Avainsana-arkisto: Rauhantyö

Maisa Kuikka-Uçar ja oikeuden­mukaisuuden jano

Kuva Pekka Turunen

Tätä nykyä Suomen Turussa vaikuttava perheenäiti-merimies-telakkatyöntekijä Maisa Kuikka-Uçar muistetaan yhtenä Rauhanpuolustajien kantavista voimista 2000-luvun alussa. Kuikka-Uçar aloitti työskentelemisen järjestön Helsingin-toimistolla vuonna 2001, mutta maailmanparantaminen eri muodoissaan on kiinnostanut häntä nuoruudesta asti.

”Muistan jo opiskeluaikoinani keränneeni nimiä bangladeshiläisen pakolaisen auttamiseksi. Toivoimme, että häntä ei karkotettaisi. Nykytermein puhuttaisiin turvapaikanhakijasta. Toimitin kerätyt nimet ministeri Jan-Erik Enestamille. Pakolaista piiloteltiin viranomaisilta tuttavapiirissäni, koska karkoituksen myötä häntä olisi odottanut kuolemantuomio Bangladeshissä. Minulla on aina ollut jonkinasteinen oikeudenmukaisuuden jano”, Maisa Kuikka-Uçar kertoo.

Kuikka-Uçar opiskeli diakoni-sosiaaliohjaajaksi Järvenpäässä ja tutustui samalla Reiluun kauppaan. ”Pidin silloin kehitysmaakaupan sivuliikettä opiskelun ruokatauoilla Seurakuntaopiston aulassa kerran viikossa. Minulle Reilu kauppa ja kehitysmaakauppa olivat jo tuolloin tärkeitä. Olen aina ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä toiminnasta, ja pikkuhiljaa huomasin ajautuneeni Rauhanpuolustajien palkkalistoille.” Ennen Rauhanpuolustajia Kuikka-Ucar työskenteli Helsingin työttömät ry:ssä ja asunnottomien järjestössä.

TÖIHIN RAUHANPUOLUSTAJIIN

Kiinnostus maailmantalouteen vei Maisa Kuikka-Uçarin naisten talouspiiriin, jossa hän tutustui tätä nykyä Into Kustannuksen toimitusjohtajana toimivaan Jaana Airaksiseen. Airaksinen taas oli 1990-luvun lopulla tehnyt töitä Rauhanpuolustajille. ”Kuuluin naisten Talousavain-ryhmään, joka oli koostunut vapaaehtoisista. Kokoonnuimme puhumaan maailman talousasioista. Joku meistä valmisteli jonkin aiheen, sitten keskustelimme. Pohdimme maailman taloutta ja sen vaikutusta meihin. Lähestymistapamme oli humaani. Mietimme, mitä voisimme tehdä toisin. Pohdimme myös maailmantalouden nurinkurisia ilmiöitä tai vaikkapa mitä on kapitalismi.”

Jaana Airaksisen kautta Kuikka-Uçarille avautui mahdollisuus päästä töihin Rauhapuolustajiin. ”Toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro etsi tekijää Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa -projektiin vuonna 2001. Olin aikaisemmin tehnyt järjestölehtiä asunnottomien yhdistyksessä ja ajattelin, että pystyisin tekemään toimitustyötä. Réfugiésiin oli saatu rahoitusta opetusministeriöstä, ja työnkuvanani oli toimittaa kirja ja cd-levy Suomeen saapuneista pakolaisista, heidän tarinoistaan ja musiikistaan.”

Mikko Saarela esiintyi vuonna 2004 Rauhanpuolustajien Helsingin-toimiston pihalla järjestetyssä pihakirppistapatumassa.

Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa toteutettiin yhteistyössä Maailman musiikin keskuksen kanssa. Teemu Matinpuron ja Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi projektin työryhmään kuului tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela (s. 1958). Saarela muistetaan Eppu Normaalin ja Freud Marx Engels & Jungin basistina ja terävä-älyisenä sanoittajana, mutta 2000-luvun alussa laaja-alaisesti musiikkia tuntenut Saarela toimi Maailman musiikin keskuksen tuottajana.

”Levyn kappaleet äänitettiin Maailman musiikin keskuksen studiolla. Mikko Saarelalla oli kontakteja pakolaistaustaisiin muusikoihin. Matinpuro oli tehnyt pohjasuunnitelman siitä, keitä oli tulossa mukaan. Lähdin liikkeelle hyvin karkean rungon kanssa. Muistan lämpimästi, kun istuimme ensimmäisissä palavereissa Maailman musiikin keskuksen pienessä ja sokkeloisessa toimistossa pahvilaatikoiden keskellä.”

KESKEISTÄ ON RAUHANKASVATUS

Silmiä avaavan Réfugiés-projektin jälkeen Maisa Kuikka-Uçar jatkoi rauhantyötä. Hänestä tuli Rauhanpuolustajien Helsingissä sijaitsevan toimiston kokopäivätoiminen työntekijä. ”Projekteja löytyi lisää, toimitin muun muassa Solidaarisuuskalenteria ja Rauhan Puolesta -lehteä. Lisäksi toimenkuvaani kuului vastata Rauhanpuolustajien yhteistyöstä Työpaikkojen rauhantoimikunnan kanssa.”

Kuikka-Uçar täsmentää työn Rauhanpuolustajissa vaikuttaneen hänen ajatteluunsa monella eri tasolla. Yksi näistä on Työpaikkojen rauhantoimikunnan toiminta ja siihen liittyvä Ay-väen rauhanpäivät. ”On ainutlaatuista, että rauhanjärjestö tekee yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa rauhantyön saralla. En ollut aikaisemmin kuullut tällaisesta. Toivon, että tämä yhteistyön muoto jatkuisi. On hienoa, että Ay-väen rauhanpäivillä on vielä mukana ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet luomassa yhteyksiä ay-liikkeen ja rauhanliikkeen välillä. Se on mielestäni tärkeää.”

Rauhanpuolustajien kesäkiertueella vuonna 2006 pysähdyttiin Parolannummella. Mukana oli kolumbialainen klovni Edilberto Monje Méndez eli Ludi.

Rauhantyö ei voi olla pelkästään perinteiden vaalimista ja menneiden muistelemista. On mentävä eteenpäin ja luotava katse pitkälle tulevaisuuteen. Kahden lapsen äitinä rauhankasvatus on noussut Maisa Kuikka-Uçarille entistä tärkeämpään rooliin. ”Monet asiat Rauhanpuolustajien arvomaailmassa ovat lähellä omaa ajatteluani. En tarkoita pelkästään hävittäjähankintojen kritisoimista vaan myös ilmastokysymyksiä, sodan ja rauhan kysymyksiä, konfliktien ennaltaehkäisyä ja rauhankasvatusta. Viimeksi mainittu on minulle hyvin läheinen. Opin ja kuulen mielelläni rauhankasvatuksesta ja haluaisin välittää siitä jotain omillekin lapsilleni.”

Mitkä sitten voisivat olla konkreettisia keinoja keskustella lasten kanssa sotaan ja rauhaan liittyvistä vaikeista ja monimutkaisista kysymyksistä? ”Olen puhunut lasten kanssa sodasta. He kyselevät minulta siitä paljon. Seitsemän vuotta täyttävä tyttäreni pelkää sotaa. Lapseni ovat olleet mukana Rauhanpuolustajien tapaamisissa ja mielenosoituksissa. Haluan, että he tietävät, että on olemassa ihmisiä, joille rauhantyö on elämäntapa. Olen myös sanonut heille, että en halua minnekään sotaa ja että kaikilla pitäisi olla ruokaa. Kotikasvatusta tukee lasten ihana päiväkoti Peikonpesä, jonka yhtenä ohjenuorana on kestävä kehitys. Sateenkaari Koto ry:n Peikonpesässä lapsia on ohjeistettu muun muassa vedenkulutuksesta ja ruoan tuotannon vaiheista, on kasvatettu ja hoidettu kompostimatoja sekä vältetty ruokahävikkiä. Kaikki tämä helpottaa kotona tapahtuvaa asioiden opettelua, kuten esimerkiksi jätteiden lajittelua.”

”Sodasta puhuminen on minulle vaikeaa, jos pitää puhua vaikkapa ampumisesta. Pojallani on ollut joitain leikkejä, joissa ammutaan. En haluaisi kuitenkaan tehdä ampumisleikistä täysin kiellettyä asiaa, jota on kiva tehdä sen takia että se on kiellettyä. En halua toimia näin kiroilunkaan kanssa. Yritän edetä neutraalisti mutta kuitenkin keskustelevasti. Haluan korostaa lapsilleni, että toisten elämää, olipa kyse sitten ihmisistä, kasveista tai ympäristöstä yleensä, ei saa tuhota.”

KAKSI TÄRKEÄÄ KÄÄNNETTÄ

1990-luvulla Kuikka-Uçar teki vapaaehtoistöitä Reilun kaupan Estelle-laivalla, joka muun muassa kuljetti Suomesta kerättyä tavaraa Afrikkaan ja toi meille sieltä myytäväksi Reilun kaupan tuotteita. Myös Rauhanpuolustajat oli mukana Estellen toiminnassa, ja alus toimi Uudenkaupungin Rauhanpuolustajien kummilaivana. Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi Estellen pursimies Veli-Matti ”Wellu” Koivisto oli aktiivi Rauhanpuolustajissa.

Merenkulku ja laivat vetivät Kuikka-Uçaria siinä määrin puoleensa, että hän päätti kouluttautua merimieheksi. ”Halusin kansimiehen pätevyyden Estelle-laivaa silmällä pitäen. Lähdin Puluista ja menin Rauman Merenkulkualan oppilaitokseen. Innostuin merenkulusta niin paljon, että luin itseni vahtiperämieheksi. Pääsin myös rahtilaivalle töihin.”

”Elämässäni on ollut kaksi tärkeää ja rikastavaa käännettä, jotka ovat tulleet ja kasvaneet sisälleni. Ensimmäinen oli Estelle-laiva ja sen ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Mahdottomasta tehtiin mahdollista, romusta varustettiin laiva, jolla purjehdittiin Reilun kaupan nimissä. Ilman suuria taloudellisia panoksia, solidaarisuus ja unelma paremmasta maailmasta kantavina ajatuksina. Toinen merkittävä asia oli Rauhanpuolustajat. Koin, että löysin toisen paikan, jossa oli hyvä toimia ja oppia lisää maailmasta ja siinä elämisestä. Molemmista on jäänyt elämääni paljon ystäviä, yhteyksiä ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itselle tärkeään ryhmään.”

