Avainsana-arkisto: Rose Kaipainen

Rose rauhan puolesta

Imatralainen Rose Kaipainen viettää tammikuussa 90-vuotispäiviään. Mikään ei vaikuta lannistavan sitkeän rauhantyön puurtajan sisua ja päättäväistä työtä rauhan rakentamiseksi ihmisten välille.

 

Rose Kaipainen istui kolmevuotiaana vankilassa isänsä, kuritushuonevangin, sylissä ja ihmetteli isän harmautta. Nyt, 87 vuotta myöhemmin, hänelle on kristallinkirkasta, että tuosta hetkestä alkoi hänen rauhanaktivisminsa.
“Isä vastusti fasismia ja natsismia ja kannatti kansojen välistä ystävyyttä. Sen takia hän joutui vankilaan. Ymmärsin siinä sen aatteen ja työn tärkeyden. Joku voi sanoa, että lapsi ei muista tai ei ymmärrä, mutta minä muistan ja ymmärrän”, hän vakuuttaa istuessaan kauniissa olohuoneessaan Imatralla.

Suomessa elettiin 1930-luvun pimeitä vuosia. Rauhan puolesta ei saanut puhua, jokainen ystävällinen sana naapurimaasta oli tuomittavaa. Sitten kun sodat oli käyty ja natsismi näyttänyt oikeat kasvonsa, yleinen mielipide muuttui. Rauhan puolustaminen oli taas mahdollista.

Rose muistaa kirkkaasti kansainvälisen rauhanliikkeen käynnistymisen. “USA uhkasi Pohjois-Koreaa atomipommilla. Tehtiin niin sanottu Tukholman vetoomus, ettei mikään maa saa käyttää atomipommia. Siihen kerättiin allekirjoituksia monissa maissa ympäri maapallon. Minäkin kiersin keräämässä.”

Rose kuului Rauhanpuolustajiin Suomen Demokraattisten nuorten jäsenenä. Vuonna 1949 toimintansa aloittaneessa Rauhanpuolustajissa oli silloin vain järjestöjäseniä.

OPETTAJAKSI

Rose Kaipainen syntyi ja kasvoi Hangossa, ruotsinkielisessä perheessä ja ympäristössä. Hän luki sisarensa tavoin itsensä ylioppilaaksi ja kouluttautui aluksi nuoriso-ohjaajaksi. Opettajaksi hän opiskeli perheellisenä naisena Helsingin yliopistossa. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli opettajan toimi Pohjois-Karjalassa, Pielisjärven maalaiskunnan Kivivaraan koulussa.
“Olin luvannut ottaa vuodeksi vastuulleni siskoni kolme lasta, lastenhoitajan ja miehen siskoni opiskellessa. Tarvitsin ison asunnon, olihan minulla jo yksi oma lapsikin ja puoliso. Kivivaaran koulun opettajan asunto oli meille oikein hyvä.”

Toinenkin etu työpaikasta oli – Rosen suomen kieli vahvistui. Seudusta ja sen asukkaista jäi kaikin puolin hyvä muisto.

Rauhantyö kuului Rosen elämään aina, kiireisimpinä ja vaikeimpinakin vuosina. Tämänkin jutun keskeisenä asiana hän haluaa pitää järjestötyön. Pikkuisen hän suostuu valottamaan yksityiselämäänsä.

Rose synnytti viisi lasta. Kaikki olivat pieninä ja vielä ennen murrosikää vilkkaita, liikkuvia ja monipuolisesti taitavia ihmisenalkuja. Murrosiässä tai hiukan ennen sitä neljälle heistä ilmaantui lihasheikkousairaus. Se on synnynnäinen, parantumaton. Sen syytä ei tiedetä. Sitä on monenlaista, Rosen lasten kohdalla se vei ensimmäisenä liikuntakyvyn.

Rose ei surkutellut lapsia eikä itseään. Hän päätti kannustaa heitä kaikin voimin mahdollisimman hyvään elämään. Hän joutui tekemään sen lähes yksin, sillä hänen miehensä sairasti ja menehtyi jo vähän päälle viisikymppisenä.

RAUHANTYÖ KAIKEN YTIMESSÄ

Imatralainen Rosesta ja perheestä tuli vuonna 1961, koska mies sai silloin työpaikan paikkakunnalta. Pian Rosekin sai opettajan toimen Imatran Savikannan koulusta. Siellä hän työskenteli eläkeikään saakka.

