Avainsana-arkisto: rauhantekijä

Rauhantekijä Aleksi Pahkala: Massojen liikuttaja


Tuottaja, toimittaja Aleksi Pahkalan aktivismin juuret paikantuvat 1990-luvulle. Hänet on viime vuosina nähty muun muassa Meillä on unelma – ja Peli poikki -massamielenosoitusten taustajoukoissa. Pahkalaa ei saa lokeroitua, minkä vuoksi hän ponkaiseekin tarpeen vaatiessa ketterästi reagoimaan epäkohtiin ja innostaa energisyydellään muutkin mukaan.

 

Rauhanpuolustajien ja Voima-lehden toimistoon Helsingin Kurvissa ilmestyy hikinen mies. Aleksi Pahkala, 42, on juossut haastatteluun, ei kiireen vaan ilmeisesti ihan vain juoksemisen ilosta. Hän juuttuu heti eteiseen, koska kaikki paikalla olevat vaikuttavat tuntevan hänet ja haluavat jutella. Siinä on Pahkala pähkinänkuoressa: monien tuntema ja valmis keskustelemaan.

Pahkalalla on vahva musiikkitausta. Hän on ollut Radio Helsingin tuottaja, toimittaja ja musiikkipäällikkö ja töissä levykauppa Stupido Shopissa ja Lepakkoradiossa. Hän on laulanut ja soittanut useissa bändeissä. Biisit on tehty itse. Yli 20 vuotta sitten perustettu The Duplo! -bändi on jälleen aktiivinen alkuperäiskokoonpanossaan. Youtubesta löytyy esimerkiksi She’s a Vegan, josta Pahkala kertoo näin:

“Biisi on vanha. Löysin kasetin, jolle se oli nauhoitettu joskus vuonna 1996 tai 1997. Tänä vuonna vedimme sen uusiksi, ja sehän on yhtä ajankohtainen kuin silloinkin, on samat argumentit, ympäristö, ilmastonmuutos, mutta kehitystäkin on tapahtunut.”

AKTIVISMIN ALKU

Osalle Pahkalan tuntevista tulee yllätyksenä, että hän on ollut eläinoikeusaktivisti ja reagoinut yhteiskunnallisiin epäkohtiin 90-luvulta lähtien.

“Olin enemmän tai vähemmän mukana kun Oikeutta Eläimille -liike aloitti, mutta kun kokouksissa kävin huomasin, että vaikka allekirjoitin suunnilleen samat ajatukset, oli elämässä muutakin. Olen itse nykyään 70-prosenttisesti vegaani.”

Hän kuvailee tuolloista itseään hiljaiseksi sivustaseuraajaksi ja demoihin osallistujaksi. Silloisen bändinsä kanssa Pahkala kävi esiintymässä muun muassa Aseistakieltäytyjäliiton ja Vegaaniliiton bileissä.

Pahkala kertoo, että nykyajalle tyypillinen “whataboutismi” oli tuolloin jo voimissaan. Esimerkiksi mielenosoituksessa eläinkokeita vastaan ohikulkijat huutelivat että “mites sitten Kiinassa”. Pahkalalta kysyttiin “miksi sä poltat tupakkaa” ja “miten voit ajaa autolla jos oot kasvissyöjä”, vaikka hän ei ole tehnyt kumpaakaan. Tavalliset ihmiset vaativat aktivistilta aina täyden kympin suoritusta.

Pahkala on kotoisin Vantaan Rajatorpasta. Vasemmistolaisen isän aate ei juuri näkynyt vappumarsseilla käymistä lukuun ottamatta ja siinä, että ostokset tehtiin mieluummin Elannossa kuin K-kaupassa.

“Isä kapinoi vasemmistolaisuudellaan vanhempiaan vastaan. Isovanhempieni puolella oli paljon kokoomustaustaa, mutta jokainen on aina hyväksytty omana itsenään eikä ihmisten välillä ole ollut katkeruutta. Minulle on itsestäänselvyys, että kaikki saavat olla niin kuin haluavat.”

Pieni aktivisti hänessä alkoi kasvaa vähitellen jo kouluaikoina. Ala-asteella Pahkala kuunteli muun muassa Public Enemyä ja alkoi pelata koripalloa Vantaan Pussihukissa, jossa napsahti kipinä rasisminvastaiseen työhön. Pussihukkia valmensi New Yorkista Suomeen muuttanut John Simon, joka kertoi pojille, miksi ei ikinä saa leikkiä kuka pelkää mustaa miestä. Hissiyhtiö Koneen viestintäosastolla uransa tehnyt Simon palkittiin vuonna 2016 vantaalaisella Kulttuuriseppä-tunnustuksella työstään kansainvälisyyden ja nuorten turvapaikanhakijoiden kotoutumisen hyväksi.

Pahkala sai hyvän sysäyksen aktivismiin Simonilta. Aktivismin taso vaihteli, mutta aiheita oli monia.

MEILLÄ ON UNELMA

Suuremmalle yleisölle tutuksi aktivistiksi Pahkala nousi sen jälkeen, kun perussuomalaisten kesälomaileva kansanedustaja Olli Immonen oli julkaissut 25. heinäkuuta 2015 sodanjulistuksen monikulttuurisuutta vastaan Facebookissa – englanniksi. Immonen kirjoitti “unelmoivansa vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi”. Ensin protestinsa sosiaalisessa mediassa ilmaisi oppositio laajalla rintamalla, sitten reagoivat tavalliset ihmiset. Pahkala oli yksi tyrmistyneistä.

“Pyöritin päätäni että ei jumalauta, kansanedustaja kirjoittaa tällaista.”

Mutta hän oli tyrmistynyt jo aiemmin. Samana keväänä Pahkala teki Radio Helsingissä aamushow’ta. Hänen vierainaan yhdessä lähetyksessä olivat toimittaja Maryan Abdulkarim ja perussuomalaisten kansanedustaja, poliisi Tom Packalén. Puhuttiin muun muassa rasismista. Taitavana puhujana Abdulkarim argumentoi Packalénin suohon.

“Kuuntelin Tomia ja ajattelin, että ei äijä voi olla tosissaan. Hieman myöhemmin vieraaksi tuli [toimittaja ja bloggaaja] Koko Hubara, joka on käynyt Hämeenkylän lukion kuten minäkin. Koko kertoi arkipäivän rasismista. Kuuntelin tippa linssissä kun hän kertoi, että kun oli ekaa kertaa mennyt kauppaan ostamaan viikkorahoillaan karkkia, oli heti tullut joku öykkäröimään. Olen elänyt omassa valkoisen ihmisen kuplassani etuoikeutettua elämää. Kokon tarina avasi omia silmiä todella paljon.”

Vähän myöhemmin samana kesänä eräässä Helsingin keskustan ravintolassa oltiin järjestämässä Perkele-klubilla rasistista white power -keikkaa, mistä nousi jonkin verran kohua. Pahkala ihmetteli, miksei asiasta kohistu enempää, sillä muun muassa levykauppa Stupidossa hän oli tottunut siihen, että kaikelle white power -materiaalille oli ehdoton porttikielto. Hänen yleensä fiksuna pitämänsä metallimusajengi oli kuitenkin sitä mieltä, että sananvapauden nimissä oli white powerkin sallittava.

Pahkala ei sallinut. Immosen kirjoituksen jälkeen hän kysyi Facebookissa, voisiko joku järjestää rasisminvastaisen tapahtuman. “Joku?”, hänelle kommentoitiin, ja Pahkala ymmärsi vihjeen. Hänellä oli laajat kontaktit hyvin monien alojen ammattilaisiin, jotka lähtivät nopeasti mukaan. Järjestelyt hoidettiin yli 300 ihmisen voimin parissa päivässä. 28. heinäkuuta rasisminvastaiseen Meillä on unelma -tapahtumaan Helsingin Kansalaistorilla osallistui 15 000 ihmistä, mikä oli iso saavutus keskellä kiihkeintä kesälomakautta. Rasismin puhkeaminen näennäisesti pinnan alla kuplivasta ilkeilystä avoimeksi, eduskuntaan levinneeksi äänekkääksi ilmiöksi oli suututtanut monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät yleensä osallistu mielenosoituksiin.

Pahkala puhuu massojen voimasta. Pienilläkin ihmismäärillä voidaan saada tulosta aikaan, mutta kun massat puhuvat, on kuunneltava. Häneen ottivat yhteyttä niin tavalliset poliitikot kuin ministeritkin. Eri asia on, muuttuivatko asiat pysyvästi, mutta jokin siemen saatiin kylvettyä ja ihmisiin valettua toivoa, että yhteisesti toimimalla saadaan näkyvyyttä ja oma mielipide esiin. Suurmielenosoitus lisää myös turvallisuudentunnetta: Jos on luullut olevansa vähemmistössä puolustaessaan kiusattuja, on huojentavaa huomata tuhansien ja tuhansien ihmisten keskellä, kuinka moni jakaa samat arvot.

PELI POIKKI

Syyskuun 11. päivänä 2016 Jesse Torniainen potkaisi Helsingin Asema-aukiolla Jimi Karttusta. Torniainen on tunnettu uusnatsi, joka oli aukiolla Suomen vastarintaliikkeen mielenosoituksessa. Potkun seurauksena Karttunen kaatui, löi päänsä katuun ja kuoli viikon päästä pahoinpitelystä.

Myöhemmin Jimi Karttusen muistoksi pidetyssä kynttilämielenosoituksessa Aleksi Pahkala jutteli monien kanssa, ja viesti oli sama joka oli jo kuultu eri puolilla: enää ei voida vain katsoa sivusta, kun uusnatsit pahoinpitelevät ihmisiä. Pahkala laajoine kontakteineen lupasi olla mukana yhdistävänä liimana suunnitteilla olevasssa mielenosoituksessa. Peli poikki -mielenosoitus 24. syyskuuta keräsi lähemmäs 20 000 ihmistä Helsingin keskustaan. Sitä on kuvailtu kannanotoksi välinpitämättömyyttä vastaan.

Jimi Karttusen kuolema oli erään tulkinnan mukaan käännekohta uusnatsien sietämisessä. Vastarintaliike oli jo useana vuonna marssinut liehuvin lipuin poliisivartiossa itsenäisyyspäivänä, mikä suututti monia. Anarkistien ja joidenkin nuorisojärjestöjen aloittamat vastamielenosoitukset alkoivat nyt ainakin Helsingissä kasvaa tapahtumiksi, joihin otti osaa jopa lapsiperheitä.

Mutta vaikka Pahkala ymmärtää, miksi vastamielenosoituksia järjestetään, hän näkee niissä ongelman, koska media luo vastamielenosoitusten uutisoinnillaan pelkoa.

“Peli poikki -tapahtumasta haluttiin järjestää perhetapahtuma. Poliisin edustajaa haastateltiin mediassa ja kysyttiin, pitääkö poliisin varautua. Vastaus oli että ei tässä ole mitään uhkia, mutta totta kai poliisi varautuu. Media repi siitä lööpin ‘poliisi varautuu levottomuuksiin’, ja kuvituskuvina käytettiin uhkaavia mellakkapoliiseja. Siksi näen, että monesti vastamielenosoituksissa uhkakuvien luominen vie voiton siitä, mitä voitaisiin saavuttaa.”

POLTTOPISTEESSÄ ALPAKAT

Aleksi Pahkalan nimi nousi esiin myös joulukuussa 2017, kun pieni töölöläisporukka halusi järjestää lapsille tapahtuman hellyttävine alpakoineen itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla. Samalta torilta on muutamana vuonna käynnistynyt äärikansallismielisten 612-soihtukulkue, johon on osallistunut myös piilo- ja julkinatseja.

Pahkala miettii hetken kun häneltä kysyy, puhutaanko alpakoista. Sitten hän suostuu, ehkä vähän väsyneesti. Hän nimittäin joutui sekä median että natsien hampaisiin epäonnistuneen viestimisen seurauksena.

“Tarkoitus oli, että jos saadaan Töölöntori varattua, siellä voisi järjestää lapsille tapahtuman, koska itsenäisyyspäivänä ei ollut lapsille mitään. Osin se oli töölöläisten nimbyilyä. On hirveää olla siellä, kun 612-kulkueessa on vahva väkivallan uhka. Samalla haluttiin viedä mediahuomiota pois mielenosoituksesta. Helsingin kaupungilta tuli paljon kannustavia viestejä että saatte torin ja järjestäkää hyvä tapahtuma. Poliisista taas sanottiin, että perinteet velvoittavat tilan antamista 612-kulkueelle.”

Kaupungin ja poliisin yhteydenpito ei näyttänyt onnistuvan. Pahkalalle syntyi vaikutelma, että poliisilla oli askelmerkit sovittuna, eli kulkueelle annettaisiin etusija, vaikka kaupunki olisi halunnut antaa Töölöntorin lastentapahtuman käyttöön.

Jossain vaiheessa Pahkalalle soitettiin Yleltä ja kysyttiin, onko kyseessä vastamielenosoitus. Hän vastasi ei, koska sitä tapahtuma ei ollut. Joku oli kuitenkin kaivanut esiin Facebookin salatussa Peli poikki! -ryhmässä marraskuussa julkaistun viestin, jossa Pahkala kertoo miettineensä, että kaiken huomion keskittäminen pois 612- ja Kohti vapautta -mielenosoituksista voisi olla paras keino “ignoorata äärioikeiston hommat”.

“Asian olisi tosiaan voinut viestiä paremmin. Lopulta salainen osoitteeni julkaistiin [keskustelufoorumi] Ylilaudalla ja oveni taakse ilmestyi häiriköitä.”

Pahkala toteaa, että se oli ainoa kerta, kun hän on joutunut kokemaan sellaista pelottelua, joka yleensä kohdistuu naisiin ja ulkomaalaistaustaisiin.

Lastentapahtuma alpakoineen siirrettiin Töölön jalkapallostadionille, jonne kerääntyi 5 000 pientä ja vähän isompaa ihmistä leppoisaan itsenäisyyspäivän perhetapahtumaan. Alpakoista tuli puolivahingossa natsienvastainen symboli.

Kaikesta huolimatta Pahkala sanoo luottavansa poliisiin.

“Siellä on monenlaista asennetta. Poliisin pitäisi silti enemmän peilata kansalaisia. Kokoomus ja persut ovat suosituimmat puolueet poliisien keskuudessa, joten kertoohan sekin jotakin. Mutta siellä on alettu tehdä rasisminvastaista koulutusta ja rasismiin yritetään puuttua. Alpakkakohussa tajusin, että yksittäiset henkilöt saattavat jyrätä poliisin sisällä.”

JÄRJESTÖJEN TUKEMINEN VIISASTA

Aleksi Pahkalan aktivismi ei ole järjestöjohtoista, mutta hän sanoo arvostavansa suuresti monenlaisten kansalaisjärjestöjen tekemää pitkäjänteistä työtä ja toivovansa, että niiden rahoituspohjasta huolehdittaisiin. Maamme hallituksen järjestöille tarjoilemaa kasvavaa niukkuutta hän tarkkailee Ihmisoikeusliiton johtokunnan jäsenen paikalta luottamustoimesta, jota selvästi arvostaa.

Mitä Pahkala ajattelee rauhanliikkeestä?

“Katselen sitä ulkopuolelta ja arvostukseni rauhanjärjestöjä kohtaan on suuri. Mutta ehkä vaikutelma on vähän pölyinen, enkä tiedä paljonkaan niiden toiminnasta. Se on monen kansalaisjärjestön ongelma globaalistikin. Hallitukset laittavat ne ahtaalle viemällä tuet ja pakottavat tekemään projekteja, joiden rahoituksen hakeminen ja ylläpitäminen vie resursseja pitkäjänteiseltä työltä. Järjestöjen aseman tukeminen on asia, jota haluaisin lobata. Kepan kehityspäivillä joku viisas sanoi, että toimivalla demokratialla on varaa rahoittaa tahoja, jotka kritisoivat sen toimintaa. Kansalaisjärjestöjen rahoitus on sijoitus yhteiseen hyvään.”

Profiilin kohotukseksi Pahkala ehdottaa rauhanjärjestöille yhteen hiileen puhaltamista, eräänlaista ravistelua ja silmien avaamista sekä koalitioita muiden alojen kanssa. Myös ydinviestin yksinkertaistaminen informaatiotulvassa voisi tavoittaa enemmän kuulijoita.

“Mediaseksikkäämpää kampanjointia hyvän asian puolella, mutta harkiten. On hälyttävää, että yrityspuolella tehdään näkyvästi yhteiskunnallisia kampanjoita, joissa ei ole faktat kohdillaan ja sävy liian mainosmainen.”

Pahkala sanoo ymmärtävänsä, että jos järjestöllä on tietty maine joidenkin silmissä, on ennakkoluulojen läpi vaikea puskea.

“Tuotin Greenpeacelle uusiutuvan energian tapahtumaa muutama vuosi sitten ja muutamiin firmoihin soittaessani huomasin, että siellä oli defenssi päällä heti Greenpeacen nimen sanottuani. Mutta ihmisille pitää tiedottaa asioista, vaikeistakin. Esimerkiksi Jemen, Syyria, Ukraina ovat monimutkaisia konflikteja, konnia on monia. Tietoa pitää jakaa.”