Tätä nykyä Kuikka-Uçar työskentelee Turun telakalla, mutta on myös mukana Rauhanpuolustajissa vapaaehtoispohjalta. ”Pulu-vuosista sain paljon uusia avauksia maailman hahmottamiseen ja tiedonhakemiseen. Pidän järjestön tiedotusta ja julkaisutoimintaa luotettavana. Rauhanpuolustajat on minulle asiantuntija. Luen aktiivisesti Rauhan Puolesta -lehteä ja olen jonkin verran mukana Turun Rauhanpuolustajien toiminnassa. Osallistun mielelläni myös rauhantapahtumiin.”

Teksti Timo Kalevi Forss

PAKOLAISTEN ÄÄNIÄ

Maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita oli Suomessa 2000-luvun alussa paljon vähemmän kuin nykyään, eivätkä globalisaation vaikutukset näkyneet lintukodossamme yhtä selvästi kuin tänä päivänä. ”Jouduimme etsimään ihmisiä. Pakolaistaustaisia ihmisiä oli toki Suomessa jo tuolloin, mutta sellaisia, jolla olisi musiikkitaustaa, olikin hankalampi löytää. Saimme kuitenkin mukaan yhdeksän esiintyjää. Projektia tehtäessä oli monta mutkaa matkassa. Välillä tuli ongelmia, kun ennalta mukaan lupautunut muusikko ei päässytkään osallistumaan projektiin. Jouduimme vaihtamaan soittajia toisiin lennosta. Tämä vaikutti koko paletin kasaamiseen kokonaisuutena. Kävi myöskin niin, että sama henkilö ei pystynyt tarjoamaan sekä tarinaa että musiikkia. Haimme siis osaan tarinoista eri henkilöltä tarinan ja musiikin.”

Mukaan saatiin maahanmuuttajien tarinoita ja lauluja seitsemästä eri maasta, joita olivat Irakin Kurdistan, Palestiina, Bolivia, Kongo, Vietnam, Afganistan ja Somalia. Lisäksi pakolaiskäsitettä laajensivat kolttasaamelaisen ja Karjalan evakon kertomukset. ”Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat mukavia ja kiinnostavia. Kävin muutaman ihmisen kodissa haastattelemassa heitä. Somaliasta lähtöisin oleva Zahra Abdulla kertoi tarinansa. Hän oli jo tuolloin mukana kunnallispolitiikassa. Vietnamilaistaustaisen Jimmyn kappale oli melankolinen iskelmä. Hänen tarinansa oli minulle mieleenpainuvin. Jimmy oli saapunut Suomeen venepakolaisena. Hän työskenteli tuolloin Kulttuurikeskus Caisassa, jossa haastattelukin tehtiin. Jimmy oli tosi sympaattinen kaveri.”

”Evakkotarinan saimme Martti Olkinuoralta, joka asui Helsingin Töölössä. Kävin hänen kotonaan tekemässä haastattelun. Evakkolaulun taas saimme Martta Kähmiltä. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin jo kuollut. Kyse oli vanhasta karjalaisesta laulutyylistä. Se esitettiin ilman säestystä. Martta Kähmin löysimme Maailman musiikin keskuksessa äänityksestä vastanneen Jukka Viirin avulla.”

Suomeen asettuneita

Suomen alueella asuvista alkuperäiskansoista pienin on kolttasaamelaiset. Heidän uhanalaista kieltään koltansaamea puhuu enää muutama sata ihmistä. ”Kolttasaamelainen Jaakko Gauriloff oli mukana levyllä suomenkielisellä kappaleella ’Miksi näin on?’. Hän oli melkoinen persoona. Tapasimme hotellihuoneessa. Hän kertoi kolttien tarinan ja puhui myös koltan kielen asemasta Suomessa.”

Vuonna 1939 syntynyt Gauriloff kertoo Réfugiés-kirjassa, miten ja miksi hän joutui jättämään kotinsa:

“Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheemme joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana saimme kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1944 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650−700 kolttasaamelaista.

Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki-Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.

Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.”

Haasteltavien taustat olivat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli asuminen Suomessa. ”Mukana ei ollut hiljattain Suomeen tulleita. Kaikki olivat ehtineet jollain lailla asettua tähän yhteiskuntaan. Aika monella oli myös töitä. He eivät olleet mitään ammattimuusikoita, vaan ihmisiä joilla oli kiinnostava tarina ja musiikillista taustaa. Minä haastattelin ihmiset ja kirjoitin tekstit. Mikko oli jonkinasteinen tuottaja, tosin hän ei juurikaan asettanut ehtoja. Biisivalinnat tulivat artisteilta itseltään.”

Yhteistyöstä Mikko Saarelan kanssa Kuikka-Uçarilla on vain hyvää sanottavaa. ”Hän oli lempeä ja lupsakka. Hän ei asettanut projektille tahtia tai määräillyt, vaan toimi hyvin rauhallisesti. Ilmapiiri oli rento ja Mikon kanssa oli hyvä tehdä yhteistyötä.”

Yksi Réfugiésin tarinan kertojista on kongolainen Esther Leander. Hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 1999. Hän esittää levyllä perinteisen kongolaisen laulun ”Malaika”. Leander on taistellut itsensä ja lastensa puolesta, jotta he pääsivät osallistumaan suomalaiseen arkeen. Hänen kotoutumisensa Suomeen onkin menestystarina. Leander luki itsensä kauppatieteiden maisteriksi ja toimii tätä nykyä projektipäällikkönä Hämeenlinnassa. Lähtökohdat olivat kuitenkin rankat.

Esther Leander kertoo kirjassa:

“Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehille mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet vaitonaisia.

Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.

Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän oli joutunut vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.”

Teksti Timo Kalevi Forss

Rauhantekijä Anni Lahtinen: Etsitään ratkaisuja yhdessä

Sadankomitean pääsihteeri Anni Lahtinen näkee huolestuttavan maailmantilanteen keskellä positiivistakin. Nuoret nousevat yhä rohkeammin korjaamaan epäkohtia ja haastavat nekin, joilla levy on jäänyt pyörimään vanhoilla urilla.

 

Anni Lahtinen elää jännittäviä aikoja: hän odottaa ensimmäistä lastaan ja jättää vuodenvaihteessa työnsä keskittyäkseen tulokkaaseen. Uuden ajan kynnyksellä on hyvä kohta silmäillä tähän asti elettyä.

Lahtinen, 35, paluumuutti jokin aika sitten Espoon Kauklahteen, josta hän on kotoisin. Väliin mahtuu seitsemän opiskeluvuotta Rovaniemellä ja jokunen vuosi Helsingissä. Jostain syystä ihmiset usein luulevat hänen olevan lähtöisin pääkaupunkiseutua kauempaa – ehkä Rovaniemeltä tarttui mukaan muutakin kuin yhteiskuntatieteiden maisterin paperit ja arvokasta elämänkokemusta.

Anni Lahtisen lapsuudenperhe koostui vanhemmista ja kahdesta isosiskosta. Vanhemmat olivat yhteiskunnallisesti aktiivisia ja kodin ilmapiiri keskusteleva. Pikku-Annia on kuljetettu 80-luvun puolivälissä muun muassa ydinaseiden vastaisissa mielenosoituksissa ja rauhanmarsseilla, sillä hänen isänsä on ollut Sadankomitean jäsen opiskeluajoistaan 60–70-luvulta lähtien.

Yhteiskunnalliset asiat alkoivat kiehtoa myös perheen kuopusta.

“Yläasteella kansainvälinen politiikka herätti mielenkiintoni ja YK vaikutti upealta järjestöltä. Lukiossa kaveripiirin mukana kehittyi kiinnostus rauhantoimintaan, ja liityin Sadankomiteaan lukion jälkeen, sehän oli isäni vuoksi rauhanjärjestöistä minulle tutuin.”

Lahtinen opiskeli ylioppilaaksi päästyään vuoden Työväen Akatemiassa kansainvälisellä linjalla. Tuolloin 2000-luvun alussa oli Suomessakin suuria Irakin sodan vastaisia mielenosoituksia, jotka omalta osaltaan saivat hänen katseensa suuntautumaan rauhan- ja konfliktintutkimukseen. Lahtinen hakeutui opiskelemaan alaa, koska suomalainen rauhanliike ja rauhankysymykset tuntuivat tärkeiltä.

KANSAINVÄLISYYTTÄ

Parikymppisenä Anni Lahtinen aloitti Lapin yliopistossa kansainvälisten suhteiden opinnot. Rovaniemellä ei kuitenkaan ollut paikallista rauhantoimintaa, ja Lahtinen käytti opiskelusta yli jäävän tarmonsa opiskelijapolitiikkaan. Hän oli mukana ainejärjestössä, ylioppilaskunnassa ja demariopiskelijoissa ja viihtyi pohjoisessa hyvin. Pikkuhiljaa tutut opiskelukaverit kuitenkin muuttivat muualle eikä Lahtisella ollut muita kontakteja Rovaniemellä. Vuonna 2011 Lahtinenkin suuntasi taas kohti etelää, kun hänestä tuli SONKin eli demariopiskelijoiden valtakunnallisen opiskelijajärjestön pääsihteeri.

Lahtinen nauraa hersyvään tapaansa kertoessaan, että oli lukiossa sanonut, ettei poistu pääkaupunkiseudulta kuin ulkomaille ja päätyikin sitten Rovaniemelle. Hän pitää vuosia pohjoisessa arvokkaina, koska ne avasivat hänelle Suomea laajemminkin.

Kansainvälisyyskasvatusta käytännössä Anni Lahtinen sai opiskelijavaihdossa Arizonan yliopistossa Yhdysvalloissa ja Nepalissa, jossa vietti lyhyempiä pätkiä gradunsa aineistoa kerätessään.

“Kansainvälisyys ja työskentely ulkomailla on kiinnostanut, mutta elämäntilanteet vaihtelevat, ja isot muutokset tarvitsevat onnistuakseen oikean ajoituksen. Kansainväliset työt eivät ole osuneet kohdalle oikeaan aikaan.”

