Avainsana-arkisto: Rauhanpuolustajat

Maisa Kuikka-Uçar ja oikeuden­mukaisuuden jano

Kuva Pekka Turunen

Tätä nykyä Suomen Turussa vaikuttava perheenäiti-merimies-telakkatyöntekijä Maisa Kuikka-Uçar muistetaan yhtenä Rauhanpuolustajien kantavista voimista 2000-luvun alussa. Kuikka-Uçar aloitti työskentelemisen järjestön Helsingin-toimistolla vuonna 2001, mutta maailmanparantaminen eri muodoissaan on kiinnostanut häntä nuoruudesta asti.

”Muistan jo opiskeluaikoinani keränneeni nimiä bangladeshiläisen pakolaisen auttamiseksi. Toivoimme, että häntä ei karkotettaisi. Nykytermein puhuttaisiin turvapaikanhakijasta. Toimitin kerätyt nimet ministeri Jan-Erik Enestamille. Pakolaista piiloteltiin viranomaisilta tuttavapiirissäni, koska karkoituksen myötä häntä olisi odottanut kuolemantuomio Bangladeshissä. Minulla on aina ollut jonkinasteinen oikeudenmukaisuuden jano”, Maisa Kuikka-Uçar kertoo.

Kuikka-Uçar opiskeli diakoni-sosiaaliohjaajaksi Järvenpäässä ja tutustui samalla Reiluun kauppaan. ”Pidin silloin kehitysmaakaupan sivuliikettä opiskelun ruokatauoilla Seurakuntaopiston aulassa kerran viikossa. Minulle Reilu kauppa ja kehitysmaakauppa olivat jo tuolloin tärkeitä. Olen aina ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä toiminnasta, ja pikkuhiljaa huomasin ajautuneeni Rauhanpuolustajien palkkalistoille.” Ennen Rauhanpuolustajia Kuikka-Ucar työskenteli Helsingin työttömät ry:ssä ja asunnottomien järjestössä.

TÖIHIN RAUHANPUOLUSTAJIIN

Kiinnostus maailmantalouteen vei Maisa Kuikka-Uçarin naisten talouspiiriin, jossa hän tutustui tätä nykyä Into Kustannuksen toimitusjohtajana toimivaan Jaana Airaksiseen. Airaksinen taas oli 1990-luvun lopulla tehnyt töitä Rauhanpuolustajille. ”Kuuluin naisten Talousavain-ryhmään, joka oli koostunut vapaaehtoisista. Kokoonnuimme puhumaan maailman talousasioista. Joku meistä valmisteli jonkin aiheen, sitten keskustelimme. Pohdimme maailman taloutta ja sen vaikutusta meihin. Lähestymistapamme oli humaani. Mietimme, mitä voisimme tehdä toisin. Pohdimme myös maailmantalouden nurinkurisia ilmiöitä tai vaikkapa mitä on kapitalismi.”

Jaana Airaksisen kautta Kuikka-Uçarille avautui mahdollisuus päästä töihin Rauhapuolustajiin. ”Toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro etsi tekijää Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa -projektiin vuonna 2001. Olin aikaisemmin tehnyt järjestölehtiä asunnottomien yhdistyksessä ja ajattelin, että pystyisin tekemään toimitustyötä. Réfugiésiin oli saatu rahoitusta opetusministeriöstä, ja työnkuvanani oli toimittaa kirja ja cd-levy Suomeen saapuneista pakolaisista, heidän tarinoistaan ja musiikistaan.”

Mikko Saarela esiintyi vuonna 2004 Rauhanpuolustajien Helsingin-toimiston pihalla järjestetyssä pihakirppistapatumassa.

Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa toteutettiin yhteistyössä Maailman musiikin keskuksen kanssa. Teemu Matinpuron ja Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi projektin työryhmään kuului tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela (s. 1958). Saarela muistetaan Eppu Normaalin ja Freud Marx Engels & Jungin basistina ja terävä-älyisenä sanoittajana, mutta 2000-luvun alussa laaja-alaisesti musiikkia tuntenut Saarela toimi Maailman musiikin keskuksen tuottajana.

”Levyn kappaleet äänitettiin Maailman musiikin keskuksen studiolla. Mikko Saarelalla oli kontakteja pakolaistaustaisiin muusikoihin. Matinpuro oli tehnyt pohjasuunnitelman siitä, keitä oli tulossa mukaan. Lähdin liikkeelle hyvin karkean rungon kanssa. Muistan lämpimästi, kun istuimme ensimmäisissä palavereissa Maailman musiikin keskuksen pienessä ja sokkeloisessa toimistossa pahvilaatikoiden keskellä.”

KESKEISTÄ ON RAUHANKASVATUS

Silmiä avaavan Réfugiés-projektin jälkeen Maisa Kuikka-Uçar jatkoi rauhantyötä. Hänestä tuli Rauhanpuolustajien Helsingissä sijaitsevan toimiston kokopäivätoiminen työntekijä. ”Projekteja löytyi lisää, toimitin muun muassa Solidaarisuuskalenteria ja Rauhan Puolesta -lehteä. Lisäksi toimenkuvaani kuului vastata Rauhanpuolustajien yhteistyöstä Työpaikkojen rauhantoimikunnan kanssa.”

Kuikka-Uçar täsmentää työn Rauhanpuolustajissa vaikuttaneen hänen ajatteluunsa monella eri tasolla. Yksi näistä on Työpaikkojen rauhantoimikunnan toiminta ja siihen liittyvä Ay-väen rauhanpäivät. ”On ainutlaatuista, että rauhanjärjestö tekee yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa rauhantyön saralla. En ollut aikaisemmin kuullut tällaisesta. Toivon, että tämä yhteistyön muoto jatkuisi. On hienoa, että Ay-väen rauhanpäivillä on vielä mukana ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet luomassa yhteyksiä ay-liikkeen ja rauhanliikkeen välillä. Se on mielestäni tärkeää.”

Rauhanpuolustajien kesäkiertueella vuonna 2006 pysähdyttiin Parolannummella. Mukana oli kolumbialainen klovni Edilberto Monje Méndez eli Ludi.

Rauhantyö ei voi olla pelkästään perinteiden vaalimista ja menneiden muistelemista. On mentävä eteenpäin ja luotava katse pitkälle tulevaisuuteen. Kahden lapsen äitinä rauhankasvatus on noussut Maisa Kuikka-Uçarille entistä tärkeämpään rooliin. ”Monet asiat Rauhanpuolustajien arvomaailmassa ovat lähellä omaa ajatteluani. En tarkoita pelkästään hävittäjähankintojen kritisoimista vaan myös ilmastokysymyksiä, sodan ja rauhan kysymyksiä, konfliktien ennaltaehkäisyä ja rauhankasvatusta. Viimeksi mainittu on minulle hyvin läheinen. Opin ja kuulen mielelläni rauhankasvatuksesta ja haluaisin välittää siitä jotain omillekin lapsilleni.”

Mitkä sitten voisivat olla konkreettisia keinoja keskustella lasten kanssa sotaan ja rauhaan liittyvistä vaikeista ja monimutkaisista kysymyksistä? ”Olen puhunut lasten kanssa sodasta. He kyselevät minulta siitä paljon. Seitsemän vuotta täyttävä tyttäreni pelkää sotaa. Lapseni ovat olleet mukana Rauhanpuolustajien tapaamisissa ja mielenosoituksissa. Haluan, että he tietävät, että on olemassa ihmisiä, joille rauhantyö on elämäntapa. Olen myös sanonut heille, että en halua minnekään sotaa ja että kaikilla pitäisi olla ruokaa. Kotikasvatusta tukee lasten ihana päiväkoti Peikonpesä, jonka yhtenä ohjenuorana on kestävä kehitys. Sateenkaari Koto ry:n Peikonpesässä lapsia on ohjeistettu muun muassa vedenkulutuksesta ja ruoan tuotannon vaiheista, on kasvatettu ja hoidettu kompostimatoja sekä vältetty ruokahävikkiä. Kaikki tämä helpottaa kotona tapahtuvaa asioiden opettelua, kuten esimerkiksi jätteiden lajittelua.”

”Sodasta puhuminen on minulle vaikeaa, jos pitää puhua vaikkapa ampumisesta. Pojallani on ollut joitain leikkejä, joissa ammutaan. En haluaisi kuitenkaan tehdä ampumisleikistä täysin kiellettyä asiaa, jota on kiva tehdä sen takia että se on kiellettyä. En halua toimia näin kiroilunkaan kanssa. Yritän edetä neutraalisti mutta kuitenkin keskustelevasti. Haluan korostaa lapsilleni, että toisten elämää, olipa kyse sitten ihmisistä, kasveista tai ympäristöstä yleensä, ei saa tuhota.”

KAKSI TÄRKEÄÄ KÄÄNNETTÄ

1990-luvulla Kuikka-Uçar teki vapaaehtoistöitä Reilun kaupan Estelle-laivalla, joka muun muassa kuljetti Suomesta kerättyä tavaraa Afrikkaan ja toi meille sieltä myytäväksi Reilun kaupan tuotteita. Myös Rauhanpuolustajat oli mukana Estellen toiminnassa, ja alus toimi Uudenkaupungin Rauhanpuolustajien kummilaivana. Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi Estellen pursimies Veli-Matti ”Wellu” Koivisto oli aktiivi Rauhanpuolustajissa.

Merenkulku ja laivat vetivät Kuikka-Uçaria siinä määrin puoleensa, että hän päätti kouluttautua merimieheksi. ”Halusin kansimiehen pätevyyden Estelle-laivaa silmällä pitäen. Lähdin Puluista ja menin Rauman Merenkulkualan oppilaitokseen. Innostuin merenkulusta niin paljon, että luin itseni vahtiperämieheksi. Pääsin myös rahtilaivalle töihin.”

”Elämässäni on ollut kaksi tärkeää ja rikastavaa käännettä, jotka ovat tulleet ja kasvaneet sisälleni. Ensimmäinen oli Estelle-laiva ja sen ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Mahdottomasta tehtiin mahdollista, romusta varustettiin laiva, jolla purjehdittiin Reilun kaupan nimissä. Ilman suuria taloudellisia panoksia, solidaarisuus ja unelma paremmasta maailmasta kantavina ajatuksina. Toinen merkittävä asia oli Rauhanpuolustajat. Koin, että löysin toisen paikan, jossa oli hyvä toimia ja oppia lisää maailmasta ja siinä elämisestä. Molemmista on jäänyt elämääni paljon ystäviä, yhteyksiä ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itselle tärkeään ryhmään.”

Tätä nykyä Kuikka-Uçar työskentelee Turun telakalla, mutta on myös mukana Rauhanpuolustajissa vapaaehtoispohjalta. ”Pulu-vuosista sain paljon uusia avauksia maailman hahmottamiseen ja tiedonhakemiseen. Pidän järjestön tiedotusta ja julkaisutoimintaa luotettavana. Rauhanpuolustajat on minulle asiantuntija. Luen aktiivisesti Rauhan Puolesta -lehteä ja olen jonkin verran mukana Turun Rauhanpuolustajien toiminnassa. Osallistun mielelläni myös rauhantapahtumiin.”

