Avainsana-arkisto: Suomi

Pääkirjoitus: Moraalitonta menoa

Jemenin sota on maanpäällinen helvetti, jossa soditaan suomalaisinkin asein. Puolustusministeri Niinistön mukaan tässä ei ole mitään hävettävää, eikä Suomen viemiä aseita ole käytetty siellä ihmisoikeusloukkauksiin. Kansainvälisten uutistoimistojen kuvamateriaali kertoo toista: Patrian alun perin vuonna 2016 Arabiemiraateille myymä panssaroitu miehistönkuljetusvaunu oli havaittu Jemenissä. Tieto suomalaisvaunusta sotatantereella ei kuitenkaan estänyt valtioneuvostoa myöntämästä Patrialle jatkolupaa varaosien toimittamiselle. Muun muassa Norja ja Saksa ovat jo sen sijaan kieltäneet aseviennin Jemenin sotaan osallistuviin maihin.

Valtioneuvoston ja puolustusministeri Niinistön välinpitämättömyys tuntuu erityisen julmalta Jemenin humanitaarisen katastrofin vuoksi. Jemeniläiset ovat loukussa sekä erilaisten maan sisäisten sotajoukkojen että Saudi-Arabian johtaman (ja USAn tukeman) liittokunnan täydellisen välinpitämättömyyden uhreina. Sotatoimet kohdistuvat usein tietoisesti siviilikohteisiin, ja lisäksi pelkästään sodasta kärsivien lasten lukumäärä on järkyttävä: Unicefin mukaan 1,8 miljoonaa alle viisivuotiasta lasta on aliravittuja ja joka kymmenes minuutti yksi lapsi kuolee tauteihin, jotka olisi helppo hoitaa – mikäli vain apua saataisiin riittävästi perille.

YK toivoo saavansa sotivat osapuolet neuvottelupöytään lähiviikkoina, mutta samaan aikaan Saudi-Arabian johtama liittouma on kiihdyttänyt sotatoimia entisestään. Erityisesti Hodeidan satamakaupungista käytävät kiivaat taistelut uhkaavat paitsi alueen siviiliväestöä myös humanitaarisen avun toimittamista.

Poliitikot ovat ylpeilleet Suomen roolista kansainvälistä asekauppaa koskevan ATT-sopimuksen syntymisessä. Toistaiseksi sopimuksesta ei ole ollut juurikaan iloa kansainvälisen asekaupan uhreille – sellaisesta ei ole vielä mitään näyttöä.

Nykyisen hallituksen siunaama asekauppapolitiikka on täysin moraalitonta ja kyynistä. Asevienti Lähi-idän ruutitynnyriin pitäisi kieltää kokonaisuudessaan. Alueen maista yksikään ei täytä vastuulliselle asekaupalle asetettavia ehtoja. Lausunnot Suomen sitoutumisesta kestävään kehitykseen, demokratiaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ovat vain sanahelinää. Vastaavaa kaksinaamaisuutta edustaa Suomen aseostot Israelista, jotka ovat tuenilmaus Palestiinan laittomalle miehitykselle, Gazan saarrolle ja sotarikoksille palestiinalaisväestöä vastaan.

Toivottavasti ensi vaalien jälkeinen eduskunta ottaa julkilausutut periaatteet tosissaan ja seuraavan hallituksen linja on sen mukainen.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

 

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi

 

Kansallinen vai kansalaisten turvallisuus


Tuoko kansalliseen turvallisuuteen sijoittaminen oikeasti turvaa kansalaisille ja kuinka paljon, kysyy emeritusprofessori Jyrki Käkönen: “Niin kauan kuin armeijat ovat legitiimi osa kansallista turvallisuutta, ne tarvitsevat aseensa. Mutta on hyvä tiedostaa, että kuviteltuun kansalliseen turvallisuuteen investoidut resurssit ovat yleensä poissa kansalaisten turvallisuudesta – sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta tai koulutuksesta.”

 

Kansallinen turvallisuus on tavallaan maaginen käsite. Sen heikentymisestä on helppo maalailla erilaisia uhkakuvia, kuten Airiston Helmi -nimisen yhtiön ympärillä käytävä keskustelu osoittaa. Kansallisen turvallisuuden varmistaminen on myös asia, joka jopa taloudellisen kriisin oloissa saa helposti valtion rahakirstun vartijat osoittamaan varoja sen vahvistamiseen, kuten Suomen 1990-luvun hävittäjähankinnat osoittivat. Sama asia on aivan ilmeisesti toistumassa nyt, kun tuolloin hankittujen hävittäjien elinkaari on tulossa tiensä päähän. Vastaavasti on paljon vaikeampi löytää resursseja kansalaisten turvallisuutta vahvistavaan koulutukseen tai terveydenhoitoon. Itse asiassa taloudellisesti vaikeina aikoina juuri niistä näyttää olevan helppo leikata resursseja.

Kansallisen turvallisuuden yhteydessä harvemmin kuitenkaan pysähdytään miettimään, miten hyvin perusteltua kansalliseen turvallisuuteen sijoittaminen loppujen lopuksi on. Miten paljon lisää turvallisuutta se kansalaisille tuo? Tässä mielessä on kiinnostavaa vilkaista joitakin historiallisia esimerkkejä kansalliseen turvallisuuteen sijoitetuista mittavista investoinneista. Tässä tarkastelemani esimerkit loppujen lopuksi toivat valitettavan vähän tai tuskin lainkaan turvallisuutta niille ihmisille, joiden suojelemiseksi investoinnit oli tehty. Toki on turha kieltää, etteikö historiasta löydy myös toisenlaisia esimerkkejä. Siitä huolimatta on perusteltua todeta, että kansalliseen turvallisuuteen investoitaessa on syytä arvioida investointien todellisia turvallisuusvaikutuksia huolella ennen kuin investointeihin ryhdytään.