Nepalista muodostui Lahtiselle läheltä piti -tilanne, sillä häntä houkutteli sinne töihin Riikka Jalonen, joka on nykyään Rauhankasvatusinstituutin toiminnanjohtaja.

Väliin tuli kuitenkin Sadankomitean pääsihteerin paikka, joka vapautui kesällä 2014 Eekku Aromaan siirtyessä muihin töihin. Lahtista houkuteltiin hakemaan pääsihteeriyttä. Hän aloitti työt keskellä kuuminta konfliktikesää: päälle puskivat keväällä alkanut Ukrainan sota ja jälleen kerran kiivastuneet Gazan pommitukset.

 

TAITEILUA KRITIIKIN KESKELLÄ

Anni Lahtinen, jolla oli jo vankka kokemus pääsihteerin työstä suunnilleen samankokoisessa järjestössä ja joka muutenkin hallitsi työn hallinnollisen puolen, koki kuitenkin jonkinlaisen yllätyksen.

“Vaikka olin ollut Sadankomitean hallituksessa ja myös sen varapuheenjohtaja, niin silti asiat, joiden kanssa päivittäin olin tekemisissä, yllättivät. Alkuinnostuksen jälkeen tuntui raskaalta juuri Gazan pommitusten ja Ukrainan konfliktin vuoksi.”

Ukrainan sota havahdutti tavalliset suomalaiset kyselemään kriittisesti rauhanliikkeen merkityksestä ja yllytti lisäksi rauhanjärjestöjä karsastavat lähettelemään niille vilkkaasti ei aina niin rakentavia kommenttejaan.

“Alettiin huutaa rauhanliikkeen perään ja että mitä me nyt tehdään. Otin sen silloin liian henkilökohtaisesti. Aloin vaatia itseltäni liikaa, enkä oikein osannut vielä käsitellä noita asioita. Kaikkeen olisi pitänyt olla vastauksia.”

Lahtinen alkoi itsekin kyseenalaistaa sitä, mitä rauhanliike oikein voi ja pystyy tekemään. Nyt hän osaa jo suhtautua eri tavalla.

“Silloin oli kuitenkin raskasta ja tuli avuton olo. Mietin, voiko ääneen edes sanoa, että eihän me rauhanjärjestössä voida ratkaista jotain Ukrainan konfliktia. Tuntui, että sanoo mitä tahansa, niin aina se väännetään väärin. Varsinkin Ukrainan konflikti, jossa osapuolena on Venäjä, oli vaikea paikka.”

“Rauhanliike olemme me kaikki. Rakentava kritiikki järjestöille on tervetullutta, mutta palautteen antajan on hyvä myös katsoa peiliin ja miettiä, mitä itse tekee rauhan puolesta.”

Lahtinen oli tehnyt kandin työnsä Sadankomitean rauhankäsityksestä, ja samalla tulivat selville entiset suhteet Rauhanpuolustajiin ja Rauhanliittoon sekä rauhanliikkeellä oleva vahva poliittinen leima ja sen tuottama raskas taakka. Tuntui väärältä, että vielä vuonna 2014 ihmiset puhuivat rauhanjärjestöistä syyttävään sävyyn.

“Ehkä heiltä puuttui ymmärrys muutoksesta, siitä että enää ei eletä 60- ja 70-lukuja. Vähän väliä joutui selittelemään kantoja Venäjään.”

Rauhanliikkeen syyttäminen ilmeisesti periytyy vahvasti, koska syyttäjissä ei ole pelkästään vanhoja ihmisiä.

“Jostain tulee kaikuja vanhasta, koska nuorillakin käsitykset rauhanliikkeestä ja -järjestöistä saattavat olla tosi vanhentuneita ja värittyneitä.”

Mutta myös täysin päinvastaista näkee.

“On ihanaa kun on nuoria ihmisiä, jotka toteavat vain, että eivätkö kaikki kannata rauhaa!”, Lahtinen nauraa. “He tosin luulevat myös, että meidän työ on kauhean helppoa kun kaikkihan tykkää rauhasta!”

RAUHANTYÖN ARVOSTUS MURROKSESSA

Nyt, neljä ja puoli vuotta myöhemmin, Anni Lahtinen toteaa, että on työssä tullut saavutuksiakin, joista voi iloita.
Mutta helppoa se ei ole ollut.

“On Ukrainan sota, levoton Lähi-itä, Suomessa tehdään kovaa politiikkaa ja on tapahtunut käänne vahvaan sotilaalliseen varustautumiseen ja militarismin kasvuun.”

Koettu maailmantuska sai Lahtisen aluksi epäilemään, jaksaako hän tätä työtä. Mutta onneksi Sadankomitean toimitilat sijaitsevat Rauhanasemalla Helsingin Itä-Pasilassa, jossa on myös muun muassa Rauhanliitto ja sen toiminnanjohtaja Laura Lodenius.

“Laura on alusta asti ollut vahva tuki ja turva. Hän sanoi, että ei tämä aina ole tämmöistä, älä Anni murehdi, on erilaisia aikoja. Lauralla on rauhoittava tapa toimia ja vastaus kaikkeen.”

Konfliktit ja kriisit ovat synnyttäneet myös vastavoimaa, ja Lahtinen on oppinut ohjaamaan tekoja rauhanliikkeeltä vaativien arvostelijoiden katsetta toiseen suuntaan.

“Se lähti siitä kun kysyttiin, missä rauhanliike on ja miksi ette tee mitään. Aloin vastauksissani kääntää asiaa enemmän siihen suuntaan, että rauhanliike olemme me kaikki eivätkä mitkään yksittäiset järjestöt tai työntekijät. Se on kansanliike, ja kysymyksen esittäjän pitää itsekin katsoa peiliin ja miettiä, mitä tekee rauhan eteen. Siitä on poikinut yhteiskunnallinen keskustelu rauhantyön merkityksestä. Nyt tuntuu, että rauhasta puhutaan positiiviseen sävyyn, rauhantyötä sanana käytetään eri tavalla. Jopa CMI [Martti Ahtisaaren perustama rauhanvälitysjärjestö], joka jossain vaiheessa teki pesäeroa rauhanliikkeeseen, tuo nyt rauhantyötä esiin. Muutos näkyy retoriikassa, ja myös näkyvyyttä on tullut enemmän. Rauhansymboleitakin on esillä enemmän ja eri tavalla yleisessä positiivisessa merkityksessä.”

NUORIA RAUHANLÄHETTILÄITÄ

Positiivisuutta Lahtinen näkee myös nuorissa.
“Uutisoidaan, että nuoret ovat konservatiivisia, mutta itse olen huomannut että nuoret ovat huolestuneita samoista kysymyksistä kuin me, vaikkapa eriarvoisuuden kasvusta ja ilmastonmuutoksesta. He näkevät todelliset turvallisuusuhat ja katsovat tulevaisuuteen siinä missä tuntuu, että poliitikot ja media ovat edelleen jumittuneet siihen perinteiseen turvallisuuskäsitykseen ja näkevät joka puolella sodan uhkaa ja Venäjän uhkaa. Nuoret osaavat tarkastella asioita eri vinkkelistä. Harmittaa, kun nuorista puhutaan, että he ovat passiivisia ja että heitä ei kiinnosta, koska eihän se pidä paikkaansa. Heillä on erilaiset toimintamuodot ja eri tavat puhua asioista. On haaste rauhanjärjestöille pystyä vastaamaan heille.”

Sadankomitean yksi vastaus on rauhanlähettiläskoulutus, joka järjestettiin kolmannen kerran tänä vuonna. Vuoden kestävässä koulutuksessa perehdytään rauhankysymyksiin ja erilaisiin rauhantyön muotoihin.

“Sotaan ja rauhaan liittyvät aiheet ovat monesti vaikeita, on vaikkapa turvallisuuspolitiikkaa tai maanpuolustusta, tai aiheista on tehty hankalia. On vaikea saada vapaaehtoisia mukaan tapahtumiin kun pelätään, että siellä ständillä joku tulee haastamaan kysymyksillä, joihin ei osaa vastata. Huomasimme että meidän pitää kouluttaa ihmisiä näistä asioista. Niiden nuorten määrä, jotka haluavat mukaan, on valtavasti kasvanut. Koulutuksessa keskitytään aseidenriisuntakysymyksiin ja kansainvälisiin aseidenriisuntakampanjoihin, puhutaan kestävästä rauhasta ja turvallisuudesta ja siitä, miten ne käsitetään laajemmin. Toivomme, että nuoret näkevät rauhantyön koko kirjon ja monimuotoisuuden ja sen mitä voi tehdä. Että nuori löytäisi oman tavan tehdä rauhantyötä.”

Sadankomiteaan valittiin syksyllä uusi hallitus, ja siellä on nyt kaksi uutta rauhanlähettiläskoulutuksen käynyttä kahden aiemman hallituksessa jatkavan rauhanlähettilään lisäksi. Osa koulutukseen osallistuneista löytää sieltä oppia uralle, jotkut käyvät sen opintoja silmällä pitäen, jotkut ovat löytäneet sieltä muitakin järjestöjä joissa toimia.

“Osanottajia on tietoisesti tavoiteltu eri puolilta Suomea eikä vain isoista kaupungeista, ja eri aloilta: on metsäinsinööriä, terveydenhoitajaa, tanssikoreografia ja yhteiskuntatieteilijää. Viimeksi saimme liki sata hakemusta ja koulutimme hakijoista 35.”

EI LUOVUTETA UHKAKUVIEN EDESSÄ

Anni Lahtinen kertoo jäävänsä hyvillä mielin äitiyslomalle, vaikka maailma on täynnä uhkia.

“Olen monta vuotta tehnyt täysillä hommia. Nyt olen saanut elämän asettumaan ja on aikaa perheelle. Olen tehnyt rohkeita valintoja, ja olen aloittamassa uutta elämää yksin vauvan kanssa. Nyt on oikea hetki sille.”

Ilmastonmuutos ja muut kauhukuvat tietenkin huolettavat, mutta Lahtinen on todennut, että ei elämästä tule mitään, jos alkaa kaikkea pelätä.

“Ihan perushyvä arki on tärkeää. En halua jättää asioita tekemättä kauhukuvien takia. Itselläni on aina ollut jonkinlainen perusluottamus elämään, ehkä sekin tulee kotoa lapsuudenperheestä, on usko siihen että kaikki järjestyy ja uskaltaa tehdä erilaisia asioita. Sen pitäisi riittää, kun tekee niin kuin oikeaksi ja hyväksi näkee.”

