Avainsana-arkisto: Suomi

Pääkirjoitus: Hävittäjien kauhistus

Kevään eduskuntavaalit ovat rauhanliikkeelle erityisen tärkeät. Tulevan eduskunnan ja nimitettävän hallituksen politiikalla on hyvin pitkälle meneviä vaikutuksia turvallisuuteemme. Tärkeimpänä yksittäisenä päätöksenä tulee olemaan nykyisten 64 Hornet-hävittäjän korvaaminen (itse asiassa hävittäjiä on tätä nykyäkin vain 62, koska kaksi konetta on jo tuhoutunut korjauskelvottomiksi). Elinkaarikustannuksiltaan jopa yli 30 miljardin euron päätöstä yritetään ajaa läpihuutojuttuna.

Hävittäjähankinnasta on annettu sellainen kuva, että kaikki puolustuspolitiikan asiantuntijat, joihin puolustusministeriö lukee mielellään vain ja ainoastaan sotilaat, olisivat asiasta yksimielisiä. Näin ei kuitenkaan ole, mutta puolustusvoimien piiristä on hyvin hankala saada eriäviä mielipiteitä julkisuuteen. Armeijassa ylempien upseerien päätöksiä ei saa kritisoida. Rangaistukseksi voi joutua koristelemaan pikkukivillä pihapolkuja ilmavoimien Lapin-majalla Lemmenjoella. Onneksi perustuslain mukaan valtiovalta Suomessa kuuluu kuitenkin kansalle eikä upseereille. Pidetään siitä huoli jatkossakin.

Rauhanliikkeenkin toiminnan ansiosta keskustelu hankinnan mielekkyydestä on virinnyt mediassakin. Pitkäänhän ns. valtamedia tuntui olevan puolustusvoimien talutusnuorassa markkinoimassa uusia kiiltäviä sotakoneita suurelle yleisölle. Vähintäänkin osa noista miljardeista pitää varata todellisiin turvallisuusuhkiin, joihin kuuluu niin ilmastonmuutos kuin kasvava epätasa-arvo ja hyvinvointivaltion alasajo. Tämänhetkisen vakavimman turvallisuusuhan eli ilmastonmuutoksen kannalta hävittäjähankinta on valtava investointi tuhon kiihdyttämiseksi.

Hävittäjähankintaa tarkemmin harkitsevia on ilmaantunut useista puolueista, joten eri puolueita kannattavien rauhanaktiivien on helppo tehdä valintansa tämäkin huomioon ottaen. Ainoan poikkeuksen näyttävät tekevän siniset, jotka ovat linjanneet vaaliohjelmassaan tavoitteeksi 100 uutta hävittäjää. Näillä näkymin sotapuolue kadonnee vaalien jälkeen poliittiselta kartalta kokonaan. Valitettavasti kuitenkin sekä keskusta ja kokoomus ovat sallineet olematonta kannatusta nauttivan puolueen reivata puolustuspolitiikan vaarallisille vesille. Korjausliike on tarpeen.

Tässä lehdessä on mukana artikkeli toisella kotimaisella. Claus Montonen avaa ydinvoiman ja ydinaseiden yhteyksiä artikkelissa, joka aloittaa yhteistyön “suomenruotsalaisen rauhanliikkeen pää-äänenkannattajan” Fredspostenin kanssa. Näin aluksi julkaisemme artikkelin sellaisenaan ruotsiksi, mutta saamamme palautteen perusteella mietimme, käännämmekö vaihtoartikkelit jatkossa suomeksi.

P.S. Käykäähän allekirjoittamassa valittavalle uudelle eduskunnalle osoitettu Hävittäjämiljardit uuteen harkintaan -adressi, linkki siihen löytyy Rauhanpuolustajien nettisivuilta.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Suomalaisia europarlamen­taarikkoja Marokon laittoman miehityksen tukena

Euroopan unionin parlamentti äänesti helmikuun 12. ­päivänä komission esityksestä EU:n ja Marokon välisestä kalastussopimuksesta. Sopimukseen sisältyvät myös miehitetyn Länsi-Saharan kalavedet. Valitettavasti suomalaisparlamentaarikoiden enemmistö ilmaisi tukensa laittomalle miehitykselle ja alueen luonnonvarojen ryöstölle. Mitä ilmeisimmin tästä sopimuksesta ja parlamentin aiemmin tammikuussa hyväksymästä laittomasta kauppasopimuksesta valitetaan jälleen kerran Euroopan unionin tuomioistuimeen, joka on jo kertaalleen todennut aiemmat vastaavat sopimukset kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laittomiksi.

Tukensa Marokon laittomalle miehitykselle antoivat:
Petri Sarvamaa (kok.), Henna Virkkunen (kok.), Jussi Halla-aho (ps.), Anneli Jäätteenmäki (kesk.), ­Elsi Katainen (kesk.), Mirja Vehkaperä (kesk.), Miia-Petra Kumpula-Natri (sd.) ja Liisa Jaakonsaari (sd.)

