani, Dragomanoville nimetyssä kansallisessa opettajakorkeakoulussa. Kollegat olivat kommentoineet toimintaani negatiivisemmin, opiskelijat positiivisesti, myös oikeistolaiset. Selitin miehille kulttuuriin liittyviä kontaktejani sekä kirjallisen ja yhteiskunnallisen toimintani rauhantahtoista, humanistista luonnetta. Lopuksi minua kehotettiin allekirjoittamaan sivun mittainen Ukrainan turvallisuuspalvelun varoitus siitä, että toimintani lähes rikkoo rikoslain pykälää Terroristijärjestön perustaminen Ukrainaan. Toisen sivun tyhjiin sarakkeisiin kirjoitin: ‘Olen runoilija ja ihmiset pitävät runoistani. Prilepin on yksi heistä.’ (Donetskin ”kansantasavallan” murhatun johtajan Zahartšenkon neuvonantaja, moskovalainen kirjailija Zahar Prilepin on kehunut Biltšenkon runoja – suom. huom.) Muut sarakkeet pyyhin yli heidän kehotuksestaan. Kopiota en saanut. He tarjosivat sitten ryyppyä ja kyytiä sinne, minne olen menossa, mutta kieltäydyin. Tässä kaikki.”

***

“Minulle sanottiin, että yhteiskunnallinen toimintani ja runouteni lähentelee terrorismia. Jos minua valvotaan näin, heidän täytyy tuntea kirjeenvaihtoni sisältö. He voivat tarkistaa, mitä teen. En aio katkoa kontakteja kollegoihin, asuivatpa he missä tahansa.

Näen tehtäväkseni olla rauhansovittelija ja kulttuuridialogin ylläpitäjä vihamielisten valtioiden toimijoiden välillä. Ukrainan yhteiskunta on nyt epäinhimillinen, lähimmäisenrakkautta ei ymmärretä. En tajua, miten minua voidaan syyttää terrorismista; meillä kuitenkin rangaistaan toisinajattelusta.

Vainoon on erilaisia syitä. Kanssakäyminen Venäjän kansalaisten kanssa lähes rikkoo lakia Terroristijärjestön perustamisesta, ja suutani tukitaan jatkuvasti internetissä, käsketään irtisanoutua venäläisistä ystävistä ja kieltäytyä esiintymästä ‘hyökkääjävaltiossa’. Entiset kollegat, ukrainalaiset kirjailijat joko vilkuilevat pelokkaina, irtisanoutuvat minusta tai levittävät perättömyyksiä.

Miten konflikti saadaan loppumaan? Onhan Minskin sopimukset. Ukrainan täytyy lopettaa sota keinolla millä hyvänsä ja tunnustaa alueiden oikeudet. Jos Donbass valitsee yhteydenpidon Venäjän kanssa, se on yhtäläinen alueellinen valinta kuin Länsi-Ukrainan yhteydenpito Euroopan (EU:n) kanssa. Jos Donbass päättää olla hyväksymättä Maidanin ideologiaa, se on yhtäläinen valinta kuin Länsi-Ukrainan päätös olla hyväksymättä Antimaidanin ideologiaa. Ihmisillä on oikeus valita, kenen kanssa haluavat elää, millaista aatetta kannattaa. Ukrainan täytyy lopettaa kunnianosoitukset sellaisille historiallisille toimijoille, jotka on kielletty koko maailmassa: lopettaa natsismin valtiollinen puolustelu.

Äärioikeisto terrorisoi kaikkia, joista ei pidä, mutta se ei ole sama kuin armeija. Ukrainan oikeistossa vain osa on ollut sodassa. Loput ovat sohvapatriootteja, joita hallitus ja eräät oligarkit kontrolloivat.

Opiskelijat tukivat minua, ja siksi minua ei uskalleta erottaa. Vuosien varrella suhteeni opiskelijoihin eivät ole muuttuneet. Vastustan kategorisesti politikoimista korkeakoulutyössä, opettaja ei saa julistaa oikeistolaista eikä vasemmistolaista oppia.

