Avainsana-arkisto: Rauhanpuolustajat

Astu Umpihankeen!


Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.
– Aaro Hellaakoski

Umpihanki on Rosebudin ja Suomen Rauhanpuolustajien uusi yhteinen kirjasarja. Rauhanpuolustajien ja Liken Pystykorva-sarja räksytti viimeiset haukkunsa vuoden 2017 lopussa. Pystykorva tarjosi vuosina 1997–2017 yli 200 yhteiskunnallisen ja poliittisen kirjallisuuden merkkiteosta ja keskustelua herättävää pamflettia.

Umpihankeen päädyttiin, koska tarve julkaista vaihtoehtoista kirjallisuutta on yhä valtava.

Aaro Hellaakoskelta lainattu sitaatti on Umpihanki-sarjan tunnus. Vuoden 2018 tuotanto kuvastaa hyvin luvassa olevaa yllätyksellisyyttä ja monipuolisuutta.

Umpihankeen suunnistetaan kustantamalla muun muassa punk-hengessä yhteiskunnallista lastenkirjallisuutta ja Suomessa aivan liian heikosti tunnettua uutta venäläistä sarjakuvaa, eikä amerikkalainen aktivismikaan juuri ole täällä esillä vaikka yltiöpopulistinen presidentti pitääkin maan hyvin lööpeissä. Päivitettynä julkaistiin rasismin aatehistorian suomalainen klassikkoteos Kallonmittaajia ja skinejä. Digitalisoituvassa maailmassa jatketaan vastavirtaan legendaarisen Solidaarisuuskalenterin julkaisemisella. Uskomme vahvasti perinteisen painetun kirjan kestävyyteen käyttöliittymänä myös ensi vuosisadalla.

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi

 

Vapaiden aiheiden mies

Kupari_y_2
Yli 40 vuotta Rauhanpuolustajien jäsenenä ollut Erkki Kupari on seurannut läheltä järjestön eri vaiheita. Hänen oma tapansa tehdä rauhantyötä liittyy keskeisesti kirjoittamiseen mitä moninaisimmista aiheista. Kupari aloitti Rauhan Puolesta -lehden avustamisen 1980-luvulla ja kirjoittaa lehteen toisinaan vieläkin.

”Sota on ollut leimaava kokemus elämässäni, ennen kaikkea toinen maailmansota. Olin suhtautunut sotilaallisiin toimiin ja operaatioihin niin, että osa niistä on oikeutettuja ja osa ei. Tämäntapainen ajattelu on karissut minulta kokonaan pois. En pidä enää väkivaltaista toimintaa hyväksyttävänä millään lailla. Ainoa vaihtoehto on siviilivastarinta tai siviilitoiminta. En pidä aseellisia vapautusliikkeitä oikeutettuina, ne johtavat sisällissotiin ja lisäävät väkivaltaa. Jos väkivaltaiset voimat saavat vallan, ne jatkavat väkivaltaa siviilihallinnossa.”

Näin tiivistää ajatteluaan Erkki Kupari, joka liittyi Rauhanpuolustajien jäseneksi 1970-luvun alussa ja kuului Rauhan Puolesta -lehden toimituskuntaan 1980-luvulla. Kupari on pitkän linjan toimittaja, ohjaaja, työehtoasiamies, koulutuspäällikkö ja runoilija. Hänen kirjoituksiaan voi yhä lukea lehdestämme. Viimeisin on tämän vuoden toukokuulta ja sen aiheena oli Betlehemissä järjestetty Palestiinan maraton, johon lentäväaskelinen Kupari osallistui. Juoksemisen ohella Kupari haastatteli entistä Israelin armeijan sotilasta, lapsille ja nuorille oikeusapua tarjoavaa tutkijaa sekä suomalaisia diplomaatteja.

”Olen viettänyt nuoruuteni Hämeenlinnassa. Aloitin opiskelut Tampereen yliopistossa vuonna 1973. Opiskelin sosiaalipolitiikkaa ja valmistuin sosionomiksi. Jatkoin opintoja aikuiskasvatukseen ja valmistuin vuonna 1980 maisteriksi”, Kupari kertoo. ”Rauhanpuolustajat oli 1970-luvulla radikaali järjestö. En ollut mikään aktiivi mutta vierailin joskus Rauhapuolustajien Tampereen-toimistossa. Siellä oli toiminnanjohtajana Anssi Ruotsalo, joka oli herkkä ja mukava tyyppi. Toiminta oli virkeää ja vähän erilaista kuin politiikka siihen aikaan. Rauhanpuolustajat järjesti muun muassa rauhanmarsseja, joihin osallistui paljon ihmisiä. Pulumerkki oli hyvin tavallinen näky. Minullakin oli sellainen. Olin ylioppilaskunnan kulttuurijaostossa ja Iikka Vehkalahti oli Tamyn eli ylioppilaskunnan pääsihteeri. Tapasin silloin hänet ensimmäistä kertaa.”

AMERIKKALAINEN KULTTUURI AVASI NÄKÖKULMIA

Kun juuri itsenäistyneiden Afrikan maiden johtoon nousi mustia kovaotteisia hallitsijoita, näki moni ihmisoikeuksien ja demokratian puolustaja siinä lopullisen voiton kolonialismista. Kupari ei kokenut asiaa näin. ”Muistan sanoneeni eräälle kaverilleni, että en näe mitään hyvää siinä että Afrikan maiden vapauduttua niiden johtoon tulee musta diktaattori. Siinä ei ollut mielestäni mitään positiivista. Sain ajatukselleni huonon vastaanoton. Kaverista kommenttini oli rasistinen, koska vapautusliikkeitä pidettiin tuolloin kovempana voimana kuin demokratiaa. Jälkeenpäin hän myönsi minun olleen ihan oikeassa.”

Kupari kiinnostui jo 1960-luvulla sodan ja rauhan kysymyksistä. ”Isäni oli sodassa ja kaikkien pihan lasten isät olivat olleet sodassa. Asuimme Hämeenlinnassa tehtaan asunnossa. Siitä jäi väkivallan taakka, joka on surullinen asia. Oma sodanvastaisuuteni liittyi merkittävästi toiseen maailmansotaan. Olen syntynyt 1951 ja seurannut Vietnamin sotaa televisiosta. Suomen televisiossa näytettiin suorana amerikkalaisia lähetyksiä. Näillä ohjelmilla oli suuri vaikutus siihen, että aloin ajatella sodan olevan väärin.”

Vuoden 1968 yhteiskunnallinen liikehdintä jätti jälkensä myös Erkki Kupariin, joskin politiikan lisäksi hänen keskeisiä kiinnostuksenkohteitaan on ollut myös pop-kulttuuri. ”Vuonna 1968 Pariisin opiskelijamellakoiden ja Tšekkoslovakian miehityksen aikaan olin 16-vuotias. Meillä oli Hämeenlinnassa underground-ryhmä ja julkaisimme lehteä jonka nimi oli Apartado. Siinä kirjoitettiin pop-kulttuurista. Kävin katsomassa Hair-musikaalin Tampereella. Beatlesien Yellow Submarine -elokuva teki myös suuren vaikutuksen, kuten yhtyeen musiikkikin. Lennonin ajatukset ja puheet olivat vaikuttavia. Myös amerikkalainen rock vetosi minuun.”

Kiinnostus amerikkalaiseen kulttuuriin avasi uusia näkökulmia maailman ymmärtämiselle. ”Pop-kulttuurin ja hippiaatteen nousu ovat olleet kestävin lähde, josta olen ammentanut. Siihen liittyivät myös amerikkalaisen rauhanliikkeen suuret mielenosoitukset ja sodanvastainen liike. Seurasin mustien kansalaisoikeusliikettä.”

ILMAPIIRI MUUTTUU

Valmistuttuaan Kupari jätti Tampereen taakseen. Hän päätyi Lahden kautta Helsinkiin. 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden uusi päätoimittaja Iikka Vehkalahti ja hänen aisaparinsa Juha Rekola halusivat uudistaa lehden. ”Olin muuttanut Lahdesta Helsinkiin vuonna 1983. Jari Laukkanen, joka oli tuttuni jo Tampereelta, asui nyt Helsingissä. Jari kysyi kiinnostaisiko minua kirjoittaa Rauhan Puolesta -lehteen, johon haettiin uusia kirjoittajia. Tulin Jarin kautta porukkaan mukaan. Rekolan Juha, joka sittemmin oli työkaverinikin Journalistiliitossa, oli minun kannaltani kaikkein tärkein henkilö. Meillä synkkasi hyvin yhteen. Juha kannusti minua kirjoittamaan ja tykkäsi jutuistani.”

