Avainsana-arkisto: Suomi

Rauhanpuolustajat: Sotilaskoulutus ei kuulu alaikäisille

Rauhanpuolustajien Jouni Siren:

Puolustusministerin esitys sotilaskoulutuksesta 16-vuotiaille haudattava – Rauhanpuolustajien mielestä militarismi ei kuulu alaikäisille missään muodossa

Kun suomalaiset vieraat muinoin pääsivät tutustumaan kouluihin Neuvostoliitossa tai Itä-Saksassa, monen kasvoille levisi epäuskoinen hämmästys viimeistään siinä vaiheessa, kun kerrottiin koululaisille annettavasta maanpuolustuskoulutuksesta ammuntoineen. Oli vaikea ymmärtää, miksi rauhan aikana alaikäiset nuoret pantiin harjoittelemaan aseen käyttöä.

En tiedä, kävikö puolustusministeri Jussi Niinistö (pers/sin) koskaan kouluvierailuilla itäblokin maissa, mutta hän olisi todennäköisesti ollut haltioissaan. Ainakin hän haluaa kopioida Itä-Saksan mallin Suomeen. Hän haluaisi panna 16-vuotiaat sotilaskoulutukseen.

Itä-Saksassa koululaiset lähetettiin leireille, joilla he harjoittelivat univormut päällä ampumista ilmakivääreillä ja konepistooleilla. Suomeen kaavaillaan 16-vuotiaille vapaaehtoisia kursseja, joihin kuuluisi sulkeisjärjestysharjoituksia eli opeteltaisiin seisomaan asennossa ja tottelemaan upseerin komentoja ja ”kalustoesittelyjä” ja kokeiltaisiin ammuntaa.

Tuskin olen ainoa, joka ihmettelee, onko tämä juuri sellainen panostus, jota koulutuksessa ja nuorisotyössä tarvitaan, kun koulutuksesta on leikattu toistasataa miljoonaa euroa.

Herää kysymys, miksi ministeri Niinistö haluaa juuri nyt ruokkia mielikuvia uhkista, joihin pitää varautua sotilaallisesti ja joita torjumaan tarvitaan jopa kouluikäisiä.

Yksi vastaus voi löytyä viime joulukuussa julkaistusta mielipidetutkimuksesta. Sen teetti puolustusministeriön Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta, joka seuraa suomalaisten kantoja turvallisuuspolitiikasta ja maanpuolustuksesta. Tutkimus osoitti muun muassa, että Suomen Nato-jäsenyyteen suhtautuvat kielteisimmin juuri nuoret. 25–35-vuotiaista vain 13 prosenttia haluaa, että Suomi liittyy Natoon (tai ylipäänsä mihinkään sotilasliittoon). Koko väestöstä Natoon liittymistä kannatti 22 prosenttia.

Tulos on tainnut olla järkytys Jussi Niinistölle, joka on tehnyt kaikkensa Suomen kytkemiseksi Natoon.

Tutkimustulos on todella yllättävä siihen nähden, millainen sotilaallisen uhkan vyörytys iltapäivälehtien lööpeissä ja lähes kaikissa valtamedioissa on ollut viime vuodet.

Jatkuvasta uhka- ja viholliskuvien lietsomisesta huolimatta ylivoimainen enemmistö suomalaisista arvostaa rauhallista, diplomaattista ulkopolitiikkaa, jossa pyritään hyviin suhteisiin kaikkien naapurimaiden kanssa ja jonka tavoitteena on pitää Suomi sotien ja konfliktien ulkopuolella.

Vain 17 prosenttia vastaajista koki, että Suomeen kohdistuu aseellisen hyökkäyksen tai Venäjän sotilaallisten toimien uhka. Paljon suurempina uhkina pidettiin terrorismia, kansainvälistä rikollisuutta, ilmastonmuutosta ja yleismaailmallisen talousjärjestelmän kriisiä.

Vastaukset eivät selvästikään johdu tietämättömyydestä tai sinisilmäisyydestä. Suurvaltojen vaikutus kansainväliseen turvallisuuteen kyllä ymmärrettiin. Vastaajista 37 prosenttia piti Venäjän vaikutusta turvallisuustilanteeseen kielteisenä, ja  31 prosentin mielestä Venäjän vaikutus on osin kielteinen ja osin myönteinen. Yhdysvaltojen politiikkaa piti turvallisuudelle kielteisenä 22 prosenttia ja toisaalta kielteisenä ja toisaalta myönteisenä 35 prosenttia.

Nato-jäsenyyden heikon kannatuksen lisäksi Jussi Niinistö taitaa olla huolissaan siitä, miten kansalaiset vuosikymmenien leikkauspolitiikan jälkeen suhtautuvat armeijan alus- ja hävittäjäkonehankintoihin, joiden hintalappu voi olla jopa 30–40 miljardia euroa.

Ilmeisesti veronmaksajien mielipiteen pohjustamiseksi puolustusministeri haluaa viestittää nuorisolle ja heidän vanhemmilleen, että aseellisen konfliktin uhka on niin suuri, että koululaisetkin pitää kutsua aseisiin.

Puolustusministeriö on pyytänyt oikeuskanslerilta lausunnon siitä, onko koululaisten asekasvatus YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukainen. Oikeuskanslerin mukaan sopimus on yleensä tulkittu niin, että vapaaehtoistakaan sotilaallista koulutusta ei pidä antaa alle 18-vuotiaille. Tulkintaa tukee muuten myös Suomen aselaki. Sen mukaan aseenkantolupaa ei myönnetä alle 18-vuotiaalle.

Rauhanpuolustajat ovat samaa mieltä: sotilaskoulutus ei kuulu alaikäisille. Nuorisokurssit sinänsä ovat erinomainen idea. Kurssin aiheena voisi olla vaikka rauhankasvatus, vuorovaikutustaidot, sovittelu ja diplomatia.

Jouni Sirén
Kirjoittaja on Suomen Rauhanpuolustajien varapuheenjohtaja

Linkki Aamulehden uutiseen nuorten asekoulutuksesta: www.aamulehti.fi/uutiset/16-vuotiaille-puuhataan-aseellista-maanpuolustuskoulutusta-perehdytyskursseilla-sulkeisia-majoittumisharjoituksia-ja-ammuntaa-201131018/

Linkki Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tutkimukseen:
www.defmin.fi/files/4060/Suomalaisten_mielipiteita_ulko-_ja_turvallisuuspolitiikasta_maanpuolustuksesta_ja_turvallisuudesta_marraskuu_2017.pdf

Murroskauden päätoimittaja

vehkalahti2_2
Iikka Vehkalahti tunnetaan kokeneena dokumenttiohjaajana ja -tuottajana. Ennen pitkää ja ansiokasta uraa dokumenttien parissa Vehkalahti oli vuosia aktiivi Rauhanpuolustajissa. Hän liittyi järjestöön 1970-luvun alussa ja toimi muun muassa Satakunnan piirijärjestön puheenjohtajana. Draamaa ja valtio-oppia Tampereen yliopistossa lukenut Vehkalahti toimi myös
Rauhan Puolesta -lehden päätoimittajana 1980-luvulla.