Teksti Timo Kalevi Forss

PAKOLAISTEN ÄÄNIÄ

Maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita oli Suomessa 2000-luvun alussa paljon vähemmän kuin nykyään, eivätkä globalisaation vaikutukset näkyneet lintukodossamme yhtä selvästi kuin tänä päivänä. ”Jouduimme etsimään ihmisiä. Pakolaistaustaisia ihmisiä oli toki Suomessa jo tuolloin, mutta sellaisia, jolla olisi musiikkitaustaa, olikin hankalampi löytää. Saimme kuitenkin mukaan yhdeksän esiintyjää. Projektia tehtäessä oli monta mutkaa matkassa. Välillä tuli ongelmia, kun ennalta mukaan lupautunut muusikko ei päässytkään osallistumaan projektiin. Jouduimme vaihtamaan soittajia toisiin lennosta. Tämä vaikutti koko paletin kasaamiseen kokonaisuutena. Kävi myöskin niin, että sama henkilö ei pystynyt tarjoamaan sekä tarinaa että musiikkia. Haimme siis osaan tarinoista eri henkilöltä tarinan ja musiikin.”

Mukaan saatiin maahanmuuttajien tarinoita ja lauluja seitsemästä eri maasta, joita olivat Irakin Kurdistan, Palestiina, Bolivia, Kongo, Vietnam, Afganistan ja Somalia. Lisäksi pakolaiskäsitettä laajensivat kolttasaamelaisen ja Karjalan evakon kertomukset. ”Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat mukavia ja kiinnostavia. Kävin muutaman ihmisen kodissa haastattelemassa heitä. Somaliasta lähtöisin oleva Zahra Abdulla kertoi tarinansa. Hän oli jo tuolloin mukana kunnallispolitiikassa. Vietnamilaistaustaisen Jimmyn kappale oli melankolinen iskelmä. Hänen tarinansa oli minulle mieleenpainuvin. Jimmy oli saapunut Suomeen venepakolaisena. Hän työskenteli tuolloin Kulttuurikeskus Caisassa, jossa haastattelukin tehtiin. Jimmy oli tosi sympaattinen kaveri.”

”Evakkotarinan saimme Martti Olkinuoralta, joka asui Helsingin Töölössä. Kävin hänen kotonaan tekemässä haastattelun. Evakkolaulun taas saimme Martta Kähmiltä. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin jo kuollut. Kyse oli vanhasta karjalaisesta laulutyylistä. Se esitettiin ilman säestystä. Martta Kähmin löysimme Maailman musiikin keskuksessa äänityksestä vastanneen Jukka Viirin avulla.”

Suomeen asettuneita

Suomen alueella asuvista alkuperäiskansoista pienin on kolttasaamelaiset. Heidän uhanalaista kieltään koltansaamea puhuu enää muutama sata ihmistä. ”Kolttasaamelainen Jaakko Gauriloff oli mukana levyllä suomenkielisellä kappaleella ’Miksi näin on?’. Hän oli melkoinen persoona. Tapasimme hotellihuoneessa. Hän kertoi kolttien tarinan ja puhui myös koltan kielen asemasta Suomessa.”

Vuonna 1939 syntynyt Gauriloff kertoo Réfugiés-kirjassa, miten ja miksi hän joutui jättämään kotinsa:

“Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheemme joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana saimme kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1944 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650−700 kolttasaamelaista.

Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki-Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.

Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.”

Haasteltavien taustat olivat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli asuminen Suomessa. ”Mukana ei ollut hiljattain Suomeen tulleita. Kaikki olivat ehtineet jollain lailla asettua tähän yhteiskuntaan. Aika monella oli myös töitä. He eivät olleet mitään ammattimuusikoita, vaan ihmisiä joilla oli kiinnostava tarina ja musiikillista taustaa. Minä haastattelin ihmiset ja kirjoitin tekstit. Mikko oli jonkinasteinen tuottaja, tosin hän ei juurikaan asettanut ehtoja. Biisivalinnat tulivat artisteilta itseltään.”

Yhteistyöstä Mikko Saarelan kanssa Kuikka-Uçarilla on vain hyvää sanottavaa. ”Hän oli lempeä ja lupsakka. Hän ei asettanut projektille tahtia tai määräillyt, vaan toimi hyvin rauhallisesti. Ilmapiiri oli rento ja Mikon kanssa oli hyvä tehdä yhteistyötä.”

Yksi Réfugiésin tarinan kertojista on kongolainen Esther Leander. Hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 1999. Hän esittää levyllä perinteisen kongolaisen laulun ”Malaika”. Leander on taistellut itsensä ja lastensa puolesta, jotta he pääsivät osallistumaan suomalaiseen arkeen. Hänen kotoutumisensa Suomeen onkin menestystarina. Leander luki itsensä kauppatieteiden maisteriksi ja toimii tätä nykyä projektipäällikkönä Hämeenlinnassa. Lähtökohdat olivat kuitenkin rankat.

Esther Leander kertoo kirjassa:

“Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehille mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet vaitonaisia.

Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.

Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän oli joutunut vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.”

Teksti Timo Kalevi Forss

Kolumni: Rauhanpuolustajat 70 vuotta

Rauhanpuolustajilla on 70-vuotisjuhlavuosi. Mitä järjestö on saanut aikaan? Kaikki muistamisen arvoinen ei tähän mahdu, eikä päivänsankaria ole tapana juhlien yhteydessä muistuttaa aikanaan tehdyistä virheistä. Niistä ja mainitsematta jääneistä hienoista asioista lisää toisessa yhteydessä.
Yleensä ajatellaan, ettei kansalaisjärjestöjen elinkaareen kovin paljon saavutuksia mahdu. Alkuinnostuksen jälkeen toiminta vakiintuu, lässähtää ja pian sen jälkeen alkaa hiipua. Näitä piirteitä mutta myös nousuja ja uudestisyntymisen ihmeitä on Puluissa nähty. Eivät sen saavutukset ehkä suuren suuria ole, mutta oman panoksensa maailman muuttamiseen se on antanut.
Ydinaseiden kieltämisen puolesta kampanjointi on ollut osa rauhanliikkeen perustyötä. Rauhanpuolustajat keräsi vuonna 1950 atomipommin käytön kieltoa vaativaan Tukholman vetoomukseen lähes miljoona nimeä. Hiroshiman ja Nagasakin tuhot olivat tuoreessa muistissa, ja myös pääministeri Urho Kekkosen hallitus allekirjoitti vetoomuksen.
Uusimpana yrityksenä kohti ydinaseriisuntaa oli YK:n yleiskokouksen vuonna 2017 hyväksymä ydinaseet kieltävä sopimus. Sen puolesta äänesti 122 valtiota, mutta ydinasevallat ja myöskään Suomi eivät kannattaneet sitä. Sopimuksesta tulee kuitenkin sitova, jos 50 valtiota ratifioi sen. Se muuttaisi ydinaseet laittomiksi ja lisäisi poliittista painetta ydinaseriisunnan aloittamiseen. Askel olisi tärkeä myös siksi, että Yhdysvallat ja sen jälkeen Venäjä irtisanoutuivat äskettäin keskimatkan ohjukset kieltäneestä INF-sopimuksesta, joka on Mihail Gorbatšovin ja Ronald Reaganin solmima. Sen allekirjoittaminen vuonna 1987 oli iso rauhanliikkeen, yleisen mielipiteen ja monien eurooppalaisten poliitikkojen saavutus. Euroopassa käytävän ydinsodan mahdollisuus oli synnyttänyt vastavoimaksi yhteisen huolen.
Maailmaa rauhanliike on muuttanut myös vastustaessaan Vietnamin sotaa ja tukiessaan kansallisia vapautusliikkeitä vielä 1970-luvulla vahvasti olemassa olleen siirtomaajärjestelmän murtamiseksi. Etelä-Afrikan rotusortojärjestelmän vastustaminen oli suuri rauhan- ja solidaarisuusliikkeen kampanja. Järjestelmän kaatoivat ANC:n organisoimat eteläafrikkalaiset, mutta myös kansainvälisellä painostuksella oli suuri merkitys.

Onnea Rauhanpuolustajat!

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Rose rauhan puolesta

Imatralainen Rose Kaipainen viettää tammikuussa 90-vuotispäiviään. Mikään ei vaikuta lannistavan sitkeän rauhantyön puurtajan sisua ja päättäväistä työtä rauhan rakentamiseksi ihmisten välille.

 

Rose Kaipainen istui kolmevuotiaana vankilassa isänsä, kuritushuonevangin, sylissä ja ihmetteli isän harmautta. Nyt, 87 vuotta myöhemmin, hänelle on kristallinkirkasta, että tuosta hetkestä alkoi hänen rauhanaktivisminsa.
“Isä vastusti fasismia ja natsismia ja kannatti kansojen välistä ystävyyttä. Sen takia hän joutui vankilaan. Ymmärsin siinä sen aatteen ja työn tärkeyden. Joku voi sanoa, että lapsi ei muista tai ei ymmärrä, mutta minä muistan ja ymmärrän”, hän vakuuttaa istuessaan kauniissa olohuoneessaan Imatralla.

Suomessa elettiin 1930-luvun pimeitä vuosia. Rauhan puolesta ei saanut puhua, jokainen ystävällinen sana naapurimaasta oli tuomittavaa. Sitten kun sodat oli käyty ja natsismi näyttänyt oikeat kasvonsa, yleinen mielipide muuttui. Rauhan puolustaminen oli taas mahdollista.

Rose muistaa kirkkaasti kansainvälisen rauhanliikkeen käynnistymisen. “USA uhkasi Pohjois-Koreaa atomipommilla. Tehtiin niin sanottu Tukholman vetoomus, ettei mikään maa saa käyttää atomipommia. Siihen kerättiin allekirjoituksia monissa maissa ympäri maapallon. Minäkin kiersin keräämässä.”

Rose kuului Rauhanpuolustajiin Suomen Demokraattisten nuorten jäsenenä. Vuonna 1949 toimintansa aloittaneessa Rauhanpuolustajissa oli silloin vain järjestöjäseniä.

OPETTAJAKSI

Rose Kaipainen syntyi ja kasvoi Hangossa, ruotsinkielisessä perheessä ja ympäristössä. Hän luki sisarensa tavoin itsensä ylioppilaaksi ja kouluttautui aluksi nuoriso-ohjaajaksi. Opettajaksi hän opiskeli perheellisenä naisena Helsingin yliopistossa. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli opettajan toimi Pohjois-Karjalassa, Pielisjärven maalaiskunnan Kivivaraan koulussa.
“Olin luvannut ottaa vuodeksi vastuulleni siskoni kolme lasta, lastenhoitajan ja miehen siskoni opiskellessa. Tarvitsin ison asunnon, olihan minulla jo yksi oma lapsikin ja puoliso. Kivivaaran koulun opettajan asunto oli meille oikein hyvä.”