Lahtisen asenne heijastuu myös työhön.

“Sitä kai rauhantyökin on, että etsitään vaihtoehtoja ja positiivisia ratkaisuja, toisin kuin nykypolitiikka, joka tuntuu olevan pahaan varautumista ja uhkakuvien ääreen käpertymistä.”

Sadankomitea jää hyviin käsiin Lahtisen äitiysloman ajaksi. Nykyinen järjestökoordinaattori Minna Vähäsalo toimii pääsihteerin sijaisena, ja Sadankomitean hallituksessa on uusia aktiivisia jäseniä. Johanna Kelhu valittiin puheenjohtajaksi ja varapuheenjohtaja on Nora Luoma.

“Ei ole kovin paljon paikkoja, joissa nuoret naiset pääsisivät puhumaan esimerkiksi turvallisuuspolitiikasta. On hienoa että Sadankomiteassa naiset ovat vahvasti esillä.”

Suurin turvallisuusuhka maailmalle on tällä hetkellä ilmastonmuutos, joka on haaste myös rauhanliikkeelle. Rauhanjärjestöt ja -aktiivit toimivat yhdessä esimerkiksi Hävittäjämiljardit hyötykäyttöön -kampanjassa, joka kyseenalaistaa miljardien syytämisen tuhoaseiden ostamiseen sen sijaan, että ihmisten auttamiseen ja hyvinvointiin satsattaisiin.

“Kun rahaa kerran käytetään turvallisuuden ylläpitämiseen, olisi paljon perustellumpaa käyttää sitä ilmastonmuutoksen torjuntaan kuin varautua sotiin asein. Suomessa sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen tuntuu löytyvän rahaa, koska on pakko. Miksi ilmastonmuutokseen varautumista ei nähdä pakkona?”

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki

 

 

TUL on jo satavuotias mutta yhä virkeä

Työväen Urheiluliitto täyttää 100 vuotta. Se perustettiin 56 työläisurheiluseuran voimin 26.1.1919 Koiton talolla Helsingissä. Juhlavuonna järjestetään lukuisia tapahtumia, joissa on esillä myös rauhantyö.

 

TUL on ollut koko historiansa ajan voimakas yhteiskunnallinen vaikuttaja ja osa työväenliikettä. Sen perustamiseen vuonna 1919 johti välittömästi kansalaissodan jälkeen työläisurheiluseurojen erottaminen porvarillisesta Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitosta. Ehkä ero olisi tullut ilman kansalaissotaakin, sillä työläisurheiluseurat kuten Helsingin Jyry olivat tehneet aloitteen TUL:n perustamisesta jo aiemmin. TUL on ollut osa kansainvälistä työläisurheiluliikettä, joka järjesti 1920- ja 1930-luvuilla omat työläisolympiakisansa. 1930-luvun alussa työväenjärjestöt joutuivat vaikeuksiin eduskunnan säätämien kommunistilakien takia. Punaiset liput kiellettiin ja työläisjärjestöjä lakkautettiin.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialistiset maat tulivat mukaan kansainväliseen olympialiikkeeseen ja kansainväliseen urheiluelämään. Myös TUL teki porvarillisen SVUL:n ja sen lajiliittojen kanssa yhteistyösopimuksia, jotka aika ajoin toimivat paremmin tai huonommin riippuen maan poliittisesta tilanteesta. Ehkä tunnetuin työläisurheilijan syrjintätapaus oli nyrkkeilijä Olli Mäen olympiaedustuksen estäminen vuonna 1960. Tästä kertoi vuonna 2016 valmistunut kansainvälisesti palkittu elokuva Hymyilevä mies.

URHEILULLA VOIDAAN VAIKUTTAA

TUL on ollut työväenliikkeen yhteinen lapsi- ja nuorisojärjestö, jolla on ollut merkittävä kasvatuksellinen rooli. Toisaalta työläisurheiluseurat toimivat kaupungeissa lähinnä työläiskaupunginosissa ja maaseudulla työväentalojen ilmapiirissä. Kasvu osaksi työväenliikettä tapahtui luontevasti työväen yhteiskunnallisen toiminnan osana ja osana muuta työväenkulttuuria.

Nykyään urheilu on lähinnä vain juhlapuheissa osa kansainvälistä rauhanliikettä. Käytännössä kansainvälinen urheilu on kehittynyt läpikaupallistuneeksi viihdeteollisuudeksi, jossa erilaiset kielteiset ilmiöt, kuten doping, korruptio, vedonlyönti ja rikollinen rahanpesu ovat arkipäivää.

Huippu-urheilua ja sen tapahtumia mitataan lähinnä rahalla; niin ja niin monen miljoonan dollarin turnaus jne. Perinteinen urheilu yritetään alistaa rahantekokoneeksi.

Kansainvälisessä urheilussa ja sen huipputapahtumissa on ollut aika ajoin joitakin kansainväliseen ja kansalliseen politiikkaan liittyviä merkittäviä piirteitä. Klassinen esimerkki tästä oli Meksikon olympiakisoissa 1968 afroamerikkalaisten pikajuoksijoiden mielenosoitus 200 metrin palkintojenjaossa. Tommie Smith (kultaa) ja John Carlos (pronssia) nousivat palkintopallille paljain jaloin (viittaus afroamerikkalaisten köyhyyteen), heillä oli rinnassaan ihmisoikeuspinssi, ja USA:n kansallislaulun aikana he nostivat mustiin hansikoidut kätensä ihmisoikeustaistelijoiden tervehdykseen. Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) karkoitti urheilijat kisoista ja myös autralialaisen Peter Mailerin (hopeaa), joka tuki mielenosoitusta kantamalla rinnassaan ihmisoikeuspinssiä.

Kansainvälisellä urheilulla ja kulttuurilla oli Etelä-Afrikan apartheid-politiikan murtamisessa suuri merkitys. Urheilun vaikutukset kansainväliseen tai kansalliseen politiikkaan ovat vahvasti kulttuuri- ja historiasidonnaisia. Syksy Räsänen kuvaa kirjassaan Israelin apartheid Israelin toimintaa eteläafrikkalaista apartheidia pahemmaksi. Aika paljon pitää vettä virrata Vantaassa ja muuallakin, ennen kuin kansainväliset urheilujärjestöt ja KOK olisivat valmiit sulkemaan Israelin kansainvälisen urheilun ulkopuolelle, vaikka Israelin toiminta saa YK:ssa lähes yksimielisen tuomion. Urheilulla ja kulttuurilla olisi kuitenkin merkitystä, jos esimerkiksi Israelin urheilujärjestöillä ei olisi enää oikeutta osallistua Euroopan mestaruuskisoihin tai Euroviisuihin, puhumattakaan koko kansainväliseen urheiluliikkeeseen, kuten aikanaan Etelä-Afrikan kanssa oli asianlaita.

RAUHANTYÖTÄ ESIIN

Työväen Urheiluliitto on halunnut nostaa esille rauhantyön 100-vuotisjuhliensa yhteydessä. TUL:n ohjelmissa on voimakkaasti esillä tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Liikunta ja urheilu ovat luonnollisesti liiton toimintapolitiikan ydintä, mutta samalla se haluaa liittää tämän toiminnan yhteiskunnallisiin kehyksiin. Esimerkiksi tavoite maksuttomista liikuntapalveluista lapsille ja nuorille edellyttää yhteiskunnan varojen suuntaamista uudella tavalla ja uudessa mittakaavassa liikunnan kansalaistoimintaan sekä maamme koulutuspolitiikkaan.

Syksyllä julkaistun hallitusten välisen ilmastonmuutospaneelin raportin seurauksena on herätty myös liikunnan ja urheilun osalta ottamaan vastuuta ilmaston lämpenemisestä. Lähinnä on kiinnitetty huomiota kansainväliseen urheiluun liittyvään lentomatkailuun sekä ylimitoitettuihin urheilulaitosinvestointeihin. Urheilun perustasolla asia on ymmärretty niin, että kimppakyytejä tulee lisätä turhan autoilun välttämiseksi, urheilukilpailun makkaranmyynti tulee korvata vähemmän ilmastoa tuhoavilla tuotteilla ja muovisten kertakäyttöastioiden sijaa tulisi käyttää pahvisia.

Ilmastonmuutos heikentää elinolosuhteita esimerkiksi Afrikassa ja johtaa maahanmuuttoon Eurooppaan. TUL on ohjelmissaan korostanut liikunnan merkitystä maahanmuuttajien kotoutumisessa tehokkaan kielten opiskelun ohella. Urheilun ”kieli” on kansainvälistä ja siksi tämä toiminta soveltuu hyvin kotouttamisen välineeksi. Lisäksi on hyvä muistaa, että luonto on suomalaisten tärkein koko kansan liikuntapaikka.

TUL:n kasvatustoimintaan soveltuvia rauhantyön muotoja ja metodeja on tarkoitus etsiä juhlavuoden aikana ja siirtää niistä ainakin osa TUL:n ja sen seurojen pysyväksi toiminnaksi. Samalla tällä toiminnalla halutaan tukea maamme rauhanjärjestöjä aikana, jolloin maamme hallitus kaavailee 10–20 miljardin euron hävittäjähankintoja ja samanaikaisesti leikkaa vuosittain maamme rauhanjärjestöjen valtionavustuksia. Mittakaava on järjetön: miljardit vastaan muutama satatuhatta. Perusteluna taisi urheilu-, kulttuuri- ja eurooppaministerillä Sampo Terholla olla se, että rauhantyö ei kuulu kansalaisjärjestöille.

VINKKEJÄ TAPAHTUMIIN JA URHEILUSEUROILLE

TUL:n juhlavuonna voidaan järjestää erilaisia rauhanjuoksuja ja -kävelyjä sekä rauhanturnauksia. Tämä riippuu tietysti järjestäjäseurojen aktiivisuudesta.

Oma haastekampanjansa tulee koskemaan Reilun kaupan pallojen hankintaa TUL:n seurojen toimintaan. Näillä palloilla on mahdollista vaivattomasti kertoa lapsille ja nuorille Reilun kaupan toimintaan liittyvästä solidaarisuustoiminnasta. Samalla urheiluseuroissa voitaisiin harkita siirtymistä Reilun kaupan kahviin sekä Reilun kaupan ruusujen hankintaa erilaisia kukituksia varten.