ILMASTONMUUTOS JA TOIVO

Aleksi Pahkala juoksi tähän haastatteluun päivää sen jälkeen, kun hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC oli julkaissut pelottavan raporttinsa. Ilmastonmuutos koskettaa ihan kaikkia ja kaikkea, ja rauhanliikkeelle siitä on tullut yksi keskeisistä teemoista, koska ilmastonmuutoksen vaikutuksesta lisääntyvät sodat, konfliktit, pakolaisvirrat ja ruoka- ja juomapula. Maailma sellaisena kuin sen olemme tottuneet ajattelemaan lakkaa olemasta.

Pahkala uskoo, että IPCC:n raportilla on vaikutusta. Ilmastonmuutosuutisointi löi läpi lähes joka puolella maailmaa, eikä se ollut enää marginaalisen piipertäjäjoukon pessimististä varoituslaulua.

“Monet isot maailmanluokan firmat, Googlet ja muut, ovat jo pitkään halunneet tehdä jotain ilmastonmuutokselle, ja vaikka se ei yksistään riitä, niin sieltä se raha tulee. Rahan liike on tässäkin tärkeä.”

Pahkala muistuttaa, että presidentti Niinistö on jokaisessa isossa puheessaan viimeisten puolentoista vuoden aikana ottanut puheeksi ilmastonmuutoksen, mutta se ei ole juuri näkynyt Suomen mediassa. Median vaikutusta ei voi vähätellä, ei hyvässä eikä pahassa. Mutta moni asia on muuttunut parempaan suuntaan.

“On jo muodostunut globaaliksi totuudeksi, että kasvissyönnillä voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen. 20 vuotta sitten se oli vielä ihan hihhulia. Kun aloin lukiossa vegaaniksi, tarjolla oli näkkäriä, ja muuta saadakseen olisi tarvittu lääkärintodistus. Nyt on nyhtökauraa ja härkistä ja ties mitä, joita tarjoillaan myös linnan juhlissa.”

Pahkala on armollinen pientä ihmistä kohtaan, joka tarvitsee myös viihdettä ja hömppää eikä esimerkiksi suosiolla lopeta lomalentämistä, vaikka sen vaikutus ilmastonmuutoksen etenemisessä tiedetään.

“Vastuu pitää saada saastuttajille. Ehkä vielä kehitetään sähkölentokone? Suuriin linjauksiin tarvitaan valtion tukea. Norjassa on jo ruuhkia sähköautojen takia, ja Suomeen pitäisi saada 250 000 sähköautoa nopealla aikataululla. Miten se onnistuu, jos ei sitä tueta? Norjassa kehitellään sähköistä autolauttaa, meillä ei edes puhuta siitä. Tarvitaan yhä enemmän innovaatioita.”

Myös lasten luontosuhde on tärkeä, lasten pitää oppia arvostamaan luontoa päiväkodista lähtien. Kolmen pienen lapsen isä myöntää, että ilmastonmuutoksen muokkaama tuntematon tulevaisuus pelottaa häntä, mutta enemmän hän sanoo olevansa toiveikas. Parinkymmenen vuoden aikana monien silmät ovat auenneet ja lukemattomat asiat ovat nyt paremmin kuin ennen. Esimerkiksi urheilubrändi Nikestä voidaan olla montaa mieltä, mutta paljon kertoo se, että Nike asettui tukemaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajaa Colin Kaepernickiä, joka polvistui kansallislaulun aikana ennen NFL-liigan ottelua. Kaepernick kuvasi tekoaan protestiksi maansa harjoittamaa rotupolitiikkaa vastaan vuonna 2016.

“Pride-kulkue on myös hyvä esimerkki. Vain vähän aikaa sitten sinne tehtiin kaasuhyökkäyksiä ja piti miettiä uskaltaako sinne mennä. Tänä vuonna siellä oli 100 000 ihmistä ja isot firmat, teleoperaattorit ja Posti mukana.”

Freelancer Pahkala miettii vielä, mitä hän tekisi isona. Nyt päivät täyttyvät musiikista, juontohommista, tietotekniikkapodcastista ja levyjen soittamisesta. Hän auttaa resurssiensa mukaan, jos apua pyydetään, ja usein pyydetään.

“YK:n ihmisoikeuksien julistus täyttää joulukuussa 70 vuotta, mutta meillä Suomessa eduskunnassa istuu rasisteja ja uusnatseja symppaavia kansanedustajia, ja persujen varapuheenjohtaja Huhtasaari väittää että täällä aivopestään lapsia.”

Aktivismin sarallakaan ei tekeminen lopu.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Rauhantekijä Pirkko Carpenter: Halu oppia, pakko vaikuttaa

Pirkko5_2Pirkko Carpenterin elämä on kulkenut monen mutkan kautta Jormuan kylästä Kainuusta takaisin samaan pihapiiriin. Nuori idealisti on muuttunut hiukan vanhemmaksi idealistiksi, jonka johtotähti on rauhan ja osallisuuden edistäminen laadukkaalla koulutuksella.

 

Kun Pirkko Carpenter jäi joitakin vuosia sitten eläkkeelle, hän ajatteli, että on aika alkaa systemaattisemmin tehdä oma osansa sen eteen, että maailman lapset saisivat hyvän koulutuksen. Pirkko perusti muutaman muun aktiivin kanssa Malawin lasten ja nuorten avuksi -järjestön. Aktiivisten porukka ei koostunut tavanomaisista valkoisista keskiluokkaisista auttajista (vaikkei heissäkään ole toki mitään pahaa). Pirkon porukkaan kuuluivat esimerkiksi hänen omat vanhat opiskelijansa Ahmad ja tämän vaimo Insaf sekä vanha työpari ja nykyinen Suomen Romanifoorumin toiminnanjohtaja Armas Lindberg vaimoineen.

HERÄÄVÄ TIEDONHALU

Syy siihen, miksi Pirkko tuntee niin vahvasti koulutuksen tärkeäksi, juontunee hänen omasta lapsuudestaan. Pirkko on kotoisin monilapsisesta pienviljelijä-työläisperheestä Kajaanin läheltä. Sinne hän on nyt myös palannut eläkepäiviä viettämään samaan pihapiiriin, josta aikoinaan maailmalle lähti.

”Isäni oli käytännössä lukutaidoton. Hän oli Karjalan evakoita ja kävi aikoinaan vain muutaman viikon kestäneen kiertokoulun. Elämänsä loppuun asti hän kuitenkin sitkeästi tavasi päivän lehteä. Äiti kävi sentään muutaman vuoden kansakoulua.”

Tuohon aikaan syrjäseuduilla toimintaa nuorille tarjosivat vain seurakunta ja kaksi urheiluseuraa, työväelle toinen ja porvareille toinen. Pirkko ajattelee, että hänen ensimmäinen kiinnostuksensa ulkomaailmaan ja samalla kiintymys kirjoihin saattoi herätä erään seurakunnan työntekijän esittelemästä teoksesta, joka oli hieno kuvakirja maailman seitsemästä ihmeestä. Pirkko hankki sen myöhemmin itselleen ja se taitaa olla edelleen tallella.

”Siitä alkoi rakkauteni kirjoihin. Tuntuu, että monet asiat elämässä ovat ihan pienten sattumien varassa.”

Se, että Pirkko ja hänen sisaruksensa saivat käydä koulua niin pitkälle kuin halusivat ja pystyivät, johtuu hänen arvionsa mukaan tuolloin 50-luvulla Kainuussa vallinneesta koulutusmyönteisyydestä.

”On ollut ihan ratkaisevaa koko elämälleni, että pääsin oppikouluun. Eihän täältä työläiskodista olisi muuten ollut mahdollisuuksia päästä eteenpäin elämässä. Olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni. Ja mitä kauemmin on maailmaa katsellut, sitä enemmän on tiedostanut koulunkäyntimahdollisuuden merkityksen.”

Pienviljelijäperheen arki lähes omavaraistaloudessa oli sellaista, että myös perheen koululaisten vapaa-aika oli täystyöllistettyä. Pirkko muistaa olleensa kateellinen luokkakavereilleen siitä, että he viettivät lomiaan ja vapaa-aikaansa esimerkiksi lueskellen.

Tyttölyseon ilmapiiri oli sellainen, että oli hyvin selvää ketkä ovat maalaisia ja ketkä kaupunkilaisia. Kun opettaja perunannostoloman jälkeen kysyi luokassa, miten oppilaat olivat lomansa viettäneet, rämähtivät muut nauramaan, kun Pirkko ilmoitti tietenkin nostaneensa perunoita koko loman.

ENSIMMÄINEN VAPAAEHTOISTYÖ

Kodin arvomaailma välittyi Pirkon mukaan lähinnä rivien välistä. Isä arvosti ennen kaikkea kovaa ruumiillista työntekoa. Myös koulussa piti olla ahkera ja Pirkko pärjäsikin siellä oikein hyvin. Sitä edesauttoi varmasti sekä valtava tiedonjano ja oppimisen halu että kotoa opittu korkea työmoraali.

Maailmankuvaansa Pirkko avasi esimerkiksi lukemalla Viikkosanomia. Hän innostui esperantosta ja englannin kielestä ja tilasi itselleen Unescon maksuttoman lehden Unesco-kuriirin, joka oli painettu paksulle paperille ja josta saattoi itsekseen opetella englantia.

”Veljeni tapaturmainen kuolema liikenneonnettomuudessa, kun olin 14-vuotias, vaikutti minuun syvästi. Kuolemaa oli vaikea käsitellä, ja se sai minut varmaankin aktivoitumaan seurakunnan toiminnassa. Kotini oli hyvin vasemmistolainen, vaikkei siitä ääneen varsinaisesti puhuttu. Luulen, että yhdistelmä vasemmistolaisuutta ja seurakuntatoimintaa sai sosiaalisen omantuntoni heräämään.”

Pirkolla oli valtava tarve tehdä jotain hyvää. Tähän tarjoutui mahdollisuus, kun tuttu diakoni vinkkasi parista koulun läheisissä röttelöissä asuvasta vanhuksesta. Pirkko alkoi käyttää parin tunnin ruokatuntinsa vieraillen näiden mummojen luona siivoamassa ja auttelemassa.

ETELÄ-AFRIKKA MULLISTAA MAAILMAN

Lukion hyvän historianopettajan innoittamana Pirkko lähti kirjoitusten jälkeen vuonna 1968 Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tuntui tärkeältä päästä pois kotoa. Opiskelijaelämä vei mukaan kristillisen ylioppilasliiton toimintaan. Sen johdossa oli hyvinkin radikaaleina pidettyjä pappeja kutn Martti Lindqvist ja Ilkka Turkka, jotka olivat kirkon kanssa kahnauksissa.

”Minulle tärkeintä tuossa toiminnassa oli yhteys Ylioppilaiden kristilliseen maailmanliittoon. Tulin valituksi neljän muun eurooppalaisen opiskelijan kanssa kesällä 1970 Etelä-Afrikan matkalle, joka käänsi maailmani ihan ylösalaisin.”

Ennen matkaa Pirkko ajatteli olevansa tavallista valveutuneempi poliittisissa asioissa. Myös Etelä-Afrikan tilanne oli teoriassa tuttu – kristillisen ylioppilasliiton toiminnassa oli keskitytty erityisesti apartheidista keskustelemiseen.

”Todellisuus Etelä-Afrikassa oli kuitenkin jotain sellaista, mitä ei olisi voinut kuvitella. Tuntui täysin käsittämättömältä, että miten voi toinen ihminen kohdella toista niin ja vielä oikeuttaa sen kohtelun lailla ja rakenteilla.”

Pirkko mietti omia lähtökohtiaan köyhänä syrjäseudulta tulevana tyttönä ja tajusi, että hänellä oli kuitenkin kaikki mahdollisuudet tehdä elämässään mitä vain. Etelä-Afrikan mustalta väestöltä oli viety kaikki keinot vaikuttaa elämäänsä.

Tuolla matkalla tapahtui myös jotain sellaista, mitä opiskelijamatkoilla nyt saattaa tapahtua. Pirkko rakastui eteläafrikkalaiseen mieheen. Sydän jäi siis Etelä-Afrikkaan. Pirkko palasi Suomeen ja suoritti sovitut matkaan liittyvät puhujatilaisuudet. Sitten hän keskeytti opintonsa ja muutti Etelä-Afrikkaan vuonna 1971.

”Kyllä muuttoni on varmaan särkenyt vanhempieni sydämen. Heille Afrikka tuntui niin kaukaiselta paikalta, että luulivat kai menettävänsä minut iäksi. Siihen aikaan soitin kotiin kaksi kertaa vuodessa ja sekin maksoi maltaita.”

Elämä Etelä-Afrikassa vaikutti Pirkkoon monella tavalla. Ensinnäkin hän menetti uskonsa jumalaan ja myös kirkon mahdollisuuksiin toimia ihmisten hyväksi. Tilanne oli niin kärjistynyt, ettei hän uskaltanut jatkaa poliittista toimintaa. Juuri vuonna 1971 aparteid alkoi kiristää entistä enemmän otettaan. Ihmisiä suljettiin kotiarestiin. Valkoisten, mustien ja värillisten kokoukset kiellettiin.

”Pidin yhteyttä aiemmalla matkalla tapaamiini mustiin opiskelijoihin ja lähetin erilaisia vetoomuskirjeitä päättäjille. Asuinseudullamme Natalissa oli onneksi rauhallisempaa kuin monessa muussa paikassa.”

Apartheidia ei päässyt pakoon missään. Kaikki mitä tapahtui heijastui systeemiin. Pirkko joutui vaikeuksiin halutessaan ystävystyä kadulla asuvien ihmisten kanssa tai yrittäessään auttaa raskaana ollutta palvelijaa.

”Kun astui ovesta ulos, oli todellisuus vastassa. Oli paljon asioita joita ei voinut tehdä ja täytyi sopeutua siihen, että käveli rakennuksiin sisään ovista, joiden yläpuolella luki ’vain valkoisille’. En kestänyt sitä.”

Pirkko ehti asua Etelä-Afrikassa vajaat kaksi vuotta, kun tyttärellä kasvanut pieni perhe muutti Englantiin puolison sukulaisten kotiseudulle.

Aikaa Etelä-Afrikassa Pirkko kuvaa elämänsä rankimmaksi ja raaimmaksi vaiheeksi. Hän ei ole koskaan palannut maahan. Nelson Mandelan vapautumisen jälkeen teki mieli, mutta matka jäi toteuttamatta. Apartheidin todistaminen läheltä on epäilemättä kuitenkin vaikuttanut herkkyyteen, jolla Pirkko näyttää maailmaa ja ihmisiä katselevan.

ÄITINÄ ENGLANNISSA

Englannissa Yorkshiressä perhe kasvoi vielä pojalla ja toisella tyttärellä. Vaikka Pirkko väittää nuo vuodet keskittyneensä lähinnä äitiyteen, on selvää että maailmanparantaja ja feministi hänessä on jatkanut aktiivista kasvuaan. Taisi hän myös kasvattaa muutaman aktivistin. Kolmella mantereella asuvista lapsista yksi työskentelee ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja toinen edistää aurinkoenergian käyttöä. Feministejä he lienevät kaikki.

Tuohon aikaan alkoivat yleistyä feministisiä ja monikulttuurisia arvoja korostavat lastenkirjat ja Pirkko luki niitä ahkerasti lapsilleen. Hänen poikansa on todennut, että äidin valitsemissa kirjoissa oli yleensä ihan tietty tendenssi. Pirkko oli mukana myös ydinvoimaa vastustaneessa naisliikkeessä.

Pirkko2_2Pirkko suoritti kesken jääneen maisterintutkintonsa Yorkin yliopistossa. Gradun hän teki rasismista ja Ruotsin siirtolaispolitiikasta. Hän piti yhteyttä Etelä-Afrikkaan tuttuihinsa ja kirjoitti esimerkiksi kortteja poliittisille vangeille. Pirkko otti hyvin vakavasti ihailemansa Steven Bikon murhan. Hänellä oli ollut ilo tavata Biko tuolla ensimmäisellä matkallaan Etelä-Afrikkaan.

Pirkko erosi miehestään ja jatkoi elämäänsä muutaman vuoden kolmen lapsen yksinhuoltajana Englannissa. Työnsaantimahdollisuudet tuntuivat kuitenkin Suomessa paremmilta ja siksi hän palasi vuonna 1989 Oulun seudulle.

PALUUMUUTTAJA MAAHANMUUTTAJATYÖSSÄ

Pirkko aloitti työt Suomessa alakoulun opettajana Oulun lähellä Rantsilassa. Paikan valintaan vaikutti seikka, että koulutoimenjohtajana oli nainen. Keväällä 1990 Ouluun muuttti Vietnamin pakolaisia, ja siitä eteenpäin Pirkko työskenteli aikuisten ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Oli muutama muukin pesti. EU-rahoitusten kulta-aikana Pirkko työskenteli Kokkolassa erään naisten kehittämiseen liittyvän hankkeen tutkijana ja sen jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta opettaa peruskouluaineita aikuisille romaneille.