Vuonna 1985 sai ensi-iltansa Rauni Mollbergin ohjaama Tuntematon sotilas, joka lähti haastamaan Edwin Laineen klassista vuoden 1955 versiota. Kupari kirjoitti elokuvasta ja sen ympärillä käydystä keskustelusta samana vuonna Rauhan Puolesta -lehteen omien sukulaistensa kokemuksien kautta. Kuparin jutussa ”Yöllä me aina heräämme” -käydään sodan traumoja läpi unien avulla.

 

Isän kertomus: Pimeässä ei nähnyt mitään. Olivatko jäsenet tallella? Huh, kun oli kuuma. Piti ottaa peitto pois ja istua hetki. Hengästytti ja oli niin paha olo.

Makasin taas pommikuopassa. Olin ollut siinä jo toista vuorokautta yhteen mittaan. Tykistön kranaatit mylläsivät maata ja pommittajalaivue toisensa jälkeen lensi yli. Minä olin samassa kuopassa koko ajan. Ei se siihen toista kertaa ammu.

Kuinka kauan sitä voi olla rumputulessa hengissä, jatkuvassa kivisateessa, pölyssä ja jyskeessä. Hermot joutuivat kyllä lujille.

 

Isoäidin kertomus: Heräsin taas siihen samaan tunteeseen. Tultiin sanomaan, että sinunkin poikasi nimi on siinä luettelossa. Vaikka sota on päättynyt jo aikoja sitten, herään aina siihen, että viimeinenkin poika viedään.

Kun tuli joka päivä pitkät listat kaatuneiden nimiä silloin loppukesällä Kannakselta, niin ajattelin, että se on loppu nyt. Sinne on joutunut viimeinenkin poika. Ja mitä tästä maasta tämän jälkeen tulee.

Pimennysverhon takaa kurkistelin monena yönä pihamaalle, silloin kun kotona oltiin, eikä pommituksia paossa.

 

”Aloitin vapaista aiheista. Kirjoitin useamman joulujutun, joissa lähtökohtani oli Jukolan veljesten joulusauna. Kirjoitin siis veljesten tarinat uusiksi lehden joulunumeroihin”, kuvailee Kupari juttujaan. Hän kirjoitti paljon kulttuurista, muun muassa amerikkalaisista jazzelokuvista, Eppu Normaalista, M. A. Nummisesta, Asterixista, Paul Simonista ja Andrei Tarkovskista.

kupari2Elokuvista kirjoittaessaan Kupari osui välillä Rauhanpuolustajien kipupisteisiin. Vuonna 1988 ilmestyi amerikkalaisen Philip Kaufmanin Olemisen sietämätön keveys -elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1968 Prahaan. ”Koin Tšekkoslovakian miehityksen nuorena miehenä tosi pahana. Kävin katsomassa Kaufmanin leffan ja tulin lehden toimituskokoukseen. Ehdotin, että kirjoittaisimme jutun, jossa tuomitaan Tšekkoslovakian miehitys. Puluthan olivat suhtautuneet miehitykseen myönteisesti. Jutun kirjoitti lopulta Iikka Vehkalahti. Tämän jälkeen eräät muutkin järjestöt muuttivat suhtautumistaan Tšekkoslovakian miehitykseen kielteiseksi.”

1980-luvun lopulla ei voitu täysin tietää, miten käänteentekeviä muutoksia 1990-luvun alku toisi tullessaan. Neuvostoliiton hajoaminen oli suuri mullistus maailmassa. Merkit olivat näkyvissä.

Erkki Kupari koki ilmapiirin muutoksen konkreettisesti RaPu-lehden juttukeikalla Neuvosto-Virossa 1980-luvun lopulla. ”Menin Tallinnassa puoluetaloon ja ihmettelin, miksi vastassa oli rynnäkkökiväärimiehiä, neuvostosotilaita univormuissa. Tapasin Lindström-nimisen kevyen teollisuuden varaministerin. Hän kertoi minulle virolaisille hankalia asioita. Jos virolaiset ovat eteviä työssään ja tekevät parempia tuotteita kuin muualla Neuvostoliitossa, sitä ei saa tuoda esille eikä siitä saa kirjoittaa lehdistössä. He eivät saa kirjoittaa edes omissa lehdissä, että virolaiset tuotteet ovat parempia kuin venäläiset. Jos näin kirjoittaa, Moskovasta tulee heti huomautuksia. Ministeri sanoi, että hän voi kertoi näitä asioita minulle, mutta toivoi etten kirjoittaisi niistä: ’Jos kirjoitat näistä, seuraa vaikeuksia.’”

RUNOJA LAPSILLE

Rauhan Puolesta -lehteä tehtiin pitkälti samalla toimituskunnalla aina 1980-luvun loppuun saakka. 1990-luvun alussa tuli aika antaa tilaa uusille tekijöille. ”Porukka hajosi, kun Iikka Vehkalahti lähti tekemään elokuvaa ja Juha Rekola lähti hänen mukaansa Intiaan. Itse menin töihin televisioon TV1:een vuonna 1987. Olin kymmenen vuotta vakihommassa ohjaajana. RaPu-lehteen kirjoittamani jutut auttoivat minua ilmaisemaan ajatuksiani, kehittämään kirjoittamista ja mielikuvitusta. Lehteen kirjoittamani jutut auttoivat myös työn saannissa.”

Rauhanpuolustajien aikaiset kontaktit poikivat Kuparille mielenkiintoisia projekteja hänen työskennellessään Ylessä. ”Teimme Juha Rekolan kanssa Pulujen jälkeen yhteisen tv-dokumentin. Kävimme haastattelemassa Denis Goldbergia Lontoossa. Hän oli ANC:n valkoinen juutalainen pommiasiantuntija, joka sai nelinkertaisen elinkautistuomion Etelä-Afrikassa. Hän istui 22 vuotta vankilassa. Eräänä päivänä hänet vapautettiin ja lennätettiin Tel Aviviin. Goldberg ilmoitti heti lentokentällä, että hän tuomitsee apartheidin ja jatkoi matkaa Lontooseen. Lontoossa hän työskenteli ANC:n toimistossa. Puhuimme Goldbergin kanssa erityisesti hänen vankila-ajastaan. Ohjelman nimi oli Mustaa huumoria valkoisessa vankilassa.”

Vaikka Etelä-Afrikkaa boikotoitiin apartheidin aikana, Kupari suhtautuu kielteisesti boikotteihin eikä usko sen ratkaisevan esimerkiksi Israel–Palestiina-kysymystä.

”Kaikki boikotit ovat vahingollisia, kulttuuriboikotit erityisesti. Israelin kulttuuriboikotointi estää kansalaisia nauttimasta suositusta musiikista. Samaan aikaan maan sisällä juutalaiset ja arabit yrittävät löytää toisensa rauhanomaisesti ja myös taiteen kautta.”

”Boikotit ovat kollektiivisia rangaistuksia, jotka kohdistuvat erottelematta kaikkiin. Kuitenkaan ne eivät vahingoita boikottien kohteena olevaa valtaa pitävien joukkoa, mutta saattavat tavalliset ihmiset ahdinkoon.”

Tänä päivänä Erkki Kupari toimii aktiivisesti useammalla sektorilla. Kotkassa asuva ja Virolahden Klamilassa mökkeilevä Kupari kirjoittaa aktiivisesti kymenlaaksolaisiin lehtiin. Luvassa on myös uusi runokirja. ”Olen tehnyt paljon koulutushommia ja teen niitä yhä, vaikka olenkin eläkkeellä. Olen kirjoittanut neljä vuotta pakinoita Kymen Sanomiin. Kaakonkulma-lehteen olen kirjoittanut jo kymmenen vuotta. Ensi vuonna ilmestyy uusi lasten runokokoelma myllykoskelaisen Reunan kustantamana. Se ollut minulla valmiina jo pitemmän aikaa.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Susanna Pesonen

Kolumni: Kuinka minut värvättiin

raimopesonen-683x1024_2”Tuletko stalinistien lehteen kolumnistiksi?”

