Avainsana-arkisto: rauhantekijä

Rauhantekijä Atik Ismail: Välittävä tsemppari

62-vuotiaan Atik Ismailin elämä on tähän asti ollut värikäs ja täynnä nopeita käänteitä. Sodan ja rauhan kysymykset ovat seuranneet Suomen huippujalkapalloilijoihin kuulunutta Ismailia lapsesta asti. Nykyään hän valmentaa nuoria ja tsemppaa varsinkin niitä, jotka tarvitsevat erityisrohkaisua.

 

Ilhamiye ja Talat Ismailille syntyi 5. tammikuuta 1957 Helsingissä kaksospojat Atik ja Adil. Talat oli avioitunut 19-vuotiaana erikoisluvalla 17-vuotiaan Ilhamiyen kanssa juuri ennen kuin hän syyskuussa 1941 osallistui jatkosotaan. Kotirintamallakin tapahtui traagisia: nuorenparin esikoispoika Fikret kuoli vuonna 1942 vain yksivuotiaana aivokalvontulehdukseen.

Atikin lapsuutta leimasivat useat maailmanrauhaa uhanneet tapahtumat, kärjessä Kuuban ohjuskriisi 1962 ja Tšekkoslovakian miehitys 1968. Jo nelivuotiaana Atikin elämään astui pelko: tuleeko ydinsota, syttyykö kolmas maailmansota?

Sodan kokemukset olivat pientä poikaa vieläkin lähempänä. Isä, joka Ismailin sanojen mukaan oli “kipeänä sodasta”, ei puhunut rintamakokemuksistaan sanallakaan, kuten eivät tuhannet kohtalotoveritkaan.

Atikin ensimmäisiin muistoihin kuuluvat käynnit Munkkiniemen yleisessä saunassa.

“Isä vei meidät Adilin kanssa sinne aina lauantaisin. Siellä oli miehiä amputoituine raajoineen, oli viinaa ja tupakan haju. Kaikki se jäi varmaan alitajuntaani.”

MUSIIKISTA VOIMAA

Tataarivähemmistöön kuuluneiden Ismailien suku oli tullut Suomeen Moskovan eteläpuolelta 1800-luvun lopussa. Perhe seurasi tarkasti, mitä maailmalla tapahtui. Koko perhe – myös äiti, joka ei sietänyt lainkaan väkivaltaa – ihaili nyrkkeilijä Cassius Clayta eli Muhammad Alia, joka menetti vuonna 1967 maailmanmestarin tittelinsä kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan. Kymmenvuotiaan Atikin maailmankuva laajeni vauhdilla.

“Alin sanoma oli niin kaunis, samoin hänen rytminsä kehässä ja kehon hallinta. En minäkään siitä muksimisesta niin välittänyt. Samaan aikaan Amerikassa alkoi yhä voimakkaammat ihmisoikeustaistelut ja Martin Luther King murhattiin.”

Atik oli myös löytänyt musiikin voiman. Todella suuren vaikutuksen häneen tekivät James Brownin biisi “Say it loud – I’m black and I’m proud” ja ennen kaikkea Edwin Starrin “War”, joka oli hänestä sykähdyttävän kova.

“Woodstock ja Vietnamin sota olivat isoja merkityksellisiä asioita minulle. Woodstock-elokuvan näin 1970 kun se tuli Suomeen, siinä Alvin Lee soittaa I’m going home, sillä oli rauhanmerkki punaisessa kitarassa ja sätkä palaa. Rauhanlauluista tutuiksi tulivat muun muassa Joan Baezin ja Arlo Guthrien Vietnamin sodan vastaiset biisit. Naapurissa oli minuakin valveutuneempaa väkeä, niillä soi Lautanen Guatemalan verta ja sitä kuunneltiin ahkerasti. Ja kyllähän Agit Propin biisit ovat upeita, vaikka aina ei ymmärtänytkään niiden sanomaa.”

Musiikki kulki Atikin elämässä vahvasti mukana.

“70-luvulla pinnalla olivat progressiivinen rock ja hevibiisit. Dave Lindholm oli meidän naapuri ja myös kotimainen tuotanto alkoi kiinnostaa, ‘Puhtaat laivat’ jne. Biiseissä tuli koko ajan salaa hyvä sanoma esiin, niissä oli hyvät tekstit.”

VASTAHAKOINEN ALIKESSU

Atik ja Adil Ismail olivat kovia poikia pelaamaan ja seikkailemaan. Kaikenlainen urheilu kiinnosti, ja sitä katsottiin television lisäksi myös urheilukisoissa. Poikien isä pelasi jalkapalloa, ja keväällä 1968 kaksoset liittyivät ensimmäiseen jalkapalloseuraansa, joka oli Juventus – nimittäin HJK:n kaupunginosajoukkue Niemenmäen Juventus.

Loppu onkin osa Suomen urheiluhistoriaa.

Syksyllä 1977 tuli aika mennä armeijaan, mikä oli Ismailille jonkinlainen sokki. Intti ei kiinnostanut häntä vähääkään. Komppanianpäällikkö Antero Mäkipäätä mielistelemällä elämä vähän helpottui. Koska Ismail oli tuolloin jo maajoukkueurheilija, hänet pakotettiin Reservialiupseerikouluun.

“Olin sen aikana kaksi kuukautta Saksassa harjoitusleirillä. Armeija oli ihan lapsellista leikkiä ja minut päästettiin säälistä alikessuksi.”

Suomen nykymenoa Ismail ei arvosta.

“Puolustusministerihän on sotahullu. Viime vuosien sotakiihkoilu ja -into ovat olleet minulle hyvin vastenmielisiä, varsinkin kun asumme Siilinjärven lähellä ja siellä Hornetit jyräävät harjoituksissaan. Maailma on mennyt sellaiseksi, että on ihan sama onko Suomella 6 tai 64 hävittäjälentokonetta tai ei yhtään. Jos tuho tulee niin se tulee niistä riippumatta. Ei enää tulla käymään mitään perinteistä talvisotaa.”

Ismail lyttää Suomen runsaslukuiset sotaharjoitukset Naton kanssa.
“Sanotaan, ettei olla Naton kanssa tekemisissä mutta Nato-joukkoja tänne piisaa ja maihinnousuja harjoitellaan. Vaikka Kekkosta, Koivistoa ja Halosta kuinka parjataan, niin tuskin he olisivat moiseen suostuneet.”

KANTAAOTTAVAT PALLOILIJAT

Atik Ismail on poikkeuksellinen urheilija siinä, että hän on julkisuudessa tuonut yhteiskunnallisia mielipiteitään esiin.

“Nykypäivänä urheilijat eivät uskalla puhua, kun kaikki on bisnestä. He menettäisivät mainosdiilit ja sopimukset. Minun aikanani me olimme periaatteessa amatöörejä. Meillä ei ollut kaupallisten firmojen kanssa diilejä, silloin uskalsi puhua.”

Mutta järjestöjen kanssa oli toisin.

“Jos oli Työväen urheiluliiton TUL:n urheilija, ei päässyt edustamaan Suomea. Isäni pelasi jalkapalloa Turun Veikoissa, mutta ei TUL:n jäsenenä päässyt pelaamaan maajoukkueessa. TUL:n urheilijoita on potkittu aika paljon päähän. Nämä ajat menivät onneksi ohi 1980–90-luvulla. Jalkapallon osalta kaikki muuttui täydellisesti Bosman-säännön tultua voimaan (ns. Bosman-sääntö: Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vuonna 1995 tekemä päätös, jonka seurauksena EU-alueen joukkueurheilun ammattilaispelaajat saavat siirtyä vapaasti seurasta toiseen sopimuksensa päätyttyä, toim. huom.) Seurat eivät saa enää omistaa pelaajia. Huippupelaajat sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla ovat puheissaan hirveän varovaisia, koska tietävät, että he voivat ehkä saada jonkin sponsorisopimuksen, ja yhteistyökumppanit latovat silloin niille hirveän selkeät säännöt.”

Poikkeuksiakin on: HJK:n Riku Riski otti äskettäin riskin ja kieltäytyi eettisistä syistä osallistumasta Suomen jalkapallomaajoukkueen harjoitusleirille ihmisoikeuksia polkevassa Qatarissa.

Cristiano Ronaldo on kai ottanut palestiinalaiskysymykseen pari kertaa kantaa. Mutta jos ajattelee meikäläisiä huippu-urheilijoita, niin olisin odottanut Jari Litmaselta tai Sami Hyypiältä jotain muutakin. He ovat sinänsä hienoja persoonia, mutta olisivat he voineet esimerkiksi tästä Qatar-tapauksesta jotain sanoa.”

“Joitakin vuosia sitten olin Keith Armstrongin kanssa seminaarissa Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksessa SASKissa, silloin puhuttiin Qatarista. Näimme siellä dokumentin Qatarin oloista. Meno oli karua jo silloin.”

POLITIIKKAAN

Atik Ismailin runsas päihteidenkäyttö ei ole ollut salaisuus, ei myöskään se, että 90-luvun alussa hän raitistui ja on raittiina pysynyt. Noihin aikoihin hänessä heräsi halu auttaa muita, koska oli itse saanut vaikeina aikoinaan apua.

“Ihmisarvon ja tasa-arvon puolesta työskentely saivat lähtemään mukaan politiikkaan. Sain raitistuttuani töitä Kuopion kaupungin ensisuojasta. Minulla oli hirveän hyvä pomo, runoilija Maaria Leinonen, sosiaalityöntekijä, joka kannusti paitsi työssä myös kirjoittamisessa. Olin laitosapulaisena. En kovin paljon siivonnut mutta juttelin ensisuojassa olevien ihmisten kanssa. Maarialla on tosi hyvä maailmankuva, Ihminen on ihmisen toivo on hänen yhden runokirjansa nimi. Sitä kautta heräsi kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.”

Ismail valittiin Vasemmistoliiton listoilta 90-luvun alkupuolella Kuopion kaupunginvaltuustoon, nykyään hän on toinen varavaltuutettu.

“Valtuustossa tehdään ryhmäpäätöksiä tai ne ovat osa isompia kokonaisuuksia. Lautakunnissa voi vaikuttaa konkreettisesti. Lautakuntahomma on vaativampaa, kun pitää tarkemmin perehtyä asioihin.”

Ismail on nauttinut nimenomaan lautakuntatyöskentelystä. Hän on ollut sekä kulttuuri- että vapaa-ajan lautakunnassa ja niiden jäsenenä myös Savonia-kirjallisuuspalkinnon raadissa. Tänä vuonna palkinnon voitti Heidi Jaatinen, joka on kirjoittanut kansalaissodan historiaa Kiuruveden valkoisten näkökulmasta, mikä on hieman unohdettu osa tuon sodan kertomuksia.

HUOMIOIVAT VALMENTAJA

Atik Ismail kouluttautui aikoinaan lähihoitajaksi ja on työskennellyt muun muassa päihteiden kanssa kamppailevien ja vanhusten parissa. Omaelämäkerrassaan Pelimies hän kirjoittaa: “Ikääntyvä ihminen ei ole kauppatavara, jota mitataan tuloksellisuudella ja tehokkuudella. Täytyy antaa aikaa ja läsnäoloa. Ihmisiä täytyy ottaa huomioon, kunnioittaa ja kuunnella.”

Samaa ohjenuoraa hän seuraa lapsia ja nuoria valmentaessaan.

Atik Ismail edusti pelaajaurallaan kotimaassa muun muassa HJK:ta ja Kiffeniä ja ulkomailla turkkilaista Beşiktaş JK:ta, ruotsalaista AIK:ta ja belgialaista KSV Waregemia. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueessa hän pelasi vuosina 1978–83.

“Paras palaute on tullut lasten ja nuorten ohjaamisesta. Tänä päivänä lasten keskittymiskyky on ehkä vähän kadoksissa. Minua eivät ole koskaan kiinnostaneet ne taitavimmat kaverit, koska tiedän että he menevät omaa polkuaan. Minua kiinnostavat kömpelöimmät ja ujoimmat lapset tai ne, joilla ei ole niin koordinaatiota tai pelisilmää tai peliälyä. Minulle tärkeintä on juuri heiltä aikuisina saatu palaute, että kiitos kun jaksoit tsempata. Lapset pitää huomioida ja heistä pitää välittää. On karmaisevia esimerkkejä siitä, kun valmentaja huutaa lapselle että susta ei ole mihinkään, tai kun lapsia valmennetaan pelolla.”

Ismail valmentaa tällä hetkellä lapsia erikoistreeneissä, esimerkiksi nopeaan tahtiin kasvaneita 12–13-vuotiaita poikia, joiden koordinaatiota kasvaminen on heikentänyt. Eräskin poika on erityisen paljon kärsinyt kymmenen sentin kasvupyrähdyksestään. Viime harjoitukset olivat ensimmäiset, kun poika ei kiroillut itselleen.

AIKUISTEN RASISMI

Atik Ismail osallistui vuonna 2015 Meillä on unelma -joukkomielenosoitukseen rasismia vastaan Helsingissä lukemalla lavalla oman runonsa. Hän on muutenkin ollut julkisuudessa rasisminvastaisessa työssä.

Ismailin tytär asuu Itä-Helsingissä, ja tyttärentyttären kanssa pihalla jalkapalloa pelaillessaan hän on huomannut, että lasten keskuudessa ei rasismia oikeastaan ole, mutta aikuisten parissa on tullut pientä kärhämää.

“Pihapiirissä on ihmisiä varmaan kymmenestä eri kulttuurista. Kun fudista pelataan pihanurmella, niin kaikki lapset otetaan kyllä mukaan, mutta aikuiset ovat varautuneempia.”

Ismail kiertää kysymyksen, aikooko hän jatkaa politiikassa. Hän toteaa pyrkivänsä nykyään sosiaalisen median kautta vaikuttamaan yhteiskunnallisesti.

“Yritän välttää riitelemistä ja yritän ymmärtää toisin ajattelevia, mutta rasistisia ja vittuilevia mielipiteitä esittävät poistan heti kavereistani.”

Vastaus maahanmuuttokysymykseen on Ismailille selvä: kasvava maahanmuutto pakolaisineen on väistämätön osa tulevaisuutta.

“Jotkin maanosat kuivuvat, ja itse me on se aiheutettu, samoin merien pinnan nousu.”

KIRJALLISUUTTA MONELTA LAIDALTA

Atik Ismailin saavutuksiin kuuluvat myös kirjat. Ensimmäinen omakustanne, runokirja Runoni on pilkku, ilmestyi 1994. Julkaisujen joukossa on elämäntilityksiä, kunnianosoitus Cisse Häkkiselle, ja tietenkin jalkapalloa. Vuonna 2007 ilmestyi yhdessä Marko Leinon kanssa kirjoitettu romaani Isiltä pojille. Sen päähenkilö Otto oli nuorena lupaava jalkapalloilija, jonka unelmat murskaantuvat sodassa. Otto palaa rintamalta vailla toista jalkaa.

Leino on dramaturgi, joka on kirjoittanut käsikirjoituksen muun muassa äskettäin kuolleesta Matti Nykäsestä kertovaan elokuvaan.

“Marko on rauhaa rakastava ihminen, jonka kanssa mietittiin, miten kuolema, pelko ja jalkapallo yhdistyvät rintamalla. Meitä kiinnosti se, mitä urheilijat näkevät ja kokevat, kun paras aktiiviuran aika kuluu sodan melskeissä.”

Ismail palauttaa mieleen Kiovan Dynamon joukkueen kohtalon toisessa maailmansodassa. Saksalaisten miehitettyä Kiovan oli joukkue noussut vastarinnan keulakuvaksi. Miehittäjät yrittivät korjailla tilannetta järjestämällä näytösottelun, mutta Luftwaffen valiopelaajat hävisivät aliravitsemuksesta kärsiville dynamolaisille. Pelitauolla kiovalaisten pukuhuoneessa oli vieraillut SS-upseeri, joka oli vedonnut pelaajiin, että nämä tahallaan häviäisivät. Dynamo kieltäytyi sopupelistä, minkä seurauksena koko joukkue vietiin pahamaineiselle Syretsin keskitysleirille. Neljä heistä ammuttiin, loput selvisivät hengissä.

Ismailin kirjallisuusharrastukseen kuuluu myös teatteri. Kuluneen vuoden tärkein asia hänelle on ollut omaelämäkerrallinen monologinäytelmä Älli Bälli, jota esittää teatteriryhmä Lataamo. Lavalla on Ismail ja Tumi Turunen, joka vastaa valoista ja äänistä.

“Yhdellä kaverillani on harrastajateatteritaustaa. Kerroin hänelle Pelimiehestä ranskalaisilla viivoilla ja tein 20 sivua kässäriä. Harjoiteltiin kolme kuukautta Puijon väestönsuojassa kunnes tajuttiin, että esityshän on luento. Mutta sitten saimme mukaan Anni Salmen, jolla on tanssijan ja valosuunnittelijan koulutus. Hän lähti ohjaamaan.”

Näytelmässäkin on rauhanteemaa, esimerkiksi kivääristä tulee jääkiekkomaila ja puhelin. Esityksiä on ollut ympäri Suomea, muun muassa Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, jonne Lataamo tuli valituksi 55 teatterin joukosta. Lauantaina 2. helmikuuta Rovaniemellä oli 20. näytös, jossa yleisö osoitti seisten suosiota. Näytöksiä onkin tulossa lisää, muun muassa Lapualle, Pietarsaareen, Ouluun ja myös eteläiseen Suomeen. Lisäksi Keijo Franckin kanssa on suunnitteilla rauhanlauluhanke, joten rauhan teemaa on Ismailin tuotannossa tarjolla tuhdisti ja värikkäinä annoksina jatkossakin.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Luettavaa:
Atik Ismail: Pelimies. Omaelämäkerta. Minerva 2016.

Älli Bälliä esitetään mm. 27.2. kello 19 Siilinjärvellä Ahmon koululla ja 1.3. kello 19 Lapuan teatteri Hiomossa.

 

Atik Ismail edusti pelaajaurallaan kotimaassa muun muassa HJK:ta ja Kiffeniä ja ulkomailla turkkilaista Beşiktaş JK:ta, ruotsalaista AIK:ta ja belgialaista KSV Waregemia. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueessa hän pelasi vuosina 1978–83.

 

Rauhantekijä Aleksi Pahkala: Massojen liikuttaja


Tuottaja, toimittaja Aleksi Pahkalan aktivismin juuret paikantuvat 1990-luvulle. Hänet on viime vuosina nähty muun muassa Meillä on unelma – ja Peli poikki -massamielenosoitusten taustajoukoissa. Pahkalaa ei saa lokeroitua, minkä vuoksi hän ponkaiseekin tarpeen vaatiessa ketterästi reagoimaan epäkohtiin ja innostaa energisyydellään muutkin mukaan.

 

Rauhanpuolustajien ja Voima-lehden toimistoon Helsingin Kurvissa ilmestyy hikinen mies. Aleksi Pahkala, 42, on juossut haastatteluun, ei kiireen vaan ilmeisesti ihan vain juoksemisen ilosta. Hän juuttuu heti eteiseen, koska kaikki paikalla olevat vaikuttavat tuntevan hänet ja haluavat jutella. Siinä on Pahkala pähkinänkuoressa: monien tuntema ja valmis keskustelemaan.

Pahkalalla on vahva musiikkitausta. Hän on ollut Radio Helsingin tuottaja, toimittaja ja musiikkipäällikkö ja töissä levykauppa Stupido Shopissa ja Lepakkoradiossa. Hän on laulanut ja soittanut useissa bändeissä. Biisit on tehty itse. Yli 20 vuotta sitten perustettu The Duplo! -bändi on jälleen aktiivinen alkuperäiskokoonpanossaan. Youtubesta löytyy esimerkiksi She’s a Vegan, josta Pahkala kertoo näin:

“Biisi on vanha. Löysin kasetin, jolle se oli nauhoitettu joskus vuonna 1996 tai 1997. Tänä vuonna vedimme sen uusiksi, ja sehän on yhtä ajankohtainen kuin silloinkin, on samat argumentit, ympäristö, ilmastonmuutos, mutta kehitystäkin on tapahtunut.”