”Parasta, mitä olen työelämässä kokenut, on ollut työskentely tiiviinä työparina Armas Lindbergin kanssa hankkeessa, jonka tavoitteena oli edistää romanien kouluttautumista. Siinä oli sekä arvot että tekemisen tapa kohdillaan.”

Pirkko oli järkyttynyt kun alkoi ymmärtää, miten paljon syrjintää romanit edelleen kokivat. Hän ajattelee että se on asia, jota pitäisi käsitellä erityisesti opettajankoulutuksessa. Opettajien huonot asenteet ja olemattomat odotukset vaikuttavat paljon siihen, miten romanilapset suoriutuvat koulusta. Sekin surettaa Pirkkoa, että valtaväestön ja romanien välillä on edelleen niin vähän kanssakäymistä. Ei hän itsekään ennen tuota työtehtävää tuntenut yhtään romania. Armas onneksi jatkaa työtään romanien kouluoikeuksien puolesta nykyisessä tehtävässään Romanifoorumin toiminnanjohtajana.

Vuonna 2003 Pirkko muutti viimein Kajaaniin vanhalle kotiseudulle ollakseni lähellä ikääntyviä vanhempiaan. Eläkkeeseen asti hän työskenteli Kajaanin aikuiskoulutuskeskuksessa maahanmuuttajakoulutuksen opettajana.

”Tuntuu siltä, että tänne Kainuuseen eivät oikein maahanmuuttajat kotoudu. Vaikka ilmapiiri ei olisi ihan avoimen vihamielinen, niin ei se kyllä tervetulleeksikaan toivota. Ihmiset, jotka pärjäävät ja haluavat mennä eteenpäin elämässään, lähtevät täältä heti kun voivat. Kajaanin kaupunki voisi kyllä ihan tietoisesti tehdä jotain ratkaisevaa kotoutumisen edistämiseksi.”

MUONAN LASTEN TULEVAISUUS

Jäätyään eläkkeelle Pirkko saattoi keskittyä pitkäaikaiseen haaveeseensa: lasten koulutuksen edistämiseen. Vaikka kyseessä on vapaaehtoistyö, häntä tuntuu siihen ajavan suuri sisäinen pakko.

”Lasten koulutus on ollut minulle tärkeä projekti omien lasten kohdalla ja laajentunut siitä muittenkin lapsiin.”

Pirkko päätti perustaa yhdistyksen, joka tukee malawilaisen Muonan kylän kehitystä etenkin koulutuksen avulla.

”Meitä on pieni mutta sitoutunut porukka. Varainkeruu on ollut hyvin perinteistä myyjäisiä, kirpputoreja ja aineettomia lahjoja ja sen sellaista. Kaikki aktiivit tekevät työtä ilmaiseksi palkkana vain hyvä mieli tai mitä itse kukin tästä saakin. On meillä usein tosi hauskaakin.”

Yhdistys on kerännyt ilman mitään ulkopuolista tukea 20 000 euroa, joilla on saatu koulurakennus valmiiksi. Nyt tarvitaan toinen mokoma opettajien asuntolaan, jotta saadaan pidettyä hyviä ja motivoituneita opettajia Muonan lapsia opettamassa.

Työtä tehdään tiiviissä yhteistyössä kyläyhteisön kanssa ja sen tarpeista lähtien. Kommunikaatio hoituu modernisti Whatsapp-viestein. Kylän nettiyhteydet pätkivät sen verran, että teksti toimii puheluita paremmin. Kylän yhteyshenkilö taitaa englannin kielen, vaikka muuten yhteisö puhuukin lähinnä chitsewaa.

Pirkko on kerran vieraillut Malawissa Muonan kylässä, kun koululle kaavailtu tontti lahjoitettiin projektille. Sitten Muonaan lähti suomalainen vapaaehtoistyöntekijä vuodeksi auttelemaan rakentamisessa, mutta hän rakastui paikalliseen naiseen ja muutti kauaksi Pohjois-Malawiin.

Nyt Muonaan on lähdössä suomalainen pariskunta kuukaudeksi hanketta edistämään ja luomaan yhteistyösuhteita. Lähtijät rahoittavat matkansa itse ja muutenkin kaikki yhdistyksen rahaliikenne on hyvin läpinäkyvää. Saadut avustukset menevät lyhentämättöminä muonalaisille.

”Muonassa meidän projektissa on paikallisia sekä palkkatyössä että vapaaehtoisina. Kouluruokalaakin pyörittävät vapaaehtoiset äidit. Sellainen on konkreettista rauhantyötä.”

PARASTA RAUHANTYÖTÄ

Kysyttäessä maailmanparantamisen ja rauhantyön tulevaisuudesta Pirkko vastaa, ettei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin koulutusmahdollisuuksien tarjoamisen ihmisille.

”Siksi olen tässä tätä koulua rakentamassa. En tiedä muita keinoja, joilla voisin vaikuttaa.”

Se, että ihmiset saavat tietoa ja mahdollisuuksia elämäänsä, saa heidät Pirkon mukaan toivomaan toisilleen hyvää ja sitä kautta sodatkin estyvät. On kuitenkin vaikea löytää tietoa, jota voi pitää totena.

”Kuka sen totuuden kertoo? Sen ainakin tiedän, että kun pääsee kouluun, pystyy ajattelemaan itse ja saa kielen ja asioita joista valita. Siten oppii arvioimaan yhteiskuntaa ja tekemään omia ratkaisuja. Siihen pitäisi tietenkin kuulua myös vastuun kantaminen toisista.”

Pirkko toivoo siis Muonan kylässä kasvavan kriittisiä kansalaisia, jotka ovat yhdessä luomassa parempaa tulevaisuutta muiden maailman kylien lasten kanssa.

Teksti Hanna Niittymäki
Kuvat Esko Piippo

Tutustu Facebookissa: ”Malawin lasten ja nuorten tuki ry”. Voit liittyä yhdistyksen jäseneksi tai ostaa ystävillesi aineettoman lahjan.

 

 

 

Rauhantekijä Hiwa Haghi: Rauhan maali ratkaisee

hiwa2
Kymenlaakson alueella asuu muutama tuhat maahanmuuttajaa. Yksi heistä on kotkalaistunut kurdi Hiwa Haghi, joka Suomesta turvapaikan saatuaan alkoi jalkapalloilun avulla auttaa muita maahan tulleita kotoutumaan ja tutustumaan paikallisiin ihmisiin. Nyt hän on pelaaja-valmentajana monikulttuurisessa FC Myllyssä, joka on Suomen Palloliiton jäsen ja pelaa futiksen kuutossarjassa.

Iranista kotoisin oleva Shamsaddin (Hiwa) Haghi tuli Suomeen hakemaan turvapaikkaa 22-vuotiaana vuonna 2004. Turvallisuuteen ja henkeen kohdistuvat uhat olivat kasvaneet liian suuriksi, ja riskiä lisäsi se, että yksi hänen perheenjäsenistään oli poliittisesti aktiivinen. Hiwan muu suku jäi Iraniin, mutta hänen setänsä asui Suomessa ja tunsi Rauhanpuolustajien toiminnanjohtajan Teemu Matinpuron.

Heti töihin halunnut Hiwa oli ollut Suomessa vain pari kolme viikkoa, kun hän alkoi siivota Rauhanpuolustajien toimistoa Helsingin Hämeentiellä. Hänen kaunis laulelunsa kajahteli milloin keittiöstä, milloin kymmenien kirjalaatikoiden keskeltä. ”Työ Rauhanpuolustajissa oli hyvä startti minulle”, Hiwa sanoo nyt.

Hiwa oli opetellut suomen kieltä odotellessaan Maahanmuuttoviraston päätöstä. Hän on kielellisesti lahjakas, jopa niin, että se oli koitua hänen kohtalokseen Migrin turvapaikkapuhuttelussa. Hiwan epäiltiin olleen Suomessa paljon ilmoittamaansa kauemmin, koska suomea ei kuulemma voinut oppia puhumaan niin hyvin niin lyhyessä ajassa!

Hiwa kävi Helsingissä pari kielikurssia ja osallistui ammatilliseen peruskoulutukseen valmentavaan VALMA-koulutukseen. Opettajat pitivät Shamsaddin-nimeä liian vaikeana ja ehdottivat, että tilalle keksittäisiin helpompi. Shamsaddin valitsi itselleen nimen Hiwa, joka on kurdin kieltä ja tarkoittaa ’toivetta’.

”Iranissa ei ennen saanut olla kurdinimeä, piti olla farsin- tai arabiankielinen nimi”, Hiwa kertoo. ”Nykyään nimet voivat siellä olla myös kurdiksi.”

KUNTOUTTAVAA KOTOUTUSTA

Hiwan turvapaikkaprosessi kesti pari vuotta. Saatuaan turvapaikan hän halusi heti opiskelemaan korkeakouluun. Iranissa hän oli opiskellut lääketiedettä, joten opettajat ehdottivat, että hän ensin kouluttautuisi lähihoitajaksi, sitten sairaanhoitajaksi ja lopulta lääkäriksi, joka oli ollut Hiwan unelma.

”En kuitenkaan osannut oikein suunnitella elämääni tuolloin, ja pääsin helposti opiskelemaan tietotekniikkainsinööriksi, koska matematiikan ja fysiikan taitoni ovat vahvat.”

Vuonna 2007 Hiwa suuntasi siis Kotkaan, missä hän yritti löytää töitä, joita tehdä opintojen ohella.

”Siivousta löytyi vähän mutta ei tarpeeksi. Perustin sitten itämaisia ruokatarvikkeita myyvän kaupan toisen henkilön kanssa. Ajatuksemme eivät kuitenkaan menneet oikein yksiin ja oli pakko valita, opiskelenko vai jatkanko yrittäjänä. Halusin opiskella.”

Valmistuttuaan Hiwa ei päässyt koulutustaan vastaaviin töihin. Ensin hän osallistui projektitöihin Kotkan kaupungin palveluksessa, sitten hän työskenteli myyjänä Gigantissa, jossa lopetti noin vuosi sitten.

”Minulle on sanottu että olen hyvä myyjä. Ei minua toisaalta harmittanut sekään, ettei oman alan töitä löytynyt, koska olen sosiaalinen ihminen ja tietotekniikkainsinööri on koko ajan koneessa kiinni. Tykkään olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.”

Alkuvuodesta Hiwa aloitti maahanmuuttajien työvalmentajana Kotkan Korttelikotiyhdistyksessä. Yhdistys tarjoaa monenlaista käytännön apua sitä tarvitseville. Korttelikotiyhdistys on palkannut maahanmuuttajia kuntouttavaan työhön, ja heidän kanssaan Hiwa järjestää kursseja, joilla opetetaan suomen kieltä ja tietokoneen käyttämistä, ja laatii henkilökohtaisia opinto- ja työllistymissuunitelmia.

”Minut valittiin, koska minulla on laaja kielitaito. Puhun kolmea kurdimurretta, farsia, azeria, turkkia, suomea ja englantia. Arabiaa opin väkisin koulussa Iranissa 15 vuoden aikana. Olen myös lukenut saksaa pari vuotta ja opiskellut venäjän perusteet.”

Venäjän kielelle tuli tarvetta, kun Hiwa opiskeluaikanaan tapasi Venäjältä kotoisin olevan Alesian, jonka kanssa on nyt naimisissa. Heillä on kaksi lasta, kuusivuotias poika ja nelikuukautinen tyttö.

Hiwa on päivittäin tekemisissä Korttelikotiyhdistyksen palkkaamien noin 40 maahanmuuttajataustaisen ihmisen kanssa. Kotka–Karhula–Hamina-alueella on muutamia tuhansia maahanmuuttajia, Hiwa arvioi. Luvut olivat tarkemmin muistissa silloin, kun hän toimi Kotkan seudullisessa maahanmuuttajafoorumissa. Foorumi muun muassa edistää maahanmuuttajien osallistumismahdollisuuksia, kehittää kotouttamiseen liittyviä palveluja ja myös valmistelee asioita viralliseen käsittelyyn.

Korttelikoteja eli eräänlaisia oman korttelin olohuoneita tai toimintakeskuksia on Kotkassa viisi.

”Kierrän niissä päivittäin ja autan työntekijöitä suomen kielessä, sähköisessä asioinnissa, kulttuurisissa asioissa, siis esimerkiksi miten Suomessa toimitaan vaikka virastossa jne. Työntekijämme ovat yleensä olleet Suomessa vähintään kolme vuotta ja heillä kaikilla on oleskelulupa. Ihmisillä on hyvin erilaiset kielitaidot. Jotkut tuskin osaavat aakkosia, toisilla on jo hyvä sanavarasto. He voivat vaikkapa harjoitella työnhakuprosesseja ja hakemusten tekoa, toiselle etsitään yhdessä opiskelupaikkaa.”

Kotkan kaupunki myös tilaa Korttelikodilta palveluja maahanmuuttajille, esimerkiksi kuinka käytetään pesukonetta tai jotain muuta käyttäjälle vierasta laitetta.

PALLO ON PYÖREÄ KAIKKIALLA

Vuonna 2006 Kotkaan avattiin projektirahan turvin monikulttuurinen toimintakeskus Mylly, jonka toimintaa ylläpitää nykyään Kaakonkulman Kulttuurimylly ry. Myllyn jalkapallotoiminta käynnistyi kymmenen vuotta sitten, kun Hiwa Haghi valjasti oman intohimonsa eli jalkapallon maahanmuuttajien ja kantaväestön lähentämistyöhön. Hän perusti jalkapallokerhon, jossa oli alussa vain muutama pelaaja. Heitä alkoi tulla nopeaan tahtiin lisää, ja vuosina 2015–2016, kun Suomeen tuli paljon turvapaikanhakijoita, harjoituksissa kävi parhaimmillaan jopa 86 pelaajaa 38:sta eri maasta. Hiwa pyöritti tätä kaikkea käytännössä yksin.

”Yritin jo aiemmin perustaa oman joukkueen Keidas Unitedin. Mutta joukkueella pitäisi olla organisaatio takanaan. Sitten tutustuin toimintakeskus Myllyn toimintaan ja joukkueen perustaminen onnistui siellä. Myllyn toiminnanjohtaja Micke oli hyvin kannustava. Iso ja ratkaiseva rooli FC Myllyn perustamisessa oli entisellä Myllyn hallituksen johtajalla Jorma Korpelalla. Järjestimme urheilufestivaaleja ja Myllyn omia turnauksia.”

Kun pelaajia alkoi olla useita kymmeniä, heräsi toive pelata virallisessa sarjassa. Hiwa oli Myllyn hallituksen jäsen ja ehdotti tätä hallitukselle. Niinpä FC Mylly haki Suomen Palloliiton jäseneksi, ja viime pelikaudella he olivat jo lähellä nousta yhtä ylempään eli viitossarjaan.

hiwa1
Hiwa Haghi toivoo, että joukkueeseen saataisiin taas muitakin kuin maahanmuuttajataustaisia pelaajia.

”Olen kuullut muilta pelaajilta ja erotuomareilta, että lohko jossa me pelaamme on kiinnostavin. Katsojia on ollut paljon, ihmiset kiinnostuvat meistä ja ovat innostuneita, se on tärkeää. Olimme vuonna 2017 pelaamassa Espoossa Suomen Cupissa FC Honkaa vastaan, ja Kotkasta lähti bussilastillinen, 60 ihmistä, meitä kannustamaan. Pelasimme 75 minuuttiin asti tosi hyvin, vastustajalla oli jopa paniikki päällä. Vaikka lopulta hävisimme, nämä ovat suuria saavutuksia. Paikallislehdet kirjoittavat meistä juttuja, kun olemme pelanneet eri paikkakunnilla.”

FC Myllyssä on pelannut myös muita kuin maahanmuuttajataustaisia, mutta tällä hetkellä kaikki pelaajat ovat maahanmuuttajia.

”Olisi hyvä, että olisi muitakin ja että suomalaiset tutustuisivat maahanmuuttajien kulttuuriin ja toisinpäin. Jalkapallossa ei tarvita kielitaitoa vaan pallon perään juostaan ja sääntöihin luotetaan, ja samaan tapaan luotetaan yhteiskunnan sääntöihin: jos teet virheen tulee keltainen kortti, jos teet virheen toisen kerran tulee punainen kortti ja joudut pois kentältä ja kärsit vielä seuraavatkin pelit. Ilmapiiri on muuttunut huonompaan suuntaan yhteiskunnassa ja suomalaiset ovat väistyneet joukkueesta, valitettavasti. He vahvistaisivat meitä. Meillä on joukkueessa paljon Suomen kansalaisia, mutta muualta tulleita.”

