Avainsana-arkisto: Rauhantyö

Kertomuksia rohkeudesta 19: Liberian naisten rauhankampanja 2003

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

 

Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolmelle naiselle heidän työstään naisten oikeuksien ja rauhan puolesta. Palkinnonsaajat olivat Liberian ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf, liberialainen sosiaalityöntekijä ja rauhanaktivisti Leymah Gbowee sekä jemeniläinen demokratia-aktivisti Tawakkul Karman.

Liberian toisen sisällissodan (1999–2003) saattaminen päätökseen on mitä suurimmassa määrin rauhanpalkinnon arvoinen teko. Sirleaf ei tätä rauhaa yksin saanut aikaan, ei myöskään Gbowee, mutta täydellä sydämellä ja itseään säästämättä he sen eteen tekivät töitä ja antoivat siten rauhanprosessille ratkaisevan tärkeän tukensa.

JAKAUTUNUT KANSAKUNTA

Liberia on Afrikan vanhin tasavalta, sen perustivat Amerikasta saapuneet entiset orjat vuonna 1847. Suurin osa heistä oli vapautettu sillä ehdolla, että he ”palaavat” Afrikkaan. Vaikka he määrällisesti jäivätkin pieneksi vähemmistöksi (tällä hetkellä alle kolme prosenttia), hallitsivat he maata seuraavien vuosikymmenten ajan ja synnyttivät syvästi jakautuneen yhteiskunnan. Gboween mukaan hirvittävä ironia oli, että he tekivät alkuperäisväestölle täsmälleen saman mitä heille oli tehty Yhdysvalloissa: erilliset koulut, erilliset kirkot, ei äänioikeutta – alkuperäisväestöstä tuli heidän palvelijoitaan.

Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa maan poliittinen johto siirtyi ensimmäistä kertaa alkuperäisväestön edustajille. Nyt esille nousi puolestaan etnisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuoden päästä seurannut uusi vallankaappaus aloitti neljätoista vuotta kestäneen kahden sisällissodan aikakauden.

Sodan käänteisiin tutustuessaan on vaikea löytää tahoa, jota sympatisoida, jonka hyväksi toivoisi sodan kääntyvän. Maan hallinnan brutaalilla väkivallalla itselleen anastanut ja sen avulla maata hallinnut Charles Taylor ei suuremmin sympatioita herätä. Toisaalta hänen hallintoaan vastaan taistelevat ryhmittymät Liberians United for Reconcilation and Democracy (LURD) ja Movement for Democracy in Liberia (MDL) eivät nimistään huolimatta olleet metodeissaan millään muotoa humaanimpia. Kylien polttamista, raiskauksia, silppomista, murhia ja lapsisotilaiksi pakottamista tapahtui laajassa mittakaavassa kaikkien kolmen sotivien osapuolten hallitsemmilla alueilla.

Sadattuhannet ihmiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Kuolonuhreja arvellaan olleen 250 000 eli kahdeksan prosenttia maan väestöstä. Lapsisotilaita oli kymmeniätuhansia, ja heistä 35–45 prosenttia oli tyttöjä.

NAISET SAAVAT TARPEEKSEEN

Keväällä 2003 pääkaupunki Monrovian naiset saivat tarpeekseen. He yhdistivät kristittyjen ja muslimien rauhanjärjestöt ja muodostivat ryhmän nimeltä Women of Liberia Mass Action for Peace. He vaativat välitöntä tulitaukoa, rauhanneuvotteluiden aloittamista ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen kutsumista maahan. He pukeutuivat valkoisiin ja uhmasivat presidentti Taylorin asettamaa mielenosoituskieltoa. He lauloivat virsiä ja islamilaisia lauluja vuorotellen. Useita viikkoja he tanssivat ja marssivat, istuivat ja rukoilivat, rekrytoivat ja protestoivat ja – miehiään painostaakseen – ryhtyivät myös seksilakkoon.

”Olemme väsyneitä!”, luki heidän lentolehtisissään. ”Olemme väsyneitä siihen että lapsiamme tapetaan! Olemme väsyneitä tulemaan raiskatuksi!” Viikkojen painostusten jälkeen he saavat presidentti Taylorin suostumaan ensin audienssiin ja lopulta Ghanassa järjestettäviin rauhanneuvotteluihin.

Ghanassa rauhanneuvottelut junnasivat paikallaan. Viikot kuluivat. Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvan mukaan keskeinen syy rauhanneuvotteluiden hitauteen oli sotaherrojen motivaation puute. Hehän tunsivat olevansa uransa huipulla: hyvää ruokaa, laadukas hotelli, poliisisaattueet ja kansainvälisen lehdistön mielenkiinto heitä kohtaan.

RAUHANNOBELISTI MEINAA TARTTUA ASEESEEN

Women of Liberia Mass Action for Peace pystyi lähettämään Monroviasta paikalle seitsemän naista, mutta koska Ghanassa oli paljon liberialaisia pakolaisia, valkopaitoja saatiin kokoon viitisensataa. He jatkoivat istumalakkoiluaan ja mielenosoituksia, mutta koska viikot kuluivat, taistelut jatkuivat ja neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, liikkeen johtaja Leymah Gbowee alkoi toden teolla turhautua.

Heinäkuun 21. päivänä aamulla, ennen lähtöään konferenssipaikalle, Gbowee näki uutisista Monroviassa tapahtuneesta kranaatti-iskusta, jossa oli kuollut kaksitoista siviiliä. Kaksi lasta oli ollut ulkona harjaamassa hampaitaan, kun kranaatti oli iskenyt. Heistä ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin sandaalit. Elämäkerrassaan Gbowee kertoo tunteneensa tuolloin suurempaa raivoa kuin koskaan. ”Jos minulla olisi tuolloin ollut AK-47, olisin palannut konferenssisaliin ja tappanut kaikki.”

Gbowee johdatti joukkonsa neuvottelutilojen aulaan, jossa he estivät neuvotteluosapuolia, vettä ja ruokaa kulkemasta kumpaankaan suuntaan. ”Me emme päästä heitä ulos ennen kuin he ovat antaneet meille rauhan”, he julistivat. Järjestysmiesten aikoessa pidättää heidät Gbowee uhkasi riisuutua, ja alkoikin riisua itseään. Temppu ei ollut suunniteltu mutta se toimi, ja häntä ei pidätetty. Rauhaa ei tuona päivänä saavutettu, mutta askeleita siihen suuntaan kyllä.

PAHOLAINEN TAKAISIN HELVETTIIN

Elokuussa presidentti Taylor luopui presidenttiydestään ja lupasi muuttaa maanpakoon Nigeriaan. Myöhemmin hänet pidätettiin ja tuomittiin kansainvälisessä tuomioistuimessa vankilaan, jossa hän yhä istuu viidenkymmenen vuoden tuomiotaan.

Gboween ja muiden naisten rauhanaktivismin merkitys sodan päättymisessä kuvataan heistä kertovassa Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvassa vähintäänkin ratkaisevaksi. Sen sijaan sodan jälkeen Liberian presidentiksi nousseen Ellen Johnson Sirleafin elämäkerrassa näiden ”rauhanmerkkejä heilutelleiden” valkopaitaisten naisten rooli jää huomattavasti pienemmäksi, kansallisten ja kansainvälisten poliittisten kädenvääntöjen varjoon.

Totuus lienee jostain siltä väliltä. Liberian naisten rauhankampanjan esimerkki opettaa, että rauhan rakentamista ei saa jättää poliitikoille. Nähdessämme tai kokiessamme epäoikeudenmukaisuutta me emme saa vaipua epätoivoon tai uhriutua. Meidän tulee valjastaa raivomme energia kontrolloiduissa olosuhteissa rakentavaan toimintaan, kuten Martin Luther King Jr. on todennut.

