Avainsana-arkisto: sotilaat

UKRAINA: Kolme päivää harmaalla vyöhykkeellä

ukraina_harmaa2
Rauhanpuolustajien delegaation jäsenet Oksana Tšelyševa ja Antti Rautiainen matkasivat konfliktiosapuolten välisen linjan tuntumassa Ukrainan Harkovasta Luhanskin alueen Popasnasta Donetskin alueen Avdiivkaan.

 

Ajoimme kontaktilinjalla noin kymmenen kylän kautta. Yhden yön vietimme Mironivkassa, joka on kaupunkimainen taajama, perustettu paikallisen voimalaitoksen rakentajille 1950-luvulla. Arkkitehtuuri on sen mukainen, korkeintaan 5-kerroksisia taloja ja pieniä omakotitaloja puutarhoineen. Ennen sotaa asukkaita oli noin 8 000.

Sodan jyske on jatkunut vaihtelevasti vuoden 2015 tammikuusta alkaen. Vierailun aikanakin Mironivkassa jyrisi – onneksi vain pommien ja sirpaleiden mylläämillä pelloilla taajaman ulkopuolella. Äänistä ei voinut päätellä, ovatko ammukset lähteviä vai putoavia, kuului pelkkää jyrinää. Paikallisten mukaan: ”Niillä taitaa itsellään jokin räjähdellä.” ”Niillä” viittaa Ukrainan armeijaan, jonka hallussa taajama on.

Kouluvälirauha ei pidä

Elokuun lopulla Itä-Ukrainan konfliktin osapuolet olivat sitoutuneet tulitaukoon, ns. kouluvälirauhaan. Kontaktilinjan tuntumassa, osapuolten asemien sijaitessa jopa vain 300 metrin päässä toisistaan, huomaa väkisinkin, miten Minskin sopimusta yleensä ja erityisesti sovittua ”kouluvälirauhaa” noudatetaan.

Sota on muuttunut rankaksi arjeksi. Silti ihmiset haluavat elää ja teeskentelevät, että kaikki on normaalia. Katulamput eivät pala: ”Mennään tässä varovasti, tähän putosi pommi viime vuonna ja teki kuopan, älkää vain kompastuko.” Tapasimme yksinhuoltaja Sergein, jonka elämän aurinko on 7-vuotias tytär, XX. Talvella 2015 he eivät käytännössä voineet poistua kotinsa kellarista. Vuosi sitten XX:n näkö alkoi heiketä ja hän puhuu huonosti. Ei ole osattu määritellä, johtuvatko vammat stressistä. Isää huolettaa väite, että stressistä johtuvia sairauksia on kaikkein vaikeinta parantaa.

Maiorskin taajamaa oli tuloamme edeltävänä päivänä tulitettu. Seitsemän ammusta jäi räjähtämättä ja ne purettiin heti. Meidän läsnäollessamme tulitus alkoi neljältä iltapäivällä. Ihmiset eivät tienneet, miksi osapuolet rikkovat ”elonkorjuurauhaa” juuri tällä lohkolla: ”Ehkä täällä on sellaisia yksikköjä.”

ukraina_harmaa
Novobahmutivkan kylän asukas.

Vierailun jälkeen saimme tietää, että tulitus oli jatkunut Žovankan ja Maiorskin tienoilla, kahteen taloon oli osunut. Maiorsk on osa Donetskin alueen Horlivkan kaupunkia, joka on kapinallisten hallussa: rintama on jakanut suuren teollisuuskeskuksen kahtia.

Donetskin alueen Bahmutin piirin Luhanskessa asukkaat kertoivat, että kouluvälirauhan alettua oli ollut kaksi viikkoa hiljaista. Myöhemmin saimme kuulla, että käyntimme jälkeisenä yönä oli kuulunut tulitusta.

