Avainsana-arkisto: rasismi

Rauhantekijä Atik Ismail: Välittävä tsemppari

62-vuotiaan Atik Ismailin elämä on tähän asti ollut värikäs ja täynnä nopeita käänteitä. Sodan ja rauhan kysymykset ovat seuranneet Suomen huippujalkapalloilijoihin kuulunutta Ismailia lapsesta asti. Nykyään hän valmentaa nuoria ja tsemppaa varsinkin niitä, jotka tarvitsevat erityisrohkaisua.

 

Ilhamiye ja Talat Ismailille syntyi 5. tammikuuta 1957 Helsingissä kaksospojat Atik ja Adil. Talat oli avioitunut 19-vuotiaana erikoisluvalla 17-vuotiaan Ilhamiyen kanssa juuri ennen kuin hän syyskuussa 1941 osallistui jatkosotaan. Kotirintamallakin tapahtui traagisia: nuorenparin esikoispoika Fikret kuoli vuonna 1942 vain yksivuotiaana aivokalvontulehdukseen.

Atikin lapsuutta leimasivat useat maailmanrauhaa uhanneet tapahtumat, kärjessä Kuuban ohjuskriisi 1962 ja Tšekkoslovakian miehitys 1968. Jo nelivuotiaana Atikin elämään astui pelko: tuleeko ydinsota, syttyykö kolmas maailmansota?

Sodan kokemukset olivat pientä poikaa vieläkin lähempänä. Isä, joka Ismailin sanojen mukaan oli “kipeänä sodasta”, ei puhunut rintamakokemuksistaan sanallakaan, kuten eivät tuhannet kohtalotoveritkaan.

Atikin ensimmäisiin muistoihin kuuluvat käynnit Munkkiniemen yleisessä saunassa.

“Isä vei meidät Adilin kanssa sinne aina lauantaisin. Siellä oli miehiä amputoituine raajoineen, oli viinaa ja tupakan haju. Kaikki se jäi varmaan alitajuntaani.”

MUSIIKISTA VOIMAA

Tataarivähemmistöön kuuluneiden Ismailien suku oli tullut Suomeen Moskovan eteläpuolelta 1800-luvun lopussa. Perhe seurasi tarkasti, mitä maailmalla tapahtui. Koko perhe – myös äiti, joka ei sietänyt lainkaan väkivaltaa – ihaili nyrkkeilijä Cassius Clayta eli Muhammad Alia, joka menetti vuonna 1967 maailmanmestarin tittelinsä kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan. Kymmenvuotiaan Atikin maailmankuva laajeni vauhdilla.

“Alin sanoma oli niin kaunis, samoin hänen rytminsä kehässä ja kehon hallinta. En minäkään siitä muksimisesta niin välittänyt. Samaan aikaan Amerikassa alkoi yhä voimakkaammat ihmisoikeustaistelut ja Martin Luther King murhattiin.”

Atik oli myös löytänyt musiikin voiman. Todella suuren vaikutuksen häneen tekivät James Brownin biisi “Say it loud – I’m black and I’m proud” ja ennen kaikkea Edwin Starrin “War”, joka oli hänestä sykähdyttävän kova.

“Woodstock ja Vietnamin sota olivat isoja merkityksellisiä asioita minulle. Woodstock-elokuvan näin 1970 kun se tuli Suomeen, siinä Alvin Lee soittaa I’m going home, sillä oli rauhanmerkki punaisessa kitarassa ja sätkä palaa. Rauhanlauluista tutuiksi tulivat muun muassa Joan Baezin ja Arlo Guthrien Vietnamin sodan vastaiset biisit. Naapurissa oli minuakin valveutuneempaa väkeä, niillä soi Lautanen Guatemalan verta ja sitä kuunneltiin ahkerasti. Ja kyllähän Agit Propin biisit ovat upeita, vaikka aina ei ymmärtänytkään niiden sanomaa.”

Musiikki kulki Atikin elämässä vahvasti mukana.