AKTIVISMIN ALKU

Osalle Pahkalan tuntevista tulee yllätyksenä, että hän on ollut eläinoikeusaktivisti ja reagoinut yhteiskunnallisiin epäkohtiin 90-luvulta lähtien.

“Olin enemmän tai vähemmän mukana kun Oikeutta Eläimille -liike aloitti, mutta kun kokouksissa kävin huomasin, että vaikka allekirjoitin suunnilleen samat ajatukset, oli elämässä muutakin. Olen itse nykyään 70-prosenttisesti vegaani.”

Hän kuvailee tuolloista itseään hiljaiseksi sivustaseuraajaksi ja demoihin osallistujaksi. Silloisen bändinsä kanssa Pahkala kävi esiintymässä muun muassa Aseistakieltäytyjäliiton ja Vegaaniliiton bileissä.

Pahkala kertoo, että nykyajalle tyypillinen “whataboutismi” oli tuolloin jo voimissaan. Esimerkiksi mielenosoituksessa eläinkokeita vastaan ohikulkijat huutelivat että “mites sitten Kiinassa”. Pahkalalta kysyttiin “miksi sä poltat tupakkaa” ja “miten voit ajaa autolla jos oot kasvissyöjä”, vaikka hän ei ole tehnyt kumpaakaan. Tavalliset ihmiset vaativat aktivistilta aina täyden kympin suoritusta.

Pahkala on kotoisin Vantaan Rajatorpasta. Vasemmistolaisen isän aate ei juuri näkynyt vappumarsseilla käymistä lukuun ottamatta ja siinä, että ostokset tehtiin mieluummin Elannossa kuin K-kaupassa.

“Isä kapinoi vasemmistolaisuudellaan vanhempiaan vastaan. Isovanhempieni puolella oli paljon kokoomustaustaa, mutta jokainen on aina hyväksytty omana itsenään eikä ihmisten välillä ole ollut katkeruutta. Minulle on itsestäänselvyys, että kaikki saavat olla niin kuin haluavat.”

Pieni aktivisti hänessä alkoi kasvaa vähitellen jo kouluaikoina. Ala-asteella Pahkala kuunteli muun muassa Public Enemyä ja alkoi pelata koripalloa Vantaan Pussihukissa, jossa napsahti kipinä rasisminvastaiseen työhön. Pussihukkia valmensi New Yorkista Suomeen muuttanut John Simon, joka kertoi pojille, miksi ei ikinä saa leikkiä kuka pelkää mustaa miestä. Hissiyhtiö Koneen viestintäosastolla uransa tehnyt Simon palkittiin vuonna 2016 vantaalaisella Kulttuuriseppä-tunnustuksella työstään kansainvälisyyden ja nuorten turvapaikanhakijoiden kotoutumisen hyväksi.

Pahkala sai hyvän sysäyksen aktivismiin Simonilta. Aktivismin taso vaihteli, mutta aiheita oli monia.

MEILLÄ ON UNELMA

Suuremmalle yleisölle tutuksi aktivistiksi Pahkala nousi sen jälkeen, kun perussuomalaisten kesälomaileva kansanedustaja Olli Immonen oli julkaissut 25. heinäkuuta 2015 sodanjulistuksen monikulttuurisuutta vastaan Facebookissa – englanniksi. Immonen kirjoitti “unelmoivansa vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi”. Ensin protestinsa sosiaalisessa mediassa ilmaisi oppositio laajalla rintamalla, sitten reagoivat tavalliset ihmiset. Pahkala oli yksi tyrmistyneistä.

“Pyöritin päätäni että ei jumalauta, kansanedustaja kirjoittaa tällaista.”

Mutta hän oli tyrmistynyt jo aiemmin. Samana keväänä Pahkala teki Radio Helsingissä aamushow’ta. Hänen vierainaan yhdessä lähetyksessä olivat toimittaja Maryan Abdulkarim ja perussuomalaisten kansanedustaja, poliisi Tom Packalén. Puhuttiin muun muassa rasismista. Taitavana puhujana Abdulkarim argumentoi Packalénin suohon.

“Kuuntelin Tomia ja ajattelin, että ei äijä voi olla tosissaan. Hieman myöhemmin vieraaksi tuli [toimittaja ja bloggaaja] Koko Hubara, joka on käynyt Hämeenkylän lukion kuten minäkin. Koko kertoi arkipäivän rasismista. Kuuntelin tippa linssissä kun hän kertoi, että kun oli ekaa kertaa mennyt kauppaan ostamaan viikkorahoillaan karkkia, oli heti tullut joku öykkäröimään. Olen elänyt omassa valkoisen ihmisen kuplassani etuoikeutettua elämää. Kokon tarina avasi omia silmiä todella paljon.”

Vähän myöhemmin samana kesänä eräässä Helsingin keskustan ravintolassa oltiin järjestämässä Perkele-klubilla rasistista white power -keikkaa, mistä nousi jonkin verran kohua. Pahkala ihmetteli, miksei asiasta kohistu enempää, sillä muun muassa levykauppa Stupidossa hän oli tottunut siihen, että kaikelle white power -materiaalille oli ehdoton porttikielto. Hänen yleensä fiksuna pitämänsä metallimusajengi oli kuitenkin sitä mieltä, että sananvapauden nimissä oli white powerkin sallittava.

Pahkala ei sallinut. Immosen kirjoituksen jälkeen hän kysyi Facebookissa, voisiko joku järjestää rasisminvastaisen tapahtuman. “Joku?”, hänelle kommentoitiin, ja Pahkala ymmärsi vihjeen. Hänellä oli laajat kontaktit hyvin monien alojen ammattilaisiin, jotka lähtivät nopeasti mukaan. Järjestelyt hoidettiin yli 300 ihmisen voimin parissa päivässä. 28. heinäkuuta rasisminvastaiseen Meillä on unelma -tapahtumaan Helsingin Kansalaistorilla osallistui 15 000 ihmistä, mikä oli iso saavutus keskellä kiihkeintä kesälomakautta. Rasismin puhkeaminen näennäisesti pinnan alla kuplivasta ilkeilystä avoimeksi, eduskuntaan levinneeksi äänekkääksi ilmiöksi oli suututtanut monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät yleensä osallistu mielenosoituksiin.

Pahkala puhuu massojen voimasta. Pienilläkin ihmismäärillä voidaan saada tulosta aikaan, mutta kun massat puhuvat, on kuunneltava. Häneen ottivat yhteyttä niin tavalliset poliitikot kuin ministeritkin. Eri asia on, muuttuivatko asiat pysyvästi, mutta jokin siemen saatiin kylvettyä ja ihmisiin valettua toivoa, että yhteisesti toimimalla saadaan näkyvyyttä ja oma mielipide esiin. Suurmielenosoitus lisää myös turvallisuudentunnetta: Jos on luullut olevansa vähemmistössä puolustaessaan kiusattuja, on huojentavaa huomata tuhansien ja tuhansien ihmisten keskellä, kuinka moni jakaa samat arvot.

PELI POIKKI

Syyskuun 11. päivänä 2016 Jesse Torniainen potkaisi Helsingin Asema-aukiolla Jimi Karttusta. Torniainen on tunnettu uusnatsi, joka oli aukiolla Suomen vastarintaliikkeen mielenosoituksessa. Potkun seurauksena Karttunen kaatui, löi päänsä katuun ja kuoli viikon päästä pahoinpitelystä.

Myöhemmin Jimi Karttusen muistoksi pidetyssä kynttilämielenosoituksessa Aleksi Pahkala jutteli monien kanssa, ja viesti oli sama joka oli jo kuultu eri puolilla: enää ei voida vain katsoa sivusta, kun uusnatsit pahoinpitelevät ihmisiä. Pahkala laajoine kontakteineen lupasi olla mukana yhdistävänä liimana suunnitteilla olevasssa mielenosoituksessa. Peli poikki -mielenosoitus 24. syyskuuta keräsi lähemmäs 20 000 ihmistä Helsingin keskustaan. Sitä on kuvailtu kannanotoksi välinpitämättömyyttä vastaan.

Jimi Karttusen kuolema oli erään tulkinnan mukaan käännekohta uusnatsien sietämisessä. Vastarintaliike oli jo useana vuonna marssinut liehuvin lipuin poliisivartiossa itsenäisyyspäivänä, mikä suututti monia. Anarkistien ja joidenkin nuorisojärjestöjen aloittamat vastamielenosoitukset alkoivat nyt ainakin Helsingissä kasvaa tapahtumiksi, joihin otti osaa jopa lapsiperheitä.

Mutta vaikka Pahkala ymmärtää, miksi vastamielenosoituksia järjestetään, hän näkee niissä ongelman, koska media luo vastamielenosoitusten uutisoinnillaan pelkoa.

“Peli poikki -tapahtumasta haluttiin järjestää perhetapahtuma. Poliisin edustajaa haastateltiin mediassa ja kysyttiin, pitääkö poliisin varautua. Vastaus oli että ei tässä ole mitään uhkia, mutta totta kai poliisi varautuu. Media repi siitä lööpin ‘poliisi varautuu levottomuuksiin’, ja kuvituskuvina käytettiin uhkaavia mellakkapoliiseja. Siksi näen, että monesti vastamielenosoituksissa uhkakuvien luominen vie voiton siitä, mitä voitaisiin saavuttaa.”

POLTTOPISTEESSÄ ALPAKAT

Aleksi Pahkalan nimi nousi esiin myös joulukuussa 2017, kun pieni töölöläisporukka halusi järjestää lapsille tapahtuman hellyttävine alpakoineen itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla. Samalta torilta on muutamana vuonna käynnistynyt äärikansallismielisten 612-soihtukulkue, johon on osallistunut myös piilo- ja julkinatseja.

Pahkala miettii hetken kun häneltä kysyy, puhutaanko alpakoista. Sitten hän suostuu, ehkä vähän väsyneesti. Hän nimittäin joutui sekä median että natsien hampaisiin epäonnistuneen viestimisen seurauksena.

“Tarkoitus oli, että jos saadaan Töölöntori varattua, siellä voisi järjestää lapsille tapahtuman, koska itsenäisyyspäivänä ei ollut lapsille mitään. Osin se oli töölöläisten nimbyilyä. On hirveää olla siellä, kun 612-kulkueessa on vahva väkivallan uhka. Samalla haluttiin viedä mediahuomiota pois mielenosoituksesta. Helsingin kaupungilta tuli paljon kannustavia viestejä että saatte torin ja järjestäkää hyvä tapahtuma. Poliisista taas sanottiin, että perinteet velvoittavat tilan antamista 612-kulkueelle.”

Kaupungin ja poliisin yhteydenpito ei näyttänyt onnistuvan. Pahkalalle syntyi vaikutelma, että poliisilla oli askelmerkit sovittuna, eli kulkueelle annettaisiin etusija, vaikka kaupunki olisi halunnut antaa Töölöntorin lastentapahtuman käyttöön.

Jossain vaiheessa Pahkalalle soitettiin Yleltä ja kysyttiin, onko kyseessä vastamielenosoitus. Hän vastasi ei, koska sitä tapahtuma ei ollut. Joku oli kuitenkin kaivanut esiin Facebookin salatussa Peli poikki! -ryhmässä marraskuussa julkaistun viestin, jossa Pahkala kertoo miettineensä, että kaiken huomion keskittäminen pois 612- ja Kohti vapautta -mielenosoituksista voisi olla paras keino “ignoorata äärioikeiston hommat”.

“Asian olisi tosiaan voinut viestiä paremmin. Lopulta salainen osoitteeni julkaistiin [keskustelufoorumi] Ylilaudalla ja oveni taakse ilmestyi häiriköitä.”

Pahkala toteaa, että se oli ainoa kerta, kun hän on joutunut kokemaan sellaista pelottelua, joka yleensä kohdistuu naisiin ja ulkomaalaistaustaisiin.

Lastentapahtuma alpakoineen siirrettiin Töölön jalkapallostadionille, jonne kerääntyi 5 000 pientä ja vähän isompaa ihmistä leppoisaan itsenäisyyspäivän perhetapahtumaan. Alpakoista tuli puolivahingossa natsienvastainen symboli.

Kaikesta huolimatta Pahkala sanoo luottavansa poliisiin.

“Siellä on monenlaista asennetta. Poliisin pitäisi silti enemmän peilata kansalaisia. Kokoomus ja persut ovat suosituimmat puolueet poliisien keskuudessa, joten kertoohan sekin jotakin. Mutta siellä on alettu tehdä rasisminvastaista koulutusta ja rasismiin yritetään puuttua. Alpakkakohussa tajusin, että yksittäiset henkilöt saattavat jyrätä poliisin sisällä.”

JÄRJESTÖJEN TUKEMINEN VIISASTA

Aleksi Pahkalan aktivismi ei ole järjestöjohtoista, mutta hän sanoo arvostavansa suuresti monenlaisten kansalaisjärjestöjen tekemää pitkäjänteistä työtä ja toivovansa, että niiden rahoituspohjasta huolehdittaisiin. Maamme hallituksen järjestöille tarjoilemaa kasvavaa niukkuutta hän tarkkailee Ihmisoikeusliiton johtokunnan jäsenen paikalta luottamustoimesta, jota selvästi arvostaa.

Mitä Pahkala ajattelee rauhanliikkeestä?

“Katselen sitä ulkopuolelta ja arvostukseni rauhanjärjestöjä kohtaan on suuri. Mutta ehkä vaikutelma on vähän pölyinen, enkä tiedä paljonkaan niiden toiminnasta. Se on monen kansalaisjärjestön ongelma globaalistikin. Hallitukset laittavat ne ahtaalle viemällä tuet ja pakottavat tekemään projekteja, joiden rahoituksen hakeminen ja ylläpitäminen vie resursseja pitkäjänteiseltä työltä. Järjestöjen aseman tukeminen on asia, jota haluaisin lobata. Kepan kehityspäivillä joku viisas sanoi, että toimivalla demokratialla on varaa rahoittaa tahoja, jotka kritisoivat sen toimintaa. Kansalaisjärjestöjen rahoitus on sijoitus yhteiseen hyvään.”

Profiilin kohotukseksi Pahkala ehdottaa rauhanjärjestöille yhteen hiileen puhaltamista, eräänlaista ravistelua ja silmien avaamista sekä koalitioita muiden alojen kanssa. Myös ydinviestin yksinkertaistaminen informaatiotulvassa voisi tavoittaa enemmän kuulijoita.

“Mediaseksikkäämpää kampanjointia hyvän asian puolella, mutta harkiten. On hälyttävää, että yrityspuolella tehdään näkyvästi yhteiskunnallisia kampanjoita, joissa ei ole faktat kohdillaan ja sävy liian mainosmainen.”

Pahkala sanoo ymmärtävänsä, että jos järjestöllä on tietty maine joidenkin silmissä, on ennakkoluulojen läpi vaikea puskea.

“Tuotin Greenpeacelle uusiutuvan energian tapahtumaa muutama vuosi sitten ja muutamiin firmoihin soittaessani huomasin, että siellä oli defenssi päällä heti Greenpeacen nimen sanottuani. Mutta ihmisille pitää tiedottaa asioista, vaikeistakin. Esimerkiksi Jemen, Syyria, Ukraina ovat monimutkaisia konflikteja, konnia on monia. Tietoa pitää jakaa.”

ILMASTONMUUTOS JA TOIVO

Aleksi Pahkala juoksi tähän haastatteluun päivää sen jälkeen, kun hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC oli julkaissut pelottavan raporttinsa. Ilmastonmuutos koskettaa ihan kaikkia ja kaikkea, ja rauhanliikkeelle siitä on tullut yksi keskeisistä teemoista, koska ilmastonmuutoksen vaikutuksesta lisääntyvät sodat, konfliktit, pakolaisvirrat ja ruoka- ja juomapula. Maailma sellaisena kuin sen olemme tottuneet ajattelemaan lakkaa olemasta.

Pahkala uskoo, että IPCC:n raportilla on vaikutusta. Ilmastonmuutosuutisointi löi läpi lähes joka puolella maailmaa, eikä se ollut enää marginaalisen piipertäjäjoukon pessimististä varoituslaulua.

“Monet isot maailmanluokan firmat, Googlet ja muut, ovat jo pitkään halunneet tehdä jotain ilmastonmuutokselle, ja vaikka se ei yksistään riitä, niin sieltä se raha tulee. Rahan liike on tässäkin tärkeä.”

Pahkala muistuttaa, että presidentti Niinistö on jokaisessa isossa puheessaan viimeisten puolentoista vuoden aikana ottanut puheeksi ilmastonmuutoksen, mutta se ei ole juuri näkynyt Suomen mediassa. Median vaikutusta ei voi vähätellä, ei hyvässä eikä pahassa. Mutta moni asia on muuttunut parempaan suuntaan.

“On jo muodostunut globaaliksi totuudeksi, että kasvissyönnillä voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen. 20 vuotta sitten se oli vielä ihan hihhulia. Kun aloin lukiossa vegaaniksi, tarjolla oli näkkäriä, ja muuta saadakseen olisi tarvittu lääkärintodistus. Nyt on nyhtökauraa ja härkistä ja ties mitä, joita tarjoillaan myös linnan juhlissa.”

Pahkala on armollinen pientä ihmistä kohtaan, joka tarvitsee myös viihdettä ja hömppää eikä esimerkiksi suosiolla lopeta lomalentämistä, vaikka sen vaikutus ilmastonmuutoksen etenemisessä tiedetään.

“Vastuu pitää saada saastuttajille. Ehkä vielä kehitetään sähkölentokone? Suuriin linjauksiin tarvitaan valtion tukea. Norjassa on jo ruuhkia sähköautojen takia, ja Suomeen pitäisi saada 250 000 sähköautoa nopealla aikataululla. Miten se onnistuu, jos ei sitä tueta? Norjassa kehitellään sähköistä autolauttaa, meillä ei edes puhuta siitä. Tarvitaan yhä enemmän innovaatioita.”

Myös lasten luontosuhde on tärkeä, lasten pitää oppia arvostamaan luontoa päiväkodista lähtien. Kolmen pienen lapsen isä myöntää, että ilmastonmuutoksen muokkaama tuntematon tulevaisuus pelottaa häntä, mutta enemmän hän sanoo olevansa toiveikas. Parinkymmenen vuoden aikana monien silmät ovat auenneet ja lukemattomat asiat ovat nyt paremmin kuin ennen. Esimerkiksi urheilubrändi Nikestä voidaan olla montaa mieltä, mutta paljon kertoo se, että Nike asettui tukemaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajaa Colin Kaepernickiä, joka polvistui kansallislaulun aikana ennen NFL-liigan ottelua. Kaepernick kuvasi tekoaan protestiksi maansa harjoittamaa rotupolitiikkaa vastaan vuonna 2016.

“Pride-kulkue on myös hyvä esimerkki. Vain vähän aikaa sitten sinne tehtiin kaasuhyökkäyksiä ja piti miettiä uskaltaako sinne mennä. Tänä vuonna siellä oli 100 000 ihmistä ja isot firmat, teleoperaattorit ja Posti mukana.”

Freelancer Pahkala miettii vielä, mitä hän tekisi isona. Nyt päivät täyttyvät musiikista, juontohommista, tietotekniikkapodcastista ja levyjen soittamisesta. Hän auttaa resurssiensa mukaan, jos apua pyydetään, ja usein pyydetään.

“YK:n ihmisoikeuksien julistus täyttää joulukuussa 70 vuotta, mutta meillä Suomessa eduskunnassa istuu rasisteja ja uusnatseja symppaavia kansanedustajia, ja persujen varapuheenjohtaja Huhtasaari väittää että täällä aivopestään lapsia.”

Aktivismin sarallakaan ei tekeminen lopu.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Rauhantekijä Pirkko Carpenter: Halu oppia, pakko vaikuttaa

Pirkko5_2Pirkko Carpenterin elämä on kulkenut monen mutkan kautta Jormuan kylästä Kainuusta takaisin samaan pihapiiriin. Nuori idealisti on muuttunut hiukan vanhemmaksi idealistiksi, jonka johtotähti on rauhan ja osallisuuden edistäminen laadukkaalla koulutuksella.