Matinpuron Teemun loppuvuodesta 2012 joissakin kekkereissä esittämä kysymys nauratti itseironiallaan niin paljon, että vastauksen antamiseen meni hetki, mutta se oli myönteinen. Olin seuraillut Rauhanpuolustajien toimintaa laiskahkosti 90-luvulla, mutta kiinnostukseni järjestöä kohtaan alkoi kasvaa vuosituhannen vaihteessa toisen Tšetšenian sodan ja Irakin sodan myötä. Rauhanpuolustajissa miellytti toiminnan monialaisuus ja mutkattomuus, samoin kaksoisstandardien puute: väkivalta ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset tuomitaan johdonmukaisesti, tekijään katsomatta.

Näin ei ole aina ollut. Neuvostoliittoa myötäilevät kaksoisstandardit olivat osa Rauhanpuolustajien toimintaa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Järjestö ei kuitenkaan ollut ongelmalle sokea, ja yhtenä korjausliikkeen merkkipaaluna on pidetty järjestön irrottautumista Moskovan johtaman Maailman rauhanneuvoston politiikasta 1980-luvun lopulla. Soutuvenekään ei käänny silmänräpäyksessä, mutta viimeisten vuosikymmenien havaintojen perusteella yhdistyksen jäsenmaksun maksaa mielellään.

Vanhat leimat ovat erityisen sitkeitä silloin, kun niitä voi käyttää poliittisina lyömäaseina. Tähän asetelmaan Matinpuron stalinismi-lohkaisu tietysti viittasi. Kun erilaiset kriisit lisäävät turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa, sotamyyttien merkitys yleensä vahvistuu. Jos maailmankuva mustavalkoistuu niin paljon, että militarismi nähdään isänmaallisuutena ja isänmaallisuus pelkkänä militarismina, kaikenlaiset rauhanliikkeet on helppo leimata vihollisen – Suomen tapauksessa Venäjän – kätyreiksi. Rauhanpuolustajien kohdalla tällaisessa leimaamisessa auttavat tietysti menneisyyden virheet.

Onko menneisyyden painolastista irtautuminen edes mahdollista? Kysymys nousi mieleen SDP:n Rinteen ja kokoomuksen Orpon toukokuisesta väittelystä, jossa Rinne muistutti kokoomuksen vastustaneen pitkään peruskoulua ja Orpo vastasi viittauksella SDP:n rooliin vuoden 1918 sisällissodassa. Keskustelun perusteella virheiden vanhentumisaikaa ei ole olemassa, jos jollakin osapuolella on tarve käyttää menneisyyttä lyömäaseena. Tarve tällaisen lyömäaseen käyttöön saattaa olla nykyhetken kannalta olennaisempi kysymys kuin se vuosikymmenien takainen virhearviointi.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläiskirjailija, joka myös musisoi.

Miksi Krimin miehitys ja liittäminen Venäjään on laiton

ukraina_2_18Rauhanpuolustajienkin jäsenistössä on esiintynyt mielipiteitä siitä, että Krimiä ei olisi laittomasti miehitetty ja liitetty Venäjään. Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen ja Helsingin yliopiston oikeustieteellisen laitoksen tohtorikoulutettava Tero Lundstedt kertaavat kattavasti kansainvälisen yhteisön (Rauhanpuolustajat mukaan lukien) ja venäläisen oikeudellisen tulkinnan erot Oikeus-lehdessä vuonna 2016 julkaisemassaan laajassa artikkelissa Ajavatko Venäjän perustelut Krimin valtaukselle sen kansainvälisoikeudellisen doktriinin umpikujaan?

Kirjoittajat toteavat ensinnäkin, että yksi kansainvälisen oikeuden peruspilareita on valtioiden velvollisuus kunnioittaa toistensa alueellista suvereenisuutta ja koskemattomuutta. Valtioiden keskinäiset aluemuutokset voivat tapahtua ainoastaan molempien osapuolien suostumuksella ilman voimankäyttöä tai sillä uhkailua. YK:n olemassaolon aikana sen jäsenvaltioista vain Irak hyökätessään Kuwaitiin on vallannut maa-alueen toiselta ja liittänyt sen omaan alueeseensa. Tämä johti ainutlaatuiseen tilanteeseen, jossa YK:n talouspakotteita seurasi myös voimankäyttövaltuutus. Hannikaisen ja Lundstedtin mukaan myöskään Krimin tapauksessa vetoaminen alueen julistautumiseen itsenäiseksi perustelemalla sitä kansojen itsemääräämisoikeudella ei riitä, sillä siinäkin tapauksessa pääperiaate on, että irtautumiseen ei ole oikeutta ilman kotivaltion suostumusta, ja että itsenäistymisyritys käy selvästi laittomaksi, jos sitä ovat auttaneet vieraan valtion asevoimat kuten Krimin tapauksessa tapahtui.

Artikkelisssa käydään kohta kohdalta läpi Venäjän esittämät kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kestämättömät oikeudelliset perustelut Krimin liittämiselle. Venäjän näkemys ”Ukrainan valtiollisen olemassaolon murentumisesta” mielenosoitusten seurauksena on sen mukaan selvästi ylimitoitettu. Eikä ole epätavallista, että valtioissa tapahtuu valtiosääntöjen vastaisia vallanvaihtoja. Ukrainan tapahtumilla ei ole vaikutusta lukuisten sen alueellisen koskemattomuuden takaaviin kansainvälisiin sopimuksiin kuten YK:n peruskirja, valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus, Etykin päätösasiakirja vuodelta 1975, Itsenäisten Valtioiden Yhteisön perustamissopimus (1991) sekä Budapest Memorandum (1994), jossa kaikki turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenvaltiot takaavat Ukrainan rajojen koskemattomuuden vastineeksi tämän luopumiselle neuvostoaikaisista ydinaseistaan.

Venäläisvähemmistöön kohdistuneeseen uhkaan vetoaminen on erittäin vahvasti liioiteltu perustelu. Neljä riippumatonta ihmisoikeusvaltuuskuntaa Euroopan neuvostosta, YK:sta ja Etyjistä suorittivat tarkastusmatkan Ukrainaan ja kaikkien johtopäätös oli, ettei venäläisvähemmistö ollut minkäänlaisessa vaarassa. Tämä ei silti tarkoita, etteikö venäläisväestöä vastaan olisi Itä-Ukrainassa joissakin yksittäistapauksisssa hyökätty.

Kolmantena perusteluna on esitetty vallasta syöstyn presidentti Viktor Janukovitšin sekä Krimin parlamentin pyynnöt lähettää joukkoja Ukrainaan ja Krimille palauttamaan ”legitimiteetti, laki ja järjestys Ukrainaan” sekä suojelemaan väestöä. Mutta Ukrainan perustuslain mukaan ulkopuolista apua voi pyytää vain parlamentti, ei presidentti. Rajoitettua itsehallintoa osana Ukrainaa nauttineen Krimin aluejohtajilla ei myöskään ollut oikeutta pyytää ulkopuolista interventiota. Hätäisesti järjestetty kansanäänestys, joka ei täyttänyt aidon ja rehdin kansanäänestyksen edellytyksiä, ei riitä oikeuttamaan Venäjän toimintaa. YK:n yleiskokous julistikin Krimin liittymisen Venäjän alaisuuteen laittomaksi suurella äänten enemmistöllä (100–11).

Se että Venäjä perustelee toimiaan Kosovon muodostamalla ennakkotapauksella ei myöskään kestä kirjoittajien mukaan tarkempaa kansainvälisoikeudellista tarkastelua.

Venäjällä ei ole kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden keskuudessa julkisesti esitetty arvostelua Krimin liittämisestä. Toisaalta artikkelisssa todetaan, että Venäjällä astui heinäkuussa 2014 voimaan laki, jonka mukaan Krimin liittämisen laillisuuden kiistäminen voi johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen ”separatistisista pyrkimyksistä”.

Lähde: Ajavatko Venäjän perustelut Krimin valtaukselle sen kansainvälisoikeudellisen doktriinin umpikujaan? Oikeus 2016 : 45, s. 445–465.

 

 

Murroskauden päätoimittaja

vehkalahti2_2
Iikka Vehkalahti tunnetaan kokeneena dokumenttiohjaajana ja -tuottajana. Ennen pitkää ja ansiokasta uraa dokumenttien parissa Vehkalahti oli vuosia aktiivi Rauhanpuolustajissa. Hän liittyi järjestöön 1970-luvun alussa ja toimi muun muassa Satakunnan piirijärjestön puheenjohtajana. Draamaa ja valtio-oppia Tampereen yliopistossa lukenut Vehkalahti toimi myös
Rauhan Puolesta -lehden päätoimittajana 1980-luvulla.