Hiwa kertoo, että joukkue on kohdannut todella paljon rasismia. Vaikka sitä vastaan taistellaan ja sitä yritetään vähentää, on sen määrä viime aikoina lisääntynyt. Pelin tuoksinassa kuulee rasistisia kommentteja ja joskus tulee jopa fyysistä kontaktia. Erotuomarit yrittävät sitä suitsia, mutta he eivät voi huomata kaikkea.

PEACE UNITED

FC Mylly on mukana Peace United -kampanjassa. Se on Kirkon Ulkomaanavun hanke, jossa jalkapallon avulla viedään rauhanviestiä ihmisille. Tarkoitus on ehkäistä nuorten syrjäytymistä, turhautumista ja radikalisoitumista. Mukana Peace United -projektissa on myös muun muassa Aki Riihilahti.

”Peace United on ollut vahvasti FC Myllyn profiilissa mukana ja oli suureksi avuksi kun joukkuetta perustettiin. KUA:n tuki oli alussa tosi tärkeää, saimme heiltä pallon, liivit ja banderollin, jota käytämme joka pelissä. Siinä on teksti ‘Rauha. Maali joka ratkaisee’.”

Hiwa kertoo, että koska joukkue on nyt kilpailutoiminnassa mukana, toimintakeskus Mylly ei voi sitä enää rahoittaa. He siis yrittävät itse etsiä sponsoreita ja kerätä varoja talkootyöllä tai yhteistyössä Myllyn kanssa. ”Järjestämme paljon tapahtumia naisille ja lapsille, niistä saamme rahaa.”

Hiwa, joka on aiemmin valmentanut muitakin joukkueita, valmentaa nyt vain FC Myllyä, jossa myös pelaa, ja sen lisäksi Myllyn jalkapallokerhoa.

”Valmensin Kotkan Pelikarhuissa vuonna 2000 syntyneitä nuoria. Juuri eilen yksi heistä pelasi vastustajiemme joukkueessa. On kiva nähdä, miten he ovat kehittyneet. Ja kun meidän joukkueestamme lähtee pelaajia eteenpäin muualle pelaamaan, se on hyvä heille ja myös meille – maineasia, olemme kasvattajaseura”, Hiwa nauraa.

hiwa_tori
Hiwalla on Kotkan torilla La Torre -ruokavaunu.

Hiwan oma poika ei ole kiinnostunut jalkapallosta. Hiwasta se on harmi, koska tässä harrastuksessa hän osaisi auttaa poikaa, mutta tämä saa itse päättää. Lapsista puhuttaessa Hiwa huokaa.

”Olisi kiva nähdä heitä enemmän. Ehkä näen heitä seuraavan kerran kun he ovat aikuisia…”

Lasten isän aikaa on vienyt myös La Torre -ruokavaunu, jonka terassilla Kotkan torilla haastattelua tehdään. La Torre on Hiwan oma, ja se tarjoaa kotkalaisille hieman erilaista ruokaa. Hän on kulkenut vaunun kanssa myös eri tapahtumissa, mutta on alkanut miettiä vaunun myymistä, koska aika ei vain riitä kaikkeen.

TEKEMISTÄ KAIKILLE

Hiwa Haghi on aina ollut kova paiskimaan töitä, ja siksikin hän pitää äärimmäisen tärkeänä sitä, että Suomessa asuvilla ihmisillä on mielekästä tekemistä, ovat he sitten sukujuuriltaan suomalaisia tai tänne muualta muuttaneita. Hänen mielestään ei voida puhua erillisenä asiana maahanmuuttajien määrän kasvattamisesta tai suitsimisesta, vaan samaan aikaan on puhuttava työn tekemisestä ja ihmisistä huolehtimisesta. Joutilaiden joukkiot näkyvät katukuvassa eri tavalla kuin jos kaikilla olisi opiskelu- tai työpaikka.

”Olisi keskityttävä siihen, että järjestetään koulutusta ja työtä, se olisi hyvä myös Suomelle. Kun ihmisillä on hätä ja hengenvaara, totta kai heille on annettava oleskelulupa. Mutta heitä ei saa jättää oman onnensa nojaan. Jos he tottuvat siihen, että muut hoitavat heidän asiansa, voi tulla tunne ettei ole järkevää tekemistä. Tämä on kyllä osin ihmisistä itsestään ja asenteesta kiinni. Olen itse tottunut tekemään töitä, minulla on yleensä kaksi tai kolmekin työtä samaan aikaan sekä harrastuksia.”

Hiwa sai muutama vuosi sitten Suomen kansalaisuuden ja hän on äänestänyt useissa vaaleissa. Vakiintunutta puoluekantaa hänellä ei ole.

”Äänestän mieluummin niitä henkilöitä, jotka tunnen ja joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Olen äänestänyt demareita, vasemmistoliittolaisia ja kerran vihreää. Minua on yritetty saada eri puolueiden ehdokkaaksi, mutta toistaiseksi en ole lähtenyt, ei ole ollut aikaa.”

Mahdotonta ehdokkaaksi ryhtyminen ei kuulemma ole, mikä vinkkinä kotkalaisille puolueaktiiveille kerrottakoon, mutta miehen kiireiden perusteella häntä ei ehkä kannata lähestyä ihan vielä.

Hiwa kertoo, että vaikka hän on kotiutunut Suomeen hyvin, hän on omalta identiteetiltään ensisijaisesti kurdi, sitten iranilainen.

”En tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Luultavasti jään Suomeen, koska Suomi on nyt kotimaani.”

Irakin, Iranin, Turkin ja Syyrian alueella asuvat kurdit haaveilevat omasta valtiosta. Mutta Hiwasta ei ole lainkaan selvää, että he ovat vielä siihen valmiita tai kykeneviä.

”Se riippuu siitä, pystyvätkö he keskenään hoitamaan omia asioitaan. Tarvitaan lisää koulutusta ja omaan valtioon valmistautumista.”

Ja Suomessa on hyvä elää oman monikulttuurisen perheen kanssa, jonka kotikielenä on tietenkin suomi.

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki

Vanhan kuvan kuvateksti: Hiwa laulamassa Timo Kalevi Forssin kitaran säestämänä Kallion kirpputoripäivänä Rauhanpuolustajien toimiston pihalla vuonna 2004.

 

Rauhantekijä Tauno Tuomivaara

tauno_poltti_sotilaspassinsaTauno Tuomivaara oli yksi neljästä asevelvollisuutensa suorittaneesta, jotka polttivat sotilaspassinsa vuonna 1967 ja sanoutuivat irti ”maamme ainoan sotilaallisen järjestön jäsenyydestä”. Sotilaspassien polttaminen oli askel kohti Suomea, jossa pasifismi ei enää ole rikos. Armeijan käyneestä pasifistista sukeutui sittemmin kirjailija, joka 72-vuotiaana julkaisi esikoisrunoteoksensa Odysseuksen jalanjälki.

 

Yksi 1960-luvun rauhanliikkeen kulminaatiopisteitä oli radikaalien nuorten miesten järjestämä sotilaspassien julkinen polttaminen. Vuonna 1966 kirjailija Markku Lahtela esitti Ylioppilaslehdessä puolustusvoimien komentajalle Yrjö Keinoselle avoimen kysymyksen: Lahtela tiedusteli, onko suomalaisen asevelvollisuutensa suorittaneen miehen pakko pysyä reserviläisenä ja täten tarpeen vaatiessa osallistua aseelliseen toimintaan vastoin omaa tahtoaan. Kysymyksen voisi tiivistää: Voiko armeijasta erota?

Kenraali Keinonen vastasi Lahtelalle sotilaallisen ytimekkäästi: ”Isänmaan ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustukseksi on jokainen Suomen mies asevelvollinen.” Tätä seurasi pitkä julkinen keskustelu, ja lopulta toukokuussa 1967 kirjailijat Markku Lahtela ja Kalevi Seilonen sekä toimittajat Ilpo Saunio ja Tauno Tuomivaara polttivat sotilaspassinsa rauhanmielenosoituksessa Helsingin Esplanadilla sijaitsevalla Runebergin patsaalla.

Markku Lahtela piti patsaalla puheen, jossa hän selvitti tarkoitusperiään: ”Niinpä poltan tämän sotilaspassin, Suomen armeijan minulle antaman jäsenkirjan. Tällä täysin väkivallattomalla eleellä, joka ei loukkaa kenenkään koskemattomuutta enempää sielun kuin ruumiinkaan puolesta, minä omasta puolestani sanoudun irti maamme ainoan sotilaallisen järjestön jäsenyydestä, sen minulle antamasta arvosta ja aseellista toimintaa tukevista hyödyttömistä sitoumuksista. Toivon, että tämä ele ei myöskään puolustuslaitoksen taholta johda lainsäädännöllisiin väkivaltaisuuksiin vaan erilaisten näkemysten asialliseen ja perusteelliseen käsittelemiseen.”

Tempaus sai paljon julkisuutta, ja Lahtelan toivomaa asian ”asiallista ja perusteellista käsittelyä” käytiin muun muassa raastuvanoikeudessa. Kaikki passinpolttajat saivat sakkotuomiot, ja puolustusvoimat teetti heille uudet sotilaspassit katsoen heidän eroamisensa armeijasta näin mitätöidyksi. Aikakausi oli kuitenkin muuttunut ja 1940-luvun sotia käyvän Suomen ehdottoman hierarkkinen ja valkoisen isänmaallinen henki murtunut. Sotilaspassien polttaminen pohjusti muutosta kohti moniarvoisempaa Suomea, jossa pasifismia ei enää pidetty rikoksena.

Reilut viisikymmentä vuotta myöhemmin passinpolttajista on hengissä enää yksi.

 ARMEIJAN KÄYNYT PASIFISTI

Rauhan Puolesta tapasi Tauno Tuomivaaran tämän nykyisillä kotikulmilla Helsingin Kalliossa. Tuomivaara on ajankohtainen myös siksi, että hän on julkaissut esikoiskirjansa, runokokoelman Odysseuksen jalanjälki (Enostone 2017).

Tuomivaara syntyi vuonna 1944 Pohjois-Hämeen Längelmäellä, jossa hän kävi myös kansakoulunsa. Oppikoulu jäi väliin, koska sinne oli liian pitkä matka. Jo 14-vuotiaana Tuomivaara meni metsätöihin. 15-vuotiaana hän eteni autonapumieheksi puutavaran ajoon ja tätä seurasi teollisuus- ja rakennustöitä. Hän meni armeijaan 17-vuotiaana vapaaehtoisena ja kotiutui 11 kuukautta myöhemmin alikersanttina.

Armeija oli nuorelle miehelle silmiä avaava kokemus. Tämä ei johtunut sotilaskoulutuksesta vaan seurasta.

tauno2”Näin pasifistin näkökulmasta kansanarmeijamme hyviä puolia on eri yhteiskuntaluokkien sosiaalinen sekoittuminen. Menin armeijaan vuonna 1961. Siinä ikäluokassa oli paljon helsinkiläisiä, jotka nykyisin ovat muun muassa eläkkeellä olevia professoreja ja muita akateemisia ihmisiä. Huomasin jossain vaiheessa, että ystäväpiirini koostui juuri näistä ihmisistä. Tutustuin heihin alun perin armeijassa.”

Armeijasta saadut uudet tuttavuudet avarsivat maalaispojan käsitystä elämästä. Veri veti suureen maailmaan.

”Tulin Helsinkiin ensimmäisen kerran vuonna 1963. Majoituin Pelastusarmeijan yömajaan kuten kaikki muutkin kodittomat. Aloitin kuitenkin opinnot 1964 Tampereen Teknillisessä oppilaitoksessa. Liityin samoihin aikoihin SKDL:ään. Helsinkiin tullessani 1965 ajauduin mukaan niin sanottuihin yhden asian liikkeisiin kuten Yhdistys 9:ään ja Sadankomiteaan. Jälkimmäiseen liityin vuonna 1965.”

Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa Tuomivaara opiskeli rakennusmestariksi. Pääkaupungissa hän kiinnostui radikaalista opiskelijaliikkeestä ja akateemisista nuorista. ”Tulin 1960-luvun opiskelijaliikkeeseen muutettuani 1965 Tampereelta Helsinkiin yliopistossa opiskelevan tyttöystäväni perässä. Hänellä oli yhteyksiä keskustaan. Me harjoitimme siis tällaista kansanrintamayhteistyötä. Tätä kautta opiskelijaliike tuli minulle tutuksi. Olin kouluttamaton ja luokallani ainoa, jolla ei ollut muuta koulutuspohjaa kuin kansakoulu.”

TÄRKEIMPIÄ OVAT RAUHANLIIKKEEN ARVOT

Tuomivaara meni armeijaan niin nuorena, ettei hän vielä ollut ehtinyt ajatella asian vakavampaa puolta. 17-vuotiaalle armeija oli jatkoa lapsuuden pumpum-sodalle ja intiaanileikeille. ”Jos olisin mennyt armeijaan normaalisti kutsuntojen jälkeen, olisin varmaan kieltäytynyt aseista. Tunsin myöhemmin 1960-luvulla rauhanliikkeen omakseni. Elimme ydinpommin varjossa. Se herätti pasifismini Vietnamin sodan lisäksi.”

Radikalismi huipentui Tuomivaaran tapauksessa vuoteen 1967. ”Sotilaspassien polttaminen merkitsi käytännön toimenpidettä sen asian puolesta, jota kannatimme. Voidaan kai sanoa, että se kiihdytti näkyvästi ulkoparlamentaarista mutta näkyvää toimintaa. Henkilökohtaisesti se merkitsi aika suuria sakkoja, nimeä rikosrekisteriin ja suojelupoliisin myöhemmän tunnustuksen mukaan myös pääsyä heidän rekisteriinsä.”

Vuonna 1967 jälkeen Tuomivaaran elämän täytti työ ja sittemmin myös perhe, mutta rauhanliikkeen arvot ovat pysyneet hänelle tärkeinä tähän päivään saakka.

”Passinpolttamisesta ei puhuttu työpaikalla kovin paljon. Olin 1960-luvun lopun töissä rakennuksilla. Tämän jälkeen menin suunnittelutoimistoon ympäristönsuojelun pariin. Kyllä ne arvot ovat olleet koko ajan mukana siinä mielessä, että olen ollut Sadankomitean ja Rauhanpuolustajien jäsen kaiken aikaa. Olen katsonut sen olevan töissä olevien ihmisten keino vaikuttaa asioihin. Olen tehnyt 50 vuoden työuran. Olin töissä 65-vuotiaaksi saakka. Olen viime vuosina ollut mukana Rauhanaseman korjaustöiden rakennustoimikunnassa.”

Pitkä työura kuljetti Tuomivaaraa ympäri Suomea. Hän on tehnyt töitä muun muassa Hangossa, Lahdessa, Sotkamossa, Kemissä ja Iissä. 1970-luvun alussa hän työskenteli viemäröintijärjestelmien ja -laitosten suunnittelijana ja rakennuttajana. Tämä sai hänet pohtimaan ympäristönsuojelua jo vuosia ennen vihreän liikkeen varsinaista nousua. 1970-luvun lopulla Tuomivaara toimi työsuojelutarkastajana ja Pohjois-Suomen Hakan toimitusjohtajana.

Vuonna 1983 kutsu kävi E-osuuskunta Ekan rakennuttamisen ja kiinteistöhallinnon johtotehtäviin. Tuomivaaran työura päättyi Ekan saneerauksen jälkeen VVO-yhtymän isännöintiyrityksen Kiinteistövastuun markkinointijohtajan toimeen ja lopuksi vielä konsernihallinnon investointijohtajan tehtäviin. Hän avustaa yhä yhteisöjä kiinteistöasioissa ja toimii hallitusten jäsenenä.

ERILAINEN ESIKOISKIRJAILIJA

Tauno Tuomivaaran elämän syviä pohjavirtoja on ollut kirjallisuus ja kirjoittaminen. Tästäkin on kiittäminen armeijan harmaissa vietettyjä vuosia.

”Armeijassa oli aikaa lukea. Silloin jää mieleeni Nobel-kirjailija Salvatore Quasimodon runokokoelma Ja äkkiä on ilta. Kun palasin työelämään vuonna 1963 ja asuin Pelastusarmeijan yömajassa Alppikadulla, oli vieressä työväenopisto. Olin siellä runoilija Maila Pylkkösen vetämässä kirjoittajaryhmässä. Tampereella osallistuin Veikko Sinisalon lausuntaryhmään. Hän analysoi hienosti tekstejä esittämisen kannalta. Vuonna 1964 menin kirjastoneuvos Mikko Mäkelän puheille ja pääsin lukemaan uutta suomalaista lyriikkaa Mäkelän avustuksella. Osallistuin myös Tampereen kaupunginkirjaston kirjoituskilpailuun.”

Kirjoituskilpailussa Tuomivaara sijoittui toiseksi. Voiton vei Jussi Kylätasku. Mikko Mäkelä kehotti Tuomivaaraa lähettämään tekstejä kustantajille, mutta perhe ja työelämä veivät voiton. Kirjoittaminen ei ole ollut hänelle kuitenkaan vierasta. Tuomivaara on toiminut kirjallisuusarvostelijana Hämeen yhteistyössä ja Päivän sanomissa sekä Ylen Sotkamon kirjeenvaihtajana.