Avdiivkan vanhassakaupungissa pystyimme kuljeskelemaan välirauhan ansiosta Kirovin ja Lermontovin kaduilla. Ennen välirauhaa emme olisi voineet edes pistäytyä ulkona. Popasnassa, missä vierailimme Etyjin tarkkailupisteellä, hiljaisuus jatkui syyskuun viidennen puoleenpäivään. Silloin tarkkailijat kuulivat kaksi räjähdystä sarjatuliaseen tulitusta, niiden alkuperä ei selvinnyt. Syyskuun 8. päivänä ilmoitettiin ensimmäisestä ”kouluvälirauhan” aikana haavoittuneesta siviilistä: vuonna 1972 syntynyt Vladimir Pisotski Krytaja Balkan taajamasta Donetskista oli saanut lukuisia sirpalehaavoja ja joutunut sairaalan teho-osastolle.

Harmaan vyöhykkeen asukkaille lääkärinavun saaminen on suurimpia ongelmia. Esimerkiksi Popasnassa oli nuori tyttö saanut kuukausi sitten vauvan. Tätä varten hän joutui sopimaan ennalta Bahmutin synnytyslaitoksen kanssa ja järjestämään kuljetuksen laitokselle, koska ambulanssit eivät tule rajojen yli. Synnytys oli vaikea, mutta helppona ei voi pitää myöskään matkaa Luhanskin Popasnasta Donetskin Bahmutiin.

Popasna ei ole kuitenkaan pahin paikka. Vielä hankalampaa on niillä, jotka kituuttavat pommitetuissa taloissaan aivan rintamalinjalla. Opytnen kylässä asuu enintään 50 henkeä, lähinnä eläkeläisiä. He ovat täysin riippuvaisia vapaaehtoisten avusta. Sodan vuosina kylässä ei ole ollut vettä, sähköjä, lääkkeitä eikä lääkäreitä.

Rintamalinja jakaa alueen mielivaltaisesti kahtia. Niinpä Helsingissä toukokuussa 2017 vieraillut Etyjin tarkkailuryhmän johtaja Alexander Hug kertoikin, ettei Ukrainan konfliktissa ole tarvetta toimiin erotuslinjan eri puolilla asuvien siviilien lähentämiseksi, koska keskinäiset kontaktit eivät ole katkenneet. Tätä osoittaa jatkuva ihmisvirta tarkastuspisteillä ns. kontaktilinjan yli.

Kuka rikkoo tulitaukoja? Kuka aloittaa?

”En suostu kommentoimaan, kuka aloittaa. Olen työskennellyt 20 vuotta armeijassa ja tiedän, etteivät ammukset lennä tänne Jasinuvatan tarkastuspisteeltä (”tasavallasta”), sen estävät puut. En kuitenkaan kertonut teille tätä.”(keski-ikäinen mies Avdiivkan vanhassakaupungissa)

”Ukrainan joukot ovat moukaroineet meitä enemmän kuin toinen puoli.” (Maiorsk)

”Suurin ongelma on sotilaiden sijoittaminen siviilien sekaan. He asuvat taloissa ja tekniikkaa on pihoissa. Ensin komentajat etsivät tyhjiä taloja, sitten paikalle tulee joukkoja. Jos omistajat ovat matkustaneet pois, sotilaat kantavat tavarat ulos ja peittävät ikkunat, jotta heitä ei nähtäisi… Eilen tuli kaksi ammusta Mitšurin-kadulle. Toinen osapuoli ampuu takaisin, paljon riippuu siitä, millaiset hermot sotilailla on.” (Luhansken taajama)

”Ukrainan joukot ovat jo viisi kertaa yrittäneet vallata taloni Novozvannivkassa. Ihan sama, tulevatko he vaatimaan aseistautuneina vai ilman aseita: perheeni toimeentulo on täysin riippuvainen talon puutarhasta. Kerran ne rupesivat jo viskomaan tavaroitamme roskiin – vanhempieni valokuvia, koko menneisyyttäni.” (Popasna)

ukraina_harmaa3
Jevgeni Kaplin, Harkovassa sijaitsevan Proliska-avustusjärjestön johtaja, ja Dasha, joka on kotoisin pahoin tuhotusta Zhovankan kylästä. Dasha on orpo, joka muutti Harkovaan maan sisäisenä pakolaisena. Nyt hän opiskelee kasvatustieteitä. Monien nuorten tavoin hänkin on riippuvainen avustusjärjestöjen tuesta. Dasha on nykyään yksi Proliskan vapaaehtoisista.