 

1970-luvulla Rauhanpuolustajat oli järjestö, joka vaali hyviä idänsuhteita. Rauhanpuolustajat oli presidentti Urho Kekkosen erityissuojeluksessa, ja puolueen jäsenkirjalla oli suuri painoarvo järjestön johtokunnassa. 70-luvulla Rauhanpuolustajien jäsenistössä oli SKP:n ja SKDL:n kannattajien lisäksi myös sosiaalidemokraatteja ja keskustalaisia. Moni kokoomuslainenkin oli tuolloin hyvää pataa Rauhanpuolustajien kanssa.

Iikka Vehkalahti kertoo alkuvaiheistaan Rauhanpuolustajissa: ”Olin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteeri ja edustajiston puheenjohtaja. Olin hyvin aktiivinen Tampereella 1968–1971. Silloinhan oli kaikki suuret opiskelijalakot, ja Vietnamin sodan vastainen liike oli voimissaan. Tuntui, että kaikkialla kiehui ja höyrysi. Siirtyminen Poriin johtui siitä, että vaimoni oli Porista kotoisin. Hän muutti sinne läänintaiteilijaksi ja minä muutin mukana. Perustimme perheen ja saimme lapsia. Saatoin opiskeluni loppuun ja toimin samanaikaisesti keskustapuolueessa ja Rauhanpuolustajissa. Se oli Tampereen perintöni jatkoa.”

Vehkalahti toimi aktiivisesti Porin piirijärjestössä, mutta nousi myöhemmin myös Rauhanpuolustajien johtokuntaan. ”Minusta tuli Satakunnan Rauhanpuolustajien puheenjohtaja. Rauhanliikkeessä ei ollut kovin paljon aktiivisia kenttätasolla toimivia kepulaisia. Eduskunnassa olivat toki muun muassa Eino Uusitalo ja Matti Ruokola. Olin keskustapuolueen kansainvälisen toimikunnan jäsen ja mukana DDR:n tunnustamiskomiteassa. Nämä seikat saattoivat johtaa siihen, että minut valittiin kepulaisena Rauhanpuolustajien johtokuntaan.”

EI TUOMARI VAAN LÄÄKÄRI

1970-luvun poliittista tilannetta ymmärtääkseen on hahmotettava se ahdas tila, jossa Suomi joutui ulkopoliittisesti liikkumaan kylmän sodan ja suurvaltapolitiikan puristuksessa. ”Kepun sisälläkin on ollut erilaisia linjoja, mutta kekkoslaisilla oli samanlainen näkemys suhteesta Neuvostoliittoon kuin Paasikivellä. Toisaalta kekkoslaisten näkemys oli lähellä myös vasemmiston ja jopa kommunistien näkemystä. Tiivistettynä: Neuvostoliiton kanssa on syytä olla hyvissä väleissä, koska emme halua että sen kanssa tulee ongelmia.”

Kekkonen oli hyvissä väleissä radikaalivasemmiston kanssa, mutta kepulaisten liittymiseen Rauhanpuolustajien jäseniksi oli muitakin syitä. ”Kekkosen puheet Vanhan valtauksen aikaan vuonna 1968 tai myöhemmin olivat hyvin radikaaleja. Kekkonen näytti, ettei Suomen tehtävä maailmalla ole olla tuomari vaan lääkäri, ja miten rakennetaan ydinaseetonta Pohjolaa tai Euroopan yhteistyö- ja turvallisuuskonferenssia. Tässä historiallisessa kontekstissa toimi Kekkosen ulkopolitiikka, johon yhdistyi keskustapuolueen vahva ulkopoliittinen ote. Sosialidemokraattinen puolue oli aika kommunismivastainen ja jotkut siellä saivat rahaa jopa CIA:lta. Tällaisessa tilanteessa syntyi uusi poliittinen akseli, johon kuuluivat kommunistit, kansandemokraatit, keskustalaiset ja kekkoslaiset. Nämä tahot yhdistyivät Rauhanpuolustajissa.”

Yksi Kekkosen ovelista vedoista oli pyytää Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi kirjailija Paavo Rintala, joka tunnettiin muun muassa lottien seksielämästä ja upseerien juopottelusta kertovasta romaanistaan Sissiluutnantti. Teos synnytti kirjasodan 1960-luvun alussa.

Iikka Vehkalahti arvosti Rintalaa paljon. ”Paavo Rintala oli todella hieno ja vaikuttava ihminen. Hän oli Rauhanpuolustajien pitkäaikainen puheenjohtaja. Rintala ei ollut mikään epärealisti. Hän tiesi hyvin, että jos hänen kotonaan istuu Neuvostoliiton suurlähetystön edustaja tehtävänään tavata Rauhanpuolustajien puheenjohtajaa, niin kysymyksessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä KGB:n edustaja. Rintala antoi tällaisten kaverien odottaa vaikka viisi tuntia, koska oli kyllästynyt koko asetelmaan. Samaan aikaan hän kuitenkin näki oman kansalaisvelvollisuutensa. Tapasin Paavo Rintalan monta kertaa ja voin vakuuttaa, että hän tietyllä tapaa oikeasti uskoi rauhanliikkeeseen. Hän näki, että rauhanliikkeellä on suuri tehtävä sotien ehkäisemisessä. Tämän takia Rintala sieti monenlaisia poliittisia ongelmia. Ottaen huomioon, että Rintala oli luova ja itse ajatteleva henkilö, hän sieti tällaista yllättävän hyvin.”

LEHTEÄ UUDESTAAN

Vehkalahti näkee kaksi selkeää syytä, miksi ihmiset halusivat liittyä Rauhanpuolustajiin 1970-luvulla. ”Ensimmäinen syy oli tietysti Neuvostoliitto, mutta toinen oli kiinnostus kansainvälisyyteen. Siihen liittyi Suomen toiminta YK:ssa ja maailman avautuminen sekä kehitysyhteistyön laajeneminen. Rauhanpuolustajat nähtiin väyläksi laajempaan kansainvälisyyteen, kuten kontakteihin Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja muuallekin maailmaan.”

Ylipolitisoituneen 1970-luvun kääntyessä 1980-luvuksi kylmä sota jatkui, mutta Suomen poliittinen ilmapiiri alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muuttua rennommaksi ja vapaamielisemmäksi. Rauhanmarsseille osallistui satojatuhansia ihmisiä ja vihreä liike nosti päätään. Tässä murrosvaiheessa alkoi Iikka Vehkalahden pesti Rauhan Puolesta -lehdessä. Tittelit ja eri elimien nimet olivat tuohon aikaan vielä pelonsekaista kunnioitusta herättävän komeita. ”Siirryin 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden toimitusneuvoston puheenjohtajaksi. Tämä taisi tosiaan olla virallinen titteli. Jatkoin lehdessä 1990-luvun alkuun. Vuonna 1990 olen ollut vt. päätoimittaja, ja mukana oli sama jengi kuin 1980-luvullakin.”

Tuohon aikaan Rauhanpuolustajien puoluemandaatit alkoivat jo olla mennyttä maailmaa ja painopiste alkoi siirtyä enemmän kansalaislähtöiseen toimintaan, johon kuka tahansa oli tervetullut osallistumaan. ”Ei ollut enää mitään väliä mihin puolueeseen kuuluu. Nimellisesti lehden päätoimittajana toimi Johannes Pakaslahti, mutta käytännössä hän kirjoitti vain joskus pääkirjoituksia. Minä, toimitussihteeri Juha Rekola ja muu toimitus teimme täysin itsenäisesti omaa lehteämme. Olin erittäin kiinnostunut lehden uudistamisesta. Poimimme suomalaisista lehdistä sekä radiosta ja televisiosta ihmisiä, joita me pidimme hyvinä toimittajina, hyvin ajattelijoina ja mielenkiintoisina tyyppeinä, ja pyysimme heitä kirjoittamaan lehteen.”

LAAJA KIRJOITTAJAKUNTA

1980-luvun alun Rauhan Puolesta -lehti heijasti aikaansa ja yhteiskunnan muutos näkyi muutenkin monilla eri yhteiskunnan osa-alueilla niin politiikassa kuin kulttuurissakin. ”1970-luvun mukanaan tuoma poliittinen paine purkautui 1980-luvun alussa. Siitä nähtiin merkkejä muun muassa vuonna 1978 ensi-iltaan tulleessa Pete Q -näytelmässä. Brežnevin perinnöstä pitää päästä eroon’ kuului yksi Rauhan Puolesta -lehden 1980-luvun otsikoista. Juha Rekolan kanssa halusimme, että Rauhanpuolustajat avattaisiin selkeämmin keskustelevaksi järjestöksi, jonka sisällä voi olla ristiriitaisiakin näkemyksiä, joka kävisi dialogia suomalaisen yhteiskunnan kanssa ja seuraisi maailmantilannetta. En halunnut, että järjestö kertoisi miten asiat ovat ja mitä pitää tehdä, vaan että kysyisimme missä mennään ja mistä on kysymys.”