En ole harrastanut propagandaa Maidanin aikana enkä nyt, riittää, kun opiskelijat tietävät opettajansa humaanit arvot. Koska kuitenkin olen opetustyöni ohella runoilija, bloggaaja ja julkisuuden henkilö, he ovat Maidanin aikana ja nyt lukeneet Facebook-sivuani. He voivat tehdä omat johtopäätöksensä. Sikäli kuin tiedän, tämänhetkisillä opiskelijoillani on samankaltaisia sodanvastaisia näkemyksiä kuin minulla; russofobiasta en tiedä, emme puhu aiheesta. Siteeraan paljon venäläistä klassista runoutta, semiotiikkaa ja filosofiaa, sillä se on valtava kulttuurinen koulukunta, minkä kiistäminen on hulluutta.

Nyt on opiskelemassa uusi sukupolvi, joka ei muista vallankumousta, he olivat silloin 14–15-vuotiaita. He eivät kokeneet sitä ja elävät nyt kansalliseksi byrokratiaksi jähmettyneessä järjestelmässä. Nationalismia tyrkytetään siinä valtiollisena paatoksena, ei elävänä katujen tunnelmana. Kukapa nuori pitäisi paatoksesta ja vallitsevasta järjestelmästä? Siksi monet heistä protestoivat puhumalla venäjää, kuuntelemalla venäläisiä lauluja, räppiä, lukemalla vasemmistofilosofeja. En tiedä, paljonko tällaisia nuoria on, olen tekemisissä vain kerman kanssa, mutta luulen, että osuus on korkea, koskapa minua ei uskalleta erottaa.

 

Vuonna 2014 oli muodikasta esiintyä Janukovitšia vastaan, ei pelätty vaan ylvästeltiin sillä. Nyt ihmiset pakotetaan itsesensuuriin ja pannaan häpeämään aiheetta. Jos protestoit järjestelmää vastaan, kysytään: ‘Etkö kunnioita Maidanilla kuolleita?’ tai ‘Etkö rakasta Ukrainaa?’ He samaistavat itsensä Ukrainaan, käyttävät vuodatettua verta hyväkseen, jottei kukaan uskaltaisi sanoa mitään, jotta kainostelisimme yhteiskunnallisia näkemyksiämme ja pelkäisimme lähimmäisiämme. Jos nyt protestoi julkisesti, se leimataan Ukrainan pettämiseksi, koska hallitus on julistanut itsensä Ukrainaksi.

En tiedä, miksi silloin tuin Maidania: olin saanut tohtorinväitöksestäni erinomaiset [arvosanat], minua ei sensuroitu. Toin silloin julki kansallisia mielipiteitäni, ne innostivat minua. Nähtävästi rakastin ihmisiä, joita kohtasin – talonpoikia, opiskelijoita. Kirjoitin vapaasti, mitä halusin, palkkani riitti matkusteluun kotimaassa.

Maidanin jälkeen alkoi painostus, kun minut heitettiin ulos verkkojulkaisu LIGA.netistä. Siellä minulla oli kolumni, kirjoitin venäjän kielen asemasta. Kirjoitin nätisti, en käsitellyt politiikkaa tai sotaa. Kirjoitin vain kulttuurista ja kritisoin radikaalia nationalismia, joka suuntautuu kulttuuria vastaan. Tavattuani tieteellisen opettajani, emigroituneen professori Viktor Malahovin käsitin, että yhteinen tuskamme on jo sietämätön ja kirjoitin esseen Strah, pelko. Käytin maamme kehityksestä termiä ’uustotalitaarinen hallinto’. Lisäksi otin esille Maidanin joukkoampumiset ja Bankovaja-kadun puiden kaatamisen. Minut karkotettiin LIGA.netistä, ja sosiaalisessa mediassa alkoi heti nationalistien ja entisten kirjailijaystävieni lietsoma vaino. Samoin alkoivat ‘ennaltaehkäisevät puhuttelut’, siis esimiesten ja turvallisuuspalvelun puhuttelut.

