Avainsana-arkisto: rauhanliike

Murroskauden päätoimittaja

vehkalahti2_2
Iikka Vehkalahti tunnetaan kokeneena dokumenttiohjaajana ja -tuottajana. Ennen pitkää ja ansiokasta uraa dokumenttien parissa Vehkalahti oli vuosia aktiivi Rauhanpuolustajissa. Hän liittyi järjestöön 1970-luvun alussa ja toimi muun muassa Satakunnan piirijärjestön puheenjohtajana. Draamaa ja valtio-oppia Tampereen yliopistossa lukenut Vehkalahti toimi myös
Rauhan Puolesta -lehden päätoimittajana 1980-luvulla.

 

1970-luvulla Rauhanpuolustajat oli järjestö, joka vaali hyviä idänsuhteita. Rauhanpuolustajat oli presidentti Urho Kekkosen erityissuojeluksessa, ja puolueen jäsenkirjalla oli suuri painoarvo järjestön johtokunnassa. 70-luvulla Rauhanpuolustajien jäsenistössä oli SKP:n ja SKDL:n kannattajien lisäksi myös sosiaalidemokraatteja ja keskustalaisia. Moni kokoomuslainenkin oli tuolloin hyvää pataa Rauhanpuolustajien kanssa.

Iikka Vehkalahti kertoo alkuvaiheistaan Rauhanpuolustajissa: ”Olin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteeri ja edustajiston puheenjohtaja. Olin hyvin aktiivinen Tampereella 1968–1971. Silloinhan oli kaikki suuret opiskelijalakot, ja Vietnamin sodan vastainen liike oli voimissaan. Tuntui, että kaikkialla kiehui ja höyrysi. Siirtyminen Poriin johtui siitä, että vaimoni oli Porista kotoisin. Hän muutti sinne läänintaiteilijaksi ja minä muutin mukana. Perustimme perheen ja saimme lapsia. Saatoin opiskeluni loppuun ja toimin samanaikaisesti keskustapuolueessa ja Rauhanpuolustajissa. Se oli Tampereen perintöni jatkoa.”

Vehkalahti toimi aktiivisesti Porin piirijärjestössä, mutta nousi myöhemmin myös Rauhanpuolustajien johtokuntaan. ”Minusta tuli Satakunnan Rauhanpuolustajien puheenjohtaja. Rauhanliikkeessä ei ollut kovin paljon aktiivisia kenttätasolla toimivia kepulaisia. Eduskunnassa olivat toki muun muassa Eino Uusitalo ja Matti Ruokola. Olin keskustapuolueen kansainvälisen toimikunnan jäsen ja mukana DDR:n tunnustamiskomiteassa. Nämä seikat saattoivat johtaa siihen, että minut valittiin kepulaisena Rauhanpuolustajien johtokuntaan.”

EI TUOMARI VAAN LÄÄKÄRI

1970-luvun poliittista tilannetta ymmärtääkseen on hahmotettava se ahdas tila, jossa Suomi joutui ulkopoliittisesti liikkumaan kylmän sodan ja suurvaltapolitiikan puristuksessa. ”Kepun sisälläkin on ollut erilaisia linjoja, mutta kekkoslaisilla oli samanlainen näkemys suhteesta Neuvostoliittoon kuin Paasikivellä. Toisaalta kekkoslaisten näkemys oli lähellä myös vasemmiston ja jopa kommunistien näkemystä. Tiivistettynä: Neuvostoliiton kanssa on syytä olla hyvissä väleissä, koska emme halua että sen kanssa tulee ongelmia.”

Kekkonen oli hyvissä väleissä radikaalivasemmiston kanssa, mutta kepulaisten liittymiseen Rauhanpuolustajien jäseniksi oli muitakin syitä. ”Kekkosen puheet Vanhan valtauksen aikaan vuonna 1968 tai myöhemmin olivat hyvin radikaaleja. Kekkonen näytti, ettei Suomen tehtävä maailmalla ole olla tuomari vaan lääkäri, ja miten rakennetaan ydinaseetonta Pohjolaa tai Euroopan yhteistyö- ja turvallisuuskonferenssia. Tässä historiallisessa kontekstissa toimi Kekkosen ulkopolitiikka, johon yhdistyi keskustapuolueen vahva ulkopoliittinen ote. Sosialidemokraattinen puolue oli aika kommunismivastainen ja jotkut siellä saivat rahaa jopa CIA:lta. Tällaisessa tilanteessa syntyi uusi poliittinen akseli, johon kuuluivat kommunistit, kansandemokraatit, keskustalaiset ja kekkoslaiset. Nämä tahot yhdistyivät Rauhanpuolustajissa.”

Yksi Kekkosen ovelista vedoista oli pyytää Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi kirjailija Paavo Rintala, joka tunnettiin muun muassa lottien seksielämästä ja upseerien juopottelusta kertovasta romaanistaan Sissiluutnantti. Teos synnytti kirjasodan 1960-luvun alussa.

Iikka Vehkalahti arvosti Rintalaa paljon. ”Paavo Rintala oli todella hieno ja vaikuttava ihminen. Hän oli Rauhanpuolustajien pitkäaikainen puheenjohtaja. Rintala ei ollut mikään epärealisti. Hän tiesi hyvin, että jos hänen kotonaan istuu Neuvostoliiton suurlähetystön edustaja tehtävänään tavata Rauhanpuolustajien puheenjohtajaa, niin kysymyksessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä KGB:n edustaja. Rintala antoi tällaisten kaverien odottaa vaikka viisi tuntia, koska oli kyllästynyt koko asetelmaan. Samaan aikaan hän kuitenkin näki oman kansalaisvelvollisuutensa. Tapasin Paavo Rintalan monta kertaa ja voin vakuuttaa, että hän tietyllä tapaa oikeasti uskoi rauhanliikkeeseen. Hän näki, että rauhanliikkeellä on suuri tehtävä sotien ehkäisemisessä. Tämän takia Rintala sieti monenlaisia poliittisia ongelmia. Ottaen huomioon, että Rintala oli luova ja itse ajatteleva henkilö, hän sieti tällaista yllättävän hyvin.”

LEHTEÄ UUDESTAAN

Vehkalahti näkee kaksi selkeää syytä, miksi ihmiset halusivat liittyä Rauhanpuolustajiin 1970-luvulla. ”Ensimmäinen syy oli tietysti Neuvostoliitto, mutta toinen oli kiinnostus kansainvälisyyteen. Siihen liittyi Suomen toiminta YK:ssa ja maailman avautuminen sekä kehitysyhteistyön laajeneminen. Rauhanpuolustajat nähtiin väyläksi laajempaan kansainvälisyyteen, kuten kontakteihin Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja muuallekin maailmaan.”