”Olin kadottanut vuosikymmeniksi kaikki vanhat tekstini. Löysin niitä vähän aikaa sitten erään lippaan pohjalta. Minut hyväksyttiin Kiilan jäseneksi vuonna 1968. Veikko Sinisalo esitteli minut Arvo Turtiaiselle. Runojen kirjoittamisessa oli pitkä tauko kunnes aloin kirjoittaa niitä uudestaan 1990-luvun puolivälissä. Lähetin tekstejä Taite-nimiseen runouslehteen. Niitä julkaistiin nimimerkillä Tuomo Vaara.”

Runokokoelma Odysseuksen jalanjälki sisältää runoja, joiden vaikuttimina ovat olleet antiikin maailma, matkustaminen, yhteiskunnalliset teemat ja ympäristöasiat.

”Mukana on joitain runoja kymmenen vuoden takaa, mutta niitä on hiottu kokoelmaa varten. Pohjoissuomalaiset naiskirjailijat ovat kirjoittaneet viime vuosina hyvin painavaa yhteiskunnallista proosaa, mutta runoutemme valtavirta on jäänyt kiinni 1950-luvun epäyhteiskunnallisuuteen. Runoistani on joskus sanottu, että ne ovat hyviä mutta poliittisia. Minun mielestäni ne eivät ole poliittisia mutta yhteiskunnallisia kyllä.”

IHMISKUNNALLA ON TOIVOA

Runoilijana Tauno Tuomivaaraa innostaa rooli yhteisön osana. Hän siteeraa Bertolt Brechtiä, joka on sanonut: ”Yhteiskunnan pieni osa ei ole yksi ihminen, vaan kaksi ihmistä.”

”Yhteiskunnallisuutta löytyy esimerkiksi runostani ’Rauhan rajakivi’ sekä kokoelma Kroatia-sarjasta, joka on kirjoitettu alun perin Kroatiassa Adrianmeren rannalla. Siihen liittyvä runo ’Tasaamisen vuosituhat’ on ekologinen kannanotto.”

”Mielestäni koko kulttuurimme on velkaa Välimeren ympärillä vallinneille kulttuureille kuten kreikkalaiselle, roomalaiselle ja arabialaiselle kulttuurille. Välimeren rannoilta löytyy myös näiden kulttuurien rakennettua ympäristöä. Kirjan loppupuolella on sarja Sana joka sopisi mystiikan nimeksi kirjeenvaihdosta Odysseuksen kanssa. Odysseus edustaa minulle kirjallisen ja luovan kulttuurin taustaa. Rakentunut ympäristö on materiaalista puolta. Kirjallinen kulttuuri edustaa koko perimää, joka meillä on.”

Tauno Tuomivaara hehkuttaa myös kirjan hienoa kantta, josta hän on saanut positiivista palautetta jälkikasvultaan.

”Kirjan kansi on saanut paljon kiitosta. Sen on tehnyt Gabriel Graman, joka on romanialais-kreikkalainen Suomessa asuva taiteilija. Kannessa taitaa olla Troijan hevonen. Lapsenlapseni ovat hyvin tyytyväisiä pappansa kirjan kanteen, koska heillä on kaksi valkoista ponia.”

Entäpä sitten tulevaisuus ja maailman tila. Syyriassa soditaan ja fasismi nostaa päätään Euroopassa. Mitä vanha radikaali ajattelee maailman menosta?

”Suurin uhkamme on ilmastonmuutos. Meidän tulee varustautua sen varalle. Asevarusteluun käytettävät varat tulisi käyttää ympäristöinvestointeihin. En ole taustaltani vihreä, vaan olen vanhempaa sukupolvea. Kunnioitan toki vihreitä. Olen tekninen ja matemaattinen ympäristönsuojelija. Olen puolileikillisesti suositellut nuorisolle filosofian ja tiedotusopin opintojen sijaan kemian ja tekniikan opintoja. Tarvitsemme tulevaisuudessa valtavia investointeja, joissa tarvitaan noiden alojen osaajia.”

Tuomivaara ei kuitenkaan povaa maailmanloppua, vaan näkee ihmiskunnan tulevaisuudessa jopa valoa.

”Ihmiskunnalla on toivoa. Uskon viisauteen. Ei riitä, että ilmaston lämpenemistä jarrutetaan. Koulutus ja sivistys ovat lääke liikakansoittumista vastaan. Väestönkasvua voidaan hillitä yleisen tietotason nostamisella. Myös uusissa tekniikoissa on paljon mahdollisuuksia kuten aurinkoenergiassa, joka on kehittynyt nopeasti muun muassa Intiassa ja Kiinassa. Lappeenrannan teknillisessä korkeakoulussa on onnistuttu tekemään öljyä vedestä ja ilmasta aurinkoenergian avulla. Luulin aluksi, että se oli vitsi, mutta tajusin, että tälläkin tavalla voidaan sitoa hiilidioksidia ilmakehästä.”

Rasismiin ja vihaan nojaavat massaliikkeet saavat Tuomivaaran kuitenkin mietteliääksi.

”Ongelmana ovat epä-älylliset joukkoliikkeet kuten perussuomalaiset. Ihmettelen myös miten maailman johtavassa valtiossa Yhdysvalloissa voi olla niin naiiveja ja kehittymättömiä ihmisiä niiden viisaiden tiedemiesten rinnalla. Kun valta on taloutta, se on toisaalta pelottavaa, toisaalta taas haluaisin olla optimisti ainakin teknisten innovaatioiden osalta. Työelämässä mukana oleminen oli minulle tekniikan ja tiedon eteenpäin viemistä. Poliittinen ja järjestötoiminta taas on mielipiteeseen vaikuttamista. Kumpaakin tarvitaan.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Essi Rajamäki

taunon_kirja

Rauhan rajakivi

Minulla on kädessäni
Pähkinäsaaren rauhan rajakivi
ja toisessa
kirje piispa Henrikille
se, joka historian kirjoittajalta
oli kadonnut
Unestako minä olin ne ominut
Täydenkuun valossa
Vanha mies, roolinsa raskauttama

Katsoin kuvaa
kuin kuormakirjaa
jossa lukee: Ukrainaan, muistoksi
rauhan rajalle; kirjoitus
täynnä absurdeja lauseenvastikkeita

Historian valossa
tämä oli pitkä ja pimeä vuosisata
Historian kirjoittaja
on tietämättäänkin
totuuden pyöveli

 

Tasaamisen vuosituhat (Lapsilleni – ja muitten)

Mietin täällä
turkoosinvärisen meren valossa
kumpi petti toisensa
minä vai vallankumous
Minä en sitä tehnyt
Enkä myöskään keskeyttänyt

Muutosta minä kannatan
Ihokasvarastojen jakamista niille
joilla on kylmä
Ympäristön vuoksi
enää ei tehdä uusia heillekään
joilla ei ole ensimmäistäkään
vaan ylimääräiset antavat käyttöön he
joilla on toinen

Tuleva aika on tasaamisen vuosituhat
Meillä on enää vähän tasattavaa
tehdään se niin, että kukaan ei jää ilman

 

 

Ilona Nykyri In memoriam

ilona3_17Ilona Nykyri kuoli 29.4.2017 vaikean sairauden jälkeen. Hän oli Mikael Agricola -palkinnolla palkittu eturivin kääntäjä. Palkinnon hän sai Hans Falladan Yksin Berliinissä –teoksesta, joka on harvinaisen tarkka aikalaiskuvaus työväenluokkaisten ihmisten omatoimisesta vastarinnasta natsi-Saksan ajan Berliinissä. Thomas Mannin klassikkoteoksen Buddenbrookien suomennos on myös arvokas, suuri ja liian vähälle huomiolle jäänyt Ilonan käännöstyö.

Ilona Nykyri oli koko elämänsä ajan rauhantyön aktiivi. Hän oli yksi keskeinen henkilö Oulun rauhanryhmän toiminnassa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Maaliskuussa 2003 Ilona oli näkyvästi mukana järjestämässä usean tuhannen oululaisen mielenosoitusta Ei iskua Irakiin -tunnuksen alla. Tuolloin Kaleva-lehden haastattelussa Ilona kertoi: “Ihmiset ovat todella heränneet huomaamaan, että maailma ei ole enää lintukoto. Erityisen ilahduttavaa on, että ihmisiä on mukana yli puolue- ja uskontorajojen.”

Ilona oli myös järjestämässä sodanvastaista mielenosoitusta vuosi Irakin sodan alkamisen jälkeen kansainvälisenä sodan ja miehityksen vastaisena toimintapäivänä. Kalevalle antamassaan lausunnossa Ilona totesi mielenosoituksen nostavan Irakin sodan lisäksi esille myös Lähi-idän kriisin eli Palestiinan kysymyksen sekä Tšetšenian konfliktin.

Tämän jälkeen rauhanryhmän keskeisten jäsenten elämäntilanne muuttui ja koko toiminta hiipui vähitellen.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen rauhanryhmän toiminta aktivoitui vuoden 2015 alussa. Tuolloin Irakista, Afganistanista ja Somaliasta tuli noin 30 000 pakolaista Suomeen. Toiset heräsivät auttamaan maahanmuuttajia ja pieni vähemmistö alkoi lietsoa vihaa heitä kohtaan. Elokuussa 2015 Oulussa järjestettiin rauhanomainen kokoontuminen tukemaan ihmisoikeuksia ja pakolaisten auttamista. Siellä Ilona oli jälleen paikalla. Tämän lisäksi syntyi ajatus rauhanmarssin herättämisestä henkiin. Oulun rauhanryhmä kutsuttiin koolle.

Oulun Naisunioni ja Oulun rauhanryhmä järjestivät lokakuussa 2016 rauhankulkueen, joka liittyi YK-päivän Syyria-teemaan. Tilaisuuden kannanotossa todettiin Suomen rikkovan omaa perustuslakiaan, kun se asettaa pakolaiset taloudellisesti eriarvoiseen asemaan Suomen kansalaisten kanssa. Oulun kaupungin tervehdyksen tilaisuuteen toi valtuuston varapuheenjohtaja Paula Grekelä. Hän sairasti jo silloin syöpää, johon menehtyi loppuvuodesta 2016. Ilonalle oli tärkeää, että kulkueessa olivat mukana edustajat islamilaisesta yhteisöstä ja luterilaisesta kirkosta sekä Oulun metropoliitta Elia.

Rauhanryhmä järjesti myös keskustelutilaisuuksia. Yhden tapahtuman otsikko oli Onko maahanmuuttokritiikissä tolkkua? Ilonan muotoilemasta teemasta puhui professori Vesa Puuronen. Tilaisuus veti paikalle salin täydeltä ihmisiä. Seuraavan rauhanryhmän järjestämän keskustelutilaisuuden otsikko oli Miten olla ihmisiksi? Tilaisuuden teema oli jälleen Ilonan muotoilema. Siellä olivat puhujina metropoliitta Elia, Satu Haapanen, Jouko Jokisalo ja Karim Maiche.

Ilonan sairaus oli havaittu toukokussa 2016. Sairaudestaan huolimatta hän kannusti kaikin tavoin syksyn rauhanmarssin järjestelyissä, ideoi ja osallistui tiedotteiden sekä julkilausuman tekoon. Viimeinen rauhanmarssi, johon Ilona osallistui, keräsi 200 osanottajaa. Tilaisuudessa puhuivat imaami Abdul Mamman, Oulun uusi tuomiorovasti Satu Saarinen, Oulun kaupungin edustajana johtaja Pia Rantala-Korhonen sekä Naisjärjestöjen puheenjohtaja Eva Biaudet. Tässä tilaisuudessa Ilona luki rauhanryhmän julkilausuman ja lopetti viimeisen julkisen puheensa vetoomukseen: ”Tänään on huudettava kovaa rauhan, yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien puolesta.”

Vuoden 2017 aikana rauhantoiminta alkoi hiipua, koska Ilona ei enää jaksanut olla mukana. Ilman Ilonaa meiltä on puuttunut intoa ja valoa. Toivottavasti rauhantoiminta jatkuu Oulussa.

Ilona oli aina myötätuntoinen ja rohkaiseva. Hänellä oli taikakynä, jolla hän loihti myös allekirjoittaneiden tekemät tekstit helmiksi. On ikävä häntä.

Teksti Terttu Kuusela ja Jouko Jokisalo
Kuva Ilona Nykyrin kotialbumi

 

RAUHANTEKIJÄ RIIKKA JALONEN USKOO KASVATUKSEN VOIMAAN KAAOKSEN KESKELLÄ

RiikkaJalonen3Riikka Jalonen aloitti Rauhankasvatusinstituutin toiminnanjohtajana heinäkuun lopussa 2016. Turkulaistaustainen Jalonen selvästi nauttii työstään rauhankasvatuksen parissa ja sanookin, että maailma ahdistaisi häntä enemmän, jos ei voisi olla työkseen vaikuttamassa asioihin.

Riikka Jalonen opiskeli Turun yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja poliittista historiaa. Myöhemmin kaivattuaan työnsä tueksi uutta näkökulmaa hän jatkoi opintoja kasvatustieteiden parissa ja hankki samalla itselleen opettajan pätevyyden.

Opinnoissaan Jalonen keskittyi erityisesti vähemmistöjen historiaan ja siihen, miten historiaa ja samalla kuvaa nykyisyydestä luodaan erilaisilla tarinoilla. Häntä kiinnostivat erityisesti kolonialismin historia, Afrikan itsenäisyysliikkeet, kansalaisyhteiskunnan rooli erilaisissa yhteiskunnissa ja se, miten vallankumousajatukset syntyvät ja kasvavat.

Nuorten kanssa toimiminen alkoi jo Jalosen ensimmäisessä työpaikassa nuorisotyöjärjestö Allianssissa. Siellä hän työskenteli nuorten osallisuuskysymysten parissa, eli pyrki edistämään nuorten mahdollisuuksia osallistua elinympäristönsä kehittämiseen, ja oli mukana ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuuskampanjoissa. Jalonen on myös opettanut viisi vuotta ammattikorkeakoulussa, jossa hän oli kansalaistoiminnan ja nuorisotyön lehtori.

NUORTEN DIALOGIA SRI LANKASSA

Demokratiakehitys ja ihmisoikeudet ovat vieneet Jalosta usein ulkomaille.
”Olin Palestiinassa ihmisoikeustarkkailijana talven 2011–2012. Sen jälkeen seuraavat kolme vuotta vierähtivät Nepalissa demokratia- ja rauhanrakennushankkeessa naisten ja nuorten parissa. Sieltä käsin valmistelin nuorisojohtajien dialogimallia osaksi Sri Lankan rauhanprosessia ja vietin siellä ison ajan vuodesta 2015.”

Sri Lankassa käytiin pitkä sisällissota vuosina 1983–2009, kun singaleesien ja tamilien välille kehittynyt jännite leimahti taisteluiksi. Sota päättyi vasta 17. toukokuuta 2009, kun tamilisissit antautuivat. Sodan loppuvaiheen tapahtumat ovat epäselviä, eikä sotarikoksia ole kunnolla selvitetty. Sovintoprosessi on ollut hidas ja monien mielestä epäoikeudenmukainen.

”Sri Lankassa käynnistämämme dialogiohjelma kokosi yhteen nuorisojohtajat maan kaikista keskeisistä puolueista ja yhteisöistä. Mukana oli tamileja, singaleeseja ja muslimeja ja esimerkiksi monien muiden puolueiden ei-salonkikelpoisena pitämä äärivasemmistolainen JVP-puolue. Kuvaavaa oli, että JVP oli jättäytynyt käytännössä kaikkien aiempien monipuolueyhteistyöyritysten ja rauhanneuvottelujen ulkopuolella.”

Jalonen oli tavannut puolueen johtoa pari kertaa ollessaan Sri Lankassa nepalilaisten nuorisojohtajien kanssa. Lopulta helmikuussa 2015 JVP:n puoluejohto päätyi suosittamaan dialogiin sallistumista, kun Nepalin maoistien ja marxilais-leninistisen puolueen nuorisojohtajat henkilökohtaisesti takasivat Jalosen puolueettomuuden.

”Molempien puolueiden nuorisojohtajat olivat kuulemma sanoneet, että Jalonen on ihan ok. JVP:n johtajat totesivat naureskellen, että jos olen työlläni ansainnut niiden kahden puolueen luottamuksen Nepalissa ja saanut heidät pysymään saman pöydän ääressä kolme vuotta, niin se on sellainen suositus, että siihen kannattaa luottaa. Se oli vahva kunnianosoitus ja kiitos työstäni Nepalissa, joka oli kaikkea muuta kuin helppoa. Sain vetää Sri Lankan dialogiprosessia vuoden verran yhdessä eteläafrikkalaisen kokeneen sovintoprosessikonkarin kanssa. Opin häneltä paljon siitä, miten luottamuksen rakentamista voi tukea ja miten fasilitoida dialogia niin, että todellinen yhteistyö tulee mahdolliseksi.”