TUL:n seurojen käyttöön on tarkoitus hankkia erilaisia rauhankasvatukseen soveltuvia filmejä. TUL:n seurat voisivat kertoa TUL 100 -juhlavuonna toiminnastaan lapsille ja nuorille ja heidän vanhemmilleen esimerkiksi paikallisessa nuorisotilassa tai paikallisen koulun auditoriossa järjestettävän elokuvaillan yhteydessä. Tilaisuuksien teemana voisi olla myös lasten ja nuorten suosiossa olevien digitaalisten pelien ja ns. e-urheilun sisältämä väkivaltainen aines.

TUL 100 -juhlavuoden tapahtumiin Helsinkiin odotetaan noin 15 000:ta osanottajaa. Rauhanjärjestöjen jäsenet ja ystävät ovat tervetulleita mukaan tapahtumiin. Joka tapauksessa eri tapahtumissa on tarkoitus jakaa erilaista rauhantyöhön liittyvää ajankohtaista materiaalia. Yhteisenä tavoitteena on rauhantyön edellytysten parantaminen maassamme.

Teksti Kimmo Aaltonen, TUL100 -järjestelytoimikunnan jäsen
Kuva Kannisto Väinö, Helsingin kaupunginmuseo

Juhlavuoden päätapahtumat ovat pääjuhla 15.6. Helsingissä jäähallissa, sen ympärille rakentuva tapahtumaviikonloppu 14.–16.6. sekä TUL:n perustamispäivän 26.1. juhla Koiton salissa. Vuoden aikana järjestetään eri puolella Suomea TUL 100 – liikkeellä yhdessä -tapahtumia. Rauhantyökin on niissä esillä.

 

TUL haluaa tuoda esille toisenlaista toimintapolitiikkaa ja vaihtoehtoista toimintakulttuuria. Periaateohjelmassaan TUL korostaa liikuntaa maksuttomana peruspalveluna erityisesti lapsille ja nuorille. TUL:n toiminnassa on perinteisesti korostunut myös yhteistyö ammattiyhdistysliikkeen sekä muiden työväenjärjestöjen kanssa.

 

 

 

 

Rose rauhan puolesta

Imatralainen Rose Kaipainen viettää tammikuussa 90-vuotispäiviään. Mikään ei vaikuta lannistavan sitkeän rauhantyön puurtajan sisua ja päättäväistä työtä rauhan rakentamiseksi ihmisten välille.

 

Rose Kaipainen istui kolmevuotiaana vankilassa isänsä, kuritushuonevangin, sylissä ja ihmetteli isän harmautta. Nyt, 87 vuotta myöhemmin, hänelle on kristallinkirkasta, että tuosta hetkestä alkoi hänen rauhanaktivisminsa.
“Isä vastusti fasismia ja natsismia ja kannatti kansojen välistä ystävyyttä. Sen takia hän joutui vankilaan. Ymmärsin siinä sen aatteen ja työn tärkeyden. Joku voi sanoa, että lapsi ei muista tai ei ymmärrä, mutta minä muistan ja ymmärrän”, hän vakuuttaa istuessaan kauniissa olohuoneessaan Imatralla.

Suomessa elettiin 1930-luvun pimeitä vuosia. Rauhan puolesta ei saanut puhua, jokainen ystävällinen sana naapurimaasta oli tuomittavaa. Sitten kun sodat oli käyty ja natsismi näyttänyt oikeat kasvonsa, yleinen mielipide muuttui. Rauhan puolustaminen oli taas mahdollista.

Rose muistaa kirkkaasti kansainvälisen rauhanliikkeen käynnistymisen. “USA uhkasi Pohjois-Koreaa atomipommilla. Tehtiin niin sanottu Tukholman vetoomus, ettei mikään maa saa käyttää atomipommia. Siihen kerättiin allekirjoituksia monissa maissa ympäri maapallon. Minäkin kiersin keräämässä.”

Rose kuului Rauhanpuolustajiin Suomen Demokraattisten nuorten jäsenenä. Vuonna 1949 toimintansa aloittaneessa Rauhanpuolustajissa oli silloin vain järjestöjäseniä.

OPETTAJAKSI

Rose Kaipainen syntyi ja kasvoi Hangossa, ruotsinkielisessä perheessä ja ympäristössä. Hän luki sisarensa tavoin itsensä ylioppilaaksi ja kouluttautui aluksi nuoriso-ohjaajaksi. Opettajaksi hän opiskeli perheellisenä naisena Helsingin yliopistossa. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli opettajan toimi Pohjois-Karjalassa, Pielisjärven maalaiskunnan Kivivaraan koulussa.
“Olin luvannut ottaa vuodeksi vastuulleni siskoni kolme lasta, lastenhoitajan ja miehen siskoni opiskellessa. Tarvitsin ison asunnon, olihan minulla jo yksi oma lapsikin ja puoliso. Kivivaaran koulun opettajan asunto oli meille oikein hyvä.”

Toinenkin etu työpaikasta oli – Rosen suomen kieli vahvistui. Seudusta ja sen asukkaista jäi kaikin puolin hyvä muisto.

Rauhantyö kuului Rosen elämään aina, kiireisimpinä ja vaikeimpinakin vuosina. Tämänkin jutun keskeisenä asiana hän haluaa pitää järjestötyön. Pikkuisen hän suostuu valottamaan yksityiselämäänsä.

Rose synnytti viisi lasta. Kaikki olivat pieninä ja vielä ennen murrosikää vilkkaita, liikkuvia ja monipuolisesti taitavia ihmisenalkuja. Murrosiässä tai hiukan ennen sitä neljälle heistä ilmaantui lihasheikkousairaus. Se on synnynnäinen, parantumaton. Sen syytä ei tiedetä. Sitä on monenlaista, Rosen lasten kohdalla se vei ensimmäisenä liikuntakyvyn.

Rose ei surkutellut lapsia eikä itseään. Hän päätti kannustaa heitä kaikin voimin mahdollisimman hyvään elämään. Hän joutui tekemään sen lähes yksin, sillä hänen miehensä sairasti ja menehtyi jo vähän päälle viisikymppisenä.

RAUHANTYÖ KAIKEN YTIMESSÄ

Imatralainen Rosesta ja perheestä tuli vuonna 1961, koska mies sai silloin työpaikan paikkakunnalta. Pian Rosekin sai opettajan toimen Imatran Savikannan koulusta. Siellä hän työskenteli eläkeikään saakka.

Henkinen koti Roselle löytyi paikkakunnalta nopeasti Suomi–Neuvostoliitto-seurasta, Suomi–DDR-seurasta ja Rauhanpuolustajien työstä. “Siihen aikaan oli joka vuosi oma teemansa rauhan ja kansojen välisen ystävyyden puolesta. Keräsimme nimiä moniin vetoomuksiin. Muistan etenkin vetoomukset Ydinaseeton Pohjola ja Ei neutromipommeja.”

Rose toimi vuosi toisensa perään pioneeriohjaajana ja oli aktiivinen kommunistisessa puolueessa ja sen naisten toiminnassa. Kaikissa näissä hänen motiivinaan oli ennen kaikkea rauhantyö. “Olin eduskuntavaaliehdokkaanakin, jotta pääsin käyttämään puheenvuoroja rauhan puolesta ja korostamaan kansojen välisen yhteistyön suurta arvoa meille ihmisille.”

Yksi merkittävä areena näille puheille Imatralla on ollut YK:n päivän kansalaistapahtuma. Sen vietto alkoi 32 vuotta sitten. “Rauhanpuolustajat ja Imatran YK-yhdistys kutsuivat yhteisöjä ja järjestöjä yhdessä toimeen järjestämään sopivan tapahtuman YK:n päivän kunniaksi.”

Alkuvaiheessa mukana oli kymmeniä järjestöjä. Iso kulkue sekä itse juhla saivat liikkeelle satoja ihmisiä. Mukaan tultiin perhekunnittain, ammattiosastoittain, työpaikoittain. Maailman poliittisen tilanteen muututtua, kylmän sodan laantuessa, innostus heikkeni mutta ei loppunut.

Alkuperäisestä joukosta ovat yhä mukana Imatran Eläkeläiset, Imatran ammatillinen paikallisjärjestö, Imatran Rauhanpuolustajat, Imatran luterilainen seurakunta ja YK-yhdistyksen toiminnan taannuttua Unicefin Imatran vapaaehtoiset. Myös Imatran kaupunki kuuluu tapahtuman tukijoihin esimerkiksi tarjoamalla käyttöön tiloja.

YK:N PÄIVÄÄ YHTEISTYÖLLÄ

Rose otti puheenjohtajana vastuun YK:n päivän kansalaistoimikunnassa 1980-luvun lopulla. Kun hänelle yrittää asettaa tapahtuman päävastuunkantajan roolia, hän hermostuu. “Ei yksi ihminen tee mitään tai saa mitään aikaan. Ihmiset tekevät yhdessä, saavat yhdessä aikaan”, kuuluu Rosen elämänmittainen tunnuslause. Sen mukaan hän on elänyt aina.

YK:n päivän tapahtuman jatkumisesta vuodesta toiseen hän jakaa kiitosta Rauhanpuolustajien muille jäsenille: “Liisa Rintamäki on ollut todella tärkeä toimija. Pertti Ahvonen oli ihan pelastaja silloin, kun me muut olimme jo luopumassa. Kirsti Honkasalo on ollut jo vuosia hyvin ansiokkaasti mukana.”

YK:n päivän tapahtuman jatkuminen Imatralla näyttää nyt turvatulta, vaikka laakereilla lepäillen sekään ei onnistu. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Järjestötoiminnassa Rose Kaipainen on aktiivinen edelleen. “Rauhaliikkeellä kokonaisuudessaan on tärkeä tehtävä tässä ajassa”, hän painottaa. “On pöyristyttävää, että valtiontuki rauhanjärjestöille vähenee ja vähenee, mutta asemäärärahoja sen kun paisutetaan.”

Rose on elämänsä aikana ”koputellut oville” ja jakanut informaatiota koteihin enemmän kuin kukaan pystyy laskemaan. Eikä hän ole lopettamassa sitä vieläkään. “Lehtiämme jaan säännöllisesti. Jotkut tärkeät asiat saavat liikkeelle myös kauppojen luokse, jakamaan informaatiota, keskustelemaan ihmisten kanssa.”