Kun ajoimme etulinjan tuntumassa, kuulimme suunnitelmista lähettää tänne rauhanturvaajia. Kyselimme, mitä asukkaat pitävät ajatuksesta. Yleinen kommentti: ”Kunpa kaikki jo jättäisivät meidät rauhaan.” Jevgeni Kaplin Proliska-avustusjärjestöstä kommentoi puolestaan: ”Nyt naisella voi olla kahden armeijan sotilaiden lapsia, sitten kolmen.”

Ihmiset pohtivat, millä perusteella ulkomaiset sotajoukot erottaisivat osapuolet toisistaan. Mitä tapahtuu siviiliväestölle ”tasavalloissa” ja Kiovan kontrolloimilla alueilla, aiotaanko heidätkin erottaa? Kuitenkin vaikkapa Maiorskissa (Kiova) on ihmisiä, jotka käyvät töissä Horlivkassa (”Donetskin kansantasavalta”), ja Horlivkasta ihmiset tulevat kasvimailleen Maiorskiin. Avdiivkasta Novobahmutivkaan saakka asukkaat kertoilivat meille, että he menevät vakavien sairauksien takia ”tasavaltoihin” Donetskin, Makiivkan tai Horlivkan sairaaloihin, koska hoito on siellä halpaa tai maksutonta, ja koska ”siellä on lääkäreitä, täällä ei lainkaan”. Kiovan kontrolloiman alueen asukkaiden on halvempaa hoidattaa myös hampaansa alueella, joka on Kiovan kontrollin ulkopuolella.

Kiovalainen Nina on juuri palannut Avdiivkasta, jossa hän keskusteli traumatisoituneita lapsia hoitaneiden psykologien kanssa: ”Miten he aikovat erottaa osapuolet, eihän Donbass ole Jugoslavia eikä Irak, ei täällä ole yhtenäisiä etnisiä alueita (enklaaveja).”

Mistä tulitaukorikkomukset johtuvat?

Avdiivkalaisen kommentti: ”Ei ole yhtä algoritmia tulituksen alkamiselle. Pienikin provokaatio, niin kaikki alkavat tulittaa kaikilla aseilla. Toisinaan lohkolle osuu vastakkain sellaiset ryhmät, joskus syynä on juopottelu, joskus taas juhlapäivät. Esimerkiksi Venäjän armeijan vuosipäivänä 23.2. tai kaivosmiesten päivänä tasavallat aloittavat tulituksen, kun taas Ukrainan itsenäisyyspäivänä, puolustusvoimien päivänä tai kasakoitten päivänä tulitus alkaa tältä puolelta. Siihen vastataan. Homma menee eri tavoin eri paikoissa ja eri aikoina, mutta juhlapäivinä on paukkunut koko sodan ajan.”

Etyjin tarkkailijat ovat viime aikoina säännöllisesti raportoineet myös siviilikohteiden ottamisesta sotilaskäyttöön. Matkan aikana saimme esimerkiksi tietää, että Ukrainan sotilasoperaation tiedotuskeskus sijaitsee Avdiivkassa entisessä lastentarhassa, jossa on myös vammaisten lasten kuntoutuskeskus. Etyjin tarkkailijat raportoivat 8.9.2017, että Ukrainan armeija käyttää Teplessä osaa koulusta, joka on toiminnassa. Kansainvälisen Punaisen Ristin nettisivulla siteerataan kuitenkin Ukrainan puolustusministeriön vuonna 2004 painamaa opasta kansainvälisestä oikeudesta: ”Sellaiset sodankäynnin keinot kuin aseiden käyttö asutuskeskuksissa, satamissa, kodeissa tai muissa siviilirakennuksissa” ovat ehdottomasti kiellettyjä.