 

1970-luvulla Rauhanpuolustajat oli järjestö, joka vaali hyviä idänsuhteita. Rauhanpuolustajat oli presidentti Urho Kekkosen erityissuojeluksessa, ja puolueen jäsenkirjalla oli suuri painoarvo järjestön johtokunnassa. 70-luvulla Rauhanpuolustajien jäsenistössä oli SKP:n ja SKDL:n kannattajien lisäksi myös sosiaalidemokraatteja ja keskustalaisia. Moni kokoomuslainenkin oli tuolloin hyvää pataa Rauhanpuolustajien kanssa.

Iikka Vehkalahti kertoo alkuvaiheistaan Rauhanpuolustajissa: ”Olin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteeri ja edustajiston puheenjohtaja. Olin hyvin aktiivinen Tampereella 1968–1971. Silloinhan oli kaikki suuret opiskelijalakot, ja Vietnamin sodan vastainen liike oli voimissaan. Tuntui, että kaikkialla kiehui ja höyrysi. Siirtyminen Poriin johtui siitä, että vaimoni oli Porista kotoisin. Hän muutti sinne läänintaiteilijaksi ja minä muutin mukana. Perustimme perheen ja saimme lapsia. Saatoin opiskeluni loppuun ja toimin samanaikaisesti keskustapuolueessa ja Rauhanpuolustajissa. Se oli Tampereen perintöni jatkoa.”

Vehkalahti toimi aktiivisesti Porin piirijärjestössä, mutta nousi myöhemmin myös Rauhanpuolustajien johtokuntaan. ”Minusta tuli Satakunnan Rauhanpuolustajien puheenjohtaja. Rauhanliikkeessä ei ollut kovin paljon aktiivisia kenttätasolla toimivia kepulaisia. Eduskunnassa olivat toki muun muassa Eino Uusitalo ja Matti Ruokola. Olin keskustapuolueen kansainvälisen toimikunnan jäsen ja mukana DDR:n tunnustamiskomiteassa. Nämä seikat saattoivat johtaa siihen, että minut valittiin kepulaisena Rauhanpuolustajien johtokuntaan.”

EI TUOMARI VAAN LÄÄKÄRI

1970-luvun poliittista tilannetta ymmärtääkseen on hahmotettava se ahdas tila, jossa Suomi joutui ulkopoliittisesti liikkumaan kylmän sodan ja suurvaltapolitiikan puristuksessa. ”Kepun sisälläkin on ollut erilaisia linjoja, mutta kekkoslaisilla oli samanlainen näkemys suhteesta Neuvostoliittoon kuin Paasikivellä. Toisaalta kekkoslaisten näkemys oli lähellä myös vasemmiston ja jopa kommunistien näkemystä. Tiivistettynä: Neuvostoliiton kanssa on syytä olla hyvissä väleissä, koska emme halua että sen kanssa tulee ongelmia.”

Kekkonen oli hyvissä väleissä radikaalivasemmiston kanssa, mutta kepulaisten liittymiseen Rauhanpuolustajien jäseniksi oli muitakin syitä. ”Kekkosen puheet Vanhan valtauksen aikaan vuonna 1968 tai myöhemmin olivat hyvin radikaaleja. Kekkonen näytti, ettei Suomen tehtävä maailmalla ole olla tuomari vaan lääkäri, ja miten rakennetaan ydinaseetonta Pohjolaa tai Euroopan yhteistyö- ja turvallisuuskonferenssia. Tässä historiallisessa kontekstissa toimi Kekkosen ulkopolitiikka, johon yhdistyi keskustapuolueen vahva ulkopoliittinen ote. Sosialidemokraattinen puolue oli aika kommunismivastainen ja jotkut siellä saivat rahaa jopa CIA:lta. Tällaisessa tilanteessa syntyi uusi poliittinen akseli, johon kuuluivat kommunistit, kansandemokraatit, keskustalaiset ja kekkoslaiset. Nämä tahot yhdistyivät Rauhanpuolustajissa.”

Yksi Kekkosen ovelista vedoista oli pyytää Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi kirjailija Paavo Rintala, joka tunnettiin muun muassa lottien seksielämästä ja upseerien juopottelusta kertovasta romaanistaan Sissiluutnantti. Teos synnytti kirjasodan 1960-luvun alussa.

Iikka Vehkalahti arvosti Rintalaa paljon. ”Paavo Rintala oli todella hieno ja vaikuttava ihminen. Hän oli Rauhanpuolustajien pitkäaikainen puheenjohtaja. Rintala ei ollut mikään epärealisti. Hän tiesi hyvin, että jos hänen kotonaan istuu Neuvostoliiton suurlähetystön edustaja tehtävänään tavata Rauhanpuolustajien puheenjohtajaa, niin kysymyksessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä KGB:n edustaja. Rintala antoi tällaisten kaverien odottaa vaikka viisi tuntia, koska oli kyllästynyt koko asetelmaan. Samaan aikaan hän kuitenkin näki oman kansalaisvelvollisuutensa. Tapasin Paavo Rintalan monta kertaa ja voin vakuuttaa, että hän tietyllä tapaa oikeasti uskoi rauhanliikkeeseen. Hän näki, että rauhanliikkeellä on suuri tehtävä sotien ehkäisemisessä. Tämän takia Rintala sieti monenlaisia poliittisia ongelmia. Ottaen huomioon, että Rintala oli luova ja itse ajatteleva henkilö, hän sieti tällaista yllättävän hyvin.”

LEHTEÄ UUDESTAAN

Vehkalahti näkee kaksi selkeää syytä, miksi ihmiset halusivat liittyä Rauhanpuolustajiin 1970-luvulla. ”Ensimmäinen syy oli tietysti Neuvostoliitto, mutta toinen oli kiinnostus kansainvälisyyteen. Siihen liittyi Suomen toiminta YK:ssa ja maailman avautuminen sekä kehitysyhteistyön laajeneminen. Rauhanpuolustajat nähtiin väyläksi laajempaan kansainvälisyyteen, kuten kontakteihin Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja muuallekin maailmaan.”