Historian painolastista huolimatta nämä eri puolilla sotaa olleet nuorisojohtajat olivat hyvin motivoituneita katsomaan tulevaisuuteen ja rakentamaan yhdessä maataan kohti kestävää rauhaa. Heille vaalitulos 8.1.2015 oli tuonut uskon siihen, että Sri Lankalla oli mahdollisuus siirtyä kohti demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta.

Jalonen kertoo, että oli tuntenut olevansa todella etuoikeutettu saadessaan olla osana uuden luomista. Hän kuulee nuorista aina välillä, ja sähköpostit heiltä ylläpitävät uskoa maan tulevaisuuteen, vaikka monet maan kansalaiset ovat jo menettäneet toivonsa vuoden 2015 alun vaalivoiton synnyttämään muutoksen mahdollisuuteen, kun vanha valta pitää kynsin hampain etuoikeuksistaan kiinni.

KASVATUKSELLA EDISTETÄÄN RAUHAA

Jalonen kertoo seuranneensa Rauhankasvatusinstituutin toimintaa jo pitkään eräänlaisena hang around -jäsenenä.

”Suuri idolini on Helena Kekkonen. Tein graduni suomalaisesta antiapartheid-liikkeestä ja siihen liittyen tapasin Helenan 1990-luvun lopussa. Hän teki minuun vahvan positiivisen vaikutuksen ja todella jätti jäljen. Rohkealla freireläisellä otteellaan Helena raivasi tietä 60-luvun Suomessa ja kuvia kumartamatta loi uutta. Keskustelu hänen kanssaan jatkui vuosia. Edelleen mietin usein, että mitä minä tässä valitan, Helena ei kitisisi vaan tarttuisi toimeen, vaikka ympärillä olevat normit ja rakenteet kyseenalaistivat hänen työnsä jatkuvasti.”

Helena Kekkonen oli tunnettu siitä, että hän piti yllä kirjeenvaihtoa lukuisten tapaamiensa ihmisten kanssa. Tämä käy ilmi esimerkiksi Pystykorva-sarjassa julkaistussa Kekkosen elämäkertateoksessa Rauhan siltaa rakentamassa. Jalonen sai kirjan rauhankasvattaja
Hanna Niittymäeltä vuosi sitten, ja seuraavaksi vinkattiinkin, että Rauhankasvatusinstituutissa olisi toiminnanjohtajan paikka auki.

”Muutoksen tekeminen on monesti vaikeaa, ja siksikin ihailen Helenan peräänantamatonta, freireläistä toimintapaa. Rauhankasvatusinstituutissa on Helenan perintöä jäljellä, sitä tahdon edistää. Pelkästään yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa ilmiöihin on minusta vajaa. Siinä ei ole kasvatuksen elementtiä, joka minusta on paras keino edistää rauhaa.”

Tavallisen ihmisen voi olla vaikea hahmottaa monia sotia ja konflikteja, ja niiden edessä tulee voimaton olo.

”Mutta kun pääsee tukemaan suomalaisia kouluja yhdenvertaisuustyössä, kun löytää nuorisotyöntekijöiden kanssa keinoja puuuttua vihapuheeseen, tuntee tekevänsä jotain tärkeää. Ei ahdista niin paljon, koska käsissä on voimakkaat työkalut muutoksen tekemiseen.”

Jalonen sanookin, että maailmantuska olisi luultavasti hirveä, jos  hän ei saisi työkseen tehdä aktiivista, paneutuvaa rauhantyötä.

”On valitettavaa, että jokaisen sukupolven pitää käydä oma sotansa. Tuntuu, että kaikkien on tehtävä omat virheensä. Että edellisten sukupolvien mokat eivät riitä.”

VALLAN VAHTIKOIRAT

Nelikymppinen Jalonen on sellaista ikäryhmää, että hänen nuoruudessaan ei ollut suuria maailmanpelon kausia. Hän oli liian nuori 80-luvun suuriin ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin ja kertoo äitinsä tietoisesti suojelleen häntä maailman kauheuksilta ja esimerkiksi ydinasepelolta.

Nyt monissa maissa kuohuu taas. Euroopasta on vaikea nimetä valtiota, jossa ei kytisi kauheuksia pinnan alla tavalla, jota olisi ollut vaikea kuvitella vielä vuosikymmen sitten. Suomessakin kansallista yhtenäisyyttä ja luottamusta valtiollisten instituutioiden oikeudenmukaisuuteen ajetaan alas. Demokratia rapautuu.

Jaloselle poliittiset prosessit ovat tuttuakin tutumpia, siksi viime aikojen tapahtumat Suomessa ja ulkomailla ovat kauhistuttaneet häntä. Päivittelemme yksissä naisin hallituksen toimia.

”Poliittisten prosessien ennustettavuus ja läpinäkyvyys ovat valuneet pois, vastuunkanto kadonnut. Minuun on iskostettu vahva luottamus suomalaisiin instituutioihin ja niiden laillisuusperiaatteeseen, mutta nyt tuntuu, että sen kanssa ollaan käytännössä ihan hukassa. En enää tiedä, missä meidän yhteiskunnassa päätökset tehdään ja miten niihin voi demokraattisesti vaikuttaa. Vahvista siinä sitten nuorten uskoa demokraattisiin vaikutusmahdollisuuksiin.”
Kehitys vaikuttaakin jo Jalosen työhön, sillä hän ei koe, että voi rehellisesti kehua suomalaisen demokratian lujia rakenteita ja hyvää hallintotapaa rauhankasvatuskoulutuksissa. Hän sanoo kuitenkin puhuvansa suoraan.

”Rauhanjärjestöt ovat riippuvaisia valtion rahoituksesta, mutta kriittiseen kasvatukseen ja suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksiin on aina kuulunut, että kansalaisjärjestö voi sanoa kritiikin sanoja myös rahoittajastaan. Meidän pitää miettiä, mitkä ovat ne suomalaisen kansalaisyhteiskunnan luovuttamattomat arvot, jotka eivät ole myytävissä. Rauhanjärjestöt ovat eräänlaisia vallan vahtikoiria, ja me voimme puhua suoraan, vaikka tietenkin on strategisesti järkevää toimia myös diplomaattisesti.”

Jalonen kertoo, että hyvin monet  opettajat ymmärtävät ja arvostavat rooliaan rauhankasvattajina.
”Opettajat näkevät, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Heillä on moraalikasvattajan rooli, he kasvattavat oikeudenmukaisuuteen. Nykyinen opetussuunnitelma antaa siihen hyvät lähtökohdat, vaikka tietenkin koulun raamit kuten opetukselle varattu aika luovat omat rajoitteensa. Mutta jos opettaja haluaa sisällyttää rauhankasvatusta eri aineisiin, hän pystyy hyvin tekemään niin uuden opetussuunnitelman puitteissa.”

Jalosta kiehtoo se, miten valtarakenteet ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta ja miten tehdä se näkyväksi.
”Vallankumouksia tekevät ihmiset, jotka eivät ole lamaantuneita. Meidän tehtävämme on tarjota siihen välineitä, kertoa, mitkä ovat demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia.”

Yksi Rauhankasvatusinstituutin tavoista tuoda rauhankasvatuksen teemat koulun arkeen on Anne Frank – historiaa nykypäivälle -näyttely. Se haastaa kouluyhteisön kohtaamaan kysymykset rasismista, syrjinnästä ja väkivallasta niin historiallisina kuin ajankohtaisinakin ilmiöinä sekä pohtimaan keinoja pysyvän, ihmisoikeusperustaisen rauhantilan rakentamiseen. Oppaina näyttelyssä toimivat koululaiset, jotka RKI kouluttaa tehtävään. Vertaisopaskoulutuksen aikana perehdytään näyttelyn teemojen ja ajankohtaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden välisiin yhteyksiin. Koulutuksessa keskitytään vahvistamaan nuorten uskoa omiin mahdollisuuksiinsa toimia vaikeinakin aikoina yhteiskunnassa.

MULLISTUKSISTA SYNTYY UUSI AKTIVISTISUKUPOLVI

Vaihdamme pakolliset ihmettelyt myös Donald Trumpista. Häneen verrattuna arvomme ovat niin erilaiset, että on vaikea nähdä Trumpin luomaan tulevaisuuteen. Toisaalta kansainvälisessä lehdistössä on arvioitu, että Trumpin toimien muodostamat uhkakuvat saattavat hyvinkin synnyttää aivan uuden aktivistisukupolven. Trump saattaa avata sellaisten nuorten silmät, joita politiikka ei ole aiemmin kiinnostanut, ja usuttaa heidät kaduille ja muunlaiseen yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen, koska nykyinen kehityskulku tuntuu jo liian absurdilta.

Koti-Suomessa kaksi vuotta valtaa pitänyt hallituksemme on myös kunnolla rutannut turvaverkkoja ja yrittää romuttaa rakenteita ja arvoja, joita olemme pitäneet oman demokratiamme peruspilareina.

”Sukupolveni kasvattina olen tottunut tasaiseen menoon. Vaalit ja hallituksenvaihdot ovat tuoneet lähinnä vivahde-eroja kansalaisten arkeen. Nyt tuntuu selvästi, että suuri muutos on tulossa. Mutta onneksi olen työssä paikassa, jossa asioille voi tehdä jotain eikä vain voivotella. Lapset ja nuoret ovat todella teräviä, he kysyvät vaikeita asioita. Tämä on rankka aika elää, mutta uskon parempaan. Nuorilla on kuitenkin parempi osaaminen ja ymmärrys kuin vanhemmilla sukupolvilla siitä, miten keskinäisriippuvuuden maailmassa kannattaa elää yhdessä. Heille maailma on jotenkin pienempi kuin meille ennen internetiä koulumme käyneille.”

Teksti Anu Harju
Riikka Jalosen kuva Elina Hiironniemi

jalonen_bike

Kuva:Yksi Jalosen parhaista kokemuksista on ollut Follow the Women -liikkeen pyöräilevä rauhanseminaari, jossa 300 naista polki Beirutista Syyrian ja Jordanian läpi Jerusalemiin ja jakoi kokemuksiaan rauhantyöstä.

Rauhantekijä Kirsti Palonen: Ihminen on uskomattoman sitkeä

Kirsti_aidalla


Teksti: Anu Kaarina Hämäläinen

Psykologi ja psykoterapeutti Kirsti Palonen on kriisitilanteissa muuri, johon järkyttynyt voi tukeutua. Pitkä yhteistyö palestiinalaispakolaisten leireillä on antanut syvyyttä psykologin työhön. Palonen tunnetaan myös upeista varsipistoistaan ja taidokkaista valokuvistaan, joita hän kutsuu savumerkeiksi somessa.

“Työurani ei ole mitenkään tyylikäs, mutta olen ollut innokas oppimaan ja aloittamaan jotakin uutta”, kommentoi Kirsti Palonen uraansa psykologina ja psykoterapeuttina. Vuosien varrelle mahtuu pestejä mielisairaalassa ja mielenterveystoimistossa, Suomen Psykologiliitossa ja yliopistolla sekä yksityisellä vastaanotolla.

Kun Suomi kompuroi 90-luvun alun lamassa, Palonen työskenteli vastaperustetussa Peijaksen sairaalassa psykologina ja osallistui Peijaksen yleissairaalapsykiatrisen työryhmän toimintaan. Hän oli mukana perustamassa Vantaan kriisiryhmää ja Työttömien kriisipalvelua. Lama-Suomi tarvitsi Palosen panosta myös Velkaneuvonta ry:ssä.

Samoihin aikoihin hän liittyi SPR:n psykologien valmiusryhmään. Syksyllä 1994 valmiusryhmä joutui Palosen sanoin tulikasteeseen, kun M/S Estonia upposi Suomenlahdella. Ryhmä antoi psyykkistä ensi- ja kriisiapua, perusti psykologien päivystävän puhelimen ja tiedotti viidellä kielellä onnettomuuden mahdollisista psyykkisistä seuraamuksista ja auttavista tahoista. Palonen työskenteli Estonian haaksirikon aikaan SPR:n keskustoimistolla ja sai kutsun kansainvälisen valmiuden psykologikonsultiksi, jossa jatkaa edelleen.

Vaikka työ on ollut haastavaa ja vaihtelevaa, on Palonen löytänyt aikaa vapaaehtoistyölle. Monia järjestöjä, joiden käyttöön Palonen on antanut tietoaan ja työpanostaan, yhdistää rauhantyön tavoite. Palonen kutsuu Vietnamin sotaa rauhantyön peruskurssikseen. Tuon ajan mielenosoitukset ja järjestötyö tuntuvat merkityksellisiltä, ja Palonen kuvaa ikimuistoiseksi sitä vappuaattoa ja vapunpäivää, kun tuli tieto Vietnamin sodan päättymisestä.

Palonen toimi tuohon aikaan useissa järjestöissä, kuten Suomen Psykologiliitossa, Terveysrintamassa ja poliittisessa laululiikkeessä. 80-luvun alussa elettiin ydinuhan aikaa, ja monet ammattikunnat järjestäytyivät tehdäkseen rauhantyötä. Palonen luonnosteli parin kollegansa kanssa säännöt ja perustamiskirjan Psykologien rauhantoimikunnalle, joka kehittyi Psykologien Sosiaalinen Vastuu -yhdistykseksi.

Yhteistyökumppani Libanonista

Syyskuussa 1982 Suomeen kantautui uutisia Libanonista: Israelin aseistamat falangistijoukot olivat surmanneet satoja, jopa tuhansia ihmisiä pakolaisleirissä Länsi-Beirutissa. Suurin osa uhreista oli naisia, lapsia ja vanhuksia.

Tuo tapahtuma tunnetaan nykyään Sabran ja Shatilan verilöylynä. Psykologien rauhantoimikunta päätti aloittaa kehitysyhteistyöhankkeen Libanonissa. Yhteistyökumppaniksi löytyi Beit Atfal Assumoud -järjestö (BAS), joka oli perustettu vuonna 1976 Tal El-Zaatarin piirityksessä orvoiksi jääneiden lasten auttamiseksi.

BAS on kehittänyt toimintaansa erityisesti perheille tarjottavaan apuun. Yhteistyö on jatkunut yli 30 vuotta.

”Merkityksellistä on, että yhteistyökumppaneinamme on ollut samoja henkilöitä alusta alkaen. Olen oppinut luottamaan heihin ja arvostan heitä paljon. On ollut antoisaa nähdä BASin kehittävän työmuotojaan tilanteiden muuttuessa ja mahdollisuuksien avautuessa”, Palonen kiittää. ”Varmaan mukanaolo tässä työssä ei olisi samalla tavalla jatkunut ilman kollega Sirkku Kivistön sinnikkyyttä vaikempinakin hankekausina.”

Kuin reikä sydämessä

Pitkä yhteistyö palestiinalaisten keskuudessa pakolaisleireissä on antanut syvyyttä psykologin työhön ja opettanut psykologisten traumojen ylisukupolvisuudesta.

”Opin myös, miten hitaasti niiden syvällisin merkitys saattaa avautua ulkopuolelta ja tässä tapauksessa etuoikeutetusta ympäristöstä tulevalle. Muistan aina, kun pitkään tuntemani Jamile Shehade totesi: ’Tässä verilöyly tapahtui.’ Veimme tuolloin lapsiryhmää kentälle leikkimään. Olin lukenut useita perusteellisiakin tekstejä Sabran ja Shatilan verilöylystä siitä lähtien, kun aloitimme yhteistyön BASin kanssa, mutta vasta tuolloin, kun verilöylystä oli kulunut 20 vuotta, tapahtumat tulivat eläviksi aivan uudella tavalla. Silloin myös Jamile ja hänen ystävänsä alkoivat kertoa meille yksityiskohtaisesti 1980-luvun kokemuksistaan.”

Elämä pakolaisleireissä ilman kotimaata ja kansalaisoikeuksia on koskettanut syvästi. Palonen kertoo työssään todenneensa, kuinka sotien ja muiden katastrofien vaikutukset ulottuvat sukupolvesta toiseen. Eräs poika kuvasi Paloselle kotimaan menettämistä: ”Se on kuin reikä sydämessä.”

Paloselle karjalaisten muistot luovutetuilta alueilta sisältävät samaa kipua, millä palestiinalaiset puhuvat kotimaastaan.

”Menneen muistaminen on tärkeää, mutta ei yksipuolisesti. Arvostan historiantutkijoita, jotka ovat nostaneet esiin sota-ajoista sellaisia ikäviä puolia, jotka on mieluummin unohdettu. Erehdysten muistaminen voi olla perustana toisin tekemiselle seuraavan sadan vuoden aikana.”

Suomen 100-vuotisjuhlan kynnyksellä Palonen on ideoinut PSV:lle Lasten Suomi -hankkeen, jossa tulevaisuuden suomalaiset voisivat kertoa, miten he elävät nyt ja millainen heidän ympäristönsä on.

Työtä Libanonissa ja Jokelassa

Kirsti Paloselle vapaaehtoistyö palestiinalaispakolaisten parissa on antanut uskoa ja rohkeutta työskenneltäessä kotimaan vaikeissa kriisitilanteissa.