Vehkalahti luettelee joukon ihmisiä, jotka kirjoittivat lehteen 1980-luvulla. Yllättävän moni heistä toimii aktiivisesti suomalaisessa kulttuurielämässä ja politiikassa tänäkin päivänä. ”Mukana olivat toimitussihteeri Juha Rekolan lisäksi muun muassa Harri Haanpää, Juhani Lindholm, Erkki Kupari, Kristiina Alapuro, Lasse Heininen, Kimmo Rentola, Virpi Laukkanen, Vesa Oja, Erkki Paakkulainen ja Marjut Helminen. Toimitus oli kyllä aika miesvaltainen. Ideana oli tehdä hyvää journalismia, joka kiinnostaisi ihmisiä. Muistan yhden toimituspalaverin, jossa pohdimme kuka voisi olla kiinnostava henkilö tässä konsensus-Suomessa. Siihen aikaan konsensus ahdisti. Tänä päivänähän toivotaan, että sitä olisi enemmän. Kiinnostavaksi henkilöksi päädyimme ehdottamaan laulaja Tuula Amberlaa.”

Kirjoittajakuntaan kuului myös pitkän linjan veteraaneja sekä nimimerkin takaa kirjoittavia vaikuttajia, joista yhden henkilöllisyyttä Vehkalahti ei suostu vieläkään paljastamaan. ”Yksi avustaja oli legendaarinen Ylen toimittaja ja kirjeenvaihtaja Knud Möller. Tapasimme hänet yleensä VPK:n talolla Helsingissä. Knud tilasi aina tuplaviskin keskellä päivää. Hän oli käsittämättömän hyvä toimittaja, teksti oli aina terävää ja hyvää. Meille kirjoitti myös eräs hyvin tunnettu henkilö nimimerkin takaa. Hän oli ihan Suomen korkeimmasta poliittisesta johdosta, eikä hänen henkilöllisyyttään tiedä vieläkään kukaan.”

vehkalahti_rapu
Vehkalahden aikaisissa Rauhan Puolesta -lehdissä on hieman samaa henkeä kuin samoihin aikoihin ilmestyneissä Aloha!- ja Suomi-lehdissä. Aloha! edusti svengaavampaa jatkoa tulipunaisen poliittisen laululiikkeen pää-äänenkannattajalle Uudelle laululle. Suomen kirjoittajakuntaan taas kuuluivat monet nousevat vihreät. Lehden päätoimittajina toimivat muun muassa Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Pekka Sauri.

”80-luvulla pyrittiin tietoisesti rikkomaan 70-luvun luutuneisuutta. Yksi suosikeistani oli luomamme Pirkko Timosen hahmo. Hän oli Pohjois-Karjalassa asuva toimittaja, joka kommentoi suomalaista lehdistöä. Hänen kauttaan pyrimme naljailemaan helsinkiläisille toimittajille. Helsingin Sanomat oli jatkuvan piikittelymme kohteena. Olimme hyvin iloisia, kun Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen seinälle oli ilmestynyt Rauhan Puolesta -lehden keskiaukeama, jossa analysoimme miten Helsingin Sanomat uutisoi YK:n puheenvuoroja.”

END

Iikka Vehkalahden toiminnalle leimaa-antavana piirteenä ovat olleet alusta asti kansainväliset kontaktit. Hänen aikanaan Rauhanpuolustajat teki yhteistyötä niin Länsi-Euroopassa perustetun European Nuclear Disarmamentin eli END:n kuin Moskova-johtoisen Maailman rauhanneuvoston kanssa. ”Olin useita vuosia END:n liaison-komiteassa. Se tarkoitti, että eri maiden rauhanliikkeistä tuli ihmisiä ja keskustelimme END:n aktiviteeteistä. Suomesta Sadankomitea oli END:ssä vahvemmin mukana kuin Rauhanpuolustajat. Kyseessä oli 1980-luvulla toiminut risteilyohjusten vastainen liike. Erityisesti länsisaksalaiset vihreän liikkeen suuret hahmot Petra Kelly ja Gert Bastian olivat END:ssä hyvin vahvasti mukana. He tukivat myös DDR:n toisinajattelijoita.”

END vastusti tasapuolisesti niin idän kuin lännenkin asevarustelua. Oli tärkeää ymmärtää, ettei kylmä sota ollut pelkästään 1970-luvulla väsymykseen asti toitotetun USA:n imperialismin syytä ja että jännitettä piti yllä myös Neuvostoliiton valtava ydinasearsenaali. ”Samalla kun END vaati ydinaseriisuntaa, se rakensi myös kontakteja Länsi-Euroopan ja sosialistimaiden toisinajattelijoiden välille. Tämä aiheutti ongelmia Neuvostoliiton ja Maailman rauhanneuvoston kanssa. Maailman rauhanneuvosto nähtiin Moskovan käsikassarana END:ssä. END taas nähtiin Maailman rauhanneuvostossa toisinajattelijoiden kokoontumisfoorumina, joka pyrkii muuttamaan maailmaa ja kumoamaan hallituksia. END olikin tärkeä kanava Itä-Euroopan ihmisoikeusaktivisteille ja rauhanaktiiveille, jotka ajoivat sellaista politiikkaa, joka ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa.”

1980-luvun kylmän sodan maailma tuo mieleen James Bond -elokuvat agentteineen ja salaisine tehtävineen. Maailman rauhanneuvoston päämaja toimi Helsingissä, ja näennäisen tyynen pinnan alla oli monenlaista kiehuntaa. Huumori ja rakettireput olivat kuitenkin kaukana todellisuudesta ja kontrolli kovaa. ”Naureskelimme Berliinin END:n tapahtuman lounaalla, että täällä on ainakin kuuden eri valtion tiedustelupalvelun kaverit paikalla. Mukana oli muun muassa Stasi ja erään pohjoismaisen järjestön edustaja, joka toimi KGB:ssa. Kylmän sodan aikaa kuvastaa hyvin se, että kun tulin END:n kokouksesta takaisin Suomeen, niin seuraavana päivänä minulle soitti Maailman rauhanneuvoston DDR:läinen sihteeri DDR:n lähetystön numerosta. Hän halusi keskustella rauhanliikkeen tilasta maailmalla eli suoraan sanoen hän halusi kysellä mitä END:n kokouksessa oli päätetty ja keskusteltu. No, jo kepussa oli opetettu, että määrätyissä tilanteissa muistin kannattaa olla huono.”

TODELLISTA DIALOGIA

Vehkalahti pyrki ymmärtämään kumpaakin osapuolta – itää ja länttä – niin pitkälle kuin se 1980-luvun todellisuudessa oli mahdollista. ”Maailman rauhaneuvostossa työskenteli muun muassa saksalaisia, suomalaisia ja australialaisia henkilöitä. Eikä kaikilla heistä ollut suoranaista tekemistä tiedustelupalveluiden kanssa. Ei se pelkkä pahuuden pesä ollut. Tosin intialainen Rhomesh Chandra ei ollut kaikista demokraattisin eikä delegoivin tai avarakatseisin ihminen. Hän vaikutti Maailman rauhanneuvoston johtajana paljon siihen kuvaan, joka ihmisillä neuvostosta oli. Rauhanpuolustajat oli loppujen lopuksi melko vähän tekemisissä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Kävimme joissakin kokouksissa. Yhteistyötä oli enemmän 1970-luvulla.”

Yksi keskeinen oivallus ihmisten välisten kontaktien luomiseen syntyi Vehkalahdelle juuri kansainvälisessä kokouksessa. ”Osallistuin erääseen aseistariisuntakokoukseen, jossa oli alakomitea keskustelemassa. Oli olemassa sanonta ’Maksat matkalippusi pitämällä puheen’. Huoneessa oli noin 20 ihmistä ja kaikki pitivät valmistelevia puheenvuoroja suoraan paperista. Paikalla istui myös Yhdysvaltain kongressin jäsen, joka kuunteli meitä tunnin verran. Hänestä näki, miten hän alkoi ikävystyä.”