Ylipolitisoituneen 1970-luvun kääntyessä 1980-luvuksi kylmä sota jatkui, mutta Suomen poliittinen ilmapiiri alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muuttua rennommaksi ja vapaamielisemmäksi. Rauhanmarsseille osallistui satojatuhansia ihmisiä ja vihreä liike nosti päätään. Tässä murrosvaiheessa alkoi Iikka Vehkalahden pesti Rauhan Puolesta -lehdessä. Tittelit ja eri elimien nimet olivat tuohon aikaan vielä pelonsekaista kunnioitusta herättävän komeita. ”Siirryin 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden toimitusneuvoston puheenjohtajaksi. Tämä taisi tosiaan olla virallinen titteli. Jatkoin lehdessä 1990-luvun alkuun. Vuonna 1990 olen ollut vt. päätoimittaja, ja mukana oli sama jengi kuin 1980-luvullakin.”

Tuohon aikaan Rauhanpuolustajien puoluemandaatit alkoivat jo olla mennyttä maailmaa ja painopiste alkoi siirtyä enemmän kansalaislähtöiseen toimintaan, johon kuka tahansa oli tervetullut osallistumaan. ”Ei ollut enää mitään väliä mihin puolueeseen kuuluu. Nimellisesti lehden päätoimittajana toimi Johannes Pakaslahti, mutta käytännössä hän kirjoitti vain joskus pääkirjoituksia. Minä, toimitussihteeri Juha Rekola ja muu toimitus teimme täysin itsenäisesti omaa lehteämme. Olin erittäin kiinnostunut lehden uudistamisesta. Poimimme suomalaisista lehdistä sekä radiosta ja televisiosta ihmisiä, joita me pidimme hyvinä toimittajina, hyvin ajattelijoina ja mielenkiintoisina tyyppeinä, ja pyysimme heitä kirjoittamaan lehteen.”

LAAJA KIRJOITTAJAKUNTA

1980-luvun alun Rauhan Puolesta -lehti heijasti aikaansa ja yhteiskunnan muutos näkyi muutenkin monilla eri yhteiskunnan osa-alueilla niin politiikassa kuin kulttuurissakin. ”1970-luvun mukanaan tuoma poliittinen paine purkautui 1980-luvun alussa. Siitä nähtiin merkkejä muun muassa vuonna 1978 ensi-iltaan tulleessa Pete Q -näytelmässä. Brežnevin perinnöstä pitää päästä eroon’ kuului yksi Rauhan Puolesta -lehden 1980-luvun otsikoista. Juha Rekolan kanssa halusimme, että Rauhanpuolustajat avattaisiin selkeämmin keskustelevaksi järjestöksi, jonka sisällä voi olla ristiriitaisiakin näkemyksiä, joka kävisi dialogia suomalaisen yhteiskunnan kanssa ja seuraisi maailmantilannetta. En halunnut, että järjestö kertoisi miten asiat ovat ja mitä pitää tehdä, vaan että kysyisimme missä mennään ja mistä on kysymys.”

Vehkalahti luettelee joukon ihmisiä, jotka kirjoittivat lehteen 1980-luvulla. Yllättävän moni heistä toimii aktiivisesti suomalaisessa kulttuurielämässä ja politiikassa tänäkin päivänä. ”Mukana olivat toimitussihteeri Juha Rekolan lisäksi muun muassa Harri Haanpää, Juhani Lindholm, Erkki Kupari, Kristiina Alapuro, Lasse Heininen, Kimmo Rentola, Virpi Laukkanen, Vesa Oja, Erkki Paakkulainen ja Marjut Helminen. Toimitus oli kyllä aika miesvaltainen. Ideana oli tehdä hyvää journalismia, joka kiinnostaisi ihmisiä. Muistan yhden toimituspalaverin, jossa pohdimme kuka voisi olla kiinnostava henkilö tässä konsensus-Suomessa. Siihen aikaan konsensus ahdisti. Tänä päivänähän toivotaan, että sitä olisi enemmän. Kiinnostavaksi henkilöksi päädyimme ehdottamaan laulaja Tuula Amberlaa.”

Kirjoittajakuntaan kuului myös pitkän linjan veteraaneja sekä nimimerkin takaa kirjoittavia vaikuttajia, joista yhden henkilöllisyyttä Vehkalahti ei suostu vieläkään paljastamaan. ”Yksi avustaja oli legendaarinen Ylen toimittaja ja kirjeenvaihtaja Knud Möller. Tapasimme hänet yleensä VPK:n talolla Helsingissä. Knud tilasi aina tuplaviskin keskellä päivää. Hän oli käsittämättömän hyvä toimittaja, teksti oli aina terävää ja hyvää. Meille kirjoitti myös eräs hyvin tunnettu henkilö nimimerkin takaa. Hän oli ihan Suomen korkeimmasta poliittisesta johdosta, eikä hänen henkilöllisyyttään tiedä vieläkään kukaan.”

vehkalahti_rapu
Vehkalahden aikaisissa Rauhan Puolesta -lehdissä on hieman samaa henkeä kuin samoihin aikoihin ilmestyneissä Aloha!- ja Suomi-lehdissä. Aloha! edusti svengaavampaa jatkoa tulipunaisen poliittisen laululiikkeen pää-äänenkannattajalle Uudelle laululle. Suomen kirjoittajakuntaan taas kuuluivat monet nousevat vihreät. Lehden päätoimittajina toimivat muun muassa Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Pekka Sauri.

”80-luvulla pyrittiin tietoisesti rikkomaan 70-luvun luutuneisuutta. Yksi suosikeistani oli luomamme Pirkko Timosen hahmo. Hän oli Pohjois-Karjalassa asuva toimittaja, joka kommentoi suomalaista lehdistöä. Hänen kauttaan pyrimme naljailemaan helsinkiläisille toimittajille. Helsingin Sanomat oli jatkuvan piikittelymme kohteena. Olimme hyvin iloisia, kun Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen seinälle oli ilmestynyt Rauhan Puolesta -lehden keskiaukeama, jossa analysoimme miten Helsingin Sanomat uutisoi YK:n puheenvuoroja.”

END

Iikka Vehkalahden toiminnalle leimaa-antavana piirteenä ovat olleet alusta asti kansainväliset kontaktit. Hänen aikanaan Rauhanpuolustajat teki yhteistyötä niin Länsi-Euroopassa perustetun European Nuclear Disarmamentin eli END:n kuin Moskova-johtoisen Maailman rauhanneuvoston kanssa. ”Olin useita vuosia END:n liaison-komiteassa. Se tarkoitti, että eri maiden rauhanliikkeistä tuli ihmisiä ja keskustelimme END:n aktiviteeteistä. Suomesta Sadankomitea oli END:ssä vahvemmin mukana kuin Rauhanpuolustajat. Kyseessä oli 1980-luvulla toiminut risteilyohjusten vastainen liike. Erityisesti länsisaksalaiset vihreän liikkeen suuret hahmot Petra Kelly ja Gert Bastian olivat END:ssä hyvin vahvasti mukana. He tukivat myös DDR:n toisinajattelijoita.”