Laitonta kalastussopimusta vastaan äänestivät:
Merja Kyllönen (vas.), Nils Torvalds (r.) ja Sirpa Pietikäinen (kok.)

Heidi Hautala (vihr.) ja Pirkko Ruohonen-Lerner (ps.) eivät osallistuneet EU-parlamentin nettisivujen mukaan kalastussopimusta koskevaan äänestykseen, mutta molemmat olivat aiemmin tammikuussa vastustaneet komission vastaavaa esitystä EU:n ja Marokon välisestä kauppasopimuksesta.

Avautuvien arkistojen salat

Neljännesvuosisata on ihmisen elämästä huomattava siivu, mutta ulko- ja turvallisuuspolitiikassa se saattaa olla ohikiitävä hetki: kaksikymmentäviisi vuotta sitten tehtyjen päätösten merkitykset saattavat tuntua edelleen uusilta ja yllättäviltä. Tietokirjailija ja toimittaja Pentti Sainion syksyllä julkaistu teos Minne Suomi pommittaa? sukeltaa arkistoihin ja käy läpi dokumentteja, jotka julistettiin aikanaan salaisiksi 25 vuoden ajaksi. Neljännesvuosisadan rajapyykin tekee nyt merkittäväksi se, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuri käänne Hornet-kauppoineen ja Naton rauhankumppanuussopimuksineen ajoittui nimenomaan 1990-luvun alkuun.

Suomalaisista asekaupoista ennenkin kirjoittanut Sainio luo nyt tutkimukselle vapautuneiden asiakirjojen pohjalta kuvan kohtuullisen pienen poliitikko- ja virkamiespiirin toteuttamasta suunnanmuutoksesta, jossa on vältelty julkista keskustelua ja vedätetty eduskuntaa, joka käyttää korkeinta valtaa maassa. Rauhanpuolustajien Vox Pulu -podcastin haastattelema Sainio kyseenalaistaa esimerkiksi Suomen yksipuolisen irtautumisen Pariisin rauhansopimuksen sotilasartikloista ja Naton rauhankumppanuussopimuksen sekä isäntämaasopimuksen oikeudellisen pohjan.

Kyseenalaisin keinoin käynnistettyä sotilaallista yhteistyötä on sittemmin syvennetty sopimuksilla, jotka eivät kuulemma muuta mitään. Näin on päädytty nykyiseen tilanteeseen, jossa Suomi on Nato-yhteensopivampi kuin monet sotilasliiton jäsenmaat ja kantaa jo monien liittoutumispolitiikan kannattajienkin mielestä liittoutumisen riskejä. Muutos sotilaallisesti liittoutumattomasta maasta Yhdysvaltojen de facto liittolaiseksi on tapahtunut ilman aiheen käsittelyä vaaleissa tai eduskunnassa.

HYVÄKSYMÄTTÖMIÄ SOPIMUKSIA

Minne Suomi pommittaa? kuvaa kulissien takaisia valmisteluja Washingtonista Helsinkiin ja juhlaviin ilmaisuihin perustuvaa julkisuuspeliä Suomen solmiman Naton rauhankumppanuussopimuksen (PfP) tiimoilla 1990-luvun alussa. Sainion mukaan rauhankumppanuusohjelma onnistuttiin myymään ylevillä periaatteilla, vaikka salaisissa keskusteluissa ja raporteissa ilmoitettiin, ettei kyseessä ole perinteiseen kriisinhallinta- tai rauhanturvaoperaatioon valmistautuminen vaan Naton laajentaminen. Sainion mielestä rauhankumppanuutta olisi syytä kutsua sodankumppanuudeksi tai aseveljeydeksi. Pohjimmiltaan kyse on Yhdysvaltojen vaikutusvallan kasvattamisesta.

Sainio kyseenalaistaa rauhankumppanuuden oikeudellisen pohjan. Hän kirjoittaa:

”Vain yksi asia on varmaa: Suomen puolesta asiakirjaa ei ole kukaan voinut allekirjoittaa. Sopimusta ei ole olemassa. On vain kansalainen Heikki Haaviston omissa nimissään allekirjoittama asiakirja ja siihen liittyvä Haaviston antama lausuma. Näitä Haaviston aikomuksia ei ole mikään suomalainen valtioelin laillisesti hyväksynyt. Asia olisi voitu pelastaa sillä, että 12.10.1994 Naton kumppanuusasiakirja olisi tuotu eduskunnan hyväksyttäväksi.”

Tämä millekään sopimukselle perustumaton rauhankumppanuus on ollut sotilaallisen yhteistyön perusta, sanoo kirjailija Pentti Sainio.