Henkinen koti Roselle löytyi paikkakunnalta nopeasti Suomi–Neuvostoliitto-seurasta, Suomi–DDR-seurasta ja Rauhanpuolustajien työstä. “Siihen aikaan oli joka vuosi oma teemansa rauhan ja kansojen välisen ystävyyden puolesta. Keräsimme nimiä moniin vetoomuksiin. Muistan etenkin vetoomukset Ydinaseeton Pohjola ja Ei neutromipommeja.”

Rose toimi vuosi toisensa perään pioneeriohjaajana ja oli aktiivinen kommunistisessa puolueessa ja sen naisten toiminnassa. Kaikissa näissä hänen motiivinaan oli ennen kaikkea rauhantyö. “Olin eduskuntavaaliehdokkaanakin, jotta pääsin käyttämään puheenvuoroja rauhan puolesta ja korostamaan kansojen välisen yhteistyön suurta arvoa meille ihmisille.”

Yksi merkittävä areena näille puheille Imatralla on ollut YK:n päivän kansalaistapahtuma. Sen vietto alkoi 32 vuotta sitten. “Rauhanpuolustajat ja Imatran YK-yhdistys kutsuivat yhteisöjä ja järjestöjä yhdessä toimeen järjestämään sopivan tapahtuman YK:n päivän kunniaksi.”

Alkuvaiheessa mukana oli kymmeniä järjestöjä. Iso kulkue sekä itse juhla saivat liikkeelle satoja ihmisiä. Mukaan tultiin perhekunnittain, ammattiosastoittain, työpaikoittain. Maailman poliittisen tilanteen muututtua, kylmän sodan laantuessa, innostus heikkeni mutta ei loppunut.

Alkuperäisestä joukosta ovat yhä mukana Imatran Eläkeläiset, Imatran ammatillinen paikallisjärjestö, Imatran Rauhanpuolustajat, Imatran luterilainen seurakunta ja YK-yhdistyksen toiminnan taannuttua Unicefin Imatran vapaaehtoiset. Myös Imatran kaupunki kuuluu tapahtuman tukijoihin esimerkiksi tarjoamalla käyttöön tiloja.

YK:N PÄIVÄÄ YHTEISTYÖLLÄ

Rose otti puheenjohtajana vastuun YK:n päivän kansalaistoimikunnassa 1980-luvun lopulla. Kun hänelle yrittää asettaa tapahtuman päävastuunkantajan roolia, hän hermostuu. “Ei yksi ihminen tee mitään tai saa mitään aikaan. Ihmiset tekevät yhdessä, saavat yhdessä aikaan”, kuuluu Rosen elämänmittainen tunnuslause. Sen mukaan hän on elänyt aina.

YK:n päivän tapahtuman jatkumisesta vuodesta toiseen hän jakaa kiitosta Rauhanpuolustajien muille jäsenille: “Liisa Rintamäki on ollut todella tärkeä toimija. Pertti Ahvonen oli ihan pelastaja silloin, kun me muut olimme jo luopumassa. Kirsti Honkasalo on ollut jo vuosia hyvin ansiokkaasti mukana.”

YK:n päivän tapahtuman jatkuminen Imatralla näyttää nyt turvatulta, vaikka laakereilla lepäillen sekään ei onnistu. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Järjestötoiminnassa Rose Kaipainen on aktiivinen edelleen. “Rauhaliikkeellä kokonaisuudessaan on tärkeä tehtävä tässä ajassa”, hän painottaa. “On pöyristyttävää, että valtiontuki rauhanjärjestöille vähenee ja vähenee, mutta asemäärärahoja sen kun paisutetaan.”

Rose on elämänsä aikana ”koputellut oville” ja jakanut informaatiota koteihin enemmän kuin kukaan pystyy laskemaan. Eikä hän ole lopettamassa sitä vieläkään. “Lehtiämme jaan säännöllisesti. Jotkut tärkeät asiat saavat liikkeelle myös kauppojen luokse, jakamaan informaatiota, keskustelemaan ihmisten kanssa.”

Teksti Marjut Vuotila
Kuvat Pertti Ahvonen