Kyllästynyt kongressin jäsen vaati, että papereista lukeminen lopetetaan ja puhutaan niin kuin ajatellaan. Seuraava puhuja oli Vehkalahti. ”En ollut opiskellut englantia kuin kolme vuotta koulussa ja kielitaitoni oli vielä kehno. Kyllä siinä tilanteessa hiki nousi hiuksiin ja kieltämättä kokemus opetti myös jotain siitä, millaista todellisen dialogin pitäisi olla.”

”Liikkeiden sisällä eri ihmisillä on erilaisia ajatuksia, sillä jostainhan ne muutosvoimatkin aina tulevat. Ne eivät aina välttämättä tule ulkopuolelta vaan myös sisäpuolelta. Minua harmitti Pulujen alkuaikoina, että saatoin istua kansainvälisessä tilaisuudessa samassa pöydässä Nobel-palkitun kirjailijan kanssa, mutta en osannut vielä kommunikoida hänen kanssaan. Myöhemmin kun END muuttui enemmän kansalaisliikkeeksi myös Rauhanpuolustajat ja Maailman rauhanneuvosto näkivät, etteivät tärkeät nimet kuten tunnetut kirjailijat ja poliitikot ole tärkeitä. Keskiöön nousivat tavalliset kansalaiset. Kansalaiset ja kansalaisyhteiskunta tulivat enemmän mukaan toimintaan kuten rauhanmarsseille. Tämä oli mielestäni ehdottomasti positiivinen muutos.”

KOKOUKSET KOULUTTIVAT

1980-luvun loppupuolelle tultaessa Iikka Vehkalahti suuntasi dokumenttielokuvan pariin. ”Kun olimme tehneet tarpeeksi kauan lehteä samalla porukalla, tulimme ihan luonnostaan tilanteeseen, jossa kysytään: ’Mitäs nyt?’ Journalistisen työn lisäksi aloin tehdä dokumenttielokuvia 1980-luvun lopulla. Mielenkiintoni siirtyi enemmän dokumenttien tekemiseen, joka on erittäin intensiivistä työtä.”

vehkalahti4_2Vehkalahti pitää aikaansa Rauhanpuolustajissa antoisana. Järjestöstä jäi käteen paljon ajatuksia ja toimintatapoja, joita hän on pystynyt hyödyntämään myöhemmässä elämässään. ”Kun siirryin Yleisradion Dokumenttiprojektiin vuonna 1998, kävin paljon kansainvälisissä kokouksissa, joissa tapasin väkeä tärkeiltä rahoitusfoorumeilta. Koolla saattoi olla 500 ihmistä ja etsin elokuville rahoitusta. Kokemukseni kansainvälisestä rauhanliikkeestä ja kymmenistä erilaisista kokouksista osoittautui aivan kullan arvoiseksi. Osasin melko nopeasti etabloida oman asemani, ihan siitä lähtien missä istun kokoussalissa tai miten aloitan tai lopetan puheenvuoroni. Seuraan edelleen paljon kansainvälisiä asioita. Rauhanpuolustajat kasvatti peruspohjan tälle kiinnostukselle.”

”Rauhanpuolustajat antoi minulle ehdottomasti paljon. Pystyin liikkumaan sekä paikallistasolla Satakunnan piirijärjestössä että Wienin rauhankongressissa ja sain tutustua toisinajattelijoihin. Porukka, jonka kanssa työskentelin, oli loistava. Kun menimme vaikkapa Neuvostoliittoon tekemään juttua Moskovan rauhankomiteasta, puhuimme aina kriittisesti ja analysoiden mutta myös ymmärtäen. Yhtä hienoa oli vaikkapa Italiassa END:n kokouksessa. Sain käydä hienoja keskusteluja. Ne olivat minulle tärkeitä henkisen kasvun prosesseja.”

Koko rauhanliikkeen merkityksen Iikka Vehkalahti tiivistää tarinaan eräästä sumuisesta yöstä New Yorkissa. ”Kun minulta aikanaan kysyttiin, miksi olen rauhanliikkeessä mukana, vastasin seuraavalla tarinalla. Manhattanilla seisoi neljän aikaan aamuyöllä nuori mies, joka piti kädessään kylttiä ’Maailmanrauha heti’. Paikalle tuli poliisi, joka kysyi: ’Mitäs te täällä teette?’ Mies vastasi: ’Vaadin maailmanrauhaa, katso kylttiä.’ ’Luuletko, että pystyt vaikuttamaan maailmaan tuolla kyltillä?’ kysyi poliisi. Nuori mies vastasi: ’Kannankin tätä kylttiä siksi, ettei maailma vaikuttaisi minuun.’ Minusta se oli helvetin hyvin sanottu.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Laura Railamaa

Rauhanpuolustajat: Ukrainan sodan osapuolet painostettava tulitaukoon

Sunnuntaina 3.6.2018 pidettiin Suomen Rauhanpuolustajien joka toinen vuosi järjestettävä sääntömääräinen yleiskokous, jossa muun muassa valittiin järjestölle uusi johtokunta (katso kokoonpano alempaa).
Yleiskokous myös julkaisi Ukrainan sotaa koskevan kannanoton.

Ukrainan sodan osapuolet painostettava tulitaukoon

Itä-Ukrainan tulitauon noudattamista tarkkaileva Etyjin Ukrainan tarkkailumissio raportoi jatkuvista tulitaukorikkomuksia. Niihin syyllistyvät molemmat osapuolet vain aloittajan vaihdellessa. Sopimusta raskaiden aseiden vetämisestä kauemmas konfliktialueelta ei noudateta eikä siviilien humanitaarisia oikeuksia kunnioiteta.
Tulituksen lopettaminen ja raskaan aseistuksen vetäminen alueelta ovat perusedellytykset Minskin sopimusten toteutukselle. Vuonna 2014 Kiovassa tapahtuneesta vallanvaihdosta ja Krimin laittomasta valtauksesta lähtien jatkuneessa konfliktissa on menehtynyt yli 10 000 ihmistä, haavoittuneita on kymmeniä tuhansia ja yli miljoona ukrainalaista on paennut kotiseudultaan.

Eritoten vanhuksilta ja lapsiperheiltä puuttuvat sekä niin sanottujen tasavaltojen että Ukrainan kontrolloimalla konfliktialueella usein toimeentulo, terveydenhuolto, elintarvikkeet, sähkö ja jopa juomavesi. Tulitauko on välttämätön myös tästä syystä. Molemmat puolet häiritsevät ja yrittävät usein estää humanitaarisen avun toimittamista. Myös edellytykset totuudenmukaiseen tiedottamiseen kärsivät painostuksesta ja pidätyksistä, ja kansalaisiin kohdistetaan räikeää propagandaa. Tämä yhdessä vaikeitten sosiaalisten ongelmien kanssa ruokkii nationalismia ja väkivaltaisuutta ja on osaltaan johtanut myös rasistisiin hyökkäyksiin romanien leireihin ja vandalismiin synagogia ja juutalaisten hautoja vastaan muun muassa Kiovassa ja Lvivissä.

Konfliktin osapuolet on saatava noudattamaan tulitaukoa, jonka jälkeen kansainvälisen yhteisön on tuettava riittävällä panostuksella demokraattisten ja sosiaalisten oikeuksien palauttamista koko Itä-Ukrainan alueelle. Krimin asemasta ja sen asukkaiden oikeuksien turvaamisesta on käynnistettävä erilliset keskustelut.

Kansallisen sovinnon rakentamisen edellytyksenä on konfliktin ja sotimisen aikana tapahtuneiden rikosten, kuten Odessassa ammattiyhdistystalon tulipalossa 48 ja katutaisteluissa ja ammuskelussa kuusi kuolonuhria vaatineen verilöylyn puolueeton selvittäminen.

Rauhanpuolustajien johtokunta 2018–2019:

Markku Kangaspuro,  puheenjohtaja
Kirsti Era,  varapuheenjohtaja
Jouni Siren,  varapuheenjohtaja

Johtokunta:

Juuso Aalto
Markku Alin
Maria Hukkamäki
Mervi Grönfors
Keijo Hiltunen
Tarja Jalovaara
Olavi E. Kokkkonen
Antti Kurko
Juhani Lilja
Karim Maiche
Teemu Matinpuro
Tanja Pelttari
Tapio Solala
Tuula Sykkö
Jari Tamminen

Rauhanpuolustaja, kerro tarinasi

pyorailykuva
Kuva: Kansan Arkisto

Suomen Rauhanpuolustajat täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Tämän kunniaksi keräämme aineistoa tuolloin julkaistavaan Rauhanpuolustajien vuosikymmenet -kirjaan. Jos sinulla on omia tai sukulaistesi tekstejä, valokuvia, lehtileikkeitä, tarinoita tai henkilökohtaisia muistoja, kerro niistä meille. Kaikenlainen materiaali vuodesta 1949 lähtien tähän päivään on tervetullutta. Kirjan toimittavat Timo Kalevi Forss ja Raimo Pesonen.