Teksti Timo Virtala
Kuva Pewee Flomoku

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

Pääkirjoitus: Toiveissa rauhanjytky

teemu_kolumni_2018Ruotsin vaaleja seuratessa ajatukset siirtyivät jo Suomen ensi vuoden eduskuntavaaleihin. Ruotsidemokraatit saivat jytkynsä, tosin vaatimattomamman kuin ennakkoon pelättiin. Kotoisissa vaaleissa vastaavaa jännitysnäytelmää ei siltä osin näytä olevan tulossa. Rauhanliikkeen näkökulmasta nykyisen hallituksen politiikka ei kyllä ansaitse kiitosta.

Puolustusministeri Jussi Niinistö on käyttänyt nykyään jo olematonta parlamentaarista mandaattiaan muokatakseen sotilaallisesti liittoutumattomasta Suomesta läntisten sotilasliittojen uskollisen alamaisen. Hänen kaudellaan Suomi on allekirjoittanut lukuisia sotilaallista yhteistyötä koskevia sopimuksia Naton ja yksittäisten Nato-maiden kanssa. Samanaikaisesti Naton ja sen jäsenmaiden kanssa yhdessä ja erikseen järjestettäviä sotaharjoituksia on yhä enemmän ilman, että tästä olisi käyty minkäänlaista poliittista keskustelua. Sotaministeri Niinistön sooloilusta kantaa kuitenkin vastuun koko hallituskoalitio.

Erkki Tuomioja onkin todennut: ”Kapeasta sotilaallisesta näkökulmasta katsoen on vaikea löytää sellaista kansainvälistä harjoitusta, joka ei antaisi jotain lisäarvoa kokemuksen, tiedon ja osaamisen kartuttamisen kannalta Suomen oman puolustuksen vahvistamiselle. (– –) Tällöin poliittinen harkinta harjoitusten muiden asiayhteyksien ja tarkoitusperien suhteen on joko kokonaan sivuutettu tai tehty virkamiesten toimesta tarkoittamatta tai tahallisesti poliittisten päättäjien ohitse. Tarkoittamaton tiedon salaaminen ja päättäjien harhaanjohtaminen on huolestuttavaa ja anteeksiantamatonta, tahallinen suorastaan rikollista.”

Asekaupassa hallitus on myös osoittanut vastuuttomuutensa. Asevienti suuntautuu yhä enenevässä määrin sotaa käyviin ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyviin maihin Lähi-idässä. Suomalaisvalmisteisia panssaroituja ajoneuvoja on jo nähty Jemenin sodassa, joka on tällä hetkellä yksi maailman vakavimmista humanitaarisista katastrofeista. Aseiden ostajana Suomi on puolestaan antanut käytännössä tukensa Israelin laittomalle miehityspolitiikalle ja Gazan sodalle hankkimalla merivoimien ohjukset Israelista.

Toivottavasti nämä ja muut rauhanliikkeen teemat kuten hävittäjähankinta nousevat eduskuntavaalien keskiöön ja seuraava hallitus reivaa Suomen kurssia rauhanomaisempaan suuntaan. Toivotaan jytkyä kaikkien puolueiden rauhanvoimille – nykymenolla voimme unohtaa rauhantahtoisen ulkopolitiikan käsitteen kuvatessamme Suomen linjaa.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

 

 

Hallitus ei kunnioita eduskunnan kantaa rauhantyön rahoituksesta

rauhanduunissahallitusRauhanjärjestöt vuoden 2019 talousarvioesityksestä: Hallitus ei kunnioita eduskunnan kantaa rauhantyön rahoituksesta

Rauhanjärjestöt ovat pettyneitä rauhantyön valtionavuista hallituksen talousarvioesityksessä ensi vuodelle. Valtakunnallisten rauhanjärjestöjen avustamiseen esitetään vain 300 000:ta euroa, mikä on noin neljänneksen vähemmän kuin kuluvana vuonna.

Hallituksen esitys ei kunnioita eduskunnan tahtoa, järjestöt toteavat. Joulukuussa 2016 eduskunnan valtiovarainvaliokunta kirjasi mietintöönsä, opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) rauhan- ja ihmisoikeusjärjestöille myönnettävien järjestötukien käsittelyn yhteydessä, että ”Valiokunta pitää tärkeänä, että järjestötukien rahoitukseen pyritään löytämään kestävä ratkaisu kevään 2017 kehyspäätöksessä”. Kehyspäätöksen ratkaisu ei kuitenkaan ollut millään tavoin kestävä rauhanjärjestöjen toimintaa ajatellen. Rauhantyön avustuksiin hallitus esitti vuodelle 2018 vain 250 000:ta euroa. Eduskuntakäsittelyssä määrärahaa korotettiin kuitenkin jonkin verran, jolloin ministeriö saattoi myöntää tälle vuodelle 410 000 euroa rauhantyön yleisavustuksiin.

“Valtion talousarviossa rauhantyön avustukset ovat pikkurahoja, eikä niiden leikkaamisella ratkaista valtiontalouden ongelmia”, Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius toteaa.
”Suomalaiset rauhanjärjestöt tekevät esimerkiksi rauhankasvatusta koulujen ja nuorisotyön tukena, osallistuvat turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja harjoittavat laadukasta julkaisutoimintaa, eikä kaikkea tätä voida tehdä yksinomaan vapaaehtoisvoimin”, muistuttaa Rauhankasvatusinstituutin pääsihteeri Riikka Jalonen.

Enimmillään OKM on osoittanut rauhantyön avustuksiin 560 000 euroa vuosina 2010–2014, minkä jälkeen avustusten taso laski nopeasti. “Varsinkin nykyisen Sipilän hallituksen aikana kansalaisjärjestöjen tukia on leikattu ja eniten on leikattu rauhan-, ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyötä tekeviltä järjestöiltä”, Sadankomitean puheenjohtaja Timo Mielonen painottaa.

Suomalaiseen demokratiakäsitykseen on kautta historian kuulunut moniarvoisen kansalaisyhteiskunnan arvostaminen. Käytännössä tämä on näkynyt julkisen rahoituksen ohjaamisena myös hallituksen päätöksiin kriittisesti suhtautuvien järjestöjen toiminnan tukemiseen. Nykyinen hallitus näyttää muuttavan tätä periaatetta. “Erikoista on myös se, että ensi vuoden talousarvion viimeistely oli helppo tehtävä, koska budjettiriihessä hallituksella oli 200 miljoonaa euroa jaettavissa. Esimerkiksi puolustusvoimille löytyi rahaa sataan uuteen virkaan samalla kun rauhantyön kansalaisjärjestöille esitettään yli 100 000 euron leikkausta”, Teemu Matinpuro Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja suhteuttaa säästöjen ja panostuksien kokoluokkaeroa.

Suomalaiseen demokratiakäsitykseen on ainakin tähän saakka kuulunut kriittistenkin järjestöjen tukeminen, mutta nykyinen hallitus näyttää muuttavan tätäkin periaatetta.

Rauhanjärjestöt vetoavat nyt eduskuntaan, että valtion talousarvion hyväksymisen yhteydessä rauhantyön tukea lisättäisiin vähintään kuluvan vuoden tasolle.

Pääkirjoitus: Asevarustelun infosota

teemu_kolumni_2018
Infosota asevarustelun ja Nato-jäsenyyden puolesta käy kovilla kierroksilla mediassa. Elinkaarikustannuksiltaan jopa 30 miljardia nielevästä hävittäjähankinnasta Yleisradio keksi uutisoida näkökulmasta, että suomalaisilla puolustusfirmoilla on mahdollisuus miljardituloihin ja uusiin työpaikkoihin. Lännen mediat -lehtiperheen aviisit puolestaan julkaisivat näyttävästi suomalaisten ja ruotsalaisten turvallisuuspolitiikan vaikuttajien yhteisen vetoomuksen Nato-jäsenyyden autuudesta. Sota on rauhaa ja asevarustelu tuo työtä ja vaurautta!