Kun rauhankumppanuusohjelmaa ei ole kyseenalaistettu, sen varaan on voitu rakentaa uusia sopimuksia, kuten isäntämaasopimus, joka ei puoltajiensa mukaan muuttanut mitään aiempaan verrattuna. Vallankäytön kannalta ei ole aina välttämätöntä, että sopimus on oikeudellisesti pätevä – riittää, että sitä pidetään sellaisena.

Sainio käy läpi rauhankumppanuussopimuksesta lähtenyttä muutosprosessia, johon hän listaa sotaharjoitukset, asehankinnat, Suomen puolustusvoimien kehittämisen Naton ja Yhdysvaltojen näkökulmasta ja tarpeista lähtien sekä Afganistanin ja Irakin sodissa avustamisen. Kirjailijan arvio on tyly: – Ne ovat laittomalla pohjalla.

Sainio kutsuu vuonna 2014 hyväksyttyä Suomen ja Naton välistä isäntämaasopimusta ”virattomaksi”, koska se ei käynyt eduskunnassa eikä eduskunta sitä hyväksynyt: ”Se on tahdon ilmaus, joka on tehty Suomen hallituksen nimissä, jota on edustanut puolustusministeriö, jonka puolesta sopimuksen on allekirjoittanut puolustusvoimien komentaja kenraali Lindberg. Kysymys on kuitenkin siitä, että tämäkään ei ole mikään laillinen ja Suomea velvoittava sopimus – elleivät suomalaiset virkamiehet ja poliittinen johto halua toimia sen mukaisesti, niin kuin nyt näyttää. Mutta silloin he hämäävät suomalaisia.”

Sainio korostaa, että isäntämaasopimuksen tulkinnat tehdään virkamiestasolla, mikä saattaa vielä aiheuttaa yllätyksiä poliitikoille. Sopimus itsessään antaa pohjan lähes mille tahansa sotilaalliselle toiminnalle.

Raimo Pesonen

Pentti Sainio: Minne Suomi pommittaa? Into 2018.

 

KUUNTELE VOX PULU -PODCASTEJA!

Rauhanpuolustajien nettisivulla on podcasteina kuunneltavissa asiantuntijahaastatteluja. Visuaaliseen kulttuuriin perehtynyt poliittisen historian tutkija Noora Kotilainen Helsingin yliopistosta käsittelee mediassa esillä olevaa väkivaltaa. Historiantutkija Oula Silvennoisen podcastin aiheina ovat muun muassa suomalaiset fasistit, historiantutkimuksen haasteet ja Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyötä toisen maailmansodan aikana. Asiantuntijoita haastattelee kirjailija Raimo Pesonen.

Pentti Sainion koko haastattelu löytyy podcastina osoitteesta täältä.

 

Armeijoiden päästöt on huomioitava ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa

Armeijoihin, asevarusteluun ja sotimiseen kiinnitetään ilmastonmuutoksen torjunnassa harvemmin huomiota. Pelkästään armeijoiden ylläpito ja varustelu aiheuttaa kuitenkin kaikista maailman hiilidioksidipäästöistä noin 10 prosenttia. Mittavia päästöjä aiheutuu myös itse sotimisesta, vaikka siitä ei ole saatavilla luotettavia arvioita. Tässä kirjoituksessa teen selkoa myös sotimisen erilaisista ympäristörasituksista.

Äkkiseltään voisi kuvitella, että hiilidioksidipäästöt suhteutettuna bruttokansantuotteeseen olisivat vähäiset. Vuonna 2013 maailman yhteenlaskettu bruttokansantuote oli 67 biljoonaa euroa(1) ja vastaavasti hiilidioksidipäästöt 36 miljardia tonnia eli 36 biljoonaa kilogrammaa(2). Suomen päästöt vuonna 2017 olivat 56,1 miljoonaa tonnia(3). Yksinkertainen jakolasku osoittaa, että aiheutamme päästöjä käsittämättömän piittaamattomasti: yhdellä kilolla hiilidioksidipäästöjä saamme globaaliin talouteemme alle kaksi euroa lisää.

Armeijat ja sotiminen on tietoisesti jätetty ilmastopolitiikan ja ilmastosopimusten ulkopuolelle. Esimerkiksi Kioton ilmastosopimusta solmittaessa sotilaallinen toiminta ja armeijan varusteiden valmistaminen jätettiin kasvihuonekaasujen rajoitusten ja mittaamisen ulkopuolelle Yhdysvaltojen painostuksesta(4). Armeijoiden ylläpito, varustelu ja sotiminen ovat kuitenkin vielä tuhlailevampaa hiilenkäyttöä suhteessa rahankäyttöön kuin rauhanomainen taloudellinen toiminta.

Yhdysvaltojen armeija on maailman suurin yksittäinen saastuttaja: sen ylläpito ja varustaminen aiheuttaa noin viisi prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä(5). Koska muiden maailman maiden yhteenlasketut sotilasbudjetit ovat Yhdysvaltojen sotilasbudjetin luokkaa, maailman kaikkien armeijoiden varustelu ja ylläpito aiheutti vuonna 2009 maailman hiilidioksidipäästöistä kymmenesosan, ja vuoteen 2017 mennessä maailman sotilasmenot ovat kasvaneet siitä miltei 15 prosenttia(6).