KYSEENALAISTA TURVAA LINNAKKEILLA

Kun Ruotsin valtakunta laajentui Pähkinäsaaren rauhan jälkeen, alettiin Suomen alueella rakentaa Olavinlinnaa valtakunnan turvaksi idässä laajentuvaa Moskovaa vastaan vuonna 1475. Linna oli tietenkin usein venäläishyökkäysten kohteena ja teki siinä mielessä tehtävänsä. Mutta kansalaisten turvallisuuden näkökulmasta sen rakentamisen historiasta löytyy kiinnostava kääntöpuoli. Linnan rakentaminen asetti velvoitteita talonpojille niin työn kuin verotuksenkin muodossa. Noilta rasitteilta välttyäkseen monet talonpojat muuttivat perheineen Venäjän puolelle rajaa, siis tuon uhan puolelle, jota vastaan linnaa rakennettiin kansalaisia suojelemaan.

Silloin kun linnaa olisi todella tarvittu valtakunnan suojelemiseen, se antautui suuren Pohjan sodan aikana venäläisille vuonna 1714. Uudenkaupungin rauhassa se palautettiin Ruotsille hetkellisesti, kunnes se vuoden 1743 rauhassa siirtyi Venäjälle. Niinpä siitä tuli laajentuneen Venäjän turva Ruotsia vastaan. Suomen ollessa 1800-luvulla osa Venäjän imperiumia Olavinlinnaa ei enää tarvittu puolustuksellisiin tarkoituksiin. Se toimi 1800-luvun puolivälissä jonkin aikaa tutkintovankilana, kunnes jäi vähitellen rappeutumaan.

Vastaavan esimerkin voi kaivaa esiin Etelä-Ruotsista, joka vielä 1600-luvun puoliväliin asti kuului Tanskaan. Etelä-Ruotsi ja sen mukana Mastrandin kaupunki liitettiin Ruotsin valtakuntaan vasta vuonna 1658 Roskilden rauhassa. Muutoksen jälkeen kaupungin ja valtakunnan suojaksi tanskalaisia vastaan kaupunkia hallitsevalle mäelle alettiin rakentaa Carstenin linnaketta. Lopullisesti linnake valmistui vasta 1800-luvun puolivälissä. Linnakkeen rakentamiseen käytettiin rangaistusvankeja, ja sitä varten Ruotsin rikoslakiin ilmestyi jopa erityinen pykälä, joka merkitsi pakkotyötä juuri tämän linnakkeen rakentamiseksi. Suuri osa vangeista kuoli rakennustöiden kehnoissa olosuhteissa.

Jo alkuvaiheessa linnakkeen turvallisuutta tuova vaikutus joutui kyseenalaiseksi. Ensimmäisen kerran se antautui tanskalaisille heinäkuussa 1677. Toistamiseen se antautui vuonna 1719 vähäisen tanskalaisjoukon piirittäessä linnaketta. Se palautui ruotsalaisille vuoden 1720 rauhanteossa. Sitä ennen linnakkeen komentaja Heinrich Danckward tuomittiin mestattavaksi antautumisen vuoksi. Mestaus oli tuskallinen tapahtuma mestaajan ollessa humalassa ja onnistuessa tehtävässään vasta toisella miekan iskulla. 1700-luvulla linnakkeen kohtalona oli toimia niin kutsutun vapauden ajan poliittisten vankien säilytyspaikkana.

TURVARAKENNELMISTA MATKAILUNÄHTÄVYYKSIKSI

Kansallisen turvallisuuden näkökulmasta Suomenlinnan historia on hyvin samanlainen Olavinlinnan ja Carstenin linnakkeen historioiden kanssa. Päätös Sveaborgin (Suomenlinnan) rakentamisesta valtakunnan turvaksi tehtiin vuonna 1747. Sitä eivät koskettaneet 1700-luvun sodat, ja se toimi lähinnä laivaston tukikohtana. Suomen sodassa 1808 linnoitus antautui C. O. Cronstedtin johdolla, monen aikalaisen mielestä jopa häpeällisesti ilman taistelua. Tuolloin se oli myös ensimmäisen kerran venäläisten taistelutoimien kohteena.

Krimin sodassa linnoitus oli vuonna 1855 englantilais-ranskalaisen laivasto-osaston pommitusten kohteena, mutta siihen ei kohdistunut varsinaisia taistelutoimia. Sotilaallisten toimien näyttämönä linnoitus toimi vuonna 1905. Tosin silloin oli kyse kapinasta linnoituksen sisällä. Suomen itsenäistyttyä linnoitusta käytettiin kansalaissodan jälkeen punavankien säilytyspaikkana. Kaikkiaan saarelle sijoitettiin 10 000 punavankia, joista ainakin 1 000 menehtyi nälkään ja tauteihin ja ainakin 80 teloitettiin.

Kaikkia kolmea linnoitusta yhdistää niiden käyttäminen vankien säilytykseen. On hyvin kyseenalaista, miten paljon niihin uhratut varat tuottivat kansallista turvallisuutta, eivätkä ne millään tavalla vahvistaneet kansalaisten turvallisuutta. Samanlaisia esimerkkejä voi helposti kaivaa esiin maailmanhistoriasta. Ranskalaiset rakensivat 1930-luvulla kalliin Maginot-linjan puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksalaiset kuitenkin mitätöivät linnoituslinjan puolustuksellisen merkityksen kiertämällä sen Hollannin ja Belgian kautta.

Paljon lähempää omaa aikaamme löytyy presidentti Ronald Reaganin ajama huippukallis Tähtien sota -ohjelma. Sen tarkoituksena oli rakentaa avaruuteen puolustusjärjestelmä Neuvostoliiton mahdollisia ydinohjuksia vastaan. Ohjelma vanheni jo suunnittelupöydällä. Tarvittaessa tai niin halutessaan venäläiset olisivat kyenneet lähettämään Yhdysvaltoihin ydinaseita kantavia risteilyohjuksia Yhdysvaltain rannikon läheisyyteen sijoitetuista ydinsukellusveneistä. Ne olisivat tuhoamattomina alittaneet koko ohjuspuolustusjärjestelmän.

Kolmen linnoituksen ja mahdollisesti Maginot-linjankin suurin merkitys on paikallisesti ja kansallisesti siinä, että ne vetävät puoleensa matkailijoita. Näin ne mahdollisesti ajan saatossa maksavat takaisin niihin uhratut investoinnit, jotka tuottivat hyvin vähän jos lainkaan turvallisuutta. Sen sijaan Yhdysvaltain avaruuspuolustusjärjestelmästä tuskin tulee matkailukohdetta. Vaikea sellaista on myöskään tehdä käytöstä poistetuista hävittäjäkoneista.