Puolustushallinto taas on ottanut arveluttavia askelia viestintäsuunnitelmissaan. Yksi puolustusvoimien ulkoisen viestinnän tavoitteista alkuvuonna 2015 oli, etteivät kansalaiset kyseenalaista vaikeassa taloustilanteessa puolustukseen tehtäviä lisäsatsauksia. Yleisradion siteeraama hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää esittikin huolensa hallinnon osallistumisesta infosotaan: ”viranomaisen viestinnän pitäisi olla neutraalia ja tuottaa informaatiota ihmisten käytettäväksi eikä ohjailla mielipidettä tiettyyn suuntaan”.

Rauhanliikkeellä riittää siis tehtävää infosodassa, jossa varustautumisen ja Nato-jäsenyyden autuuden ja vaihtoehdottomuuden kyseenalaistavat leimataan helposti Venäjä-mielisiksi ellei peräti venäläisittäin ulkomaisiksi agenteiksi. Erityisesti tiedotusvälineiltä toivoisi tasapuolisuutta turvallisuuspolitiikan vaihtoehtojen käsittelyyn, etteivät ne sortuisi pelkästään asevarustelukierrettä pönkittäviksi ja viholliskuvia maalaileviksi propagandisteiksi.

Samaan aikaan kun hallitus on varaamassa asevarusteluun kymmeniä lisämiljardeja se on leikkaamassa niitä vähäisiä ropoja, jotka on varattu rauhantyön tukemiseen. Juhannuksen alla opetus- ja kulttuuriministeriö toimitti hallituksen terveiset rauhanliikkeelle: järjestöjen tukemiseen vuoden 2019 talousarviossa osoitettu määräraha näyttäisi jäävän ”huomattavasti alle” kuluvan vuoden tason. Nykyisen hallituksen terveiset ovat olleet joka vuosi samankaltaiset. Edellisinä vuosina olemme kuitenkin saavuttaneet jonkinlaisia torjuntavoittoja neuvotellen tai eduskuntakäsittelyssä, joten toistaiseksi nykyhallitus on leikannut esimerkiksi Rauhanpuolustajien avustusta ”vain” vajaalla 30 prosentilla.

Rauhanjärjestöjen toiminnan rahoituksen tulevaisuus on siis syksyllä jälleen kerran vakavasti uhattuna. Mutta kesä on siitä huolimatta paitsi lomailun myös vilkkaan toiminnan aikaa, esimerkiksi elokuussa on Hiroshima-päivän lisäksi Rauhanakatemia Toivakassa, Baltic Glory -rauhanharjoitus Lapinjärvellä ja perinteinen Rauhanfoorumi Loviisassa.

Teksti Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kuva Nauska

Baltic Glory 18 -rauhanharjoitus kesällä Suomessa

baltic_gloryKymmeniä rauhanaktivisteja Suomesta, Ruotsista ja Venäjältä kokoontuu 9.–12. elokuuta Loviisan Kuggomiin hiomaan sodanvastaisen toiminnan taitojaan ja verkostoitumaan.

Baltic Glory 18 -tapahtumaan odotetaan 25:tä rauhanaktivistia kustakin maasta sekä yksittäisiä tarkkailijoita Ukrainasta ja Baltian maista. Itse harjoituksessa osallistujat reagoivat kuvitteellisiin skenaarioihin, joissa maiden väliset jännitteet ja sodan uhka Itämerellä kasvavat, tarkoituksenaan ratkaista tilanteet rauhanomaisesti. Harjoitus kasvattaa osallistujien konfliktinratkaisutaitoja ja auttaa heitä näkemään rauhanliikkeen vahvuuksia ja heikkouksia. Lisäksi yksi päivä on varattu tulevaisuuden yhteistyöprojektien suunnittelulle.

Baltic Glory on jatkoa ruotsalaisten ja venäläisten aktivistien viime vuonna Maarianhaminassa järjestämälle Åland 17 -rauhanharjoitukselle, jonka ajankohta oli osin päällekkäinen Itämerellä pauhanneiden Ruotsin Aurora 17 – ja Venäjän Zapad 17 -sotaharjoitusten kanssa. Aseistakieltäytyjäliiton Esa Noresvuo matkusti Ahvenanmaalle Antimilitaristin toimittajana. Vierailun yhteydessä syntyi ajatus uuden rauhanharjoituksen järjestämisestä, johon osallistuisi myös suomalaisia.

 TULE MUKAAN!

Harjoitukseen osallistuu yhteiskuntien eri sektoreilta ihmisiä, joita yhdistää toimiminen rauhantyön parissa. He ovat taiteilijoita, tieteilijöitä, aktivisteja, toimittajia, poliitikkoja ja opiskelijoita. Järjestäjäporukka, joka koostuu yhteensä noin kymmenestä suomalaisesta, ruotsalaisesta ja venäläisestä rauhanaktivistista, lähettää suoria kutsuja sopivaksi katsomilleen henkilöille. Tämän lisäksi tapahtumaan on myös avoin haku. Tapahtuman nettisivuilla on lisätietoa osallistujaksi tai vapaaehtoiseksi hakemisesta. Rauhan Puolesta -lehden lukijoita varten ilmoittautumisaikaa on pidennetty 30. kesäkuuta asti.

Tapahtuman järjestäjät esitellään nettisivuilla balticglory.org. Ruotsalaisilla järjestäjillä on taustaa esimerkiksi antimilitaristisesta Ofog-verkostosta ja venäläisillä ihmisoikeusjärjestö Memorialista. Suomalaisilla järjestäjillä on taustaa esimerkiksi Aseistakieltäytyjäliitosta ja Suomen Kristillisestä Rauhanliikkeestä.

Aseistakieltäytyjäliitto myös tukee rauhanharjoitusta rahallisesti. AKL:n lisäksi tapahtuman toinen rahoittaja on Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto. Mikään muu taho ei ole antanut rahaa tapahtumalle. Kasaan haalittu summa riittää tapahtumapaikan vuokraan sekä ruokailujen järjestämiseen. Osallistujien on kuitenkin maksettava omat matkakulunsa.

MEDIAMYLLÄKKÄ

Kuten Åland 17 -rauhanharjoitus, myös tämän vuoden tapahtuma on leimattu etukäteen mediassa epäilyttäväksi. Ennen Ahvenanmaan tapahtumaa Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen kutsui sitä “venäläiseksi operaatioksi”, mihin muut twiittaajat, bloggarit ja lehdistö tarttuivat. Itse harjoituksessa vierailleet toimittajat eivät löytäneet siitä mitään epäilyttävää kerrottavaa, kun venäläiset osallistujat paljastuivat nykyhallintoaan kritisoiviksi ihmisoikeus- ja rauhanaktivisteiksi.

Nyt lehdistö on sensaatiohakuisuudessaan jälleen kaivanut esiin ennen Åland 17 -tapahtumaa esillä olleet perusteettomat väitteet. Mediakohu ja syyttelyt ovat lähinnä surullinen esimerkki Suomessa vallitsevasta ilmapiiristä. Vieläkin surullisempaa on kuitenkin se, että yhteyksiä omassa maassaan kovan paineen alla toimivaan Venäjän riippumattomaan kansalaisyhteiskuntaan halutaan saattaa epäilyksenalaiseksi ja demonisoida. Se muistuttaa myös ikävällä tavalla nämä ryhmät ja ihmiset “ulkomaiden agenteiksi” leimaavan Putinin Venäjän toimintamalleja. Tapahtuman nettisivuilta löytyy vastaukset median usein esittämiin kysymyksiin ja väittämiin.