Mainion ja maailmanrauhaa edistävän tarinasi voit lähettää osoitteeseen t.k.forss (ät) gmail.com tai kertoa puhelimitse 0405332961. Voimme myös tehdä tarvittaessa haastatteluja. Ota rohkeasti yhteyttä, tarvittaessa tulemme mielellämme turinoimaan ja tutustumaan materiaaliin.

Rauhanpuolustajien 50-luku Oili Suomen silmin

oili2Rauhanpuolustajien alkutaipaleella mukana olleista on jäljellä enää harva muistelemassa silloista toimintaa. Oili Suomi on yksi näistä järjestössä alusta asti vaikuttaneista aktiiveista. 

Kun toinen maailmansota päättyi 1945, elivät suurvallat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat hetken aikaa sovussa juhlien fasismin kukistamista. Auvoista yhteiseloa ei kestänyt kauan, sillä jo 1940-luvun loppupuolella soitettiin kylmän sodan ensi sävelet. Suurvalloilla oli erimielisyyksiä Saksan jaosta, ydinasevarustelu kiihtyi, eikä juuri päättyneen maailmansodan arvistakaan ollut ehditty toipua. Kaksi aatesuuntaa, kapitalismi ja kommunismi, alkoivat kilpailla toistensa kanssa lähes kaikin kuviteltavissa olevin tavoin.

Tässä kasvavan militarisaation ilmapiirissä syntyi kaksi sotilasliittoa: vuonna 1949 Yhdysvaltojen liittolaisineen perustama Pohjois-Atlantin liitto Nato ja vuonna 1955 Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto. Vuonna 1949 joukko tiedemiehiä, taiteilijoita ja rauhanaktivisteja huolestui maailman tilanteesta. He kutsuivat Pariisiin koolle Maailman rauhanpuolustajain kongressin. Kongressin puheenjohtajana toimi ranskalainen Nobel-palkittu kemisti Frédéric Joliot-Curie. Mies, jonka uraauurtavat tutkimukset vaikuttivat osaltaan ydinaseen kehittämiseen.

Kun Joliot-Curie ymmärsi, millaisia sotilaallisia riskejä ydinteknologiaan –1940-luvun termein atomitutkimukseen – liittyi, hän päätti avata suunsa. Tämä johti Rauhanpuolustajain kansainvälisen liikkeen perustamisen ja lisäksi Joliot-Curien erottamiseen Ranskan ydintutkimuslaitoksen johtajan toimesta vuonna 1950.

Kansainvälisen liikehdinnän aallot löivät myös Suomeen. Niinpä Helsingin Kluuvikadulla sijaitsevassa Elannon kerhohuoneessa pidettiin 18.5.1949 Suomen Rauhanpuolustajain perustava kokous. Sen osanottajat edustivat ammattiyhdistysliikettä, vasemmistopuolueita, taiteilijaseuroja ja rauhanjärjestöjä.

Rauhanpuolustajien toiminta oli aktiivista heti 1950-luvun alusta. Järjestö keräsi nopeasti tuhansia jäseniä, järjesti kongresseja, osallistui kansainväliseen toimintaan, keräsi rauhanadresseja ja järjesti ruohonjuuritason toimintaa, johon kuka tahansa saattoi osallistua. Yksi tällainen tempaus oli vuonna 1950 järjestetty Rauhanviesti, jossa rauhansanomaa levitettiin polkupyörän selästä käsin ympäri maatamme kirjailija Elvi Sinervon kirjoittaman viesti muodossa.

SODASTAKIELTÄYTYJÄN TYTÄR

1950-luvun Rauhanpuolustajien aktiiveista ei enää kovin moni ole keskuudessamme, mutta ilahduttavia poikkeuksiakin löytyy. Turussa vuonna 1927 syntynyt Oili Suomi on ollut Rauhanpuolustajissa mukana koko järjestön toiminnan ajan. Ansaittuja eläkepäiviään Paimiossa viettävä Suomi on ollut todellinen monitoiminainen. Rauhanpuolustajien lisäksi hänet muistetaan kansanedustajana, Turun kunnanvaltuutettuna ja monen kulttuurijärjestön kantavana voimana. Oili Suomi kertoi Rauhanpuolustajien alkutaipaleesta Turun ympäristössä maaliskuussa 2018.

Rauhanaatteen ja kiinnostuksen kulttuuriin Suomi peri isältään työläiskirjailija Vilho Kaislalta pikkutyttönä 1930-luvulla. ”Kaikki alkoi Turussa. Olen syntynyt työläisperheeseen. Perheemme lapset kasvatettiin työväenhenkisiksi rauhanihmisiksi. Isäni oli lukenut mies. Hän myös kirjoitti paljon. Sen lisäksi hän oli tehnyt paljon töitä työläisten keskuudessa. Hän osallistui kokouksiin ja kulttuuritapahtumiin. Isäni oli aktiivinen esimerkiksi lakkokomiteoissa. Omaksuin yhteiskunnallisen aktiivisuuteni isältäni”, Suomi kertoo.

Vilho Kaisla kieltäytyi osallistumasta sotaan. Hän piti yhteyttä maan johtavaan kulttuurivasemmistoon jo ennen sotia ja osallistui turkulaisen kirjallisuusryhmä Kajon toimintaan. ”Jo tuolloin 1930-luvulla ennen sotia oli olemassa kulttuurijärjestöjä. Meidän ystäviämme olivat sellaiset kulttuuripersoonat ja kirjailijat kuten Elvi Sinervo, Mauri Ryömä ja Kaisu-Mirjami Rydberg. Minut kasvatettiin ihan mukulasta saakka lukemaan kirjoja. Elettiin 1930-lukua ja maassamme haaveiltiin suur-Suomesta. Isäni kieltäytyi sotaväestä. Niinpä hän joutui oikeuteen ja hänet toimitettiin Ilmajoen vankilaan. Tuomio oli yksi vuosi ja kolme kuukautta kuritushuonetta. Hän ei osallistunut sotaan. Kaikissa Suopon ja Valtiollisen poliisin häntä käsittelevissä asiakirjoissa lukee tuomittu. Hän on aina ollut merkitty mies.”

MILJOONAN NIMEN VETOOMUS

Oili Suomi osallistui järjestötoimintaan jo nuorena. Yksi merkittävä ponnistus oli järjestötalon rakentaminen Turun tunnettuun työläiskaupunginosaan Raunistulaan. ”Minun teki mieli tehdä jotain muuta kuin opiskella ja minut vedettiin mukaan nuorisotyöhön. Järjestötalon rakentaminen oli iso työ, sitä ennen meillä ei ollut mitään toimipaikkaa Raunistulassa. Oli kova urakka saada kokoon ihmisiä, jotka tulivat rakentamaan, tai ihmisiä, jotka rahoittivat tarvikeaineiden ostamisen. Rauhanpuolustajat yhdisti voimansa muiden järjestöjen kanssa. SKDL:n kunnallisjärjestö toimi talossa, kommunistisella puolueella oli myös pikkuinen koppi. Talon etupäässä olivat pioneeri- ja nuorisojärjestöt. Demokraattisilla naisilla oli myös oma tilansa.”

Rauhanpuolustajat sai myöhemmin uudet toimitilat Turun keskustasta ja hieman yllättävän tukijan. ”Saimme isommat tilat Turussa rakennusurakoitsija Armas Puolimatkan ansiosta. Puolimatka sanoi, ettei hän ollut koskaan pitänyt sodasta, joten hän päätti järjestää Rauhanpuolustajille toimipaikan. Itse toimin noissa tiloissa 20 vuotta. Meidän ei tarvinnut maksaa edes vuokraa. Tilat olivat korkean kerrostalon alimmassa kerroksessa. Siinä oli Rauhanpuolustajien Turun piirijärjestön toimisto, rauhantyön keskus ja Työpaikkojen rauhantoimikunta.”