On tragikoomista, että ilmastonmuutosta pidetään suurimpana globaalina turvallisuusuhkana, mutta merkittävä tekijä tämän turvallisuusuhkan takana ovat yleisen turvallisuuden ylläpidolla perusteltavat armeijat.

PÄÄSTÖLASKUJA

Sotimisen ympäristövaikutusten arvioiminen on vielä vaikeampaa kuin armeijoiden ylläpidon, koska siihen liittyvät yksityiskohdat pidetään luonnollisesti sotasalaisuuksina. Armeijoiden ylläpidon ja asevarustelun ilmastovaikutuksia on mahdollista arvioida sotilasbudjettien kautta. Toisaalta sotimisessa kaikenlainen tuhoaminen aiheuttaa muita ympäristövaikutuksia, joiden arvioiminen on astetta hankalampaa. Vuoden 2003 hyökkäyksen Irakiin on vuosina 2003–2007 arvioitu aiheuttaneen päästöjä 141 miljoonaa hiilidioksiditonnia vuosittain(5).

Vuoden 1991 Irakin sodan aikana sytytettiin yli 600 öljynporauskaivoa, joista monet paloivat yli yhdeksän kuukautta. Soihtuina paloi yhden päivän aikana 680–816 miljoonaa litraa öljyä ja 70–100 miljoonaa kuutiometriä kaasua. Öljypalojen yhteismäärä oli arviolta 160 miljardia litraa öljyä.(7)

Raakaöljykilon polttaminen aiheuttaa 3,15 kiloa hiilidioksidipäästöjä(8). Pelkästään öljy- ja maakaasupalot aiheuttivat täten yli 420 miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä, mikä on yli prosentti vuoden 2013 yhteenlasketuista hiilidioksidipäästöistä.

Pommien ja ohjusten päästövaikutuksista en ole löytänyt lukuja, mutta niiden räjähteet ja ajoaineet eivät ole mitenkään ympäristöystävällisiä. Oletetaan, että nämä aineet ovat hieman raakaöljyä haitallisempia, eli käytän niiden arvioimiseen kerrointa 5.

Isisiä vastaan on käytetty 100 000 pommia ja ohjusta(9). Tomahawk-ohjus painaa 1600 kg ja räjähde noin 500 kg. Jos keskimääräinen ammus ajoaineineen painaa 1000 kg, niin pelkästään tämän sodan pommitukset ovat aiheuttaneet 0,5 miljoonaa tonnia hiilidioksidipäästöjä. Vuonna 1991 Irakin pommituksissa käytettiin 88 500 tonnia pommeja(10), eli ilmastovaikutus on sama kuin Isisin tapauksessa.

Vuonna 2016 Yhdysvallat käytti tilastojen mukaan 26 171 pommia tai ohjusta(11). Tykkien tai panssarivaunujen ammusten määristä en ole löytänyt arviota, mutta yksi 155 mm tykin ammus painaa noin 50 kg, josta noin puolet on metallikuorta. Ajopanoksessa on 20 kg ruutia. 20 tykin ammusta on siis tonni räjähteitä.

Olen tässä arvioinut ainoastaan sotimisen suoria ilmastovaikutuksia. Huomattavia epäsuoria vaikutuksia aiheutuu muun muassa panssarivaunujen alikaliiperiammuksissa käytettävästä köyhdytetystä uraanista. Se on ympäristömyrkky, jota vapautuu pienhiukkaspäästöinä, kun alikaliiperinuolet lävistävät esimerkiksi panssarivaunujen panssarointia. Yksi nuoli köyhdytettyä uraania painaa 10 kg.

Mittavia hiilidioksidipäästöjä syntyy myös sodassa tuhotun infrastruktuurin jälleenrakentamisesta(12, 13). En ole myöskään arvioinut sotimisen aiheuttamaa luonnon tuhoamista, joka luonnollisesti aiheuttaa hiilidioksidipäästöjä.

OECD:n mukaan vuosina 2010–2030 pitäisi investoida yhteensä 10,5 biljoonaa dollaria, ettei ilmakehän hiilidioksidipitoisuus ylittäisi 450 ppm. Maailman sotilasmenoilla nämä investoinnit katettaisiin helposti.