END vastusti tasapuolisesti niin idän kuin lännenkin asevarustelua. Oli tärkeää ymmärtää, ettei kylmä sota ollut pelkästään 1970-luvulla väsymykseen asti toitotetun USA:n imperialismin syytä ja että jännitettä piti yllä myös Neuvostoliiton valtava ydinasearsenaali. ”Samalla kun END vaati ydinaseriisuntaa, se rakensi myös kontakteja Länsi-Euroopan ja sosialistimaiden toisinajattelijoiden välille. Tämä aiheutti ongelmia Neuvostoliiton ja Maailman rauhanneuvoston kanssa. Maailman rauhanneuvosto nähtiin Moskovan käsikassarana END:ssä. END taas nähtiin Maailman rauhanneuvostossa toisinajattelijoiden kokoontumisfoorumina, joka pyrkii muuttamaan maailmaa ja kumoamaan hallituksia. END olikin tärkeä kanava Itä-Euroopan ihmisoikeusaktivisteille ja rauhanaktiiveille, jotka ajoivat sellaista politiikkaa, joka ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa.”

1980-luvun kylmän sodan maailma tuo mieleen James Bond -elokuvat agentteineen ja salaisine tehtävineen. Maailman rauhanneuvoston päämaja toimi Helsingissä, ja näennäisen tyynen pinnan alla oli monenlaista kiehuntaa. Huumori ja rakettireput olivat kuitenkin kaukana todellisuudesta ja kontrolli kovaa. ”Naureskelimme Berliinin END:n tapahtuman lounaalla, että täällä on ainakin kuuden eri valtion tiedustelupalvelun kaverit paikalla. Mukana oli muun muassa Stasi ja erään pohjoismaisen järjestön edustaja, joka toimi KGB:ssa. Kylmän sodan aikaa kuvastaa hyvin se, että kun tulin END:n kokouksesta takaisin Suomeen, niin seuraavana päivänä minulle soitti Maailman rauhanneuvoston DDR:läinen sihteeri DDR:n lähetystön numerosta. Hän halusi keskustella rauhanliikkeen tilasta maailmalla eli suoraan sanoen hän halusi kysellä mitä END:n kokouksessa oli päätetty ja keskusteltu. No, jo kepussa oli opetettu, että määrätyissä tilanteissa muistin kannattaa olla huono.”

TODELLISTA DIALOGIA

Vehkalahti pyrki ymmärtämään kumpaakin osapuolta – itää ja länttä – niin pitkälle kuin se 1980-luvun todellisuudessa oli mahdollista. ”Maailman rauhaneuvostossa työskenteli muun muassa saksalaisia, suomalaisia ja australialaisia henkilöitä. Eikä kaikilla heistä ollut suoranaista tekemistä tiedustelupalveluiden kanssa. Ei se pelkkä pahuuden pesä ollut. Tosin intialainen Rhomesh Chandra ei ollut kaikista demokraattisin eikä delegoivin tai avarakatseisin ihminen. Hän vaikutti Maailman rauhanneuvoston johtajana paljon siihen kuvaan, joka ihmisillä neuvostosta oli. Rauhanpuolustajat oli loppujen lopuksi melko vähän tekemisissä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Kävimme joissakin kokouksissa. Yhteistyötä oli enemmän 1970-luvulla.”

Yksi keskeinen oivallus ihmisten välisten kontaktien luomiseen syntyi Vehkalahdelle juuri kansainvälisessä kokouksessa. ”Osallistuin erääseen aseistariisuntakokoukseen, jossa oli alakomitea keskustelemassa. Oli olemassa sanonta ’Maksat matkalippusi pitämällä puheen’. Huoneessa oli noin 20 ihmistä ja kaikki pitivät valmistelevia puheenvuoroja suoraan paperista. Paikalla istui myös Yhdysvaltain kongressin jäsen, joka kuunteli meitä tunnin verran. Hänestä näki, miten hän alkoi ikävystyä.”

Kyllästynyt kongressin jäsen vaati, että papereista lukeminen lopetetaan ja puhutaan niin kuin ajatellaan. Seuraava puhuja oli Vehkalahti. ”En ollut opiskellut englantia kuin kolme vuotta koulussa ja kielitaitoni oli vielä kehno. Kyllä siinä tilanteessa hiki nousi hiuksiin ja kieltämättä kokemus opetti myös jotain siitä, millaista todellisen dialogin pitäisi olla.”

”Liikkeiden sisällä eri ihmisillä on erilaisia ajatuksia, sillä jostainhan ne muutosvoimatkin aina tulevat. Ne eivät aina välttämättä tule ulkopuolelta vaan myös sisäpuolelta. Minua harmitti Pulujen alkuaikoina, että saatoin istua kansainvälisessä tilaisuudessa samassa pöydässä Nobel-palkitun kirjailijan kanssa, mutta en osannut vielä kommunikoida hänen kanssaan. Myöhemmin kun END muuttui enemmän kansalaisliikkeeksi myös Rauhanpuolustajat ja Maailman rauhanneuvosto näkivät, etteivät tärkeät nimet kuten tunnetut kirjailijat ja poliitikot ole tärkeitä. Keskiöön nousivat tavalliset kansalaiset. Kansalaiset ja kansalaisyhteiskunta tulivat enemmän mukaan toimintaan kuten rauhanmarsseille. Tämä oli mielestäni ehdottomasti positiivinen muutos.”

KOKOUKSET KOULUTTIVAT

1980-luvun loppupuolelle tultaessa Iikka Vehkalahti suuntasi dokumenttielokuvan pariin. ”Kun olimme tehneet tarpeeksi kauan lehteä samalla porukalla, tulimme ihan luonnostaan tilanteeseen, jossa kysytään: ’Mitäs nyt?’ Journalistisen työn lisäksi aloin tehdä dokumenttielokuvia 1980-luvun lopulla. Mielenkiintoni siirtyi enemmän dokumenttien tekemiseen, joka on erittäin intensiivistä työtä.”

vehkalahti4_2Vehkalahti pitää aikaansa Rauhanpuolustajissa antoisana. Järjestöstä jäi käteen paljon ajatuksia ja toimintatapoja, joita hän on pystynyt hyödyntämään myöhemmässä elämässään. ”Kun siirryin Yleisradion Dokumenttiprojektiin vuonna 1998, kävin paljon kansainvälisissä kokouksissa, joissa tapasin väkeä tärkeiltä rahoitusfoorumeilta. Koolla saattoi olla 500 ihmistä ja etsin elokuville rahoitusta. Kokemukseni kansainvälisestä rauhanliikkeestä ja kymmenistä erilaisista kokouksista osoittautui aivan kullan arvoiseksi. Osasin melko nopeasti etabloida oman asemani, ihan siitä lähtien missä istun kokoussalissa tai miten aloitan tai lopetan puheenvuoroni. Seuraan edelleen paljon kansainvälisiä asioita. Rauhanpuolustajat kasvatti peruspohjan tälle kiinnostukselle.”