 

Kun Pirkko Carpenter jäi joitakin vuosia sitten eläkkeelle, hän ajatteli, että on aika alkaa systemaattisemmin tehdä oma osansa sen eteen, että maailman lapset saisivat hyvän koulutuksen. Pirkko perusti muutaman muun aktiivin kanssa Malawin lasten ja nuorten avuksi -järjestön. Aktiivisten porukka ei koostunut tavanomaisista valkoisista keskiluokkaisista auttajista (vaikkei heissäkään ole toki mitään pahaa). Pirkon porukkaan kuuluivat esimerkiksi hänen omat vanhat opiskelijansa Ahmad ja tämän vaimo Insaf sekä vanha työpari ja nykyinen Suomen Romanifoorumin toiminnanjohtaja Armas Lindberg vaimoineen.

HERÄÄVÄ TIEDONHALU

Syy siihen, miksi Pirkko tuntee niin vahvasti koulutuksen tärkeäksi, juontunee hänen omasta lapsuudestaan. Pirkko on kotoisin monilapsisesta pienviljelijä-työläisperheestä Kajaanin läheltä. Sinne hän on nyt myös palannut eläkepäiviä viettämään samaan pihapiiriin, josta aikoinaan maailmalle lähti.

”Isäni oli käytännössä lukutaidoton. Hän oli Karjalan evakoita ja kävi aikoinaan vain muutaman viikon kestäneen kiertokoulun. Elämänsä loppuun asti hän kuitenkin sitkeästi tavasi päivän lehteä. Äiti kävi sentään muutaman vuoden kansakoulua.”

Tuohon aikaan syrjäseuduilla toimintaa nuorille tarjosivat vain seurakunta ja kaksi urheiluseuraa, työväelle toinen ja porvareille toinen. Pirkko ajattelee, että hänen ensimmäinen kiinnostuksensa ulkomaailmaan ja samalla kiintymys kirjoihin saattoi herätä erään seurakunnan työntekijän esittelemästä teoksesta, joka oli hieno kuvakirja maailman seitsemästä ihmeestä. Pirkko hankki sen myöhemmin itselleen ja se taitaa olla edelleen tallella.

”Siitä alkoi rakkauteni kirjoihin. Tuntuu, että monet asiat elämässä ovat ihan pienten sattumien varassa.”

Se, että Pirkko ja hänen sisaruksensa saivat käydä koulua niin pitkälle kuin halusivat ja pystyivät, johtuu hänen arvionsa mukaan tuolloin 50-luvulla Kainuussa vallinneesta koulutusmyönteisyydestä.

”On ollut ihan ratkaisevaa koko elämälleni, että pääsin oppikouluun. Eihän täältä työläiskodista olisi muuten ollut mahdollisuuksia päästä eteenpäin elämässä. Olen siitä todella kiitollinen vanhemmilleni. Ja mitä kauemmin on maailmaa katsellut, sitä enemmän on tiedostanut koulunkäyntimahdollisuuden merkityksen.”

Pienviljelijäperheen arki lähes omavaraistaloudessa oli sellaista, että myös perheen koululaisten vapaa-aika oli täystyöllistettyä. Pirkko muistaa olleensa kateellinen luokkakavereilleen siitä, että he viettivät lomiaan ja vapaa-aikaansa esimerkiksi lueskellen.

Tyttölyseon ilmapiiri oli sellainen, että oli hyvin selvää ketkä ovat maalaisia ja ketkä kaupunkilaisia. Kun opettaja perunannostoloman jälkeen kysyi luokassa, miten oppilaat olivat lomansa viettäneet, rämähtivät muut nauramaan, kun Pirkko ilmoitti tietenkin nostaneensa perunoita koko loman.

ENSIMMÄINEN VAPAAEHTOISTYÖ

Kodin arvomaailma välittyi Pirkon mukaan lähinnä rivien välistä. Isä arvosti ennen kaikkea kovaa ruumiillista työntekoa. Myös koulussa piti olla ahkera ja Pirkko pärjäsikin siellä oikein hyvin. Sitä edesauttoi varmasti sekä valtava tiedonjano ja oppimisen halu että kotoa opittu korkea työmoraali.

Maailmankuvaansa Pirkko avasi esimerkiksi lukemalla Viikkosanomia. Hän innostui esperantosta ja englannin kielestä ja tilasi itselleen Unescon maksuttoman lehden Unesco-kuriirin, joka oli painettu paksulle paperille ja josta saattoi itsekseen opetella englantia.

”Veljeni tapaturmainen kuolema liikenneonnettomuudessa, kun olin 14-vuotias, vaikutti minuun syvästi. Kuolemaa oli vaikea käsitellä, ja se sai minut varmaankin aktivoitumaan seurakunnan toiminnassa. Kotini oli hyvin vasemmistolainen, vaikkei siitä ääneen varsinaisesti puhuttu. Luulen, että yhdistelmä vasemmistolaisuutta ja seurakuntatoimintaa sai sosiaalisen omantuntoni heräämään.”

Pirkolla oli valtava tarve tehdä jotain hyvää. Tähän tarjoutui mahdollisuus, kun tuttu diakoni vinkkasi parista koulun läheisissä röttelöissä asuvasta vanhuksesta. Pirkko alkoi käyttää parin tunnin ruokatuntinsa vieraillen näiden mummojen luona siivoamassa ja auttelemassa.

ETELÄ-AFRIKKA MULLISTAA MAAILMAN

Lukion hyvän historianopettajan innoittamana Pirkko lähti kirjoitusten jälkeen vuonna 1968 Jyväskylään opiskelemaan historiaa. Tuntui tärkeältä päästä pois kotoa. Opiskelijaelämä vei mukaan kristillisen ylioppilasliiton toimintaan. Sen johdossa oli hyvinkin radikaaleina pidettyjä pappeja kutn Martti Lindqvist ja Ilkka Turkka, jotka olivat kirkon kanssa kahnauksissa.

”Minulle tärkeintä tuossa toiminnassa oli yhteys Ylioppilaiden kristilliseen maailmanliittoon. Tulin valituksi neljän muun eurooppalaisen opiskelijan kanssa kesällä 1970 Etelä-Afrikan matkalle, joka käänsi maailmani ihan ylösalaisin.”

Ennen matkaa Pirkko ajatteli olevansa tavallista valveutuneempi poliittisissa asioissa. Myös Etelä-Afrikan tilanne oli teoriassa tuttu – kristillisen ylioppilasliiton toiminnassa oli keskitytty erityisesti apartheidista keskustelemiseen.

”Todellisuus Etelä-Afrikassa oli kuitenkin jotain sellaista, mitä ei olisi voinut kuvitella. Tuntui täysin käsittämättömältä, että miten voi toinen ihminen kohdella toista niin ja vielä oikeuttaa sen kohtelun lailla ja rakenteilla.”

Pirkko mietti omia lähtökohtiaan köyhänä syrjäseudulta tulevana tyttönä ja tajusi, että hänellä oli kuitenkin kaikki mahdollisuudet tehdä elämässään mitä vain. Etelä-Afrikan mustalta väestöltä oli viety kaikki keinot vaikuttaa elämäänsä.

Tuolla matkalla tapahtui myös jotain sellaista, mitä opiskelijamatkoilla nyt saattaa tapahtua. Pirkko rakastui eteläafrikkalaiseen mieheen. Sydän jäi siis Etelä-Afrikkaan. Pirkko palasi Suomeen ja suoritti sovitut matkaan liittyvät puhujatilaisuudet. Sitten hän keskeytti opintonsa ja muutti Etelä-Afrikkaan vuonna 1971.

”Kyllä muuttoni on varmaan särkenyt vanhempieni sydämen. Heille Afrikka tuntui niin kaukaiselta paikalta, että luulivat kai menettävänsä minut iäksi. Siihen aikaan soitin kotiin kaksi kertaa vuodessa ja sekin maksoi maltaita.”

Elämä Etelä-Afrikassa vaikutti Pirkkoon monella tavalla. Ensinnäkin hän menetti uskonsa jumalaan ja myös kirkon mahdollisuuksiin toimia ihmisten hyväksi. Tilanne oli niin kärjistynyt, ettei hän uskaltanut jatkaa poliittista toimintaa. Juuri vuonna 1971 aparteid alkoi kiristää entistä enemmän otettaan. Ihmisiä suljettiin kotiarestiin. Valkoisten, mustien ja värillisten kokoukset kiellettiin.

”Pidin yhteyttä aiemmalla matkalla tapaamiini mustiin opiskelijoihin ja lähetin erilaisia vetoomuskirjeitä päättäjille. Asuinseudullamme Natalissa oli onneksi rauhallisempaa kuin monessa muussa paikassa.”

Apartheidia ei päässyt pakoon missään. Kaikki mitä tapahtui heijastui systeemiin. Pirkko joutui vaikeuksiin halutessaan ystävystyä kadulla asuvien ihmisten kanssa tai yrittäessään auttaa raskaana ollutta palvelijaa.

”Kun astui ovesta ulos, oli todellisuus vastassa. Oli paljon asioita joita ei voinut tehdä ja täytyi sopeutua siihen, että käveli rakennuksiin sisään ovista, joiden yläpuolella luki ’vain valkoisille’. En kestänyt sitä.”

Pirkko ehti asua Etelä-Afrikassa vajaat kaksi vuotta, kun tyttärellä kasvanut pieni perhe muutti Englantiin puolison sukulaisten kotiseudulle.

Aikaa Etelä-Afrikassa Pirkko kuvaa elämänsä rankimmaksi ja raaimmaksi vaiheeksi. Hän ei ole koskaan palannut maahan. Nelson Mandelan vapautumisen jälkeen teki mieli, mutta matka jäi toteuttamatta. Apartheidin todistaminen läheltä on epäilemättä kuitenkin vaikuttanut herkkyyteen, jolla Pirkko näyttää maailmaa ja ihmisiä katselevan.

ÄITINÄ ENGLANNISSA

Englannissa Yorkshiressä perhe kasvoi vielä pojalla ja toisella tyttärellä. Vaikka Pirkko väittää nuo vuodet keskittyneensä lähinnä äitiyteen, on selvää että maailmanparantaja ja feministi hänessä on jatkanut aktiivista kasvuaan. Taisi hän myös kasvattaa muutaman aktivistin. Kolmella mantereella asuvista lapsista yksi työskentelee ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja toinen edistää aurinkoenergian käyttöä. Feministejä he lienevät kaikki.

Tuohon aikaan alkoivat yleistyä feministisiä ja monikulttuurisia arvoja korostavat lastenkirjat ja Pirkko luki niitä ahkerasti lapsilleen. Hänen poikansa on todennut, että äidin valitsemissa kirjoissa oli yleensä ihan tietty tendenssi. Pirkko oli mukana myös ydinvoimaa vastustaneessa naisliikkeessä.

Pirkko2_2Pirkko suoritti kesken jääneen maisterintutkintonsa Yorkin yliopistossa. Gradun hän teki rasismista ja Ruotsin siirtolaispolitiikasta. Hän piti yhteyttä Etelä-Afrikkaan tuttuihinsa ja kirjoitti esimerkiksi kortteja poliittisille vangeille. Pirkko otti hyvin vakavasti ihailemansa Steven Bikon murhan. Hänellä oli ollut ilo tavata Biko tuolla ensimmäisellä matkallaan Etelä-Afrikkaan.

Pirkko erosi miehestään ja jatkoi elämäänsä muutaman vuoden kolmen lapsen yksinhuoltajana Englannissa. Työnsaantimahdollisuudet tuntuivat kuitenkin Suomessa paremmilta ja siksi hän palasi vuonna 1989 Oulun seudulle.

PALUUMUUTTAJA MAAHANMUUTTAJATYÖSSÄ

Pirkko aloitti työt Suomessa alakoulun opettajana Oulun lähellä Rantsilassa. Paikan valintaan vaikutti seikka, että koulutoimenjohtajana oli nainen. Keväällä 1990 Ouluun muuttti Vietnamin pakolaisia, ja siitä eteenpäin Pirkko työskenteli aikuisten ja maahanmuuttajien keskuudessa.

Oli muutama muukin pesti. EU-rahoitusten kulta-aikana Pirkko työskenteli Kokkolassa erään naisten kehittämiseen liittyvän hankkeen tutkijana ja sen jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta opettaa peruskouluaineita aikuisille romaneille.

”Parasta, mitä olen työelämässä kokenut, on ollut työskentely tiiviinä työparina Armas Lindbergin kanssa hankkeessa, jonka tavoitteena oli edistää romanien kouluttautumista. Siinä oli sekä arvot että tekemisen tapa kohdillaan.”

Pirkko oli järkyttynyt kun alkoi ymmärtää, miten paljon syrjintää romanit edelleen kokivat. Hän ajattelee että se on asia, jota pitäisi käsitellä erityisesti opettajankoulutuksessa. Opettajien huonot asenteet ja olemattomat odotukset vaikuttavat paljon siihen, miten romanilapset suoriutuvat koulusta. Sekin surettaa Pirkkoa, että valtaväestön ja romanien välillä on edelleen niin vähän kanssakäymistä. Ei hän itsekään ennen tuota työtehtävää tuntenut yhtään romania. Armas onneksi jatkaa työtään romanien kouluoikeuksien puolesta nykyisessä tehtävässään Romanifoorumin toiminnanjohtajana.

Vuonna 2003 Pirkko muutti viimein Kajaaniin vanhalle kotiseudulle ollakseni lähellä ikääntyviä vanhempiaan. Eläkkeeseen asti hän työskenteli Kajaanin aikuiskoulutuskeskuksessa maahanmuuttajakoulutuksen opettajana.

”Tuntuu siltä, että tänne Kainuuseen eivät oikein maahanmuuttajat kotoudu. Vaikka ilmapiiri ei olisi ihan avoimen vihamielinen, niin ei se kyllä tervetulleeksikaan toivota. Ihmiset, jotka pärjäävät ja haluavat mennä eteenpäin elämässään, lähtevät täältä heti kun voivat. Kajaanin kaupunki voisi kyllä ihan tietoisesti tehdä jotain ratkaisevaa kotoutumisen edistämiseksi.”

MUONAN LASTEN TULEVAISUUS

Jäätyään eläkkeelle Pirkko saattoi keskittyä pitkäaikaiseen haaveeseensa: lasten koulutuksen edistämiseen. Vaikka kyseessä on vapaaehtoistyö, häntä tuntuu siihen ajavan suuri sisäinen pakko.

”Lasten koulutus on ollut minulle tärkeä projekti omien lasten kohdalla ja laajentunut siitä muittenkin lapsiin.”

Pirkko päätti perustaa yhdistyksen, joka tukee malawilaisen Muonan kylän kehitystä etenkin koulutuksen avulla.

”Meitä on pieni mutta sitoutunut porukka. Varainkeruu on ollut hyvin perinteistä myyjäisiä, kirpputoreja ja aineettomia lahjoja ja sen sellaista. Kaikki aktiivit tekevät työtä ilmaiseksi palkkana vain hyvä mieli tai mitä itse kukin tästä saakin. On meillä usein tosi hauskaakin.”

Yhdistys on kerännyt ilman mitään ulkopuolista tukea 20 000 euroa, joilla on saatu koulurakennus valmiiksi. Nyt tarvitaan toinen mokoma opettajien asuntolaan, jotta saadaan pidettyä hyviä ja motivoituneita opettajia Muonan lapsia opettamassa.

Työtä tehdään tiiviissä yhteistyössä kyläyhteisön kanssa ja sen tarpeista lähtien. Kommunikaatio hoituu modernisti Whatsapp-viestein. Kylän nettiyhteydet pätkivät sen verran, että teksti toimii puheluita paremmin. Kylän yhteyshenkilö taitaa englannin kielen, vaikka muuten yhteisö puhuukin lähinnä chitsewaa.

Pirkko on kerran vieraillut Malawissa Muonan kylässä, kun koululle kaavailtu tontti lahjoitettiin projektille. Sitten Muonaan lähti suomalainen vapaaehtoistyöntekijä vuodeksi auttelemaan rakentamisessa, mutta hän rakastui paikalliseen naiseen ja muutti kauaksi Pohjois-Malawiin.

Nyt Muonaan on lähdössä suomalainen pariskunta kuukaudeksi hanketta edistämään ja luomaan yhteistyösuhteita. Lähtijät rahoittavat matkansa itse ja muutenkin kaikki yhdistyksen rahaliikenne on hyvin läpinäkyvää. Saadut avustukset menevät lyhentämättöminä muonalaisille.

”Muonassa meidän projektissa on paikallisia sekä palkkatyössä että vapaaehtoisina. Kouluruokalaakin pyörittävät vapaaehtoiset äidit. Sellainen on konkreettista rauhantyötä.”

PARASTA RAUHANTYÖTÄ

Kysyttäessä maailmanparantamisen ja rauhantyön tulevaisuudesta Pirkko vastaa, ettei näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin koulutusmahdollisuuksien tarjoamisen ihmisille.

”Siksi olen tässä tätä koulua rakentamassa. En tiedä muita keinoja, joilla voisin vaikuttaa.”

Se, että ihmiset saavat tietoa ja mahdollisuuksia elämäänsä, saa heidät Pirkon mukaan toivomaan toisilleen hyvää ja sitä kautta sodatkin estyvät. On kuitenkin vaikea löytää tietoa, jota voi pitää totena.

”Kuka sen totuuden kertoo? Sen ainakin tiedän, että kun pääsee kouluun, pystyy ajattelemaan itse ja saa kielen ja asioita joista valita. Siten oppii arvioimaan yhteiskuntaa ja tekemään omia ratkaisuja. Siihen pitäisi tietenkin kuulua myös vastuun kantaminen toisista.”

Pirkko toivoo siis Muonan kylässä kasvavan kriittisiä kansalaisia, jotka ovat yhdessä luomassa parempaa tulevaisuutta muiden maailman kylien lasten kanssa.

Teksti Hanna Niittymäki
Kuvat Esko Piippo

Tutustu Facebookissa: ”Malawin lasten ja nuorten tuki ry”. Voit liittyä yhdistyksen jäseneksi tai ostaa ystävillesi aineettoman lahjan.

 

 

 

Rauhantekijä Hiwa Haghi: Rauhan maali ratkaisee

hiwa2
Kymenlaakson alueella asuu muutama tuhat maahanmuuttajaa. Yksi heistä on kotkalaistunut kurdi Hiwa Haghi, joka Suomesta turvapaikan saatuaan alkoi jalkapalloilun avulla auttaa muita maahan tulleita kotoutumaan ja tutustumaan paikallisiin ihmisiin. Nyt hän on pelaaja-valmentajana monikulttuurisessa FC Myllyssä, joka on Suomen Palloliiton jäsen ja pelaa futiksen kuutossarjassa.

Iranista kotoisin oleva Shamsaddin (Hiwa) Haghi tuli Suomeen hakemaan turvapaikkaa 22-vuotiaana vuonna 2004. Turvallisuuteen ja henkeen kohdistuvat uhat olivat kasvaneet liian suuriksi, ja riskiä lisäsi se, että yksi hänen perheenjäsenistään oli poliittisesti aktiivinen. Hiwan muu suku jäi Iraniin, mutta hänen setänsä asui Suomessa ja tunsi Rauhanpuolustajien toiminnanjohtajan Teemu Matinpuron.

Heti töihin halunnut Hiwa oli ollut Suomessa vain pari kolme viikkoa, kun hän alkoi siivota Rauhanpuolustajien toimistoa Helsingin Hämeentiellä. Hänen kaunis laulelunsa kajahteli milloin keittiöstä, milloin kymmenien kirjalaatikoiden keskeltä. ”Työ Rauhanpuolustajissa oli hyvä startti minulle”, Hiwa sanoo nyt.

Hiwa oli opetellut suomen kieltä odotellessaan Maahanmuuttoviraston päätöstä. Hän on kielellisesti lahjakas, jopa niin, että se oli koitua hänen kohtalokseen Migrin turvapaikkapuhuttelussa. Hiwan epäiltiin olleen Suomessa paljon ilmoittamaansa kauemmin, koska suomea ei kuulemma voinut oppia puhumaan niin hyvin niin lyhyessä ajassa!

Hiwa kävi Helsingissä pari kielikurssia ja osallistui ammatilliseen peruskoulutukseen valmentavaan VALMA-koulutukseen. Opettajat pitivät Shamsaddin-nimeä liian vaikeana ja ehdottivat, että tilalle keksittäisiin helpompi. Shamsaddin valitsi itselleen nimen Hiwa, joka on kurdin kieltä ja tarkoittaa ’toivetta’.

”Iranissa ei ennen saanut olla kurdinimeä, piti olla farsin- tai arabiankielinen nimi”, Hiwa kertoo. ”Nykyään nimet voivat siellä olla myös kurdiksi.”

KUNTOUTTAVAA KOTOUTUSTA

Hiwan turvapaikkaprosessi kesti pari vuotta. Saatuaan turvapaikan hän halusi heti opiskelemaan korkeakouluun. Iranissa hän oli opiskellut lääketiedettä, joten opettajat ehdottivat, että hän ensin kouluttautuisi lähihoitajaksi, sitten sairaanhoitajaksi ja lopulta lääkäriksi, joka oli ollut Hiwan unelma.

”En kuitenkaan osannut oikein suunnitella elämääni tuolloin, ja pääsin helposti opiskelemaan tietotekniikkainsinööriksi, koska matematiikan ja fysiikan taitoni ovat vahvat.”

Vuonna 2007 Hiwa suuntasi siis Kotkaan, missä hän yritti löytää töitä, joita tehdä opintojen ohella.

”Siivousta löytyi vähän mutta ei tarpeeksi. Perustin sitten itämaisia ruokatarvikkeita myyvän kaupan toisen henkilön kanssa. Ajatuksemme eivät kuitenkaan menneet oikein yksiin ja oli pakko valita, opiskelenko vai jatkanko yrittäjänä. Halusin opiskella.”

Valmistuttuaan Hiwa ei päässyt koulutustaan vastaaviin töihin. Ensin hän osallistui projektitöihin Kotkan kaupungin palveluksessa, sitten hän työskenteli myyjänä Gigantissa, jossa lopetti noin vuosi sitten.

”Minulle on sanottu että olen hyvä myyjä. Ei minua toisaalta harmittanut sekään, ettei oman alan töitä löytynyt, koska olen sosiaalinen ihminen ja tietotekniikkainsinööri on koko ajan koneessa kiinni. Tykkään olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.”

Alkuvuodesta Hiwa aloitti maahanmuuttajien työvalmentajana Kotkan Korttelikotiyhdistyksessä. Yhdistys tarjoaa monenlaista käytännön apua sitä tarvitseville. Korttelikotiyhdistys on palkannut maahanmuuttajia kuntouttavaan työhön, ja heidän kanssaan Hiwa järjestää kursseja, joilla opetetaan suomen kieltä ja tietokoneen käyttämistä, ja laatii henkilökohtaisia opinto- ja työllistymissuunitelmia.

”Minut valittiin, koska minulla on laaja kielitaito. Puhun kolmea kurdimurretta, farsia, azeria, turkkia, suomea ja englantia. Arabiaa opin väkisin koulussa Iranissa 15 vuoden aikana. Olen myös lukenut saksaa pari vuotta ja opiskellut venäjän perusteet.”

Venäjän kielelle tuli tarvetta, kun Hiwa opiskeluaikanaan tapasi Venäjältä kotoisin olevan Alesian, jonka kanssa on nyt naimisissa. Heillä on kaksi lasta, kuusivuotias poika ja nelikuukautinen tyttö.

Hiwa on päivittäin tekemisissä Korttelikotiyhdistyksen palkkaamien noin 40 maahanmuuttajataustaisen ihmisen kanssa. Kotka–Karhula–Hamina-alueella on muutamia tuhansia maahanmuuttajia, Hiwa arvioi. Luvut olivat tarkemmin muistissa silloin, kun hän toimi Kotkan seudullisessa maahanmuuttajafoorumissa. Foorumi muun muassa edistää maahanmuuttajien osallistumismahdollisuuksia, kehittää kotouttamiseen liittyviä palveluja ja myös valmistelee asioita viralliseen käsittelyyn.

Korttelikoteja eli eräänlaisia oman korttelin olohuoneita tai toimintakeskuksia on Kotkassa viisi.

”Kierrän niissä päivittäin ja autan työntekijöitä suomen kielessä, sähköisessä asioinnissa, kulttuurisissa asioissa, siis esimerkiksi miten Suomessa toimitaan vaikka virastossa jne. Työntekijämme ovat yleensä olleet Suomessa vähintään kolme vuotta ja heillä kaikilla on oleskelulupa. Ihmisillä on hyvin erilaiset kielitaidot. Jotkut tuskin osaavat aakkosia, toisilla on jo hyvä sanavarasto. He voivat vaikkapa harjoitella työnhakuprosesseja ja hakemusten tekoa, toiselle etsitään yhdessä opiskelupaikkaa.”

Kotkan kaupunki myös tilaa Korttelikodilta palveluja maahanmuuttajille, esimerkiksi kuinka käytetään pesukonetta tai jotain muuta käyttäjälle vierasta laitetta.

PALLO ON PYÖREÄ KAIKKIALLA

Vuonna 2006 Kotkaan avattiin projektirahan turvin monikulttuurinen toimintakeskus Mylly, jonka toimintaa ylläpitää nykyään Kaakonkulman Kulttuurimylly ry. Myllyn jalkapallotoiminta käynnistyi kymmenen vuotta sitten, kun Hiwa Haghi valjasti oman intohimonsa eli jalkapallon maahanmuuttajien ja kantaväestön lähentämistyöhön. Hän perusti jalkapallokerhon, jossa oli alussa vain muutama pelaaja. Heitä alkoi tulla nopeaan tahtiin lisää, ja vuosina 2015–2016, kun Suomeen tuli paljon turvapaikanhakijoita, harjoituksissa kävi parhaimmillaan jopa 86 pelaajaa 38:sta eri maasta. Hiwa pyöritti tätä kaikkea käytännössä yksin.

”Yritin jo aiemmin perustaa oman joukkueen Keidas Unitedin. Mutta joukkueella pitäisi olla organisaatio takanaan. Sitten tutustuin toimintakeskus Myllyn toimintaan ja joukkueen perustaminen onnistui siellä. Myllyn toiminnanjohtaja Micke oli hyvin kannustava. Iso ja ratkaiseva rooli FC Myllyn perustamisessa oli entisellä Myllyn hallituksen johtajalla Jorma Korpelalla. Järjestimme urheilufestivaaleja ja Myllyn omia turnauksia.”

Kun pelaajia alkoi olla useita kymmeniä, heräsi toive pelata virallisessa sarjassa. Hiwa oli Myllyn hallituksen jäsen ja ehdotti tätä hallitukselle. Niinpä FC Mylly haki Suomen Palloliiton jäseneksi, ja viime pelikaudella he olivat jo lähellä nousta yhtä ylempään eli viitossarjaan.

hiwa1
Hiwa Haghi toivoo, että joukkueeseen saataisiin taas muitakin kuin maahanmuuttajataustaisia pelaajia.

”Olen kuullut muilta pelaajilta ja erotuomareilta, että lohko jossa me pelaamme on kiinnostavin. Katsojia on ollut paljon, ihmiset kiinnostuvat meistä ja ovat innostuneita, se on tärkeää. Olimme vuonna 2017 pelaamassa Espoossa Suomen Cupissa FC Honkaa vastaan, ja Kotkasta lähti bussilastillinen, 60 ihmistä, meitä kannustamaan. Pelasimme 75 minuuttiin asti tosi hyvin, vastustajalla oli jopa paniikki päällä. Vaikka lopulta hävisimme, nämä ovat suuria saavutuksia. Paikallislehdet kirjoittavat meistä juttuja, kun olemme pelanneet eri paikkakunnilla.”

FC Myllyssä on pelannut myös muita kuin maahanmuuttajataustaisia, mutta tällä hetkellä kaikki pelaajat ovat maahanmuuttajia.

”Olisi hyvä, että olisi muitakin ja että suomalaiset tutustuisivat maahanmuuttajien kulttuuriin ja toisinpäin. Jalkapallossa ei tarvita kielitaitoa vaan pallon perään juostaan ja sääntöihin luotetaan, ja samaan tapaan luotetaan yhteiskunnan sääntöihin: jos teet virheen tulee keltainen kortti, jos teet virheen toisen kerran tulee punainen kortti ja joudut pois kentältä ja kärsit vielä seuraavatkin pelit. Ilmapiiri on muuttunut huonompaan suuntaan yhteiskunnassa ja suomalaiset ovat väistyneet joukkueesta, valitettavasti. He vahvistaisivat meitä. Meillä on joukkueessa paljon Suomen kansalaisia, mutta muualta tulleita.”

Hiwa kertoo, että joukkue on kohdannut todella paljon rasismia. Vaikka sitä vastaan taistellaan ja sitä yritetään vähentää, on sen määrä viime aikoina lisääntynyt. Pelin tuoksinassa kuulee rasistisia kommentteja ja joskus tulee jopa fyysistä kontaktia. Erotuomarit yrittävät sitä suitsia, mutta he eivät voi huomata kaikkea.

PEACE UNITED

FC Mylly on mukana Peace United -kampanjassa. Se on Kirkon Ulkomaanavun hanke, jossa jalkapallon avulla viedään rauhanviestiä ihmisille. Tarkoitus on ehkäistä nuorten syrjäytymistä, turhautumista ja radikalisoitumista. Mukana Peace United -projektissa on myös muun muassa Aki Riihilahti.

”Peace United on ollut vahvasti FC Myllyn profiilissa mukana ja oli suureksi avuksi kun joukkuetta perustettiin. KUA:n tuki oli alussa tosi tärkeää, saimme heiltä pallon, liivit ja banderollin, jota käytämme joka pelissä. Siinä on teksti ‘Rauha. Maali joka ratkaisee’.”

Hiwa kertoo, että koska joukkue on nyt kilpailutoiminnassa mukana, toimintakeskus Mylly ei voi sitä enää rahoittaa. He siis yrittävät itse etsiä sponsoreita ja kerätä varoja talkootyöllä tai yhteistyössä Myllyn kanssa. ”Järjestämme paljon tapahtumia naisille ja lapsille, niistä saamme rahaa.”

Hiwa, joka on aiemmin valmentanut muitakin joukkueita, valmentaa nyt vain FC Myllyä, jossa myös pelaa, ja sen lisäksi Myllyn jalkapallokerhoa.

”Valmensin Kotkan Pelikarhuissa vuonna 2000 syntyneitä nuoria. Juuri eilen yksi heistä pelasi vastustajiemme joukkueessa. On kiva nähdä, miten he ovat kehittyneet. Ja kun meidän joukkueestamme lähtee pelaajia eteenpäin muualle pelaamaan, se on hyvä heille ja myös meille – maineasia, olemme kasvattajaseura”, Hiwa nauraa.

hiwa_tori
Hiwalla on Kotkan torilla La Torre -ruokavaunu.

Hiwan oma poika ei ole kiinnostunut jalkapallosta. Hiwasta se on harmi, koska tässä harrastuksessa hän osaisi auttaa poikaa, mutta tämä saa itse päättää. Lapsista puhuttaessa Hiwa huokaa.

”Olisi kiva nähdä heitä enemmän. Ehkä näen heitä seuraavan kerran kun he ovat aikuisia…”

Lasten isän aikaa on vienyt myös La Torre -ruokavaunu, jonka terassilla Kotkan torilla haastattelua tehdään. La Torre on Hiwan oma, ja se tarjoaa kotkalaisille hieman erilaista ruokaa. Hän on kulkenut vaunun kanssa myös eri tapahtumissa, mutta on alkanut miettiä vaunun myymistä, koska aika ei vain riitä kaikkeen.

TEKEMISTÄ KAIKILLE

Hiwa Haghi on aina ollut kova paiskimaan töitä, ja siksikin hän pitää äärimmäisen tärkeänä sitä, että Suomessa asuvilla ihmisillä on mielekästä tekemistä, ovat he sitten sukujuuriltaan suomalaisia tai tänne muualta muuttaneita. Hänen mielestään ei voida puhua erillisenä asiana maahanmuuttajien määrän kasvattamisesta tai suitsimisesta, vaan samaan aikaan on puhuttava työn tekemisestä ja ihmisistä huolehtimisesta. Joutilaiden joukkiot näkyvät katukuvassa eri tavalla kuin jos kaikilla olisi opiskelu- tai työpaikka.

”Olisi keskityttävä siihen, että järjestetään koulutusta ja työtä, se olisi hyvä myös Suomelle. Kun ihmisillä on hätä ja hengenvaara, totta kai heille on annettava oleskelulupa. Mutta heitä ei saa jättää oman onnensa nojaan. Jos he tottuvat siihen, että muut hoitavat heidän asiansa, voi tulla tunne ettei ole järkevää tekemistä. Tämä on kyllä osin ihmisistä itsestään ja asenteesta kiinni. Olen itse tottunut tekemään töitä, minulla on yleensä kaksi tai kolmekin työtä samaan aikaan sekä harrastuksia.”

Hiwa sai muutama vuosi sitten Suomen kansalaisuuden ja hän on äänestänyt useissa vaaleissa. Vakiintunutta puoluekantaa hänellä ei ole.

”Äänestän mieluummin niitä henkilöitä, jotka tunnen ja joiden kanssa olen ollut tekemisissä. Olen äänestänyt demareita, vasemmistoliittolaisia ja kerran vihreää. Minua on yritetty saada eri puolueiden ehdokkaaksi, mutta toistaiseksi en ole lähtenyt, ei ole ollut aikaa.”

Mahdotonta ehdokkaaksi ryhtyminen ei kuulemma ole, mikä vinkkinä kotkalaisille puolueaktiiveille kerrottakoon, mutta miehen kiireiden perusteella häntä ei ehkä kannata lähestyä ihan vielä.

Hiwa kertoo, että vaikka hän on kotiutunut Suomeen hyvin, hän on omalta identiteetiltään ensisijaisesti kurdi, sitten iranilainen.

”En tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Luultavasti jään Suomeen, koska Suomi on nyt kotimaani.”

Irakin, Iranin, Turkin ja Syyrian alueella asuvat kurdit haaveilevat omasta valtiosta. Mutta Hiwasta ei ole lainkaan selvää, että he ovat vielä siihen valmiita tai kykeneviä.

”Se riippuu siitä, pystyvätkö he keskenään hoitamaan omia asioitaan. Tarvitaan lisää koulutusta ja omaan valtioon valmistautumista.”

Ja Suomessa on hyvä elää oman monikulttuurisen perheen kanssa, jonka kotikielenä on tietenkin suomi.

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki

Vanhan kuvan kuvateksti: Hiwa laulamassa Timo Kalevi Forssin kitaran säestämänä Kallion kirpputoripäivänä Rauhanpuolustajien toimiston pihalla vuonna 2004.

 

Rauhantekijä Sinikka Sokka: Sokka irti

Näyttelijä ja laulaja Sinikka Sokka on pitkän uransa aikana ollut monessa mukana. Vauhtia energisellä ja valoisalla taitelijalla riittää tänäkin päivänä. Sokka saapuu haastateltavaksi Hakaniemen kauppahallin kahvilaan suoraan aamupäiväkeikalta. Harmaasta syyspäiväistä ja tihkusateesta huolimatta juttu lähtee heti kulkemaan. Sokka on irti.

Folk

Sinikka Sokan laulu-ura käynnistyi 1960-luvun puolivälissä folk-innostuksen merkeissä. Folk-musiikkiin hän tutustui ystäviensä kera rippikoululeirillä Norkullassa. “Rippikouluni oli erittäin musiikkipainotteinen. Sen jälkeen vietin aikaa paljon Helsingin Mustasaaressa, jossa tutustuin muun muassa Anssi Sinnemäkeen, Pekka Aarnioon, Martti Launikseen ja Hannu “Tuomari” Nurmioon. Aarnio ja Launis soittivat iltanuotiolla kitaraa ja lauloivat irlantilaista kansanmusiikkia”, Sokka kertoo.

Laulutaitoisen Sinikka Sokan ensimmäinen yhtye oli nimeltään Sinkat. Siihen kuuluivat hänen lisäkseen sisarukset Tomi ja Kirsti Lamminen. Folk-henkinen trio keikkaili paljon ja levytti singlen. “Hootenanny-innostus iski minuunkin. Munkkivuoren kirkon hootenanny-klubilla esiintyivät Hector ja Anki Lindqvist. Sinkatkin pääsi mukaan hootenanny-kiertueelle, jota luotsasi Juhani Joutsenniemen, Keijo Räikkösen ja Pertti Reposen Hootenanny Trio.” Sinkat-yhtyeen ohjelmisto koostui pääasiassa kansanlauluista.

Folk- ja hootenanny-musiikissa eli jo kapinan siemen. Puhuttiin protestilaulusta, jota edustivat muun muassa Bob Dylan, Joan Baez sekä Suomessa Hector ja Folk-Fredi. Sinikka Sokan yhteiskunnallinen herääminen tapahtui tosin vasta myöhemmin. “Muistan intiaanilaulaja Buffy Sainte-Marien keikan Helsingin Folkfestivaaleilla 1966. Se teki vaikutuksen.” Sainte-Marien tunnetuin kappale on “The Universal Soldier”, jonka Hector suomensi ja levytti nimellä “Palkkasoturi”.

Myös Vietnamin sota herätti ajatuksia nuoressa Sinikka Sokassa. Erilaiset kansanliikkeet nostivat maailmalla päätään. Sokka kirjoitti ylioppilaaksi Euroopan hulluna vuonna 1968. Hän hakeutui ensin opiskelemaan kasvatustieteitä Helsingin yliopistoon ja osallistui Vanhan valtaukseen. Samana vuonna hän pääsi Helsingin Ylioppilasteatteriin, jossa yhteiskunnallinen kuohunta valtasi niin ikään alaa. Esiintymishaluinen Sokka pyrki myös Teatterikouluun, jonka ovet avautuivat hänelle vuonna 1970.

Agit Prop

Uudenmaan sosialistiselle nuorisoliitolle tuli kutsu Berliinin toisille poliittisen laulun festivaaleille vuonna 1971. USNL:n ohjelmatoiminnassa mukana olleet Pekka Aarnio ja Martti Launis muistivat Sokan ja pyysivät häntä mukaan laulamaan. “Pojat halusivat perustaa bändin. Kaj Chydenius oli tuolloin säveltänyt jo lukuisia biisejä, muun muassa “Kenen joukoissa seisot”. Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperan jälkimainingeissa oli syntynyt yhteiskunnallisesti kantaaottavaa teatteria ja musiikkia. Huomasimme, että ohjelmistoa on olemassa ja sitä voi käyttää hyvin poliittisen festivaalin tarkoituksiin.” Mukaan tuli vielä laulaja Kiti Neuvonen ja legendaarinen Agit Prop oli syntynyt.

“Ohjelmistossamme Berliinissä oli muun muassa “Balladi shaahista ja kuolemasta”, “Kenen joukoissa seisot” ja “Spartakus”. Viimeksi mainittu tuli mukaan Helsingin kaupungin teatterin väkevästä esityksestä Berliini järjestyksen kourissa. Se oli käänteentekevä teatteriesitys laitosteatterissa.” Agit-Prop harjoitteli ohjelmistonsa kuntoon lyhyessä ajassa ja Berliinin festivaali-keikka oli suurmenestys. Suosio jatkui myös kotimaassa. Agit Prop levytti Love Recordsille albumit Agit Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (1972) ja Laulu kaikille (1974). Agit Propista tuli Kom-teatterin ohella poliittisen laululiikkeen tunnetuin yhtye ja ehdoton esikuva maamme sadoille poliittisille ohjelmaryhmille. Kiti Neuvonen vaihtui Anu Saareen ja myöhemmin Monna Kamuun.

“Tyylimme erottui joukosta jo Berliinissä. Muut esittivät akustisin kitaroin säestettyä auvoista folkia. Meillä oli mukana rokkia, poppia ja kitapurjeet suorana esitettyä todellista agitaatiota.” Myös Agit Propin yhtyeen soundi oli omaleimainen. Se perustui rumpujen, basson ja pianon kolmiyhteyteen. Laulajien äänet soivat maagisesti yhteen ja Eero Ojasen sekä Kaj Chydeniuksen kirjoittamat iskevät laulustemmat soivat väkevästi.

Chile

Poliittinen laululiike eli kukoistuskautta ympäri maailmaa 1970-luvun alussa. Agit Prop oli käynyt Berliinin poliittisen laulun festivaaleilla useaan otteeseen. Keikkoja oli myös Länsi-Saksan puolella. Syntyi kansainvälisiä kontakteja. Agit Prop pääsi keikoille Chileen.

“Tutustuimme Berliinissä Quilapayun-nimiseen chileläisyhtyeeseen. Meille syntyi henkilökohtaisia ystävyys- ja rakkaussuhteita. Quilapayun oli erittäin tunnettu yhtye ja he tunsivat presidentti Salvador Allenden henkilökohtaisesti. Meille tuli kutsu Chileen Primero festival de canción popular -festivaalille. Mukana oli paikallista viihdemusiikkia, mutta myös Allenden valtakauden aikana syntyneitä vasemmistolaisia ryhmiä. Olimme ainoat eurooppalaiset esiintyjät ja esitimme omaa musiikkiamme omalla kielellämme. 20 000 ihmistä kuunteli meitä.”

Agit Propin Chilen-keikat olivat kesällä 1973. Vallankaappauksen uhan aisti ilmassa. “Osa paikallisista tutuistamme meni jo tuolloin maan alle. He aavistivat, että jotain tulee tapahtumaan. Ensimmäinen vallankaappausyritys tapahtui kesäkuussa, kun olimme maassa. Kenraali Carlos Prats yritettiin murhata. Heräsimme eräänä aamuna Monna Kamun kanssa hotellissamme kadulta kuuluviin laukausten ääniin. Lakkoja ja mielenosoituksia oli joka päivä. Liikuimme koko vierailun ajan turvamiesten kanssa, joskin tämä paljastui vasta jälkeen päin.”

Vierailulla tuli myös mahdollisuus tavata presidentti Allende. “Hän oli todellinen kansan presidentti. Allende kutsui ison joukon lähimpiä tukijoitaan 60-vuotispäivilleen. Mukana oli ihan tavallisia duunareita, jotka olivat osallistuneet kulttuuri- ja järjestötyöhön sekä kravattimiehiä ja Chilen vasemmiston johtoa. Minä, Monna ja eräs kuubalainen Flora Margarita olimme ainoat paikalla olleet naiset. Saimme kätellä presidenttiä. Hän piti pitkän puheen chileläisen demokratian kehityksestä.” Vain muutamaa kuukautta myöhemmin 11.9.1973 sotilaat kaappasivat vallan kenraali Augusto Pinochetin johdolla ja Salvador Allende sai surmansa. Lännessä syntyi voimakas Chile-solidaarisuusliike, jonka näkyviä osanottajia Suomessa olivat muun muassa Agit Prop ja Kom-teatteri.

Poliittinen laululiike

Agit Prop ei ole koskaan hajonnut. Heidän viimeisin keikkansa oli lokakuussa 2013 Chilen vallankaappauksen 40-vuotismuistokonsertissa Kom-teatterissa. Sokka muistelee bändi 1970-luvun kultakautta lämmöllä vaikkei Agit Propin keikoista liiemmälti rahaa herunutkaan. “Me edustimme mielestäni laatua. Myös aatteellinen sisältö ilmeni pähkinän kuoressa laulujemme kautta. Musiikki innosti ihmisiä emotionaalisesti ja valjasti suuria kansan joukkoja poliittiseenkin toimintaan. Treenasimme paljon ja paneuduimme musiikin tekemiseen varsinkin Monna Kamun tultua mukaan. Nuoruuden into yhdistyi taiteelliseen kunnianhimoon. ”

Vähemmistökommunistien 1970-luvulla edustamista aatteista osa on jäänyt omaan arvoonsa, osa ei. “Olimme taistolaisbändi. Olin nuori ja ajattelin olevani oikeassa kaikissa asioissa. Mustavalkoisuus kuuluu mielestäni nuoruuteen. Hyvän valtion perusta on se, että kaikilla on töitä, leipää ja vieläpä sirkushuvejakin. Tähän perustui myös Neuvostoliiton kommunismi. Kysymyshän on jokaiselle ihmisille kuuluvista perusoikeuksista. Nämä arvothan ovat täysin päteviä tänä päivänäkin. Tiedämme myös mihin suuntaan tämän päivän Venäjällä on menty, huonompaan kuin neuvosto-aikoina. Vääjäämätön kapitalismi vain tulee ja kurjistaa ihmisiä.”

Sinikka Sokan valmistuttua teatterikoulusta hän ehti olla monessa mukana. Hän levytti solistina eri poliittisen laululiikkeen levyillä, teki lastenmusiikkia M. A. Nummisen kanssa sekä esitti lukuisia teatterirooleja Helsingin kaupunginteatterissa ja Kom-teatterissa. “Sain kiinnityksen kaupunginteatteriin heti valmistuttuani ja sen jälkeen minut pyydettiin Komiin. Komissa laulettiin paljon ja tehtiin kiertueita.” Välillä töitä oli niin paljon, että Liisa Tavi liittyi 1970-luvun lopulla pariksi vuodeksi Agit Propiin Sokan tilalle.

Rauhanliike

Poliittinen laululiike hiipui 1970-luvun lopulla. Sen tiimoilta järjestetyt keikat vähenivät, Love Records teki konkurssin eikä taistolaisuudelle tuntunut olevan yhteiskunnallista tilausta. Sokka pitää 1970-lukua änkyryyden aikakautena. Sen sijaan 1980-luvun alkupuolta leimasivat kylmä sota ja ydinsodan pelko. Rauhanliike nosti päätään muun muassa massiivisten rauhanmarssien muodossa. “Mielestäni rauhanmarssit olivat erittäin tärkeitä. 1970-luvun räikeä puoluepoliittinen sitoutuminen kanavoitui minunkin kohdallani enemmän rauhantyöksi 1980-luvulla ja kanavoituu edelleen. Olen totaalisen aseistariisunnan kannalla. Aseteollisuudessa pyörivät hirveät rahat ja jotkut käärivät suuria voittoja. Se on väärin. Rauhantyön kohdalla tietynlainen ehdottomuus on minulle ainoa vaihtoehto.”

1970-luvulla vastustettiin imperialismia ja USA:n ydinaseita punaisten lippujen liehuessa. 1980-luvun rauhanliike kritisoi myös Neuvostoliiton ydinasepolitiikkaa. “Itseäni alkoi arveluttaa “Kenen joukoissa seisot” -kappaleen lause, jossa puolueettomia humanisteja pyydetään pitämään korulauseensa. Minusta alkoi tuntua, etten voi laulaa tuota lausetta. Jos puolueettomalla humanistilla on hienoja näkemyksiä ihmisen arvosta, kauneudesta tai kauneuden etsimisestä ihmiselämän tarkoituksena, se on tärkeää vastapainoa sodan tuhoavuudelle ja viattomien ihmisten kärsimykselle. Mielestäni humanismi on kestävä ajatusmalli eikä pelkkää höpinää tai sanahelinää.” Sinikka Sokka laulaa edelleen “Kenen joukoissa seisot” -kappaletta, mutta on jättänyt eriävän mielipiteensä laululiikkeen pöytäkirjaan.

Sinikka Sokka on tehnyt aktiivisesti rauhankasvatustyötä. Hänet ja säveltäjä-pianisti Eero Ojanen palkittiin rauhankasvatuspalkinnolla vuonna 2000. “Olen tehnyt paljon yhteistyötä rauhanaktivisti Helena Kekkosen kanssa. Kekkosella on hyvät kansainväliset suhteet ja olen käynyt laulamassa hänen ulkomaalaisille vierailleen. Helena Kekkosella on monia ystävyyskouluja, joissa hän on käynyt puhumassa rauhankasvatuksesta. Näissä yhteyksissä pidimme Eero Ojasen kanssa koulukonsertteja. Lauloimme rauhanlauluja ja yhteiskunnallisia lauluja.” Sinikka Sokan suosikkeihin rauhanlauluista kuuluvat Bertolt Brechtin lapsille tekemä “Rauhanlaulu”, Boris Vianin “Seison torilla” ja niin ikään Brechtin teksti “Oppimisen ylistys”.

Afrikka

Kotimaassa tehdyn taiteilijantyön lisäksi Sokka on käynyt avartamassa maailmankuvaansa Afrikassa. Hän osallistui Kepan järjestämään South–North-workshopiin Sambiassa sekä Suuri Tammi -produktion Tansanian kiertueelle. Kummallakin matkalla oli mukana ohjaaja Laura Jäntti. “Olimme kuukauden Sambiassa pitämässä teatterityöpajaa ja katsomassa silmästä silmään miten ihmiset elävät. Mukana oli ihmisiä eri Afrikan maista ja Pohjoismaista. Teimme yhteisöteatteria. Aiheena olivat muun muassa puhdas veden ja luonnon puolesta puhuminen sekä bakteerien ja aidsin leviäminen. Ammensimme myös afrikkalaisten omasta traditiosta heidän tarinoitaan. Minua hätkähdytti miksi osa paikallisista nuorista jäi pois aamuharjoituksista. Luulin heitä laiskoiksi. Kävi ilmi, että poissaolo johtui aidsin heikentämästä kunnosta. Omasta laiskaksi syyttelystäni tuli todella paha olo. Isot ongelmat joita käsittelimme työpajassakin tulivat esille kouriintuntuvasti.”

Coda

Viime vuosina Sinikka Sokka on esiintynyt useissa musikaaleissa. Isoja rooleja ovat olleet muun muassa Edith Piaf ja Elizabeth Taylor. Hän viihtyy suurilla näyttämöillä ja nauttii näyttelemisestä ja laulamisesta ammattitaitoisen työryhmän kanssa. “Musikaaliroolit ovat vaativia ja mielenkiintoisia. Musikaalien vastapainoksi olen esittänyt runoja muun muassa Kajaanin runoviikoilla. Lisäksi opetan Teatterikorkeakoulussa lauluilmaisua. Siellä perehdymme Kurt Weiliin, Jacques Breliin ja Bertolt Brechtiin. Olen päässyt juurilleni.”

Myöskään Agit Prop ei ole suostunut pelkäksi nostalgian varassa toimivaksi museo-ensembleksi. Harvoin tehdyissä ja tarkkaan valituissa konserteissa on kuultu uuttakin materiaalia. Sokka päättääkin haastattelutuokiomme sitaattiin argentiinalaisen León Giecon kappaleesta “Sólo le Pido a Dios”, jonka on Agit Propille suomentanut Liisa Ryömä nimellä “Ainoa pyyntöni on”.

“Ettemme uskoisi sodan
hirviön voimaan
että syyttömäin itkun,
kuoleman alta
äänet ilon ja ihmisen
saamme soimaan”

Timo Kalevi Forss

Rauhantekijä Rauni Räsänen: Ravistelevan lempeä kasvattaja

Professori, jolle opiskelijat kertovat sydänsurujaan. Ihminen, joka saa mielipiteensä läpi lempeästi toista herättelemällä. Sellainen on Rauni Räsänen, joka perusti Ouluun kansainvälisen opettajakoulutusohjelman.

Istahdan Rauni Räsäsen eteen ensimmäistä kertaa kesällä 1995 pyrkiessäni Oulun opettajankoulutuslaitoksen kansainväliselle linjalle. Rauni ja pari muuta vähemmän mieleenpainuvaa henkilöä haastattelee minua. Tajuan heti, että haluan tuon tädin tykkäävän minusta, koska minäkin tykkään jo siitä. Raunilla on sympaattisen tätimäinen olemus ja kroonisesti pilkettä silmäkulmassa.

Onneksi synkkaus kulki molempiin suuntiin. Aloitin opinnot vuotta aiemmin käynnistyneessä kansainvälisesti suuntautuneessa opettajankoulutusohjelmassa. Tänä syksynä ohjelmaan on valittu jo neljässadas opiskelija. “Raunin kasvatteja” on siis aikamoinen määrä liikenteessä. Meitä on ympäri maailmaa kehitysyhteistyötehtävissä, kansainvälisissä kouluissa ja esimerkiksi Abu Dhabissa suomalaista peruskoulua mallintamassa. Meitä on kansalaisjärjestöissä ja Opetushallituksessa, mutta ennen kaikkea ihan tavallisissa suomalaisissa kouluissa.

Ja jos me yhtään olemme osanneet Raunia kuunnella, meille pitäisi olla tärkeää omien ja koulun arvojen jatkuva pohtiminen. Luulen myös, että moni meistä opiskelijoista huomasi ja arvosti sitä, miten tarkasti Rauni kuunteli meitä ja miten yhdenvertaisesti hän suhtautui ja suhtautuu kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin.

“Isä ei sotaa ihannoinut”

Rauni syntyi vuonna 1945 sodan lopulla pientilalle vanhimmaksi kolmesta lapsesta. Samaan aikaan kun äiti odotti Raunia syntyväksi, oli isä joutunut sotavangiksi Kannaksella haavoituttuaan.

Kukaan ei tiennyt, oliko isä elossa vai ei. Hänet onneksi palautettiin myöhemmin vankien vaihdossa.

“Lapsuus kului pellolla ja navetassa autellessa ja pienemmistä lapsista huolehtiessa. Talossa oli vain kaksi huonetta. Istuin usein tuvan nurkassa kuunnellen hiukan salaa isäni ja tämän tovereiden puheita sodasta. Ne eivät olleet iloisia puheita. Minulle jäi jo lapsuudesta vaikutelma, että sota on pahasta kaikille.”

Myös isän realistisuus on jäänyt Raunin mieleen. Ei isä olisi sotaan halunnut lähteä, mutta lähti, koska oli pakko. Kysyttäessä sotavankiajasta isä vain totesi, että häntä kohdeltiin kuten sotavankeja kohdellaan. Ei suostunut kertomaan tarkemmin.

“Isällä oli tapana keskustella vieraitten kanssa yhteiskunnallisista asioista. Myöhemmin isä väitteli vaikka television kanssa, jos ei muuta seuraa sattunut paikalle. Luulen, että minusta tuli pasifisti ja realisti isän puheita kuunnellessa. Äitini oli hyvin empaattinen ja toivottavasti siitä on tarttunut jotain minuunkin.”

Ei ollut itsestään selvää siihen aikaan, että pientilallisen tytär pääsee oppikouluun ja vielä lukioon ja opettajankoulutukseenkin. Vanhemmat olivat kuitenkin niin kuuliaisia, että kun opettaja sanoi, että tytön on päästävä kouluun, niin sinne hänet laitettiin.

Peruskoulu edisti tasa-arvoa

Rauni suoritti opettajankoulutuksen Oulussa vuosina 1964–66. Koulutus oli hyvin sovinnaista ja perinteisiin nojaavaa. Ainoan piristyksen opintoihin toi professori Oiva Kyöstiö, joka oli koulutuksellisen tasa-arvon uranuurtaja. Kyöstiö taisi olla myös varsinainen koulutusviennin pioneeri, koska työskenteli jo 1960-luvulla Afganistanissa. Kyöstiön ajatukset olivat keskeisiä peruskouluun johtaneessa kehityksessä.

Kun Rauni valmistui, opettajanpaikkoja oli avoinna vain kaksi, ja niin nuori pohjalainen lähti opettajaksi Kotkaan. Se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Kotkassa oli hyvä kasvaa opettajuuteen ja avartaa maailmankuvaansa. Kaupunki tuntui hyvin kansainväliseltä satamineen.

Vuokraemäntänä Raunilla oli yhteiskunnallisesti aktiivinen äidinkielenopettaja, jolla oli kiinnostavia kirjailijaystäviä. Heidän kanssaan sai tuore maalta muuttanut opettaja vaihtaa ajatuksia maailmanmenosta. Rauni muistelee elämää Kotkassa yhteiskunnallisen heräämisensä aikana.

Kotkassa kokeiltiin tuohon aikaan jo peruskoulua. Varsinaisesti Suomi alkoi siirtyä peruskouluun vaiheittain pohjoisesta kohti etelää edeten. Kolmen Kotkan-vuoden jälkeen peruskoulusta innostunut Rauni palasi takaisin pohjoiseen eli Ouluun.

Hänet koulutettiin Heinolassa peruskoulun lääninkouluttajaksi. Tehtävään kuului koulujen kiertämistä ja opettajien perehdyttämistä peruskoulun ideaan.

Peruskoulun vastustajiakin oli paljon, etenkin lukion opettajissa.

“Jotkut opettajat pitivät aivan käsittämättömänä ideaa siitä, että kaiken maailman pölkkypäitä koulutettaisiin yhtä pitkälle kuin eteviä oppilaita. Opettajat pelkäsivät, että kukaan ei enää opi mitään tai vähintäänkin kaikkien tietotaso laskee.”

Lääninkouluttajia saatettiin syyttää myös vasemmistolaisen toiminnan pakkolevittämisestä.

Edelleen Rauni ajattelee, että niin suuren koulutusuudistuksen läpivieminen oli sen ajan päättäjiltä rohkea teko. Ilman sopivaa kotitaustaa pidemmälle kouluttautuminen toteutui ennen peruskoulua vain ulkopuolisen puuttumisen seurauksena, kuten Raunin itsensäkin kohdalla kävi. Peruskoulun perustelu oli helppoa. Sen edustama arvo oli selkeä: tasa-arvo.

Rauni ehti myös opiskella Fulbright-stipendiaattina USA:ssa Pittsburghin yliopistossa 1970-luvun alussa. Siellä häneen teki suuren vaikutuksen Angela Davis, kansalaisoikeustaistelija ja rasismin vastustaja.

“Oli minulla muitakin esikuvia, kuten Martin Luther King ja Nelson Mandela. Joskus sitä miettii, onko nykyajan nuorilla semmoista idolijoukkoa edes tarjolla kuin siihen aikaan oli. Aktiiviset ihmiset saivat isoja muutoksia aikaan yhteiskunnassa.”

Rauni sanoo, ettei matkustaminen ole välttämätöntä maailman ymmärtämiselle. Hänen isänsäkin oli avarakatseinen, vaikkei sotavankiaikansa jälkeen matkustanut mihinkään. Rauni on laajentanut maailmankuvaansa lukemalla paljon, mutta myöntää, että muutama matkakin on saanut hänet näkemään maailman toisin.

“Esimerkiksi ulkoministeriön tiedonkeruumatka Bosnia-Herzegovinaan 1990-luvun lopulla heitti sodan mielettömyyden silmille ja pani ihmettelemään, että miksi meillä näytetään väkivaltaa viihteenä. Monet Afrikan-matkat, joista ensimmäiset tein Namibiaan, avasivat horisonttini etnosentrismin ongelmille

ja auttoivat tarkastelemaan länsimaita kriittisesti.”

Etiikkaa opettajankoulutukseen

Opettajana työskennellessään Rauni oli turhautuneena havainnut, että opettajan etiikka oli harvoin keskustelunaiheena ja yksittäisen opettajan oma arvomaailma saattoi toteutua käytännössä täysin hallitsemattomilla tavoilla.

Aloitettuaan työskentelyn yliopistolla hänen omaksi tutkimusalueekseen muodostui alusta asti kasvatusetiikka. Omiin opettajaopintoihin oli sisältynyt vain kristillinen etiikka. Oli alettava miettiä, mille pohjalle jokainen opettaja voisi ammattietiikkansa perustaa. Luonnollinen pohja tuntui löytyvän YK:n ihmisoikeusjulistuksesta. Rauni alkoi suunnitella kasvatusetiikan opintoja opettajaopiskelijoille yhteistyössä Markku Salakan ja Vappu Sunnarin kanssa.

Etiikan kurssia suunnitellessaan Rauni otti yhteyttä Helena Kekkoseen, joka siitä lähtien kävi vuosittain Oulussa puhumassa opiskelijoille. Rauni kertoo Helenan ajatusten vaikuttaneen häneen vahvasti.

Kun Oulun opettajankoulutuslaitoksesta tuli vuonna 1994 Unescon opettajankoulutuslaitos, saapui ministeriöstä kysely, olisiko jotain ideoita uudeksi suuntautumisvaihtoehdoksi opiskelijoille. Raunilla oli. Hänen mielessään oli jo pitkään hautunut idea monikulttuurisesti orientoituneista opettajaopinnoista.

Kansainvälisessä ohjelmassa opiskellaan yleensä englanniksi. Kaikkien tavanomaisten opettajankoulutuksen opintojen lisäksi opiskellaan kursseja muun muassa monikulttuurisesta kasvatuksesta, vertailevasta kasvatustieteestä sekä eri maiden ja alueiden koulutuspolitiikasta. Ohjelmaan on myös kuulunut vaihteleva määrä kansainvälisiä opintomatkoja sekä opiskelu- tai työharjoittelupaikat ulkomailla.

“Opiskelijoiden kanssa työskentely on ollut jatkuvasti motivoivaa. He ovat vuodesta toiseen olleet ihania tyyppejä. Työniloa ovat lisänneet myös rakkaat kollegat, kuten Maria-Liisa Järvelä ja Gordon Roberts, joiden kanssa on saanut jakaa ilot, surut ja vastuun ohjelman vetämisestä.”

Raunilla on aina ollut läheiset välit opiskelijoihinsa. Hän sanoo vain olleensa kiinnostunut ihmisistä. Opettajana oleminen on ihmisten kanssa tehtävää työtä. Opettajankouluttajan on syytä toimia samanlaisen vuorovaikutusideologian mukaan, jota toivoo tulevien opettajien noudattavan. Oppilaille pitää olla läsnä ja osoittaa kiinnostuksensa heihin.

“Surettaa kyllä se, että yliopiston työntekijöiltä vaaditaan yhä enemmän ja enemmän tieteellisiä julkaisuja, kun pääpainon pitäisi olla opiskelijoissa ja siinä, millaisia opettajia heistä on kehittymässä.”

Raunilla oli tapana kutsua kaikki uudet opiskelijat kotiinsa Kiiminkiin ihanaan taloonsa joen rannalle. Yliopistollakin Raunilla oli huoneensa ovi aina auki ja sinne oli helppo piipahtaa kuulumisiaan kertomaan tai vaikka sydänsuruja itkemään. Hänellä tuntui aina olevan aikaa.

Raunin uraan yliopistolla sisältyy myös kolmen vuoden pesti laitoksen johtajana. Sitäkään hän ei hoitanut minkään perinteisen mallin mukaan, vaan yhteisjohtajuusperiaatteella kollegansa Leena Hyvösen kanssa.

“Tässä kahden tasavertaisen johtajan mallissa oli muutamalla yliopiston hallintomiehellä vähän sulattelemista. Maanantaiaamuisin käytiin Leenan kanssa läpi juoksevat asiat ja jaettiin työt. Koska yliopistobyrokratia ei moista mallia tuntenut, vaihdettiin puolen vuoden välein aina nimet päittäin johtajan ja varajohtajan vakanssiin. Yhteisjohtajuus oli niin antoisaa ja hauskaa, että ollaan mietitty Leenan kanssa, että pitäisi kirjoittaa siitä kirja vielä kun muistimme pelaa.”

“Jokaisella pitää olla turvallinen olo”

“Nuori somalitaustainen opettajaopiskelija kirjoitti hiljattain kolumnissa opettajankoulutuksen olevan Suomen viimeisiä monokulttuurisuuden linnakkeita. Allekirjoitan väitteen pitkälti.”

Rauni tietää kuitenkin, että Oulun kansainväliselle linjalle valikoituu opiskelijoita, joilla on jo lähtökohdiltaan moninaisempi maailmankuva. Hän haluaa mahdollisuuden yhteiskunnalliseen keskusteluun kaikessa Suomen opettajankoulutuksessa. Opettajalla pitäisi olla valmiuksia keskustella globaaleista kysymyksistä ja vaikkapa kulloisistakin maailmalla käytävistä sodista oppilaidensa kanssa.

“Yksittäisten oppilaiden eteen täytyy tehdä se minkä voi. Tärkeää olisi opettajakunnan toimiminen yhdessä. Yksittäinen opettaja uupuu ilman vahvaa ja tukevaa työyhteisöä. Opettajankoulutuksessa pitäisi keskittyä entistä enemmän toimivan työyhteisön rakentamisen taitoihin.”

“Yhteistyö perheiden kanssa on myös osa-alue, joka vaatii paneutumista jo opiskeluaikana. Ajallinen resurssi, joka oppilaaseen käytetään, on valtava. Jokaiselle lapselle tarjotaan yhdeksän vuotta perusopetusta. Se aika olisi hyvä saada sellaiseksi, että jokaisella on koulussa turvallinen ja rauhallinen olo.”

Pyysin muutamilta Raunin entisiltä opiskelijoilta ajatuksia hänestä. Kaikkien mieleen tuli samansuuntaisia asioita. Yksi heistä, Säde, puki osuvasti sanoiksi sen, minkä Rauni on meille omalla esimerkillään opettanut:

Aloitin juuri uudessa työpaikassa, ja huomasin sielläkin miettiväni Raunia: kollegat puhuivat erityistä tukea tarvitsevista oppilaista erotellen ja ikävästi, enkä saanut heti suutani auki puuttuakseni puheisiin, vaikka tiesin, että pitäisi. En halunnut olla heti se nipo, joka puuttuu kaikkeen, enkä myöskään se, joka saa skismaa aikaiseksi – mutta kaikkein vähiten se, joka vaikenemalla hyväksyy toisten puheet tai teot.

Mietin, mitä sanoa, ja seuraavana aamuna töihin pyöräillessäni mietin Raunia: miten hän onnistuukin aina puuttumaan näihin tilanteisiin? Hän ei hyväksy eriarvoistavia ja toista alistavia tai loukkaavia puheita, mutta ei koskaan saa myöskään riitaa aikaiseksi niihin puuttuessaan, ei provosoi toista, eikä menetä itse malttiaan. Hän puuttuu puheisiin ja tilanteisiin “ravistelevan lempeästi”: tuo ilmi oman näkemyksensä rauhassa ja toista arvostaen, herätellen toisen ajatukset uusille urille. – Viesti siis menee mitä todennäköisemmin perille, ja muutosta on odotettavissa.

Pyhimysmäinen eläkeläinen?

Tätä haastattelua tehdessä Rauni istuu omassa huoneessaan Oulun yliopistolla tietokoneen ääressä. Tai no – huone on yhteinen hänen entisen opiskelijansa Katri Jokikokon kanssa. Antoivat pitää työpisteen, vaikka eläkkeelle jäämisestä on kulunut jo neljä vuotta. Vaikea Raunia onkin kuvitella ilman yliopistoa ja opiskelijoita. Hän pitää edelleen vuosittain etiikan kursseja ja osallistuu aktiivisesti yliopistoelämään.

Mutta kuinka optimistisesti Rauni suhtautuu maailman tulevaisuuteen, entä koulun ja oppilaiden. Tunteeko hän ahdistusta maailman asioista?

“Välillä ahdistaa, mutta toivottomuuteen ei auta vaipua. Jos maapallo ei tuhoudu, niin ihmisten asiat kyllä saadaan kuntoon, jos tahtoa on.”

Raunia huolestuttaa se, että Suomessa on yhdenvertaisuus alkanut murentua. On alueellisia eroja ja yksityiskoulut lisääntyvät. Yhteiskunnassa on entistä enemmän perheitä, joissa voimavarat eivät riitä.

“On myös perheitä, joissa on tulkittu, että itsenäisyys ja autonomisuus on sama kuin itsekkyys. Tärkeintä on, että oma perhe saa kaiken ja voi hyvin.”

Haastattelun jälkeen saan sähköpostiviestin, jossa Rauni on huolissaan siitä, ettei vain vaikuta liian pyhimysmäiseltä tässä jutussa. Lupasin yrittää, ettei niin käy. Voisin vaikka yrittää kertoa, että hän on ollut ihan surkea kierrättäjä, kunnes tyttären perhe korjasi tilanteen. Rauni lenteleekin ihan liikaa, joten hiilijalanjälki on aika iso. Joskus joku saattaa ottaa itseensä hänen sarkastisen kulmakarvojen kohotuksensa, vaikka oikeasti hän on ihan kiltti kaikille.

Teksti Hanna Niittymäki

Rauhantekijä Eekku Aromaa: Konkreettinen abstraatikko


Eekku Aromaa oli lapsena kiinnostunut nukkeleikkien sijaan abstrakteista asioista. Aikuisena hän johtaa rauhanjärjestö Sadankomiteaa ja vetää baarivisailuja.

Olen kotoisin Jyväskylästä. Lapsuudenperheeni oli tavallinen keskiluokkainen perhe, vanhemmat, minä ja pikkuveli. Isovanhempani asuivat koko kouluaikani kävelymatkan päässä ja olin paljon tekemisissä heidän kanssaan. He ovat kiinteä osa perhettäni.

Luin lapsena paljon, osittain siksi, että kirjoista avautui hyvin jännittävä maailma, osittain siksi, etten koskaan ollut “hyvä” lapsi! Olin kiinnostunut abstrakteista asioista enkä oikein osannut leikkiä esimerkiksi nukkekodilla. Siksi minun ei ollut helppoa ystävystyä samanikäisten kanssa. Kun olin 7-vuotias, äitini vei minut partioon, ja siellä löysin kyllä ystäviä. Konkreettinen tekeminen yhdisti.

Olen lukenut paljon erilaisia kirjoja, myös sellaisia, joita en ole ymmärtänyt, mutta se on ollut kiinostavaa. Ajattelin, että kirja on luettava uudestaan, jos sitä ei ymmärtänyt, eikä niin, että luenpa sen uudestaan aikuisena. Haluan ymmärtää, mistä tässä maailmassa on kysymys.

Etappeja

Lukion jälkeen muutin Espooseen. Menin ensin opiskelemaan terveydenhoitajaksi Diakonia-ammattikorkeakouluun. Joku voisi kutsua sitä virheeksi, mutta siellä keksin, mitä kannattaa opiskella päästäkseni sinne, minne oikeasti haluan. Aloitin opinnot Jyväskylän yliopistossa, josta valmistuin maisteriksi pääaineenani yhteiskuntapolitiikka. Gradussani käsittelin äitien kokemuksia sosiaaliturvasta ja toimeentulosta. Minua kiinnosti turvallisuudentunne, jota sosiaaliturva voi ihmiselle tuottaa. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on minulle edelleen tärkeä teema.

Vuosi 2008 oli varsinainen muutosten vuosi. Ensin lopetin työni Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitossa ViNOssa, sitten tein graduni ja valmistuin, olin kolme kuukautta Nepalissa Demo ry:n vapaaehtoisena ja aloitin työni Sadankomitean pääsihteerinä.

Vapaaehtoisista

Sadankomiteaan tullessani olin ensin vähän järkyttynyt vapaaehtoisten määrästä. ViNOssa oli satoja aktiiveja, täällä puhutaan ihan toisenlaisista luvuista. Alkuaikoinani keskityimmekin kasvattamaan jäsenkuntaa ja aktiivien määrää. Kokeilimme feissaamistakin. Jäseniä meillä on nyt noin 800.

Vapaaehtoisten värvääminen on hidas prosessi. Sadankomitea on asiantuntijajärjestö, ja olemme paljon pohtineet, mitkä ovat sellaisia toimintamuotoja, joihin on helppo tulla mukaan. Kynnys osallistua esimerkiksi Pax-lehtemme tekemiseen on matala. Siinä voi olla mukana vaikka vain yhden jutun kirjoittamisen tai yhden lehden oikolukemisen verran, ja halutessaan sitä voi jatkaa vuosikausia.

Ihmiset sitoutuvat paremmin, kun heille on tarjota selkeitä töitä ja kokonaisuuksia, esimerkiksi kaksi tuntia päivystämistä Maailma kylässä -festareilla. On niitä, jotka tykkäävät rintanappien teosta ja postituksesta, mutta on myös paljon niitä, joille se ei riitä tai se ei tunnu omalta toimintamuodolta.

Toimintamme vahvuus on siinä, että ihmiset, jotka tulevat mukaan, yleensä myös pysyvät. Lisäksi mukana on yhä perustajajäseniä, esimerkiksi Kalevi Suomela, joka tekee kaikkea mahdollista. Joka paikan taitajia on hallituksessammekin. Toisaalta heitä on vähemmän ja vaikeampi löytää.

Vapaaehtoistyön tulevaisuus on kohtalonkysymys monelle järjestölle. Useat niistä eivät voi toimia ilman luottamushenkilöitä ja vapaaehtoisia. Meillä on mieletön reservi esimerkiksi elämäänsä tyytyväisiä, hyväkuntoisia, terveitä eläkeläisiä, jotka voisivat käyttää tarmoaan lukemattomissa järjestöissä.

Rauhaa

Jaamme toimitilamme Helsingissä Rauhanasemalla Rauhanliiton ja Aseistakieltäytyjäliiton kanssa. Teemme Rauhanliiton kanssa tiivistä yhteistyötä, onhan meillä pitkälti sama aatteellinen pohja. Yhdessä tekeminen on samoissa tiloissa helppoa ja luontevaa. Enemmän pitäisi varmaankin olla yhteydessä myös esimerkiksi Rauhanpuolustajiin, Amnestyyn ja Greenpeaceen ja moniin muihin järjestöihin.

Rauhankylä, jossa seitsemän rauhanjärjestöä yhdessä esitteli toimintaansa nyt toisen kerran Maailma kylässä -festivaaleilla, on mielestäni valtavan onnistunut esimerkki yhteistyöstä. Siellä järjestöt voivat olla lähekkäin saman teeman alla ja samalla nostaa esiin omia erityispiirteitään. Meillähän on puhtaasti aatteellisia eroja, mutta toisaalta menneisyyttä ajatellaan ehkä tarpeettomankin paljon.

Elokuvia

Sadankomitea täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi suunnittelimme alun perin kirjoituskilpailua, mutta Rauhankasvastusinstituutin väen kanssa juteltuamme totesimme, että lapset eivät enää nykyään osallistu kirjoituskilpailuihin. Päätimme siis järjestää videokilpailun. Kaikenlaiset ihmiset voivat tehdä rauhanvideoita. Järjestämme lisäksi rauhanelokuvien sarjan yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa syksyllä Helsingissä, ja siellä näytämme videokilpailun satoa alkukuvina. Elokuvasarjassa esitetään sodan ja rauhan elokuvia yksi per vuosikymmen eli viisi. Elokuvat ovat lähtöisin eri mantereilta ja tehty eri näkökulmista. Elokuvaseminaarissa 19.10. keskustellaan elokuvien teemoista ja elokuvasta yleisemminkin. Pääpuhujaksi on lupautunut Peter von Bagh.

Asevelvollisuudesta

Sadankomitean teemoista minua lähimpänä on kysymys yleisestä asevelvollisuudesta. Se on aivan perustavaa laatua oleva asia ja myös tasa-arvokysymys.

Kun mietitään sitä, miten puolustamme maatamme, on hyvä aloittaa siitä, että Suomeen ei kohdistu mitään sotilaallista uhkaa. Esimerkiksi Ruotsi lakkautti yleisen asevelvollisuuden vuonna 2010. Ruotsin mallin mukainen asevelvollisuus perustuu siihen, että uhka kehittyy hitaasti ja siihen voidaan valmistautua. Tiedusteluorganisaatiota voidaan pitää yllä, mutta varsinainen henkilöreservi on pieni. Se otetaan käyttöön tarpeen mukaan.

Pasifistisen ajattelun mukaan armeijaa ei tarvita, koska aseet eivät ole ratkaisu. Kun puhutaan kansallisvaltioista ja niiden eduista, puhutaan vääristä asioista. Lyhyellä aikavälillä tarkasteltaessa konkreettinen malli Suomellekin olisi, että koulutetaan vuosittain pieni määrä vapaaehtoisia. He muodostavat reservin, jonka avulla puolustuskyky voidaan tarvittaessa nostaa.

Maata puolustetaan asein jos on pakko. Sen kaltaista tilannetta on kuitenkin tavattoman vaikea kuvitella tässä maailman ajassa, ja siksi siihen varautuminen on sekä nuorten miesten elämän että yhteisten rahojen törkeää tuhlausta. Se myös muokkaa yhteiskuntaa fundamentaalisti, koska siitä syntyy ajatus siitä, mikä on miehen paikka ja naisen paikka. Lisäksi se estää näkemästä nykymaailman todellisia uhkia: ilmastonmuutosta, köyhyyttä, eriarvoistumista. Ne ovat aivan toisen mittaluokan vaaroja ja uhkia kuin sotilaallinen hyökkäys.

Oma paikka

Viiden vuoden jälkeen voin todeta, että olen tyytyväinen saavutuksiini Sadankomiteassa. Olen pystynyt muuttamaan ne järjestöön liittyvät asiat, jotka tehtiin aiemmin huonommin. Toisaalta tulin hyvään paikkaan, järjestöllämme oli 45 vuoden historia, jonka päälle rakentaa. Voidaan sanoa, että meillä on ollut paljon vaikutusta esimerkiksi siihen, millainen siviilipalvelus Suomessa tällä hetkellä on.

Kun pohdin oman työni merkitystä, ajattelen niin, että maailmassa on todella vähän ihmisiä, jotka ovat erikoistuneet rauhankysymyksiin, ja minun paikkani on paljon paremmin täytetty tässä kohdassa kuin esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Se on ehkä ihmiskunnan tärkein kohtalonkysymys, mutta siihen on erikoistunut aika moni.

Eläimiä

Olen kasvissyöjä. Lukioikäisenä lakkasin syömästä punaista lihaa. Tuntui järjettömältä resurssien tuhlaukselta, että lehmä syö niin paljon tuottaakseen pikkiriikkisen lihanpalan.

Kun työskentelin vuoden järjestösihteerinä eläinsuojeluliitto Animaliassa, kasvissyöntikäsitykseni vahvistuivat. Jätin myös kanan pois ruokavaliostani, koska ristiriita sen välillä, että kana maistui hyvältä mutta sen syöminen on väärin, oli liian suuri. Tuon ristiriidan kanssa ei vain voinut elää. Lopulta luovuin myös kalasta “hippeyssyistä”, koska tuntui pahalta tappaa kaloja.

Animaliassa toimitin järjestön julkaiseman Kuuluisan kasviskeittokirjan, joka ilmestyi vuonna 2002. Kirjassa julkisuuden henkilöt kertovat kasvisresepteistään, mukana olivat muun muassa Sikke Sumari ja Aki Sirkesalo. Sain soittaa julkkiksille ja pääsin esimerkiksi toimittamaan runoilija Tommy Tabermannin tekstiä. Aikamoinen kokemus 19-vuotiaalle!

Asioiden ajamista

Olen ollut vihreiden ehdokkaana useissa kunnallisvaaleissa ja kerran eduskuntavaaleissa, ja olen ollut vihreissä myös töissä. En kuitenkaan usko, että asetun ehdokkaaksi kunta- tai eduskuntavaaleissa lähiaikoina. Rakastan politiikan tekemistä ja uskon, etten viihtyisi missään työssä niin hyvin kuin kansanedustajana. Toisaalta on myös niin, että joihinkin ihmisiin äänet tarttuvat helpommin ja joihinkin ei. Kuulun selvästi jälkimmäisiin. Koen kuitenkin tekeväni politiikkaa koko ajan, tämä työ on sitä. Kaikki yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja kansalaisjärjestötyö on politiikkaa.

Olen päässyt seuraamaan varsin läheltä YK:n työskentelyä. Vuonna 2007 olin YK:n nuorisodelegaattina mukana yleiskokouksen kolmoskomiteassa, jossa käsitellään sosiaalista kehitystä ja muun muassa nuorten asioita. Sen jälkeen olin useamman vuoden partioliikkeen maailmanjärjestön YK-vaikuttamisen ryhmässä ja pääsin käymään tietyissä YK:n kokouksissa. Asekauppasopimusprosessissa osallistuin molempiin varsinaisiin kokouksiin Suomen delegaation kansalaisjärjestöedustajana.

Arvostan YK-järjestelmää, se tekee paljon hyvää. Toisaalta siihen liittyy sellaista verkkaisuutta ja raskassoutuisuutta, joka tekee aika monista hyvistä asioista mahdottomia tai ainakin turhauttavan hitaita.

Visailua

Harrastuksistani ehdottomasti hauskin on baarivisailujen vetäminen! Vedän niitä vuoroviikoin kaverini kanssa. Puuha sai alkunsa pari vuotta sitten. Olimme käyneet muutamien kavereiden kanssa visailemassa Kallion Seurahuoneella. Olimme happamia, koska siellä aina samat joukkueet voittivat visailut ja kysymykset tuntuivat heille tehdyiltä. Ravintolapäällikkönä Kustaa Vaasassa silloin ollut tuttavani Vasankarin Jaakko ehdotti, että alkaisimme vetää omaa visaa. Paikka vaihtui myöhemmin Maltaiseksi Riekoksi, joka on kuin rauhallinen olohuone.

Harrastan yhä lukemista, mutta ehdin lukea vähemmän kuin toivoisin. Vapaa-ajalla keskityn kaunokirjallisuuteen. Pitäisi ehkä lukea enemmän tietokirjallisuutta ja elämäkertoja, mutta se ei tee niin onnelliseksi kuin kaunokirjallisuus. Merete Mazzarellan omaelämäkerrallisiin teoksiin palaan aina jos olen onneton. Niistä tulee lohdullinen olo.

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki

Rauhantekijä Mirka Muukkonen: Koko kylän Mirka

Turkulainen Mirka Muukkonen avaa ihmisille byrokratian kiemuroita ja kannattaa “kylä kasvattaa kakaransa” -yhteisöllisyyttä. Rauhantyö ja solidaarisuus kiemurtelevat hänen elämässään oman keittiönpöydän äärestä valtuustotyöhön.

Punavihreä kansalaisvaikuttaja, Turun kaupunginvaltuutettu, kasvissyöjä, rauhanaktiivi, äiti. Rakastaa kulttuuria, lukemista, kokkausta ja puutarhanhoitoa. Näin luonnehtii turkulainen Mirka Muukkonen itseään nettisivuillaan. Viherpiipertäjähippikö siis? Kun Muukkosen tapaa, huomaa äkkiä, että sana piipertäjä on ainakin jätettävä pois.

Lukion jälkeen toimelias Muukkonen hakeutui puutarhakouluun ja valmistui viljelypuolen puutarhuriksi. Opintoihin kuuluvan harjoittelun hän suoritti biodynaamisella tilalla. Kaveripiirissä oli kansalaisaktivisteja, ja Mirkakin koki ihmis- ja eläinoikeusliikkeiden asiat itselleen tärkeiksi. Opintoja hän jatkoi steinerilaisessa Snellman-korkeakoulussa yleisopintovuoden verran. Sitten tie vei luomukaupan myyjäksi. Hän suoritti myyjän ammattitutkinnon ja erikoistui luontaistuoteneuvojaksi.

Helsingissä asuessaan Mirka tapasi tulevan miehensä Mika Muukkosen, joka seurustelun aikoihin työskenteli Rauhanpuolustajien toimistolla taittajana. Häitä vietettiin Rauhanasemalla vuonna 1998. Perheeksi muuttunut kokoonpano muutti Mirka Muukkosen kotikaupunkiin Turkuun vuonna 2001.

Kylä kasvattaa kakaransa

Muukkoset asuvat Raunistulan puutaloalueella, jossa on kylämäinen tunnelma ja jossa naapurit pitävät enemmän yhtä kuin mitä keskimäärin suomalaisissa kaupunkilähiöissä pidetään. Raunistulassa perustettiin myös vuonna 2004 Tulenkantajanaiset, joka on vasemmistoliittoon kuuluva, mutta autonomisesti muusta puolueesta erillään toimiva osasto. Mirka Muukkonen oli yksi perustajajäsenistä. Ideana oli innostaa alueen naisia ja kotiäitejä vaikuttamaan ja toimimaan lastensa kanssa yhteisten asioiden hyväksi. Ryhmä järjesti aluksi mielenosoituksen turvallisen koulutien puolesta.

Kokousten puitteet järjestettiin niin, että niihin pystyi tulemaan lasten kanssa. Yksi Tulenkantajanaisten kantava tunnuslause oli: kylä kasvattaa kakaransa. “Lasten kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. On yhteinen vastuu, että kaikilla on hyvä olla ja elää.”

Tulenkantajanaiset lähtivät joukolla mukaan vuoden 2004 kuntavaaleihin, koska kokivat tärkeäksi päästä vaikuttamaan kotikaupungin asioihin laajemminkin. Muukkonen pääsi valtuustoon ja on jatkanut kuntapolitiikassa tähän päivään asti. Tulenkantajanaiset on yhä olemassa, ja vuosien varrella ryhmä on innoittanut muitakin naisia mukaan kunnallispolitiikkaan.

Turkkulaissi lehmänkauppoi

Nyt Mirka Muukkosella on meneillään yhdeksäs vuosi Turun kunnallispolitiikassa. Politiikan tekeminen on tuntunut hänelle oikealta tavalta vaikuttaa ja toimia oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja solidaarisuuden eteenpäin viemiseksi. “Yhteiskunnassa on rakenteellisia asioita, joihin vaikutetaan politiikalla. Yhteiskuntarauha on mahdollista vain, kun ihmisillä on riittävä tulotaso, oma asunto, perustarpeet kunnossa ja hyvä olla. Tuloerot ja köyhyys aiheuttavat levottomuuksia, kuten esimerkiksi Kreikassa ja Espanjassa. Haluan oppia tuntemaan järjestelmän ja sen, miten siellä toimitaan.” Poliittiseksi broileriksi Muukkosta ei voi kutsua, koska hänen lapsuudenkodissaan ei poliittisia kysymyksiä isommin ruodittu.

Suomen Turku on vuosien aikana saanut negatiivista huomiota hyvä veli -verkostoilla, gryndereiden ylivallalla ja “Turun taudilla”. Tässäpä työsarkaa poliitikolle, joka ei purematta niele kaikkea sitä, mitä eteen tulee. “Kenellä on valta, kuka sitä käyttää? Kaikki tämä ei ole minulle vieläkään auennut. Vuosien myötä tulee ahaa-elämyksiä, kun jälkeenpäin huomaa, että jonkin merkilliseltä tuntuneen päätöksen takana olikin esimerkiksi etukäteen sovittu lehmänkauppa. Kun alkaa oivaltaa kaupungin rakenteita ja suhdetoimintaa, osaa jo etukäteen nähdä mitä tuleman pitää ja mihin kohtaan pitää puuttua tarkemmin. Ihmiset kuvittelevat, että valtuusto tekee isoimmat päätökset, mutta suurin valta on kunnanhallituksella ja suurimmilla lautakunnilla.”

Leipää eikä sirkushuveja

Mirka Muukkonen on pitkään ollut sosiaali- ja terveyslautakunnan jäsen. Hänen ensimmäisessä valtuustoaloitteessaan vaadittiin leipäjonojen tilanteen kartoittamista ja niihin johtaneiden syiden selvittämistä. Siinä toivottiin myös toimenpideohjelmaa Turkuun köyhyyden ehkäisemiseksi ja poistamiseksi. Mirka Muukkosen mielestä yhteiskunnan tulisi pitää huolta pienituloisistaan niin, ettei leipäjonoja tarvittaisi.

Sen jälkeenkin köyhyys-näkökulma on ollut vahvasti mukana Muukkosen kuntatyöskentelyssä. Sosiaali- ja terveyslautakunta on ollut hänelle sekä vaativa että antoisa pesti. “Lautakunnasta tulee kotiin joko hyvillä mielin tai maansa myyneenä. Etenkin lastensuojeluun liittyvät päätökset ja kokouksissa kuultavat asiat ovat joskus surullisia ja raskaita.”

Luottamustoimessa ei tunneta työaikoja, eikä työ ole pelkästään kokouksissa istumista, etenkin jos on yhtä rehellisesti antautunut toimelleen kuin Muukkonen on. “Vie aikaa, jos haluaa perehtyä asioihin ja tutkia niitä.” Lisäksi kaupunkilaiset kääntyvät valtuutetun puoleen muutoinkin kuin “virka-aikana” ja kertovat asioistaan.

Varsinaisena leipätyönään Muukkonen on myyjänä luomu- ja reilun kaupan tuotteita myyvässä liikkeessä.

Valuvikainen järjestelmä

Yksi Mirkan Muukkosen merkittävimmistä kuntatyön saavutuksista on ollut kolmen lastenkodin lakkauttamisen estäminen, jossa hänen panoksensa oli merkittävä. Se vaati paljon työtä, yhteydenottoja kentälle ja kentän väen kuulemista. Hän on myös ollut mukana tekemässä Turun lastensuojelun rakenneuudistusta, joka on vielä kesken.

Mirka kokee antoisana sen, kun osaa kertoa ihmisille heidän oikeuksistaan tai siitä, miten heidän tulee toimia ongelmatilanteissa. Hän on esimerkiksi neuvonut yt-neuvotteluja käyviä kaupungin työntekijöitä ja toimeentulotuen asiakasta, joka ei saanut itselleen kuuluvaa palvelua. “Järjestelmässä on valuvika, jos ihmiset eivät osaa löytää oikeaa osoitetta, josta saisivat apua itselleen.”

Millaiset ihmiset kaupunkilaisten asioista sitten päättävät? “Osa kunnallispoliitikoista on omaksunut johtamiskeskeisen roolin ja ylenkatsoo esimerkiksi kansalaisten aloitteita todeten, että näistä asioista päätämme me, ette te. Nämä ilmiöt hätkähdyttävät. Eritaustaisilla ihmisillä on myös omat tapansa tehdä politiikkaa. Osa tulee kokouksiin, eikä ole ottanut selvää mitä esityslistalla on. He osallistuvat vain passiivisesti ryhmäpäätöksellä.”

Hyviksi poliitikon ominaisuuksiksi Mirka listaa muun muassa sinnikkyyden, oikeudenmukaisuuden ja kokonaisuuksien hahmottamisen sekä sen, että kuulee ja näkee tavallisten ihmisten asioita. “Pitää myös osata asettua toisen päättäjän asemaan ja ymmärtää se, miksi hän ajaa erilaista ratkaisumallia. Silloin pystyy löytämään ne kohdat, joihin itse kannattaa puuttua keskinäisessä työskentelyssä.”

Ihmiset tekevät kaupungin

Työtä tasa-arvon, yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden edistäjälle riittää. “Pelkällä kuntapolitiikalla ei tehdä ihmistä onnelliseksi. Sillä voidaan kuitenkin luoda puitteet turvalliselle arjelle, jossa ihmisen on hyvä olla ja elää ja pyrkiä onnelliseksi. Kuntademokratia on sitä, että erilaiset ihmiset pääsevät kertomaan näkemyksiään. Vain siten voidaan edistää alueellista demokratiaa ja hyvää päätöksentekoa.”

Kahden kouluikäisen pojan äiti haluaa vaalia myös kotona solidaarisuuden periaatteita. Hän pyrkii kasvattamaan lapsistaan tasa-arvon ymmärtäviä, muita kulttuureja suvaitsevia ja aseeseen tarttumattomia ihmisiä. “Muukkosten majatalonakin” tunnettu koti on pitänyt ovensa avoimina ystäville. Saunan lauteilla on parannettu maailmaa useaan otteeseen sekä käyty tiukkoja yhteiskuntapoliittisia keskusteluja.

Rauhanpuolustajien toiminnan parissa Mirka Muukkonen on kohdannut erilaisia ihmisiä ja kulttuureita ja harrastanut tärkeää mielipiteenvaihtoa. Muun muassa Ay-väen rauhanpäivät ja Pietarin-matka ovat olleet tapahtumia, joissa on voinut verkostoitua ja saada lisää tietoa itseä kiinnostavista teemoista.

Haastattelun jälkeen puhelimeni soi. Muukkonen soittaa, hän on huolissaan ja järkyttynyt päivällä tapahtuneesta väkivallanteosta Jyväskylän kaupunginkirjastossa. Tilaisuudessa oli luennoimassa puoluetoveri ja valtuustokollega Li Andersson ja aiheena oli äärioikeistolaisuus Suomessa. Vaikka yhtäläisyyksiä kunnallispolitiikan ja väkivallanteon välille ei voikaan vetää, on silti kauhistuttavaa ajatella, että suvaitsevaisuuden, väkivallattomuuden ja tasa-arvon puolestapuhujat eivät ole koskemattomia Suomessa ja että ilmenevä viha on muutakin kuin puhetta.

Muutamaa tuntia aiemmin haastattelun aikana Muukkonen oli miettinyt, mikä olisi tilanne, jossa hän kokisi täydellisesti epäonnistuneensa: “Se olisi se hetki, kun ruokapöytään minua vastapäätä istuisi poikani, joka olisi pukeutunut natsien vaatteisiin ja joka eläisi sellaisten arvojen mukaan.” Silloin olisi omena pudonnut surullisen kauas emopuustaan.

Maisa Kuikka-Ucar

Rauhantekijä Mika Jämiä: Kansalaistottelematon kippari

Purjelaiva Estellen kapteeni Mika Jämiä on harjoittanut pykäliä kumartelematonta kansalaisaktivismia 1980-luvun puolivälistä. Viimeksi hänestä kuultiin Israelin takavarikoitua hänen kipparoimansa Estelle-laivan, joka yritti viedä avustustarvikkeita Gazaan.

Porissa varttuneen Mika Jämiän lapsuus oli täynnä fyysistä tekemistä – muuan muassa “paikkojen hajottamista” ja kiipeilyä. Kavereiden kanssa purettiin energiaa koluamalla kotikulmien hylättyjä taloja ja ulkorakennuksia, lysähtäneistä mökeistä kivitettiin ikkunoita.

“Vähän käy sääliksi kaupungeissa asuvia lapsia nykyään, heiltä tuntuu puuttuvan tekemisen vapaus”, Jämiä toteaa.

Vesi oli jo tuolloin Jämiälle monella tapaa läheinen elementti. Sukeltelevasta pojasta kasvoi surffilautaileva ja kavereiden kanssa purjehtiva nuorukainen. Laitesukellustakin 53-vuotias kippari on ehtinyt harrastaa liki 30 vuotta.

Jämiä päätyi omien sanojensa mukaan puolivahingossa opiskelemaan tiedotusoppia Tampereen yliopistoon vuonna 1979. Siellä opiskelukaverit ja ennen kaikkea luonnonsuojelusta luennoinut Matti Leinonen havahduttivat hänet tajuamaan luonnon ja ympäristönsuojelun merkityksen.

“Olin ollut aika huoleton näissä asioissa. Kerran heitin auton ikkunasta ulos käytetyn pariston, mitä siskoni kauhisteli suureen ääneen. Mutta vasta yliopistossa heräsin kunnolla.”

Aktivismin maailmaan kurkistanut Jämiä halusi kuitenkin maksaa opintolainansa nopeasti pois, vaikka toimittajaksi valmistuminen jäikin puolitiehen. Hän työskenteli puolisentoista vuotta eräässä paikallislehdessä, loppuaikana käytännössä jopa päätoimittajan sijaisena.

Kylmää piiputusta

Lapsuuden temmellykset ja vesiurheilu olivat kuin valmistautumista tulevaan kansalaisaktivistin uraan. Jämiä pyöri 1980-luvun puolivälissä opiskelijapippaloissa Tampereen Annikinkadulla ja tutustui ihmisiin, jotka lopulta johdattivat hänet Estellelle ja Greenpeacen toimintaan. Hän on siis ollut laivan toiminnassa mukana hyvin varhaisesta vaiheesta asti. Entinen reilun kaupan Estelle on purjelaiva, ja tukevaa purjehduskokemusta Jämiällä riitti jo laivan kannelle ensi kertaa astuessaan. Ympäristöjärjestö Greenpeace taas käyttää monissa kampanjoissaan laivoja – tunnetuin niistä lienee Rainbow Warrior I, jonka Ranskan ulkoinen tiedustelupalvelu upotti Aucklandin satamassa Uuden-Seelannissa heinäkuussa 1985. Turmassa kuoli laivalla ollut valokuvaaja.

Kiipeilykokemustaan mies on päässyt hyödyntämään Greenpeacen hommissa. “Rankimmasta päästä oli kiipeäminen kölniläisen hiilivoimalan piippuun, jonne muutaman aktivistin – myös minun – oli tarkoitus majoittua viikoksi. Tuuli oli kova, ja sade pieksi vaakasuoraan piipun kylkeä”, Jämiä hekottaa. Hän kertoo, että yleensä Greenpeacen aktiot ovat etukäteen erittäin huolella suunniteltuja, mutta saksalaista piipua pitkin kavutessaan hän mietti, olisiko jotain kuitenkin voinut tehdä toisin.

Jämiä muistetaan erityisesti siitä, kun hän 1980-luvun lopulla roikkui Tukholmaan matkalla olleen amerikkalaisen sotalaivan ankkuriketjussa. Greenpeace halusi kiinnittää huomion siihen, että Ruotsi ei ilmeisesti ollut edes tiedustellut amerikkalaisilta laivastovierailulle saapuvilta, oliko laivojen Tomahawk-ohjuksissa mahdollisesti ydinkärkiä.

Maltilla

Kyselykierros Jämiän tuntevien keskuudessa paljastaa, että kippari Jämiästä pidetään ja häntä arvostetaan. Estelle-kuvioissa itsekin mukana pyörinyt toimittaja Jyrki Saarikoski ihmetteli, kuinka viime lokakuisella matkalla Gazaan mies saattoi pysyä niin rauhallisena keskustellessaan lähestyvän Israelin laivaston kanssa radioteitse – aivan kuin tulossa olisikin ollut Harmajan luotsi eikä maailman militarisoituneimman valtion edustajia.

Mies itse ei tunnu pitäneen tilannetta kovin kummoisena.

“En yleensä panikoi muutenkaan, mutta noissa paikoissa sitä vain keskittyy tehtävään ja yrittää tehdä sen mahdollisimman hyvin. On oltava kapteeni ja saatava porukka pysymään rauhallisena.”

Niin oli myös silloin, kun hän kipparoi Greenpeacen kampanjassa vanhaa purjealusta Norjan merellä 2000-luvun alkupuolella. Miehistö ei ollut riittävän kokenutta, eikä laivakaan ollut merikelpoinen. Aktivistit valtasivat öljynporauslautan, mutta Norjan rannikkovartiosto valtasi heidän purjelaluksensa.

“Niin että on minulta laiva ennenkin alta viety”, Jämiä nauraa talvisessa Helsingissä, kun Israelin valtio pitää yhä hallussaan avustuslastia Gazaan viemässä ollutta Estelleä.

Huomio tärkeimpään

Estellen lokakuinen avustustarvikekuljetusyritys Gazaan on saanut maailmanlaajuista julkisuutta, koska Israelin laivasto tunkeutui alukseen kansainvälisillä vesillä, takavarikoi sen ja pidätti miehistön ja matkustajat. Mika Jämiästä Israelin toiminta on rinnastettavissa merirosvouteen.

“Vain jos lippulaivan valtio – tässä tapauksessa siis Suomi – olisi antanut Israelille luvan takavarikoida alus, asia olisi ok.”

Estellen miehistöä ja matkustajia syytettiin laittomasta maahantulosta, vaikka tosiasiassa heidät pakotettiin vastoin tahtoaan Israelin rajojen sisäpuolelle. Jämiä kertoo, että Liikenteen turvallisuusvirasto Trafi on kuitenkin toistaiseksi ainoa taho, joka syyttää häntä mistään. Perusteena on matkustajien turvallisuuden vaarantaminen.

Estellen takaisin saamiseen Jämiä suhtautuu toiveikkaasti, onhan pyynnön palautuksesta esittänyt myös Suomen valtio.

“Toisaalta, jos kyseessä olisi mikä tahansa muu alus kuin Estelle, tästä olisi syntynyt diplomaattinen selkkaus.”

Jämiän mielestä ulkoministeriömme on tässä asiassa hankalassa välikädessä.

“Teoreettisesti ministeriön pitäisi toimia niin, että tunnustaisi palestiinalaisvaltion ja suhtautuisi jyrkemmin Israeliin. Mutta Israel saa erityiskohtelua, sitä pidetään ystävävaltiona.”

Ja nyt pääsemme siihen, mistä Jämiä oikeasti haluaa puhua – Palestiinaan.

“Tärkeää ei ole se, mitä Estellelle ja meille tapahtui Ship to Gaza -hankkeessa. Merkitystä on sillä, mitä Palestiinassa tapahtuu.”

Tuomitaan toiminta, ei ihmisiä

Jämiä on tyytyväinen siitä, että kun Israel valtasi piskuisen Estellen 20. lokakuuta, Palestiinaan kohdistui jälleen kansainvälistä huomiota. Pitkään jatkunut konflikti uuvuttaa myös ulkopuoliset, eikä aina vain epäonnistuville rauhanneuvotteluille riitä seuraajia saati kannustajia.

“Ihmiset unohtavat, että Gazassa vallitsee hirvittävä kärsimys”, toteaa Jämiä. Hän vertaa palestiinalaisten tilannetta Etelä-Afrikan apartheidiin.

“Sekin saatiin murrettua kansainvälisellä painostuksella. Mutta siellä asiat olivat kuitenkin paremmin. Oli rotusortoa, mutta ihmiset pääsivät pakenemaan. Gazasta ei pääse pois. Sinne ammutaan ohjuksilla, siellä ei ole ruokaa, ei polttoainetta, sairaalat eivät toimi kunnolla. Gazassa asuvat ovat sumpussa.”

Jämiän mukaan Suomessa vallitseva kansalaismielipide pitää Israelia veljeskansana, joka taistelee suurta vihollista vastaan. Palestiinalaiset nähdään vieraan kulttuurin kiihkoilijoina, eivätkä esimerkiksi Hamasin toistuvat raketti-iskut Israelin puolelle paranna kuvaa.

Jämiä muistuttaa, että -israelilaiset antoivat Hamasin kasvaa ja kehittyä toivoen siitä vastavoimaa PLO:lle ja Arafatin arvovallalle. Israel-Palestiina-kuvio ei ole muutenkaan selkeä ja yksiselitteinen. Tämä kaikki vieraannuttaa tavalliset ihmiset -kärsimyksestä, jota toiset tavalliset ihmiset, palestiinalaiset, mutta myös rajaseuduilla pelon vallassa elävät israelilaiset, kokevat.

Jämiä korostaa toistuvasti, ettei hän paheksu Israelia eikä sen ihmisiä.

“Paheksun Israelin nykyhallintoa. Maan vasemmistohallituksilla oli rauhantahtoa, ja vielä oikeistolainen Ariel Sharon, jota pidettiin melkoisena palestiinalaisten vihaajana, lähti mukaan rauhanprosessiin pakottamalla juutalaissiirtokunnat lähtemään Gazasta. Mutta Israelin nykyisellä oikeistosuuntauksella ei edes ole halua rauhaan.”

Palestiinalaisten elinolot heikkenevät yhä

Mika Jämiä ei säästele sanojaan Israelin hallintoa kuvatessaan, mutta ei niitä säästänyt Estellellä mukana purjehtinut entinen israelilaissotilaskaan.

“Hän kuvasi Israelia oikeistolaiseksi fasistianarkiaksi. Mutta Israel ei ole yhtenäinen valtio, siellä on paljon ihmisiä, jotka vastustavat Gazan saartoa ja väkivaltaa. Puolet on näin ajattelevia tavallisia ihmisiä, mutta he ovat hiljaisia. Sitten siellä on kaheli äärioikeisto, joka mekastaa hulluna, ja heillä on tällä hetkellä valta.”

Tätä kirjoitettaessa Palestiina on juuri hyväksytty YK:n tarkkailijajäseneksi, ja vastauksena siihen Israel ilmoitti asuttavansa 3 000 uutta siirtokuntalaista Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin. Lisäksi Israel rankaisee palestiinalaishallintoa pidättämällä kuukauden vero- ja tullimaksut, lähes 93 miljoonaa euroa, jotka se kokoaa palestiinalaisten puolesta. Toimet eivät totisesti ole signaali rauhantahdosta. Jopa Israelin uskollinen tukija Yhdysvallat on ne tuominnut, ja useat EU-maat ovat kutsuneet Israelin suurlähettiläät puhutteluun – jopa Suomi, joskin hieman jälkijunassa.

Tilanteesta huolestuneelle suomalaiselle – tai kenelle tahansa – Jämiä antaa yksinkertaisen neuvon.

“Pitää boikotoida israelilaisia tuotteita. Taloussaarto on yksi vaihtoehto.”

Mutta esimerkiksi Suomi on kymmenen viime vuoden aikana ostanut Israelista aseita joko suoraan tai kolmansien maiden kautta noin 150 miljoonalla eurolla.

“Boikotilla olisi todellista merkitystä vasta silloin, jos se ulottuisi myös aseisiin”, myöntää Jämiä. Samaan hengenvetoon hän siteeraa kahta raporttia. Maailman terveysjärjestön WHO:n keväällä 2012 julkaistussa raportissa listataan Gazan alueen epäkohtia ympäristön ja elämisen kannalta. YK:n tulevaisuusraportissa ennakoidaan, että vuonna 2016 palestiinalaisilta loppuu juomavesi ja vuonna 2020 alue on elinkelvoton länsimaisten standardien mukaan.

“Kyllähän siellä silloinkin voi asua, ihmiset elävät vaikka millaisissa olosuhteissa. Ja tuhotut rakennukset rakennetaan uudestaan, mutta miten jälleenrakentaa ihmisten päänupit?”

Jämiä heittää oivaltavan esimerkin konkretisoimaan Palestiinan tilannetta.

“Laitetaan Suomi puoliksi ja asutetaan ‘paremmalle’ puoliskolle muutama satatuhatta ihmistä vaikka Romaniasta. Jyväskylän yläpuolelle perustetaan eristetty alue, jota romanialaiset käyvät aina välillä pommittamassa. Sama on tapahtunut samassa suhteessa Palestiinassa.”

Salaiset määränpäät

On aika päästää talven ensimmäisen lumipyryn läpi Espoosta Helsinkiin haastatteluun fillaroinut Mika Jämiä muihin puuhiin. Mies jakaa aikaansa oman firman pyörittämisen ja kansalaisaktivismin välillä. Kahden lapsen isä pyörittää omaa firmaa ja myy palveluitaan. Hän tekee kylpyhuoneremontteja, katkoo pihapuita moottorisahalla, luo lumia katoilta, ajaa ja remontoi laivoja sekä sukeltaa.

Jämiä on kuitenkin yleensä aina valmis lähtemään mukaan, kun pyyntö Greenpeacesta tai Estelleltä tulee. Greenpeacen huolella suunnitellut tempaukset ovat niin salaisia, että lähtöpäätös on tehtävä määränpäätä tietämättä, vain matkan ajankohta kerrotaan.

Kauanko mies aikoo jatkaa kansalaisaktivismia?

“Mikäs tässä”, hän kohauttaa hartioitaan ja hymyilee. Hänen lapsiaan, 9-vuotiasta tytärtä ja 13-vuotiasta poikaa, eivät isän tekemiset kiinnosta, mutta valveutuneita kansalaisia sitäkin enemmän.

Anu Harju

Rauhantekijä Sirpa Kähkönen ja siviilien sota

Sirpa Kähkönen tunnetaan erityisesti historiallista romaaneistaan, jotka sijoittuvat talvi- ja jatkosodan aikaan. Kuopio-sarjassa kerrotaan sota-ajasta siviilien näkökulmasta. Kähkönen innostui aihepiiristä oman sukutaustansa kautta. Erityisesti hänen isoisänsä tarinat ja kohtalo avasivat uusia näkökulmia menneisyyteen.

Kustannustoimittajanakin työskennellyt Kähkönen on kirjallisuuden ammattilainen, joka on tehnyt pitkäjännitteistä taustatyötä romaaniensa eteen. “Aloin käydä Kansallisarkistossa 1990-luvun alussa, jolloin Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkistot avautuivat. Tutustuin isoisäni taustaan, josta oli suvussa puhuttu.

Oli mielenkiintoista tarkistaa viranomaislähteistä, että asiat pitivät paikkansa ja että viranomaiset puhuvat niistä vain eri kielellä. Suvussa puhuttiin hyvin tunteellisesti ja arkistossa tunteettomasti. Tästä minun tutkimusretkeni Suomen historiaan alkoi ja siitä lähtien olen lukenut paljon vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä ja tutkimuskirjallisuutta liittyen sekä 1930-lukuun että sota-aikaan. Lisäksi olen käynyt läpi spesiaaliarkistoja, samoin raportti- ja tietokirjallisuutta, joka on 1930–40-luvulla muovannut ihmisten mielenmaisemaa”, Sirpa Kähkönen aloittaa.

Kähkösen romaaneissa sota-aikaa kuvataan kuopiolaisen suvun ja perheen kautta. Moneen kertaan kirjoitetut taistelujen sankariteot on jätetty tyylikkäästi taustalle.

“On luontevaa valita siviilien näkökulma. En käytä sanaa kotirintama, koska se ei mielestäni ollut mikään rintama ja koko sana on ollut propagandistisessa käytössä. On edellytetty yhtenäisyyttä siviileiltä, joilla kuitenkin oli erilaisia mielipiteitä sodista. En myöskään ole käynyt armeijaa. Sotilaan kohtalon ja teknisten yksityiskohtien kuvaaminen olisi vaatinut tietyn rajan ylittämistä, mikä ei tuntunut mielekkäältä. Minusta tärkeää ja arvokasta oli kuvata siviilien kokemusta sodasta. Se on vasta vähitellen alkanut nousta esille. Sitä paitsi molemmat isoäitini olivat sota-aikana täysi-ikäisiä ja pienten lasten vanhempia. Heiltä sodasta ja sodasta selviämisestä kuulemani asiat olivat minulle keskeisiä, kun olin lapsi 1970-luvulla.”

Lapset ja naiset keskiössä

Nuorten ihmisten, etenkin naisten, särkyneet toiveet ja elämä sota-ajan arkitodellisuudessa on Kähkösen kirjojen keskeistä rakennusainetta. Tämä tuo kirjoihin inhimillisen ja koskettavan näkökulman.

“On olemassa urheusmyytti, jota on rakennettu, jotta sodasta ja sen jälkiseurauksista voitaisiin selvitä. Olen käsittänyt sen sodanaikaisia lehtiä lukemalla. Mikrohistoriassa pyritään tavoittamaan ajan mentaliteetti. Meillä mentaliteettia on muovannut hyvin voimakkaasti se, että nuorten miesten sukupolvi on poissa ja nuoret naiset ovat hoitamassa kaikkia tehtäviä. Heillä on paljon työtä mutta hyvin vähän mahdollisuuksia rakkauteen. Sota niittää nuoria miehiä ja nuoret naiset saavat tyytyä siihen. Suurella osalla oli rajalliset mahdollisuudet päästä naimisiin – sanon ‘päästä naimisiin’, koska se on tärkeää biologisen vietin toteuttamiseksi.”

Uusin romaani Hietakehto kuvaa sota-aikaa myös lasten silmin. Tähän eläytymisessä ovat auttaneet myös Kähkösen omat lapsuuden kokemukset. “Minulla on Kuopio-sarjassa lapsia, jotka kehittyvät tapahtumien edetessä. Kirjoissa on eri ikäisiä henkilöitä, joiden kautta kerron, miten sota vaikuttaa ihmisyhteisöön ja millä tavalla Suomi on muovautunut pitkän ja raskaan sodan jälkeen. Jos tutkitaan mitä tahansa lapsia sodan jaloissa, niin kuoleman ja menetysten siirtyminen esimerkiksi leikkeihin noudattaa aina samaa mekanismia. Peilaan myös omaa lapsuuttani, jossa olivat voimakkaasti läsnä Vietnamin ja Biafran sodat.

Lasten elämä sodan jaloissa oli kovaa. Heillä teetätettiin muun muassa aikuisten töitä.

“Nuoret pojat lähettiin uittotöihin, joten koulut on lopetettu keväällä tavallista varhemmin. Syksyllä koulu taas alkoi myöhemmin, sillä lasten on pitänyt olla mukana sadonkorjuussa. Työtä oli paljon, koska merkittävin osa työvoimasta oli sodassa. En suinkaan halua väittää, että kaikilla sota-ajan lapsilla on ollut hirvittävän onneton lapsuus. Se on ollut vain hyvin toisenlainen kuin rauhan aikana. Jos kummatkin vanhemmat ovat olleet hengissä, lapsuus on ollut jopa turvallinen.”

Vanhusten sota unohdettu tavoittamattomiin

Aivan oma lukunsa ovat sota-ajan vanhukset. Sukupolvi, joista monet vaikenivat ja joka vei kokemuksensa mukanaan hautaan. “Minusta oikeastaan surullisinta on vanhusten sota, jota emme pysty tavoittamaan enää millään keinolla. Olen paljon miettinyt, miltä on tuntunut, kun vanhuksia on evakuoitu vaikkapa Karjalasta. Ehkä kaikkein raskainta kotoa lähtö on vanhalle ihmiselle, jolla ei enää ole mahdollisuutta rakentaa elämäänsä alusta. Kotoa lähtö, juurettomuus, turvattomuus tai paleleminen pommisuojissa – nehän on olleet ehkä evakkomatkojen lisäksi vanhuksille kaikkein raskaimpia kokemuksia.”

Hietakehdossa ikääntyvät ja lapsettomat naiset nousevat merkittävään rooliin. He toimivat turvallisina auttajina ja yhteisön voimavarana. Myös perheiden perinteiset valta-asetelmat muuttuivat sodan jaloissa.

“Eräs ajatukseni on kuvata sarjassa ei-ydinperheitä, epätyypillisiä ja samalla laajennettuja perheitä, ystävyys- ja muihin siteisiin perustuvia. Kerron siten vertauskuvallisesti myös nykyajasta, kun perheeseen usein kuuluvat myös ystävät. Kirjoissani myös naapurit muodostavat huolehtimisverkostoja. Yksi sodan keskeinen seuraushan on perhe- ja sukuverkon murtuminen, kun ihmiset joutuvat muuttamaan vieraille paikoille ja miehet viedään pois. Ajatus miehestä perheen päänä ei enää toimi, naisten täytyy tehdä päätökset keskenään. On kenties ollut vanhoja patriarkkoja ja nuoria poikia, mutta miesten poissaolo on muuttanut päätöksenteko- ja perherakennetta.”

Uusi kuva sodasta

Koko tapa millä sotaa ja sota-ajan todellisuutta kuvataan on muuttunut. Käsityksemme sodista on erilainen kuin vaikkapa 1970-luvulla. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä helpompaa on tuoda esiin uusia näkökulmia, joista osa on aikaisemmin olleet jopa tabuja.

“Muun muassa Ville Kivimäki on tuonut uutta sotahistoriaa Suomeen. Iso-Britanniassa ja Saksassa on kirjoitettu 1990-luvulta alkaen siten, että pääpaino onkin siviilien, naisten, haavoittuneiden miesten kokemuksissa. On pyritty hakemaan uusia näkökulmia ja kysymään, miltä sota tuntuu.

Uusi sotahistoria kääntää zoomin ihmiseen, mikä on erittäin tärkeää. Nähdään, miten pitkiä sodan vaikutusketjut on sukupolvesta toiseen, miten vammautumisten ja kuolemien vaikutukset kertautuvat pitkissä ketjuissa. Tämä on minusta tärkeintä uudessa sotahistoriassa. Kaunokirjallisuus seuraa samaa trendiä. Perinteisien taistelukuvauksien lisäksi on siirrytty kuvaamaan menetysten ihmisyhteisössä aiheuttamia vammoja ja sodan tuntua.”

Perinteisesti Suomen jatko- ja talvisotaa on kuvattu isänmaan pelastavina sankaritekoina. Torjuntavoitto-retoriikka ei ylpeile valloitussodalla taikka aseveljeydellä natsi-Saksan kanssa.

“Vaatii työtä, että pystytään hahmottamaan, voitettiinko kumpaakaan sotaa, mitä niissä tapahtui ja ketkä olivat sotakumppaneita. Neuvostoliiton hajoaminen ja uhkakuvan katoaminen on tuottanut kerrannaisvaikutuksia, on pyritty hahmottamaan taistelun merkitystä, koko kertomusta uudestaan. 1990–2000-luvulla tähän on mahtunut jo monenlaisia ääniä ja voimakkaita esiintuloja.”

Koulujen historianopetus luo nahkaansa

Uusille sukupolville opetetaan entistä moniäänisempi ja totuudenmukaisempi kuva sodasta. “Tietysti sodat ovat aina intensiivinen ja kertomuksia synnyttävä aika verrattuna tavalliseen arkeen. Asia riippuu mielestäni paitsi opettajasta myös oppimateriaalista. Tyttärellämme on historiankirja, jonka tekijänä on muun muassa professori Maria Lähteenmäki, ja hänen pyrkimyksensä näyttää historiaa tavallisten ihmisten ja myös naisten kautta ilmenee todella hienosti kirjassa. Varmasti sodistakin voidaan kertoa monella tavalla. Kun sodat ovat väistämätöntä historian aineistoa, olisi tärkeää, että niistä puhuttaisiin yksilöitten kannalta, tuotaisiin nuorille esille, mitä tarkoittaa, jos joudutaan sotaan.”

Kähkösen romaaneissa on läsnä myös sota-ajan poliittinen oppositio. Kommunistien ja äärivasemmiston kuvaus kumpuaa Kähkösen oman isoisän elämästä. “Romaanisarjan taustateoksessa Vihan ja rakkauden liekit kuvaan isoisäni kohtaloa. Arkistoaineisto synnytti tarpeen kirjoittaa historiasta kaunokirjallisuutta. Isoisäni kautta olen päässyt melko pitkälle oppositioihmisen ja totaalisen poliittisen erimielisyyden seurauksien tutkimisessa. Hän oli niin ehdoton aatteessaan, että oli valmis kärsimään pitkät vankeustuomiot ja sen, mitä niistä seurasi perheelle ja suvulle. Talvisota oli šokki suurimmalle osalle työläisiä, Neuvostoliiton hyökkäys oli niin kiistaton ja väkevä osoitus, että naapurivaltio on hieman erilainen kuin miksi työläiset olivat sen kuvitelleet. Hekin katsoivat, että Suomea täytyy puolustaa. Olen tässä romaanisarjassa tutkinut sitäkin, mikä on työläisten isänmaa. Oma isänmaallisuuden tuntonsa oli myös työläisillä, jotka leimattiin maanpettureiksi.”

Paljon puhuttu talvisodan henki murtui jo jatkosodassa puolustamisen muuttuessa hyökkäämiseksi.

“Suomi vietiin jatkosotaan Saksan rinnalla. Eteneminen vanhan rajan yli jakoi voimakkaasti kesän 1941 hyökkäysvaiheen alkupuolelta asti tätä kansaa. Se oli aivan selvästi yksi sisäisen rapistumisen aiheuttaja. Puhe kotirintamasta tai yksimielisyydestä tai edes halusta toimia yhtenäisesti on propagandaa. On vaikea nähdä yksimielisyyttä, kun arkistoista näkee että jatkosodan alusta lähtien ihmiset kysyivät, miksi hyökkäyssotaan ryhdyttiin. Jatkosota on Suomelle vaikea asia, josta ei vieläkään ole helppoa keskustella.”

Maamme koulussa opiskellaan nykyään myös rauhankasvatusta. Sirpa Kähkösen romaanit antavat lukijoilleen avaimia samankaltaiseen ajatteluun.

“Olen ehdoton pasifisti ja väkivallattomuuden kannattaja, kaikki mitä olen kokenut ja maailmasta oppinut, vahvistaa näkemystäni. Olen myös väkivaltaisten vallankumousten ehdoton vastustaja, minusta mikään tarkoitus ei pyhitä keinoja. Väkivallan tekeminen ei ole hyväksyttävää missään tarkoituksessa. Sen takia demokratia on ainut mahdollisuus. On pyrittävä käsittämään, miten suunnaton sodan tuhovaikutus on pitkällä sukupolvien ketjussa. Oma isäni ei ole tavannut isäänsä ja suree sitä vielä vanhana miehenäkin. Toinen isoäitini joutui jättämään kotinsa Karjalassa, toinen koki pommitukset siviilinä. Toivon, että ihmiset kaunokirjallisuuden kautta käsittäisivät, että mieluummin koetettaisiin neuvotella asioista kuin otettaisiin minkäänlaisia astaloita esille.

Kuopio-sarjassa ovat ilmestyneet Otavan kustantamat Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002), Jään ja tulen kevät (2004), Lakanasiivet (2007), Neidonkehä (2009) sekä tuore Hietakehto (2012).

Haastattelu: Kirsti Era