HÄVITTÄJIEN HANKINTA SURKEA MAAPALLOLLE JA PUOLUSTUKSELLEMME

Mietitäänpä hetki Suomen hävittäjähankintaa ympäristönäkökulmasta. Suomi on hankkimassa 64 kappaletta F-35-hävittäjiä, joiden elinkaarikustannuksiksi Kanada on arvioinut 38–61 miljardia euroa(14).  Armeijoiden ja asevarustelun päästöihin suhteutettuna se on arviolta 100 miljoonaa hiilidioksiditonnia. Kolmellekymmenelle vuodelle jaettuna se tekee 3 miljoonaa tonnia vuodessa. Vuoden 2017 luvuilla laskettuna se on viisi prosenttia Suomen päästöistä. Suomalaisittain olisi merkittävä ilmastoteko vähentää tätä hankintaa merkittävästi.

Parasta olisi jättää kokonaan tekemättä hankinta, jolla ei ole mitään merkitystä Suomen ilmapuolustukselle. Jopa militaristisesta näkökulmasta paljon tehokkaampaa, uskottavampaa, halvempaa ja ympäristöystävällisempää ilmapuolustusta saisi aikaan hankkimalla pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksia.

TALOUSTIETEEN JA KYLMÄN SODAN OPIT KOETUKSELLA

Ei ole taloudellisesti rationaalista, että ihmiskunta tuhoaa tämän maapallon – sen jälkeen ei ole yrityksiä eikä niiden omistajia, eikä omistajille jaettavia voittoja. On mielenkiintoista, että taloustieteessä rationaaliseksi oletettu ihminen ei tässä pysty tekemään rationaalista ratkaisua.

Sotilaallisesti ajateltunakaan asevarusteluun panostaminen ei ole rationaalista – kyse on kylmän sodan kauhun tasapainoon johtaneesta MAD-opista, joka tarkoittaa kaikkien osapuolten takuuvarmaa tuhoa (Mutual Assured Destruction). Kylmän sodan aikaan oppi ehkäisi ydinsodan syttymisen, koska konfliktin voittajalle ei olisi jäänyt elinkelpoista maapalloa. Nyt näemmä toimitaan päinvastoin, koska kaikkien osapuolten takuuvarma tuho tapahtuu juuri niillä opeilla, joita maailman armeijat harjoittavat varustelussaan. Tämä tuho tulee hitaasti hivuttaen, eikä senkään jälkeen voittajalle – maailman mahtavimman armeijan omistavalle valtiolle – jää elinkelpoista maapalloa.

Miten yksittäinen ihminen voi pelastaa maailmaa? Ensinnäkin vaatimalla, että sotilaallisen toiminnan päästöjä seurataan ja niistä raportoidaan aivan kuten muistakin päästöistä. Seuraava askel olisi ottaa kaikkien maiden sotavoimat mukaan ilmastotalkoisiin. Nämä seikat koskevat myös Suomea ja Suomen armeijaa. Ilmastotalkoiden osalta asevarustelun rajoittaminen on olennaista.

Alia Dannenberg
FT, KTM, reservin luutnantti

Artikkeli on alun perin julkaistu Antimilitaristissa 4/2018.

  1. Wikipedia (15.11.2018): Gross world product,  en.wikipedia.org/wiki/Gross_world_product#cite_note-WB-2
    2. Hannah Ritchie & Max Roser (2018): CO2 and other Greenhouse Gas Emissions,  OurWorldInData.org: ourworldindata.org/co2-and-other-greenhouse-gas-emissions
    3. Tilastokeskus: Suomen kasvihuonepäästöt 1990-2017
    4. Lisa Savage (23.7.2015): Elephant In The Room: The Pentagon’s Massive Carbon Footprint,  Counterpunch: www.counterpunch.org/2015/07/23/72279/
    5. H. Patricia Hynes (8.2.2015): Pentagon Pollution, 7: The military assault on global climate, Climate & Capitalism
    6. SIPRI: Military Expenditure Database
    7. Wikipedia: Kuwaiti oil fires (15.11.2018),  en.wikipedia.org/wiki/Kuwaiti_oil_fires
    8. Christian N. Jardine (2005): Calculating the Environmental Impact of Aviation Emissions,  Environmental Change Institute, University of Oxford
    9. Paul Rogers (6.6.2018): Islamic State has survived 100,000 bombs and missiles and is still active,  The Conversation: theconversation.com/islamic-state-has-survived-100-000-bombs-and-…
    10. Allen; Thomas, Berry F; Polmar, Norman (1991): War in the Gulf, Turner
    11. F. Brinley Bruton (9.1.2017): U.S. Bombed Iraq, Syria, Pakistan, Afghanistan, Libya, Yemen, Somalia in 2016,  NBCNews: www.nbcnews.com/news/world/u-s-bombed-iraq-syria-pakistan-afghan…
    12. Maher Chmaytelli, Ahmed Hagagy (12.2.2018): Iraq says reconstruction after war on Islamic State to cost $88 billion,  Reuters: www.reuters.com/article/us-mideast-crisis-iraq-reconstruction/ir…
    13. BBC (20.3.2013): Iraq 10 years on: In numbers,  www.bbc.com/news/world-middle-east-21752819
    14. Marko Niemi (23.5.2016): F-35-hävittäjien venyvä hintahaitari, MOT

 

 

Keski-Suomen Rauhanpuolustajat: Hävittäjärahoja on käytettävä ilmastokatastrofin hallintaan

Suomi suunnittelee ostavansa uusia hävittäjiä, joiden valtava hankintahinta, 8–12 miljardia euroa, on lähes viidesosa valtion talousarvion vuotuisista menoista. Vaikka hankinta ajoittuisi kymmenen vuoden ajalle, se merkitsisi mittavaa valtion velkaantumista.