Tässä yhteydessä mieleen muistuu Kramatorskin-matka vuonna 2016. Silloin alueella toimivan kansainvälisen järjestön edustajat kehottivat ryhmäämme lähtemään pois valitsemastamme hotellista, koska ”sotilaiden määrä on siellä niin suuri, että keskustahotelli muistuttaa lähinnä sotilaskohdetta”.

Kun kävin läpi Etyjin tarkkailijoiden raportit, jotka koskivat kouluja alueilla, jotka eivät ole Kiovan alaisuudessa, en löytänyt tietoja koulurakennusten käytöstä sotilastarkoituksiin ”kouluvälirauhan” ajalta. Syyskuun 7. päivän raportissa tarkkailijat kertovat käyneensä hallituksen kontrolloimalla alueella seitsemän asutuskeskuksen kouluissa ja ”tasavalloissa” neljän kaupungin kouluissa. Horlivkassa (Donetskin ”tasavalta” DNR) he havaitsivat koulun kellaria remontoitavan, jotta lapset mahtuisivat sinne paremmin tulituksen aikana. Samoin DNR:n Bezimennessä rehtori kertoi koulun olleen kaksi viikkoa suljettuna toukokuussa 2017, syynä voimakas pommitus. Piirihallinnon varajohtaja oli kertonut Holubivkassa tarkkailijoille, että tulituksen takia ei voitu avata kolmea piirin koulua, joten kaikki piirikunnan lapset on nyt koottu samaan kouluun.

Kylän johdon tapaaminen Popasnassa Luhanskin alueella

Alkukesästä 2017 alkaen Popasnan kylässä toimineet Etyjin tarkkailijat järjestivät tapaamisen Marina Dontsovan kanssa, joka vastaa paikallishallinnossa opetuksesta ja varhaiskasvatuksesta. Tapasimme hänet työhuoneessaan, jossa sota-ajasta kertoivat seinillä olleet julisteet, jotka varoittavat miinojen vaikutuksista, sekä muutaman vapaaehtoispataljoonan tunnukset.

Dontsova oli pukeutunut kirjailtuun ukrainalaispaitaan ja hän puhui ukrainaksi, tosin hitaasti ja hapuillen. Ukrainan kielen käyttö on hänen mukaansa pakollista valtion töissä. Yksi Etyjin tarkkailijoista kysyi, miten lasten vanhemmat kommentoivat opetuksen muuttumista kokonaan ukrainankieliseksi vuodesta 2018. Dontsova vastasi: ”He ovat tietenkin tyytymättömiä. Meidän täytyy kuitenkin rakentaa yhtenäistä kansakuntaa, joka puhuu yhtä kieltä.”

Kyselimme myös asukkaiden suhtautumisesta Etyjin tarkkailuryhmän työhön, ja Dontsova pyytää tarkkailuryhmän jäseniä käymään kouluissa selvittämässä tarkkailijoiden tehtäviä ja toimintatapaa.

Dontsova vakuuttelee, ettei paikallisilla lapsilla ole erityisiä ongelmia. ”Kukaan ei ole loukkaantunut miinojen takia, lapset ymmärtävät, ettei pidä kajota tuntemattomiin metalliesineisiin. He tietävät, että voivat kulkea vain tarkistetuilla teillä ja aikuisten kanssa.”

Hän kertoo ylpeänä, että joukko piirin lapsia kävi kesällä lomalla Sloveniassa. Eräs Etyj-tarkkailija kysyy kuitenkin, miksi Popasnan asukkaat valittavat, että ryhmä koottiin virkailijoiden omista lapsista.

Myös Popasnassa Ukrainan armeija on ottanut siviilikohteita sotilaskäyttöön: koulussa numero 27 majailee sotilaita. Dontsova kertoo, että sotilaat ovat siellä väliaikaisesti ja poistuvat korjattuaan Troitsken kylän sillan. Tämän jälkeen koulu remontoidaan erityislasten tarpeita vastaavaksi.

 Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

 

USA:n joukot operoivat yhä useammin eri puolilla maailmaa

usa_kuvitus_nettiin
Presidentti Trump päätti lisätä Yhdysvaltojen joukkoja Afganistanissa, ja pyyntö joukkojen lisäämisestä lähti myös Suomelle. Todennäköisesti hallitus ja eduskunta luovuttivat maamme ulkopolitiikan tältä osin USA:lle jo vuonna 2002, kun 50 suomalaissotilasta päätettiin lähettää muutamaksi kuukaudeksi Afganistaniin väliaikaisen hallituksen avustamiseksi Kabulin ympäristössä. Muutama kuukausi on nyt venynyt suomalaisjoukkojen yli 16 vuoden läsnäoloksi maassa. Suomalaispoliitikoilta tuskin löytyy selkärankaa kieltäytyä Trumpin pyynnöstä.

 

Afganistan on kuitenkin vain yksi esimerkki konfliktista, jonne USA on joukkojaan lähettänyt. Yhdysvaltojen into käyttää sotilaitaan konflikteissa eri puolilla maailmaa on vain kiihtynyt toisen maailmansodan jälkeen.

Kansainvälisen politiikan professori Monica Duffy Toft on vertaillut Yhdysvaltojen sotilaallisten interventioiden määrää vuosina 1948–1991 ja 1992–2017. Viimeisen 25 vuoden aikana virallisia interventioita on ollut yhteensä 188, nelinkertainen määrä verrattuna sodan jälkeisiin lähes 43 vuoteen. Lähteenä hän on käyttänyt kongressin tietopalvelun tekemää selvitystä* USA:n päätöksistä käyttää sotilaita ulkomailla 1798–2017. Selvityksessä ovat mukana kaikki virallisesti dokumentoidut pienet ja suuremmat interventiot, mukana on tietoa ennakoivista joukkojen siirroista (kuten Etelä-Koreaan viime vuonna tilanteen kärjistyttyä) ja sotilaiden käytöstä siviilien evakuointehin ja täysimittaisiin sotiin.

Toft pohtii The National Interest –verkkolehdessä, miksi kylmän sodan päättyminen näyttää johtaneen USA:n kiihtyneeseen tarpeeseen sekaantua sotilaallisesti konflikteihin eri puolilla maailmaa. Tämä siitä huolimatta, että interventiot ovat hyvin harvoin onnistuneet saavuttamaan niille asetetut poliittiset tavoitteet. Yhdysvalloilla on yli 1 300 000 sotilasta, joista yli 450 000 on sijoitettuna ulkomaille. Maan sotilasmenot ovat korkeammat kuin kahdeksan seuraavaksi suurimman sotilasmahdin menot yhteensä.

Professori Toftin mukaan USA:n interventioilla ei ole tekemistä perusteluina käytettyjen elintärkeiden intressien kanssa. Päinvastoin, operaatioiden seurauksena USA:n turvallisuus ja taloudellinen menestyminen ovat kärsineet harjoitetusta politiikasta.

Artikkelissa Toft ei pohdi USA:n sotapolitiikkaa eettisestä tai rauhanopposition näkökulmasta, vaan sodankäynnin motiiveja ja ”matematiikkaa” maan omista taloudellisista ja poliittisista pyrkimyksistä käsin. Materiaalisten arviointien lisäksi sotilaallisten interventioiden taustalla on kulttuuri ja identiteetti. Esimerkiksi oliko USA:n syynä sekaantua Vietnamin sotaan vuonna 1963 materiaalinen tappio pienen liittolaismaan menettämisen muodossa vai oma maine maailman johtajana ja pienten ja heikkojen puolustajana.

Eliitti ei maksa interventioiden kustannuksia

Mutta miksi USA ei ole reivannut militaristista politiikkaansa erityisesti kylmän sodan jälkeisten sotilaallisten interventioiden huonoista tuloksista huolimatta? Toft arvioi yhdeksi syyksi sen, etteivät tappioiden kustannukset ole konkreettisesti koskettaneet Yhdysvaltojen väestöä. Konfliktit ovat kaukana geopoliittisesti eristäytyneestä maasta, eivätkä ne ole koskaan muodostaneet minkäänasteista olemassaoloon liittyvää riskiä verrattuna onnistuneen intervention vaikka pieneenkin onnistumismahdollisuuteen. Toisaalta interventiot viestivät USA:n voimaa ja kovuutta. Eli Yhdysvaltojen eliiteille se, että maa näyttäytyy koviksena, on tärkeämpää kuin mahdollisen tappion kustannukset, joista voi sitä paitsi aina syyttää muita, ulkopuolisia tekijöitä.