Teksti Esa Noresvuo
Kuva Masha Apahonchich

Kuvateksti: Osa Baltic Glory -rauhanharjoituksen järjestäjäporukasta Helsingissä huhtikuussa: Darya Apahonchich, Esa Noresvuo, Pelle Sunvisson ja Lisa Behrenfeldt.

Kertomuksia rohkeudesta 16: Entiset taistelijat rauhantyössä

kertomuksia_rohkeudesta_16
Vuoden 2010 Loviisan Rauhanfoorumin aikana minulla oli kunnia isännöidä israelilaisen Roni Segolyn ja palestiinalaisen Sulaiman Khatibin Suomen-vierailua. He vierailivat täällä Combatants for Peace -järjestön edustajina ja tekivät minuun välittömästi suuren vaikutuksen. Heistä huomasi, että he olivat tosissaan. Heillä oli sekä visio että vilpitön halu ja kyky olla osana Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisua.

Ennen rauhanaktivistin uraansa Roni oli suorittanut armeijan, sympatisoinut äärioikeistoa ja työskennellyt muun muassa Israelin salaisen palvelun Shin Betin leivissä. Sulaiman Khatib puolestaan kutsuu itseään entiseksi palestiinalaistaistelijaksi. Teini-ikäisenä, tietämättä juuri mitään konfliktin poliittisesta ja historiallisesta taustasta, hän teki samaa mitä asuinalueen muutkin nuoret: härnäsi israelilaissotilaita heiluttamalla tuolloin vielä kiellettyä Palestiinan lippua, heitteli poliiseja kivillä ja lopulta, seitsemäntoistavuotiaana, yritti ystävänsä kanssa kaapata aseen israelilaissotilaalta. Viimeksi mainitusta tempauksesta hän jäi kiinni, joutui oikeuteen ja vietti seuraavat kymmenen ja puoli vuotta israelilaisessa vankilassa.

 KIELI AVAIN YMMÄRRYKSEEN

Kummassakin tapauksessa käänne rauhanaktivistiksi tapahtui kielen opiskelun kautta. Ronin työhön Israelin salaisessa palvelussa kuului palestiinalaisten liikkeiden ja mielenliikkeiden seuraaminen, ja tätä työtä silmällä pitäen hän opiskeli arabian kielen. Palestiinalaisaktivistien ajatuksiin paremmin perehdyttyään hän tajusi olevansa ikään kuin konfliktin väärällä puolella. Lapsena hän oli ihaillut brittihallinnon aikaisia juutalaisia itsenäisyystaistelijoita, jotka vaativat ja lopulta voittivat Israelille itsenäisyyden. Nyt palestiinalaiset taistelevat itsehallinnon puolesta Israelin miehittämillä alueilla. Ajatus jäi vaivaamaan. Nuoren perheenisän palkkatyö, johon toisinaan kuului myös väkivallan käyttäminen, alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta.

Uutta perspektiiviä Ronille antoi myös vierailu Romaniassa, josta hänen vanhempansa olivat joutuneet pakenemaan toisen maailmansodan aikana. Siellä he etsivät hänen äitinsä vanhaa kotitaloa, mutta paikalliset suhtautuivat heihin epäkohteliaasti. Roni muisti vastaavan tapauksen omasta lapsuudestaan, kun heidän kodistaan aikoinaan häädetty arabiperhe oli ilmestynyt heidän kotiovelleen. Vierailijat oli päästetty sisään, mutta heihin oli suhtauduttu nihkeästi. Viimeinen sysäys rauhantyöhön siirtymiselle oli hänen internetissä näkemänsä video, jossa israelilainen puskutraktori tuhoaa palestiinalaisten oliivilehdon sotilaiden kävellessä ylpeänä vieressä. Roni sai tarpeekseen ja liittyi entisille sotilaille ja taistelijoille tarkoitettuun järjestöön ja kiertää nykyisin Sulaimanin kanssa kertomassa elämäntarinaansa ja näkemyksiään rauhanratkaisuista.

VÄKIVALLATON RATKAISU AINOA MAHDOLLINEN

Sulaiman Khatib puolestaan oppi heprean vankilassa ollessaan. Hän luki israelilaisia lehtiä ja kirjoja ja näki niiden kautta konfliktin uudessa valossa. Hän ei esimerkiksi aiemmin tiennyt israelilaisten historiasta ja toisen maailmansodan holokaustista mitään. Heprean kielen osaaminen mahdollisti myös henkilökohtaiset tuttavuudet israelilaisten kanssa. Hän oppi näkemään aiemmat vastustajansa ennen kaikkea ihmisinä ja tajusi, kuinka epätoivoisen koston ja katkeruuden kierteen keskellä he kummallakin puolella konfliktia elävät. Ainoa tie siitä pois on väkivallaton ratkaisu. Sekä Roni että Suleiman peräänkuuluttavat väkivallatonta neuvotteluratkaisua, mutta korostavat silti ajavansa nimenomaan oman kansakuntansa etua. Toisen osapuolen kunnioittaminen, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rauhanomainen ratkaisu hyödyttävät kumpaakin maata.

Vastapuolen kohtaaminen kasvotusten ja sen kieleen, kulttuuriin ja ajatusmaailmaan tutustuminen auttoi Ronia ja Suleimania näkemään konfliktin laajemmin ilman vihan, pelon ja itsekkyyden sumuverhoa. Se auttoi heitä näkemään Lähi-idän ongelmaan rakentavan ratkaisun ja työskentelemään sen puolesta.

ENTISTEN TAISTELIJOIDEN RAUHANJÄRJESTÖ

Järjestö, johon Rony Segoly liittyi ja jonka perustajistoon ja nykyiseen johtajistoon Sulaiman Khatib kuuluu, sai alkunsa vuonna 2005. Ensimmäinen tapaaminen järjestettiin merellä, ja mukana olleiden mukaan tunnelma oli hyvin varautunut ja epäluuloinen. Israelilaiset pelkäsivät tulevansa kidnapatuiksi ja palestiinalaiset pelkäsivät israelilaisten työskentelevän salaiselle poliisille ja järjestävän heidät ennemmin tai myöhemmin vankilaan.

Maailmassa on lukuisia veteraanien perustamia rauhanjärjestöjä, mutta Combatants for Peace on ainut, jonka ovat perustaneet ja jota pyörittävät meneillään olevan konfliktin entiset taistelijat rajalinjan kummaltakin puolelta. Alkuaikana mukaan otettiin vain taisteluihin aktiivisesti osallistuneita. Nykyisin toiminnassa on mukana myös henkilöitä jotka eivät taisteluihin ole osallistuneet.

Paitsi vallasta, konfliktialueilla taistellaan myös kansainvälisestä huomiosta. Valitettavasti median huomio kiinnittyy aina helpommin väkivaltaisiin yhteenottoihin kuin väkivallattomiin kampanjoihin. Combatants for Peace järjestää konfliktin osapuolten veteraanien tapaamisia kymmenessä paikallisryhmässä sekä sosiaaliseen ja poliittiseen muutokseen tähtäävää teatteria, uudelleenrakentaa tuhottuja koteja, kouluja ja hedelmätarhoja, järjestää luentoja yliopistoissa ja keskusteluryhmiä ihmisten kodeissa sekä organisoi mielenosoituksia ja suoraa väkivallatonta vastarintaa. Kyse on ruohonjuuritason tehokkaaksi havaitusta rauhantyöstä, jonka toivoisi saavan laajempaa kansainvälistä huomiota ja tukea.

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 16. osa.

Rauhanpuolustajien 50-luku Oili Suomen silmin

oili2Rauhanpuolustajien alkutaipaleella mukana olleista on jäljellä enää harva muistelemassa silloista toimintaa. Oili Suomi on yksi näistä järjestössä alusta asti vaikuttaneista aktiiveista. 