”Rauhanpuolustajat antoi minulle ehdottomasti paljon. Pystyin liikkumaan sekä paikallistasolla Satakunnan piirijärjestössä että Wienin rauhankongressissa ja sain tutustua toisinajattelijoihin. Porukka, jonka kanssa työskentelin, oli loistava. Kun menimme vaikkapa Neuvostoliittoon tekemään juttua Moskovan rauhankomiteasta, puhuimme aina kriittisesti ja analysoiden mutta myös ymmärtäen. Yhtä hienoa oli vaikkapa Italiassa END:n kokouksessa. Sain käydä hienoja keskusteluja. Ne olivat minulle tärkeitä henkisen kasvun prosesseja.”

Koko rauhanliikkeen merkityksen Iikka Vehkalahti tiivistää tarinaan eräästä sumuisesta yöstä New Yorkissa. ”Kun minulta aikanaan kysyttiin, miksi olen rauhanliikkeessä mukana, vastasin seuraavalla tarinalla. Manhattanilla seisoi neljän aikaan aamuyöllä nuori mies, joka piti kädessään kylttiä ’Maailmanrauha heti’. Paikalle tuli poliisi, joka kysyi: ’Mitäs te täällä teette?’ Mies vastasi: ’Vaadin maailmanrauhaa, katso kylttiä.’ ’Luuletko, että pystyt vaikuttamaan maailmaan tuolla kyltillä?’ kysyi poliisi. Nuori mies vastasi: ’Kannankin tätä kylttiä siksi, ettei maailma vaikuttaisi minuun.’ Minusta se oli helvetin hyvin sanottu.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Laura Railamaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

KOLUMNI: Jälkisanat vuoteen 1918

raimopesonen-683x1024_2Sisällissotavuoden 1918 julkinen muistaminen on ollut hillittyä ja valtaosin tapahtumien onnettomuuden luonnetta korostavaa. Edelleen jatkuva kiistely sisällissota- ja vapaussota-termien ympärillä kertoo kuitenkin siitä, kuinka olennaista historian tulkinta voi identiteetin rakentamisen kannalta olla. Tässä suhteessa vuoden 1918 käsittely on Suomessa kaikkea muuta kuin ohi.

Jälkisanojen kirjoittaminen surujuhlavuoden puolivälissä voi vaikuttaa asioiden edelle kiirehtimiseltä. Kesän 1918 koittaessa Suomen sisällissodan taistelut ja voitonparaatit olivat kuitenkin ohi. Pitkitetyn koston ja vankileirikuolemien värittämästä loppuvuodesta on vaikea löytää muita kuin surkeita tai surkuhupaisia muistopäiviä. Esimerkiksi jälkimmäisestä kelpaisi 9.7.1918, jolloin eduskunta hyväksyi lain punavankien lähettämisestä pakkotyöhön Saksaan. Joulukuun seitsemäs 1918 taas jäi historiaan päivänä, jolloin valtionhoitaja P. E. Svinhufvud teki taannehtivalla armahduksellaan voittajien sotarikosten tutkinnasta mahdotonta. Punaisten vainajien julkinen muistaminen kriminalisoitiin vähän myöhemmin. Vaientamista tarvittiin vapaussotamyytin ja sen varaan rakennetun valkoisen Suomen luomiseen.

Historiantutkija Pilvi Torstin vuonna 2012 julkaistussa suomalaisten historiakäsityksiä koskevassa haastattelutkimuksessa termejä sisällissota tai kansalaissota käytti 62,5 prosenttia vastanneista, kun vapaussodasta puhuvia löytyi 17 prosenttia. Suurimmillaan vapaussota-termin suosio on iäkkäimpien keskuudessa.

Joskus minäkuvan rakentamisen tarpeet selittävät enemmän kuin ikä. Kadettikunnan julkaisema maanpuolustusaatteellinen Kylkirauta-lehti puhuu vapaussodasta perinteisin äänenpainoin, mutta sadan vuoden takaisia tapahtumia voidaan käyttää myös radikaalimpien näkemysten kaikukoppana. Kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin mukaan ”sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille” ja taistelujen jälkeiset massamurhat ovat ”vallan vakiinnuttamista kovin menetelmin”. Tämä on liberalismiaan julistavan ja tekstiään neutraaliksi analyysiksi kutsuvan filosofin suusta raja-aidat ylittävää puhetta, kieltä, jota Isä aurinkoinenkin olisi ymmärtänyt. Ehrnroothin maailmankuvassa Sipilän hallituksen aktiivimalli edustaa valkoisen Suomen ja voittajien perintöä.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja muusikko.

Kovat piipussa juhannusviikolla

raimopesonen-683x1024_2Suomalaiseen politiikan perinteeseen kuuluu kyseenalaisten päätösten ja uutisten ajoittaminen juhannusviikolle: koko maa menee kiinni ja lomien painaessa päälle taustat jäävät tuoreeltaan penkomatta – elokuussa aiheet taas ovat julkisuuden kannalta jo vanhoja.
Käytäntö palasi mieleen kahta Yle.fi:n etusivulle 20.6. nostettua turvallisuuspolitiikkaa käsittelevää uutista lukiessa. Ensimmäisen mukaan HX-hävittäjähanke tuo Suomeen rahaa ja työpaikkoja, ja toisessa ”ulkopolitiikan vaikuttajat” ilmoittavat  tähänastisen sotilasyhteistyön Naton ja länsimaiden kanssa vieneen Suomen liittoutumattomuudelta uskottavuuden, minkä vuoksi Suomen pitäisi liittyä Natoon.

Kumpikin juttu on luonteeltaan sellainen, että niille toivoisi laajaa ja perinpohjaista käsittelyä käsittelyä julkisuudessa.

Hävittäjäuutisen otsikosta löytyvä väite siitä, että hankinta toisi Suomeen rahaa, asettuu melko outoon valoon Ylen aiempaa uutista luettaessa: sen mukaan HX-hankinnan elinkaarikustannukset ovat 20–30 miljardin euron suuruusluokkaa. Valtiovarainministeri Petteri Orpo on jo puhunut hankinnan aiheuttamasta lisävelkaantumisesta ja sen myötä tarpeesta jatkaa ”nihilististä” eli valtion muita menoja leikkaavaa politiikkaa.