Toft pohtii myös, mitä USA voisi oppia siitä, että sotilaalliset interventiot ovat olleet itse asiassa harvoin tuloksellisia. Miten tulevaisuudessa maksimoida sotilaallisten interventioiden onnistuminen kohtuullisilla kustannuksilla? Hänen mukaansa vastavoimat ovat sopeuttaneet strategiansa ja resurssinsa vastaamaan USA:n sotilaalliseen ylivoimaan. Tarvitaan uusia tapoja, kuten taloudellisia ja diplomaattisia keinoja, maan kansallisten interessien puolustamiseksi. Sotilaallisen voiman käyttöä pitäisi hänen mukaansa harkita vain elintärkeiden intressien turvaamiseksi, eikä esimerkiksi Yhdysvaltojen edustamien arvojen levittämiseksi. Venäjän, Kiinan, Iranin ja Pohjois-Korean vastaisissa toimissa pitäisi luopua asevoimien ennalta ehkäisevästä käytöstä ja syyskuun 11. päivän iskun jälkeisestä politiikasta eli hyökkäyksestä puolustuksen muotona.

Pikemminkin Yhdysvaltojen pitäisi Toftin mukaan käyttää enemmän resursseja yhteiskunnan kokonaisvaltaiseksi vahvistamiseksi: enemmän rahaa tehokkaaseen koulutukseen, infrastruktuuriin, terveydenhuoltoon, ruokaturvallisuuteen ja tasaisemmin jakautuvaan taloudelliseen kasvuun.

Teksti Teemu Matinpuro

* fas.org/sgp/crs/natsec/R42738.pdf

nationalinterest.org/print/feature/why-america-addicted-foreign-interventions-23582

”Oletteko tulleet hulluiksi?”

”Herää Amerikka. Pojat palaavat kotiin, mutta he eivät ole samoja poikia, jotka lähtivät.”

Yksi häkellyttävimmistä piirteistä Suomessa puhjenneessa Ukrainaa ja Venäjää koskevassa väittelyssä on vaikeneminen Yhdysvaltain aggressiivisesta roolista maailmassa. Venäjä koetaan yleisesti suurimmaksi uhkaksi maailmanrauhalle. Yhdysvaltoihin sen sijaan asennoidutaan hyväntahtoisesti. Kukaan ei vaadi pakotteita sitä kohtaan, vaikka se on Naton kanssa tuhonnut useita maita, aiheuttanut satojen tuhansien ihmisten väkivaltaisen kuoleman, ajanut miljoonat ihmiset kodeistaan ja kylvänyt tuhoa useissa osissa maailmaa. Suomessa ollaan merkillisen hitaita heräämään tähän todellisuuteen, mutta monin paikoin maailmaa ihmetellään sitä, miten tähän on tultu. Suomessa asian pohtiminen johtaa usein syytöksiin ”antiamerikkalaisuudesta”.

Amerikkalaisia toisinajattelijoita väite naurattaisi.

Amerikkalaiset eivät ymmärrä mainettaan

Ann Jones on Norjassa nykyään asuva amerikkalainen journalisti, vapaaehtoistyöntekijä ja kirjailija, joka on koko ikänsä kiertänyt maailmaa. Hän on vuosikymmenten mittaan elänyt, työskennellyt ja matkustanut liki kaikkialla maailmassa. Uteliaana ihmisenä hän sanoo aina keskustelleensa paikallisten ihmisten kanssa.

Hän kirjoitti hiljattain: ”Muistan vielä ajan, jolloin amerikkalaisia kadehdittiin. Maata, jossa kasvoin toisen maailmansodan jälkeen, kunnioitettiin ja ihailtiin kaikkialla maailmassa.”