Toinenkin etu työpaikasta oli – Rosen suomen kieli vahvistui. Seudusta ja sen asukkaista jäi kaikin puolin hyvä muisto.

Rauhantyö kuului Rosen elämään aina, kiireisimpinä ja vaikeimpinakin vuosina. Tämänkin jutun keskeisenä asiana hän haluaa pitää järjestötyön. Pikkuisen hän suostuu valottamaan yksityiselämäänsä.

Rose synnytti viisi lasta. Kaikki olivat pieninä ja vielä ennen murrosikää vilkkaita, liikkuvia ja monipuolisesti taitavia ihmisenalkuja. Murrosiässä tai hiukan ennen sitä neljälle heistä ilmaantui lihasheikkousairaus. Se on synnynnäinen, parantumaton. Sen syytä ei tiedetä. Sitä on monenlaista, Rosen lasten kohdalla se vei ensimmäisenä liikuntakyvyn.

Rose ei surkutellut lapsia eikä itseään. Hän päätti kannustaa heitä kaikin voimin mahdollisimman hyvään elämään. Hän joutui tekemään sen lähes yksin, sillä hänen miehensä sairasti ja menehtyi jo vähän päälle viisikymppisenä.

RAUHANTYÖ KAIKEN YTIMESSÄ

Imatralainen Rosesta ja perheestä tuli vuonna 1961, koska mies sai silloin työpaikan paikkakunnalta. Pian Rosekin sai opettajan toimen Imatran Savikannan koulusta. Siellä hän työskenteli eläkeikään saakka.

Henkinen koti Roselle löytyi paikkakunnalta nopeasti Suomi–Neuvostoliitto-seurasta, Suomi–DDR-seurasta ja Rauhanpuolustajien työstä. “Siihen aikaan oli joka vuosi oma teemansa rauhan ja kansojen välisen ystävyyden puolesta. Keräsimme nimiä moniin vetoomuksiin. Muistan etenkin vetoomukset Ydinaseeton Pohjola ja Ei neutromipommeja.”

Rose toimi vuosi toisensa perään pioneeriohjaajana ja oli aktiivinen kommunistisessa puolueessa ja sen naisten toiminnassa. Kaikissa näissä hänen motiivinaan oli ennen kaikkea rauhantyö. “Olin eduskuntavaaliehdokkaanakin, jotta pääsin käyttämään puheenvuoroja rauhan puolesta ja korostamaan kansojen välisen yhteistyön suurta arvoa meille ihmisille.”

Yksi merkittävä areena näille puheille Imatralla on ollut YK:n päivän kansalaistapahtuma. Sen vietto alkoi 32 vuotta sitten. “Rauhanpuolustajat ja Imatran YK-yhdistys kutsuivat yhteisöjä ja järjestöjä yhdessä toimeen järjestämään sopivan tapahtuman YK:n päivän kunniaksi.”

Alkuvaiheessa mukana oli kymmeniä järjestöjä. Iso kulkue sekä itse juhla saivat liikkeelle satoja ihmisiä. Mukaan tultiin perhekunnittain, ammattiosastoittain, työpaikoittain. Maailman poliittisen tilanteen muututtua, kylmän sodan laantuessa, innostus heikkeni mutta ei loppunut.

Alkuperäisestä joukosta ovat yhä mukana Imatran Eläkeläiset, Imatran ammatillinen paikallisjärjestö, Imatran Rauhanpuolustajat, Imatran luterilainen seurakunta ja YK-yhdistyksen toiminnan taannuttua Unicefin Imatran vapaaehtoiset. Myös Imatran kaupunki kuuluu tapahtuman tukijoihin esimerkiksi tarjoamalla käyttöön tiloja.

YK:N PÄIVÄÄ YHTEISTYÖLLÄ

Rose otti puheenjohtajana vastuun YK:n päivän kansalaistoimikunnassa 1980-luvun lopulla. Kun hänelle yrittää asettaa tapahtuman päävastuunkantajan roolia, hän hermostuu. “Ei yksi ihminen tee mitään tai saa mitään aikaan. Ihmiset tekevät yhdessä, saavat yhdessä aikaan”, kuuluu Rosen elämänmittainen tunnuslause. Sen mukaan hän on elänyt aina.

YK:n päivän tapahtuman jatkumisesta vuodesta toiseen hän jakaa kiitosta Rauhanpuolustajien muille jäsenille: “Liisa Rintamäki on ollut todella tärkeä toimija. Pertti Ahvonen oli ihan pelastaja silloin, kun me muut olimme jo luopumassa. Kirsti Honkasalo on ollut jo vuosia hyvin ansiokkaasti mukana.”

YK:n päivän tapahtuman jatkuminen Imatralla näyttää nyt turvatulta, vaikka laakereilla lepäillen sekään ei onnistu. Se ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Järjestötoiminnassa Rose Kaipainen on aktiivinen edelleen. “Rauhaliikkeellä kokonaisuudessaan on tärkeä tehtävä tässä ajassa”, hän painottaa. “On pöyristyttävää, että valtiontuki rauhanjärjestöille vähenee ja vähenee, mutta asemäärärahoja sen kun paisutetaan.”

Rose on elämänsä aikana ”koputellut oville” ja jakanut informaatiota koteihin enemmän kuin kukaan pystyy laskemaan. Eikä hän ole lopettamassa sitä vieläkään. “Lehtiämme jaan säännöllisesti. Jotkut tärkeät asiat saavat liikkeelle myös kauppojen luokse, jakamaan informaatiota, keskustelemaan ihmisten kanssa.”

Teksti Marjut Vuotila
Kuvat Pertti Ahvonen

 

Työpaikkojen rauhantoimikunta ei anna periksi

Työpaikkojen rauhantoimikunta on Rauhanpuolustajien kyljessä toimiva verkosto, joka koostuu rauhantahtoisista ay-aktiiveista. Rakennustyömies Toivo Koivistolla on kokemuksia sen toiminnasta useiden vuosikymmenten ajalta.

 

Rauhanpuolustajien piirissä pyrittiin jo varhaisessa vaiheessa 1950-luvulla olemaan kosketuksissa työväestöön ja ammattiosastoihin. Toiminnan vakiinnuttua Työpaikkojen rauhantoimikunta perustettiin vuonna 1974. Vuonna 2014 Hyvinkäällä järjestetyillä Ay-väen rauhanpäivillä Työpaikkojen rauhantoimikunnan entiset puheenjohtajat Mauri Perä ja Sorjo Saarinen kertoivat toimikunnan historiasta.

”Vuonna 1950 Rauhanpuolustajiin perustettiin ammattiyhdistysjaosto. Vuonna 1957 perustettiin ay-väen toimikunta, joka otti pari vuotta myöhemmin erityistehtäväkseen organisoida Suomessa Itämeren maiden sekä Norjan ja Islannin yhteistyötä Itämeri-kysymyksessä ja osallistua Rostockin Itämeri-viikkoon. Tuolloin myös SAK:hon perustettiin kansainvälinen jaosto. Se sulautettiin Rauhanpuolustajien ammattiyhdistysjaostoon”, kertoo varhaisvuosista Mauri Perä.

Työpaikkojen rauhantoimikunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin betoniraudoittaja Sorjo Saarinen. Vuoden 1973 Chilen sotilasvallankaappaus ja Vietnamin sota olivat tuolloin uutisotsikoissa.

”Solidaarisuustoiminta oli ay-liikkeen kentällä vahvaa. Oli luonnollista lähteä organisoimaan uudentyyppistä yhteistoimintajärjestöä. Esimerkiksi Chilen vallankaappauksen aikaan Sorjo Saarinen oli Vuosaaren telakan rakennustyömaan pääluottamusmies. Heti kaappausta seuraavana päivä telakalla oli suuri solidaarisuustilaisuus”, kertoo Perä.

Saarinen jatkaa: ”Kun menin aamulla töihin, pojat tulivat kysymään, olenko kuullut että Chilessä on vallankaappaus. Pidimme heti palaverin. Annoin lehdistölle kannanoton, jossa tuomitsimme vallankaappauksen. Telakalla oli tuolloin töissä seitsemisen sataa henkeä. Pidimme kokouksen, josta tieto kulki suusta suuhun. Kokoukseen osallistui viisisataa henkeä. Ruokala oli aivan täynnä. Tämä kertoo siitä, miten hyvin työläiset ottivat asian vastaan. Meillä oli ollut tätä ennenkin joitain rauhantilaisuuksia, jotka liittyivät Vietnamiin. Keräsimme sinne rahaa.”

Yksi ay-liikkeen rauhantoiminnan muotoja oli yhteiskunnallisten puheenvuorojen ja taiteilijoiden esitysten tuominen työmaille. ”Chileläinen Quilapayún-yhtye oli käymässä Suomessa ja saimme sen telakalle esiintymään. Ruokala oli jälleen täynnä ja mestarienkin puolella olivat ovet auki. Yhtye lauloi viimeisenä kappaleena ‘El pueblo unido jamás será vencido’ eli yhtenäistä kansaa ei voi voittaa. Ei tarvinnut sanoa kenellekään, että ottakaa kypärät pois päästä. Kaikki nousivat seisomaan ja ottivat ne pois. Se oli vaikuttava tilaisuus”, kertoo Saarinen.

DUUNAREILTA TÄYSI TUKI

Ay-liikkeen rauhantoiminta ei rajoittunut vain Helsinkiin. Tampereen seudulla 1970-luvulla vaikuttanut rakennustyömies ja rauhanaktiivi Toivo Koivisto kertoo kokemuksistaan.

”Tampereella koskettavin rauhantoimintaan liittynyt juttu oli Chilen sotilasvallankaappaus vuonna 1973. Siinä yhteydessä mukaan tuli todella kansainvälinen kuvio. Olin töissä rakennuksilla Pirkkalassa ja toimin myös työpaikan luottamusmiehenä. Työpaikalla pidettiin tilaisuus, johon tuli esiintymään chileläisiä pakolaisia. Haimme kukkakaupasta kukat rakennusmestarin kanssa. Kun selitin kukkakaupan myyjälle mistä on kysymys, he antoivat kukat ilmaiseksi. Kaikki lähtivät mukaan mestareita myöten. Se oli aika kova juttu meille duunareille. Oli kysymys todellisesta yhteishengestä ja kaikki symppasivat chileläispakolaisia. Tilaisuus jäi vahvasti mieleen.”