Niin kauan kuin armeijat ovat legitiimi osa kansallista turvallisuutta, ne varmasti tarvitsevat lelunsa. Mutta samalla on hyvä tiedostaa, että kuviteltuun kansalliseen turvallisuuteen investoidut resurssit ovat yleensä poissa kansalaisten turvallisuudesta. Toisin sanoen ne ovat poissa sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta tai koulutuksesta. Eri kohteiden välillä joudutaan tekemään valintoja resurssien ollessa rajoitettuja. Päätöksiä tehtäessä on hyvä muistaa, että kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellman piti kansakunnan tärkeimpänä turvana koulutusta ja korkeaa sivistystä eli kansalaisten turvallisuutta.

Teksti Jyrki Käkönen

 

Kolumni: Puolueettomuuden kauhistus

Helsingissä järjestetyt mielenosoitukset ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta vaikuttavat jääneen Trumpin ja Putinin heinäkuisen kokouksen myönteisimmäksi saldoksi. Julkisten tietojen perusteella kahden autoritaarisen mediapersoonan kohtaaminen vastasi lähinnä tosi-tv:n ja somen spektaakkelinnälän tarpeisiin.

Ilveily sai puhtaasti kotimaisin voimin toteutettujen tuskaisten parahdusten sivunäytöksensä Suomen puolueettomuuteen liittyen: meillä murehdittiin muun muassa The New York Timesin otsikosta ”Finnish Neutrality Key to Helsinki Hosting”. Yksi huolestuneiden puheenvuorojen esittäjistä oli nykyisin viestintätoimisto Milttonin palkkalistoilla oleva Patrik Gayer, joka toimi aikoinaan puolustusministeri Carl Haglundin erityisavustajana. Gayerin mukaan Suomen puolueettomaksi koetun aseman vahvistuminen on riskitekijä. Hän toteaa, että ”taitava virkakoneisto ja tietyt poliitikot ovat viimeiset pari vuosikymmentä tehneet kovaa ja johdonmukaista työtä poliittisen yhteistyön syventämiseksi länsimaisten ystäviemme kanssa”. Suomen kutsuminen puolueettomaksi vaarantaa nämä saavutukset.

Suomen länsiliittoutumisesta kerrotun tarinan mukaan puolueettomuutemme päättyi EU-jäsenyyteen. Liittoutumista on sen jälkeen vain vahvistettu Nato-kumppanuudella ja lopulta kaikilla niillä sopimuspapereilla, jotka Washingtonista on keksitty sotaministeri Niinistön allekirjoitettavaksi esittää.

Tarina on höttöinen. Suomen tavoin vuonna 1995 Euroopan unioniin liittyneen Itävallan perustuslakiin on kirjattu maan puolueettomuus. Unionijäsenyyden kytkös liittoutumiseen on siis poliittinen tulkinta. Lisäksi on syytä muistaa vuoden 1994 EU-kansanäänestys, jonka yhteydessä äänestäjiä vedätettiin muun muassa oman rahan sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan suhteen raskaammin kuin brittejä konsanaan Brexit-äänestyksessä.

Vaikka EU-jäsenyyden hyväksymisen tulkitsisi puolueettomuuden lopuksi, miten se riittää oikeuttamaan myöhemmät päätökset sotilaallisesta liittoutumisesta? Näitä päätöksiä yhdistää epämääräisyys: eduskuntakäsittelyn puuttuminen tai puutteellisuus ja tietojen salailu valiokunnilta. Liittoutumispäätösten kyseenalaisuus riittää selittämään puolueettomuus-sanan herättämän kauhun ”tiettyjen poliitikkojen” ja ”taitavan virkakoneiston” piirissä.

 Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, joka toimittaa Vox Pulu -podcasteja.

 

Budjetissa sittenkin jakovaraa – aseisiin!


Viime vuosina talouspoliittiseen sanastoon on ilmaantunut termi ”jakovara”. Yleensä kerrotaan, että sitä ei ole olemassa. Esimerkiksi helmikuussa 2018 valtiovarainministeri Petteri Orpo ilmoitti, ettei valtiontaloudessa ole mitään jakovaraa, jotta voitaisiin välttyä palkansaajien lomarahaleikkauksilta (Turun Sanomat 5.2.2018).

Jonkin verran jakovaraa näyttää kuitenkin löytyneen, ja tällä kertaa nimenomaan puolustusministeriön menoihin. Hallituksen budjettiesityksen mukaan vuonna 2019 eniten kasvua on seuraavissa kahdessa pääluokassa, jos vertailu tehdään vuoden 2018 varsinaiseen budjettiin: valtiovarainministeriössä 277 miljoonaa euroa ja puolustusministeriössä 266 miljoonaa euroa. Muiden hallinnonalojen menot joko vähenevät tai niiden menojen kasvu on paljon vaatimattomampaa. Koko budjetin loppusumma on pienempi kuin vuoden 2018 budjetissa, joten kyse on suhteellisesti näitä lukuja suuremmasta siirrosta puolustusministeriön hyväksi.

Puolustusministeriön budjetin sisällä kasvu painottuu puolustusmateriaalihankintoihin. Niihin käytettävä raha nousee vuoden 2019 budjettiesityksessä 773 miljoonaan euroon. Kasvua on lähes 300 miljoonaa euroa vuoden 2018 budjettiin verrattuna. Sen sijaan toimintamenot, jotka ovat suureksi osaksi palkkakuluja, pysyvät suunnilleen ennallaan.

Puolustusmateriaalihankinnat perustuvat suurimmaksi osaksi monivuotisiin tilausvaltuuksiin, joista päätetään kunkin budjetin yhteydessä. Niistä useimmat on nykyisin nimetty ”puolustusvoimien materiaalisen kehittämisen tilausvaltuuksiksi”. Lisäksi joinakin vuosina on päätetty tilausvaltuuksista, jotka koskevat teknistä tutkimusta ja tuotekehitystä. Viimeksi vuonna 2013 sidottiin näin yli 33 miljoonaa euroa valtion rahaa.