Toisinaan ajattelen, että menisin nytkin Maidanille, jos se puolustaisi rauhaa ja vastustaisi nationalismia, mutta tämä on utopiaa. Menin esimerkiksi mukaan Näyttelijöiden talon sulkemista vastustaneeseen mielenosoitukseen. Aihe oli hyvä, kaupungin suojeleminen, siellä oli paljon kuuluisia ihmisiä ja minua pyydettiin lukemaan runo. Siitä huolimatta poliittiset vastustajani, nationalistit ajoivat minut pois [mielenosoituksesta].

Sivistyneistö ottaa heiltä nyt apua, suojelua. Se ei uskalla pyytää tukea vasemmistolta tai venäläisiltä, ettei nimitetä Kremlin agenteiksi. He eivät tajua, että juuri Ukrainan hallitus ruokkii nationalisteja. He siis taistelevat hallintoa vastaan hallinnon käsikassaran avulla?

Vuonna 2012 väittelin, aiheena oli viholliskuvan luomisen keinot. Nyt näen käytäntöä. Yhdeksän ihmistä kymmenestä tietää, että sodassa menehtyy siviilejä, mutta sanoo ‘No kun on sota’. On olemassa menetelmä ’tapahtuman merkityksen vähättely’. Kun jotain ei voi salata, se pitää kuvata merkityksettömäksi verrattuna suuriin tavoitteisiin, triviaaliksi: ‘Miksi tuosta pitäisi puhua?’ Tragedia siis käännetään farssiksi ja kiistetään sen arvo. Silloin on noloa protestoida. Ihmisille syötetään ajatusta, että Ukrainan palveleminen on sama kuin taistelu Venäjää vastaan. Täten toimii epävapaa vapaus, ohjattu extreme: jokainen hallinnon palvelija kuvittelee itsensä sankariksi, hänhän taistelee peräti ‘Venäjän imperiumia’ vastaan!

Yksi taistelumenetelmä: ellei tietoa voida yhteiskunnassa salata, on huolehdittava, ettei merkitystä olisi faktoilla vaan ainoastaan yleisellä mielipiteellä. Meillä monet myös sivistyneistöstä harjoittavat itsesensuuria. Tutkijoiden poliittista ‘puhtautta’ kontrolloidaan Facebookissa.

Näyttelijöiden talon mielenosoituksessa, josta nationalistit ajoivat minut pois, luin tämän runon:

 

Kellarimme

Syksy… Slaavilaisuus… Ruskeapäisen Borisoglebin kanssa puhumme Hegelistä ja Kristuksesta.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselle leivälle: vierellä on ystäviä ja heidän omatuntonsa puhdas.

 He kaikki ovat täällä: Jesenin, Baudelaire, Vysotski, tulleet paratiisista jauhamaan summassa tyhjää.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselle auringolle, mutta ylhäällä vallitsee täydellinen yö.
Ei ole oikeaa olla yhä vasen. Ikuisuus on katkeraa kuin viini edamin kanssa.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselta Jumalalta, mutta ylhäällä jumalaton maailma on menossa sekaisin.

 Missä olet Tulipunainen kukka, Seitsenteräinen? Missä olette, rajut punaiset lyhdyt?
Kellaritunnelimme päässä ei valonhäivää…

Siksi valaisemme sisältäpäin.

(30.10.2011)

Haastattelun teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

 

Somalialaisnuoret eivät anna pelolle periksi

somalia_muna

Lokakuiset terrori-iskut Somalian pääkaupungissa Mogadishussa järkyttivät entisestään haurasta maata. Somalian historian ehkä pahimmassa iskussa lähellä lentokenttää kuoli yli 400 ihmistä ja saman verran loukkaantui. Maan nuorisoaktivistit eivät kuitenkaan luovuta, vaan jatkavat sinnikkäästi rauhan rakentamista levottomaan kotimaahansa.