Rakennustyöt toivat Toivo Koiviston pääkaupunkiseudulle vuonna 1983. Hänen elämässään vaihtelivat tuolloin rakennustöihin liittyvät työ- ja työttömyysjaksot. Koivisto oli kuitenkin ollut aktiivinen sekä ay- että rauhanliikkeessä. Niinpä Rauhanpuolustajat palkkasi hänet Työpaikkojen rauhantoimikunnan ensimmäiseksi kokopäivätoimiseksi työpaikkasihteeriksi.

”Minulta kysyttiin, haluaisinko tulla töihin rauhantoimikuntaan. Sen toiminta oli laajentunut ja monipuolistunut ja sinne tarvittiin joku hoitamaan käytännön asioita. Aloitin rauhantoimikunnassa syksyllä 1984”, kertoo Koivisto.

Sorjo Saarinen opasti Koiviston uudelle työmaalleen. ”Kaikki, jotka toimivat rauhanliikkeessä, tunsivat Sorjon. Hän väänsi minulle rautalankamallia ja kertoi miten järjestöasiat hoidetaan. Aloin järjestää yhteyksiä ay-liikkeeseen. Minulla oli jonkin verran kokemusta ja yhteyksiä rakennuspuolen ay-liikkeeseen, mutta myös muihin liittoihin. Aika nopeasti pystyin laajentamaan kontaktejani. Työpaikkani oli Rauhanpuolustajien Bulevardin-toimistolla”, kertoo Koivisto.

Koivisto piti työstään ja koki sen tärkeäksi. Työn tulosten mittaaminen vaati kuitenkin aivan uudenlaista ajattelua. ”Kun olin raksalla ja kaivoin ojaa, niin työpäivän päätyttyä näin montako metriä tuli. Sen sijaan kun viikon päätyttyä yritti katsoa, paljonko rauhantyötä oli tullut tehtyä, sitä pitikin miettiä tarkemmin. Tämä oli minulle suurin muutos näiden kahden työn välillä. Rauhantyössä oli vaikeampi nähdä työn tulosta selkeästi”, Koivisto sanoo.

KANSAINVÄLISTYMISTÄ

1980-luku oli koko rauhanliikkeelle aktiivista aikaa. Kylmän sodan varjossa rauhanmarssit keräsivät valtavat määrät osallistujia kaikista kansanryhmistä. Rauhanpuolustajien jäsenmäärä laskettiin useissa kymmenissä tuhansissa. Tämä heijastui myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan toimintaan.

Toivo Koivisto kertoo: ”1980-luvulla oli vauhti päällä ja työpaikkatilaisuuksia oli paljon. Olin organisoimassa niitä. Tuohon aikaan järjestettiin vielä tapahtumia työpaikoilla. Menimme ruokatunnilla keskustelemaan jostain sovitusta aiheesta. Joskus mukana oli taiteilijoita, joskus pidettiin yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Aiheina olivat esimerkiksi asehankinnat tai euro-ohjusten vastustaminen. Työpaikkojen rauhantoimikunta oli myös mukana järjestämässä mielenosoituksia. Vääntö oli kovaa, mutta tekijöitäkin löytyi. Meitä saattoi olla 15 ihmistä istumassa pöydän ääressä miettimässä miten ja missä rauhankulkueita järjestetään.”

Toiminta oli myös kansainvälistä. Jo vuonna 1974 Työpaikkojen rauhantoimikunta teki kerran vuodessa matkan Leningradiin ja traditio on säilynyt vaikka kaupungin nimi on vaihtunut Pietariksi. Koivisto kertoo kansainvälisestä ay-toiminnasta: ”Mukana oli myös Nicaragua-solidaarisuustyötä. Keräsimme tukimaksuja ja levitimme Nicaragua-kampanjan julisteita työpaikoille. Meillä oli vuosittain kaksi vierailua Neuvostoliiton ammatillisesta keskusjärjestöstä. Sieltä saapui 1–2 henkilöä ja järjestin heille kierroksia suomalaisilla työpaikoilla. Vierailimme myös eri ammattiliitoissa kuten SAK:ssa, TVK:ssa, Akavassa ja STTK:ssa. Kiersimme eri puolilla maata aina Torniota myöten.”

LAMA VAAN EI LAMAANNUS

Käänne huonompaan seurasi 1990-luvun alussa. Muun muassa lama, valtionavun leikkaukset ja Neuvostoliiton romahtaminen ajoivat Rauhanpuolustajat ja sitä kautta myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan suuriin vaikeuksiin. Toivo Koivisto jouduttiin irtisanomaan työpaikkasihteerin työstään vuonna 1992.

Periksi ei kuitenkaan annettu. Se mistä ennen maksettiin, tehtiin nyt vapaaehtoistyönä. ”Olin 1990-luvulla rauhantoimikunnan sihteerinä vapaaehtoispohjalta. Hommat tehtiin kuten ennenkin, mutta palkkaa ei saatu. Ennen meillä oli 264-neliöinen toimisto Bulevardilla. Se vaihtui 42 neliöön Hämeentiellä. Siellä oli toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro yksin duunissa. Sitä ennen oli töissä ollut yli kymmenen henkeä”, Koivisto kertoo.

Sitkeällä puurtamisella ja tiukoilla järjestelyillä Rauhanpuolustajien velat saatiin maksettua. Järjestö haluttiin pitää pyörimässä, vaikka sen alasajoakin oli esitetty. Pekka Koskinen, Rauhanpuolustajien puheenjohtaja 1990-luvulla, saa toiminnastaan runsaasti kiitosta. Mauri Perä kertoo: ”Rauhanpuolustajat oli konkurssin partaalla. Koskisen Pekka sanoi erään huoltoaseman takahuoneessa, että Rauhanpuolustajat rakennetaan itsensä näköiseksi ja kokoiseksi. Suuri toimisto muuttui kokoon huone ja keittokomero. Sitten seurasi uusi alku. Työpaikkojen rauhantoimikunta epämuodollisena organisaationa ja jumalattoman uskollinen jäsenkunta pitivät Rauhanpuolustajat hengissä.”

Toivo Koivisto on samoilla linjoilla: ”Pekka Koskinen teki viimeisen päälle arvokasta työtä. Ilman häntä Rauhanpuolustajat ei olisi selvinnyt millään. Hän teki valtavan työn järjestön eteen. Pulut oli velkaantunut ja velat maksettiin takaisin vähintäänkin kahteen kertaan, sillä alkuun jouduimme maksamaan pankille pelkkiä korkoja. Se oli ankaraa aikaa.” Koivisto muistuttaa, että myös muun muassa Kimmo Snellman, Jussi Lilja, Arvi Juntunen, Eila Pelttari ja nykyinen puheenjohtaja Tanja Pelttari ovat tehneet arvokasta ja pyyteetöntä työtä Työpaikkojen rauhantoimikunnan eteen.

Toivo Koivisto summaa vielä Työpaikkojen rauhantoimikunnan ja koko rauhanliikkeen merkityksen tänä päivänä: ”Pidän tärkeänä, että toimikunnan työssä olisi hyvät yhteydet työpaikoille. Toimikuntaan pitää kuulua ihmisiä, jotka ovat duunissa ja edustavat mahdollisimman useita eri ammattijärjestöjä. Minulla on ollut vuosikymmenien ajan yhteydet työttömien liikkeeseen ja olen yrittänyt saada heitä mukaan. Syrjäytyminen on pahin juttu, mitä työttömälle voi tapahtua. Työttömätkin voivat hakea omalta ammattijärjestöltään tukea vaikkapa Ay-väen rauhanpäiville osallistumiseen. Jos rauhanliikkeen aktiivit löisivät hanskat tiskiin, se näyttäisi tosi pahalta. Olen sitä mieltä, että toivoa on oltava aina. Periksi ei pidä antaa. Hommat tehdään niillä voimilla, mitä kulloinkin on.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Teemu Matinpuro

 

Astu Umpihankeen!


Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.
– Aaro Hellaakoski

Umpihanki on Rosebudin ja Suomen Rauhanpuolustajien uusi yhteinen kirjasarja. Rauhanpuolustajien ja Liken Pystykorva-sarja räksytti viimeiset haukkunsa vuoden 2017 lopussa. Pystykorva tarjosi vuosina 1997–2017 yli 200 yhteiskunnallisen ja poliittisen kirjallisuuden merkkiteosta ja keskustelua herättävää pamflettia.

Umpihankeen päädyttiin, koska tarve julkaista vaihtoehtoista kirjallisuutta on yhä valtava.

Aaro Hellaakoskelta lainattu sitaatti on Umpihanki-sarjan tunnus. Vuoden 2018 tuotanto kuvastaa hyvin luvassa olevaa yllätyksellisyyttä ja monipuolisuutta.

Umpihankeen suunnistetaan kustantamalla muun muassa punk-hengessä yhteiskunnallista lastenkirjallisuutta ja Suomessa aivan liian heikosti tunnettua uutta venäläistä sarjakuvaa, eikä amerikkalainen aktivismikaan juuri ole täällä esillä vaikka yltiöpopulistinen presidentti pitääkin maan hyvin lööpeissä. Päivitettynä julkaistiin rasismin aatehistorian suomalainen klassikkoteos Kallonmittaajia ja skinejä. Digitalisoituvassa maailmassa jatketaan vastavirtaan legendaarisen Solidaarisuuskalenterin julkaisemisella. Uskomme vahvasti perinteisen painetun kirjan kestävyyteen käyttöliittymänä myös ensi vuosisadalla.

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi

 

Vapaiden aiheiden mies

Kupari_y_2
Yli 40 vuotta Rauhanpuolustajien jäsenenä ollut Erkki Kupari on seurannut läheltä järjestön eri vaiheita. Hänen oma tapansa tehdä rauhantyötä liittyy keskeisesti kirjoittamiseen mitä moninaisimmista aiheista. Kupari aloitti Rauhan Puolesta -lehden avustamisen 1980-luvulla ja kirjoittaa lehteen toisinaan vieläkin.

”Sota on ollut leimaava kokemus elämässäni, ennen kaikkea toinen maailmansota. Olin suhtautunut sotilaallisiin toimiin ja operaatioihin niin, että osa niistä on oikeutettuja ja osa ei. Tämäntapainen ajattelu on karissut minulta kokonaan pois. En pidä enää väkivaltaista toimintaa hyväksyttävänä millään lailla. Ainoa vaihtoehto on siviilivastarinta tai siviilitoiminta. En pidä aseellisia vapautusliikkeitä oikeutettuina, ne johtavat sisällissotiin ja lisäävät väkivaltaa. Jos väkivaltaiset voimat saavat vallan, ne jatkavat väkivaltaa siviilihallinnossa.”

Näin tiivistää ajatteluaan Erkki Kupari, joka liittyi Rauhanpuolustajien jäseneksi 1970-luvun alussa ja kuului Rauhan Puolesta -lehden toimituskuntaan 1980-luvulla. Kupari on pitkän linjan toimittaja, ohjaaja, työehtoasiamies, koulutuspäällikkö ja runoilija. Hänen kirjoituksiaan voi yhä lukea lehdestämme. Viimeisin on tämän vuoden toukokuulta ja sen aiheena oli Betlehemissä järjestetty Palestiinan maraton, johon lentäväaskelinen Kupari osallistui. Juoksemisen ohella Kupari haastatteli entistä Israelin armeijan sotilasta, lapsille ja nuorille oikeusapua tarjoavaa tutkijaa sekä suomalaisia diplomaatteja.