Vuoden 2018 budjetin yhteydessä hyväksyttiin vaivihkaa, melko lailla ilman julkista keskustelua, yksi kaikkien aikojen kalleimmista tilausvaltuuksista. Sen arvo on nyt 1 639 miljoonaa euroa ja sen maksut ajoittuvat vuosille 2018–2027. Budjetin perusteluissa on melko ylimalkainen kuvaus siitä, mitä tällä rahalla hankitaan. Hankinnat näyttävät kohdistuvan lähes kaikille aselajeille ja armeijan toiminnan eri haaroille.

Yhteensä tällaisia tilausvaltuuksia eli asehankintaohjelmia on vuosien 2010–2019 budjeteissa lähes 4,6 miljardin euron arvosta.

Uusia tilausvaltuuksia on budjeteissa joka vuosi. Nyt esitetyssä vuoden 2019 budjetissa on suhteellisen pieni 70 miljoonan euron uusi tilausvaltuus. Tilausvaltuuksien kokoa kuitenkin muutetaan usein seuraavissa budjeteissa tai lisäbudjeteissa. Esimerkiksi vuoden 2014 budjetissa alun perin ollut 295 miljoonan euron tilausvaltuus suureni myöhemmin täydentävässä talousarvioesityksessä 453 miljoonan euron tilausvaltuudeksi. Jostakin syystä taistelupanssarivaunujen hankinta katsottiin niin tärkeäksi ja kiireelliseksi, että se lisättiin tuolloin tilausvaltuuteen, vaikkei se alun perin sisältynyt ehdotukseen.

Puolustusministeriön budjetin kasvu vuodesta 2019 lähtien on jo aikaisemmin naulattu valtiontalouden kehyspäätöksissä. Merkittävä tason nousu on suunniteltu vuodelle 2021, jolloin alkaisi uusien hävittäjien rahoitus. Puolustusministeriön rahoitus kohoaisi silloin kertaheitolla noin 1,4 miljardilla eurolla 4,5 miljardiin euroon, ja tämän jälkeen puolustusministeriön budjetti olisi aivan uudella, entistä korkeammalla tasolla.

Teksti Pertti Honkanen

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Kohta on valinnan aika

Eduskuntavaalit lähestyvät ja meillä on tilaisuus valita uudet edustajat lakeja säätämään. Nykyisen hallituksen edesottamukset kuluvana syksynä ovat kuitenkin tainneet horjuttaa monien uskoa demokratiaan.

Vaaleissa on kysymys demokratiasta. Demokratiassa ihmisten tulisi nähdä, miten heidän äänensä vaikuttaa. Olemme hukassa, jos demokratiasta tulee vain vallan väline. Hallituksen toiminnassa se valitettavasti on selvästi näkyvissä. Työelämästä esimerkkejä löytyy kosolti.

Vapaa sopimusoikeus työehtosopimuksista on vaarassa. Palkoista ja muistakin työehdoista vaaditaan päätettäväksi työpaikoilla, lakko-oikeutta pitäisi rajoittaa tai jopa kieltää lakot. Työntekijöiden pitää kantaa vastuu yritysten riskeistä ja kilpailukyvystä ikään kuin siinä olisi ongelman ratkaisu. Tästä propagandasta kantaa painavan vastuun myös media ja ay-liike.

Kilpailukykysopimus on pakottanut suomalaiset kilpailemaan työpaikoista muiden maiden työntekijöiden kanssa. Hallitus vaatii työmarkkinoille rakennemuutoksia, joiden perimmäinen maali on yleissitovuuden poistaminen ja ammattiyhdistysliikkeen kukistaminen. Työllisyyden nimissä esitetään esimerkiksi pienten alle 10 työntekijän yritysten irtisanomista helpottavaa lainsäädäntöä tai jopa 12 kuukauden koeaikaa. Hallitus kertoo irtisanomisten helpottamisen tuovan lisää työpaikkoja. Tätä logiikkaa on vaikea ymmärtää, etenkään kun mikään tutkimus ei sitä tue. Yrittäjille tehty kysely ei ole tutkimus.

Leikkauksia toteuttava talouspolitiikka on heikentänyt suomalaisten hyvinvointia. Hallituksen linjana on ollut julkisen sektorin yksityistäminen ja muka välttämättömien säästöjen nimissä suoritetut leikkaukset. Kaiken kaupallistaminen on keskeinen pyrkimys, joka selvimmin näkyy sosiaali- ja terveysalan uudistuksessa. Sote-soppa on kiehunut yli jo aikoja sitten ja sen keittäjätkin alkavat olla neuvottomia. Toivottavasti asiantuntijoiden ääni ja terve järki vielä voittavat. Kansalaiset ovat ansainneet toimivan ja julkisessa ohjauksessa olevan järjestelmän, sillä hehän sen maksavatkin.

Suomen turvallisuuspolitiikasta on tehty pelottavien uhkakuvien sarja. Valtion budjetissa sotilaallinen varustelu on saamassa ennätyksellisen rahatukun. Sillä hankitaan erilaisia sotakoneita, laivoja, lentokoneita ja muuta kalustoa, koska maamme turvallisuus niin vaatii. Kun koulutuksesta ja sosiaali- ja terveysmenoista tingitään, niin puolustusmenoihin riittää varoja. Rahaa kuluu miljardeja!

Valitsemalla puolueen ja ehdokkaan on mahdollisuus vaikuttaa yhden äänen verran. Kokonaan toinen asia on kääntää politiikan suunta, sillä vaalilupausten ja käytännön politiikan välinen kuilu on ollut ammottava ainakin nykyisen vaalikauden aikana. Ollaan siis tarkkana, kenelle äänemme annamme!

Jussi Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.

Laustin medianurkka: Hysteria haittaa Venäjän politiikan analysoimista

Suomen mediassa on viime aikoina ollut havaittavissa outoa ylimielisyyttä, kun kyse on Venäjästä. Monet kommentaattorit uskovat tietävänsä, mitä Vladimir Putinin kyseenalaisessa mielessä liikkuu. Putinin ulkopolitiikka nähdään aggressiivisena uhkana muulle maailmalle. Venäjän sanotaan pyrkivän lietsomaan sekaannusta Lännen riveihin. Kreml haluaa tämän näkemyksen mukaan heikentää läntistä demokratiaa. Ja niin edelleen. Asiallisten analyysien sijaan heitellään usein koppavia näennäisviisauksia.