”Kesällä 2007 asuin Beddawin pakolaisleirissä, kun 13 kilometrin päässä pommit jauhoivat maan tasalle Nahr El-Baredin leiriä. Beddawi oli täynnä kaikenikäisiä pommituksia paenneita, jotka kirjaimellisesti olivat menettäneet kaiken.”

Konflikti Libanonin armeijan ja Fatah al Islamin taistelijoiden välillä kesti toukokuusta elokuuhun.

Palonen työskenteli vapaaehtoisena BASin katastrofityössä. Noissa olosuhteissa yhtenä työnä oli pommituksista pelastuneiden lasten sadutus. Palosen työparina toimi BASin hammashoitaja Nadia El-Dehidi, joka oli pikkulapsena pelastunut Tal El-Zaatarin verilöylystä, mutta menettänyt siellä isänsä.

”Hänen kanssaan tapasimme lapsia ja heidän perheenjäseniään kouluissa ja muissa paikoissa, joista suojaa oli löytynyt. Erityisesti paneuduimme lapsiin, jotka olivat menettäneet toisen vanhempansa. Onneksi täysorpoja ei ollut.”

Saman vuoden marraskuussa Suomi järkyttyi Jokelan koulusurmista, ja sisäasiainministeriö nimitti Palosen koordinoimaan tragedian jälkihoitoa. Kesän kokemukset Pohjois-Libanonista toivat luottamusta siihen, että Tuusulassakin löytyy voimavaroja päästä pahasta paikasta eteenpäin.

”Kun työni Tuusulassa oli päättynyt, sanoin leikilläni Jokelan koulukeskuksen opettajille, että he ovat ansainneet selviytymistieteiden kandidaatin arvonimen. Libanonissa olen oppinut paljon ihmisen käsittämättömästä selviytymiskyvystä, ja sen varaan perustan työtäni myös Suomessa.”

Perhetyötä pakolaisleireillä

Pakolaisleireillä elää sukupolvia, joilla ei ole minkäänlaisia kansalaisoikeuksia. Syyrian sota on Palosen mukaan vaikeuttanut Libanonin palestiinalaispakolaisten oloja.

rauhantekija2”Psykologisella tasolla naapurimaan sota lisää turvattomuuden tunnetta. Se on kuluttavana pinnan alla, vaikka Libanonissa on opittu elämään mahdollisimman tavallista arkielämää niin pitkään kuin mahdollista.”

Pakolaisleireihin on tulvinut lisää väkeä Syyriasta, ja samoja niukkoja resursseja ei ole pystytty venyttämään kaikille. Avustusjärjestöt kamppailevat rahoitusvaikeuksissa, palestiinalaispakolaisten koulutilanne on huonontunut, eikä työpaikkojakaan ole tarpeeksi. Palonen kuvaa, kuinka köyhän pakolaisen sairastuessa omaiset joutuvat kiertämään eri avustusjärjestöissä pyytämässä hoitomaksuja, ja myös ulkomaille päässeet perheenjäsenet yrittävät kerätä rahaa.

”Syyriasta Libanoniin paenneille palestiinalaisille on usein ollut kauhistus havaita, miten huonoissa oloissa siellä vakituisesti asuvat palestiinalaiset elävät”, Palonen kertoo.

”Väkivallan uhka on Libanonissa pohjavireenä aina olemassa. Tuoreessa muistissa on se, kun Israel pommitti Libanonia 2006 sekä Nahr El-Baredin pakolaisleirien pommitukset vuonna 2007.”

Libanonin sisällissota päättyi 90-luvun alussa, ja järjestöjen työ palestiinalaispakolaisten keskuudessa helpottui. BAS pääsi aloittamaan ammatilliset mielenterveyspalvelut vuonna 1997. Perheneuvoloita on vuosien varrella perustettu viisi eri puolille Libanonia. Palosen mukaan BASin toiminnan kivijalka on perhekeskeinen sosiaalityö pakolaisleireissä ja niitä ympäröivillä köyhälistöalueilla. Perheneuvolatoiminta täydentää tätä työtä. Perheneuvoloissa sosiaalityöntekijä toimii moniammatillisessa tiimissä. Kun sosiaalityöntekijät käyvät ihmisten kotona, rohkaistaan aikuiset mukaan lapsen hoitosuunnitelman toteutumiseen ja vanhempia tuetaan heidän omissa ongelmissaan.

BASin työllä on merkitystä sisällissodan arpien parantumisessa:

”Perheneuvoloissa mielenterveystyön ammattilaiset ovat pääasiassa libanonilaisia ja edustavat maan kaikkia uskonnollisia ryhmiä. Palestiinalaisväestö on ollut libanonilaisten hyökkäysten kohteena, ja asialla olleet ryhmät ovat edustaneet eri uskontoja. Joillekin palestiinalaisperheille voi olla uusi kokemus kohdata ’hyvä libanonilainen’, kuten maroniittikristitty psykiatri.”

Apua stressinsäätelystä

Palonen sekä psykologi Nina Lyytinen ovat järjestäneet stressinsäätelytyöpajoja BASin sosiaalityöntekijöille vuodesta 1994. BASin työntekijät auttavat kaikkein vaikeimmissa tilanteissa olevia, ja työ on raskasta erityisesti silloin, kun tulee useita samanaikaisia tehtäviä.

Syyrian sota on lisännyt autettavien määrää. Asiakkaina on niin syyrialaisia kuin palestiinalaisia pakolaisia. Keinoja jaksamiseen ja riittämättömyyden tunteeseen on etsitty työpajoissa:

”Olemme keskustelleet siitä, miten tärkeää ja usein vaikeaa on jaksaa kuunnella, kun perheenjäsenet kertovat elämänsä vaikeuksista. Periaatteessa suomalaisilla työntekijöillä on samoja stressin syitä, vaikka käytössä onkin enemmän resursseja. Siksi olemme voineet käyttää Libanonissa samoja menetelmiä kuin Suomessa.”

Kirstin vinkki arjen rauhanteoksi:

”Liity ryhmiin ja ­yhdistyksiin, jotka ­ajavat rauhan ja ­oikeudenmukaisuuden asiaa. Kehitä yhteistyötaitojasi.
Anna ­tietosi ja taitosi yhteiseen ­käyttöön. ­Silloin niiden
merkitys kasvaa. ”

Apu otetaan sieltä, mistä se saadaan

Kysyttäessä kovenevan maailmanpolitiikan ja kylmien asenteiden vaikutuksista Palonen muistaa BAS:n toiminnanjohtajan Kassem Ainan todenneen, kuinka valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen tulisi rahoittaa uskonnollisesti sitoutumattomien järjestöjen toimintaa köyhien keskuudessa. PSV:n sarjakuvahankkeessa 15-vuotias poika piirsi tarinan, jossa taloudellinen epätoivo ja yrityksen epäonnistuminen ajoivat päähenkilön aseelliseen ääriliikkeeseen.

”Kun perheeltä puuttuu ruoka ja muu välttämätön, ottaa sen elättäjä avun vastaan sieltä, mistä saa. Ääriliikkeillä on rahoittajansa, ja köyhyys on yksi niiden kannatuksen kasvualusta. Vaikkei köyhyyden poistaminen ja suurten varallisuuserojen poistaminen välttämättä sotia poista, se auttaisi.”

Kansainvälinen apu on todella tarpeen. Palonen toteaa, että BASin perheneuvolatyö ei olisi ollut mahdollista ilman pohjoismaisten järjestöjen, PSV:n, Arabikansojen ystävyysseuran (AKYS) ja Norwegian Aid Committeen tukea.

”PSV ja AKYS saavat kiittää ulkoasiainministeriötä hanketuesta, joka on mahdollistanut perheneuvoloiden toiminnan.”

Ulkoisesta ja sisäisestä maailmasta

Oman ammattiosaamisen hyödyntäminen vapaaehtoistyössä vaatii Palosen mukaan paljon ylimääräistä hallinnollista työtä, ja työn puitteiden järjestäminen vie aikaa. PSV ry:llä ei ole palkattua työvoimaa, joille tehtäviä voisi siirtää.

”Tällä hetkellä kaikkien kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen suuri ongelma on se, mistä saada rahoitusta hankkeisiinsa. Olemme tehneet useita rahoitusanomuksia, jotka eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.”

Kiristyneestä rahoituksesta huolimatta PSV on sitoutunut tukemaan BASin toimintaa myös tulevaisuudessa. Yhdistyksessä ollaan valmiita muokkaamaan yhteistyötä tilanteiden mukaan.

”Olemme käyneet läpi vaiheita, joissa vakiintuneet työmuodot on jouduttu vaihtamaan kriisityöotteeseen. Uskomme, että BASissa on edelleen joustoa tarpeen tullen.”

Kun Nina Lyytinen ja Kirsti Palonen järjestävät BASin perheneuvoloiden työntekijöille stressinsäätelytyöpajoja, mennään usein luontoon. Palonen sanoo, että luonto ja taide ovat hänen henkireikänsä haasteiden keskellä.

”Innostus ja kiinnostus omaan työhön ovat kannatelleet minua pitkälti, mutta joskus vieneet yli jaksamisen rajan. Vanhemmiten olen oppinut kestämään sitä, että moni asia vaatii enemmän aikaa kuin alun perin kuviteltiin. Samoin en ota pettymyksiä ja kritiikkiä enää yhtä henkilökohtaisesti.”

Yhteiskunnallisesti suuntautuneen työn ja vapaaehtoistyön lisäksi Palonen haluaa tutkia myös sisäistä maailmaa. Samaan aikaan, kun Palonen työskenteli Peijaksessa ja osallistui SPR:n valmiustyöhön, hän osallistui Therapeia-säätiön psykoanalyytikkokoulutukseen. ”Psykologille on hyödyllistä nähdä ja ymmärtää ulkoista ja sisäistä maailmaa yhtä lailla, sekä niiden vuorovaikutusta.” 90-luvun puolivälin jälkeen Palonen on myös tehnyt pidempiä psykoterapioita. Omaa psykoanalyysiaan Palonen kutsuu elämänsä tärkeimmäksi sijoitukseksi.

Savumerkkejä somessa

Kun Kirsti Palonen on vapaalla, hän kävelee, tapaa ystäviä, matkustaa turistina ja valokuvaa. Palonen sanoo havainnoivansa ympäristöään tarkemmin kuvatessaan: kuvaan voi ikuistua mikä vain, joka kiinnittää huomion ja kiinnostaa. Joskus hän antaa itselleen kuvaamistehtävän, esimerkiksi löytää piristävä asia ankeana päivänä.

Valokuvatessakin Palonen tarkkailee näkymiä ja itseään: ”Katselen ottamiani kuvia ja valitsen niistä yhden päivän kuvaksi kuvapäiväkirjaan. Siinä prosessissa tulee huomaamatta mietittyä, millainen päiväni oli. Olen Suomen Valokuvaterapiayhdistyksen jäsen ja tämä päiväkirjamenetelmä on minun itseterapiaani.”

Kuvapäiväkirjan avulla Palosen Facebook-ystävät voivat seurata hetkiä kotoa Kallion kaduilta ja maailmalta.

”Olen mieltänyt kuvan eräänlaiseksi savumerkiksi. Maalla tiedettiin, että naapurissa voi olla jotain ongelmaa, jos savu ei noussut piipusta. Päiväkirjakuvani kertoo, että hengissä ollaan ja ehkä siitäkin, millaisissa voimissa ja tunnelmissa.”

Mitä kuuluu Solidaarisuussilmukoille?
Rauhan Puolesta -lehdessä 3/2011 kerrottiin Palosen ja kumppanien perustamasta Solidaarisuussilmukat-verkostosta, jossa neulotaan lämmittäviä kämmekkäitä ja villavaatteita pakolaisleirien lapsille.
”Solidaarisuussilmukat on esimerkki siitä, miten erilaista osaamista voi käyttää solidaarisuustyössä. Tässä tapauk­sessa naiset hyödyntävät mieleistä harrastustaan. Mukana on monia, jotka eivät osaa olla tekemättä mitään.”
Solidaarisuussilmukat toimii edelleen, ja Kirsti Palonen kiittääkin neulojia ja monia matkalaisia, jotka ovat kuljettaneet neuleita Beirutiin.

Facebook: Solidaarisuussilmukat

Tue Psykologien Sosiaalisen Vastuun toimintaa kotimaassa ja maailmalla: www.vastuu.fi

Libanonin hankematkojen tapahtumista Facebookissa:

Psykologien Sosiaalinen Vastuu Ry

The National Institute of Social Care and Vocational Training – Beit Atfal Assumoud:

www.socialcare.org

Rauhantekijä Antti Holma: Jokaisella on vastuu sanoa, että nyt riittää

antti_holma1
Näyttelijä-kirjailija Antti Holma uskoi ennen, että huumorilla voi vaikuttaa. Nykyään hän on sitä mieltä, että aktivismi ja näkyvä poliittinen osallistuminen vaikuttavat ja huumori on ajankulua varten. Lontooseen muuttanut Holma vetoaa silti suorasukaisilla twiiteillään suomalaisten huumorintajuun, mutta moniko tiesi, että Holma on myös rauhanmies?

 

Antti Holma on pappi-isän ja uskonnonopettaja-äidin jälkeläinen Pohjois-Savosta Sonkajärveltä. Hän on ollut vuosia Rauhanpuolustajien jäsen ja ottanut julkisuudessa näkyvästi rasisminvastaisen kannan. Hän esimerkiksi teki keväällä 2015 laulun kansanedustaja Olli Immosen (ps) kuohuntaa herättäneestä, monikulttuurisuutta vastustaneesta Facebook-statuksesta, joka laajalti tuomittiin rasistiseksi vihapuheeksi. Holman käsissä teksti kääntyi rakkauslauluksi, jonka hän esitti toukokuussa Meillä on unelma -mielenosoituksessa Helsingissä. Kodin opeillako Holmasta tuli maailmanparannushenkinen, vai onko hän sitä?
”En ole koskaan ajatellut olevani erityisen maailmanparannushenkinen, kuvittelen pikemminkin olevani jonkinlainen synkeä realisti, joka pyrkii välttämään kyynisyyttä. Pappi-isäni työn kautta elämän kaikki laidat ja myös kuolema olivat ehkä tavallista enemmän läsnä lapsuudenkodissani: kun lapsia kuolee, tai kun tietää, että joku on lähtenyt oman käden kautta. En ole kotoani saanut mitään asenteita tai oppeja, mutta ehkä synkeä realismini on sieltä peräisin.
Isä on lisäksi tehnyt paljon töitä sotaveteraanien parissa. Ehkä hän ajattelee, että yhteiskunnalla ja kirkolla on velvollisuus kannatella niitä, jotka ovat uhrautuneet ja jotka ovat heikkoja. Olen sanonut joskus jossain, että olisin varmasti piinkova oikeistolainen ilman kotitaustaani. Olen saanut menestyä omalla työlläni ja tästä asemasta käsin on helppo ylenkatsoa työttömiä ja ajatella, että sieltä vaan, sohvanpohjalta hommiin. Mutta kotoa opin sen, että elämällä on taipumus ottaa ja antaa, yhtäkkiä ja yllättäen, ja että toinen kestää enemmän kuin toinen.”

Vihapuheesta

Holma on tullut suurelle yleisölle tutuksi nimenomaan huumoripitoisista tv-ohjelmista kuten Putous ja kirjastaan Kauheimmat runot, jonka runot ovat aika räävittömiä. Hän on myös avoimesti homoseksuaali ja, kuten edellä kuvattiin, vastustaa rasismia. Helsingin Sanomat julkaisi 16.4.2016 hänestä haastattelun otsikolla ”Lontooseen muuttava Antti Holma kyllästyi Suomeen ja sen suvaitsemattomuuteen – ’Mitä minä oikein täällä teen?’”Joidenkin silmissä hän voisi olla osuva vihapuheen kohde.
”En ole joutunut vihapuheen kohteeksi juuri ollenkaan, luultavasti siksi, että en ole nainen. Homottelultakin on tavallaan pohja pois, sillä olen puhunut seksuaalisuudestani avoimesti; jos joku katsoo asiakseen ilmoittaa minulle, että olen homo, hän voi sen tehdä.
Kun kerroin muuttavani Suomesta, koska siellä on ikävä tunnelma, erityisesti moni keski-ikäinen mies suuttui. Se oli minusta hilpeää. Silloin ajattelin, että kyllä ihmiset kestävät nykyisin sen, että joku on hintti, mutta eivät enää sitä, jos se hintti on ylpeä. Myönnän, että tarkoitukseni oli ärsyttää. Olin jo pitkään ajatellut, että vaikka pyrin puhumaan julkisuudessa erityisesti rakenteellista rasismia ja vähemmistöjen syrjintää vastaan, en osaa provosoida tai haastaa tarpeeksi. Silloin ajattelin, että vaikka Helsingin Sanomien juttu sai pääasiassa negatiivista palautetta, ainakin jätin jäljen.”