Maamme turvallisuuspolitiikka näyttää painottuvan yhä enemmän militarismin ja asevarustelun suuntaan. Ulkopoliittiset ja diplomaattiset aloitteet ovat jääneet taka-alalle, samoin yhteiskuntarauhan säilyttäminen.

Seuraava eduskunta päättää sekä hävittäjähankinnasta että ilmastonmuutoksen hillitsemisestä. Hävittäjät ovat vaarassa jäädä ilmastokeskustelun ulkopuolelle. Jo Kioton ilmastosopimuksessa 1997 sotateollisuus jäi vapaamatkustajaksi muun muassa Yhdysvaltojen voimakkaan painostuksen takia. Asebisnes ja armeijat voivat saastuttaa ilman, että niiden kasvihuonepäästöjä valvotaan tai niitä velvoitetaan toimimaan ilmastonmuutosta vastaan.

Hävittäjälentokoneet tuottavat valtavasti kasvihuonekaasuja (CO₂, vesihöyry, metaani), esimerkiksi yliäänilento kuluttaa sekunnissa 15 litraa kerosiinia. Niihin käytetyt resurssit (raha, raaka-aineet, teknologia, osaaminen) menevät ilmastonmuutoksen kiihdyttämiseen, vaikka sitä pitäisi hillitä. Hävittäjähankinnan ympäristövaikutukset onkin saatava mukaan ilmastokeskusteluun.
Asevarustelu pahentaa ilmastokriisiä ja siten heikentää turvallisuutta koko maailmassa. Raaka-aineita, energiaa ja osaamista tarvittaisiin maapallon ongelmien ratkaisemiseen yhteistyössä. Ilmastonmuutos näkyy jo sään ääri-ilmiöinä ja pakolaisuutena, emmekä voi väistää vastuutamme sen torjumisesta. Nopeimmin ilmastonmuutokseen varautumista voitaisiin rahoittaa sotilasmenoista.

Aseisiin perustuva maanpuolustus on vain osa turvallisuuspolitiikkaa diplomatian ja muun kansainvälisen yhteistyön rinnalla. Demokratia, ihmisoikeudet, oikeusvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta ovat turvallisuuspolitiikan kivijalka. Niiden puuttumista eivät mitkään aseet korvaa. Hävittäjiin käytetyt verovarat vahvistavat suurten asevalmistajien valtaa maailmanpolitiikassa. Hävittäjiä meillekin kauppaavat yritykset käyttävät hyväkseen veroparatiiseja minimoidakseen veronmaksunsa ja murentavat näin hyvinvointivaltion rahoituspohjaa.

Tilanne suurvaltojen – Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan – välillä kiristyy uhkaavasti. Meillä on pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa ja siksi voimme turvallisuuspoliittisilla valinnoillamme joko liennyttää tai pahentaa tilannetta, joka voi pahimmillaan johtaa suursotaan. Yksi konkreettinen teko jännityksen lievittämisen ja aseriisunnan suuntaan olisi luopua hävittäjähankinnasta tai hankkia mahdollisimman pieni määrä ilmapuolustusaseita liittoutumattomalta Ruotsilta.

Hävittäjähankintaa ei voi jättää asianosaisten eli ilmavoimien päätettäväksi. Vaadimme, että äärettömän kalliista hankinnasta käydään laaja keskustelu, jonka pohjalta päätetään demokraattisesti, paljonko koneita ostetaan, mistä ja millä ehdoin.

Keski-Suomen Rauhanpuolustajat ry:n puolesta

Olavi Kokkonen, puheenjohtaja
Satu Kortelainen, sihteeri
Eero Tapaninen, tiedottaja

Lapin Rauhanpuolustajat: Jäämeren radasta Rauhan rata

Lappilaiset Rauhanpuolustajat ovat huolestuneina seuranneet liikenneministerin ja Lapin Liiton toimia Jäämeren radan suhteen.
Mikäli se suunnitellaan Rovaniemeltä Sodankylän kautta Kirkkoniemelle, tehdään väkivaltaa alueen alkuperäiskansalle, jonka kanta jää kuulematta. Kyseessä on enemmän kuin mielipide, kyseessä on kokonainen elinkeino, jolla saadaan ekologisesti tuotettua lihaa myös muille. Ilmastonmuutoksen aikaan tämä on tärkeä näkökulma.
Mahdollisimman suora rata Helsingistä Kirkkoniemeen palvelee ennen kaikkea sotilasliitto Natoa sen uhatessa Venäjää strategisesti. Rata mahdollistaisi yhdistettynä Tallinnan tunneliin ja Riikaan vedettävään rataan Naton joukkojen nopean siirron Baltian maista Norjaan ja muuttaisi näin saamelaisten alueen pommituskohteeksi. On kohtuutonta, että kansa, joka ei edes tunne sanaa ”sota”, joutuisi tahtomattaan eturintamaan, ja alueen herkkä ja elintärkeä luonto joutuisi uhatuksi.