Ylipolitisoituneen 1970-luvun kääntyessä 1980-luvuksi kylmä sota jatkui, mutta Suomen poliittinen ilmapiiri alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muuttua rennommaksi ja vapaamielisemmäksi. Rauhanmarsseille osallistui satojatuhansia ihmisiä ja vihreä liike nosti päätään. Tässä murrosvaiheessa alkoi Iikka Vehkalahden pesti Rauhan Puolesta -lehdessä. Tittelit ja eri elimien nimet olivat tuohon aikaan vielä pelonsekaista kunnioitusta herättävän komeita. ”Siirryin 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden toimitusneuvoston puheenjohtajaksi. Tämä taisi tosiaan olla virallinen titteli. Jatkoin lehdessä 1990-luvun alkuun. Vuonna 1990 olen ollut vt. päätoimittaja, ja mukana oli sama jengi kuin 1980-luvullakin.”

Tuohon aikaan Rauhanpuolustajien puoluemandaatit alkoivat jo olla mennyttä maailmaa ja painopiste alkoi siirtyä enemmän kansalaislähtöiseen toimintaan, johon kuka tahansa oli tervetullut osallistumaan. ”Ei ollut enää mitään väliä mihin puolueeseen kuuluu. Nimellisesti lehden päätoimittajana toimi Johannes Pakaslahti, mutta käytännössä hän kirjoitti vain joskus pääkirjoituksia. Minä, toimitussihteeri Juha Rekola ja muu toimitus teimme täysin itsenäisesti omaa lehteämme. Olin erittäin kiinnostunut lehden uudistamisesta. Poimimme suomalaisista lehdistä sekä radiosta ja televisiosta ihmisiä, joita me pidimme hyvinä toimittajina, hyvin ajattelijoina ja mielenkiintoisina tyyppeinä, ja pyysimme heitä kirjoittamaan lehteen.”

LAAJA KIRJOITTAJAKUNTA

1980-luvun alun Rauhan Puolesta -lehti heijasti aikaansa ja yhteiskunnan muutos näkyi muutenkin monilla eri yhteiskunnan osa-alueilla niin politiikassa kuin kulttuurissakin. ”1970-luvun mukanaan tuoma poliittinen paine purkautui 1980-luvun alussa. Siitä nähtiin merkkejä muun muassa vuonna 1978 ensi-iltaan tulleessa Pete Q -näytelmässä. Brežnevin perinnöstä pitää päästä eroon’ kuului yksi Rauhan Puolesta -lehden 1980-luvun otsikoista. Juha Rekolan kanssa halusimme, että Rauhanpuolustajat avattaisiin selkeämmin keskustelevaksi järjestöksi, jonka sisällä voi olla ristiriitaisiakin näkemyksiä, joka kävisi dialogia suomalaisen yhteiskunnan kanssa ja seuraisi maailmantilannetta. En halunnut, että järjestö kertoisi miten asiat ovat ja mitä pitää tehdä, vaan että kysyisimme missä mennään ja mistä on kysymys.”

Vehkalahti luettelee joukon ihmisiä, jotka kirjoittivat lehteen 1980-luvulla. Yllättävän moni heistä toimii aktiivisesti suomalaisessa kulttuurielämässä ja politiikassa tänäkin päivänä. ”Mukana olivat toimitussihteeri Juha Rekolan lisäksi muun muassa Harri Haanpää, Juhani Lindholm, Erkki Kupari, Kristiina Alapuro, Lasse Heininen, Kimmo Rentola, Virpi Laukkanen, Vesa Oja, Erkki Paakkulainen ja Marjut Helminen. Toimitus oli kyllä aika miesvaltainen. Ideana oli tehdä hyvää journalismia, joka kiinnostaisi ihmisiä. Muistan yhden toimituspalaverin, jossa pohdimme kuka voisi olla kiinnostava henkilö tässä konsensus-Suomessa. Siihen aikaan konsensus ahdisti. Tänä päivänähän toivotaan, että sitä olisi enemmän. Kiinnostavaksi henkilöksi päädyimme ehdottamaan laulaja Tuula Amberlaa.”

Kirjoittajakuntaan kuului myös pitkän linjan veteraaneja sekä nimimerkin takaa kirjoittavia vaikuttajia, joista yhden henkilöllisyyttä Vehkalahti ei suostu vieläkään paljastamaan. ”Yksi avustaja oli legendaarinen Ylen toimittaja ja kirjeenvaihtaja Knud Möller. Tapasimme hänet yleensä VPK:n talolla Helsingissä. Knud tilasi aina tuplaviskin keskellä päivää. Hän oli käsittämättömän hyvä toimittaja, teksti oli aina terävää ja hyvää. Meille kirjoitti myös eräs hyvin tunnettu henkilö nimimerkin takaa. Hän oli ihan Suomen korkeimmasta poliittisesta johdosta, eikä hänen henkilöllisyyttään tiedä vieläkään kukaan.”

vehkalahti_rapu
Vehkalahden aikaisissa Rauhan Puolesta -lehdissä on hieman samaa henkeä kuin samoihin aikoihin ilmestyneissä Aloha!- ja Suomi-lehdissä. Aloha! edusti svengaavampaa jatkoa tulipunaisen poliittisen laululiikkeen pää-äänenkannattajalle Uudelle laululle. Suomen kirjoittajakuntaan taas kuuluivat monet nousevat vihreät. Lehden päätoimittajina toimivat muun muassa Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Pekka Sauri.

”80-luvulla pyrittiin tietoisesti rikkomaan 70-luvun luutuneisuutta. Yksi suosikeistani oli luomamme Pirkko Timosen hahmo. Hän oli Pohjois-Karjalassa asuva toimittaja, joka kommentoi suomalaista lehdistöä. Hänen kauttaan pyrimme naljailemaan helsinkiläisille toimittajille. Helsingin Sanomat oli jatkuvan piikittelymme kohteena. Olimme hyvin iloisia, kun Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen seinälle oli ilmestynyt Rauhan Puolesta -lehden keskiaukeama, jossa analysoimme miten Helsingin Sanomat uutisoi YK:n puheenvuoroja.”

END

Iikka Vehkalahden toiminnalle leimaa-antavana piirteenä ovat olleet alusta asti kansainväliset kontaktit. Hänen aikanaan Rauhanpuolustajat teki yhteistyötä niin Länsi-Euroopassa perustetun European Nuclear Disarmamentin eli END:n kuin Moskova-johtoisen Maailman rauhanneuvoston kanssa. ”Olin useita vuosia END:n liaison-komiteassa. Se tarkoitti, että eri maiden rauhanliikkeistä tuli ihmisiä ja keskustelimme END:n aktiviteeteistä. Suomesta Sadankomitea oli END:ssä vahvemmin mukana kuin Rauhanpuolustajat. Kyseessä oli 1980-luvulla toiminut risteilyohjusten vastainen liike. Erityisesti länsisaksalaiset vihreän liikkeen suuret hahmot Petra Kelly ja Gert Bastian olivat END:ssä hyvin vahvasti mukana. He tukivat myös DDR:n toisinajattelijoita.”