Sankaruudesta

Holma valmistui Teatterikorkeakoulusta teatteritieteen maisteriksi vuonna 2008. Näyttelijän lisäksi häntä voi tituleerata käsikirjoittajaksi ja kirjailijaksi. Hänen esikoisromaanissaan Järjestäjä päähenkilö Tarmo työskentelee ensin kirjastossa mutta haluaa olla sankari ja menee Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi. Rakkautta etsivän Tarmon tarina on samaan aikaan tuskainen ja hauska. Tarmo ei tavoita sitä sankaruutta jota halajaa, mutta mitä sankaruus Holman mielestä on?
Järjestäjässä halusin tutkia erityisesti fiktion suhdetta todellisuuteen. Minulla oli ollut jo pidempään hankaluuksia lukea fiktiivisiä kertomuksia. Löysin reitin siitä väitteestä, että kaikki on fiktiota: rakkaus, ura, ystävyys. Sellaiset käsitteet kuin sankaruus tai antisankaruus varsinkin ovat täysin fiktiivisiä rakennelmia, joita täytyy purkaa aina vastaanottajan näkökulmasta. Mika Myllylä oli sankari, josta tuli langennut sankari, jonka elämä päättyi karmealla tavalla. Kaikki oli kuin jostain ennalta kirjoitetusta narratiivista. Donald Trump on monille sankari, päähenkilö, eli draaman kielellä protagonisti, ja monille pahis, eli antagonisti.”

Holmalle sankaruus määrittyy tekojen, ei puheiden perusteella. ”Minulla on lääkäriystävä, joka on viime vuosien aikana ollut hoitamassa ebolaan kuolevia lapsia Afrikan mantereella ja työskennellyt lääkärinä laivalla, joka pelastaa Välimereen hukkuvia pakolaisia. Minulle hän on sankari.”

Yksilön tekojen merkityksestä

Toimittaja pohtii, onko yksittäisten ihmisten teoilla merkitystä. Noin 20 000 ihmistä osallistui syyskuussa Peli poikki! -mielenosoitukseen Helsingissä sen jälkeen, kun nuori mies kuoli Suomen vastarintaliikkeen jäsenen väkivallanteon seurauksena. Mielenosoitus oli Suomen mittakaavassa suuri, mutta Suomessa on paljon väkeä, jonka ajatukset ovat pelottavia ja saattavat muuttua väkivaltaisiksi teoiksi. Onko yksittäisen ihmisen oltava koko ajan valpas ja valmiina reagoimaan?
”Kaikki palaa yksilöön tässä asiassa. Jokaisella on vastuu sanoa, että nyt riittää. Se ei ole mitenkään helppoa ja syyllistyn vaikenemiseen itsekin. Toiminta on vielä vaikeampaa, varsinkin suomalaiselle. Jokainen helsinkiläinen on varmaan joskus raitiovaunussa miettinyt, että nyt kyllä tuohon jonkun pitäisi mennä väliin, eikä ole mennyt. Suurin osa kaikista arkisista vaaratilanteista on helppo sivuuttaa humalaisten rähinöintinä.”

Koska kiusaaja saa usein helposti kaiken huomion, pitäisi huomio Holman mielestä siirtää niihin, jotka sallivat kiusaamisen tapahtua ja tietenkin kiusattuun.
”Minusta hyvä nyrkkisääntö on se, että jos näkee tilanteen, jossa joku joutuu julkisessa tilassa häirinnän kohteeksi, kannattaa mennä istumaan häirityn viereen ja olla hänen kanssaan. Ei tarvitse alkaa karateottein taltuttaa ketään, kunhan on vain läsnä.”

Vaikutamme ennakkoluuloihin myös kielenkäytöllämme. Onko sillä merkitystä, miten aivan tavallinen ihminen aivan tavallisista asioista puhuu?
”Minusta on aina ollut selvää, että on kahvipöytäpuheet, joissa voi päästellä menemään, ja sitten on julkisempi puhe. Nykyisin tätä rajaa ei enää ole, enkä ole itsekään varma, onko tuo jaottelu koskaan ollut hyvä. Nuorena kuuntelin käsittämättömiä kommentteja esimerkiksi homoista ihmisiltä, jotka olivat minulle tärkeitä. Se vaikutti ja vaikuttaa ehkä tänäänkin. Toisaalta kielessä inflaatio on nopeaa. Enää en provosoidu twitter-trollien kielenkäytöstä, se on kulunut parissa vuodessa toisteiseksi ölinäksi.”

Maailmalla tapahtuu

Antti Holma vaikuttaa some-päivitystensä perusteella seuraavan melkoisen tarkasti maailman tapahtumia, uutisia ja politiikkaa. Lontoolaistuneenakin hän on hyvin kärryillä myös Suomen asioista.
”On sanottava, että vaikka brexit ja USA:n vaalit ovat olleet järkyttäviä lopputulemaltaan, niiden myötä on tullut saataville aivan älyttömän hyviä kirjoituksia ja esseitä melkein päivittäin. En kuitenkaan aio lähteä mukaan siihen virteen, että nämä valkoisen rodun ylivaltaa heijastelevat maailmantapahtumat olisivat jotenkin tervetulleita siksi, että ne ovat jotenkin herätelleet journalisteja ja poliitikkoja. Vihaan ajatusta, että rasismilla ja vihalla herätellään yhtään mitään tai ketään.

Holman mielestä brittipolitiikka on ulkopuoliselle hyvin viihteellistä. ”He osaavat puhua. Ehkä siksi sitä jaksaa seuratakin. Brexitin jälkeen katsoin televisiota ja selasin nettiä Theresa Mayn ensimmäiseen pääministerin kyselytuntiin asti koko ajan, sen jälkeen tietoisesti vähemmän, koska aloin olla epätoivoinen. Käyn pintapuolisesti läpi Guardianin nettilehden aamulla ja Evening Standardin iltapäivällä, pyrin lukemaan Daily Mailia, jotta pysyisin kartalla siinä, miten lehdistössä disinformaatio leviää. Erityisellä mielenkiinnolla seuraan alt-rightin [alt-right on poliittinen liike, joka perustuu valkoisille nationalistisille, antisemitistisille ja rasistisille ideologioille, toim. huom.] maailmanvalloitusta ja Suomen tapahtumia, kuten [pääministeri Sipilän] Terrafame-pipo ja humalainen sosiaali- ja terveysministeri. Ja aina kun Kaarina Hazard jakaa jonkun lehtijutun tai kirjoituksen, luen sen erityisen huolella. Kaarina ei jaa höttöä.”

Rauhasta

Antti Holma on ollut vuodesta 2002 Rauhanpuolustajien jäsen. Rauhanjärjestön näkökulmasta on aina kiinnostavaa kuulla, mikä ihmiset on saanut liittymään jäseneksi, varsinkin, jos kyse ei ole äidinmaidossa imetystä sukupolvelta toiselle siirtyneestä rauhanaatteesta, kuten saattoi olla vuosikymmenet sitten.
”Etsin siviilipalveluksen jälkeen turhautuneena kotia rauhanaatteen tukemiselle. Moni aseistakieltäytyjäjärjestö tuntui tuolloin epäorganisoidulta ja militantilta, ja olin myös siinä käsityksessä, että järjestöillä oli jotain kahnauksia keskenään. Rauhanpuolustajien lähestyminen on ollut jotenkin akateeminen ja se vetosi ja vetoaa minuun edelleen, vaikka myönnän, että jäsenyyteni on ennen kaikkea tukijäsenyys. En pystyisi antamaan rauhanjärjestölle mitään erityistä, minulla ei ole kykyjä eikä aikaa, mutta olen iloinen, että muilla on. Sitä työtä haluan edelleen tukea.”

Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro sanoi eräässä haastattelussa, että rauhanliike ei ole palokunta, joka kutsutaan hätiin kun jossain syttyy sota. Hänen mukaansa ihmisten pitää kokea itse olevansa osa rauhanliikettä. Millaisena Holma näkee rauhanjärjestöjen roolin?
”Suhtaudun aika kyynisesti järjestöjen mahdollisuuksiin politiikan jälkeisessä, yritysten johtamassa maailmassa, mutta ajattelen sillä lailla idealistisesti, että ihmisten yhteen tuominen rauhan nimissä ei voi olla paha asia. Tietysti jos joku käy väittämään, että Putinin operaatio Ukrainassa on rauhan nimissä ihmisten tuomista yhteen, niin joku toinen saattaa olla eri mieltä. Tutkimuksen, asiantuntijuuden ja journalismin tukeminen on erityisen tärkeää nyt ja tulevaisuudessa ja toivon, että rauhanliike on siinä aktiivinen.”

Vuonna 2012 Holma näytteli Teatteri Takomossa sooloesityksessä Johtaja, jossa hän käsitteli valtaa ja valta-asetelmien rakentamista. Kenellä on eniten valtaa nyky-yhteiskunnassa?
”Pääomalla ja populisteilla on valta tällä hetkellä, sillä vasemmistoa ei käytännössä enää ole. Ay-liike on yhtä lailla pääoman alainen kuin pankitkin. Tämä toistuu minusta niin Suomessa kuin Britanniassakin. Luin [ranskalaisen filosofin ja poliittisen aktivistin] Alain Badioun USA:n vaalien jälkeisen puheen, ja siinä oli hyvä analyysi siitä, kuinka Trump ja Hillary Clinton ovat erilaisia, mutta edustavat samaa maailmaa. Todelliseen vaalikamppailuun olisi tarvittu visiot kahdesta eri maailmasta, mutta sellaista ei enää ole, elämme Thatcherin sanojen mukaisessa ainoan mahdollisuuden yhteiskuntajärjestelmässä. Uskon, että rauhanliikkeellä on tulevaisuus, mutta sitä tulevaisuutta edeltävät valitettavasti lukemattomat konfliktit.”

Pelosta ja vaikuttamisesta

Rauhanjärjestöjen tapa viestiä on monesti synkkää ja ahdistuksentäyteistä: pommit tappoivat taas lapsia Aleppossa, maailman ydinarsenaalilla saadaan maapallo tuhottua x kertaa jne. Kun yritämme vaihteeksi keveämpää lähestymistapaa, ihmiset eivät kiinnostu. Vaikuttaa siltä, että Holma on valinnut vaikuttamisen huumorin avulla eikä vakavalla saarnaamisella. Tehoaako se?
”Olen jo lakannut uskomasta siihen, että tekemisilläni olisi mitään merkitystä kenellekään tai millekään. Kun tulin julkisuuteen, ajattelin, että voin käyttää asemaani tärkeäksi katsomieni asioiden ulottamiseen sellaisillekin yleisöille, jotka ovat kaukana niin fyysisesti kuin henkisesti. Ajattelin ylpeästi, että omalla esimerkilläni voin esimerkiksi rohkaista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä pelkästään olemalla esillä, mutta enää en usko, että millään tekemiselläni on mitään suurempaa tai syvempää merkitystä. Olen niellyt sen, että töitäni kuluttaa kapea viipale suomalaisia, jotka todennäköisesti ovat aika samoilla linjoilla kanssani muutenkin.
Aiemmin uskoin myös, että huumorilla voi vaikuttaa, mutta se ei pidä paikkaansa. Aktivismi ja näkyvä poliittinen osallistuminen vaikuttavat, huumori on ajankulua varten. Vitseillä voi saada huomiota, mutta niiden arvo muutoksen kannalta on mitätön, siksi en suosittele vitsilinjaa rauhanjärjestöillekään.”

Suomessa on joissakin tutkimuksissa tullut ilmi, että monien mielestä media lisää ihmisten ahdistusta luomalla jatkuvalla syötöllä uhkakuvia. Poissa ovat Arvi Lindin ja Eva Polttilan lukemat turvallisenneutraalit iltauutiset. Esimerkiksi lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä on mediassa lähes pelkästään tulva tai vyöry. Venäjän pieninkin liikahdus on vaarallista. Ilmastonmuutos on käynnissä, mutta talouskasvu on jumalamme ja kaikkien rahat pitää suunnata kulutukseen, koska muuten talous romahtaa. Ylipäänsä herkemmin uutisoidaan pelot ja uhat, mistä syntyy mielikuva, että maailma on koko ajan tuhon partaalla. Onko näin Britanniassakin?
”Britanniassa on saatavilla sanomalehtiä laidasta laitaan. Suomessa on Hesari, jota kaikki pitkin hampain lukevat ykköslehtenä, koska kilpailua ei ole. Britanniassa törkeisiin lööppeihin on totuttu, mutta en tiedä onko se hyvä asia. Kaikenlainen vihapuheen normalisointi on hirveää. Iloitsen, kun Daily Express – ja Daily Mail -pinot ovat koskemattomina marketin hyllyssä iltaisin, kun muut lehdet on myyty loppuun.
Maaseudulla tilanne on toinen. Pelko vetoaa kaikilla laidoilla. Yhtä lailla brexitin jälkeinen vasemmistolehtien kirjoittelu perustui pelolle: turvallisuudentunteeseen vetoaminen toimi. Minäkään en uskaltanut iltaisin bussissa puhua enää suomea puhelimeen. Luultavasti pelko oli aiheeton, mutta kuitenkin se oli luikerrellut ihon alle.”
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

antti_holma2

Antti Holman vinkki arjen rauhanteoksi: Lue runokirja ja vie se sellaiseen paikkaan, josta joku voi sen ottaa. Miehen on tutustuttanut runoihin Kaj Chydenius, jonka lauluiksi säveltämiä runoja Holma esittää konserteissa. Lukulistalla ovat myös Pertti Nieminen ja Einari Vuorela sekä rap-artisti Tuuttimörkö. ”Hänen suomensa on tarkkaa ja selittämättömän vetoavaa. Tuuttimörön kuunteleminen tuottaa minulle puhdasta iloa.”

 

Tulevaisuudesta

 Antti Holma näytteli valmistumisensa jälkeen useita vuosia Kansallisteatterissa ja Teatteri Takomossa. Myös tv-sarja- ja elokuvarooleja hänellä on lukuisia. Takomon Johtajassa Holma näytteli useita eri rooleja ja tahti oli nopea. Millaisesta näyttelemisen tavasta Holma pitää?
”Olen ollut hirveän kiinnostunut kameranäyttelemisestä, sillä se on niin vaikeaa ja pelottavaa. Tammikuussa tulee ensi-iltaan Armoton maa -elokuva, jossa näyttelen miestä, joka vapautuu vankilasta. Se on yksi tärkeimmistä töistäni, vaikka en tiedä onnistuinko siinä ja millainen elokuvasta on tullut.
Komedian tekemisen myötä minulla on ollut taipumusta lyödä kaikki läskiksi, ironisoida jokainen ele ja sävy. Kun teimme Armotonta maata, minun piti olla vakava. Se on hirveän vaikeaa. Haluaisin tehdä sitä paljon lisää.”

Kuudentena joulukuuta vuonna 2017 Antti Holma täyttää 35 ja Suomi 100 vuotta. Millaisen Holma toivoisi satavuotiaan Suomen olevan? Entä millainen hän arvelee sen oikeasti olevan? Ja missä hän näkee silloin itsensä?
”Suomi on kiinnostava maa, mutta suomalaisten olisi hyvä tiedostaa, ettei suurin osa maailman ihmisistä tiedä Suomesta yhtään mitään. Ne jotka tietävät, ajattelevat sen olevan joko Helsinki tai Lappi tai eräänlainen Ruotsin takapiha, joka on ihan mukava, mutta kallis ja tylsä. Suomi ei osaa markkinoida itseään maailmalle. Jotain on kuitenkin tehty oikein, jos intialaislähtöinen taksikuski tuntee Suomen hyvän koulutusjärjestelmän ja äitiyspakkauksen. On ollut työlästä vakuuttaa ihmisille, että suomalaista koulutusjärjestelmää ajetaan alas ja että natsit partioivat poliisin suojeluksessa kaduilla.
Kehitys ei pysähdy siihen. Disinformaatio leviää, sanoista tulee ajatuksia, ajatuksista tekoja, ja 100-vuotispäivään mennessä nähdään vielä monta väkivaltaista kuolemaa rasistisissa yhteenotoissa. Se tapahtuu kaikkialla muuallakin maailmassa, mutta Suomen olisi muutama vuosi sitten ajatellut ottavan toisen suunnan. Olisi ihanaa lukea Suomesta kertovia kirjoituksia, jossa kerrottaisiin, että pieni maa selätti pakolaiskriisin koulutuksella ja yhteistyöllä, mutta uskon, että luen uutisia pienestä maasta, jossa humalainen ministeri kakkasi itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa housuun. Itse työskentelen kehonhuollollisissa tehtävissä itsenäistyvässä Skotlannissa.”

Teksti: Anu Harju
Kuvat: Velda Parkkinen

 

Kieli poskessa: Antti Holman 5 ohjetta maailmanrauhan saavuttamiseksi:

 • Maksuton koulutus joka maahan
• Kaikki kakarat sekaisin taustoista riippumatta
• Neulominen ja runous pakollisiksi oppiaineiksi
• Joka vuosi luokkaretki eri mantereelle
• Käytöstavoista pakollinen päättötutkinto