“70-luvulla pinnalla olivat progressiivinen rock ja hevibiisit. Dave Lindholm oli meidän naapuri ja myös kotimainen tuotanto alkoi kiinnostaa, ‘Puhtaat laivat’ jne. Biiseissä tuli koko ajan salaa hyvä sanoma esiin, niissä oli hyvät tekstit.”

VASTAHAKOINEN ALIKESSU

Atik ja Adil Ismail olivat kovia poikia pelaamaan ja seikkailemaan. Kaikenlainen urheilu kiinnosti, ja sitä katsottiin television lisäksi myös urheilukisoissa. Poikien isä pelasi jalkapalloa, ja keväällä 1968 kaksoset liittyivät ensimmäiseen jalkapalloseuraansa, joka oli Juventus – nimittäin HJK:n kaupunginosajoukkue Niemenmäen Juventus.

Loppu onkin osa Suomen urheiluhistoriaa.

Syksyllä 1977 tuli aika mennä armeijaan, mikä oli Ismailille jonkinlainen sokki. Intti ei kiinnostanut häntä vähääkään. Komppanianpäällikkö Antero Mäkipäätä mielistelemällä elämä vähän helpottui. Koska Ismail oli tuolloin jo maajoukkueurheilija, hänet pakotettiin Reservialiupseerikouluun.

“Olin sen aikana kaksi kuukautta Saksassa harjoitusleirillä. Armeija oli ihan lapsellista leikkiä ja minut päästettiin säälistä alikessuksi.”

Suomen nykymenoa Ismail ei arvosta.

“Puolustusministerihän on sotahullu. Viime vuosien sotakiihkoilu ja -into ovat olleet minulle hyvin vastenmielisiä, varsinkin kun asumme Siilinjärven lähellä ja siellä Hornetit jyräävät harjoituksissaan. Maailma on mennyt sellaiseksi, että on ihan sama onko Suomella 6 tai 64 hävittäjälentokonetta tai ei yhtään. Jos tuho tulee niin se tulee niistä riippumatta. Ei enää tulla käymään mitään perinteistä talvisotaa.”

Ismail lyttää Suomen runsaslukuiset sotaharjoitukset Naton kanssa.
“Sanotaan, ettei olla Naton kanssa tekemisissä mutta Nato-joukkoja tänne piisaa ja maihinnousuja harjoitellaan. Vaikka Kekkosta, Koivistoa ja Halosta kuinka parjataan, niin tuskin he olisivat moiseen suostuneet.”

KANTAAOTTAVAT PALLOILIJAT

Atik Ismail on poikkeuksellinen urheilija siinä, että hän on julkisuudessa tuonut yhteiskunnallisia mielipiteitään esiin.

“Nykypäivänä urheilijat eivät uskalla puhua, kun kaikki on bisnestä. He menettäisivät mainosdiilit ja sopimukset. Minun aikanani me olimme periaatteessa amatöörejä. Meillä ei ollut kaupallisten firmojen kanssa diilejä, silloin uskalsi puhua.”

Mutta järjestöjen kanssa oli toisin.

“Jos oli Työväen urheiluliiton TUL:n urheilija, ei päässyt edustamaan Suomea. Isäni pelasi jalkapalloa Turun Veikoissa, mutta ei TUL:n jäsenenä päässyt pelaamaan maajoukkueessa. TUL:n urheilijoita on potkittu aika paljon päähän. Nämä ajat menivät onneksi ohi 1980–90-luvulla. Jalkapallon osalta kaikki muuttui täydellisesti Bosman-säännön tultua voimaan (ns. Bosman-sääntö: Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vuonna 1995 tekemä päätös, jonka seurauksena EU-alueen joukkueurheilun ammattilaispelaajat saavat siirtyä vapaasti seurasta toiseen sopimuksensa päätyttyä, toim. huom.) Seurat eivät saa enää omistaa pelaajia. Huippupelaajat sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla ovat puheissaan hirveän varovaisia, koska tietävät, että he voivat ehkä saada jonkin sponsorisopimuksen, ja yhteistyökumppanit latovat silloin niille hirveän selkeät säännöt.”

Poikkeuksiakin on: HJK:n Riku Riski otti äskettäin riskin ja kieltäytyi eettisistä syistä osallistumasta Suomen jalkapallomaajoukkueen harjoitusleirille ihmisoikeuksia polkevassa Qatarissa.