END vastusti tasapuolisesti niin idän kuin lännenkin asevarustelua. Oli tärkeää ymmärtää, ettei kylmä sota ollut pelkästään 1970-luvulla väsymykseen asti toitotetun USA:n imperialismin syytä ja että jännitettä piti yllä myös Neuvostoliiton valtava ydinasearsenaali. ”Samalla kun END vaati ydinaseriisuntaa, se rakensi myös kontakteja Länsi-Euroopan ja sosialistimaiden toisinajattelijoiden välille. Tämä aiheutti ongelmia Neuvostoliiton ja Maailman rauhanneuvoston kanssa. Maailman rauhanneuvosto nähtiin Moskovan käsikassarana END:ssä. END taas nähtiin Maailman rauhanneuvostossa toisinajattelijoiden kokoontumisfoorumina, joka pyrkii muuttamaan maailmaa ja kumoamaan hallituksia. END olikin tärkeä kanava Itä-Euroopan ihmisoikeusaktivisteille ja rauhanaktiiveille, jotka ajoivat sellaista politiikkaa, joka ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa.”

1980-luvun kylmän sodan maailma tuo mieleen James Bond -elokuvat agentteineen ja salaisine tehtävineen. Maailman rauhanneuvoston päämaja toimi Helsingissä, ja näennäisen tyynen pinnan alla oli monenlaista kiehuntaa. Huumori ja rakettireput olivat kuitenkin kaukana todellisuudesta ja kontrolli kovaa. ”Naureskelimme Berliinin END:n tapahtuman lounaalla, että täällä on ainakin kuuden eri valtion tiedustelupalvelun kaverit paikalla. Mukana oli muun muassa Stasi ja erään pohjoismaisen järjestön edustaja, joka toimi KGB:ssa. Kylmän sodan aikaa kuvastaa hyvin se, että kun tulin END:n kokouksesta takaisin Suomeen, niin seuraavana päivänä minulle soitti Maailman rauhanneuvoston DDR:läinen sihteeri DDR:n lähetystön numerosta. Hän halusi keskustella rauhanliikkeen tilasta maailmalla eli suoraan sanoen hän halusi kysellä mitä END:n kokouksessa oli päätetty ja keskusteltu. No, jo kepussa oli opetettu, että määrätyissä tilanteissa muistin kannattaa olla huono.”

TODELLISTA DIALOGIA

Vehkalahti pyrki ymmärtämään kumpaakin osapuolta – itää ja länttä – niin pitkälle kuin se 1980-luvun todellisuudessa oli mahdollista. ”Maailman rauhaneuvostossa työskenteli muun muassa saksalaisia, suomalaisia ja australialaisia henkilöitä. Eikä kaikilla heistä ollut suoranaista tekemistä tiedustelupalveluiden kanssa. Ei se pelkkä pahuuden pesä ollut. Tosin intialainen Rhomesh Chandra ei ollut kaikista demokraattisin eikä delegoivin tai avarakatseisin ihminen. Hän vaikutti Maailman rauhanneuvoston johtajana paljon siihen kuvaan, joka ihmisillä neuvostosta oli. Rauhanpuolustajat oli loppujen lopuksi melko vähän tekemisissä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Kävimme joissakin kokouksissa. Yhteistyötä oli enemmän 1970-luvulla.”

Yksi keskeinen oivallus ihmisten välisten kontaktien luomiseen syntyi Vehkalahdelle juuri kansainvälisessä kokouksessa. ”Osallistuin erääseen aseistariisuntakokoukseen, jossa oli alakomitea keskustelemassa. Oli olemassa sanonta ’Maksat matkalippusi pitämällä puheen’. Huoneessa oli noin 20 ihmistä ja kaikki pitivät valmistelevia puheenvuoroja suoraan paperista. Paikalla istui myös Yhdysvaltain kongressin jäsen, joka kuunteli meitä tunnin verran. Hänestä näki, miten hän alkoi ikävystyä.”

Kyllästynyt kongressin jäsen vaati, että papereista lukeminen lopetetaan ja puhutaan niin kuin ajatellaan. Seuraava puhuja oli Vehkalahti. ”En ollut opiskellut englantia kuin kolme vuotta koulussa ja kielitaitoni oli vielä kehno. Kyllä siinä tilanteessa hiki nousi hiuksiin ja kieltämättä kokemus opetti myös jotain siitä, millaista todellisen dialogin pitäisi olla.”

”Liikkeiden sisällä eri ihmisillä on erilaisia ajatuksia, sillä jostainhan ne muutosvoimatkin aina tulevat. Ne eivät aina välttämättä tule ulkopuolelta vaan myös sisäpuolelta. Minua harmitti Pulujen alkuaikoina, että saatoin istua kansainvälisessä tilaisuudessa samassa pöydässä Nobel-palkitun kirjailijan kanssa, mutta en osannut vielä kommunikoida hänen kanssaan. Myöhemmin kun END muuttui enemmän kansalaisliikkeeksi myös Rauhanpuolustajat ja Maailman rauhanneuvosto näkivät, etteivät tärkeät nimet kuten tunnetut kirjailijat ja poliitikot ole tärkeitä. Keskiöön nousivat tavalliset kansalaiset. Kansalaiset ja kansalaisyhteiskunta tulivat enemmän mukaan toimintaan kuten rauhanmarsseille. Tämä oli mielestäni ehdottomasti positiivinen muutos.”

KOKOUKSET KOULUTTIVAT

1980-luvun loppupuolelle tultaessa Iikka Vehkalahti suuntasi dokumenttielokuvan pariin. ”Kun olimme tehneet tarpeeksi kauan lehteä samalla porukalla, tulimme ihan luonnostaan tilanteeseen, jossa kysytään: ’Mitäs nyt?’ Journalistisen työn lisäksi aloin tehdä dokumenttielokuvia 1980-luvun lopulla. Mielenkiintoni siirtyi enemmän dokumenttien tekemiseen, joka on erittäin intensiivistä työtä.”

vehkalahti4_2Vehkalahti pitää aikaansa Rauhanpuolustajissa antoisana. Järjestöstä jäi käteen paljon ajatuksia ja toimintatapoja, joita hän on pystynyt hyödyntämään myöhemmässä elämässään. ”Kun siirryin Yleisradion Dokumenttiprojektiin vuonna 1998, kävin paljon kansainvälisissä kokouksissa, joissa tapasin väkeä tärkeiltä rahoitusfoorumeilta. Koolla saattoi olla 500 ihmistä ja etsin elokuville rahoitusta. Kokemukseni kansainvälisestä rauhanliikkeestä ja kymmenistä erilaisista kokouksista osoittautui aivan kullan arvoiseksi. Osasin melko nopeasti etabloida oman asemani, ihan siitä lähtien missä istun kokoussalissa tai miten aloitan tai lopetan puheenvuoroni. Seuraan edelleen paljon kansainvälisiä asioita. Rauhanpuolustajat kasvatti peruspohjan tälle kiinnostukselle.”

”Rauhanpuolustajat antoi minulle ehdottomasti paljon. Pystyin liikkumaan sekä paikallistasolla Satakunnan piirijärjestössä että Wienin rauhankongressissa ja sain tutustua toisinajattelijoihin. Porukka, jonka kanssa työskentelin, oli loistava. Kun menimme vaikkapa Neuvostoliittoon tekemään juttua Moskovan rauhankomiteasta, puhuimme aina kriittisesti ja analysoiden mutta myös ymmärtäen. Yhtä hienoa oli vaikkapa Italiassa END:n kokouksessa. Sain käydä hienoja keskusteluja. Ne olivat minulle tärkeitä henkisen kasvun prosesseja.”