Kun toinen maailmansota päättyi 1945, elivät suurvallat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat hetken aikaa sovussa juhlien fasismin kukistamista. Auvoista yhteiseloa ei kestänyt kauan, sillä jo 1940-luvun loppupuolella soitettiin kylmän sodan ensi sävelet. Suurvalloilla oli erimielisyyksiä Saksan jaosta, ydinasevarustelu kiihtyi, eikä juuri päättyneen maailmansodan arvistakaan ollut ehditty toipua. Kaksi aatesuuntaa, kapitalismi ja kommunismi, alkoivat kilpailla toistensa kanssa lähes kaikin kuviteltavissa olevin tavoin.

Tässä kasvavan militarisaation ilmapiirissä syntyi kaksi sotilasliittoa: vuonna 1949 Yhdysvaltojen liittolaisineen perustama Pohjois-Atlantin liitto Nato ja vuonna 1955 Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto. Vuonna 1949 joukko tiedemiehiä, taiteilijoita ja rauhanaktivisteja huolestui maailman tilanteesta. He kutsuivat Pariisiin koolle Maailman rauhanpuolustajain kongressin. Kongressin puheenjohtajana toimi ranskalainen Nobel-palkittu kemisti Frédéric Joliot-Curie. Mies, jonka uraauurtavat tutkimukset vaikuttivat osaltaan ydinaseen kehittämiseen.

Kun Joliot-Curie ymmärsi, millaisia sotilaallisia riskejä ydinteknologiaan –1940-luvun termein atomitutkimukseen – liittyi, hän päätti avata suunsa. Tämä johti Rauhanpuolustajain kansainvälisen liikkeen perustamisen ja lisäksi Joliot-Curien erottamiseen Ranskan ydintutkimuslaitoksen johtajan toimesta vuonna 1950.

Kansainvälisen liikehdinnän aallot löivät myös Suomeen. Niinpä Helsingin Kluuvikadulla sijaitsevassa Elannon kerhohuoneessa pidettiin 18.5.1949 Suomen Rauhanpuolustajain perustava kokous. Sen osanottajat edustivat ammattiyhdistysliikettä, vasemmistopuolueita, taiteilijaseuroja ja rauhanjärjestöjä.

Rauhanpuolustajien toiminta oli aktiivista heti 1950-luvun alusta. Järjestö keräsi nopeasti tuhansia jäseniä, järjesti kongresseja, osallistui kansainväliseen toimintaan, keräsi rauhanadresseja ja järjesti ruohonjuuritason toimintaa, johon kuka tahansa saattoi osallistua. Yksi tällainen tempaus oli vuonna 1950 järjestetty Rauhanviesti, jossa rauhansanomaa levitettiin polkupyörän selästä käsin ympäri maatamme kirjailija Elvi Sinervon kirjoittaman viesti muodossa.

SODASTAKIELTÄYTYJÄN TYTÄR

1950-luvun Rauhanpuolustajien aktiiveista ei enää kovin moni ole keskuudessamme, mutta ilahduttavia poikkeuksiakin löytyy. Turussa vuonna 1927 syntynyt Oili Suomi on ollut Rauhanpuolustajissa mukana koko järjestön toiminnan ajan. Ansaittuja eläkepäiviään Paimiossa viettävä Suomi on ollut todellinen monitoiminainen. Rauhanpuolustajien lisäksi hänet muistetaan kansanedustajana, Turun kunnanvaltuutettuna ja monen kulttuurijärjestön kantavana voimana. Oili Suomi kertoi Rauhanpuolustajien alkutaipaleesta Turun ympäristössä maaliskuussa 2018.

Rauhanaatteen ja kiinnostuksen kulttuuriin Suomi peri isältään työläiskirjailija Vilho Kaislalta pikkutyttönä 1930-luvulla. ”Kaikki alkoi Turussa. Olen syntynyt työläisperheeseen. Perheemme lapset kasvatettiin työväenhenkisiksi rauhanihmisiksi. Isäni oli lukenut mies. Hän myös kirjoitti paljon. Sen lisäksi hän oli tehnyt paljon töitä työläisten keskuudessa. Hän osallistui kokouksiin ja kulttuuritapahtumiin. Isäni oli aktiivinen esimerkiksi lakkokomiteoissa. Omaksuin yhteiskunnallisen aktiivisuuteni isältäni”, Suomi kertoo.

Vilho Kaisla kieltäytyi osallistumasta sotaan. Hän piti yhteyttä maan johtavaan kulttuurivasemmistoon jo ennen sotia ja osallistui turkulaisen kirjallisuusryhmä Kajon toimintaan. ”Jo tuolloin 1930-luvulla ennen sotia oli olemassa kulttuurijärjestöjä. Meidän ystäviämme olivat sellaiset kulttuuripersoonat ja kirjailijat kuten Elvi Sinervo, Mauri Ryömä ja Kaisu-Mirjami Rydberg. Minut kasvatettiin ihan mukulasta saakka lukemaan kirjoja. Elettiin 1930-lukua ja maassamme haaveiltiin suur-Suomesta. Isäni kieltäytyi sotaväestä. Niinpä hän joutui oikeuteen ja hänet toimitettiin Ilmajoen vankilaan. Tuomio oli yksi vuosi ja kolme kuukautta kuritushuonetta. Hän ei osallistunut sotaan. Kaikissa Suopon ja Valtiollisen poliisin häntä käsittelevissä asiakirjoissa lukee tuomittu. Hän on aina ollut merkitty mies.”

MILJOONAN NIMEN VETOOMUS

Oili Suomi osallistui järjestötoimintaan jo nuorena. Yksi merkittävä ponnistus oli järjestötalon rakentaminen Turun tunnettuun työläiskaupunginosaan Raunistulaan. ”Minun teki mieli tehdä jotain muuta kuin opiskella ja minut vedettiin mukaan nuorisotyöhön. Järjestötalon rakentaminen oli iso työ, sitä ennen meillä ei ollut mitään toimipaikkaa Raunistulassa. Oli kova urakka saada kokoon ihmisiä, jotka tulivat rakentamaan, tai ihmisiä, jotka rahoittivat tarvikeaineiden ostamisen. Rauhanpuolustajat yhdisti voimansa muiden järjestöjen kanssa. SKDL:n kunnallisjärjestö toimi talossa, kommunistisella puolueella oli myös pikkuinen koppi. Talon etupäässä olivat pioneeri- ja nuorisojärjestöt. Demokraattisilla naisilla oli myös oma tilansa.”

Rauhanpuolustajat sai myöhemmin uudet toimitilat Turun keskustasta ja hieman yllättävän tukijan. ”Saimme isommat tilat Turussa rakennusurakoitsija Armas Puolimatkan ansiosta. Puolimatka sanoi, ettei hän ollut koskaan pitänyt sodasta, joten hän päätti järjestää Rauhanpuolustajille toimipaikan. Itse toimin noissa tiloissa 20 vuotta. Meidän ei tarvinnut maksaa edes vuokraa. Tilat olivat korkean kerrostalon alimmassa kerroksessa. Siinä oli Rauhanpuolustajien Turun piirijärjestön toimisto, rauhantyön keskus ja Työpaikkojen rauhantoimikunta.”