Cristiano Ronaldo on kai ottanut palestiinalaiskysymykseen pari kertaa kantaa. Mutta jos ajattelee meikäläisiä huippu-urheilijoita, niin olisin odottanut Jari Litmaselta tai Sami Hyypiältä jotain muutakin. He ovat sinänsä hienoja persoonia, mutta olisivat he voineet esimerkiksi tästä Qatar-tapauksesta jotain sanoa.”

“Joitakin vuosia sitten olin Keith Armstrongin kanssa seminaarissa Suomen ammattiliittojen solidaarisuuskeskuksessa SASKissa, silloin puhuttiin Qatarista. Näimme siellä dokumentin Qatarin oloista. Meno oli karua jo silloin.”

POLITIIKKAAN

Atik Ismailin runsas päihteidenkäyttö ei ole ollut salaisuus, ei myöskään se, että 90-luvun alussa hän raitistui ja on raittiina pysynyt. Noihin aikoihin hänessä heräsi halu auttaa muita, koska oli itse saanut vaikeina aikoinaan apua.

“Ihmisarvon ja tasa-arvon puolesta työskentely saivat lähtemään mukaan politiikkaan. Sain raitistuttuani töitä Kuopion kaupungin ensisuojasta. Minulla oli hirveän hyvä pomo, runoilija Maaria Leinonen, sosiaalityöntekijä, joka kannusti paitsi työssä myös kirjoittamisessa. Olin laitosapulaisena. En kovin paljon siivonnut mutta juttelin ensisuojassa olevien ihmisten kanssa. Maarialla on tosi hyvä maailmankuva, Ihminen on ihmisen toivo on hänen yhden runokirjansa nimi. Sitä kautta heräsi kiinnostus yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.”

Ismail valittiin Vasemmistoliiton listoilta 90-luvun alkupuolella Kuopion kaupunginvaltuustoon, nykyään hän on toinen varavaltuutettu.

“Valtuustossa tehdään ryhmäpäätöksiä tai ne ovat osa isompia kokonaisuuksia. Lautakunnissa voi vaikuttaa konkreettisesti. Lautakuntahomma on vaativampaa, kun pitää tarkemmin perehtyä asioihin.”

Ismail on nauttinut nimenomaan lautakuntatyöskentelystä. Hän on ollut sekä kulttuuri- että vapaa-ajan lautakunnassa ja niiden jäsenenä myös Savonia-kirjallisuuspalkinnon raadissa. Tänä vuonna palkinnon voitti Heidi Jaatinen, joka on kirjoittanut kansalaissodan historiaa Kiuruveden valkoisten näkökulmasta, mikä on hieman unohdettu osa tuon sodan kertomuksia.

HUOMIOIVAT VALMENTAJA

Atik Ismail kouluttautui aikoinaan lähihoitajaksi ja on työskennellyt muun muassa päihteiden kanssa kamppailevien ja vanhusten parissa. Omaelämäkerrassaan Pelimies hän kirjoittaa: “Ikääntyvä ihminen ei ole kauppatavara, jota mitataan tuloksellisuudella ja tehokkuudella. Täytyy antaa aikaa ja läsnäoloa. Ihmisiä täytyy ottaa huomioon, kunnioittaa ja kuunnella.”

Samaa ohjenuoraa hän seuraa lapsia ja nuoria valmentaessaan.

Atik Ismail edusti pelaajaurallaan kotimaassa muun muassa HJK:ta ja Kiffeniä ja ulkomailla turkkilaista Beşiktaş JK:ta, ruotsalaista AIK:ta ja belgialaista KSV Waregemia. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueessa hän pelasi vuosina 1978–83.