 

”Ohitin KM5-tien risteyksen kymmenen minuuttia ennen terrori-iskua ja olin lähellä Maka Mukarama -hotellia, kun valtava räjähdys kuuroutti meidät hetkeksi”, kertoo somalialainen nuorisoaktivisti Muna Hassan Mohamed. Hän sanoo olleensa shokissa nähdessään verilammikot, palaneen ihmislihan ja tuhoutuneet hotellit ja kaupat. ”Istuin hetkeksi alas tarkastelemaan, missä räjähdys oikeasti oli tapahtunut.”

Yli 400 kuoli, 400 loukkaantui ja lukematon määrä ihmisiä on kateissa, kun räjähtein lastattu kuorma-auto ajettiin vilkkaalle markkina-alueelle ja lasti räjäytettiin Mogadishussa 14. lokakuuta. Somalian hallituksen edustajat kertoivat maan tiedotusvälineissä, että turvallisuuspalvelun jäsenet olivat parhaillaan ajamassa kuorma-autoa takaa, kun se räjähti.

Muna alkoi välittömästi tehdä järjestelyjä, jotta tunnettuja nuorisojohtajia – joista suurin osa on lääkäreitä – lähetettäisiin avuksi kuormitettuihin ja tilanpuutteesta kärsiviin sairaaloihin seuraavana aamuna. Tilanne kaupungissa oli hyvin jännittynyt, ja Munan mukaan pelastusoperaatiota haittasivat tiesulut, joita erikoisjoukot pystyttivät iskun jälkeen.

Kunnon veripankki puuttuu

Tuho paljastui suuremmaksi kuin ihmiset olivat voineet edes kuvitella. Terrori-isku oli uhrimäärältään maan historian suurin. Sadat ihmiset lähtivät terveyskeskuksiin luovuttamaan verta, sillä RhD-negatiivinen veri loppui heti alkuunsa. Kunnollisen veripankin puuttuminen osoittautui valtavaksi ongelmaksi, sillä käytettävissä olevat veripankit pystyivät varastoimaan verta vain 24 tunnin ajaksi.

”Luovutin verta seuraavana aamuna, sillä verityyppini B+ oli sairaalassa harvinainen”, Muna Hassan Mohamed kertoo.

Myös Somalian presidentti Mohamed Abdullahi Mohamed osallistui verenluovutuskampanjaan.

somalia_muna2
Vapaaehtoisille, jotka auttoivat vilkkaalla markkina-alueella tapahtuneen räjähdyksen raivaustöissä, jaettiin kertakäyttökäsineitä.

Somalian veripankin perustamisesta on nyt tullut ykkösasia. Maan koko sairaanhoitoinfrastruktuuri tuhottiin vuoden 1991 vallankaappauksen jälkeen.

Kaikki nuoret vapaaehtoiset ja jotkut Somalian hallituksen edustajat pukivat käsivarteensa tai päähänsä punaisen huivin osoittaakseen solidaarisuuttaan räjähdyksen uhreille.

Muna Hassan Mohamedin mukaan nuoret aktivistit auttoivat perustamaan kansallisen hätäapukeskuksen. Siellä ihmiset joutuivat odottamaan koko päivän luovuttaakseen verta leikkaukseen meneville, koska verta ei voitu varastoida. Tiesulkujen lisäksi pitkät odotusajat klinikalla olivat yksi käytännön koettelemus apua antaneille. Tiesulkuja oli paljon erityisesti iskua seuranneina kahtena päivänä. Myöhemmin teitä avattiin uudelleen, jotta ihmiset pääsivät helpommin verenluovutukseen ja etsimään läheisiään onnettomuuspaikalta ja sairaaloista.