Monet länsimaiden hallitukset, Yhdysvallat ja Britannia etunenässä, pelottelevat muuta maailmaa Venäjän salakavalilla aikeilla. Kansainvälisen ilmapiirin näin kiristyessä toimittajien tulisi suhtautua epäillen kaikenlaiseen hysteriaan. Pikemminkin olisi turvauduttava asialliseksi osoittautuneisiin asiantuntijoihin.

Arvostettu amerikkalainen Venäjän-tuntija professori Stephen F. Cohen analysoi hiljattain Putinin otteita niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Mitä Venäjän aggressiivisuuteen tulee, hän tarkasteli kolmea tässä yhteydessä esitettyä väitettä ja totesi niiden kaikkien takana olevan Yhdysvaltain alullepanemia, kansainvälistä ilmapiiriä kiristäneitä tapahtumia.

Naton laajentaminen Venäjän rajoille on Moskovassa koettu provokatiivisena, ja sellaisena sitä ovat kommentoineet myös lukemattomat varteenotettavat läntiset asiantuntijat. Georgian sodan vuonna 2008 pani alulle Yhdysvaltain tukema presidentti, jolle oli lupailtu Naton jäsenyyttä. Vuoden 2014 tapahtumia Ukrainassa olivat edeltäneet pitkään jatkuneet yritykset saada maa vedetyksi Natoon huolimatta siitä, että huomattava osa maan kansalaisista oli kulttuuriltaan ja kieleltään venäläisiä.

 

Putinin sotilaalliseen väliintuloon Syyriassa vuonna 2015 oli ymmärrettävä syy: vaihtoehtona olivat presidentti Assad ja terroristinen islamilainen valtio, kun taas presidentti Barack Obama kieltäytyi yhteistyöstä Venäjän kanssa Isisin vastustamiseksi.

Näiden esimerkkien valossa Putinia luonnehditaan Venäjällä usein reaktiiviseksi johtajaksi, Cohen toteaa ja lisää, että toisin kuin joskus väitetään, Putin ei myöskään haaveile neuvostoaikaisten rajojen palauttamisesta.

Cohen selostaa myös, miten Putinia on luonnehdittu läntisen kulttuurin vastustajaksi ja antiamerikkalaiseksi. Itse asiassa Putin on varsin länsimielinen ja olisi toivonut ”strategista ystävyyttä ja kumppanuutta” Yhdysvaltojen kanssa. Viimein hän joutui toteamaan, ettei Venäjää kohdeltu tasa-arvoisena valtiona. Vuonna 2017 Putin sanoi: ”Vakavin virheemme Lännen suhteissa on se, että luotimme teihin liikaa. Ja teidän virheenne on se, että te piditte tuota luottamusta heikkouden merkkinä ja käytitte sitä hyväksi.”

 

Suomessa huomattava osa mediasta on huokunut ivallista varmuutta monissa tapauksissa, joissa Venäjän on väitetty syyllistyneen kyseenalaiseen tai rikolliseen toimintaan. Näitä ovat sekaantuminen vuoden 2016 presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa, entisen vakoilijan Sergei Skripalin murhayritys Englannissa ja malesialaiskoneen alas ampuminen Ukrainassa. Kaikissa tapauksissa monet suomalaiset kommentaattorit ovat pitäneet syytöksiä aukottomasti oikeiksi todistettuina. Lähteenä ovat ilmeisesti usein olleet The New York Times ja The Washington Post, jotka amerikkalaisen mediakritiikin perusteella (esimerkiksi FAIR, Consotium News, Chris Hedges ym.) ovat jo kauan sitten irtautuneet tosiasiapohjaisesta raportoinnista.

 

Syyskuun lopulla The New York Times julkaisi artikkelin, jossa ilman juuri minkäänlaista todistusaineistoa toisteltiin Yhdysvaltojen tiedusteluelinten väitteitä Venäjän tunkeutumisesta ”Yhdysvaltain maaperälle”. Putinia luonnehdittiin kyberaikakauden konnaksi. Kreml oli lehden mukaan pannut toimeen Pearl Harborin veroisen ovelan kyberhyökkäyksen Yhdysvaltoja vastaan. Pelkällä spekuloinnilla lehti tuli siihen tulokseen, että Putin onnistui linkoamaan Trumpin presidentin pallille. Valistuneemmat amerikkalaiset kommentaattorit pitävät pari vuotta jatkunutta selvittelyä ajan haaskauksena.

Skripalin tapauksessa on niin paljon epäselvyyksiä, että monet viileästi murhayritystä analysoineet kommentaattorit pitävät julkisuudessa levitettyä versiota epäuskottavana. Murhayritykseen vieraassa maassa ei lähdetä niin heppoisin ottein kuin mitä murhaajiksi leimatun venäläiskaksikon väitetään tehneen. Tapahtumien kulun ajoittamisessa on ristiriitaisuuksia. Luottamusta ei myöskään herätä Bellingcatin käyttäminen lähteenä. Suomen mediassa porukkaa on luonnehdittu riippumattomaksi tutkimusjärjestöksi, vaikka sen johtaja Eliot Higgins on kytköksissä Natoa lähellä olevaan Atlantic Counciliin. Bellingcat on aiemmin jäänyt kiinni virheellisistä tulkinnoista.

Mitä malesialaiskoneen alas ampumiseen tulee, Asia Timesin mukaan Venäjän puolustusministeriö näyttäisi pystyneen viime syyskuussa osoittamaan, että iskussa käytetty ohjus oli tuotu ukrainalaiselle sotilasyksikölle vuonna 1986, ja sinne se myös jäi.

Venäjä on tietysti monessa suhteessa Suomelle arvoituksellinen naapurivaltio ja oireita vakavista ihmisoikeuksien loukkauksista on paljon. Siksi maan otteiden vakava ja kunnollinen analysoiminen on tärkeätä pienelle naapurille. Hysteeriset vihanpurkaukset eivät auta ymmärtämään todellisuutta. Kanadalaisen Ottawan yliopiston Venäjän-tuntija, professori Paul Robinson kiinnittää huomiota lännessä levinneeseen hysteeriseen ilmapiiriin, joka parjaa vakavaa Venäjän tuntemusta leimaten sen Kremlin propagandaksi. Syvempi mielipiteidenvaihto Venäjästä puhuttaessa koetaan tässä katsannossa jopa vaaralliseksi.