Teksti Marjut Vuotila
Kuvat Pertti Ahvonen

 

Kertomuksia rohkeudesta 19: Liberian naisten rauhankampanja 2003

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

 

Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolmelle naiselle heidän työstään naisten oikeuksien ja rauhan puolesta. Palkinnonsaajat olivat Liberian ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf, liberialainen sosiaalityöntekijä ja rauhanaktivisti Leymah Gbowee sekä jemeniläinen demokratia-aktivisti Tawakkul Karman.

Liberian toisen sisällissodan (1999–2003) saattaminen päätökseen on mitä suurimmassa määrin rauhanpalkinnon arvoinen teko. Sirleaf ei tätä rauhaa yksin saanut aikaan, ei myöskään Gbowee, mutta täydellä sydämellä ja itseään säästämättä he sen eteen tekivät töitä ja antoivat siten rauhanprosessille ratkaisevan tärkeän tukensa.

JAKAUTUNUT KANSAKUNTA

Liberia on Afrikan vanhin tasavalta, sen perustivat Amerikasta saapuneet entiset orjat vuonna 1847. Suurin osa heistä oli vapautettu sillä ehdolla, että he ”palaavat” Afrikkaan. Vaikka he määrällisesti jäivätkin pieneksi vähemmistöksi (tällä hetkellä alle kolme prosenttia), hallitsivat he maata seuraavien vuosikymmenten ajan ja synnyttivät syvästi jakautuneen yhteiskunnan. Gboween mukaan hirvittävä ironia oli, että he tekivät alkuperäisväestölle täsmälleen saman mitä heille oli tehty Yhdysvalloissa: erilliset koulut, erilliset kirkot, ei äänioikeutta – alkuperäisväestöstä tuli heidän palvelijoitaan.

Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa maan poliittinen johto siirtyi ensimmäistä kertaa alkuperäisväestön edustajille. Nyt esille nousi puolestaan etnisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuoden päästä seurannut uusi vallankaappaus aloitti neljätoista vuotta kestäneen kahden sisällissodan aikakauden.

Sodan käänteisiin tutustuessaan on vaikea löytää tahoa, jota sympatisoida, jonka hyväksi toivoisi sodan kääntyvän. Maan hallinnan brutaalilla väkivallalla itselleen anastanut ja sen avulla maata hallinnut Charles Taylor ei suuremmin sympatioita herätä. Toisaalta hänen hallintoaan vastaan taistelevat ryhmittymät Liberians United for Reconcilation and Democracy (LURD) ja Movement for Democracy in Liberia (MDL) eivät nimistään huolimatta olleet metodeissaan millään muotoa humaanimpia. Kylien polttamista, raiskauksia, silppomista, murhia ja lapsisotilaiksi pakottamista tapahtui laajassa mittakaavassa kaikkien kolmen sotivien osapuolten hallitsemmilla alueilla.

Sadattuhannet ihmiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Kuolonuhreja arvellaan olleen 250 000 eli kahdeksan prosenttia maan väestöstä. Lapsisotilaita oli kymmeniätuhansia, ja heistä 35–45 prosenttia oli tyttöjä.

NAISET SAAVAT TARPEEKSEEN

Keväällä 2003 pääkaupunki Monrovian naiset saivat tarpeekseen. He yhdistivät kristittyjen ja muslimien rauhanjärjestöt ja muodostivat ryhmän nimeltä Women of Liberia Mass Action for Peace. He vaativat välitöntä tulitaukoa, rauhanneuvotteluiden aloittamista ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen kutsumista maahan. He pukeutuivat valkoisiin ja uhmasivat presidentti Taylorin asettamaa mielenosoituskieltoa. He lauloivat virsiä ja islamilaisia lauluja vuorotellen. Useita viikkoja he tanssivat ja marssivat, istuivat ja rukoilivat, rekrytoivat ja protestoivat ja – miehiään painostaakseen – ryhtyivät myös seksilakkoon.

”Olemme väsyneitä!”, luki heidän lentolehtisissään. ”Olemme väsyneitä siihen että lapsiamme tapetaan! Olemme väsyneitä tulemaan raiskatuksi!” Viikkojen painostusten jälkeen he saavat presidentti Taylorin suostumaan ensin audienssiin ja lopulta Ghanassa järjestettäviin rauhanneuvotteluihin.

Ghanassa rauhanneuvottelut junnasivat paikallaan. Viikot kuluivat. Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvan mukaan keskeinen syy rauhanneuvotteluiden hitauteen oli sotaherrojen motivaation puute. Hehän tunsivat olevansa uransa huipulla: hyvää ruokaa, laadukas hotelli, poliisisaattueet ja kansainvälisen lehdistön mielenkiinto heitä kohtaan.

RAUHANNOBELISTI MEINAA TARTTUA ASEESEEN

Women of Liberia Mass Action for Peace pystyi lähettämään Monroviasta paikalle seitsemän naista, mutta koska Ghanassa oli paljon liberialaisia pakolaisia, valkopaitoja saatiin kokoon viitisensataa. He jatkoivat istumalakkoiluaan ja mielenosoituksia, mutta koska viikot kuluivat, taistelut jatkuivat ja neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, liikkeen johtaja Leymah Gbowee alkoi toden teolla turhautua.

Heinäkuun 21. päivänä aamulla, ennen lähtöään konferenssipaikalle, Gbowee näki uutisista Monroviassa tapahtuneesta kranaatti-iskusta, jossa oli kuollut kaksitoista siviiliä. Kaksi lasta oli ollut ulkona harjaamassa hampaitaan, kun kranaatti oli iskenyt. Heistä ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin sandaalit. Elämäkerrassaan Gbowee kertoo tunteneensa tuolloin suurempaa raivoa kuin koskaan. ”Jos minulla olisi tuolloin ollut AK-47, olisin palannut konferenssisaliin ja tappanut kaikki.”

Gbowee johdatti joukkonsa neuvottelutilojen aulaan, jossa he estivät neuvotteluosapuolia, vettä ja ruokaa kulkemasta kumpaankaan suuntaan. ”Me emme päästä heitä ulos ennen kuin he ovat antaneet meille rauhan”, he julistivat. Järjestysmiesten aikoessa pidättää heidät Gbowee uhkasi riisuutua, ja alkoikin riisua itseään. Temppu ei ollut suunniteltu mutta se toimi, ja häntä ei pidätetty. Rauhaa ei tuona päivänä saavutettu, mutta askeleita siihen suuntaan kyllä.

PAHOLAINEN TAKAISIN HELVETTIIN

Elokuussa presidentti Taylor luopui presidenttiydestään ja lupasi muuttaa maanpakoon Nigeriaan. Myöhemmin hänet pidätettiin ja tuomittiin kansainvälisessä tuomioistuimessa vankilaan, jossa hän yhä istuu viidenkymmenen vuoden tuomiotaan.

Gboween ja muiden naisten rauhanaktivismin merkitys sodan päättymisessä kuvataan heistä kertovassa Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvassa vähintäänkin ratkaisevaksi. Sen sijaan sodan jälkeen Liberian presidentiksi nousseen Ellen Johnson Sirleafin elämäkerrassa näiden ”rauhanmerkkejä heilutelleiden” valkopaitaisten naisten rooli jää huomattavasti pienemmäksi, kansallisten ja kansainvälisten poliittisten kädenvääntöjen varjoon.

Totuus lienee jostain siltä väliltä. Liberian naisten rauhankampanjan esimerkki opettaa, että rauhan rakentamista ei saa jättää poliitikoille. Nähdessämme tai kokiessamme epäoikeudenmukaisuutta me emme saa vaipua epätoivoon tai uhriutua. Meidän tulee valjastaa raivomme energia kontrolloiduissa olosuhteissa rakentavaan toimintaan, kuten Martin Luther King Jr. on todennut.

Teksti Timo Virtala
Kuva Pewee Flomoku

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

Pääkirjoitus: Toiveissa rauhanjytky

teemu_kolumni_2018Ruotsin vaaleja seuratessa ajatukset siirtyivät jo Suomen ensi vuoden eduskuntavaaleihin. Ruotsidemokraatit saivat jytkynsä, tosin vaatimattomamman kuin ennakkoon pelättiin. Kotoisissa vaaleissa vastaavaa jännitysnäytelmää ei siltä osin näytä olevan tulossa. Rauhanliikkeen näkökulmasta nykyisen hallituksen politiikka ei kyllä ansaitse kiitosta.

Puolustusministeri Jussi Niinistö on käyttänyt nykyään jo olematonta parlamentaarista mandaattiaan muokatakseen sotilaallisesti liittoutumattomasta Suomesta läntisten sotilasliittojen uskollisen alamaisen. Hänen kaudellaan Suomi on allekirjoittanut lukuisia sotilaallista yhteistyötä koskevia sopimuksia Naton ja yksittäisten Nato-maiden kanssa. Samanaikaisesti Naton ja sen jäsenmaiden kanssa yhdessä ja erikseen järjestettäviä sotaharjoituksia on yhä enemmän ilman, että tästä olisi käyty minkäänlaista poliittista keskustelua. Sotaministeri Niinistön sooloilusta kantaa kuitenkin vastuun koko hallituskoalitio.

Erkki Tuomioja onkin todennut: ”Kapeasta sotilaallisesta näkökulmasta katsoen on vaikea löytää sellaista kansainvälistä harjoitusta, joka ei antaisi jotain lisäarvoa kokemuksen, tiedon ja osaamisen kartuttamisen kannalta Suomen oman puolustuksen vahvistamiselle. (– –) Tällöin poliittinen harkinta harjoitusten muiden asiayhteyksien ja tarkoitusperien suhteen on joko kokonaan sivuutettu tai tehty virkamiesten toimesta tarkoittamatta tai tahallisesti poliittisten päättäjien ohitse. Tarkoittamaton tiedon salaaminen ja päättäjien harhaanjohtaminen on huolestuttavaa ja anteeksiantamatonta, tahallinen suorastaan rikollista.”