1990-luvulla tehdyn Hornet-hankinnan peruja voidaan odottaa, että koneet hankitaan mahdollisimman vähän varusteltuina, jotta pysyttäisiin budjetissa, ja sen jälkeen selitetään lisäinvestoinnit asejärjestelmiin välttämättömiksi – muuten kalliit koneet seisovat tyhjän pantteina.

Jos hävittäjähankinta tosiaan toisi Suomeen Ylen mainitsemia työpaikkoja ja rahaa, koneita kannattaisi varmaan hankkia saman tien muutamia satoja nyt esillä olevan kuudenkymmenen asemesta. Hankintoja ohjaa kuitenkin toisenlainen matematiikka. Hornet-kauppojen yhteydessä puhuttiin sitoutumisesta ”100 prosentin vastakauppoihin”. Tätä mielikuvaa tarvittiin perustelemaan kallista asekauppaa ankarasta talouskriisistä toipuvassa maassa. Samalla mielikuvalla näytetään ratsastettavan edelleen, vaikka Suomella ei EU-jäsenenä ole päätösvaltaa tuollaisten vastakauppojen vaatimiseen.

Hornetien kohdalla vastakaupoissa sovellettiin erilaisia kertoimia: tiettyjen alojen vientikauppojen arvo laskettiin moninkertaisena todelliseen verrattuna, ja mukaan otettiin myös kauppoja, jotka olisivat toteutuneet joka tapauksessa. Näin vastakauppavelvoite saatiin nimellisesti täytettyä.

Nyt korostetaan Suomeen hävittäjien huollon ja kokoonpanon seurauksena mahdollisesti syntyviä työpaikkoja (joiden hintalappu on tosin kymmeniä miljardeja). Tämä menetelmä on vanha ja hyväksi havaittu aseteollisuuden lobbauskeino: joidenkin amerikkalaisten taistelukoneiden osia valmistetaan useissa kymmenissä osavaltioissa. Näin päätökset liittovaltion jättimäisistä asekaupoista voidaan esittää osavaltiotason työllisyydestä huolehtimisena. Samaa menetelmää sovelletaan toki europpalaisessakin asebisneksessä.

Jos kysyy roomalaisittain cui bono, eli kuka hyötyy, kuvio on varsin selvä. Asekauppiaiden intressi on myydä mahdollisimman paljon aseita, ja armeijat taas pyrkivät organisaatioina varmistamaan itselleen mahdollisimman paljon rahaa ja vaikutusvaltaa. HX-hävittäjähankinnassa asekauppiaiden, heidän lobbareikseen palkattujen suomalaisten evp-upseerien ja armeijan edut käyvät yksiin.

Tässä kuviossa Yle on toiminut välillä melko puhtaana myynninedistämiskanavana, vaikka on julkaissut myös journalistisesti kiitettävän korkeatasoista materiaalia, kuten yhdessä STT:n kanssa laaditun artikkelin puolustushallinnon mielikuvavaikuttamisesta kansalaismielipiteeseen. Jutun mukaan puolustushallinnon tavoitteisiin kuuluu muun muassa se, että ”kansalaiset ja poliitikot eivät kiinnitä muuta lisärahoituskeskustelua tuleviin hävittäjä- ja taistelualushankintoihin. (Ne on puolustusvoimien mukaan nähtävä erillisinä hankkeina.)”

Omanlaisestaan informaatiovaikuttamisesta on siis kysymys, ja kun se kohdistuu asevoimien taholta kansalaismielipiteeseen ja politiikkaan, asian suhteen on syytä olla valveilla.

Jos aseteollisuuden ja asevoimien yhteislobbaus noudattaakin HX-hankkeessa jo vakiintuneita askelmerkkejä, samaa voi todeta myös Ylen uutisoimasta suomalais-ruotsalaisen ”ulkopolitiikan vaikuttajien” ryhmän ulostulosta. Naton kannattajat puhuvat siitä, kuinka turvallisuuspolitiikassa jo tehdyt muutokset tuovat Suomen kannettavaksi liittoutumisen riskit (joiden olemassaolon he siis vihdoin myöntävät) ilman turvatakuita. Kun turvallisuuspolitiikkaa hivutettiin nykyiseen suuntaansa, nuo samat tahot kielsivät sekä muutoksen että sen riskit. Epäselväksi jää, miksi kaiken tuon jälkeen pitäisi uskoa heidän vakuutustaan siitä, että Nato-jäsenyys ei aiheuta Suomelle lisää riskejä nykyiseen tilanteeseen verrattuna.

Kirjoitin vuonna 2016 julkaistussa teoksessa Viholliskuvien paluu seuraavaa:

”Suomen nykyisen Nato-suhteen legitimiteetti eli sen nauttima hyväksyntä ja oikeutus ei kuitenkaan pohjaudu kansalaisten sille vaaliuurnilla antamaan valtakirjaan, vaan kyse on lähinnä  jo  tapahtuneen toteamisesta. Tilanne ei  ole  sinänsä ainutlaatuinen, vastaavalla tavalla on Suomessa junailtu muun muassa euron käyttöönotto. Myös nyt USA:n kanssa tehtävän sotilasyhteistyön oikeutus lepää sen varassa, että tilanne on ensin johdateltu nykyisenkaltaiseksi  ja sitten todettu tapahtunut. Looginen askel eteenpäin voisi olla se, että liittoutumisen katsotaan olevan tapahtunut tosiasia, jonka jälkeen voidaankin ilmoittaa, että ”liittoutumisesta on tullut legitiimi osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa.”

Vaikka Jaakonsaaren, Himasen ja kumppaneiden ulostulo ei yllättävä olekaan, se pitää sisällää useampiakin kiinnostavia näkökulmia. Suomen Nato-jäsenyyden kannatus on vähäistä, mutta suoran sotilaallisen USA-yhteistyön syventäminen on kyselyjen perusteella kohdannut vähemmän vastustusta. Kun Jaakonsaari ja Himanen nyt ilmoittavat tämän yhteistyön tuottaneen Suomelle sotilasliittoon kuulumisen varjopuolet, on kysyttävä, onko suomalaisille kerrottu olennaisia asioita siitä, millaista yhteistyötä Nato-maiden kanssa on oikein tehty.

Samaa kysyi UPIn tutkija Charly Salonius-Pasternak jo vuonna 2014 julkaistussa kommenttipaperissa ”Kriisinhallinnan aikakausi Natossa päättyy: Muutokset horjuttavat Suomen aitaa”, jossa hän kirjoittaa: ”Muutos voi uhata puolueiden ja puolustusvoimien sisäpoliittisista syistä johtuvaa hiljaisuutta siitä, minkälaista yhteistyötä Suomi on viime vuosikymmenen aikana Naton kanssa tehnyt. Asiaan vihkiytyneeltä johdolta vaaditaankin aiempaa avoimempaa puhetta Natosta ja sen roolista Suomen puolustuksessa.”