Ja mitä Suomessa alinomaa jankutettuihin ”läntisiin arvoihin” tulee, monet amerikkalaisetkin kommentaattorit huomauttavat, ettei Yhdysvallat sen enempää kuin muutkaan johtavat länsimaat tavoittele maailmalla humanitäärisiä arvoja vaan geostrategisia etuja. Yhdysvallat on tässä mittelössä aggressiivisin ja otteiltaan paljon Venäjää sumeilemattomampi. Kansainväliset mielipidemittaukset osoittavat, että Yhdysvaltoja pidetään suurimpana uhkana maailmanrauhalle. Lapsellinen usko läntisiin arvoihin vie Suomeakin yhä lähemmäs konflikteja, joilla ei ole mitään tekemistä suomalaisten turvallisuuden kanssa.

Teksti Tapani Lausti

Medianurkassa Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.

Lähteitä:

Neil Clark: The Skripal Case: Fifteen Facts and Some Logical Conclusions, Sputnik, 9.10.2018

Stephen F. Cohen: Who Putin Is Not, The Nation, 20.9.2018

Mary Dejevsky: We should be asking for answers about the Skripals and Bellingcat – and not just from Russia, Independent, 10.10.2018

Pepe Escobar: Russia reveals the MH17 ‘smoking gun’, Asia Times, 18.9.2018

Paul Robinson: No history, no culture, please, irrussianality, 6.10.2018

Esko Seppänen: Ulkopoliittista hälyä, helskettä, vilinää ja vilskettä, Puheenvuoro / Uusi Suomi, 7.10.2018

Bill Van Auken: New York Times’ fraudulent “election plot” dossier escalates anti-Russia hysteria, World Socialist Web Site, 21.9.2018

 

 

Rauhanpuolustajat: Trident Juncture 18 -suursotaharjoitus lisää tarpeettomasti jännitteitä

Lokakuun 25. päivänä alkavissa Trident Juncture 18 -harjoituksissa olemme jälleen luovuttaneet alueitamme USA:n ja muiden Nato-maiden käyttöön. Kuitenkin vain parikymmentä prosenttia suomalaisista kannattaa maamme Nato-jäsenyyttä, mutta siitä huolimatta Suomi on yhä aktiivisemmin mukana Naton sotaharjoituksissa.

Venäjä on ilmaissut selkeästi kokevansa Naton lisäjoukot Itä-Euroopan jäsenmaissa ja lisääntyneet harjoitukset itseensä kohdistuvana uhkana. Amerikkalaisupseerit ovat kotiyleisölleen myös avoimesti todenneet, että harjoituksissa Venäjän rajoilla on kyse voimannäytöstä. Venäjä onkin vastannut lisäämällä joukkoja ja sotaharjoituksia Suomenkin lähialueilla.

Nykyisessä kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa Suomen ei ole järkevää suostua olemaan mukana suurvaltojen välisessä vastakkainasettelussa. Trumpin ilmoitus Yhdysvaltojen vetäytymisestä keskimatkan ydinohjuksia säätelevästä INF-sopimuksesta lisää entisestään suurvaltojen välistä jännitettä. Sopimuksen kaatuminen vaarantaisi myös vuoteen 2021 voimassa olevan strategisia aseita koskevan Start-sopimuksen jatkon.

Suomen tulisi omalla toiminnallaan pyrkiä vähentämään jännitteiden leviämistä lähialueilleen ja keskittyä toimimaan välittäjänä suurvaltojen välisissä kiistoissa. Helsingin huippukokous ja sille suunniteltu mahdollinen jatko ovat hyviä esimerkkejä sellaisista toimista, joilla meidän tulisi profiloitua jännityksen liennyttäjinä.

Turhan epäluulon levittämisen sijaan meidän tulisi selkeästi viestiä, että emme halua olla minkään suurvallan politiikan jatkokappale vaan itsenäinen toimija, joka päättää turvallisuus- ja puolustuspolitiikastaan itse osana Euroopan unionia, ei Natoa.

Teemu Matinpuro
Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja

Hävittäjähankinta uhkaa turvallisuutta

 havittajatSipilän hallitus käyttää vuosittain miljoona euroa Hornetit korvaavien hävittäjien hankinnan valmisteluun, ja armeijamme evp.-kenraalit lobbaavat kauppaa ulkomaisten lentokonefirmojen edustajina. Hävittäjähankintaan uppoaisi ensin 7–10 miljardia euroa, elinkaarikustannukset nousisivat yli 30 miljardiin.

Uhkaako julkisten palvelujen rahoitusta siis kehno huoltosuhde vai jokin muu? Lietsotaanko Venäjän uhkaa, jotta veronmaksajat ja eduskunta saadaan taivuteltua asemäärärahojen valtavan korotuksen kannalle?

Lokakuussa sattuvat peräkkäin YK:n julistamat maailman ruokapäivä (16.10.) ja köyhyyden ja syrjäytymisen vastainen päivä 17.10. Viikkoa myöhemmin alkaa YK:n aseistariisuntaviikko 24.–30.10. Teemapäivien kytkös on traaginen, sillä sota ja asevarustelu aiheuttavat köyhyyttä, nälkää ja asunnottomuutta. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin Siprin mukaan maailman varustelumenot olivat vuonna 2017 yli 1 700 miljardia dollaria (noin 1 454 miljardia euroa).

Nämä ovat julkisia varoja, jotka valuvat asebisnekselle. Summalla hoidettaisiin helposti malaria ja tautiepidemiat, järjestettäisiin juomavettä ja käymälät kaikkialle, kustannettaisiin vanhuuseläkkeet, lasten koulutus ja tyttöjen ammattiopetus ja pysäytettäisiin täten väestönkasvu. Rahaa jäisi vielä muun muassa ilmastokriisin torjunnan vaatimalle tutkimukselle ja toimenpiteille.

Suunnatonta summaa ei kuitenkaan käytetä ihmisten parhaaksi, koska asebisnes on tuottava sijoituskohde ja mahtava lobbari. Se on toipunut nopeimmin vuoden 2008 finanssikriisistä, mitä ovat edistäneet sodat Afganistanissa, Libyassa, Syyriassa, Irakissa, Ukrainassa, Jemenissä.