Asekaupassa hallitus on myös osoittanut vastuuttomuutensa. Asevienti suuntautuu yhä enenevässä määrin sotaa käyviin ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyviin maihin Lähi-idässä. Suomalaisvalmisteisia panssaroituja ajoneuvoja on jo nähty Jemenin sodassa, joka on tällä hetkellä yksi maailman vakavimmista humanitaarisista katastrofeista. Aseiden ostajana Suomi on puolestaan antanut käytännössä tukensa Israelin laittomalle miehityspolitiikalle ja Gazan sodalle hankkimalla merivoimien ohjukset Israelista.

Toivottavasti nämä ja muut rauhanliikkeen teemat kuten hävittäjähankinta nousevat eduskuntavaalien keskiöön ja seuraava hallitus reivaa Suomen kurssia rauhanomaisempaan suuntaan. Toivotaan jytkyä kaikkien puolueiden rauhanvoimille – nykymenolla voimme unohtaa rauhantahtoisen ulkopolitiikan käsitteen kuvatessamme Suomen linjaa.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

 

 

 

Hallitus ei kunnioita eduskunnan kantaa rauhantyön rahoituksesta

rauhanduunissahallitusRauhanjärjestöt vuoden 2019 talousarvioesityksestä: Hallitus ei kunnioita eduskunnan kantaa rauhantyön rahoituksesta

Rauhanjärjestöt ovat pettyneitä rauhantyön valtionavuista hallituksen talousarvioesityksessä ensi vuodelle. Valtakunnallisten rauhanjärjestöjen avustamiseen esitetään vain 300 000:ta euroa, mikä on noin neljänneksen vähemmän kuin kuluvana vuonna.

Hallituksen esitys ei kunnioita eduskunnan tahtoa, järjestöt toteavat. Joulukuussa 2016 eduskunnan valtiovarainvaliokunta kirjasi mietintöönsä, opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) rauhan- ja ihmisoikeusjärjestöille myönnettävien järjestötukien käsittelyn yhteydessä, että ”Valiokunta pitää tärkeänä, että järjestötukien rahoitukseen pyritään löytämään kestävä ratkaisu kevään 2017 kehyspäätöksessä”. Kehyspäätöksen ratkaisu ei kuitenkaan ollut millään tavoin kestävä rauhanjärjestöjen toimintaa ajatellen. Rauhantyön avustuksiin hallitus esitti vuodelle 2018 vain 250 000:ta euroa. Eduskuntakäsittelyssä määrärahaa korotettiin kuitenkin jonkin verran, jolloin ministeriö saattoi myöntää tälle vuodelle 410 000 euroa rauhantyön yleisavustuksiin.

“Valtion talousarviossa rauhantyön avustukset ovat pikkurahoja, eikä niiden leikkaamisella ratkaista valtiontalouden ongelmia”, Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius toteaa.
”Suomalaiset rauhanjärjestöt tekevät esimerkiksi rauhankasvatusta koulujen ja nuorisotyön tukena, osallistuvat turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja harjoittavat laadukasta julkaisutoimintaa, eikä kaikkea tätä voida tehdä yksinomaan vapaaehtoisvoimin”, muistuttaa Rauhankasvatusinstituutin pääsihteeri Riikka Jalonen.

Enimmillään OKM on osoittanut rauhantyön avustuksiin 560 000 euroa vuosina 2010–2014, minkä jälkeen avustusten taso laski nopeasti. “Varsinkin nykyisen Sipilän hallituksen aikana kansalaisjärjestöjen tukia on leikattu ja eniten on leikattu rauhan-, ihmisoikeus- ja kehitysyhteistyötä tekeviltä järjestöiltä”, Sadankomitean puheenjohtaja Timo Mielonen painottaa.

Suomalaiseen demokratiakäsitykseen on kautta historian kuulunut moniarvoisen kansalaisyhteiskunnan arvostaminen. Käytännössä tämä on näkynyt julkisen rahoituksen ohjaamisena myös hallituksen päätöksiin kriittisesti suhtautuvien järjestöjen toiminnan tukemiseen. Nykyinen hallitus näyttää muuttavan tätä periaatetta. “Erikoista on myös se, että ensi vuoden talousarvion viimeistely oli helppo tehtävä, koska budjettiriihessä hallituksella oli 200 miljoonaa euroa jaettavissa. Esimerkiksi puolustusvoimille löytyi rahaa sataan uuteen virkaan samalla kun rauhantyön kansalaisjärjestöille esitettään yli 100 000 euron leikkausta”, Teemu Matinpuro Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja suhteuttaa säästöjen ja panostuksien kokoluokkaeroa.

Suomalaiseen demokratiakäsitykseen on ainakin tähän saakka kuulunut kriittistenkin järjestöjen tukeminen, mutta nykyinen hallitus näyttää muuttavan tätäkin periaatetta.

Rauhanjärjestöt vetoavat nyt eduskuntaan, että valtion talousarvion hyväksymisen yhteydessä rauhantyön tukea lisättäisiin vähintään kuluvan vuoden tasolle.

Pääkirjoitus: Asevarustelun infosota

teemu_kolumni_2018
Infosota asevarustelun ja Nato-jäsenyyden puolesta käy kovilla kierroksilla mediassa. Elinkaarikustannuksiltaan jopa 30 miljardia nielevästä hävittäjähankinnasta Yleisradio keksi uutisoida näkökulmasta, että suomalaisilla puolustusfirmoilla on mahdollisuus miljardituloihin ja uusiin työpaikkoihin. Lännen mediat -lehtiperheen aviisit puolestaan julkaisivat näyttävästi suomalaisten ja ruotsalaisten turvallisuuspolitiikan vaikuttajien yhteisen vetoomuksen Nato-jäsenyyden autuudesta. Sota on rauhaa ja asevarustelu tuo työtä ja vaurautta!

Puolustushallinto taas on ottanut arveluttavia askelia viestintäsuunnitelmissaan. Yksi puolustusvoimien ulkoisen viestinnän tavoitteista alkuvuonna 2015 oli, etteivät kansalaiset kyseenalaista vaikeassa taloustilanteessa puolustukseen tehtäviä lisäsatsauksia. Yleisradion siteeraama hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää esittikin huolensa hallinnon osallistumisesta infosotaan: ”viranomaisen viestinnän pitäisi olla neutraalia ja tuottaa informaatiota ihmisten käytettäväksi eikä ohjailla mielipidettä tiettyyn suuntaan”.

Rauhanliikkeellä riittää siis tehtävää infosodassa, jossa varustautumisen ja Nato-jäsenyyden autuuden ja vaihtoehdottomuuden kyseenalaistavat leimataan helposti Venäjä-mielisiksi ellei peräti venäläisittäin ulkomaisiksi agenteiksi. Erityisesti tiedotusvälineiltä toivoisi tasapuolisuutta turvallisuuspolitiikan vaihtoehtojen käsittelyyn, etteivät ne sortuisi pelkästään asevarustelukierrettä pönkittäviksi ja viholliskuvia maalaileviksi propagandisteiksi.

Samaan aikaan kun hallitus on varaamassa asevarusteluun kymmeniä lisämiljardeja se on leikkaamassa niitä vähäisiä ropoja, jotka on varattu rauhantyön tukemiseen. Juhannuksen alla opetus- ja kulttuuriministeriö toimitti hallituksen terveiset rauhanliikkeelle: järjestöjen tukemiseen vuoden 2019 talousarviossa osoitettu määräraha näyttäisi jäävän ”huomattavasti alle” kuluvan vuoden tason. Nykyisen hallituksen terveiset ovat olleet joka vuosi samankaltaiset. Edellisinä vuosina olemme kuitenkin saavuttaneet jonkinlaisia torjuntavoittoja neuvotellen tai eduskuntakäsittelyssä, joten toistaiseksi nykyhallitus on leikannut esimerkiksi Rauhanpuolustajien avustusta ”vain” vajaalla 30 prosentilla.

Rauhanjärjestöjen toiminnan rahoituksen tulevaisuus on siis syksyllä jälleen kerran vakavasti uhattuna. Mutta kesä on siitä huolimatta paitsi lomailun myös vilkkaan toiminnan aikaa, esimerkiksi elokuussa on Hiroshima-päivän lisäksi Rauhanakatemia Toivakassa, Baltic Glory -rauhanharjoitus Lapinjärvellä ja perinteinen Rauhanfoorumi Loviisassa.

Teksti Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kuva Nauska

Baltic Glory 18 -rauhanharjoitus kesällä Suomessa

baltic_gloryKymmeniä rauhanaktivisteja Suomesta, Ruotsista ja Venäjältä kokoontuu 9.–12. elokuuta Loviisan Kuggomiin hiomaan sodanvastaisen toiminnan taitojaan ja verkostoitumaan.

Baltic Glory 18 -tapahtumaan odotetaan 25:tä rauhanaktivistia kustakin maasta sekä yksittäisiä tarkkailijoita Ukrainasta ja Baltian maista. Itse harjoituksessa osallistujat reagoivat kuvitteellisiin skenaarioihin, joissa maiden väliset jännitteet ja sodan uhka Itämerellä kasvavat, tarkoituksenaan ratkaista tilanteet rauhanomaisesti. Harjoitus kasvattaa osallistujien konfliktinratkaisutaitoja ja auttaa heitä näkemään rauhanliikkeen vahvuuksia ja heikkouksia. Lisäksi yksi päivä on varattu tulevaisuuden yhteistyöprojektien suunnittelulle.

Baltic Glory on jatkoa ruotsalaisten ja venäläisten aktivistien viime vuonna Maarianhaminassa järjestämälle Åland 17 -rauhanharjoitukselle, jonka ajankohta oli osin päällekkäinen Itämerellä pauhanneiden Ruotsin Aurora 17 – ja Venäjän Zapad 17 -sotaharjoitusten kanssa. Aseistakieltäytyjäliiton Esa Noresvuo matkusti Ahvenanmaalle Antimilitaristin toimittajana. Vierailun yhteydessä syntyi ajatus uuden rauhanharjoituksen järjestämisestä, johon osallistuisi myös suomalaisia.

 TULE MUKAAN!