”Olen viettänyt nuoruuteni Hämeenlinnassa. Aloitin opiskelut Tampereen yliopistossa vuonna 1973. Opiskelin sosiaalipolitiikkaa ja valmistuin sosionomiksi. Jatkoin opintoja aikuiskasvatukseen ja valmistuin vuonna 1980 maisteriksi”, Kupari kertoo. ”Rauhanpuolustajat oli 1970-luvulla radikaali järjestö. En ollut mikään aktiivi mutta vierailin joskus Rauhapuolustajien Tampereen-toimistossa. Siellä oli toiminnanjohtajana Anssi Ruotsalo, joka oli herkkä ja mukava tyyppi. Toiminta oli virkeää ja vähän erilaista kuin politiikka siihen aikaan. Rauhanpuolustajat järjesti muun muassa rauhanmarsseja, joihin osallistui paljon ihmisiä. Pulumerkki oli hyvin tavallinen näky. Minullakin oli sellainen. Olin ylioppilaskunnan kulttuurijaostossa ja Iikka Vehkalahti oli Tamyn eli ylioppilaskunnan pääsihteeri. Tapasin silloin hänet ensimmäistä kertaa.”

AMERIKKALAINEN KULTTUURI AVASI NÄKÖKULMIA

Kun juuri itsenäistyneiden Afrikan maiden johtoon nousi mustia kovaotteisia hallitsijoita, näki moni ihmisoikeuksien ja demokratian puolustaja siinä lopullisen voiton kolonialismista. Kupari ei kokenut asiaa näin. ”Muistan sanoneeni eräälle kaverilleni, että en näe mitään hyvää siinä että Afrikan maiden vapauduttua niiden johtoon tulee musta diktaattori. Siinä ei ollut mielestäni mitään positiivista. Sain ajatukselleni huonon vastaanoton. Kaverista kommenttini oli rasistinen, koska vapautusliikkeitä pidettiin tuolloin kovempana voimana kuin demokratiaa. Jälkeenpäin hän myönsi minun olleen ihan oikeassa.”

Kupari kiinnostui jo 1960-luvulla sodan ja rauhan kysymyksistä. ”Isäni oli sodassa ja kaikkien pihan lasten isät olivat olleet sodassa. Asuimme Hämeenlinnassa tehtaan asunnossa. Siitä jäi väkivallan taakka, joka on surullinen asia. Oma sodanvastaisuuteni liittyi merkittävästi toiseen maailmansotaan. Olen syntynyt 1951 ja seurannut Vietnamin sotaa televisiosta. Suomen televisiossa näytettiin suorana amerikkalaisia lähetyksiä. Näillä ohjelmilla oli suuri vaikutus siihen, että aloin ajatella sodan olevan väärin.”

Vuoden 1968 yhteiskunnallinen liikehdintä jätti jälkensä myös Erkki Kupariin, joskin politiikan lisäksi hänen keskeisiä kiinnostuksenkohteitaan on ollut myös pop-kulttuuri. ”Vuonna 1968 Pariisin opiskelijamellakoiden ja Tšekkoslovakian miehityksen aikaan olin 16-vuotias. Meillä oli Hämeenlinnassa underground-ryhmä ja julkaisimme lehteä jonka nimi oli Apartado. Siinä kirjoitettiin pop-kulttuurista. Kävin katsomassa Hair-musikaalin Tampereella. Beatlesien Yellow Submarine -elokuva teki myös suuren vaikutuksen, kuten yhtyeen musiikkikin. Lennonin ajatukset ja puheet olivat vaikuttavia. Myös amerikkalainen rock vetosi minuun.”

Kiinnostus amerikkalaiseen kulttuuriin avasi uusia näkökulmia maailman ymmärtämiselle. ”Pop-kulttuurin ja hippiaatteen nousu ovat olleet kestävin lähde, josta olen ammentanut. Siihen liittyivät myös amerikkalaisen rauhanliikkeen suuret mielenosoitukset ja sodanvastainen liike. Seurasin mustien kansalaisoikeusliikettä.”

ILMAPIIRI MUUTTUU

Valmistuttuaan Kupari jätti Tampereen taakseen. Hän päätyi Lahden kautta Helsinkiin. 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden uusi päätoimittaja Iikka Vehkalahti ja hänen aisaparinsa Juha Rekola halusivat uudistaa lehden. ”Olin muuttanut Lahdesta Helsinkiin vuonna 1983. Jari Laukkanen, joka oli tuttuni jo Tampereelta, asui nyt Helsingissä. Jari kysyi kiinnostaisiko minua kirjoittaa Rauhan Puolesta -lehteen, johon haettiin uusia kirjoittajia. Tulin Jarin kautta porukkaan mukaan. Rekolan Juha, joka sittemmin oli työkaverinikin Journalistiliitossa, oli minun kannaltani kaikkein tärkein henkilö. Meillä synkkasi hyvin yhteen. Juha kannusti minua kirjoittamaan ja tykkäsi jutuistani.”

Vuonna 1985 sai ensi-iltansa Rauni Mollbergin ohjaama Tuntematon sotilas, joka lähti haastamaan Edwin Laineen klassista vuoden 1955 versiota. Kupari kirjoitti elokuvasta ja sen ympärillä käydystä keskustelusta samana vuonna Rauhan Puolesta -lehteen omien sukulaistensa kokemuksien kautta. Kuparin jutussa ”Yöllä me aina heräämme” -käydään sodan traumoja läpi unien avulla.

 

Isän kertomus: Pimeässä ei nähnyt mitään. Olivatko jäsenet tallella? Huh, kun oli kuuma. Piti ottaa peitto pois ja istua hetki. Hengästytti ja oli niin paha olo.

Makasin taas pommikuopassa. Olin ollut siinä jo toista vuorokautta yhteen mittaan. Tykistön kranaatit mylläsivät maata ja pommittajalaivue toisensa jälkeen lensi yli. Minä olin samassa kuopassa koko ajan. Ei se siihen toista kertaa ammu.

Kuinka kauan sitä voi olla rumputulessa hengissä, jatkuvassa kivisateessa, pölyssä ja jyskeessä. Hermot joutuivat kyllä lujille.

 

Isoäidin kertomus: Heräsin taas siihen samaan tunteeseen. Tultiin sanomaan, että sinunkin poikasi nimi on siinä luettelossa. Vaikka sota on päättynyt jo aikoja sitten, herään aina siihen, että viimeinenkin poika viedään.

Kun tuli joka päivä pitkät listat kaatuneiden nimiä silloin loppukesällä Kannakselta, niin ajattelin, että se on loppu nyt. Sinne on joutunut viimeinenkin poika. Ja mitä tästä maasta tämän jälkeen tulee.

Pimennysverhon takaa kurkistelin monena yönä pihamaalle, silloin kun kotona oltiin, eikä pommituksia paossa.

 

”Aloitin vapaista aiheista. Kirjoitin useamman joulujutun, joissa lähtökohtani oli Jukolan veljesten joulusauna. Kirjoitin siis veljesten tarinat uusiksi lehden joulunumeroihin”, kuvailee Kupari juttujaan. Hän kirjoitti paljon kulttuurista, muun muassa amerikkalaisista jazzelokuvista, Eppu Normaalista, M. A. Nummisesta, Asterixista, Paul Simonista ja Andrei Tarkovskista.

kupari2Elokuvista kirjoittaessaan Kupari osui välillä Rauhanpuolustajien kipupisteisiin. Vuonna 1988 ilmestyi amerikkalaisen Philip Kaufmanin Olemisen sietämätön keveys -elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1968 Prahaan. ”Koin Tšekkoslovakian miehityksen nuorena miehenä tosi pahana. Kävin katsomassa Kaufmanin leffan ja tulin lehden toimituskokoukseen. Ehdotin, että kirjoittaisimme jutun, jossa tuomitaan Tšekkoslovakian miehitys. Puluthan olivat suhtautuneet miehitykseen myönteisesti. Jutun kirjoitti lopulta Iikka Vehkalahti. Tämän jälkeen eräät muutkin järjestöt muuttivat suhtautumistaan Tšekkoslovakian miehitykseen kielteiseksi.”

1980-luvun lopulla ei voitu täysin tietää, miten käänteentekeviä muutoksia 1990-luvun alku toisi tullessaan. Neuvostoliiton hajoaminen oli suuri mullistus maailmassa. Merkit olivat näkyvissä.

Erkki Kupari koki ilmapiirin muutoksen konkreettisesti RaPu-lehden juttukeikalla Neuvosto-Virossa 1980-luvun lopulla. ”Menin Tallinnassa puoluetaloon ja ihmettelin, miksi vastassa oli rynnäkkökiväärimiehiä, neuvostosotilaita univormuissa. Tapasin Lindström-nimisen kevyen teollisuuden varaministerin. Hän kertoi minulle virolaisille hankalia asioita. Jos virolaiset ovat eteviä työssään ja tekevät parempia tuotteita kuin muualla Neuvostoliitossa, sitä ei saa tuoda esille eikä siitä saa kirjoittaa lehdistössä. He eivät saa kirjoittaa edes omissa lehdissä, että virolaiset tuotteet ovat parempia kuin venäläiset. Jos näin kirjoittaa, Moskovasta tulee heti huomautuksia. Ministeri sanoi, että hän voi kertoi näitä asioita minulle, mutta toivoi etten kirjoittaisi niistä: ’Jos kirjoitat näistä, seuraa vaikeuksia.’”

RUNOJA LAPSILLE

Rauhan Puolesta -lehteä tehtiin pitkälti samalla toimituskunnalla aina 1980-luvun loppuun saakka. 1990-luvun alussa tuli aika antaa tilaa uusille tekijöille. ”Porukka hajosi, kun Iikka Vehkalahti lähti tekemään elokuvaa ja Juha Rekola lähti hänen mukaansa Intiaan. Itse menin töihin televisioon TV1:een vuonna 1987. Olin kymmenen vuotta vakihommassa ohjaajana. RaPu-lehteen kirjoittamani jutut auttoivat minua ilmaisemaan ajatuksiani, kehittämään kirjoittamista ja mielikuvitusta. Lehteen kirjoittamani jutut auttoivat myös työn saannissa.”