Mikäli oikeasti katsomme tarvitsevamme rataa Jäämerelle, olisi järkevää käyttää jo olemassa olevaa infrastruktuuria ja valmiita ratapenkkoja ja yhdistää rata Kemijärven ja Sallan kautta Murmanskin rataan. Tuloksena olisi Rauhan rata, koska se motivoisi hyviin naapuruussuhteisiin Venäjän kanssa ja yhdistäisi myös Pohjois-Suomen rataverkostoon aina Kiinaan asti. Se olisi luontoa säästävin ja halvin ratkaisu. Säästyvät miljardit voidaan käyttää ihmisten terveys- ja sosiaalipalvelujen kehittämiseksi alueella sekä olemassa olevan infrastruktuurin korjaamiseen ja kehittämiseen.

Ihmiskunta ei selviä varustelukierteestä. Tarvitsemme liennytystä ja yhteistyötä, jos haluamme jäädä eloon.

Tuula Sykkö, Lapin Rauhanpuolustajien puheenjohtaja
Kerstin Tuomala, sihteeri

Mestarillista hybridivaikuttamista

Moni on varmaan ihmetellyt, kuinka Naton ja erityisesti Yhdysvaltojen sotavoimat voivat ilmaantua toistuvasti Suomen maaperälle harjoittelemaan. Viimeisin ällistyksen aihe on Yhdysvaltojen johtamat Bold Quest -sotaharjoitukset Suomessa keväällä. Ne ovat poikkeuksellisen kalliit: 4,5 miljoonaa euroa. Niihin osallistuu 2000 sotilasta 19 maasta, heistä noin 700 suomalaisia. Puolustusministeriön mukaan ”harjoitellaan monikansallista yhteistoimintaa eri asejärjestelmillä maalta, mereltä ja ilmasta”. Puolustusvoimien mukaan ”Tulenkäyttöä edellyttävät testaukset toteutetaan Rovajärven ampuma-alueella. Lentotoiminta toteutetaan Rissalan ja Rovaniemen lentokentiltä Rovajärven alueelle ja Rissalan lähialueelle.”

Valaistusta tilanteeseen tuli pukinkontista toimittaja Pentti Sainion uusimmassa kirjassa Minne Suomi pommittaa? Siinä konkaritoimittaja selvittelee 25 vuotta salaisina olleiden, nyt julkisiksi tulleiden asiakirjojen pohjalta tapahtumien kulkua.

Silmät pystyssä olen lukenut, kuinka Naton tarkkailijajäsenestä tuli rauhankumppanuuden kautta Naton kumppani. Kuinka syntyi ns. isäntämaasopimus, josta ei oikein tiedä, kuka on isäntä ja kuka renki, ja jonka nojalla Nato on ilmestynyt Suomeen. Sotilaallisesti liittoutumaton maamme on viety Naton harjoituksiin opettelemaan avun antamista Naton jäsenmaille 5. artiklan nojalla.

Miettivätkö 19 Nato-maata Yhdysvaltojen johdolla sitä, minne pommitetaan seuraavaksi? Nyt on Suomellakin valmius lähteä ”kansanvälisiin tehtäviin” toisin kuin Libyan pommitusten aikaan 2011, vaikka halua oli jo silloin – ainakin Kataisen hallituksen eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbilla. Hornetit ovat vihdoin saaneet hyökkäämiseen sopivat ilmasta maahan ammuttavat JASSM-ohjukset, ja viime syksynä lentäjät läpäisivät Alaskan harjoituksissa Yhdysvaltojen soveltuvuustestin tositoimiin.

Sainiota lukiessani pohdin, että kyseessä on ollut mestarillinen hybridivaikuttaminen. Pieni johtavien virkamiesten, sotilaiden ja poliitikkojen piiri on yhteistyössä ulkovaltojen edustajien kanssa vienyt meidät sotilaalliseen yhteistyöhön läntisten suurvaltojen kanssa. Tämä on tapahtunut kansalaisten tietämättä ilman asianmukaisia päätöksiä, ilman mitään keskustelua edes eduskunnassa – julkisuudesta puhumattakaan. 
Suunnitellun hävittäjähankinnan kohdalla ei saisi käydä samoin.