Hyökkäys Irakiin vuonna 2013 muutti Jonesin mukaan lopullisesti kaiken. Amerikkalaisten enemmistö kannatti tätä sotaa, vaikka suurin osa muusta maailmasta oli sitä vastaan. Nyt maailmaa kiertävät Yhdysvaltain kansalaiset joutuivat vastaamaan hankaliin kysymyksiin.

Alkusyksystä vuonna 2014 Ann Jones kiersi kahden kuukauden ajan Itä- ja Keski-Eurooppaa. Kun paikalliset asukkaat huomasivat Jonesin olevan amerikkalainen, kysymyksiä alkoi sataa. Ihmiset olivat kyllä yleensä kohteliaita, mutta kysymyksille oli yhteistä ihmettely siitä, ovatko amerikkalaiset seonneet. Oletteko tulleet hulluiksi? Voitko selittää?

Viime vuonna Jones vieraili vanhassa kotimaassaan. Hän kuvaa kokemustaaan näin: ”Huomasin, että amerikkalaisilla ei ole aavistustakaan siitä, miten outoina suuri osa muusta maailmasta meitä pitää. Oman kokemukseni perusteella ulkomaalaiset tarkkailijat tietävät meistä enemmän kuin tavallinen amerikkalainen heistä. Tämä johtuu osittain siitä, että ’uutiset’ amerikkalaisissa joukkotiedotusvälineissä ovat niin nurkkakuntaisia ja rajoittuneita selostaessaan omaa toimintaamme ja muiden maiden ajattelutapoja – jopa maiden, joiden kanssa olemme hiljattain olleet sodassa, olemme parhaillaan sodassa tai joita uhkaamme sodalla. Amerikan sotaisuus, puhumattakaan finanssiakrobatiasta, pakottaa muun maailman pitämään meitä tarkoin silmällä. Kuka tietää, minkälaiseen konfliktiin amerikkalaiset saattavat heidät vetää, joko hyökkäyksen kohteena tai vastahakoisena liittolaisena?”

Kiintymys aseisiin

Jones kirjoittaa, että ulkomaalaisten kysymysten taustalla on ihmettely amerikkalaisten raakuudesta ja sivistymättömästä epäinhimillisyydestä. Miten te saatoitte perustaa keskitysleirin Kuubaan? Miksi ette sulje sitä? Miten teeskentelette olevanne kristitty maa mutta kuitenkin panette toimeen kuolemanrangaistuksia?

Ihmettelyä herättää Jonesin mukaan amerikkalaisten kykenemättömyys ymmärtää tiedettä ja sokeus ilmastonmuutosta kohtaan. Amerikkalaiset puhuvat lainkuuliaisuudesta, mutta maan presidentit rikkovat kansainvälistä oikeutta ryhtyessään sotiin milloin vain haluavat. Geneven sopimukset ja periaatteet heitetään syrjään kidutuksen mahdollistamiseksi. Amerikkalaisten kiintymys aseisiin ihmetyttää. Eniten ihmiset ihmettelevät sitä, miksi amerikkalaisia sotajoukkoja lähetetään kaikkialle maailmaan lietsomaan levottomuuksia, jotka vahingoittavat meitä kaikkia.

Näin Jones: ”Tuo viimeinen kysymys on erityisen polttava, koska historiallisesti Yhdysvaltoihin myönteisesti suhtautuneet maat Australiasta Suomeen yrittävät selvitä pakolaistulvasta, kun ihmiset pakenevat amerikkalaisten sotia ja väliintuloja.” Jones kiinnittää huomiota siihen, miten kaikkialla Länsi-Euroopassa ja Skandinaviassa on noussut populistisia oikeistopuolueita vastustamaan hallitusten maahanmuuttopolitiikkaa.