Rauhanpuolustajien aikaiset kontaktit poikivat Kuparille mielenkiintoisia projekteja hänen työskennellessään Ylessä. ”Teimme Juha Rekolan kanssa Pulujen jälkeen yhteisen tv-dokumentin. Kävimme haastattelemassa Denis Goldbergia Lontoossa. Hän oli ANC:n valkoinen juutalainen pommiasiantuntija, joka sai nelinkertaisen elinkautistuomion Etelä-Afrikassa. Hän istui 22 vuotta vankilassa. Eräänä päivänä hänet vapautettiin ja lennätettiin Tel Aviviin. Goldberg ilmoitti heti lentokentällä, että hän tuomitsee apartheidin ja jatkoi matkaa Lontooseen. Lontoossa hän työskenteli ANC:n toimistossa. Puhuimme Goldbergin kanssa erityisesti hänen vankila-ajastaan. Ohjelman nimi oli Mustaa huumoria valkoisessa vankilassa.”

Vaikka Etelä-Afrikkaa boikotoitiin apartheidin aikana, Kupari suhtautuu kielteisesti boikotteihin eikä usko sen ratkaisevan esimerkiksi Israel–Palestiina-kysymystä.

”Kaikki boikotit ovat vahingollisia, kulttuuriboikotit erityisesti. Israelin kulttuuriboikotointi estää kansalaisia nauttimasta suositusta musiikista. Samaan aikaan maan sisällä juutalaiset ja arabit yrittävät löytää toisensa rauhanomaisesti ja myös taiteen kautta.”

”Boikotit ovat kollektiivisia rangaistuksia, jotka kohdistuvat erottelematta kaikkiin. Kuitenkaan ne eivät vahingoita boikottien kohteena olevaa valtaa pitävien joukkoa, mutta saattavat tavalliset ihmiset ahdinkoon.”

Tänä päivänä Erkki Kupari toimii aktiivisesti useammalla sektorilla. Kotkassa asuva ja Virolahden Klamilassa mökkeilevä Kupari kirjoittaa aktiivisesti kymenlaaksolaisiin lehtiin. Luvassa on myös uusi runokirja. ”Olen tehnyt paljon koulutushommia ja teen niitä yhä, vaikka olenkin eläkkeellä. Olen kirjoittanut neljä vuotta pakinoita Kymen Sanomiin. Kaakonkulma-lehteen olen kirjoittanut jo kymmenen vuotta. Ensi vuonna ilmestyy uusi lasten runokokoelma myllykoskelaisen Reunan kustantamana. Se ollut minulla valmiina jo pitemmän aikaa.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Susanna Pesonen

Kolumni: Kuinka minut värvättiin

raimopesonen-683x1024_2”Tuletko stalinistien lehteen kolumnistiksi?”

Matinpuron Teemun loppuvuodesta 2012 joissakin kekkereissä esittämä kysymys nauratti itseironiallaan niin paljon, että vastauksen antamiseen meni hetki, mutta se oli myönteinen. Olin seuraillut Rauhanpuolustajien toimintaa laiskahkosti 90-luvulla, mutta kiinnostukseni järjestöä kohtaan alkoi kasvaa vuosituhannen vaihteessa toisen Tšetšenian sodan ja Irakin sodan myötä. Rauhanpuolustajissa miellytti toiminnan monialaisuus ja mutkattomuus, samoin kaksoisstandardien puute: väkivalta ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset tuomitaan johdonmukaisesti, tekijään katsomatta.

Näin ei ole aina ollut. Neuvostoliittoa myötäilevät kaksoisstandardit olivat osa Rauhanpuolustajien toimintaa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Järjestö ei kuitenkaan ollut ongelmalle sokea, ja yhtenä korjausliikkeen merkkipaaluna on pidetty järjestön irrottautumista Moskovan johtaman Maailman rauhanneuvoston politiikasta 1980-luvun lopulla. Soutuvenekään ei käänny silmänräpäyksessä, mutta viimeisten vuosikymmenien havaintojen perusteella yhdistyksen jäsenmaksun maksaa mielellään.

Vanhat leimat ovat erityisen sitkeitä silloin, kun niitä voi käyttää poliittisina lyömäaseina. Tähän asetelmaan Matinpuron stalinismi-lohkaisu tietysti viittasi. Kun erilaiset kriisit lisäävät turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa, sotamyyttien merkitys yleensä vahvistuu. Jos maailmankuva mustavalkoistuu niin paljon, että militarismi nähdään isänmaallisuutena ja isänmaallisuus pelkkänä militarismina, kaikenlaiset rauhanliikkeet on helppo leimata vihollisen – Suomen tapauksessa Venäjän – kätyreiksi. Rauhanpuolustajien kohdalla tällaisessa leimaamisessa auttavat tietysti menneisyyden virheet.

Onko menneisyyden painolastista irtautuminen edes mahdollista? Kysymys nousi mieleen SDP:n Rinteen ja kokoomuksen Orpon toukokuisesta väittelystä, jossa Rinne muistutti kokoomuksen vastustaneen pitkään peruskoulua ja Orpo vastasi viittauksella SDP:n rooliin vuoden 1918 sisällissodassa. Keskustelun perusteella virheiden vanhentumisaikaa ei ole olemassa, jos jollakin osapuolella on tarve käyttää menneisyyttä lyömäaseena. Tarve tällaisen lyömäaseen käyttöön saattaa olla nykyhetken kannalta olennaisempi kysymys kuin se vuosikymmenien takainen virhearviointi.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläiskirjailija, joka myös musisoi.

Miksi Krimin miehitys ja liittäminen Venäjään on laiton

ukraina_2_18Rauhanpuolustajienkin jäsenistössä on esiintynyt mielipiteitä siitä, että Krimiä ei olisi laittomasti miehitetty ja liitetty Venäjään. Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen ja Helsingin yliopiston oikeustieteellisen laitoksen tohtorikoulutettava Tero Lundstedt kertaavat kattavasti kansainvälisen yhteisön (Rauhanpuolustajat mukaan lukien) ja venäläisen oikeudellisen tulkinnan erot Oikeus-lehdessä vuonna 2016 julkaisemassaan laajassa artikkelissa Ajavatko Venäjän perustelut Krimin valtaukselle sen kansainvälisoikeudellisen doktriinin umpikujaan?

Kirjoittajat toteavat ensinnäkin, että yksi kansainvälisen oikeuden peruspilareita on valtioiden velvollisuus kunnioittaa toistensa alueellista suvereenisuutta ja koskemattomuutta. Valtioiden keskinäiset aluemuutokset voivat tapahtua ainoastaan molempien osapuolien suostumuksella ilman voimankäyttöä tai sillä uhkailua. YK:n olemassaolon aikana sen jäsenvaltioista vain Irak hyökätessään Kuwaitiin on vallannut maa-alueen toiselta ja liittänyt sen omaan alueeseensa. Tämä johti ainutlaatuiseen tilanteeseen, jossa YK:n talouspakotteita seurasi myös voimankäyttövaltuutus. Hannikaisen ja Lundstedtin mukaan myöskään Krimin tapauksessa vetoaminen alueen julistautumiseen itsenäiseksi perustelemalla sitä kansojen itsemääräämisoikeudella ei riitä, sillä siinäkin tapauksessa pääperiaate on, että irtautumiseen ei ole oikeutta ilman kotivaltion suostumusta, ja että itsenäistymisyritys käy selvästi laittomaksi, jos sitä ovat auttaneet vieraan valtion asevoimat kuten Krimin tapauksessa tapahtui.

Artikkelisssa käydään kohta kohdalta läpi Venäjän esittämät kansainvälisen oikeuden näkökulmasta kestämättömät oikeudelliset perustelut Krimin liittämiselle. Venäjän näkemys ”Ukrainan valtiollisen olemassaolon murentumisesta” mielenosoitusten seurauksena on sen mukaan selvästi ylimitoitettu. Eikä ole epätavallista, että valtioissa tapahtuu valtiosääntöjen vastaisia vallanvaihtoja. Ukrainan tapahtumilla ei ole vaikutusta lukuisten sen alueellisen koskemattomuuden takaaviin kansainvälisiin sopimuksiin kuten YK:n peruskirja, valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus, Etykin päätösasiakirja vuodelta 1975, Itsenäisten Valtioiden Yhteisön perustamissopimus (1991) sekä Budapest Memorandum (1994), jossa kaikki turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenvaltiot takaavat Ukrainan rajojen koskemattomuuden vastineeksi tämän luopumiselle neuvostoaikaisista ydinaseistaan.

Venäläisvähemmistöön kohdistuneeseen uhkaan vetoaminen on erittäin vahvasti liioiteltu perustelu. Neljä riippumatonta ihmisoikeusvaltuuskuntaa Euroopan neuvostosta, YK:sta ja Etyjistä suorittivat tarkastusmatkan Ukrainaan ja kaikkien johtopäätös oli, ettei venäläisvähemmistö ollut minkäänlaisessa vaarassa. Tämä ei silti tarkoita, etteikö venäläisväestöä vastaan olisi Itä-Ukrainassa joissakin yksittäistapauksisssa hyökätty.

Kolmantena perusteluna on esitetty vallasta syöstyn presidentti Viktor Janukovitšin sekä Krimin parlamentin pyynnöt lähettää joukkoja Ukrainaan ja Krimille palauttamaan ”legitimiteetti, laki ja järjestys Ukrainaan” sekä suojelemaan väestöä. Mutta Ukrainan perustuslain mukaan ulkopuolista apua voi pyytää vain parlamentti, ei presidentti. Rajoitettua itsehallintoa osana Ukrainaa nauttineen Krimin aluejohtajilla ei myöskään ollut oikeutta pyytää ulkopuolista interventiota. Hätäisesti järjestetty kansanäänestys, joka ei täyttänyt aidon ja rehdin kansanäänestyksen edellytyksiä, ei riitä oikeuttamaan Venäjän toimintaa. YK:n yleiskokous julistikin Krimin liittymisen Venäjän alaisuuteen laittomaksi suurella äänten enemmistöllä (100–11).

Se että Venäjä perustelee toimiaan Kosovon muodostamalla ennakkotapauksella ei myöskään kestä kirjoittajien mukaan tarkempaa kansainvälisoikeudellista tarkastelua.

Venäjällä ei ole kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden keskuudessa julkisesti esitetty arvostelua Krimin liittämisestä. Toisaalta artikkelisssa todetaan, että Venäjällä astui heinäkuussa 2014 voimaan laki, jonka mukaan Krimin liittämisen laillisuuden kiistäminen voi johtaa rikosoikeudelliseen vastuuseen ”separatistisista pyrkimyksistä”.

Lähde: Ajavatko Venäjän perustelut Krimin valtaukselle sen kansainvälisoikeudellisen doktriinin umpikujaan? Oikeus 2016 : 45, s. 445–465.

 

 

Murroskauden päätoimittaja

vehkalahti2_2
Iikka Vehkalahti tunnetaan kokeneena dokumenttiohjaajana ja -tuottajana. Ennen pitkää ja ansiokasta uraa dokumenttien parissa Vehkalahti oli vuosia aktiivi Rauhanpuolustajissa. Hän liittyi järjestöön 1970-luvun alussa ja toimi muun muassa Satakunnan piirijärjestön puheenjohtajana. Draamaa ja valtio-oppia Tampereen yliopistossa lukenut Vehkalahti toimi myös
Rauhan Puolesta -lehden päätoimittajana 1980-luvulla.

 

1970-luvulla Rauhanpuolustajat oli järjestö, joka vaali hyviä idänsuhteita. Rauhanpuolustajat oli presidentti Urho Kekkosen erityissuojeluksessa, ja puolueen jäsenkirjalla oli suuri painoarvo järjestön johtokunnassa. 70-luvulla Rauhanpuolustajien jäsenistössä oli SKP:n ja SKDL:n kannattajien lisäksi myös sosiaalidemokraatteja ja keskustalaisia. Moni kokoomuslainenkin oli tuolloin hyvää pataa Rauhanpuolustajien kanssa.

Iikka Vehkalahti kertoo alkuvaiheistaan Rauhanpuolustajissa: ”Olin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteeri ja edustajiston puheenjohtaja. Olin hyvin aktiivinen Tampereella 1968–1971. Silloinhan oli kaikki suuret opiskelijalakot, ja Vietnamin sodan vastainen liike oli voimissaan. Tuntui, että kaikkialla kiehui ja höyrysi. Siirtyminen Poriin johtui siitä, että vaimoni oli Porista kotoisin. Hän muutti sinne läänintaiteilijaksi ja minä muutin mukana. Perustimme perheen ja saimme lapsia. Saatoin opiskeluni loppuun ja toimin samanaikaisesti keskustapuolueessa ja Rauhanpuolustajissa. Se oli Tampereen perintöni jatkoa.”

Vehkalahti toimi aktiivisesti Porin piirijärjestössä, mutta nousi myöhemmin myös Rauhanpuolustajien johtokuntaan. ”Minusta tuli Satakunnan Rauhanpuolustajien puheenjohtaja. Rauhanliikkeessä ei ollut kovin paljon aktiivisia kenttätasolla toimivia kepulaisia. Eduskunnassa olivat toki muun muassa Eino Uusitalo ja Matti Ruokola. Olin keskustapuolueen kansainvälisen toimikunnan jäsen ja mukana DDR:n tunnustamiskomiteassa. Nämä seikat saattoivat johtaa siihen, että minut valittiin kepulaisena Rauhanpuolustajien johtokuntaan.”

EI TUOMARI VAAN LÄÄKÄRI

1970-luvun poliittista tilannetta ymmärtääkseen on hahmotettava se ahdas tila, jossa Suomi joutui ulkopoliittisesti liikkumaan kylmän sodan ja suurvaltapolitiikan puristuksessa. ”Kepun sisälläkin on ollut erilaisia linjoja, mutta kekkoslaisilla oli samanlainen näkemys suhteesta Neuvostoliittoon kuin Paasikivellä. Toisaalta kekkoslaisten näkemys oli lähellä myös vasemmiston ja jopa kommunistien näkemystä. Tiivistettynä: Neuvostoliiton kanssa on syytä olla hyvissä väleissä, koska emme halua että sen kanssa tulee ongelmia.”

Kekkonen oli hyvissä väleissä radikaalivasemmiston kanssa, mutta kepulaisten liittymiseen Rauhanpuolustajien jäseniksi oli muitakin syitä. ”Kekkosen puheet Vanhan valtauksen aikaan vuonna 1968 tai myöhemmin olivat hyvin radikaaleja. Kekkonen näytti, ettei Suomen tehtävä maailmalla ole olla tuomari vaan lääkäri, ja miten rakennetaan ydinaseetonta Pohjolaa tai Euroopan yhteistyö- ja turvallisuuskonferenssia. Tässä historiallisessa kontekstissa toimi Kekkosen ulkopolitiikka, johon yhdistyi keskustapuolueen vahva ulkopoliittinen ote. Sosialidemokraattinen puolue oli aika kommunismivastainen ja jotkut siellä saivat rahaa jopa CIA:lta. Tällaisessa tilanteessa syntyi uusi poliittinen akseli, johon kuuluivat kommunistit, kansandemokraatit, keskustalaiset ja kekkoslaiset. Nämä tahot yhdistyivät Rauhanpuolustajissa.”

Yksi Kekkosen ovelista vedoista oli pyytää Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi kirjailija Paavo Rintala, joka tunnettiin muun muassa lottien seksielämästä ja upseerien juopottelusta kertovasta romaanistaan Sissiluutnantti. Teos synnytti kirjasodan 1960-luvun alussa.

Iikka Vehkalahti arvosti Rintalaa paljon. ”Paavo Rintala oli todella hieno ja vaikuttava ihminen. Hän oli Rauhanpuolustajien pitkäaikainen puheenjohtaja. Rintala ei ollut mikään epärealisti. Hän tiesi hyvin, että jos hänen kotonaan istuu Neuvostoliiton suurlähetystön edustaja tehtävänään tavata Rauhanpuolustajien puheenjohtajaa, niin kysymyksessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä KGB:n edustaja. Rintala antoi tällaisten kaverien odottaa vaikka viisi tuntia, koska oli kyllästynyt koko asetelmaan. Samaan aikaan hän kuitenkin näki oman kansalaisvelvollisuutensa. Tapasin Paavo Rintalan monta kertaa ja voin vakuuttaa, että hän tietyllä tapaa oikeasti uskoi rauhanliikkeeseen. Hän näki, että rauhanliikkeellä on suuri tehtävä sotien ehkäisemisessä. Tämän takia Rintala sieti monenlaisia poliittisia ongelmia. Ottaen huomioon, että Rintala oli luova ja itse ajatteleva henkilö, hän sieti tällaista yllättävän hyvin.”

LEHTEÄ UUDESTAAN

Vehkalahti näkee kaksi selkeää syytä, miksi ihmiset halusivat liittyä Rauhanpuolustajiin 1970-luvulla. ”Ensimmäinen syy oli tietysti Neuvostoliitto, mutta toinen oli kiinnostus kansainvälisyyteen. Siihen liittyi Suomen toiminta YK:ssa ja maailman avautuminen sekä kehitysyhteistyön laajeneminen. Rauhanpuolustajat nähtiin väyläksi laajempaan kansainvälisyyteen, kuten kontakteihin Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja muuallekin maailmaan.”

Ylipolitisoituneen 1970-luvun kääntyessä 1980-luvuksi kylmä sota jatkui, mutta Suomen poliittinen ilmapiiri alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muuttua rennommaksi ja vapaamielisemmäksi. Rauhanmarsseille osallistui satojatuhansia ihmisiä ja vihreä liike nosti päätään. Tässä murrosvaiheessa alkoi Iikka Vehkalahden pesti Rauhan Puolesta -lehdessä. Tittelit ja eri elimien nimet olivat tuohon aikaan vielä pelonsekaista kunnioitusta herättävän komeita. ”Siirryin 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden toimitusneuvoston puheenjohtajaksi. Tämä taisi tosiaan olla virallinen titteli. Jatkoin lehdessä 1990-luvun alkuun. Vuonna 1990 olen ollut vt. päätoimittaja, ja mukana oli sama jengi kuin 1980-luvullakin.”

Tuohon aikaan Rauhanpuolustajien puoluemandaatit alkoivat jo olla mennyttä maailmaa ja painopiste alkoi siirtyä enemmän kansalaislähtöiseen toimintaan, johon kuka tahansa oli tervetullut osallistumaan. ”Ei ollut enää mitään väliä mihin puolueeseen kuuluu. Nimellisesti lehden päätoimittajana toimi Johannes Pakaslahti, mutta käytännössä hän kirjoitti vain joskus pääkirjoituksia. Minä, toimitussihteeri Juha Rekola ja muu toimitus teimme täysin itsenäisesti omaa lehteämme. Olin erittäin kiinnostunut lehden uudistamisesta. Poimimme suomalaisista lehdistä sekä radiosta ja televisiosta ihmisiä, joita me pidimme hyvinä toimittajina, hyvin ajattelijoina ja mielenkiintoisina tyyppeinä, ja pyysimme heitä kirjoittamaan lehteen.”

LAAJA KIRJOITTAJAKUNTA

1980-luvun alun Rauhan Puolesta -lehti heijasti aikaansa ja yhteiskunnan muutos näkyi muutenkin monilla eri yhteiskunnan osa-alueilla niin politiikassa kuin kulttuurissakin. ”1970-luvun mukanaan tuoma poliittinen paine purkautui 1980-luvun alussa. Siitä nähtiin merkkejä muun muassa vuonna 1978 ensi-iltaan tulleessa Pete Q -näytelmässä. Brežnevin perinnöstä pitää päästä eroon’ kuului yksi Rauhan Puolesta -lehden 1980-luvun otsikoista. Juha Rekolan kanssa halusimme, että Rauhanpuolustajat avattaisiin selkeämmin keskustelevaksi järjestöksi, jonka sisällä voi olla ristiriitaisiakin näkemyksiä, joka kävisi dialogia suomalaisen yhteiskunnan kanssa ja seuraisi maailmantilannetta. En halunnut, että järjestö kertoisi miten asiat ovat ja mitä pitää tehdä, vaan että kysyisimme missä mennään ja mistä on kysymys.”

Vehkalahti luettelee joukon ihmisiä, jotka kirjoittivat lehteen 1980-luvulla. Yllättävän moni heistä toimii aktiivisesti suomalaisessa kulttuurielämässä ja politiikassa tänäkin päivänä. ”Mukana olivat toimitussihteeri Juha Rekolan lisäksi muun muassa Harri Haanpää, Juhani Lindholm, Erkki Kupari, Kristiina Alapuro, Lasse Heininen, Kimmo Rentola, Virpi Laukkanen, Vesa Oja, Erkki Paakkulainen ja Marjut Helminen. Toimitus oli kyllä aika miesvaltainen. Ideana oli tehdä hyvää journalismia, joka kiinnostaisi ihmisiä. Muistan yhden toimituspalaverin, jossa pohdimme kuka voisi olla kiinnostava henkilö tässä konsensus-Suomessa. Siihen aikaan konsensus ahdisti. Tänä päivänähän toivotaan, että sitä olisi enemmän. Kiinnostavaksi henkilöksi päädyimme ehdottamaan laulaja Tuula Amberlaa.”