Vuonna 1950 kerättiin nimiä Tukholman vetoomukseen. Vetoomuksella vaadittiin atomi- ja muiden joukkotuhoaseiden kieltoa. Suomessa vetoomukseen kerättiin lähes miljoona allekirjoitusta. Vetoomuksen allekirjoittivat monet johtavat poliitikot, mukaan lukien pääministeri Urho Kekkosen hallitus. Myös Oili Suomi jalkautui keräämään nimiä. Kaikki, varsinkaan porvarit, eivät suhtautuneet vetoomukseen varauksettomasti, sillä sitä pidettiin kommunistien juonena. ”Minulla on vielä jäljellä musta kirja, johon nimiä kerättiin. Siihen kirjattiin myös kuinka monta nimeä kukin oli saanut kerättyä. Teimme polkupyöräretkiä joka puolelle Turun ympäristöön. Kolkutimme ovia ja kysyimme nimiä. Muistan kun kävimme hakemassa nimiä Paimiossa vaikka kyseessä olisi ollut kuinka komea talo. Yleensä saimme nimen. En muista pelänneeni kuin kerran yhtä isoa koiraa.”

MAAILMANLUOKAN KIRJAILIJAT RAUHANTYÖSSÄ

Yksi 1950-luvun suuria rauhantapahtumia oli vuonna 1955 Helsingissä järjestetty Maailman rauhanneuvoston kokous. Se toi maahamme paljon kansainvälisiä vieraita, muun muassa neuvoston puheenjohtajan Frédéric Joliot-Curien. ”Se oli suurenmoinen tilaisuus. Tapahtumaan osallistuivat kirjailijat Pablo Neruda Chilestä ja Ilja Ehrenburg Neuvostoliitosta. Saimme kokouksesta hienoa aineistoa, jota oli hyvä käyttää täällä kotona Turussakin. Kylmä sota ei ollut tuolloin vielä pahimmillaan, tärkeämpi teema kokouksessa oli yleinen huolenpito. Se, että ihmisillä olisi kaikkialla hyvä olla. Se ihmetys minulle on tuosta ajasta jäänyt mieleen, että suomalaisessa mediassa ei esimerkiksi kerrottu kuuluisan kemistin saapuneen johtamaan puhetta tapahtumaan. Sen sijaan muistan otsikon, kuinka lehmä oli jäänyt junan alle”, Oili Suomi nauraa.

Yksi kokouksen teemoista oli Suomen mahdollinen liittyminen YK:n jäseneksi. Se tapahtuikin joulukuussa 1955. Helsingin kokouksessa vierailivat myös maailmankuulut kirjailijat Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Aikaa kuvaa hyvin, ettei porvarillinen lehdistö Helsingin Sanomia myöten halunnut heistä kirjoittaa, joten vierailu vaiettiin kommunistien propagandana. Juuri kukaan lehdistön edustaja ei käynyt haastattelemassa maailmantähtiä. 22-vuotias Jörn Donner oli lähes ainoita, joka kävi tapaamassa Sartrea ja de Beauvoiria hotelli Tornissa.

Oili Suomella oli pitkään tallella Helsingin-kokouksen juliste. Hän lahjoitti sen kuitenkin Uudenkaupungin Rauhanpuolustajille näiden 30-vuotisjuhlassa vuonna 2007. ”Juliste on seurannut matkassani muutosta toiseen. Uskon, että Uudenkaupungin rauhanpuolustajat osaavat arvostaa tätä lahjaa. Julisteen taakse on kirjoitettu rauhanruno.”

RAHAT TIUKASSA

1950-luku oli Turussakin vaikeaa ja köyhää jälleenrakentamisen aikaa, mutta aktiivinen toiminta Rauhanpuolustajissa poiki Oili Suomelle lopulta työpaikan. Suomi kertoo millaista käytännön rauhantyö oli 1950-luvulla. ”Olin Rauhanpuolustajien Turun piirijärjestön toiminnanohjaaja 1960-luvulta lähtien. Se oli työni ja minulle maksettiin oikein palkkaa. Työ oli jo helpompaa. Sen sijaan Raunistulan järjestötaloa rakennettaessa kaikki oli vaikeaa. Väki oli niin köyhää kuin olla ja voi. Jo saksien ja askartelutarvikkeiden hankkiminen oli vaikeaa. Pikkuhiljaa kaupunkikin alkoi auttaa meitä. Saimme avustuksia. Kulttuurikilpailuissa pärjääminen toi myös puhtia toimintaamme. Hankimme rahaa myös keräyspaperia keräämällä.”

Kaikkein kaikkiaan Oili Suomelle on jäänyt 1950-luvun rauhantyöstä varsin positiivisia muistoja, vaikka kansainväliset jännitteet toivat siihen oman varjonsa. ”Rauhanpuolustajat teki tiivistä yhteistyötä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Eivät nuo meidän työntekijät aina niin kauheasti tykänneet Maailman rauhanneuvoston asioista. Minä pidin tärkeänä, että sellainen järjestö on olemassa. Se rauhoitti tilannetta Suomessa. Kysyin kerran venäläiseltä sotaveteraanilta, miksi rauhantyö on niin tärkeää. Hän vastasi: ’Yritän työni kautta tuoda esiin sen tosiasian, että ihmisen järki, hänen älynsä ja kykynsä voittavat lopulta pimeyden’”, Oili Suomi summaa.

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Teemu Matinpuro

 

 

Rauhanpuolustajat luovutti Solidaarisuus­kalenterin ministeri Terholle

solikka_terhoRauhanpuolustajien edustajat kävivät maanantaina 13.11. tapaamassa eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terhoa. Luovutimme hänelle vuoden 2018 Solidaarisuuskalenterin ja kerroimme rauhanliikkeen viimeaikaisia kuulumisia. Pääviesti tapaamisessa oli toive, että ministeri näkisi rauhan laajemmin ja harkitsisi vielä uudelleen rauhanrahojen määrää.

Solidaarisuuskalenterin 2018 teema on  yhdenvertaisuus. Yhdenvertaisuuslakia päivitettiin vuonna 2015. Lain tarkoituksena on muun muassa edistää yhdenvertaisuutta ja ehkäistä syrjintää. Laissa yhdenvertaisuuden edistäminen määritellään viranomaisten, koulutuksen järjestäjien sekä työnantajien tehtäväksi. Korostimme tapaamisessa, että Rauhanpuolustajat on järjestönä osallistunut näihin talkoisiin ilman lain velvoitettakin.

Samassa yhteydessä esitimme huolemme rauhanrahojen leikkauksista ja totesimme, että vaikka hallitus on ilmaissut tarvetta ottaa rauhantyö haltuunsa, on rauhanjärjestöillä kuitenkin oma tärkeä paikkansa, koska demokratiaan kuuluvat dialogi ja moniäänisyys. Monesti poliitikot puheissaan korostavat toimivan kansalaisyhteiskunnan tärkeyttä osana demokratiaa, kun puhutaan esim. Venäjästä tai kolmannen maailman maista. Joissakin tapauksissa rauhanjärjestöt voivat toimia eri tavalla kuin hallitus, esimerkiksi suhteessa venäläiseen rauhanoppositioon.

Tätä ei kuitenkaan voida tehdä pelkästään vapaaehtoisvoimin, mitä kohti ollaan menossa, jos rauhanrahoja leikataan ensi vuonna suunnitellut 40 %. Vuoden 2016 avustusta leikattiin jo 30 %, joten tilanne on rauhanjärjestöille kestämätön.

Suomen hallitus näyttäisi nyt leikkauksillaan viestittävän, että kauniista sanoistaan huolimatta se ei pidä rauhanliikettä tärkeänä. Rauhanjärjestöille ja niiden työntekijöille valtionapu on vain osa järjestöjen tuloista, mutta silti nykyisellään valtioapupäätös johtaisi lomautuksiin ja todennäköisesti myös irtisanomisiin. Rauhanpuolustajille, joilla on toimintaa eri puolilla Suomea, valtionapu on alle 40 % järjestön rahoituksesta.

Ministeri Terho kommentoi, että koska hänen taustansa on se mikä on, eli hän on toiminut Maanpuolustuskorkeakoulussa tutkijana ja rauhanturvaajana, hän näkee rauhan hieman eri tavalla.