Valitettavasti myös EU alkaa nyt tuhlata budjettivaroja sotilastutkimukseen ja asehankintojen koordinointiin.

 KONEITA ULKOMAANOPERAATIOIHIN?

Suomen suunniteltu panos varustelukilpaan on 1,2 miljardia euroa taistelulaivoihin ja 10–30 miljardia hävittäjäkoneisiin. Valinta näyttää lankeavan yhdysvaltalaiseen F-35-hävittäjään, joita on ostettu Norjaan ja Tanskaan. Myynti Kanadaan on vaikeuksissa koneiden hinnan noustessa kaiken aikaa. Hävittäjiä aiotaan hankkia 64.

Pentti Sainio kertoo kirjassaan Armeijan hukatut miljardit, että Horneteja hankittiin 90-luvulla 64, vaikka tarve oli yhdelle laivueelle (noin 20 konetta). Saadakseen kaksi laivuetta ilmavoimat pyysi kolmea. Puolustusministeri Rehn yllätti suostumalla tähän. Huutokauppalinjaa aiotaan jatkaa, vaikka ilmavalvontaan riittäisi parikymmentä konetta. Hornet-hankinnassa eduskuntaa harhautettiin lopullisen hinnan ja vastakauppojen osalta. Hävittäjäkulut söivät muiden aselajien rahoitusta ja johtivat varuskuntien lakkauttamiseen vuosina 2006–07. Näin voi käydä nytkin. Vastakauppoja on taas vilauteltu, vaikka EU:n kilpailusäännöt estävät ne. Rahoitus on auki, mutta asehankintaan hallitus on valmis ottamaan velkaa – vaikka sijoitus ei tuota mitään.

F-35-hävittäjän lentäjän kypärän hinta on noin 400 000 dollaria (noin 342 000 euroa) – sama summa kuin Suomen kaikkien rauhanjärjestöjen vuodessa saama valtionapu.

Ostipa koneet Yhdysvalloista tai muualta, valmistaja kontrolloi niiden käyttöä. F-35-koneiden huolto tapahtunee Italiassa ja Turkissa. Kytkös Natoon vahvistuisi siis entisestään vastoin suomalaisten enemmistön kantaa. Myös tulevien hallitusten ulkopoliittinen liikkumavara menisi.

Hävittäjäkoneet ovat puolustusta vain, jos pystytään pommittamaan hyökkääjän koneet kentilleen. Toisaalta hyökkääjä voi tuhota Suomen hävittäjät kentilleen, etenkin jos ilmatorjuntaan ei ole varaa. Voikin kysyä, onko näin hyökkäyksellisten koneiden todellinen tarkoitus osallistua operaatioihin ulkomailla. Ulkoministeri Stubbhan olisi vuonna 2011 halunnut lähettää Horneteja pommittamaan Libyaa.

KYSE ON ARVOVALINNASTA: ASEET VAI IHMISET

Sipilän hallitus esittää puolustusmenojen kasvattamista lähivuosina 40 prosentilla. Samaan aikaan se valittaa kehnoa huoltosuhdetta ja julkisen sektorin rahapulaa, jottemme vaatisi parannuksia koulutukseen, terveydenhoitoon, sosiaalitukiin ja muuhun tarpeelliseen. Kymmenellä miljardilla tekisi ihmeitä vaikkapa vanhustenhuollon, nuorisotakuun, työllistämisen, kulttuurin, julkisen liikenteen ja asuntotilanteen hyväksi.

Kyse on vain poliittisista valinnoista: hävittäjäkoneita vai julkisia palveluja. Kaiken lisäksi toimeentulon epävarmuus, armeijan hehkuttaminen ja sodalla pelottelu muokkaavat maaperää syntipukkien etsimiselle, rasismille ja kansalliskiihkolle.

Kyse on myös turvallisuuskäsityksestä. Rauhanliike ei usko asevaraiseen turvallisuuteen vaan toimivaan oikeusjärjestelmään ja lainvalvontaan, tasa-arvoon, hyvään ympäristöön, sosiaaliseen turvaverkkoon, demokratiaan ja keskinäiseen solidaarisuuteen. Jos ihmiset kokevat näiden asioiden olevan kunnossa, ei yhteiskuntaa voi horjuttaa ulkoapäin. Tarvitaan myös aktiivista ulkopolitiikkaa: konfliktien sovittelua, rauhanturvaamista, kansainvälisen sopimusjärjestelmän vahvistamista. Olkoot oistaiseksi myös puolustusvoimat, mutta pysykööt kasarmeilla: asevarustelu, armeijan PR-kampanjat ja sotilasliitot horjuttavat turvallisuutta ja turvallisuudentunnetta.

Naton rauhankumppanuudesta 1994 alkaen maamme ulkopoliittiset linjapäätökset on tehty ilman kunnollista keskustelua. Asiat on päätetty valtioneuvostossa, ja eduskunta on saanut tiedonannon jälkikäteen. Tai sitten asia käsitellään ulkoasiainvaliokunnassa salaisena, kuten aiesopimus USA:n kanssa keväällä. Naton isäntämaasopimusta vuodelta 2015 ei ole vieläkään käsitelty eduskunnassa. Markus Mustajärvi harmitteli Rauhanpuolustajien yleiskokouksessa, että tällaisessa poliittisessa kulttuurissa ei kansanedustajien ulkopoliittinen osaaminen kehity.

Globaalin turvallisuuden suurin uhka on ilmastokriisi, jonka oireita on jälleen nähty – niin valtavia maastopaloja kuivuusalueilla kuin tuhoisia tulvia. Laajat alueet muuttuvat asuinkelvottomiksi, ihmisten on pakko paeta, ruoka kallistuu. Ratkaisu eivät ole rajavalvonta tai aseet, päinvastoin: asetuotanto, harjoittelu ja sotiminen tuottavat valtavasti kasvihuonekaasuja. Raha, raaka-aineet, tieto ja osaaminen tarvitaan ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja sen seurauksien hoitamiseen yhteistyössä.

havittaja_vetoomus_banneri

 

Rauhanjärjestöt ovat käynnistäneet adressin Hävittäjähankinta uuteen harkintaan – miljardit hyötykäyttöön. Ilmavoimat ja hallitus ajavat päätöstä kiireellisenä ja itsestään selvänä, vaikka se ei ole kumpaakaan. Hornetit lentävät vielä, ja Ruotsilta voi vuokrata hävittäjäkoneita. Ilmastosopimuksen kriittiseen vuoteen 2030 on enää 12 vuotta, katsotaan silloin, mitä ilmastokriisin kello on lyönyt ja mihin on varaa.