Vuonna 1950 kerättiin nimiä Tukholman vetoomukseen. Vetoomuksella vaadittiin atomi- ja muiden joukkotuhoaseiden kieltoa. Suomessa vetoomukseen kerättiin lähes miljoona allekirjoitusta. Vetoomuksen allekirjoittivat monet johtavat poliitikot, mukaan lukien pääministeri Urho Kekkosen hallitus. Myös Oili Suomi jalkautui keräämään nimiä. Kaikki, varsinkaan porvarit, eivät suhtautuneet vetoomukseen varauksettomasti, sillä sitä pidettiin kommunistien juonena. ”Minulla on vielä jäljellä musta kirja, johon nimiä kerättiin. Siihen kirjattiin myös kuinka monta nimeä kukin oli saanut kerättyä. Teimme polkupyöräretkiä joka puolelle Turun ympäristöön. Kolkutimme ovia ja kysyimme nimiä. Muistan kun kävimme hakemassa nimiä Paimiossa vaikka kyseessä olisi ollut kuinka komea talo. Yleensä saimme nimen. En muista pelänneeni kuin kerran yhtä isoa koiraa.”

MAAILMANLUOKAN KIRJAILIJAT RAUHANTYÖSSÄ

Yksi 1950-luvun suuria rauhantapahtumia oli vuonna 1955 Helsingissä järjestetty Maailman rauhanneuvoston kokous. Se toi maahamme paljon kansainvälisiä vieraita, muun muassa neuvoston puheenjohtajan Frédéric Joliot-Curien. ”Se oli suurenmoinen tilaisuus. Tapahtumaan osallistuivat kirjailijat Pablo Neruda Chilestä ja Ilja Ehrenburg Neuvostoliitosta. Saimme kokouksesta hienoa aineistoa, jota oli hyvä käyttää täällä kotona Turussakin. Kylmä sota ei ollut tuolloin vielä pahimmillaan, tärkeämpi teema kokouksessa oli yleinen huolenpito. Se, että ihmisillä olisi kaikkialla hyvä olla. Se ihmetys minulle on tuosta ajasta jäänyt mieleen, että suomalaisessa mediassa ei esimerkiksi kerrottu kuuluisan kemistin saapuneen johtamaan puhetta tapahtumaan. Sen sijaan muistan otsikon, kuinka lehmä oli jäänyt junan alle”, Oili Suomi nauraa.

Yksi kokouksen teemoista oli Suomen mahdollinen liittyminen YK:n jäseneksi. Se tapahtuikin joulukuussa 1955. Helsingin kokouksessa vierailivat myös maailmankuulut kirjailijat Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir. Aikaa kuvaa hyvin, ettei porvarillinen lehdistö Helsingin Sanomia myöten halunnut heistä kirjoittaa, joten vierailu vaiettiin kommunistien propagandana. Juuri kukaan lehdistön edustaja ei käynyt haastattelemassa maailmantähtiä. 22-vuotias Jörn Donner oli lähes ainoita, joka kävi tapaamassa Sartrea ja de Beauvoiria hotelli Tornissa.

Oili Suomella oli pitkään tallella Helsingin-kokouksen juliste. Hän lahjoitti sen kuitenkin Uudenkaupungin Rauhanpuolustajille näiden 30-vuotisjuhlassa vuonna 2007. ”Juliste on seurannut matkassani muutosta toiseen. Uskon, että Uudenkaupungin rauhanpuolustajat osaavat arvostaa tätä lahjaa. Julisteen taakse on kirjoitettu rauhanruno.”

RAHAT TIUKASSA

1950-luku oli Turussakin vaikeaa ja köyhää jälleenrakentamisen aikaa, mutta aktiivinen toiminta Rauhanpuolustajissa poiki Oili Suomelle lopulta työpaikan. Suomi kertoo millaista käytännön rauhantyö oli 1950-luvulla. ”Olin Rauhanpuolustajien Turun piirijärjestön toiminnanohjaaja 1960-luvulta lähtien. Se oli työni ja minulle maksettiin oikein palkkaa. Työ oli jo helpompaa. Sen sijaan Raunistulan järjestötaloa rakennettaessa kaikki oli vaikeaa. Väki oli niin köyhää kuin olla ja voi. Jo saksien ja askartelutarvikkeiden hankkiminen oli vaikeaa. Pikkuhiljaa kaupunkikin alkoi auttaa meitä. Saimme avustuksia. Kulttuurikilpailuissa pärjääminen toi myös puhtia toimintaamme. Hankimme rahaa myös keräyspaperia keräämällä.”

Kaikkein kaikkiaan Oili Suomelle on jäänyt 1950-luvun rauhantyöstä varsin positiivisia muistoja, vaikka kansainväliset jännitteet toivat siihen oman varjonsa. ”Rauhanpuolustajat teki tiivistä yhteistyötä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Eivät nuo meidän työntekijät aina niin kauheasti tykänneet Maailman rauhanneuvoston asioista. Minä pidin tärkeänä, että sellainen järjestö on olemassa. Se rauhoitti tilannetta Suomessa. Kysyin kerran venäläiseltä sotaveteraanilta, miksi rauhantyö on niin tärkeää. Hän vastasi: ’Yritän työni kautta tuoda esiin sen tosiasian, että ihmisen järki, hänen älynsä ja kykynsä voittavat lopulta pimeyden’”, Oili Suomi summaa.

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Teemu Matinpuro

 

 

UKRAINA: Ukraina tänään

ukraina_kartta

 

Tämä Rauhan Puolesta -lehden liite on tulosta Rauhanpuolustajien Ukrainassa elo-syyskuun vaihteessa vierailleen delegaation vierailusta. Tiiviistä kaksiviikkoisesta vierailusta syntyi laaja haastatteluaineisto, josta tässä julkaistaan pieni otos. Nyt teemoina ovat journalismi ja poliittiset oikeudenkäynnit. Jatkoa on luvassa, ja koko aineistosta julkaistaan alkuvuodesta laajempi kokonaisuus. Artikkelit ovat haastatteluita, eikä niissä esitettyjä näkökulmia ole juurikaan kommentoitu. On pyritty tuomaan esiin monipuolisesti ukrainalaisen kansalaisyhteiskunnan eri näkemyksiä maan tilanteesta.

Valitettavasti delegaatio ei vieraillut Itä-Ukrainan kapinallisten hallussa olevilla alueilla, joten jonkun mielestä haastatteluissa ilmenevä kritiikki Ukrainan hallinnon toimia kohtaan voidaan katsoa puolueelliseksi. Mutta mielestämme on olennaista, että meidänkin EU-tuillamme toimivan hallinnon tulisi noudattaa demokraattisia ja läpinäkyviä oikeusvaltion periaatteita. Jatkossa tavoitteenamme on luoda luotettavia ja itsenäisiä kontakteja myös niin sanottujen kansantasavaltojen alueen kansalaisyhteiskunnan toimijoihin samoin kuin Ukrainan tilanteesta kiinnostuneisiin venäläisen rauhanliikkeen toimijoihin. Kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen mukaan molemmat osapuolet ovat syylllistyneet vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin – valitettavasti vain luotettavan ja puolueettoman tiedon saanti ns. kansantasavaltojen puolelta on huomattavan hankalaa.

Rauhanpuolustajien Ukraina-toiminta kuitenkin jatkuu. Vierailun aikana pystyttiin luomaan suoria yhteyksiä paikallisiin kansalaisjärjestöihin, ruohonjuuritason ryhmiin, toimittajiin ja aktivisteihin. Yhdessä ukrainalaisten toimijoiden kanssa pyritään edistämään rauhanprosessia ja luomaan edellytyksiä kansalliselle dialogille ja eheytymiselle. Suorat, itsenäiset yhteydet mahdollistavat tiedonsaannin ihmisoikeusloukkauksista ja konfliktista koskien kaikkien osapuolten toimia. Yhteydet Etyjin Ukraina-missioon ja muihin rauhanprosessia tukeviin ja alueella toimiviin kansainvälisiin organisaatioihin ovat myös olennaisia. Valitettavasti tällä hetkellä ei näytä siltä, että sodan osapuolet olisivat valmiita rauhaan.

Tiedonhankinnan ja -välityksen sekä rauhanprosessin tukemisen lisäksi Rauhanpuolustajat jatkaa pienimuotoista ja täsmällistä avustustoimintaa Itä-Ukrainan konfliktialueen haavoittumimmassa asemassa olevalle siviiliväestölle. Pienilläkin avustuserillä on merkittävä täydentävä rooli muiden auttajien rinnalla.

Erityiskiitokset Kirsti Eralle käännöksistä.