Koko rauhanliikkeen merkityksen Iikka Vehkalahti tiivistää tarinaan eräästä sumuisesta yöstä New Yorkissa. ”Kun minulta aikanaan kysyttiin, miksi olen rauhanliikkeessä mukana, vastasin seuraavalla tarinalla. Manhattanilla seisoi neljän aikaan aamuyöllä nuori mies, joka piti kädessään kylttiä ’Maailmanrauha heti’. Paikalle tuli poliisi, joka kysyi: ’Mitäs te täällä teette?’ Mies vastasi: ’Vaadin maailmanrauhaa, katso kylttiä.’ ’Luuletko, että pystyt vaikuttamaan maailmaan tuolla kyltillä?’ kysyi poliisi. Nuori mies vastasi: ’Kannankin tätä kylttiä siksi, ettei maailma vaikuttaisi minuun.’ Minusta se oli helvetin hyvin sanottu.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Laura Railamaa

Rauhantekijä Rosa Liksom havainnoi historiaa ja tähtää tulevaan

rosa1Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksom on rikastuttanut elämäämme taiteellaan jo 1980-luvulta alkaen. Hänen tiiviit, puhuttelevat, hauskat, älykkäät ja provosoivatkin novellinsa ja romaaninsa ovat usein yhteiskunnallisia. Rauhanpuolustajia Liksom on ilahduttanut vuodesta 1999 lähtien muun muassa värikkään räiskyvillä Solidaarisuuskalenterin kansillaan.

 

Rosa Liksomin vuonna 2011 ilmestynyt romaani Hytti nro 6 oli kertomus junamatkasta halki Venäjän. Kirja voitti samana vuonna kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vuonna 2014 tuli novellikokoelma Väliaikainen, joka kertoi suomalaisesta arkitodellisuudesta. Uusin romaani, tänä vuonna ilmestynyt Everstinna, kertoo fasismista. Kirjan inspiraation lähteinä ovat olleet todelliset suomalaiset henkilöt, lappilaiskirjailija Annikki Kariniemi (1913–1984) ja hänen aviomiehensä jääkärieversti Oiva Willamo (1887–1967).

Liksom ei pureudu fasismin lumoon pikkutarkoilla faktoilla, vaan tyylilajina on villi ja pidäkkeetön fiktio. Lopputuloksena on yksi tämän vuoden väkevimmistä kirjoista, joka toden teolla saa lukijansa pään pyörälle. Kitaristi Raoul Björkenheim on sanonut free jazzista, että se toimii kuin kylmä suihku. Se voi tuntua aluksi pahalta, mutta lopputulos on virkistävä. Samaa voi sanoa Everstinnasta.

”Everstinna on romaani sodasta. Siinä Suomen liitto Saksan kanssa ja everstinnan liitto everstin kanssa kietoutuvat yhteen paljastaen molempien liittojen patologiset piirteet. Kirjan teemoja ovat sotakiihko, sota, seksi, väkivalta sen eri muodoissa, rakkaus, mielen järkkyminen ja siitä toipuminen sekä kehollisuus. Kirja on myös everstinnan selviytymistarina sekä ylistyslaulu Lapin luonnolle”, kuvailee Liksom kirjaansa.

Lähtökohdat Everstinnan kirjoittamiselle olivat yhteiskunnalliset. ”Halusin kirjoittaa Everstinnan useasta eri syystä. Yksi keskeisimmistä oli, että olen erittäin kiinnostunut tulevaisuudesta. Tulevaisuutta ei voi ymmärtää, ellei tunne historiaa. Elämme keskellä valtavaa ilmastokriisiä, koko Euroopassa ja läntisessä maailmassa kytee syvä poliittinen, taloudellinen, digitaalinen ja tekoälyllinen kriisi. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa on äärioikeisto jälleen kerran nousussa. On ennenkuulumatonta, että natsit ovat parlamentissa Saksassa”, puhisee Liksom.

Saksan liittopäivien syyskuussa 2017 pidetyissä vaaleissa nousi oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland, AfD) kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi parlamenttiin. Se on kansallismielinen, maahanmuuttovastainen, konservatiivinen ja EU-kriittinen populistipuolue, jonka kanssa muut puolueet ovat kieltäytyneet yhteistyöstä. AfD:n saama kannatus on yksi keskeinen syy Saksan tämänhetkiseen hallituskriisiin.

”Olen matkustellut paljon Saksassa. Monet paikalliset pitävät AfD:tä täysin natsipuolueena. Halusin selvittää mikä on Suomen ja Saksan yhteinen 1900-luvun historia. Olemme jälleen kerran Saksan kanssa samassa veneessä tai ainakin pyrkineet siihen EU:n jäseninä.”

1900-luvulla Suomessa oli nähtävissä kolme saksalaismielisyyden aaltoa. Ensimmäinen sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan huipentuen saksalaisten maihinnousuun Suomeen 1918, toinen aalto sijoittuu toisen maailmansodan aseveljeyteen natsi-Saksan kanssa ja kolmatta aaltoa elämme nyt.

”Järki sanoisi, että Suomi olisi pitänyt yhteyksiä Ruotsiin, mutta miksi kumppanimme ei ole ollut Ruotsi vaan Saksa? Aloin pohtia tätä kymmenen vuotta sitten. Tietokirjoista löytyi vastauksia, joka vuosi aukeaa uusia arkistoja. Kun aineistoa oli päässäni jo aika paljon, aloin miettiä minkä kautta kerron tarinan. En ole tutkija tai historioitsija vaan kirjailija, joka kertoo fiktiivisiä tarinoita ihmisten kautta.”

Kolme kovaa ideologiaa

Liksom ei väitä löytäneensä fasismista täysin uutta ja mullistavaa, mutta vähintäänkin tuoreita näkökulmia, jotka toimivat hänen kirjoittamisensa perustana. ”Meillä oli 1900-luvulla kolme todella kovaa ideologiaa, kapitalismi, sosialismi ja fasismi. Ihmisten elämä kulkee historian aaltojen mukaan. Tätä maailmaa rakentavat ja johtavat ihmiset etsivät utopiaa. Miten rakentaa sellainen yhteiskunta, joka olisi oman ajattelun mukaan täydellinen? Tätä yritettiin kansallissosialistisessa Saksassa. Hitler, Rosenberg ja muut fasistisen ideologian luojat olivat miettineet pitkälti valmiiksi, miten Saksa, Eurooppa ja lopulta koko maailma rakennetaan kansallissosialismin ja natsismin pohjalle.”

”Samaan aikaan oli toinen ideologia sosialismi, jota alettiin rakentaa Venäjällä. Toisen maailmansodan jälkeen se levisi kansandemokratioihin eli niin kutsuttuun Itä-Eurooppaan. Kummatkin näistä utopioista epäonnistuivat. Kaiken tämän rinnalla on ollut myös kapitalismi. Kapitalistista ihanneyhteiskuntaa on rakennettu Yhdysvaltojen johdolla. Käytän kapitalismistakin termiä utopia, siis ihanneyhteiskunta.”

Liksom löysi kapitalismista, fasismista ja sosialismista samankaltaisia piirteitä.

”Jokaisella näistä ideologioista on omat tunnuspiirteensä. Yhdysvalloissa käytetään sanaa vapaus. Samaa vapaus-sanaa käytettiin natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kaikki halusivat vapautta joskin eri keinoin ja eri asioista.”

Mitä löytöjä Rosa Liksom teki Suomen ja Saksan yhteisestä historiasta? ”Maidemme välinen pitkä suhde on alkanut jo ennen Suomen itsenäistymistä, ennen kuin ensimmäiset miehet lähtivät Saksaan kouluttautumaan jääkäreiksi. Saksa oli kiinnostunut Suomesta, koska Suomi on Venäjän rajanaapuri täällä pohjoisessa. Saksaa kiinnosti myös yhteys Pohjoiselle jäämerelle ja Petsamon nikkeli. Saksa on halunnut vaalia suhteitaan Suomeen Venäjän takia, ei siis Suomen itsensä takia.”

rosa2Saksan ja Suomen suhteen jättämät syvät uurteet näkyvät tämänkin päivän yhteiskunnassa. ”Suomalaisella establishmentilla oli vuosikymmenestä toiseen älyttömän voimakas saksalaissuhde joka suhteessa. Yliopiston, kirjallisuuden ja sivistyksen kieli oli saksa toisen maailmansodan loppumiseen asti, jolloin sivistyksen kieli muuttui englanniksi ja kaikki hyvä alkoi tulla Saksan sijaan USA:sta.”

Elämmekö nyt kolmatta suurta saksalaismielisyyden aaltoa myötäillessämme EU:n talousveturin liikkeitä pohjoisella sivuraiteella? ”Saksalaismielisyyttä on ollut Suomessa koko ajan poliittisella, sotilaallisella ja kulttuurisella tasolla, oikeastaan joka tasolla. Se että Lappiin tuli yli 200 000 saksalaissotilasta jatkosodan aikana tarkoitti käytännössä sitä, että Saksa miehitti koko Lapin. Tämä oli minulle yllätys, sillä ainakaan minun koulukirjoissani ei puhuttu miehityksestä. Jatkosodassa Oulun alapuolelta Suomea johti marsalkka Mannerheim ja Oulusta pohjoiseen natsi-Saksa.”

Miten kasvetaan natsiksi?

Everstinnan päähenkilöt ovat natseja tai kasvavat sellaiseksi. Luulisi olevan aika tulenarkaa yrittää ymmärtää, miksi jostain ihmisestä tulee natsi tämän päivän poliittisessa tilanteessa. ”En pyri niinkään ottamaan kantaa vaan ymmärtämään, mistä on kysymys. Koska olen kirjailija, minun on luotava maailma fiktiivisesti. Minun on pakko tavalla tai toisella samaistua henkilöihin, joista kirjoitan. On kokonaan toinen asia, ovatko henkilöt hyviä vai pahoja. Yritän ymmärtää hyvin pitkälle näitä henkilöitä. Sekä eversti että everstinna ovat kumpikin vastenmielisiä joskin vahvoja henkilöitä. Sen takia Everstinnan kirjoittaminen oli minulle todella raskas prosessi.”

Rosa Liksom ei halunnut päästää itseään helpolla kirjaa kirjoittaessaan. Olisi ollut helppoa tuomita fasistit ja pitää natseja yksiulotteisesti pahoina ihmisinä. Liksom pyrkii porautumaan paljon syvemmälle ihmisyyteen. ”Fasismin ja natsismin nousu tällä hetkellä Euroopassa ja Yhdysvalloissa on jotain niin järkyttävää, että sitä on vaikea ymmärtää. Ovatko nämä uudet sukupolvet tai jopa vanhat ihmiset, jotka muistavat sodan, unohtaneet tai halunneet unohtaa, mitä fasismi oli? Tämä tarkoittaa, ettei natsismi tai fasismi ole koskaan kuollutkaan, se on vain ollut pinnan alla.”

Koska everstinna on voimakas ja älykäs tyyppi, voisi luulla, että hänellä olisi kyky ajatella omilla aivoillaan. ”Halusin kirjassani oikeasti yrittää ymmärtää, miten jostakin nuoresta upeasta naisesta tulee natsi. Everstinnalla on historiansa. Hänen isänsä oli jääkäri ensimmäisten suomalaisten joukossa, ja suojeluskuntalainen. Everstinna kasvatettiin valkoiseen Suomeen. Siitä ei ollut pitkä askel fasismiin, ainakaan siihen aikaan kun hän eli.”

Everstinnaa lukiessa herää ajatus, että kenestä tahansa voi tulla fasisti. Jos ajattelemme, että fasismi on pahuutta, elääkö meissä kaikissa pimeä puoli, joka voi tarvittaessa nousta pintaan ja suhtautuu kaikkeen vieraaseen hyökkäävästi tai vähintäänkin epäluuloisesti?

”En usko, että kenestä vain voi tulla fasisti. Ensinnäkin siihen tarvitaan tietty tausta. Everstinna sanoo kirjassa, että hänestä olisi aivan yhtä hyvin voinut tulla kommunisti kuin natsi. Suojeluskuntaperheeseen syntyminen teki hänestä natsin. Hän oli isän tyttö, eikä kapinoinut vanhempiaan vastaan. Everstinna seuraa isänsä jälkiä monella tapaa, myös opettajana. Kyky pahuuteen asuu meissä jokaisessa, halusimme tai ei. Harva ihminen on pelkästään paha. Hitlerissä ja Stalinissa niin kuin useimmissa hirmuhallitsijoissa oli paljon hyvää. Hitler rakasti eläimiä, Stalin tytärtään.”

Millaisista ihmisistä sitten tulee natseja tänä päivänä ja poikkeaako kaava jotenkin 1930-luvun Italiasta tai Saksasta? Nykyään fasismi tuntuu läpäisevän koko yhteiskunnan. ”Minunkin kaveripiirissäni on aina ollut hyvin eritaustaisia natseja ja rasisteja. Jotkut ovat natseja ajatusmaailmaltaan, vaikka eivät itse sitä huomaa. Heitä löytyy niin yliopistoihmisistä kuin kadulla asuvista sekakäyttäjistäkin ja kaikkialta tältä väliltä.”

Tottuminen rasismiin

Rosa Liksom on huomannut, että yksi ihmisen selviytymiskeinoista on tottua lähes mihin tahansa. Se mikä oli eilen shokeeraavaa, on tänään arkipäivää. ”Huomaan sekä itsestäni että kaikista meistä sen kuinka nopeasti me totumme. Totumme siihen, mitä halla-aholaiset laukovat tv:ssä, eduskunnassa ja lehdistössä. Kun kuulemme ensimmäisen kerran rasistisen kommentin, hätkähdämme hieman. Toinen kertakin vielä vähän hätkäyttää. Kolmannella kerralla se on business as usual.”

”Käytän usein esimerkkinä myös suhtautumistani romanialaisiin kerjäläisiin. Kun näin ensimmäisen kerran romanialaisen lumissohjossa kerjäämässä Helsingin Stockmannin edessä, minä kerta kaikkiaan lensin perseelleni. Ei jumalauta tämä ole totta. Loskan seassa istuu minun ikäiseni nainen kerjäämässä. Toisellakin kerralla hätkähdin hieman. Kolmannella kerralla olin jo tottunut. Kahdessa viikossa totuin kerjäläisiin jo niin paljon, etten kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Tällainen on ihminen. Sanotaan, että ihminen on kuin rotta. Me emme istuisi tässä, ellemme olisi tottuneet kaikkeen.”

Yhteiskunnallinen taiteilija

Liksom on sanonut videohaastattelussa olevansa yhteiskunnallinen taiteilija. Tosin lausuntoa seuraa pitkä ja makea nauru. Tämä vaatii tarkemman selityksen. ”Minua ei pidetä yhteiskunnallisena taiteilijana, mutta itse olen pitänyt itseäni sellaisena alusta asti. Koko kirjallinen tieni alkoi 1980-luvun alussa. Olin silloin töissä ongelmanuorten vastaanottokodissa Toisella linjalla Helsingin Kalliossa. Sinne sijoitettiin 11–16-vuotiaita nuoria. He haistelivat liimaa, vanhemmat saattoivat olla mielisairaita. He olivat siis nuoria, jotka olivat jääneet täysin heitteille kadulle.”

”Olin töissä siinä mestassa ja olen maalta kotoisin. Maalla on erilainen systeemi, en sano että se on parempi kuin kaupungissa, mutta erilainen. En ollut kohdannut tällaista. Jos maalla on tällaisia ’ei niin hirveen nerokkaita tyyppejä’, niin kyläyhteisö pitää heistä huolen. Kaikilla on kuitenkin lämmin paikka ja ruokaa. Siellä ei jätetä ketään lumihankeen, koska kaikki tuntevat toisensa. Helsingissä jätettiin lumihankeen lapset ja nuoret. Tsiisus, miten tämä voi olla totta? En ollut tajunnut, että Suomesta löytyy luurangonlaihoja 11-vuotiaita lapsia, jotka asuvat kadulla ja vetävät liimaa, eivätkä ole syöneet kolmeen viikkoon. Tämän näkeminen mullisti maailmani täysin. Ilman tätä kokemusta en olisi koskaan alkanut kirjoittaa.”

Rosa Liksomin ensimmäinen kirja, novellikokoelma Yhden yön pysäkki ilmestyi vuonna 1985. Se kertoo syrjäytyneistä ja vähäosaisista. ”Kirjoittamiseni alkoi siitä mullistuksesta päässäni, jonka koin nuorten vastaanottokodissa. Köyhyys, osattomuus, monta sukupolvea jatkunut syrjäytyminen, hirveät tuloerot, epätasa-arvo, mielenterveysongelmat, huume- ja alkoholiongelmat, jotka näin jo 1980-luvulla, vaikuttivat minuun. Näistä aiheista kirjoittamista olen jatkanut koko elämäni. Vuonna 2014 ilmestynyt Väliaikainen käsittelee näitä samoja teemoja päivitettynä tähän päivään.”

Liksom sanoo, ettei halua herättää tunteita taiteellaan. Tavoitteena on saada ihmiset ajattelemaan.

”Pyrin koko ajan etäännytykseen ja kerron tarinat ottamatta mitään kantaa suuntaa taikka toiseen. En myöskään mene tunnemaailmaan mukaan kirjailijana. Minä kerron mistä on kysymys, vaikka kyseessä olisi monologi. En halua koskea ihmisten tunteisiin vaan heidän päähänsä. Haluan, että luettuaan kirjani lukijan päässä heräisi ajatuksia siitä, missä tämä maailma menee.”

Venäjä

Jos Everstinna kertoo pohjavireiltään Saksasta, on Hytti nro 6 kirja Venäjästä. Venäjä ja venäläisyys aukesi nuorelle Rosa Liksomille Neuvostoliiton arktisen keskuksen Murmanskin kautta. ”Olen kotoisin Suomen länsirajalta Tornionjokilaaksosta. Tulen lestadiolais-keskustalaisesta kylästä, jossa ei kuultu kaunista sanaa venäläisistä. Ennen kuin menin lukioon, Rovaniemeltä tehtiin votkaturistimatkoja Murmanskiin, koska se oli lähin suurkaupunki jonne pääsi. Votkaturistimatkat olivat hirveän suosittuja myös nuorison keskuudessa.”

Vaikka Venäjä kiinnosti, se myös tuntui arvaamattomalta ja herätti aluksi voimakkaita ennakkoluuloja. ”1970-luvulla lähti kerran kuukaudessa kokonainen bussi Rovaniemeltä Murmanskiin. Sain passin ja äiti suostui päästämään minut alaikäisenä matkalle, koska lähdin sinne opettajan samanikäisen tyttären kanssa. Meitä jännitti aika lailla. Tappavatkohan ne ryssät meidät nyt? Tulemmekohan me koskaan takaisin? Joudummeko Siperiaan työleirille?”

Murmanskissa avautui toinen todellisuus, jossa oli läsnä koko valtavan Neuvostoliiton kansojen kirjo. ”Ihastuin valtavasti Murmanskiin. Siellä asui tuolloin noin puoli miljoonaa ihmistä valtavissa 11-kerroksisissa taloissa. Rovaniemellä ei ollut noin korkeita taloja. Ennen kaikkea vaikutuksen teki se, että kaupunkilaisten keski-ikä oli 25 vuotta. Palkkoihin maksettiin arktinen lisä, joten nuoret hakeutuivat sinne töihin. He tienasivat rahaa ja hankkivat myöhemmin asunnon Leningradista tai Moskovasta. Väkeä oli ympäri Neuvostoliittoa Azerbaidžanista, Gruusiasta, Ukrainasta, vaikka mistä. Murmanskissa oli 1970-luvulla etnisiä ravintoloita. Suomessa ei tuolloin tiedetty edes mitä termi tarkoittaa. Murmanskissa oli suurkaupungin meininkiä.”

Murmanskin-matkan jälkeen Liksom päätti tutustua paremmin itäiseen naapuriimme. Hän hakeutui Rovaniemelle lukioon, jossa voi lukea venäjää.

rosa3Liksomin suhde Venäjään on tavallista suomalaista lämpimämpi ja ymmärtävämpi. Se näkyy myös hänen kirjoissaan ja niiden aiheissa. Venäjällä ollaan myös kirjoissa Väliasema Gagarin ja Go Moskova go. ”Käsitykseni venäläisistä muuttui heti ensimmäisen matkan jälkeen. Avain venäläisten ymmärtämiseen on ollut venäjän kielen taitoni. Jos pystyy puhumaan venäläisten kanssa heidän omalla kielellään, heidän suhtautumisensa muuttuu. Sanot vain Здравствуйте, как дела?, niin he halaavat sinua sydämellisesti. He ovat niin onnellisia siitä, että joku ulkomaalainen puhuu venäjää.”

Suomessa pelätään ja vihataan Venäjää. Se on tietysti osin ymmärrettävää pienen maan reagoimista rajanaapurina olevaan suurvaltaan. Venäjän valtio ei ole kuitenkaan sama asia kuin Venäjän kansa. Rosa Liksom sanoo arvostavansa perinteistä venäläistä ajattelua. Mitä opittavaa meillä olisi venäläisiltä?

”Heidän ajattelunsa on hyvin antimaterialistista. He eivät hae onnellisuutta toisin kuin me. Ootsä onnellinen sun parisuhteessa? Ootsä onnellinen sun työssä? Ootsä onnellinen sun elämässä? Näin me ajattelemme. Venäläiset arvostavat kärsimystä. Onni ei merkitse heille mitään. Elämä ei ole oikeasti onnea. Elämä on vittu kärsimystä joka puolella maailmaa. En puhu nyt ruuan puutteesta, vaan siitä henkisestä tilasta, joka liittyy ihmisyyteen ja ihmisenä olemiseen. Se, että jokainen syntyy tänne, se on kärsimys. Se miten rakennamme omaa elämäämme ja löydämme itsemme, se tulee kärsimyksen, ei onnen kautta. Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu, että kaikki tämä olemisen sietämättömyys dumpataan. Venäläiset sen sijaan kohtaavat elämisen sietämättömyyden. Tämä on suurin ero kulttuuriemme välillä.”

”Elämä on kärsimystä” kuulostaa buddhalaiselta ajattelulta. Rosa Liksom ei halua rajata tätä ajatusta pelkästään uskonnolliseksi, vaan ennemmin yleisinhimilliseksi totuudeksi. ”Kärsimys ei ole oikeastaan ongelma, vaan ihmisyyden lähtökohta. Me emme voi kasvaa ihmisinä ilman sisäistä kärsimystä.”

Venäläisillä on kyky ottaa asiat hieman rauhallisemmin kuin kiky-Suomen supersuorittajilla. ”Venäläisiltä voisimme oppia myös sen, ettei tarvitsisi vouhottaa ja kiirehtiä niin hirveästi. Ihminen voi joskus vain olla ilman että se tuottaa koko ajan jotakin. Venäläiset osaavat relaamisen taidon. Mehän olemme työhulluja, Venäjällä sitä ei tunneta. Siellä ehditään kyllä, eikä kanneta hirveästi huolta tuottavuudesta. Heidän suhtautumisensa maailmaan on vähemmän kiihkoista kuin meidän. Me olemme niin kiihkeitä ja ahneita kaikelle.”

Mitä mieltä Liksom on sitten Venäjällä tällä hetkellä valtaapitävästä tsaarista ja hänen politiikastaan? Tätä kysyttäessä Liksom yllättäen kertoo henkilökohtaisen kokemuksen Venäjän nykypresidentistä lisäten siihen vielä historiallisen anekdootin isä aurinkoisen ihailusta. ”Kun Putin oli ensimmäisellä valtiovierailulla Suomessa, Tarja Halonen kutsui minut illalliselle Presidentinlinnaan. Kättelyvaiheessa minulla oli mahdollisuus jutella hetki Putinin kanssa. Hän oli hirveän ujo ja sympaattisen oloinen, paino sanalla ujo.”

Liksom kertoo, että illallisen tunnelma oli hyvä ja kaikesta näkyi, että Halonen ja Putin viihtyivät keskenään. Liksom vetää tästä pitkän linjan 1950-luvun alkuun, jolloin Suomen kirjailijaliitto järjesti viiden kirjailijan matkan Moskovaan. Yllättäen heidät kutsuttiin Kremliin tapaamaan Stalinia. Kirjailijat kuvailivat Stalinia ”ihan mahtavaksi tyypiksi” ja kehuivat iltaa Kremlissä ”mahtavaksi”.

Liksom mainitsee maailmanpolitiikan ja sen, että kaikissa maissa media tekee propagandaa. Hän kuvailee, miten esimerkiksi Yhdysvaltojen lukemattomien tv-kanavien joukossa on kaksi, joiden uutiset ovat täysin erilaiset toisiinsa verrattuna. ”Olin alkuvuodesta jenkeissä. Matkustin maan läpi junalla ja katsoin peräkkäin näitä kahta tv-kanavaa. Niiden perusteella ei voi ymmärtää, että ne tehdään samassa maassa. On tietysti olemassa myös Venäjän propagandaa, mutta täytyy muistaa että kaikki tekevät propagandaa.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Nauska

 

Solidaarisuuskalenteri

Liksom on tehnyt jokaisen Solidaarisuuskalenterin kannen vuodesta 1999 alkaen. Hän on myös Rauhanpuolustajien jäsen. Hänen kiinnostuksensa rauhanliikkeeseen juontaa juurensa kylmän sodan vuosiin. ”Ajattelin, että haluan tehdä edes jotakin. Kun 1980-luvulla oli rauhanmarsseja ja rauhanjunia, olin niissä mukana. Ne eivät kuitenkaan ole tätä päivää, eivätkä ole olleet sitä useaan kymmeneen vuoteen. Ehdotin Teemu Matinpurolle, voisinko tehdä jotain kuvataidejuttuja Rauhanpuolustajille. Tein kuvituksia ja Pystykorva-kirjojen alkuperäisen logon, sitten tuli Solidaarisuuskalenteri. On hienoa, että voin tehdä edes sen.”

 

Hevimiehestä rauhankasvattajaksi

Teksti Antti Kurko

Antti Rajala valittiin hiljattain Rauhankasvatusinstituutin puheenjohtajaksi. Helsingistä kotoisin oleva 38-vuotias tutkija viimeistelee tällä hetkellä väitöskirjaansa ja kouluttaa opettajia. Nuorempana Rajalaa veti puoleensa enemmän hevimetalli ja teatteri kuin kouluympäristö. Sattuma kuitenkin puuttui peliin ja vei miehen jälleen takaisin pulpettien ääreen.

Kello on hieman yli yhdeksän illalla ja istumme Antti Rajalan kanssa Helsingin Kalliossa sijaitsevassa ravintolassa. Talvi on ollut pääkaupungissa vähäluminen, ja haastateltavani on tullut paikalle polkupyörällä vaikka on vielä helmikuu. Haastatteluajaksi olemme sopineet myöhäisen ajankohdan, sillä kahden lapsen isän aikataulu on varsin tiukka.

Rajala työskentelee tällä hetkellä Opettajankoulutuslaitoksella väitöskirjansa parissa. Siinä hän tutkii sitä, millä tavalla opetusta voisi enemmän yksilöidä lapsen ja nuoren tarpeisiin, sekä sitä, miten erilaisin keinoin oppimista voisi tehdä merkityksellisemmäksi ja oppilaan omia mielenkiinnonkohteita koskettavaksi.

Pianosta sähkökitaraan

”Olin nuorena aika kriittinen koululainen. En mikään rettelöitsijä, ehkä vähän tylsistynyt. Lukiosta jäi mieleen se, että vaikka oli paljon hyviä opettajia, niin silti oppiminen oli suureksi osaksi kalvosulkeisia, joissa kopioitiin se mitä opettaja kirjoitti taululle. Ehkä näistä kokemuksista on kummunnut kiinnostus toisenlaisia oppimismenetelmiä kohtaan.”

Suurin mielenkiinto kohdistui sen sijaan musiikkiin, ja Rajala vaihtoikin yläasteelle siirtyessään musiikkiluokalle.