Gurmad Qaran – kansallinen hätäapuryhmä

Pian iskun jälkeen ryhmä vapaaehtoisia nuoria oli mukana perustamassa Gurmad Qarania eli kansallista hätäapuryhmää. Ryhmän keskus sijoitettiin humanitaarisista asioista vastaavan ministeriön tiloihin Mogadishussa. Ryhmä teki useita aloitteita. Ensinnäkin perustettiin puhelinkeskus, jonne omaisiaan etsivät pystyivät soittamaan, ja tietopalvelukeskus, joka keräsi kaikkea mahdollista iskuun ja uhreihin liittyvää tietoa. Myös sosiaaliseen mediaan luotiin sivut.

Lisäksi huolehdittiin siitä, että sairaanhoitosektorilla työskentelevät pystyivät noutamaan iskussa menehtyneiden ruumiit ja haavoittuneet sekä arvioimaan loukkaantuneiden ihmisten vammojen vakavuus. Mikäli todettiin, ettei uhreja pystytä hoitamaan Somaliassa, koordinointiryhmä etsi muiden viranomaisten avulla hoitopaikkoja ulkomailta.

Gurmad Qaran -ryhmä alkoi myös heti tarjota vettä perheenjäseniään ja läheisiään etsiville omaisille.

”Keräsimme ja lahjoitimme itse pieniä summia ja ostimme vettä niille, jotka etsivät rakkaitaan kaduilta ja sairaaloista.”

Iskun jälkeen

Terrori-iskun jälkeen kaupungin asukkaat lähtivät sankoin joukoin kaduille ja uhmasivat ääri-islamilaista al-Shabaab-ryhmää, joka on kytköksissä al-Qaidaan. Somalian hallitus syytti iskusta al-Shabaabia, joka on aiemmin tehnyt samanlaisia iskuja Mogadishuun, mutta ryhmä ei ole julkisesti ottanut vastuulleen tätä iskua.

Somalian hallituksen edustajien mukaan kolme ihmistä on pidätetty iskuun liittyen. Pidätettyjen joukossa on kuorma-auton kuljettaja sekä mies, joka työskentelee paikalliselle teleyhtiölle ja joka myönsi kulkuluvat iskun tehneille. Mutta toistaiseksi hallitus ei ole sisäisten, julkaisutapaa koskevien erimielisyyksiensä vuoksi julkistanut yhtäkään tutkintaan liittyvää raporttia.

Samassa kuussa tapahtui toinenkin terrori-isku, kun viisi al-Shabaabin aseistettua miestä hyökkäsi 28. lokakuuta Mogadishussa Somalian turvallisuusministeri Mohamed Abukar Islown omistamaan Nasa-Hablod-hotelliin. Yli 20 ihmistä kuoli. Jälkimmäiseen iskuun liittyen pidätettiin kolme Somalian turvallisuus- ja tiedustelupalvelun jäsentä, jotka ovat entisiä al-Shabaabin jäseniä.

USA lisännyt ilmaiskuja

Yhdysvallat on lisännyt lennokki- ja ilmaiskujaan al-Shabaabia ja Isisiin kuuluvia ryhmiä vastaan Koillis-Somaliassa. Useat asiantuntija uskovat, että ilmaiskut ovat vähentäneet al-Shabaabin mahdollisuuksia hyökätä Somalian hallitusta ja Afrikan unionin Somalia-operaatiota vastaan.

Yhdysvallat, joka on vetänyt edustajansa pois Mogadishusta, lisäsi ilmaiskuja entisestään Mogadishun kahden terrorihyökkäyksen jälkeen.

Ilmaiskuilla on kuitenkin varjopuolensa, sanoo Abdirahman Hassan, Mogadishussa työskentelevä somalialainen juristi. Hänen mukaansa USA:n iskut vain ruokkivat al-Shabaabin levittämää lännenvastaista propagandaa ja varsinkin siviiliuhrit herättävät suuttumusta Somalian hallitusta kohtaan. Elokuussa Somalian hallitus maksoi korvauksia kymmenestä Bariren kylässä Shabillen alueella USA:n ilmaiskuissa kuolleesta siviilistä.