Rauhanjärjestön näkökulmasta katsoen hallituksella ja monilla muilla poliittisilla päättäjillämme olisikin ehkä tarvetta laajentaa kuvaansa siitä, mitä rauha on, miten siihen päästään ja miten sitä ylläpidetään.

Kuva Essi Rajamäki

Rauhanpuolustajat: Vinkkejä hallitukselle rauhantyöhön

EduskuntaRauha ”Rauhantyö on ennen kaikkea poliitikkojen ja hallitusten tehtävä, eikä sitä voida jättää kansalaisjärjestöjen tai niiden rahoituksen varaan vaan se on nimenomaan meidän työtämme joka päivä”, sanoi eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho torstaina 26. lokakuuta.

Terhon asenne kuulostaa tutulta totalitarisemmista yhteiskunnista, missä hyvä hallitus huolehtii alamaisistaan, eikä siinä tarvita kansalaisyhteiskuntaa eikä kansalaisjärjestöjä (eikä monissa maissa myöskään oppositiota) haittaamaan työskentelyä rauhan puolesta.

Hallituksen rauhantyölle osoittama arvostus näyttäytyy kuitenkin hyvin oudolla tavalla. Hallitus on päättänyt leikata vuoden 2018 budjetissa rauhantyön määrärahoja noin 39 prosentilla, vaikka Terhon mukaan kansalaisjärjestöt tekevät arvokasta työtä rauhanasiassa.

Suomen Rauhanpuolustajat on muilta osin samaa mieltä Sampo Terhon kanssa. Rauhantyö on niin tärkeä asia, että sitä ei saa jättää pelkästään kansalaisjärjestöjen varaan. Rauhantyön pitäisi olla tärkeyslistan kärkipäässä sekä demokraattisilla vaaleilla valittujen kansanedustajiemme että hallituksen toiminnassa.

Rauhanliike näkee, että kestävä rauha saavutetaan oikeudenmukaisesti toimivassa, jäseniään tasapuolisesti kohtelevassa yhteiskunnassa, jossa kansalaiset ovat yhdenvertaisia, ihmisoikeuksia kunnioitetaan ja ihmisten perustarpeet tyydytetään. Samaan rakentavaan ja inhimillistä hätää vähentävään toimintaan on mahdollisuuksien mukaan pyrittävä koko maailman mittakaavassa.

 

Rauhanpuolustajat auttaakin mielellään Juha Sipilän hallitusta ja eduskuntaa rauhantyössä mahdollisista rauhanrahaleikkauksista huolimatta. Tässä muutama neuvo:

  • Aseiden ja asetarvikkeiden myynti ihmisoikeuksia polkeviin ja sotaa käyviin maihin on laitonta. Asevienti esimerkiksi Saudi-Arabiaan ja Turkkiin ei ole rauhantyötä.
  • Hallituksen raju leikkaus kehitysapubudjettiin, jolla voitaisiin auttaa mahdollisesti pakolaisiksi ja turvapaikanhakijoiksi joutuvia heidän lähtömaissaan ja siten vähentää pakolaisten määrää, ei ole millään muotoa rauhantyötä. Lisäksi nykyisessä hallituksessa on ministereitä, joiden käsitykset turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta ja kohtelusta ovat omiaan lisäämään levottomuutta ja epävakautta yhteiskunnassa. Suomella on lakiin kirjattu velvollisuus auttaa turvaa hakevia ihmisiä.
  • Lisääntyvä köyhyys ja eriarvoisuus Suomessa ja muualla maailmassa on epävakautta lisäävä tekijä puhumattakaan siitä, että inhimillisen kärsimyksen kasvamiselle on vaikea laittaa hintalappua. Se, että yhteiskunnan heikoimmistakin jäsenistä huolehditaan, on keskeinen tekijä rauhan rakentamisessa.
  • Viime vuosina Suomen rajojen sisällä maalla, merellä ja ilmatilassa on käyty merkittävä määrä kansainvälisiä sotaharjoituksia, joista lähes kaikissa on ollut mukana sotilasliitto Nato. Vaikka nämä harjoitukset on usein naamioitu ”turvallisuutta ylläpitäviksi”, tuntuu sodankäynnin ja tappamisen harjoitteleminen sotilasliiton kanssa merkilliseltä rauhantyöltä. Suomen entinen rooli rauhanneuvotteluiden luotettuna edistäjänä on jätetty ruostumaan – lieneekö harjoitusten todellisena pyrkimyksenä saada maamme sotilasliiton jäseneksi.
  • Suomi tekee uusia huippukalliita asehankintoja, jotka soveltuvat huonosti maanpuolustukseen. Esimerkiksi JASSM-ohjusten hankkiminen herättää kysymyksiä, ketä vastaan Suomi aikoo hyökätä. Valtion varojen käyttäminen aseisiin ihmisten sijaan ei ole rauhantyötä.
  • Hallituksen toimet esimerkin näyttäjänä rasismin ja vihapuheen kitkemisessä eivät ole vakuuttaneet. Rasisminvastainen toiminta on aivan kiinteä osa rauhantyötä ja pitäisi olla korkealla hallituksenkin työlistalla.
  • Toisin kuin esimerkiksi Ruotsi, Suomi ei ollut edes mukana neuvotteluissa uudesta ydinaseet kieltävästä sopimuksesta, joka hyväksyttiin YK:ssa 7.7.2017. Siinä menetettiin tilaisuus näyttää, että Suomen valtio on mukana taistelussa ydinaseita ja niiden aiheuttamaa suunnatonta tuhoa vastaan. Vastikään Nobelin rauhanpalkinnon saanut ydinaseita vastaan toimiva ICAN-verkosto koostuu ruohonjuuritason kansalaisjärjestöistä ja yksittäisistä toimijoista – myös suomalaisista. Juuri niistä, joiden työtä hallitus sanoo arvostavansa ja joilta se on viemässä yhä lisää rahoitusta. Ydinaseiden vastaisen toiminnan tukematta jättäminen ei ole rauhantyötä.
    Kuva Rauhanliitto
     

    Artikkelia muokattu 31.10.2017: Korjattu vuoden 2018 budjettiin ehdotettu rauhantyön määrärahojen leikkaus 30 prosentista 39 prosenttiin.

 

 

Hevimiehestä rauhankasvattajaksi

Teksti Antti Kurko

Antti Rajala valittiin hiljattain Rauhankasvatusinstituutin puheenjohtajaksi. Helsingistä kotoisin oleva 38-vuotias tutkija viimeistelee tällä hetkellä väitöskirjaansa ja kouluttaa opettajia. Nuorempana Rajalaa veti puoleensa enemmän hevimetalli ja teatteri kuin kouluympäristö. Sattuma kuitenkin puuttui peliin ja vei miehen jälleen takaisin pulpettien ääreen.

Kello on hieman yli yhdeksän illalla ja istumme Antti Rajalan kanssa Helsingin Kalliossa sijaitsevassa ravintolassa. Talvi on ollut pääkaupungissa vähäluminen, ja haastateltavani on tullut paikalle polkupyörällä vaikka on vielä helmikuu. Haastatteluajaksi olemme sopineet myöhäisen ajankohdan, sillä kahden lapsen isän aikataulu on varsin tiukka.

Rajala työskentelee tällä hetkellä Opettajankoulutuslaitoksella väitöskirjansa parissa. Siinä hän tutkii sitä, millä tavalla opetusta voisi enemmän yksilöidä lapsen ja nuoren tarpeisiin, sekä sitä, miten erilaisin keinoin oppimista voisi tehdä merkityksellisemmäksi ja oppilaan omia mielenkiinnonkohteita koskettavaksi.