“Paras palaute on tullut lasten ja nuorten ohjaamisesta. Tänä päivänä lasten keskittymiskyky on ehkä vähän kadoksissa. Minua eivät ole koskaan kiinnostaneet ne taitavimmat kaverit, koska tiedän että he menevät omaa polkuaan. Minua kiinnostavat kömpelöimmät ja ujoimmat lapset tai ne, joilla ei ole niin koordinaatiota tai pelisilmää tai peliälyä. Minulle tärkeintä on juuri heiltä aikuisina saatu palaute, että kiitos kun jaksoit tsempata. Lapset pitää huomioida ja heistä pitää välittää. On karmaisevia esimerkkejä siitä, kun valmentaja huutaa lapselle että susta ei ole mihinkään, tai kun lapsia valmennetaan pelolla.”

Ismail valmentaa tällä hetkellä lapsia erikoistreeneissä, esimerkiksi nopeaan tahtiin kasvaneita 12–13-vuotiaita poikia, joiden koordinaatiota kasvaminen on heikentänyt. Eräskin poika on erityisen paljon kärsinyt kymmenen sentin kasvupyrähdyksestään. Viime harjoitukset olivat ensimmäiset, kun poika ei kiroillut itselleen.

AIKUISTEN RASISMI

Atik Ismail osallistui vuonna 2015 Meillä on unelma -joukkomielenosoitukseen rasismia vastaan Helsingissä lukemalla lavalla oman runonsa. Hän on muutenkin ollut julkisuudessa rasisminvastaisessa työssä.

Ismailin tytär asuu Itä-Helsingissä, ja tyttärentyttären kanssa pihalla jalkapalloa pelaillessaan hän on huomannut, että lasten keskuudessa ei rasismia oikeastaan ole, mutta aikuisten parissa on tullut pientä kärhämää.

“Pihapiirissä on ihmisiä varmaan kymmenestä eri kulttuurista. Kun fudista pelataan pihanurmella, niin kaikki lapset otetaan kyllä mukaan, mutta aikuiset ovat varautuneempia.”

Ismail kiertää kysymyksen, aikooko hän jatkaa politiikassa. Hän toteaa pyrkivänsä nykyään sosiaalisen median kautta vaikuttamaan yhteiskunnallisesti.

“Yritän välttää riitelemistä ja yritän ymmärtää toisin ajattelevia, mutta rasistisia ja vittuilevia mielipiteitä esittävät poistan heti kavereistani.”

Vastaus maahanmuuttokysymykseen on Ismailille selvä: kasvava maahanmuutto pakolaisineen on väistämätön osa tulevaisuutta.

“Jotkin maanosat kuivuvat, ja itse me on se aiheutettu, samoin merien pinnan nousu.”

KIRJALLISUUTTA MONELTA LAIDALTA

Atik Ismailin saavutuksiin kuuluvat myös kirjat. Ensimmäinen omakustanne, runokirja Runoni on pilkku, ilmestyi 1994. Julkaisujen joukossa on elämäntilityksiä, kunnianosoitus Cisse Häkkiselle, ja tietenkin jalkapalloa. Vuonna 2007 ilmestyi yhdessä Marko Leinon kanssa kirjoitettu romaani Isiltä pojille. Sen päähenkilö Otto oli nuorena lupaava jalkapalloilija, jonka unelmat murskaantuvat sodassa. Otto palaa rintamalta vailla toista jalkaa.

Leino on dramaturgi, joka on kirjoittanut käsikirjoituksen muun muassa äskettäin kuolleesta Matti Nykäsestä kertovaan elokuvaan.

“Marko on rauhaa rakastava ihminen, jonka kanssa mietittiin, miten kuolema, pelko ja jalkapallo yhdistyvät rintamalla. Meitä kiinnosti se, mitä urheilijat näkevät ja kokevat, kun paras aktiiviuran aika kuluu sodan melskeissä.”

Ismail palauttaa mieleen Kiovan Dynamon joukkueen kohtalon toisessa maailmansodassa. Saksalaisten miehitettyä Kiovan oli joukkue noussut vastarinnan keulakuvaksi. Miehittäjät yrittivät korjailla tilannetta järjestämällä näytösottelun, mutta Luftwaffen valiopelaajat hävisivät aliravitsemuksesta kärsiville dynamolaisille. Pelitauolla kiovalaisten pukuhuoneessa oli vieraillut SS-upseeri, joka oli vedonnut pelaajiin, että nämä tahallaan häviäisivät. Dynamo kieltäytyi sopupelistä, minkä seurauksena koko joukkue vietiin pahamaineiselle Syretsin keskitysleirille. Neljä heistä ammuttiin, loput selvisivät hengissä.