Kirjoittajakuntaan kuului myös pitkän linjan veteraaneja sekä nimimerkin takaa kirjoittavia vaikuttajia, joista yhden henkilöllisyyttä Vehkalahti ei suostu vieläkään paljastamaan. ”Yksi avustaja oli legendaarinen Ylen toimittaja ja kirjeenvaihtaja Knud Möller. Tapasimme hänet yleensä VPK:n talolla Helsingissä. Knud tilasi aina tuplaviskin keskellä päivää. Hän oli käsittämättömän hyvä toimittaja, teksti oli aina terävää ja hyvää. Meille kirjoitti myös eräs hyvin tunnettu henkilö nimimerkin takaa. Hän oli ihan Suomen korkeimmasta poliittisesta johdosta, eikä hänen henkilöllisyyttään tiedä vieläkään kukaan.”

vehkalahti_rapu
Vehkalahden aikaisissa Rauhan Puolesta -lehdissä on hieman samaa henkeä kuin samoihin aikoihin ilmestyneissä Aloha!- ja Suomi-lehdissä. Aloha! edusti svengaavampaa jatkoa tulipunaisen poliittisen laululiikkeen pää-äänenkannattajalle Uudelle laululle. Suomen kirjoittajakuntaan taas kuuluivat monet nousevat vihreät. Lehden päätoimittajina toimivat muun muassa Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Pekka Sauri.

”80-luvulla pyrittiin tietoisesti rikkomaan 70-luvun luutuneisuutta. Yksi suosikeistani oli luomamme Pirkko Timosen hahmo. Hän oli Pohjois-Karjalassa asuva toimittaja, joka kommentoi suomalaista lehdistöä. Hänen kauttaan pyrimme naljailemaan helsinkiläisille toimittajille. Helsingin Sanomat oli jatkuvan piikittelymme kohteena. Olimme hyvin iloisia, kun Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen seinälle oli ilmestynyt Rauhan Puolesta -lehden keskiaukeama, jossa analysoimme miten Helsingin Sanomat uutisoi YK:n puheenvuoroja.”

END

Iikka Vehkalahden toiminnalle leimaa-antavana piirteenä ovat olleet alusta asti kansainväliset kontaktit. Hänen aikanaan Rauhanpuolustajat teki yhteistyötä niin Länsi-Euroopassa perustetun European Nuclear Disarmamentin eli END:n kuin Moskova-johtoisen Maailman rauhanneuvoston kanssa. ”Olin useita vuosia END:n liaison-komiteassa. Se tarkoitti, että eri maiden rauhanliikkeistä tuli ihmisiä ja keskustelimme END:n aktiviteeteistä. Suomesta Sadankomitea oli END:ssä vahvemmin mukana kuin Rauhanpuolustajat. Kyseessä oli 1980-luvulla toiminut risteilyohjusten vastainen liike. Erityisesti länsisaksalaiset vihreän liikkeen suuret hahmot Petra Kelly ja Gert Bastian olivat END:ssä hyvin vahvasti mukana. He tukivat myös DDR:n toisinajattelijoita.”

END vastusti tasapuolisesti niin idän kuin lännenkin asevarustelua. Oli tärkeää ymmärtää, ettei kylmä sota ollut pelkästään 1970-luvulla väsymykseen asti toitotetun USA:n imperialismin syytä ja että jännitettä piti yllä myös Neuvostoliiton valtava ydinasearsenaali. ”Samalla kun END vaati ydinaseriisuntaa, se rakensi myös kontakteja Länsi-Euroopan ja sosialistimaiden toisinajattelijoiden välille. Tämä aiheutti ongelmia Neuvostoliiton ja Maailman rauhanneuvoston kanssa. Maailman rauhanneuvosto nähtiin Moskovan käsikassarana END:ssä. END taas nähtiin Maailman rauhanneuvostossa toisinajattelijoiden kokoontumisfoorumina, joka pyrkii muuttamaan maailmaa ja kumoamaan hallituksia. END olikin tärkeä kanava Itä-Euroopan ihmisoikeusaktivisteille ja rauhanaktiiveille, jotka ajoivat sellaista politiikkaa, joka ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa.”

1980-luvun kylmän sodan maailma tuo mieleen James Bond -elokuvat agentteineen ja salaisine tehtävineen. Maailman rauhanneuvoston päämaja toimi Helsingissä, ja näennäisen tyynen pinnan alla oli monenlaista kiehuntaa. Huumori ja rakettireput olivat kuitenkin kaukana todellisuudesta ja kontrolli kovaa. ”Naureskelimme Berliinin END:n tapahtuman lounaalla, että täällä on ainakin kuuden eri valtion tiedustelupalvelun kaverit paikalla. Mukana oli muun muassa Stasi ja erään pohjoismaisen järjestön edustaja, joka toimi KGB:ssa. Kylmän sodan aikaa kuvastaa hyvin se, että kun tulin END:n kokouksesta takaisin Suomeen, niin seuraavana päivänä minulle soitti Maailman rauhanneuvoston DDR:läinen sihteeri DDR:n lähetystön numerosta. Hän halusi keskustella rauhanliikkeen tilasta maailmalla eli suoraan sanoen hän halusi kysellä mitä END:n kokouksessa oli päätetty ja keskusteltu. No, jo kepussa oli opetettu, että määrätyissä tilanteissa muistin kannattaa olla huono.”

TODELLISTA DIALOGIA

Vehkalahti pyrki ymmärtämään kumpaakin osapuolta – itää ja länttä – niin pitkälle kuin se 1980-luvun todellisuudessa oli mahdollista. ”Maailman rauhaneuvostossa työskenteli muun muassa saksalaisia, suomalaisia ja australialaisia henkilöitä. Eikä kaikilla heistä ollut suoranaista tekemistä tiedustelupalveluiden kanssa. Ei se pelkkä pahuuden pesä ollut. Tosin intialainen Rhomesh Chandra ei ollut kaikista demokraattisin eikä delegoivin tai avarakatseisin ihminen. Hän vaikutti Maailman rauhanneuvoston johtajana paljon siihen kuvaan, joka ihmisillä neuvostosta oli. Rauhanpuolustajat oli loppujen lopuksi melko vähän tekemisissä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Kävimme joissakin kokouksissa. Yhteistyötä oli enemmän 1970-luvulla.”

Yksi keskeinen oivallus ihmisten välisten kontaktien luomiseen syntyi Vehkalahdelle juuri kansainvälisessä kokouksessa. ”Osallistuin erääseen aseistariisuntakokoukseen, jossa oli alakomitea keskustelemassa. Oli olemassa sanonta ’Maksat matkalippusi pitämällä puheen’. Huoneessa oli noin 20 ihmistä ja kaikki pitivät valmistelevia puheenvuoroja suoraan paperista. Paikalla istui myös Yhdysvaltain kongressin jäsen, joka kuunteli meitä tunnin verran. Hänestä näki, miten hän alkoi ikävystyä.”

Kyllästynyt kongressin jäsen vaati, että papereista lukeminen lopetetaan ja puhutaan niin kuin ajatellaan. Seuraava puhuja oli Vehkalahti. ”En ollut opiskellut englantia kuin kolme vuotta koulussa ja kielitaitoni oli vielä kehno. Kyllä siinä tilanteessa hiki nousi hiuksiin ja kieltämättä kokemus opetti myös jotain siitä, millaista todellisen dialogin pitäisi olla.”

”Liikkeiden sisällä eri ihmisillä on erilaisia ajatuksia, sillä jostainhan ne muutosvoimatkin aina tulevat. Ne eivät aina välttämättä tule ulkopuolelta vaan myös sisäpuolelta. Minua harmitti Pulujen alkuaikoina, että saatoin istua kansainvälisessä tilaisuudessa samassa pöydässä Nobel-palkitun kirjailijan kanssa, mutta en osannut vielä kommunikoida hänen kanssaan. Myöhemmin kun END muuttui enemmän kansalaisliikkeeksi myös Rauhanpuolustajat ja Maailman rauhanneuvosto näkivät, etteivät tärkeät nimet kuten tunnetut kirjailijat ja poliitikot ole tärkeitä. Keskiöön nousivat tavalliset kansalaiset. Kansalaiset ja kansalaisyhteiskunta tulivat enemmän mukaan toimintaan kuten rauhanmarsseille. Tämä oli mielestäni ehdottomasti positiivinen muutos.”

KOKOUKSET KOULUTTIVAT

1980-luvun loppupuolelle tultaessa Iikka Vehkalahti suuntasi dokumenttielokuvan pariin. ”Kun olimme tehneet tarpeeksi kauan lehteä samalla porukalla, tulimme ihan luonnostaan tilanteeseen, jossa kysytään: ’Mitäs nyt?’ Journalistisen työn lisäksi aloin tehdä dokumenttielokuvia 1980-luvun lopulla. Mielenkiintoni siirtyi enemmän dokumenttien tekemiseen, joka on erittäin intensiivistä työtä.”

vehkalahti4_2Vehkalahti pitää aikaansa Rauhanpuolustajissa antoisana. Järjestöstä jäi käteen paljon ajatuksia ja toimintatapoja, joita hän on pystynyt hyödyntämään myöhemmässä elämässään. ”Kun siirryin Yleisradion Dokumenttiprojektiin vuonna 1998, kävin paljon kansainvälisissä kokouksissa, joissa tapasin väkeä tärkeiltä rahoitusfoorumeilta. Koolla saattoi olla 500 ihmistä ja etsin elokuville rahoitusta. Kokemukseni kansainvälisestä rauhanliikkeestä ja kymmenistä erilaisista kokouksista osoittautui aivan kullan arvoiseksi. Osasin melko nopeasti etabloida oman asemani, ihan siitä lähtien missä istun kokoussalissa tai miten aloitan tai lopetan puheenvuoroni. Seuraan edelleen paljon kansainvälisiä asioita. Rauhanpuolustajat kasvatti peruspohjan tälle kiinnostukselle.”

”Rauhanpuolustajat antoi minulle ehdottomasti paljon. Pystyin liikkumaan sekä paikallistasolla Satakunnan piirijärjestössä että Wienin rauhankongressissa ja sain tutustua toisinajattelijoihin. Porukka, jonka kanssa työskentelin, oli loistava. Kun menimme vaikkapa Neuvostoliittoon tekemään juttua Moskovan rauhankomiteasta, puhuimme aina kriittisesti ja analysoiden mutta myös ymmärtäen. Yhtä hienoa oli vaikkapa Italiassa END:n kokouksessa. Sain käydä hienoja keskusteluja. Ne olivat minulle tärkeitä henkisen kasvun prosesseja.”

Koko rauhanliikkeen merkityksen Iikka Vehkalahti tiivistää tarinaan eräästä sumuisesta yöstä New Yorkissa. ”Kun minulta aikanaan kysyttiin, miksi olen rauhanliikkeessä mukana, vastasin seuraavalla tarinalla. Manhattanilla seisoi neljän aikaan aamuyöllä nuori mies, joka piti kädessään kylttiä ’Maailmanrauha heti’. Paikalle tuli poliisi, joka kysyi: ’Mitäs te täällä teette?’ Mies vastasi: ’Vaadin maailmanrauhaa, katso kylttiä.’ ’Luuletko, että pystyt vaikuttamaan maailmaan tuolla kyltillä?’ kysyi poliisi. Nuori mies vastasi: ’Kannankin tätä kylttiä siksi, ettei maailma vaikuttaisi minuun.’ Minusta se oli helvetin hyvin sanottu.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Laura Railamaa