Pianosta sähkökitaraan

”Olin nuorena aika kriittinen koululainen. En mikään rettelöitsijä, ehkä vähän tylsistynyt. Lukiosta jäi mieleen se, että vaikka oli paljon hyviä opettajia, niin silti oppiminen oli suureksi osaksi kalvosulkeisia, joissa kopioitiin se mitä opettaja kirjoitti taululle. Ehkä näistä kokemuksista on kummunnut kiinnostus toisenlaisia oppimismenetelmiä kohtaan.”

Suurin mielenkiinto kohdistui sen sijaan musiikkiin, ja Rajala vaihtoikin yläasteelle siirtyessään musiikkiluokalle.

”Musiikki kiinnosti siihen aikaan ihan tosissaan. Soitin vielä lapsena pianoa, mutta kun rinnakkaisluokan pojat kuittailivat ettei pojat pimputa mitään pianoa, niin tilalle vaihtui sähkökitara. Sitten oli kaikkia bändihommia, soitettiin heviä ja opeteltiin Metallican kitarariffejä. Musiikin harrastaminen on nyt perheen perustamisen ja työkiireiden takia vähentynyt, mutta kyllä vieläkin tulee soiteltua kotona omaksi iloksi.”

Teatterista mukaan rauhantyöhön

Opetusala ei ole aina ollut Rajalalle selkeä päämäärä. Lukion jälkeen koulutussuunnaksi valikoitui Teknillinen korkeakoulu ja insinööriopinnot.

”Kolmen vuoden jälkeen kuitenkin alkoi tuntua siltä, että se ei ole välttämättä se oma juttu. Jätin koulun kesken ja pidin muutaman välivuoden.”

Välivuodet olivat Rajalalle muutosten aikaa, jolloin teatteri tuli vahvasti mukaan elämään.

”Silloin oli vähän hakemista siinä, mitä halusin lähteä tekemään. Aloin sitten tekemään teatteria ja näyttelinkin Kellariteatterissa sekä Teatteri Naamio ja Höyhenessä. Hain myös kerran Teatterikorkeakouluun, mutta se tie ei sitten auennut.”

Rajalan äänessä on innostunut sävy, kun hän muistelee teatteriaikojaan. Teatteri kiinnostaisi vieläkin, mutta lasten syntymän jälkeen aika ei ole enää riittänyt harrastukseen, joka vaatii hyvin intensiivistä mukanaoloa. Kerran viikossa kokoontuvassa harrastajateatterissa ei ole tarpeeksi haastetta miehelle, joka on joskus panostanut lavalla olemiseen täysillä.

Yhteiskunnallisten teemojen pariin reitti vei puolestaan teatterin kautta. Rajala alkoi ohjata esityksiä Teatteriryhmä Reipas Irmassa, joka toimi nuorille suunnatusta asuntotoiminnasta tunnetun Oranssi ry:n yhteydessä. Rajala alkoi osallistua muutenkin Oranssin toimintaan.

”Oranssi toi elämääni enemmän maailmankuvallista pohdintaa ja sain sieltä tukea omille ajatuksilleni. Maaperä kannusti myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, joka minun tapauksessani tapahtui silloin taiteen keinoin.”

Oranssissa toimiminen vei vaivihkaa Rajalan myös rauhankysymysten pariin. Reippaassa Irmassa toimi samoihin aikoihin ohjaajana Ulla Tarvainen, joka houkutteli Rajalan mukaan Rauhankouluun. Siltä tieltä ei ollut paluuta.

Uusia tuulia purjeisiin

Vuosia sitten Rajalan kävellessä kadulla sattui yllättävä kohtaaminen, joka muutti miehen elämän suunnan.

”Tapasin silloin sattumalta vanhan kaverini ja kysyin, mistä hän on tulossa. Kaverini kertoi olleensa lukemassa Opettajankoulutuslaitoksen pääsykokeisiin. Ajattelin silloin, että tuohan voisi olla siisti juttu,” Rajala muistelee yllättävää päätöstään aloittaa opettajaopinnot.

Opintojen aikana hän toimi edelleen Rauhankoulussa, ja sitä kautta hän siirtyi hiljalleen myös mukaan Rauhankasvatusinstituutin toimintaan. Pian kuitenkin syntyi esikoislapsi ja muutaman vuoden päästä toinen, jolloin aikaa vapaaehtoistyölle ei enää riittänyt yhtä paljon kuin ennen.

Nyt lapset ovat jo siinä iässä, etteivät tarvitse enää jatkuvaa huomiota, joten aikaa on riittänyt jälleen rauhantyöhön. Rajala valittiinkin viime syksynä Rauhankasvatusinstituutin puheenjohtajaksi, kun usean vuoden ajan ruorissa ollut Aarni Tuominen siirtyi hallituksen jäseneksi.

Antti Rajala vaikuttaa hyvin motivoituneelta ja innostuneelta puhuessaan yhdistyksestä. Minua kiinnostaakin se, onko hänellä jotain selkeää visiota siitä, mihin suuntaan hän haluaisi Rauhankasvatusinstituuttia viedä.

”En osaa vielä sanoa mikä se suunta on ja varmaan vasta aika tulee näyttämään sen. Oma vahvuuteni ja osaamiseni liittyy paljon siihen, mitä rauha tarkoittaa arjen koulutyössä,” Rajala pohtii ja jatkaa heti perään:

”Toki kansainvälinen viitekehys on myös tärkeä, ja lasten kohdalla onkin mietittävä, miten rauhankasvatuksessa voidaan ottaa huomioon eri ikätasot. Ukrainan kriisi voi olla kuusivuotiaalle vielä liian heviä kamaa. Mitä pienempien lasten kanssa on tekemisissä, sitä pienempiä konflikteja pitäisi käsitellä. Yläkouluun ja lukioon mentäessä keskiöön voisi nostaa jo isommat kysymykset. Tätä tukee se, että tämän vuoden yhtenä keskeisenä tavoitteena on rauhankasvatuksen opetussuunnitelman tekeminen.”

Rauhankasvatus rauhantyön perustana

Mikä sitten on rauhankasvatuksen ydinaluetta? Tämän kysymyksen Rajala itse heittää ilmoille ja innostuu pohtimaan rauhankasvatuksen olemusta ja sen suhdetta rauhantyöhön.

”Rauhankasvatus tulee hyvin lähelle ihmisoikeuskasvatusta ja esimerkiksi koulukiusaamisen vastustamista. Se on selkeästi osa arkista todellisuutta, kun taas rauhantyössä pyritään vaikuttamaan politiikkaan tässä ja nyt. Rauhankasvatuksen merkitys on siinä, että sillä voidaan luoda rauhantyölle hyvää maaperää, kun lapset ja nuoret omaksuvat ajatuksia joilla ylläpidetään rauhaa. Haluaisinkin olla enemmän mukana myös muussa rauhantyössä, koska viime kädessä rauhantyö antaa rauhankasvatukselle sen merkityksen minkä takia sitä tehdään.”

Miten luokanopettajanakin työskennellyt Rajala sitten näkee rauhankoulun merkityksen suhteessa ympäristöön ja koulumaailmaan? Onko rauhankoulun tarve muuttunut suuntaan tai toiseen näiden vuosien aikana, jona Rajala on ollut rauhankoulun toiminnassa mukana?

”Yhteiskunnallinen tilanne on eräällä tavalla murroksessa, kun seuraa Ukrainan tilannetta ja ISISiä. Etenkin ISIS on tuonut monille uskontojen ja kulttuurien välisen vastakkainasettelun sodan muodossa hyvin henkilökohtaiselle ja arkiselle tasolle. Jos sota on muuttunut, niin tulisiko myös rauhantyön muuttua sen mukana? Miten tehdä rauhantyötä houkuttavaksi nuorille?”