Klaanisateenvarjo ja terrorismi

Jokainen vuonna 1991 päättyneen sotilashallinnon jälkeinen hallitus on romahtanut tai menettänyt toimintakykynsä. Klaaneista koostuvasta rakennelmasta on tullut ainoa järjestelmä, josta ihmiset hakevat turvaa.

Klaanijärjestelmä on kuitenkin ollut todellisen toimivan hallituksen luomisen esteenä ja levittänyt laittomuuksia, ryöstelyä, radikalisaatiota ja viime aikoina terrorismia.

Sen jälkeen, kun sotilashallitus syöstiin vallasta, ilmestyivät klaanien tukemat sotaherrat. Maanpaossa elävät somalialaiset lähettivät rahaa kukin oman klaaninsa sotapäällikölle, joita he pitivät poliitikkoina. Islamistit lopulta hajottivat tämän klaaneihin pohjaavan hallintojärjestelmän, kun yhteistä johtajuutta ei onnistuttu muodostamaan.

”Klaanijärjestelmä suojelee jokaista klaanin jäsentä, oli hän sitten al-Shabaabin tai hallituksen jäsen”, kertoo juristi Abdirahman Omar. ”Tämä on kuitenkin hyvin vaarallista mille tahansa yritykselle hallituksen perustamiseksi.”

”Jos somalialaiset haluavat rauhaa ja hyvän hallinnon, heidän pitää unohtaa klaanijärjestelmä.”

Teksti Mohammed Ibrahim
Suomennos Anu Harju

 

 

Itsemurhaiskun silminnäkijä

Teksti Timo Kalevi Forss

Afganistanilainen valokuvaaja Massoud Hossaini vieraili Suomessa helmikuussa. Poliittisen valokuvan festivaalin yhteydessä järjestetyssä keskustelutilaisuudessa hän näytti kuviaan ja kertoi niistä Kansallisteatterin Lavaklubilla.

Vuonna 1981 Kabulissa syntynyt Hossaini pakeni vain kuuden kuukauden ikäisenä perheensä kanssa Afganistanin neuvostomiehityksen aikaista kommunistihallintoa naapurimaahan Iraniin. Hän kävi siellä koulunsa ja liittyi Iranin uudistusmielisiin poliittisiin aktivisteihin vuonna 1996. Hossaini koki velvollisuudekseen taltioida ympärillään tapahtuvat poliittiset mullistukset ja valitsi välineekseen valokuvauksen.

Paluu Afganistaniin

Iranissa asuvana afgaanipakolaisena Massoud Hossaini koki valokuvaamisen maan kaupunkien kaduilla vaaralliseksi. Niinpä hän keskittyikin aluksi kuvaamaan afgaanipakolaisten elämää Iranin toiseksi suurimmassa kaupungissa Mashadissa.

Syyskuun 11. päivän iskut New Yorkissa muuttivat ratkaisevasti hänen ajatteluaan. Hossaini palasi Afganistaniin vuonna 2002 ja liittyi Aina-nimiseen järjestöön, jonka tavoitteena on kehittää afganistanilaisten media- ja kommunikointitaitoja. Hossaini opiskeli Ainan huomassa valokuvausta ja kehittyi pian ammattilaiseksi.

Hän sai töitä ranskalaisen uutistoimisto AFP:n kuvaajana dokumentoiden Afganistanin sotaa. Hän on kuvannut sodan todellisuutta myös amerikkalaisjoukkojen mukana liikkuvana kuvaajana. Tässä yhteydessä hänen kameraansa on tallentunut lisäksi afganistanilaiskylien jokapäiväistä elämää.