Hannu Ketoharju

Sananvapaus ahtaalla Ukrainassa

Suomalaistiedotusvälineiden runsaassa Ukraina-uutisoinnissa näyttää jäävän huomiotta se, että sodan varjossa maan demokratia on rapautumassa entisestään. Sananvapautta eivät uhkaa pelkästään äärioikeistolaiset puolisotilaalliset järjestöt vaan myös oikeuslaitos.

Suomessa vieraili marraskuussa journalisti Dmitri Vasilets ja hänen asianajajansa Andrey Gožyi. Vasilets istui mielipiteidensä vuoksi kaksi ja puoli vuotta tutkintavankeudessa, kunnes oikeus joutui toteamaan, että rikosta, josta häntä syytettiin, ei löydy Ukrainan lainsäädännöstä.

Valitettavasti Vasiletsin tapaus ei ole poikkeus. Ukrainasta tulee säännöllisesti uutisia toimittajiin kohdistuvasta vainosta ja väkivallasta, joihin maan oikeuslaitos ei puutu millään tavoin. Päinvastoin: esimerkiksi toimittajien vainoon syyllistyvän äärioikeiston puolisotilaalliset väkivaltaorganisaatiot nauttivat hallituksen tuesta.

Ukrainan journalistiliiton hätähuudot sananvapauden tilasta eivät valitettavasti saa juurikaan vastakaikua suomalaistoimituksissakaan. Yksikään tiedotusväline ei ilmaissut kiinnostusta Vasiletsin ja Gožyin vierailua kohtaan. Suomalaismedioille Ukraina on kiinnostava vain suhteessa Venäjään, se miten maa kohtelee omia kansalaisiaan ei ylitä uutiskynnystä.

Teksti ja kuva Teemu Matinpuro

Pääkirjoitus: Moraalitonta menoa

Jemenin sota on maanpäällinen helvetti, jossa soditaan suomalaisinkin asein. Puolustusministeri Niinistön mukaan tässä ei ole mitään hävettävää, eikä Suomen viemiä aseita ole käytetty siellä ihmisoikeusloukkauksiin. Kansainvälisten uutistoimistojen kuvamateriaali kertoo toista: Patrian alun perin vuonna 2016 Arabiemiraateille myymä panssaroitu miehistönkuljetusvaunu oli havaittu Jemenissä. Tieto suomalaisvaunusta sotatantereella ei kuitenkaan estänyt valtioneuvostoa myöntämästä Patrialle jatkolupaa varaosien toimittamiselle. Muun muassa Norja ja Saksa ovat jo sen sijaan kieltäneet aseviennin Jemenin sotaan osallistuviin maihin.

Valtioneuvoston ja puolustusministeri Niinistön välinpitämättömyys tuntuu erityisen julmalta Jemenin humanitaarisen katastrofin vuoksi. Jemeniläiset ovat loukussa sekä erilaisten maan sisäisten sotajoukkojen että Saudi-Arabian johtaman (ja USAn tukeman) liittokunnan täydellisen välinpitämättömyyden uhreina. Sotatoimet kohdistuvat usein tietoisesti siviilikohteisiin, ja lisäksi pelkästään sodasta kärsivien lasten lukumäärä on järkyttävä: Unicefin mukaan 1,8 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta on aliravittuja ja joka kymmenes minuutti yksi lapsi kuolee tauteihin, jotka olisi helppo hoitaa – mikäli vain apua saataisiin riittävästi perille.

YK toivoo saavansa sotivat osapuolet neuvottelupöytään lähiviikkoina, mutta samaan aikaan Saudi-Arabian johtama liittouma on kiihdyttänyt sotatoimia entisestään. Erityisesti Hodeidan satamakaupungista käytävät kiivaat taistelut uhkaavat paitsi alueen siviiliväestöä myös humanitaarisen avun toimittamista.

Poliitikot ovat ylpeilleet Suomen roolista kansainvälistä asekauppaa koskevan ATT-sopimuksen syntymisessä. Toistaiseksi sopimuksesta ei ole ollut juurikaan iloa kansainvälisen asekaupan uhreille – sellaisesta ei ole vielä mitään näyttöä.

Nykyisen hallituksen siunaama asekauppapolitiikka on täysin moraalitonta ja kyynistä. Asevienti Lähi-idän ruutitynnyriin pitäisi kieltää kokonaisuudessaan. Alueen maista yksikään ei täytä vastuulliselle asekaupalle asetettavia ehtoja. Lausunnot Suomen sitoutumisesta kestävään kehitykseen, demokratiaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ovat vain sanahelinää. Vastaavaa kaksinaamaisuutta edustaa Suomen aseostot Israelista, jotka ovat tuenilmaus Palestiinan laittomalle miehitykselle, Gazan saarrolle ja sotarikoksille palestiinalaisväestöä vastaan.

Toivottavasti ensi vaalien jälkeinen eduskunta ottaa julkilausutut periaatteet tosissaan ja seuraavan hallituksen linja on sen mukainen.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

 

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi