Avainsana-arkisto: rauhantapahtumat

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Keskustellaan turposta

Ay-väen rauhanpäivien paneelissa puntaroitiin Suomen turvallisuuspolitiikan muutoksia.

Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro totesi avauspuheenvuorossaan, että turvallisuuspolitiikkamme muuttuu yksittäisillä päätöksillä, mutta kokonaiskuva jää hämäräksi. Rauhanliike tavoittelee laajaa kansalaiskeskustelua ja poliitikoiden aktivoitumista kysymyksessä. Samoilla linjoilla oli panelisteista edellisen hallituksen poliittinen valtiosihteeri Risto Volanen. Eversti evp. Ossi Kettunen puolestaan piti tuoreen turvallisuuspoliittisen selonteon heikkoutena, ettei siinä ollut kunnolla avattu lähialueemme sotilaspoliittista tilannetta.

Suomi ei ole koskaan ollut impivaarassa. Ympäristön kehitys on aina vaikuttanut radikaalisti Suomen asioihin“, aloitti Risto Volanen. “Perinteisesti Suomen turvallisuus on liittynyt idän ja lännen väliseen suhteeseen. Oma sukupolveni syntyi maailmaan, jossa sotilaallisesta näkökulmasta katsottuna oli olemassa selkeästi itä, länsi ja etelä, ja Suomi harjoitti puolustuspolitiikkaa. Tänään olemme ‘turvallisuukolmiossa’, jonka muodostavat Eurooppa–USA, Eurooppa–Venäjä ja Venäjä–USA. Olipa Venäjä sitten heikko tai vahva, se on aina meille suuri.

Maailmanlaajuisen turvallisuuspolitiikan painopiste on siirtymässä Tyynellemerelle, ja USA:n ja Kiinan keskinäisten välien merkitys kasvaa. Globalisaatio vaikuttaa myös turvallisuuspolitiikkaan, koska asiat verkottuvat ja kytkeytyvät maailmanlaajuisesti toisiinsa. Olemme siis yhä enemmän riippuvaisia toisistamme, mikä ei ole välttämättä huono asia: naapuria ei voi vahingoittaa vahingoittamatta itseään.

Nato-ote kiristyy

Suomi ei ole turvallisuuspolitiikassaan ja sotilaallisessa yhteistyössään koskaan haalinut enemmän vastuuta kuin mitä on pystynyt hoitamaan“, Risto Volanen totesi. “Tätä linjaa ei ole syytä muuttaa.

Volasen näkemys nousi erityisen vahvasti esiin puhuttaessa kuumasta turpoperunasta, Islannin ilmavalvonnasta. Rauhanpuolustajat otti asiaan kantaa jo kesäkuussa 2012. Kannanotossa todettiin, että Islannin ilmavalvontaan osallistumalla Suomi sitoutuisi Naton sotilasstrategian toteuttamiseen Pohjois-Atlantilla ja joutuisimme vastuuseen 2200 kilometrin päässä sijaitsevan Nato-maan ilmapuolustuksesta.

Kylmän sodan jälkeinen linja on ollut, että kannamme osaltamme vastuun pohjoismaisesta turvallisuudesta, mutta Baltiasta samoin kuin Islannista vastaa Nato“, kiteytti Volanen. “Meillä riittää töitä oman maamme turvallisuudessa. Pohjoismainen yhteistyö on kannatettavaa, mutta Islantiin meneminen on viesti suunnasta, jonne olemme menossa. Minä en sitä suuntaa kannata. Islannin auttaminen tarkoittaa muun muassa sitä, että valvonnnan ajaksi integroidumme Naton ilmapuolustusjärjestelmään. Oma poliittinen kannanottoni on, että päättäjämme eivät tiedä, mistä he päättävät: ilmavalvonta on reaalista, ympärivuorokautista ilmarajojen puolustustoimintaan osallistumista.

Volanen paljasti myös, että Suomen puolustusvoimien yhteensopivuus Naton ja USA:n asejärjestelmien kanssa on paljon suurempi kuin yleensä tiedetään. Tämä aiheuttaa riippuvuutta USA:sta, kun esimerkiksi Hornetien järjestelmien päivitys on kiinni aseiden toimittajista.

Kun puolustusvoimien Nato-yhteensopivuutta on kehitetty, on oletettu, että meillä on rooli myös pohjoismaiden ja Baltian turvallisuuden valvonnassa. Riskinä on, että kun olemme teknologisesti sitoutuneet Naton ja USA:n järjestelmiin, ajaudumme yhä uusiin hankkeisiin esimerkiksi juuri Islannin suuntaan.

Suursotaa ei estetä risteilyohjuksilla

Ossi Kettunen piti hallituksen selonteon toisena heikkoutena, ettei se sido puolustushallintoa eikä valtiota. “Sitovuuteen tarvitaan riittävä parlamentaarinen edustus, nyt selonteossa on mukana liikaa liike-elämää.”

Kettusen mielestä pohjoismaista sotilasyhteistyötä “hypetetään”. Hän kääntäisi suunnan huoltovarmuuteen ja energian sekä ruoan saatavuuden varmistamiseen.

Geopoliittinen asemamme tarkoittaa että, iso linjamme, on Itämeri, eli Tanska, Saksa, Puola, Ruotsi, Venäjä ja Baltian maat. Venäjä on pidettävä mukana pohjoismaisessa yhteistyössä. Lisäksi on huolehdittava, että Jäämeri ei militarisoidu.

Keskustelussa sivuttiin Suomen risteilyohjushankintoja, joita Kettunen perusteli muun muassa Venäjän Iskander-ohjusten uhkalla. Matinpuro totesi, että sillä hetkellä, kun Iskanderit ovat taivaalla, olemme sellaisen suursodan kynnyksellä, ettei meidän aseillamme mitään torjuta.

Viisainta on välttää suursota. Mutta missä ovat aloitteet, joilla torjutaan esimerkiksi arktisen alueen sodan uhkaa? Pitää hakea yhteistä säveltä, jolla jännityksiä puretaan“, kannusti Matinpuro.

Samoilla linjoilla oli Volanen, jonka mukaan nyt tarvitaan uutta Etykin tapaista suurkokousta. Hän kiteytti Suomen vahvuuden. “Viisautemme on se, että osaamme olla päättäväisiä ja yhteistyökykyisiä yhtaikaa.

Anu Harju

Ruma sota ja likaiset aseet

Kymmenes Varparannan rauhanakatemia järjestettiin 27.–29.7. Joensuussa.

Rauhanakatemian ensimmäiseen teemaan “Irakin ja Afganistanin ruma sota, likaiset aseet ja ympäristövaikutukset” liittyvän olennaisen kysymyksen esitti Erasmus Rotterdamilainen teoksessaan Rauhan valitus vuonna 1517: “Miksi ihmiset käyttävät niin paljon älystään itsensä vahingoittamiseen ennemmin kuin panisivat kaiken viisautensa onnensa säilyttämiseen?” Valistusfilosofi Immanuel Kant taas esitti – kuin kommenttina nykyiseenkin asevarusteluun ja sen vaikutuksiin – teoksessaan Zum ewigen Frieden (1795) seuraavaa: “Täytyy tunnustaa, että suurimmat kärsimykset, jotka rasittavat sivistyneitä kansoja, koituvat sodasta, mutta eivät niinkään parhaillaan käytävästä tai jo kestetystä sodasta kuin yhäti jatkuvasta, vieläpä lakkaamatta yltyneestä varustelusta edessä olevan varalta. Tähän tuhlataan valtion kaikki voimat, sen kulttuurin kaikki hedelmät, jotka voitaisiin käyttää vielä korkeamman kulttuurin hyväksi.”

Ympäristön kemikalisoitumisen riskit

Dosentti Keith Baverstockin englanninkielisen esityksen aihe suomeksi oli “Uraaniaseiden vaikutukset siviilien terveyteen saastuneilla alueilla”. Baverstock on kansanterveystieteilijä ja tutkinut erityisesti ionisoivaa säteilyä. Hänen esityksensä jatkoi ja syvensi Tervahatun edellispäivän aihetta keskittymällä erityisesti köyhdytetyn uraanin vaikutuksiin ihmisen perimässä. Köyhdytetty uraani on geenejä vahingoittava aine, joka jää luontoon käytännössä pysyvästi. Ihmisen elimistöön se päätyy pölyn mukana hengityksessä, ja sen levittämä uraanioksidi leviää vesiliukoisena elimistöön verenkierron mukana. Kun sukusolut vaurioituvat, vahinko jatkuu seuraavissa polvissa, loputtomasti.

Tutkimisen kannalta ongelmana on ollut, että yhdysvaltalaiset eivät kerro, missä ovat käyttäneet tai käyttävät köyhdytettyä uraania, ja että tieteellistä väärentämistäkin esiintyy. Kuitenkin WHO:n vuoden 2001 kriittisen kannan jälkeen on julkaistu runsaasti tutkimusta, joka kertoo köyhdytetyn uraanin vaikutuksesta ihmiseen.

Baverstock siteerasi amerikkalaisen tutkijan Michael Lynchin varoitusta ympäristön kemikalisoitumisen luomasta riskistä: “Ellei saada vähennettyä tuhoisien mutaatioiden leviämistä sukusoluissa, teollisten yhteiskuntien asukkaiden yleisimmät fenotyypit muuttuvat 200–300 vuodessa varsin selvästi, ja heidän rakenteellinen, toiminnallinen ja neurobiologinen suorituskykynsä vähenee.” Tämä uhkaa ihmiskuntaa jo kemikaalien vuoksi, ja köyhdytetyn uraanin käyttö moninkertaistaa vaaran.

Baverstock totesi keskustelussa, että köyhdytetyn uraanin pommikäyttö merkitsee käytännössä sitä, että asevalmistajat dumppaavat atomivoimaloiden jätteet pommitettuihin maihin – Balkanille, Irakiin ja mahdollisesti myös Afganistaniin. EU-komission asettama asiantuntijaelin SCHER vähätteli köyhdytetyn uraanin vaaroja valittuaan haluttuja tuloksia antavat tutkimusmenetelmät. Baverstockin kritiikki EU-komission asiantuntijaelimen SCHER:in köyhdytetyn uraanin vaaroja vähättelevästä raportista on osoitteessa: www.europarl.europa.eu/document/activities/cont/201110/20111021ATT30060/20111021ATT30060EN.pdf

Sota on riski luonnolle

Dosentti Heikki Tervahattu aloitti esityksensä Irakin ja Afganistanin rumasta sodasta viittaamalla terrorismi-puheeseen ja kysymällä, kuka itse asiassa terrorisoi ja ketä. Kun asiaa tarkastellaan ilmastonmuutoksen kannalta, vastaus on selvä: terroristeja ovat rikkaat ja sotivat maat. Ilmastonmuutoksen torjunnan kolme pääteesiä ovat: (1) lopettakaa sodat; (2) lopettakaa sotavarustelu ja (3) lopettakaa hillitön kulutus. Irakin sodan CO2-päästöt olivat suuremmat kuin Suomen fossiilisten polttoaineiden kolmen vuoden CO2-päästöt. Tervahattu pelkisti ajatuksensa seuraavasti: Pentagon on ollut maailman suurin saastuttaja.

Vuonna 2003 Pentagon omisti tuhat sotilastukikohtaa maailmalla. Jo pelkästään asevarustelu ja aseellinen toiminta kuluttavat mittaamattomasti maapallon niukkoja raaka-aine- ja energiavaroja sekä saastuttavat ympäristöä. Nykyinen moderni aseteknologia käyttää suunnattomat määrät polttoainetta ja tuottaa siten isot hiilidioksidipäästöt sekä vahingoittaa ympäröivää luontoa. Tässä Tervahatun mainitsemia esimerkkejä:

• USS Independence, Yhdysvaltain laivaston Forrestal-luokan lentotukialus, kuluttaa liikkuessaan päivässä 378 500 litraa polttoainetta.
• B-52, pitkänmatkan raskas pommikone, kuluttaa 12 619 litraa polttoainetta tunnissa.

Ympäristöä tuhotaan ja siviiliväestön terveyttä vahingoitetaan entistä enemmän modernin aseteknologian likaisilla aseilla. Amerikkalaisten käyttämä GBU-28 Bunker Buster, joka on maanalaisten kohteiden tuhoamiseen suunniteltu laserohjattu pommi, sisältää ihmisen terveydelle vaarallista köyhdytettyä uraania. Yhdessä risteilyohjuksessa sitä on 363 kiloa. Yksistään Irakin sodan alussa Yhdysvallat laukaisi 800 ohjusta. Tämän lisäksi Yhdysvallat on käyttänyt Irakin sodassa muun muassa valkoista fosforia useamman kerran Fallujahissa. Nykyisin alueella syntyneistä lapsista joka viides kärsii epämuodostumista. Ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin mukaan Israel on käyttänyt valkoista fosforia (muun muassa Gazan kaistalla 2008/2009 ja Libanonissa). Tämän lisäksi Yhdysvallat ja Israel ovat käyttäneet sotatoimissaan rypälepommeja. Tyypillisesti 5 prosenttia rypälepommin tytärammuksista jää räjähtämättä, ja maastoon jäävät pienikokoiset tytärammukset tappavat ja vammauttavat myöhemmin siviilejä. Kesällä 2006 Israelin arvioidaan sirotelleen 34 päivää kestäneen Libanonin sodan aikana arviolta 1 200 000–1 600 000 tytärpommia ja -kranaattia.

Ihmiskunta käyttää asevarusteluun ja sotaan edelleenkin moninkertaisesti enemmän rahaa ja voimavaroja kuin ilmastonmuutoksen vastaiseen toimintaan ja uusien energialähteiden kehittämiseen. Yhdysvallat käytti Irakin sotaan vuonna 2006 enemmän rahaa kuin maailmalla käytettiin kaikkiin investointeihin vaihtoehtoisten energialähteiden kehittämiseksi.

Sotatraumoihin ei uskottu

FM Ville Kivimäki alusti aiheesta “Suomalaisten sotilaiden sotatraumat”. Kaikkiaan noin 18 000 suomalaista sotilasta hakeutui talvi- ja jatkosodan aikana psykiatriseen hoitoon. Luku on vain jäävuoren huippu sodassa henkisesti vammautuneista. Useimmat psykiatriseen hoitoon joutuneista olivat etulinjan kiväärimiehiä, kuten enemmistö kaatuneistakin.

Loppuunpalaneet miehet oirehtivat monin tavoin välirauhan aikana. Jatkosodan aikana merkittävä “piikki” oli alkuvaihe 1941, kun talvisodan sankareita kutsuttiin uudestaan rintamalle ja monet alkoivat oirehtia voimakkaasti, mikä yllätti armeijan johdon.

Psykiatrian asiantuntijat eivät useinkaan pitäneet sotatapahtumia ja niiden traumatisoivia vaikutuksia syynä psyykkiseen sairastumiseen. Syitä haettiin sotilaiden alhaisesta älykkyydestä, kehitysvammaisuudesta, vaikeasta lapsuudesta tai matalasta sosiaalisesta taustasta. Kivimäen mukaan iällä oli olennainen merkitys sairastumisessa. Mitä vanhempi sotilas oli, sitä alttiimpi hän oli joutumaan psykiatriseen hoitoon. Sodan jälkeen psyykkiset oireet ilmenivät perheväkivaltana, painajaisina, alkoholismina ja huumeriippuvuutena.

Kasvattaako fysiikanopetus ydinvoimamyönteisyyttä?

Professori (emeritus) Reijo E. Heinosen aiheena oli “Rauhankasvatus monikulttuurisessa koulussa”. Rauhankasvatus koulussa vaatii opettajalta paljon, sillä oppikirjat eivät anna materiaalia ajankohtaisista asioista, jotka motivoisivat oppilaita pohtimaan. Käsittelyssä tärkeää olisi löytää konfliktin syntyyn vaikuttavia tekijöitä ja ratkaisuvaihtoehtoja.

Tarvitaan globaalia etiikkaa; kansainvälinen inhimillinen solidaarisuus puuttuu maailmasta. Omien poikiensa koulunkäyntiä seuranneena Heinonen esitti poleemisen kysymyksen: mikä rooli koulujen fysiikanopetuksella on ollut ydinvoimamyönteisyyden kasvamiseen? Taloudellisten päätösten yhteiskunnallisia vaikutuksia tulisi tarkastella koulussa syvemmin ja laajemmin – esimerkiksi historian, filosofian ja uskonnon tunneilla. Kyse on eettisen tietoisuuden kasvamisesta. Vastavuoroisuuden periaate on löydettävissä kaikista uskonnoista ja kulttuureista. Yrjö Kallinen puolestaan totesi, että “sodat syntyvät, koska me nukumme” – koska emme tajua yhteenkuuluvuuttamme.

Mielen puolustusmekanismit suojaavat

Psykologi Kirsti Palosen teemana oli “Palestiinan miehityksen, sotien ja pakolaiselämän vaikutukset siviilien elämään”. Palonen korosti, että “ruman sodan” yksi keskeinen tehtävä on ihmisten minuuden hävittäminen ja tuhoaminen. Vuoden 2006 Libanonin sodan vaikutukset lapsiin näkyivät kouriintuntuvasti: he eivät kyenneet enää leikkimään sodan tuhojen keskellä.

Oppimispsykologien mukaan pieni lapsi oppii asioita juuri leikkimällä. Naisiin kohdistuva vaikea tabu olivat raiskaukset. Palestiinalaisille yleensä tuttua on ylisukupolvinen trauma, jonka painolastiin kuuluu aiempien sukupolvien kokemusten välittyminen lapsille. Se saattaa tuottaa lapsille “reikäisen minuuden”. Sabran ja Shatilan verilöyly oli joukkomurha, joka tapahtui 16.–18. syyskuuta 1982 Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä Länsi-Beirutissa. 16. joulukuuta 1982 YK:n yleiskokous tuomitsi verilöylyn ja julisti sen kansanmurhaksi. Tämä tapahtuma on taustana pakolaisleirien asukkaiden kollektiiviselle traumalle; jokaisella on sukulais- ja perhepiirissä menetyksiä.

Traumasta puhutaan yksinkertaisena (simple trauma) tai kompleksisena (complex trauma); jälkimmäinen syntyy muun muassa sotatilanteessa ja pakolaisuudessa: ei ole olemassa yhtä tapahtumaa, joka aiheuttaa trauman, vaan kokonaistilanne. Psykologit ovat traumaa käsitellessään kiinnostuneita suojaamiskeinoista. Useimmiten suojaavat tekijät liittyvät yhteisöön. Huumori, musiikki, tanssi, työnteko voivat auttaa selviytymään. Mielen ja toiminnan tasolla suojaavana tekijänä on defensiivinen selviytymisstrategia. Monet asiat, jotka selitetään oireiksi, ovat yrityksiä selvitä ylivoimaisesta tilanteesta. Traumapsykologiassa on alettu entistä enemmän kiinnittää huomiota fyysisiin tuntemuksiin.

Traumaan voidaan reagoida lähinnä kolmella tavalla. (1) Se voidaan kokea uudelleen. Traumamuistumat voivat purkautua kaikkien aistien kautta. (2) Trauman välttäminen. Kollektiivinen trauma on eräässä mielessä “näkymätön teltta”, joka suojelee: kaikki ovat kokeneet saman. Traumasta ja siihen liittyvistä tapahtumista sekä asioista vaietaan. Niitä saatetaan kuitenkin käsitellä rituaalien muodossa, kontrolloidusti. (3) Varuillaan olo saattaa muodostua vallitsevaksi olotilaksi, vaikkei itse sitä huomaakaan. Normaali elämäntilanne saattaa silloin tuntua jopa pelottavalta.

Kirsti Era, Jouko Jokisalo & Raisa Simola

Kirjallisuutta, eukalyptusta ja Natoa

VII Varparannan rauhanakatemia järjestettiin 31.7.–2.8. “Etelä-Varparannassa” eli Joensuussa, jossa työttömien talo Majakka tarjosi toimivat ja edulliset tilat kaikkiaan yli 50 osanottajalle. Illalla 31.7. teemana oli poliittisen ja taloudellisen väkivallan käsittely kaunokirjallisuudessa. Raisa Simola esitteli suomeksi ilmestynyttä orjuutta käsittelevää kirjellisuutta, muun muassa Douglasin Amerikkalaisen orjan omaelämäkertaa sekä Styronin Nat Turnerin kapinaa. Toisena teemana hänellä oli lapsisotilaiden (“modernien orjien”) polttavaa ongelmaa käsittelevä kirjallisuus (Beach: Leikin loppu; Ei Allahin tartte; Iweala: Ei kenenkään lapset).

Lapsisotilaiden selviytymisstrategiassa tärkeäksi nousee lapsisotilaan aiempi äitisuhde (“Äidin muisto tuo vahvuutta”). Lapsisotilaan arkeen kuuluu väkivalta, huumeet (asemehu – “gun juice”), seksuaalinen hyväksikäyttö. Myös kaksoistietoisuuden ongelma nousi esille. Alistetulla (niin orjalla kuin lapsisotilaalla) on “kaksoistietoisuus”: tietoisuus alistajan toivomuksista ja oma tietoisuus. Fiktio mahdollistaa ongelmien käsittelyn kokonaisvaltaisesti.

Pentti Stranius pohdiskeli mm. Orwellin 1984-teoksen ajankohtaisuutta. Kirja kuvaa kaksoisajattelun kehitystä, isoveljen valvovaa silmää, joka on ihmisen sisälläkin (muodikkaat mielipiteet) sekä “uuskieltä”, jonka mukaan sota on rauhaa. Myös seminaarin osanottajat jakoivat tärkeitä lukukokemuksiaan, esiin tuli muun muassa Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta, joka on Arndt Pekurisen elämäkertaakin tärkeämpi.

Lauantain ensimmäinen puhuja oli professori Ari Lehtinen Joensuun yliopistosta. Aluksi hän pohti luonnonvarapolitiikka-termiä omien tutkimustensa ja Suomen kehityksen näkökulmasta. Ensinnäkin tulisi tuntea koko luonnonvaroihin liittyvä ketju alkutuotannosta loppusijoitukseen. Toiseksi se sisältää kysymyksen, mitä me kulutamme, ja kolmanneksi luonnonvarapoliittisen osaamisen.

Sen jälkeen hän siirtyi pohtimaan luonnonvarapolitiikkaa uusliberalismin aikakaudella. Suomessa havaitaan kolme tendenssiä: 1) luonnonvarojen sijaintipaikkojen, yhteismaiden yksityistäminen; 2) ympäristöhallinnon yksityistämistendessi (tämän suhteen Lehtisen mielestä tulokset eivät ole pelkästään negatiivisia: byrokratia on keventynyt); 3.) luonnon tuotteistaminen (hintalappu luonnolle). Hänen mielestään Suomi on menettämässä mahdollisuuden vihreään rakennemuutokseen.

Lopuksi Lehtinen käsitteli suomalaisen paperiteollisuuden kehitystä. 2000-luvulla niiden johtoon on valittu uusliberaalit saneeraajat ja ne siirtävät tuotantoa Latinalaiseen Amerikkaan. Pampaa ja entisiä sademetsiä muutetaan monokulttuuriksi, eukalyptuspelloiksi. Eukalyptus on tulokaskasvi ja kuluttaa paljon vettä. Paikallinen väestö vastustaa tehtaita laajasti. Keskustelussa esiin nousi kysymys uhkaavasta “peak oil” -pisteestä ja sen vaikutuksesta öljyn hintaan. On spekuloitu jopa 400 dollarin tynnyrihinnasta. On hyvin kyseenalaista kuvitella suomalaisen paperiteollisuuden hyötyvän tuotannon siirtämisestä kaukomaihin. Suomalaisen metsäalan toimintatapa -ja tyyli on pitkälti “puhdasta kolonialismia”, eikä firmoilla ole kykyä hallita synnyttämiään ongelmia.

Reko Ravela käsitteli Afganistanin sotaa. Ensimmäiseksi hän totesi, ettei kysymys ole enää rauhanturvaamisesta (“operaatio perustuu konfliktin pääosapuolten aselepoon tai sopimukselliseen tilaan, jota joukot valvovat”). Sodan hinta on huima. Afganistanin BKT on vain 11,2 miljardia dollaria. Yhdysvallat on käyttänyt Afganistanin sotaan 223 miljardia dollaria, Britannia 20 miljardia ja Kanada kuusi miljardia dollaria. Voi kuvitella, mikä olisi Afganistanin tilanne, jos nuo summat olisi käytetty maan infrastuktuurin ja tuotannon parantamiseen.

Maan tulolähteet ovat avustukset, huumekauppa (noin 7 700 tonnin huumetuotanto, josta suurin hyöty menee ulkomaille) ja suurimpana ulkomailla olevien kansalaisten rahalähetykset. Elinolot ovat surkeat: ihmisistä 63 prosentilla ei ole varaa ruokaan, 12 prosenttia on YK:n elintarvikeavun piirissä, 93 prosenttia ansaitsee alle 300 dollaria kuukaudessa. Vaalit lienevät näytöksenomaiset, äänestäjälistoilla arvioidaan olevan jopa 3–5 miljoonaa “haamua”, jotka takaavat oikean vaalituloksen.

Seminaarin osanottajat päättivät vaatia Suomen hallitusta vetämään Suomen joukot ja toimimaan muiden vieraiden joukkojen vetämiseksi Afganistanin sodasta.

Lauantain viimeisen luennon piti dosentti Arto Nokkola aiheesta: “Suomi ja Nato – sodan, talouden ja politiikan näkökulmat”. Luennon teksti on luettavissa Joensuun Rauhanryhmän kotisivulta, www.joensuunrauhanryhma.org/alustuksia/suomi-nato-Nokkala. Hänen olennainen johtopäätöksensä oli, että Suomen puolustukselle Nato-jäsenyys ei ole tarpeen ja jäsenyysratkaisu on poliittinen. Kansalaisten passiivisuus vaikuttaa olennaisesti päätöksen sisältöön. Seminaarilaiset ottivat mukaansa Rauhanpuolustajissa tehtyjä Nato-vastaisia tarroja ja sopivat tämän toiminnan aktivoimisesta eri paikkakunnilla.

Sunnuntaina keskusteltiin rasismista, ja mukana oli Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistys JoMoni. Läsnä oli 20 maahanmuuttajaa pakolaiskeskuksesta. Keskustelun aluksi Erkki Kanerva analysoi 1990-luvun skini-ilmiön yhteiskunnallisia taustoja ja kritisoi poliisin tuolloista toimintaa. Julian Lin kertoi kokemuksistaan Joensuun kaduilta 1990-luvulla ja Alain Minguet JoMonin toiminnasta ja nykyisestä rasismitilanteesta. Hän kannusti ilmoittamaan rasismirikokset poliisille, sillä poliisin asenne on muuttunut.

Kaikkiaan teemasta käytiin laaja keskustelu, joka käännettiin englanniksi ja somaliksi. Rauhanakatemian osallistujat olivat innokkaita keskustelemaan, joten paikalla olleet maahanmuuttajat eivät ehtineet saada suunvuoroa. Ylipäätään rasisminvastaista toimintaa pidettiin väkivallan vastustamisen ja rauhan puolustamisen olennaisena osana.

1) Suomen hallitukselle

Asia: Afganistan-operaatio

Joensuussa 31.7.–2.8.2009 järjestetyn valtakunnallisen VII Rauhanakatemian osanottajat (noin 50 henkilöä) vaativat Suomen hallitusta kutsumaan suomalaisjoukot kotiin Afganistanin sodasta ja toimimaan kansainvälisesti aselevon aikaansaamiseksi maassa ja kaikkien vieraiden joukkojen poistamiseksi sieltä. On nähty, että Afganistanin ongelmat eivät ratkea sotimalla.

2) Rauhanpuolustajien johtokunnalle

Joensuussa 31.7.–2.8.2009 järjestetyn valtakunnallisen VII Rauhanakatemian osanottajat (noin 50 henkilöä) toivovat, että Rauhanpuolustajat kokoaa mahdollisimman arvovaltaisen kampanjan toimimaan julkisesti Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden puolesta ja Nato-jäsenyyttä vastaan. Ehdotamme tunnusta Ei Natolle – rauha on ainoa vaihtoehto.

Silta tulevaisuuteen

Maailmankulkue rauhan ja väkivallattomuuden puolesta on historian ensimmäinen koko maailman läpi matkaava rauhankulkue, matka, joka huipentuu 2.10.2009–2.1.2010 tapahtuvaan kansainväliseen liikkellepanoon. Maailmankulkueen tarkoituksena on vaatia sotien lopettamista, ydinaseiden purkamista ja loppua kaikille väkivallan muodoille, niin ruumilliselle kuin myös taloudelliselle, rotuväkivallalle, uskonnolliselle, seksuaaliselle ja psykologiselle väkivallalle. Kulkueen järjestelyt etenevät vauhdilla kaikkialla maailmassa. Nyt on aika suomalaistenkin hypätä tähän junaan.

Totta kai kannatan Maailmankulkuetta rauhan ja väkivallattomuuden puolesta. Mitä tärkeämpää tehtävää voisi olla kuin rauha?” vastasi Bolivian presidentti Evo Morales 14. toukokuuta 2009 kokouksessa Maailmankulkueen edustajien kanssa. Morales oli pettynyt vain kulkueen aikatauluun. Kulkueen kansainvälisen ryhmän oli määrä saapua La Paziin joulukuun 26. päivänä. ”Mitä te tänne joulunpyhinä tulette? Tulkaa muutama päivä aikaisemmin, niin tehdään jotain todella suurta!” lupasi Evo. Aikataulun mahdollista muuttamista alettiinkin välittömästi tutkia.

Evo Morales on kolmas latinalaisamerikkalaisista valtionpäähenkilöistä, jotka ovat ryhtyneet Maailmankulkueen aktiivisiksi kannattajiksi. Niin Boliviassa kuin Chilessä ja Argentiinassakin valtionhallinto on aktiivisesti mukana tämän maailmanlaajuisen kampanjan järjestämisessä.

Latinoiden aktiivisuus johtuu kulkueen alkuperästä. Maailmankulkue on kansainvälisen Humanistisen liikkeen ja liikkeen perustaman Maailma ilman sotia -järjestön aloite. Humanistinen liike – jota ei pidä sekoittaa pohjoisamerikkalaisperäiseen Humanistiliittoon – syntyi Argentiinassa ja Chilessä 1960-luvulla nuoren Mario ”Silo” Rodriguezin oppien pohjalta. Kulkueen järjestelyt ovatkin edenneet vahvimmin niissä maissa, missä liike tunnetaan parhaiten, eli espanjan- ja italiankielisessä maailmassa.

Toisaalta myös muita kansainvälisiä järjestöjä on liittynyt kulkueen vetäjiksi, ja osa aktiivisimmista löytyy sellaisista maista, joihin Humanistinen liike tai Maailma ilman sotia ei ole levittäytynyt. Näitä ovat esimerkiksi Japani, Korea ja Uusi-Seelanti, josta kulkue lähtee liikkeelle.

Suomessa ollaan perustamassa Maailma ilman sotia -järjestöä, ja Maailmankulkuetta järjestetään yhteistyössä muiden rauhanjärjestöjen kanssa – näistä yhtenä aktiivisimmista Rauhanpuolustajat. Unescon entinen pääsihteeri Federico Mayor Zaragoza vastikään perusteli osallistumistaan Maailmankulkueen järjestelyihin: ”Tahdon, että rauhasta tulee kaikkien pyrkimys eikä vain muutaman ihmisoikeuksista puhuvan tyypin…”

Nimenomaan tästä on kyse Maailmankulkueessa: kyse ei ole ”joidenkin” kulkueesta vaan maailmankulkueesta. Koko kansainvälinen aktivistiverkosto, joka mahdollistaa kulkueen, on vapaaehtoisista koottu. Kulkueen nettisivut on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle vapaaehtoisvoimin parin kuukauden kuluessa. Kyseessä on dynaaminen rauhanvoima, joka pyrkii saamaan äänensä kuuluville koko maailmassa, jotta ihmiskunta voisi yhdistää voimansa kaikkein tärkeimpien asioiden hoitamiseksi yhdessä.

Jos emme saa aikaan rauhaa ja lisääntyvää aseistariisuntaa, ei mistään muustakaan pyrkimyksestä tule mitään. Poliittiset virheet on myönnettävä virheiksi ja sotajoukot vedettävä takaisin alkuperämaihinsa. Ydinaseiden purkaminen ei ole pikku juttu maailmantalouden ja maailman turvallisuuden alueilla. Samalla kaikkien muiden aseiden – mukaan lukien avaruusteknologisten ja ilmatilan hallintaan liittyvien – kehittelyä on jarrutettava, ja koko kasvava aseteollisuus on lopulta käännettävä supistuvaksi taloudenalaksi. Tämän tärkeyttä eivät useimmat ihmiset riittävästi ymmärrä. Siksi tarvitaan kaikille ja kaikkialle kuuluvaa Maailmankulkuetta.

Ota allekirjoittaneen kautta yhteyttä järjestäjiin, sillä tässä kampanjassa jokainen voi tehdä jotain, missä tahansa onkin! Tarvitsemme apua kannattajien keräämisessä, sanaa levittämisessä, uusien aloitteiden kehittämisessä tapahtumien kasvavassa virrassa, väkivallattomuuskoulutuksessa, tapahtumien järjestämisessä, tiedottamisessa, tekstien käännöksisissä, videoiden tekemisessä jne. Ole yksi urheista ja auta meitä luomaan uusi väkivallaton globaali omatunto!

Teksti Juha Uski
Kuva Italian humanistinen liike

juhauski@gmail.com

www.theworldmarch.org

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Pidetään huolta lapsista

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila oli Ay-väen rauhanpäivillä Lahdessa 15.1. huolissaan lapsista ja nuorista. Sosiaalinen nousu on pysähtynyt ja huono-osaisuus – sekä taloudellinen että sosiaalinen – periytyy yhä vahvemmin. Tämä näkyy lapsen omanarvontunnon alenemisena ja lahjakkuuden menettämisenä, kun lapsi ei saa kotona kannustusta ja tukea. Lapsen tulevaisuuden määrittää yhä enemmän se, mihin perheeseen ja kuntaan hän sattuu syntymään. Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen on Kurttilan mielestä pöyristyttävää ja osoittaa hyvinvoivalta keskiluokalta yhteiskunnallisen tajun puutetta.

Kuntapäättäjämme koostuvat suurelta osin hyvinvoivasta keskiluokasta, mikä valitettavasti näkyy siinä, että moni kunta harkitsemattomasti rajoittaa subjektiivista päivähoito-oikeutta. Työttömän lapsella on oikeus vain puolipäivähoitoon, ja työttömän vanhemman on sosiaalisiin syihin vedoten anottava kunnalta kokopäivähoitopaikkaa. Tämä on sekä lapsen että vanhemman kannalta epäoikeudenmukaista, halutaan ikään kuin jakaa kansaa kahteen kastiin työmarkkina-aseman perusteella.

Työttömyys ei valitettavasti ole häviämässä, ja työttömän lapsi joutuu kärsimään tuplarangaistuksen kurjasta työllisyystilanteesta. Ensin lapsen on sopeuduttava matalaan elintasoon ja suoranaiseen köyhyyteen työttömyyden pitkittyessä. Usein tämän seurauksena vanhemman hyvinvointi heikkenee, mikä väistämättä heijastuu lapseen. Toiseksi lapsi ei ehkä pääse ollenkaan päivähoitoon, koska kokopäivähoitopaikan anominen tuntuu nöyryyttävältä ja rajattu päivähoito-oikeuskin leimaa työttömän ja hänen lapsensa. Näin lapsi, joka eniten tarvitsee päivähoitopaikkaa, välittäviä aikuisia ja vertaisseuraa, on tuomittu kotiin neljän seinän sisälle. Lapsi ei opi sosiaalisia taitoja ja sosiaalinen syrjäytyminen alkaa jo ennen koulutien alkua. 

Peruskoulu ja subjektiivinen päivähoito-oikeus ovat olleet loistavia tapoja tasata lasten lähtöolosuhteista johtuvaa eriarvoisuutta. On turha ihmetellä nuorten syrjäytymistä, jos samanaikaisesti leikataan lyhytnäköisesti päivähoidosta ja koulutuksesta. Eriarvoisuuden kasvu rapauttaa yhteiskunnallista luottamusta, mistä seuraa ikäviä lieveilmiöitä, kuten suvaitsemattomuuden ja päihteiden käytön lisääntymistä. Ei kukaan syrjäydy tai käyttäydy epäsosiaalisesti tahallaan, vaan taustalta löytyy toivottomuutta ja osattomuuden kokemuksia. Tarvitsemme solidaarisuutta ja inhimillisyyttä päätöksentekoon. Sekä kuntien että valtion olisi kohennettava heikompiosaisten asemaa. Siihen meillä on taatusti varaa, jos haluamme pysyä sivistyneenä yhteiskuntana.

Jaana Haverinen

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan jäsen.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Puhuiko Hessu omiaan?

Istuin lauantaina männä tammikuun 14. iltapäivällä ihan hereillä Lahden Kansanopiston salissa.

Ay-väen rauhanpäivillä oli katsaus ”Turvallisuus­poliittinen tilanne Itämerellä”. Mitäs arvelet, missä on Isojen Asioiden päänäyttämö? Itämerellä se ei kaikkien mielestä ole, vaikka moni tiedotusväline Suomessa niin toivoisi asia ymmärrettävän.

Heti perään kiipesivät estradille puheenvuorojaan odottamaan JHL:n puheenjohtaja Päivi Niemi-Laine, SuPerin Silja Paavola, SEL:n Veli-Matti Kuntonen,Tehyn Rauno Vesivalo sekä otsikon Hessu, Rakennusliiton tiedotuspäällikkö Heikki Korhonen.

Mistäkö heidän piti kertoa käsityksiään?

Mitäpä itse sanoisit työmaan kaffeetauolla aiheesta ”Yhteiskunallinen ilmapiiri ay-liikkeen haasteena”?

Hereillä ei tarvinnut pysytellä, hereillä pysyi hyvin kuunnellessaan liittojohtajien puheenvuoroja. Menköön Heikkikin tässä yhteydessä liittojohtajana. Oli mielenkiintoisia useamman minuutin puheenvuoroja. Kaikki puheenvuoron käyttäjät uskovat – ja uskoakseni uskovat edelleen – oman väen tyytyväisenä pitämisen olevan monella tapaa parasta rauhantyötä.

Miksi sitten useimmat framilla olleet liitot ovat mukana kikyssä? Ja miksi Rakennusliitto ei?

Tänään (7.2.) tiedetään – kun uutiset vähän väliä siitä muistuttavat – että on muutama muukin ammattiliitto, joilla on hallituksen kannasta eriävä käsitys kikyn erinomaisuudesta.

Juuan kunta, kuulopuheiden mukaan muutama muukin, on päättänyt käyttää määrätyn (sovitunkin?) työajan pidennyksen työhyvinvoinnin edistämiseen. Miksi ei useampi? Mitä ovat tehneet ammattiosastot? Kysypä vaikka Vaskos-Martilta Joensuusta!

Vuosittain toistuvan Ay-väen rauhanpäivät -tapahtuman avauspaneeli päättyi napakkaan kysymykseen siitä, miten liitot ovat varautuneet mahdolliseen sotatilaan. Muut vastaukset voi ohittaa, sillä Hessu putsasi pöydän: ”Sellaiseen tilanteeseen ei maata (ja kansaa?) saa ajaa! Sellaista tilannetta emme yksinkertaisesti hyväksy!” Millähän lihaksilla? Kysyn vaan.

Muuten olen sitä mieltä, että uudisrakennus on mieluisampaa työtä kuin jälleenrakennus!

Seuraavat rauhanpäivät järjestetään tammikuun 2018 puolivälissä Helsingissä. Jokohan siellä on avauspaneelissa mukana myös vientialojen ammattiliittojohtaj(i)a. He kun ovat määrittelemässä mitä me muut – vähemmän tärkeät – palkansaajat saamme tienata…

Joensuussa 7.2.2017

Ari Sulopuisto

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan jäsen.