”Musiikki kiinnosti siihen aikaan ihan tosissaan. Soitin vielä lapsena pianoa, mutta kun rinnakkaisluokan pojat kuittailivat ettei pojat pimputa mitään pianoa, niin tilalle vaihtui sähkökitara. Sitten oli kaikkia bändihommia, soitettiin heviä ja opeteltiin Metallican kitarariffejä. Musiikin harrastaminen on nyt perheen perustamisen ja työkiireiden takia vähentynyt, mutta kyllä vieläkin tulee soiteltua kotona omaksi iloksi.”

Teatterista mukaan rauhantyöhön

Opetusala ei ole aina ollut Rajalalle selkeä päämäärä. Lukion jälkeen koulutussuunnaksi valikoitui Teknillinen korkeakoulu ja insinööriopinnot.

”Kolmen vuoden jälkeen kuitenkin alkoi tuntua siltä, että se ei ole välttämättä se oma juttu. Jätin koulun kesken ja pidin muutaman välivuoden.”

Välivuodet olivat Rajalalle muutosten aikaa, jolloin teatteri tuli vahvasti mukaan elämään.

”Silloin oli vähän hakemista siinä, mitä halusin lähteä tekemään. Aloin sitten tekemään teatteria ja näyttelinkin Kellariteatterissa sekä Teatteri Naamio ja Höyhenessä. Hain myös kerran Teatterikorkeakouluun, mutta se tie ei sitten auennut.”

Rajalan äänessä on innostunut sävy, kun hän muistelee teatteriaikojaan. Teatteri kiinnostaisi vieläkin, mutta lasten syntymän jälkeen aika ei ole enää riittänyt harrastukseen, joka vaatii hyvin intensiivistä mukanaoloa. Kerran viikossa kokoontuvassa harrastajateatterissa ei ole tarpeeksi haastetta miehelle, joka on joskus panostanut lavalla olemiseen täysillä.

Yhteiskunnallisten teemojen pariin reitti vei puolestaan teatterin kautta. Rajala alkoi ohjata esityksiä Teatteriryhmä Reipas Irmassa, joka toimi nuorille suunnatusta asuntotoiminnasta tunnetun Oranssi ry:n yhteydessä. Rajala alkoi osallistua muutenkin Oranssin toimintaan.

”Oranssi toi elämääni enemmän maailmankuvallista pohdintaa ja sain sieltä tukea omille ajatuksilleni. Maaperä kannusti myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, joka minun tapauksessani tapahtui silloin taiteen keinoin.”

Oranssissa toimiminen vei vaivihkaa Rajalan myös rauhankysymysten pariin. Reippaassa Irmassa toimi samoihin aikoihin ohjaajana Ulla Tarvainen, joka houkutteli Rajalan mukaan Rauhankouluun. Siltä tieltä ei ollut paluuta.

Uusia tuulia purjeisiin

Vuosia sitten Rajalan kävellessä kadulla sattui yllättävä kohtaaminen, joka muutti miehen elämän suunnan.

”Tapasin silloin sattumalta vanhan kaverini ja kysyin, mistä hän on tulossa. Kaverini kertoi olleensa lukemassa Opettajankoulutuslaitoksen pääsykokeisiin. Ajattelin silloin, että tuohan voisi olla siisti juttu,” Rajala muistelee yllättävää päätöstään aloittaa opettajaopinnot.

Opintojen aikana hän toimi edelleen Rauhankoulussa, ja sitä kautta hän siirtyi hiljalleen myös mukaan Rauhankasvatusinstituutin toimintaan. Pian kuitenkin syntyi esikoislapsi ja muutaman vuoden päästä toinen, jolloin aikaa vapaaehtoistyölle ei enää riittänyt yhtä paljon kuin ennen.

Nyt lapset ovat jo siinä iässä, etteivät tarvitse enää jatkuvaa huomiota, joten aikaa on riittänyt jälleen rauhantyöhön. Rajala valittiinkin viime syksynä Rauhankasvatusinstituutin puheenjohtajaksi, kun usean vuoden ajan ruorissa ollut Aarni Tuominen siirtyi hallituksen jäseneksi.

Antti Rajala vaikuttaa hyvin motivoituneelta ja innostuneelta puhuessaan yhdistyksestä. Minua kiinnostaakin se, onko hänellä jotain selkeää visiota siitä, mihin suuntaan hän haluaisi Rauhankasvatusinstituuttia viedä.

”En osaa vielä sanoa mikä se suunta on ja varmaan vasta aika tulee näyttämään sen. Oma vahvuuteni ja osaamiseni liittyy paljon siihen, mitä rauha tarkoittaa arjen koulutyössä,” Rajala pohtii ja jatkaa heti perään:

”Toki kansainvälinen viitekehys on myös tärkeä, ja lasten kohdalla onkin mietittävä, miten rauhankasvatuksessa voidaan ottaa huomioon eri ikätasot. Ukrainan kriisi voi olla kuusivuotiaalle vielä liian heviä kamaa. Mitä pienempien lasten kanssa on tekemisissä, sitä pienempiä konflikteja pitäisi käsitellä. Yläkouluun ja lukioon mentäessä keskiöön voisi nostaa jo isommat kysymykset. Tätä tukee se, että tämän vuoden yhtenä keskeisenä tavoitteena on rauhankasvatuksen opetussuunnitelman tekeminen.”

Rauhankasvatus rauhantyön perustana

Mikä sitten on rauhankasvatuksen ydinaluetta? Tämän kysymyksen Rajala itse heittää ilmoille ja innostuu pohtimaan rauhankasvatuksen olemusta ja sen suhdetta rauhantyöhön.

”Rauhankasvatus tulee hyvin lähelle ihmisoikeuskasvatusta ja esimerkiksi koulukiusaamisen vastustamista. Se on selkeästi osa arkista todellisuutta, kun taas rauhantyössä pyritään vaikuttamaan politiikkaan tässä ja nyt. Rauhankasvatuksen merkitys on siinä, että sillä voidaan luoda rauhantyölle hyvää maaperää, kun lapset ja nuoret omaksuvat ajatuksia joilla ylläpidetään rauhaa. Haluaisinkin olla enemmän mukana myös muussa rauhantyössä, koska viime kädessä rauhantyö antaa rauhankasvatukselle sen merkityksen minkä takia sitä tehdään.”

Miten luokanopettajanakin työskennellyt Rajala sitten näkee rauhankoulun merkityksen suhteessa ympäristöön ja koulumaailmaan? Onko rauhankoulun tarve muuttunut suuntaan tai toiseen näiden vuosien aikana, jona Rajala on ollut rauhankoulun toiminnassa mukana?

”Yhteiskunnallinen tilanne on eräällä tavalla murroksessa, kun seuraa Ukrainan tilannetta ja ISISiä. Etenkin ISIS on tuonut monille uskontojen ja kulttuurien välisen vastakkainasettelun sodan muodossa hyvin henkilökohtaiselle ja arkiselle tasolle. Jos sota on muuttunut, niin tulisiko myös rauhantyön muuttua sen mukana? Miten tehdä rauhantyötä houkuttavaksi nuorille?”