Jaakonsaaren ja Himasen ulostuloa voi pitää kiinnostavana myös ajoituksen suhteen: Natoa johtavan Yhdysvaltojen toiminta on viime aikoina saanut – myönteisiä muotoiluja käyttäen – entistä rohkeampia ja fantastisempia sävyjä. Epäselväksi jää, onko juuri nyt ilmoille kajatutetussa vaatimuksessa Nato-jäsenyydestä kyse yhden sukupolven henkisten arpien parantelusta. Kysymys suoran sotilasyhteistyön merkityksestä ja todellisesta luonteesta on kuitenkin ajankohtainen, ja siihen on syytä palata.

Suomen aseviennistä 2017 neljännes sotaa Lähi-idässä käyviin maihin

Puolustusministeriön tänään 7.6.2018 julkistaman puolustustarvikkeiden vientivalvontaraportin mukaan noin 26 % Suomen aseviennistä suuntautui vuonna 2017 Lähi-idässä sotaa käyviin maihin. Lukuun sisältyy puolustustarvikevienti Jemenin sotaan osallistuviin Saudi-Arabiaan (4,99 %) ja Arabiemiraatteihin (8,37 %).

YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston johtajan Mark Lowcockin mukaan Jemenissä on humanitaarinen hätätila, josta voi muodostua 50 vuoteen historian pahin katastrofi. Puolustustarvikevienti heinäkuusta 2016 lähtien poikkeustilassa olevaan Turkkiin, joka on Itä-Turkissa ja Irakin puolelle ulottuvassa sodassa kurdeja vastaan sekä myös suoraan sekaantunut Syyrian sotaan, oli lähes 13 % kokonaisviennistä. Israeliin suuntautunut vienti oli vain 0,10 % ja koski suojautumisvarusteita.

Rauhanpuolustajat vaatii puolustustarvikekaupan ehtojen tiukentamista siten, että asevienti Lähi-itään tulisi kieltää ennaltaehkäisevästi kokonaisuudessaan eikä pelkästään nyt sotaa käyviin maihin. Sodankäynnin lisäksi kaikkien näiden maiden hallitukset syyllistyvät jatkuviin ja räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin. Pohjoismaista Norja kielsi aseviennin Arabiemiraatteihin viitaten sen osallistumiseen Jemenin sotaan. Saksa puolestaan on keskeyttänyt kaiken aseviennin sotaan osallistuviin maihin, ja huhtikuussa käsittelyyn on tullut lakiesitys, joka tiukentaisi asevientisäädöksiä ja kieltäisi aseviennin myös Turkkiin.

Suomen puolustustarvikeviennin kokonaisarvo oli vuonna hieman ylil 106 miljoonaa euroa.

Rauhanpuolustajat: Asekauppa ja aseteknologinen yhteistyö Israelin kanssa lopetettava

muistokulkue palestiinaSuomen Rauhanpuolustajat vaatii asekaupan ja kaiken aseteknologisen yhteistyön lopettamista Israelin kanssa

Rauhanpuolustajat järjestää Helsingissä yhteistyössä Icahd Finlandin, Students for Justice in Palestine – Helsingin, Vihreiden Nuorten ja Vasemmistonuorten kanssa perjantaina 1.6. muistokulkueen viime viikkoina Israelin suorittamissa verilöylyissä kuolleiden palestiinalaissiviilien muistoksi.

Rauhanpuolustajat vaatii hallitusta lopettamaan Israelin ja Suomen välisen asekaupan ja -teknologisen yhteistyön. Järjestö vaatii myös kieltämään kaikkien laittomissa siirtokunnissa tai miehitetyllä Golanin alueella tuotettujen elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden tuonnin Suomeen.

Muistokulkue lähtee kello 17.30 Kampintorilta.

Lisätietoja täältä: www.icahd.fi/tapahtuma-muistokulkue-palestiinalaisuhreille/

Lapin rauhanpuolustajat: Ulkopoliittinen suunta muutettava

Lapin rauhanpuolustajat:

Huolestuneena saamme seurata vierestä, kun puolustusministerimme liittää maamme yhä tiukemmin USA:n ja Naton sotapolitiikkaan. Puolustusministerit Hultqvist ja Niinistö totesivat, että äsken allekirjoitettu aiesopimus lisää USA:n läsnäoloa alueellamme.

Suomen Rauhanpuolustajain Lapin piirijärjestö ry huomauttaa, että Suomi on kiinnostava USA:lle ainoastaan strategisen sijaintinsa takia. Suomelle ei ole hyötyä siitä, että USA tuo tänne sotakalustonsa, sotilaansa ja aggressiivista ”regime change” -politiikkaansa. On vaarana, että oikeutemme omaan maaperäämme rajoitetaan strategisten suunnitelmien takia ja että sotilaamme velvoitetaan taistelemaan vieraissa maissa USA:n ja Naton epäinhimillisten ja itsekkäiden tavoitteiden puolesta.

Lapin piirijärjestö vaatii, että Suomen ulkopoliittinen johto painottaa rauhanomaisten keinojen käyttöä maailman konfliktitilanteissa. Suomen tulee tukea rauhanprosessia niin Lähi-idässä kuin Ukrainassa kaikkien osapuolten tarpeita kuunnellen ja eri osapuolten oikeuksia kunnioittaen. Suomen tulee sanoutua irti viholliskuvista ja nähdä kaikki tasa-arvoisina tarpeineen ja huolineen.

Toistamme vaatimuksen siitä, että Suomen on tunnustettava Palestiina YK:n yleiskokouksen päätöksen mukaisesti. Suomen tulee Ukrainassa painostaa kaikkia osapuolia noudattamaan Minskin sopimusta sekä vaatia, että Ukrainan hallitus saattaa oikeuteen Odessan verilöylyn tekijät ja Maidanin torin tarkka-ampujat ja luotien tilaajat.

Pääkirjoitus: Puolustusohjuksia

Teemu MatinpuroYhdysvaltojen liittolaisineen tekemä tuomittava ohjusisku Syyriaan olisi voinut johtaa Syyrian sisällissodan vaaralliseen eskaloitumiseen ja pahimmassa tapauksessa suurvaltojen väliseen suoraan yhteenottoon. Tältä onneksi vältyttiin, ja edelleen on epäselvää tehtiinkö iskun syyksi annettua kaasuiskua Dumaan, ja jos tehtiin niin kuka sen teki. Tunnettu ja erittäin arvostettu Lähi-idän tuntija, toimittaja Robert Fisk pääsi käymään alueella ilman viranomaisvalvontaa ennen kemiallisten aseiden valvontajärjestö OCPW:n asiantuntijoita ja tapasi muun muassa alueella toimivia lääkäreitä. Heidän mukaansa kaasuaseen käytöstä ei ole ollut merkkejä. Mutta selviääkö tapahtumien kulku niin vakuuttavasti koskaan, että eri versioihin jo tässä vaiheessa hirttäytyneet tiedotusvälineet, ”asiantuntijat” ja jopa rauhanaktiivit uskoisivat siihen.