Sota sairastutti sotilaat

Jones huomauttaa, että eurooppalaiset ymmärtävät amerikkalaisia paremmin sisä- ja ulkopolitiikan välisen läheisen yhteyden: ”He ymmärtävät, että Amerikan holtiton käyttäytyminen muualla maailmassa on yhteydessä maan sisäisten olojen retuperään. He ovat panneet merkille, miten Yhdysvallat on purkanut muutenkin heikkoa sosiaaliturvaa, laiminlyönyt rapistuvan infrastruktuurin korjaamisen, heikentänyt järjestäytyneen työväestön asemaa, laiminlyönyt koululaitosta, saattanut lansäädännön pysähdyksen tilaan ja luonut syvimmän tasa-arvoisuuden sitten vuoden 1928. He ymmärtävät, miksi amerikkalaisista, joiden turvallisuudentunnetta heikennetään liki olemattomalla hyvinvointijärjestelmällä, on tulossa yhä ahdistuneempia ja pelokkaampia.”

Ann Jones oli reportterina ja vapaaehtoistyöntekijänä Afganistanissa kahdeksan vuotta. Hän on seurannut läheltä sodan vaikutusta amerikkalaisiin sotilaisiin. Noin 2,6 miljoonaa miestä ja naista on lähetetty sotiin Irakissa ja Afganistanissa. Heistä kolmannes sanoo mielenterveytensä olevan huonompi kuin ennen sotaan lähtöä, liki puolet on huonommassa fyyisessä kunnossa. Lähes puolet sanoo olevansa taipuvaisia raivokohtauksiin. Vain 12 prosenttia sanoo olevansa paremmassa henkisessä ja fyysisessä kunnossa kuin ennen sotaan lähtöä.

Väkivalta kantautuu rintamilta kotioloihin. Irakissa ja Afganistanissa useita kertoja komennuksella olleet sotilaat palaavat kotiin, missä vaimo toteaa miehensä ”muuttuneen”. Lapsiaan palaavat sotilaat tuskin tuntevat. Perheväkivalta on pelottavan tavallista. Kymmenet tuhannet sotilaat saavat riittämättömiä veteraanipalveluja, vaikka heillä on vakavia vammoja ja he kärsivät posttraumaattisesta stressihäiriöstä. Armeijan henkeen kuuluu myös ajatus, ettei tosi sotilas apua kaipaa. Jones toteaa, että tämä sopii hyvin puolustus- ja veteraaniministeriöille, joilla on maine hidastella kaikessa avunannossa.

Sota lisää perheväkivaltaa

Monet kotiin palaavat veteraanit sortuvat huumeisiin ja alkoholiin. Monet päätyvät vankilaan huumeiden käytöstä tai rikoksista, joita saatettaisiin pitää lievinä, ellei syytetty olisi kantanut asetta – tapa, johon armeijassa tottuu. Perheväkivalta ei sekään ole sattumaa. Yhdysvaltain asevoimat on macho-organisaatio, joka on Jonesin mukaan jopa ylpeä tästä pitkästä perinteestä. Siitä ei hevin luovuta.

Kotiin palaavat naisveteraanit ovat hekin usein osallisia perheväkivaltaan. Toisin kuin miehet, he eivät tavallisesti ole tappava osapuoli vaan väkivallan uhri.

Jones kirjoittaa: ”Herää Amerikka. Pojat palaavat kotiin, mutta he eivät ole samoja poikia, jotka lähtivät.”

Näin syntyy kuva kaikkea muuta kuin onnellisesta yhteiskunnasta. Yhdysvaltoihin turvautuminen kriisitilanteissa on outo jäänne ajasta, jolloin maata kunnioitettiin, olkoonkin, että jo Vietnamin sota heitti varjon maan maineen ylle. Suomessakin Nato-intoilua mielekkäämpää olisi todelliseen kriisinhallintaan turvautuminen. Nyt ollaan liian usein hanakoita vain kiihdyttämään kriisejä.

Tomgram: Ann Jones, Answering for America:

http://www.tomdispatch.com/blog/175941/tomgram%3A_ann_jones,_answering_for_america/

Tomgram: Ann Jones, Star-Spangled Baggage:

http://www.tomdispatch.com/post/175832/tomgram%3A_ann_jones,_star-spangled_baggage/

www.lausti.com/