Keskellä itsemurhaiskua

Hossaini oli kuvaamassa uskonnollista seremoniaa Abu Fazalin pyhäkössä Kabulissa 6.12.2011. Kesken seremonian kuului voimakas pamaus. Hossaini luuli aluksi ilmapallon räjähtäneen, eikä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Pian hän huomasi makaavansa maassa itkien ja täristen. Ympärillä makasi satoja ihmisiä. Kaikki olivat shokissa eikä kukaan pystynyt tekemään mitään. ”Huomasin, että kädestäni vuosi verta. Yritin nousta jaloilleni, mutta en pystynyt. Olin menettänyt tasapainoni. Ajattelin, että velvollisuuteni on selvittää mitä on tapahtunut”, Hossaini kertoo.

Hossaini oli kuitenkin sen verran voimissaan, että pystyi jatkamaan kuvaamista. Kameralle tallentui mykistävän kauheita kuvia elävistä ja kuolleista. Itsemurhapommittaja oli räjäyttänyt pomminsa keskellä ihmisjoukkoa. Iskussa kuoli 110 ihmistä ja 180 loukkaantui. ”Kun tajusin mitä olin tapahtunut, minun olisi kannattanut juosta pois. Ensimmäistä räjähdystä olisi voinut seurata toinen räjähdys tai siitä olisi voinut seurata laukausten vaihtoa. Olin shokissa, enkä tiennyt mitä tehdä. Palaneiden ruumiiden haju täytti ilman.”

Massoud Hossaini lähetti lehtiin kuvan, jossa nuori tyttö huutaa veristen ihmisten ja ruumiiden keskellä heti iskun jälkeen. Kuva levisi kulovalkean lailla ympäri maailman ja se julkaistiin monissa maailman suurimmissa medioissa.

Ihmisten välinpitämättömyys järkyttää

Nuoren tytön kuvasta ja Massoud Hossainista tuli hetkessä maailmankuulu. Vuonna 2012 Hossaini voitti kuvallaan valokuva Pulitzer-palkinnon.

”Kuvassa ei näy sotilaita, eikä siihen liity politiikkaa. Kenelläkään Afganistanissa ei pitäisi olla motiivia iskeä tämäntyyppiseen uskonnolliseen tilaisuuteen. Uhrit olivat köyhiä ja viattomia ihmisiä”, hän kuvailee.

Tarana Akbari, kuvassa huutava 12-vuotias tyttö, loukkaantui pommi-iskussa, mutta selvisi hengissä. Hänen perheenjäseniään kuoli iskussa. Kun kuva oli levinnyt maailmalle, Massoud Hossaini katsoi velvollisuudekseen mennä tapaamaan Tarana Akbaria ja hänen perhettään. ”Sain tietooni tytön ja hänen isänsä osoitteen pari päivää iskun jälkeen. Koputin ovea ja isä avasi. Hän tiesi jo kuvasta. Pelkäsin miten hän reagoisi. Hyökkäisikö hän kimppuuni? Päinvastoin isä kiitti siitä, että olin jakanut hänen tuskansa kaikkien kanssa. Se antoi hänelle tuntee, ettei hän ole yksin. En tiennyt mitä sanoa.”

Hossainia järkytti pommi-iskussa länsimaisten viranomaisten välinpitämättömyys. Uhreille oli vaikea saada apua itse tilanteessa ja sen jälkeen. ”Haluan sanoa täällä Suomessakin, että olemme kaikki ihmisiä. Jos emme välitä toisten kärsimyksestä tai elämästä, afganistanilaisten kokemat ongelmat saapuvat tännekin. Jos emme välitä toisistamme ja yritä ratkaista ongelmia, terrorismi saattaa levitä teidänkin maahanne. Mehän juuri näimme, mitä tapahtui Pariisissa Charlie Hebdo -lehden toimituksessa. Se ei ole kovin kaukana Suomesta.”, Hossaini summaa.