Iskussa ammuttiin yhteensä 105 risteilyohjusta kolmeen kohteeseen Syyriassa. Ohjuksista 76 ammuttiin Barzanin tutkimuskeskukseen, joukossa 10 JASMM-ohjusta, joita Suomi päätti hankkia 70 kappaletta Hornetien aseistukseksi. Alun perin ohjuksia oli tarkoitus tilata 70 kappaletta enintään 185 miljoonalla eurolla, mutta ilmeisesti ohjuksia ostettiin kuitenkin hieman vähemmän, noin 145 miljoonalla eurolla.

Kuinkahan paljon ohjushankinnalla lisättiin Suomen puolustuskykyä? Yhdessä iskussa Syyriassa käytettiin siis enemmän ohjuksia kuin meille on hankittu. Ohjusten hankinnan perustelut eivät selvästikään olleet puolustukselliset vaan tähtäsivät Hornetien käyttöön jossakin muualla kuten Syyrian tai aiemmin Libyan kaltaisissa kohteissa. Nytkin USA:n apureina lähinnä poliittista tukea antaen Britannia ja Ranska ampuivat yhteensä vain 17 ohjusta. Suomi varautuu olemaan mukana omine ohjuksineen.

Yhdysvalloista hankitut risteilyohjukset kuuluvat yhdessä lisääntyneen USA:n armeijan Suomessa tapahtuvan harjoittelun kanssa selkeään politiikkaan, jolla pyritään murtamaan maamme sotilaallista liittoutumattomuutta. Osana tätä politiikkaa on tänä vuonna taas luvassa ennennäkemätöntä yhdysvaltalaisen tulivoiman esittelyä niin Suomen maaperällä, merialueilla kuin ilmatilassammekin. Rauhanpuolustajien selkeä näkemys on, että parhaiten Suomi vakauttaa Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisia jännitteinä olemalla selkeästi sotilaallisesti liittoutumaton. Tätä viestiä halutaan nyt hämärtää – mikä ei lisää turvallisuuttamme millään tavoin.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

USA lisää sotilaallisen voimansa esittelyä Suomessa

ei_tankkeja_suomeen
Suomesta on tullut pikkuhiljaa hivuttamalla merkittävä Yhdysvaltojen sotavoimien harjoittelutanner, ja yhä uusia asejärjestelmiä osallistuu näihin harjoituksiin. Meille puolustusvoimat selittää kyseessä olevan normaalia harjoitustoimintaa, joka ei sisällä mitään erityistä viestiä Venäjän suuntaan. Yhdysvalloissa asia on kyllä ymmärretty aivan eri tavalla – lisääntyvän harjoitustoiminnan kustannuksia perustellaan nimenomaan Venäjän aiheuttamalla uhalla ja siihen vastaamiseen. Suomi antaa siis alueensa USA:n sotilaallisen voiman näyttämöksi.

Tästä vuonna Suomen ilmatilassa on jo järjestetty yhteisiä ilmataisteluharjoituksia Ohion kansalliskaartin F-16-hävittäjien kanssa ja harjoiteltu ilmatankkausta yhdysvaltalaisen KC-135-ilmatankkauskoneen kanssa.

Huhtikuussa Helsingissä vieraili ohjushävittäjä USS Porter, joka on osa Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmää. Viime vuonna laiva osallistui Syyriaan edellisen kerran tehtyyn risteilyohjusiskuun. Ilta-Sanomien mukaan alus saapui rutiinivierailulle, jonka tarkoituksena on muun muassa aluksen huolto- ja täydennystoimet sekä valmistautuminen tulevaan merijaksoon. Ennen laituriin kiinnittymistä se harjoitteli merivoimien ohjusvene Haminan kanssa. Aluksen komentaja John Tobin väittää, ettei aluksen Itämeren-vierailulla ole mitään viestiä Venäjän suuntaan. Mutta mitähän venäläiset mahtavat ajatella vierailun todellisista tarkoitusperistä.

Toukokuussa merijalkaväen joukot tuovat ensimmäistä kertaa Suomeen myös yhdysvaltalaisia tankkeja. Niinisalossa järjestettävään Arrow 18 -harjoitukseen on tulossa mukaan M1A1 Abrams -taistelupanssarivaunuja.

Valitettavasti yhdysvaltalaisvierailut jäävät tuskin näihin edellä mainittuihin. Kehitys on erittäin huolestuttava, USA:n sotavoimien säännöllisestä läsnäolosta on tullut uusi normaali. Rauhanpuolustajien mielestä suurvaltojen sotajoukot eivät ole tervetulleita maahamme mistään suunnasta antamaan väärää signaalia sotilaallisesta liittoutumattomuudestamme.

 Teksti Teemu Matinpuro
Kuva Olena Ieleskyna

Yhdysvaltalaisia taistelupanssari­vaunuja ensimmäistä kertaa Suomeen

ei_tankkeja_fb
Vuosi 2018 tulee olemaan ennennäkemätön yhdysvaltalaisen tulivoiman esittely niin Suomen maaperällä, merialueilla kuin ilmatilassammekin. Niinisalossa maanantaina 7.5.2018 alkavissa Arrow 18 -sotaharjoituksissa nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa USA:n armeijan taistelupanssarivaunuja.

Puolustusvoimat selittää, että Yhdysvaltojen armeijan lisääntyvässä läsnäolossa on kyse normaalista sota- tai kriisinhallintaharjoitustoiminnasta ilman mitään erityistä viestiä Venäjän suuntaan. Yhdysvalloissa asia on kyllä ymmärretty aivan eri tavalla – lisääntyvän harjoitustoiminnan kustannuksia Euroopassa perustellaan nimenomaan Venäjän aiheuttamalla uhalla ja siihen vastaamisella. Suomi antaa siis alueensa USA:n sotilaallisen voiman näyttämöksi.

Rauhanpuolustajien selkeä näkemys on, että parhaiten Suomi vakauttaa Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisia jännitteitä olemalla selkeästi sotilaallisesti liittoutumaton. Tätä viestiä halutaan nyt hämärtää, mikä ei lisää turvallisuuttamme millään tavoin.

Kuva Olena Ieleskyna