Kannattaa mainostaa nettiadressia ja tulostaa se paperille fb-sivulta Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön (www.facebook.com/stopF35). Nimiä voi kerätä tuttavilta, tilaisuuksissa, toritempauksissa. Vaikka joku kannattaisi hävittäjähankintaa, hän voi allekirjoittaa adressin julkisen keskustelun takaamiseksi, sillä hankinnan kalleus ja kauaskantoisuus edellyttävät tarkkaa harkintaa: montako, mistä ja millä ehdoin. Nostetaan asia vaalikeskusteluun seuraavan eduskunnan harkittavaksi.

Kirsti Era
Kuva Olena Ieleskyna

puolustusvoimat.fi/artikkeli/-/asset_publisher/trident-juncture-2018-harjoitus-jarjestetaan-loka-marraskuussa-norjassa-ruotsissa-ja-suomessa

Suomi vie aseita sotaa käyviin maihin – missä vastuu?

asekauppa_suomi_sodassa

Voiko asekauppa olla vastuullista? Ainakin Suomen asekauppa on selkeästi ristiriidassa tehtyjen kansainvälisten sitoumusten kanssa. Asekaupan säätely olisikin saatava kriittisen tarkastelun kohteeksi – ja tavoitteena tulisi olla pelisääntöjen selkiinnyttäminen ja vastuu seurauksista.

Suomen asekaupassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia 2000-luvulla. Vienti on kaksinkertaistunut ja yhä suurempi osa siitä suuntautuu Euroopan ulkopuolelle. Viime aikoina mediassa on herännyt keskustelua Suomen aseviennin eettisyydestä. Erityisesti viennin suuntautuminen yhä enemmän Lähi-idän maihin on herättänyt kysymyksiä siitä, miten käyty kauppa vastaa Suomen hyväksymiä kansallisesti ja kansainvälisiä sovittuja pelisääntöjä ja velvoitteita. Keskeisimmät kansainväliset sopimukset, joihin Suomi on sitoutunut, ovat muun muassa vuonna 2013 YK:ssa hyväksytty ATT-sopimus (Arms Trade Treaty) ja Euroopan unionin neuvoston yhteinen kanta vuodelta 2008. Lisäksi Euroopan parlamentti on tehnyt lukuisia linjauksia asekaupasta esimerkiksi äänestämällä vuonna 2016 Saudi-Arabian asevientikiellon puolesta.

YK:n yleiskokouksen huhtikuussa 2013 hyväksymän kansainvälisen ATT-asekauppasopimuksen tavoite on luoda maailmanlaajuiset säännöt tavanomaisten aseiden viennille, tuonnille ja siirroille. ATT-sopimus kieltää muun muassa pienaseiden viennin sellaisissa tapauksissa, joissa viejä tietää, että aseita tullaan käyttämään ihmisoikeusloukkauksiin tai humanitaarisen oikeuden vastaisesti.

Käytännössä asekaupan säätely on Suomessakin ollut kiistanalainen aihe. Ministeriöiden välilläkin on ollut erimielisyyttä viennin sallimisesta. Myös esimerkiksi oikeustieteen professorit Martti Koskenniemi ja Martin Scheinin ovat arvostelleet kovin sanoin hallituksen siunaamia asekauppoja. Suomi rikkoo kansallista lainsäädäntöä, sanoo Scheinin. Koskenniemen mukaan hallitus ei noudata EU-oikeutta eikä YK:n asekauppasopimusta.

Erityisesti aseiden hankinnan osalta kauppoja ei ole arvioitu millään tavoin ihmisoikeuksien eikä kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Asekauppa Israelin kanssa on kuitenkin suoraa tukea sen laittomalle miehityspolitiikalle Länsirannalla ja Gazan saarrolle, jotka Suomi on tuominnut kaikkien EU-maiden ja koko kansainvälisen yhteisön tavoin. Lisäksi Israel on suoraan sekaantunut aseellisesti muun muassa Syyrian sisällissotaan. Kuten nykyinen puolustusministeri Jussi Niinistö totesi merivoimien Israelista ostamien ohjusten kohdalla: Suomi hankkii parhaat mahdolliset aseet. Niinistö ei näe asekaupan ja Israelin ihmisoikeus- ja miehityspolitiikan välillä mitään ristiriitaa, koska Israelia kohtaan ei ole voimassa kansainvälisiä pakotteita, jotka rajoittaisivat hankintojen tekemistä.

Suomen asekauppa on yhä enenevässä määrin keskittynyt Lähi-idän sotaa käyviin maihin. Puolustusministeriön 7.6.2018 julkistaman puolustustarvikkeiden vientivalvontaraportin mukaan noin 26 prosenttia Suomen aseviennistä suuntautui vuonna 2017 Lähi-idässä sotaa käyviin maihin. Lukuun sisältyy puolustustarvikevienti Jemenin sotaan osallistuviin Saudi-Arabiaan (4,99 %) ja Arabiemiraatteihin (8,37 %). YK:n humanitaaristen asioiden koordinointitoimiston johtajan Mark Lowcockin mukaan Jemenissä on humanitaarinen hätätila, josta voi muodostua 50 vuoteen historian pahin katastrofi. Kyseenalaiseksi voidaan tulkita vienti myös heinäkuusta 2016 lähtien poikkeustilassa olleeseen Turkkiin (13 % kokonaisviennistä), joka on Itä-Turkissa ja Irakin puolelle ulottuvassa sodassa kurdeja vastaan sekä suoraan sekaantunut Syyrian sotaan.

Toivottavasti viimeistään seuraava eduskunta aloittaa vakavan keskustelun Suomen asekaupan pelisäännöistä ja vastuullisuudesta. Vienti Lähi-itään ja asekaupat ja muu aseteollinen yhteistyö Israelin kanssa on lopetettava, mikäli haluamme ottaa kansainväliset sitoumuksemme vakavasti.

Teemu Matinpuro