Harjoitukseen osallistuu yhteiskuntien eri sektoreilta ihmisiä, joita yhdistää toimiminen rauhantyön parissa. He ovat taiteilijoita, tieteilijöitä, aktivisteja, toimittajia, poliitikkoja ja opiskelijoita. Järjestäjäporukka, joka koostuu yhteensä noin kymmenestä suomalaisesta, ruotsalaisesta ja venäläisestä rauhanaktivistista, lähettää suoria kutsuja sopivaksi katsomilleen henkilöille. Tämän lisäksi tapahtumaan on myös avoin haku. Tapahtuman nettisivuilla on lisätietoa osallistujaksi tai vapaaehtoiseksi hakemisesta. Rauhan Puolesta -lehden lukijoita varten ilmoittautumisaikaa on pidennetty 30. kesäkuuta asti.

Tapahtuman järjestäjät esitellään nettisivuilla balticglory.org. Ruotsalaisilla järjestäjillä on taustaa esimerkiksi antimilitaristisesta Ofog-verkostosta ja venäläisillä ihmisoikeusjärjestö Memorialista. Suomalaisilla järjestäjillä on taustaa esimerkiksi Aseistakieltäytyjäliitosta ja Suomen Kristillisestä Rauhanliikkeestä.

Aseistakieltäytyjäliitto myös tukee rauhanharjoitusta rahallisesti. AKL:n lisäksi tapahtuman toinen rahoittaja on Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto. Mikään muu taho ei ole antanut rahaa tapahtumalle. Kasaan haalittu summa riittää tapahtumapaikan vuokraan sekä ruokailujen järjestämiseen. Osallistujien on kuitenkin maksettava omat matkakulunsa.

MEDIAMYLLÄKKÄ

Kuten Åland 17 -rauhanharjoitus, myös tämän vuoden tapahtuma on leimattu etukäteen mediassa epäilyttäväksi. Ennen Ahvenanmaan tapahtumaa Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen kutsui sitä “venäläiseksi operaatioksi”, mihin muut twiittaajat, bloggarit ja lehdistö tarttuivat. Itse harjoituksessa vierailleet toimittajat eivät löytäneet siitä mitään epäilyttävää kerrottavaa, kun venäläiset osallistujat paljastuivat nykyhallintoaan kritisoiviksi ihmisoikeus- ja rauhanaktivisteiksi.

Nyt lehdistö on sensaatiohakuisuudessaan jälleen kaivanut esiin ennen Åland 17 -tapahtumaa esillä olleet perusteettomat väitteet. Mediakohu ja syyttelyt ovat lähinnä surullinen esimerkki Suomessa vallitsevasta ilmapiiristä. Vieläkin surullisempaa on kuitenkin se, että yhteyksiä omassa maassaan kovan paineen alla toimivaan Venäjän riippumattomaan kansalaisyhteiskuntaan halutaan saattaa epäilyksenalaiseksi ja demonisoida. Se muistuttaa myös ikävällä tavalla nämä ryhmät ja ihmiset “ulkomaiden agenteiksi” leimaavan Putinin Venäjän toimintamalleja. Tapahtuman nettisivuilta löytyy vastaukset median usein esittämiin kysymyksiin ja väittämiin.

Teksti Esa Noresvuo
Kuva Masha Apahonchich

Kuvateksti: Osa Baltic Glory -rauhanharjoituksen järjestäjäporukasta Helsingissä huhtikuussa: Darya Apahonchich, Esa Noresvuo, Pelle Sunvisson ja Lisa Behrenfeldt.

Kertomuksia rohkeudesta 16: Entiset taistelijat rauhantyössä

kertomuksia_rohkeudesta_16
Vuoden 2010 Loviisan Rauhanfoorumin aikana minulla oli kunnia isännöidä israelilaisen Roni Segolyn ja palestiinalaisen Sulaiman Khatibin Suomen-vierailua. He vierailivat täällä Combatants for Peace -järjestön edustajina ja tekivät minuun välittömästi suuren vaikutuksen. Heistä huomasi, että he olivat tosissaan. Heillä oli sekä visio että vilpitön halu ja kyky olla osana Israelin ja Palestiinan konfliktin ratkaisua.

Ennen rauhanaktivistin uraansa Roni oli suorittanut armeijan, sympatisoinut äärioikeistoa ja työskennellyt muun muassa Israelin salaisen palvelun Shin Betin leivissä. Sulaiman Khatib puolestaan kutsuu itseään entiseksi palestiinalaistaistelijaksi. Teini-ikäisenä, tietämättä juuri mitään konfliktin poliittisesta ja historiallisesta taustasta, hän teki samaa mitä asuinalueen muutkin nuoret: härnäsi israelilaissotilaita heiluttamalla tuolloin vielä kiellettyä Palestiinan lippua, heitteli poliiseja kivillä ja lopulta, seitsemäntoistavuotiaana, yritti ystävänsä kanssa kaapata aseen israelilaissotilaalta. Viimeksi mainitusta tempauksesta hän jäi kiinni, joutui oikeuteen ja vietti seuraavat kymmenen ja puoli vuotta israelilaisessa vankilassa.

 KIELI AVAIN YMMÄRRYKSEEN

Kummassakin tapauksessa käänne rauhanaktivistiksi tapahtui kielen opiskelun kautta. Ronin työhön Israelin salaisessa palvelussa kuului palestiinalaisten liikkeiden ja mielenliikkeiden seuraaminen, ja tätä työtä silmällä pitäen hän opiskeli arabian kielen. Palestiinalaisaktivistien ajatuksiin paremmin perehdyttyään hän tajusi olevansa ikään kuin konfliktin väärällä puolella. Lapsena hän oli ihaillut brittihallinnon aikaisia juutalaisia itsenäisyystaistelijoita, jotka vaativat ja lopulta voittivat Israelille itsenäisyyden. Nyt palestiinalaiset taistelevat itsehallinnon puolesta Israelin miehittämillä alueilla. Ajatus jäi vaivaamaan. Nuoren perheenisän palkkatyö, johon toisinaan kuului myös väkivallan käyttäminen, alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta.

Uutta perspektiiviä Ronille antoi myös vierailu Romaniassa, josta hänen vanhempansa olivat joutuneet pakenemaan toisen maailmansodan aikana. Siellä he etsivät hänen äitinsä vanhaa kotitaloa, mutta paikalliset suhtautuivat heihin epäkohteliaasti. Roni muisti vastaavan tapauksen omasta lapsuudestaan, kun heidän kodistaan aikoinaan häädetty arabiperhe oli ilmestynyt heidän kotiovelleen. Vierailijat oli päästetty sisään, mutta heihin oli suhtauduttu nihkeästi. Viimeinen sysäys rauhantyöhön siirtymiselle oli hänen internetissä näkemänsä video, jossa israelilainen puskutraktori tuhoaa palestiinalaisten oliivilehdon sotilaiden kävellessä ylpeänä vieressä. Roni sai tarpeekseen ja liittyi entisille sotilaille ja taistelijoille tarkoitettuun järjestöön ja kiertää nykyisin Sulaimanin kanssa kertomassa elämäntarinaansa ja näkemyksiään rauhanratkaisuista.

VÄKIVALLATON RATKAISU AINOA MAHDOLLINEN

Sulaiman Khatib puolestaan oppi heprean vankilassa ollessaan. Hän luki israelilaisia lehtiä ja kirjoja ja näki niiden kautta konfliktin uudessa valossa. Hän ei esimerkiksi aiemmin tiennyt israelilaisten historiasta ja toisen maailmansodan holokaustista mitään. Heprean kielen osaaminen mahdollisti myös henkilökohtaiset tuttavuudet israelilaisten kanssa. Hän oppi näkemään aiemmat vastustajansa ennen kaikkea ihmisinä ja tajusi, kuinka epätoivoisen koston ja katkeruuden kierteen keskellä he kummallakin puolella konfliktia elävät. Ainoa tie siitä pois on väkivallaton ratkaisu. Sekä Roni että Suleiman peräänkuuluttavat väkivallatonta neuvotteluratkaisua, mutta korostavat silti ajavansa nimenomaan oman kansakuntansa etua. Toisen osapuolen kunnioittaminen, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rauhanomainen ratkaisu hyödyttävät kumpaakin maata.

Vastapuolen kohtaaminen kasvotusten ja sen kieleen, kulttuuriin ja ajatusmaailmaan tutustuminen auttoi Ronia ja Suleimania näkemään konfliktin laajemmin ilman vihan, pelon ja itsekkyyden sumuverhoa. Se auttoi heitä näkemään Lähi-idän ongelmaan rakentavan ratkaisun ja työskentelemään sen puolesta.

ENTISTEN TAISTELIJOIDEN RAUHANJÄRJESTÖ

Järjestö, johon Rony Segoly liittyi ja jonka perustajistoon ja nykyiseen johtajistoon Sulaiman Khatib kuuluu, sai alkunsa vuonna 2005. Ensimmäinen tapaaminen järjestettiin merellä, ja mukana olleiden mukaan tunnelma oli hyvin varautunut ja epäluuloinen. Israelilaiset pelkäsivät tulevansa kidnapatuiksi ja palestiinalaiset pelkäsivät israelilaisten työskentelevän salaiselle poliisille ja järjestävän heidät ennemmin tai myöhemmin vankilaan.

Maailmassa on lukuisia veteraanien perustamia rauhanjärjestöjä, mutta Combatants for Peace on ainut, jonka ovat perustaneet ja jota pyörittävät meneillään olevan konfliktin entiset taistelijat rajalinjan kummaltakin puolelta. Alkuaikana mukaan otettiin vain taisteluihin aktiivisesti osallistuneita. Nykyisin toiminnassa on mukana myös henkilöitä jotka eivät taisteluihin ole osallistuneet.

Paitsi vallasta, konfliktialueilla taistellaan myös kansainvälisestä huomiosta. Valitettavasti median huomio kiinnittyy aina helpommin väkivaltaisiin yhteenottoihin kuin väkivallattomiin kampanjoihin. Combatants for Peace järjestää konfliktin osapuolten veteraanien tapaamisia kymmenessä paikallisryhmässä sekä sosiaaliseen ja poliittiseen muutokseen tähtäävää teatteria, uudelleenrakentaa tuhottuja koteja, kouluja ja hedelmätarhoja, järjestää luentoja yliopistoissa ja keskusteluryhmiä ihmisten kodeissa sekä organisoi mielenosoituksia ja suoraa väkivallatonta vastarintaa. Kyse on ruohonjuuritason tehokkaaksi havaitusta rauhantyöstä, jonka toivoisi saavan laajempaa kansainvälistä huomiota ja tukea.

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 16. osa.