Ismailin kirjallisuusharrastukseen kuuluu myös teatteri. Kuluneen vuoden tärkein asia hänelle on ollut omaelämäkerrallinen monologinäytelmä Älli Bälli, jota esittää teatteriryhmä Lataamo. Lavalla on Ismail ja Tumi Turunen, joka vastaa valoista ja äänistä.

“Yhdellä kaverillani on harrastajateatteritaustaa. Kerroin hänelle Pelimiehestä ranskalaisilla viivoilla ja tein 20 sivua kässäriä. Harjoiteltiin kolme kuukautta Puijon väestönsuojassa kunnes tajuttiin, että esityshän on luento. Mutta sitten saimme mukaan Anni Salmen, jolla on tanssijan ja valosuunnittelijan koulutus. Hän lähti ohjaamaan.”

Näytelmässäkin on rauhanteemaa, esimerkiksi kivääristä tulee jääkiekkomaila ja puhelin. Esityksiä on ollut ympäri Suomea, muun muassa Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä, jonne Lataamo tuli valituksi 55 teatterin joukosta. Lauantaina 2. helmikuuta Rovaniemellä oli 20. näytös, jossa yleisö osoitti seisten suosiota. Näytöksiä onkin tulossa lisää, muun muassa Lapualle, Pietarsaareen, Ouluun ja myös eteläiseen Suomeen. Lisäksi Keijo Franckin kanssa on suunnitteilla rauhanlauluhanke, joten rauhan teemaa on Ismailin tuotannossa tarjolla tuhdisti ja värikkäinä annoksina jatkossakin.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Luettavaa:
Atik Ismail: Pelimies. Omaelämäkerta. Minerva 2016.

Älli Bälliä esitetään mm. 27.2. kello 19 Siilinjärvellä Ahmon koululla ja 1.3. kello 19 Lapuan teatteri Hiomossa.

 

Atik Ismail edusti pelaajaurallaan kotimaassa muun muassa HJK:ta ja Kiffeniä ja ulkomailla turkkilaista Beşiktaş JK:ta, ruotsalaista AIK:ta ja belgialaista KSV Waregemia. Suomen miesten jalkapallomaajoukkueessa hän pelasi vuosina 1978–83.

 

Tulevaisuudella on pitkä menneisyys

Rasismi on äärimmäisen muuntautumiskykyinen. Nykyisin vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että on puhuttava enemmänkin rasismeista ja niiden eri muodoista kuin yhdestä yhtenäisestä rasistisesta maailmankatsomuksesta -tai kuvasta. Rasismi on puhetapojen ja käytäntöjen järjestelmä, joka oikeuttaa ja uusintaa kulloinkin vallitsevia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Modernin tieteellisen rasismin piirissä ne määritellään luonnollisiksi ihmisryhmien välisiksi valtasuhteiksi, joiden perustana ovat väitetyt periytyvät fyysiset piirteet (esimerkiksi ihonväri ja/tai kallon muoto). Yksilön käyttäytyminen määräytyy myös ennen kaikkea rodullis-kulttuurisesta ryhmästä, johon hän kuuluu. Roduiksi määriteltyjen ihmisryhmien välillä vallitsee hierarkia, jonka mukaan jotkut niistä ovat periytyvien, muuttumattomien henkisten ja kulttuuristen ominaisuuksiensa ansiosta ylempiä ja toiset alempia. Kulttuurinen rasismi on luopunut näennäisesti biologisen rodun käsitteestä ja nostanut valtasuhteita määrittäväksi tekijäksi etnisyyden, kulttuurin ja uskonnon.

Teoksen ensimmäisessä painoksessa vuonna 1998 saatoimme kirjoittaa, että ”skinit ovat rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden näkyvin toiminnallinen subjekti ja sen väkivallan ’julkiset’ kasvot”. Skinien tilan ovat valloittaneet rasismiin tukeutuvat radikaalin oikeiston puolueet. Nyt rasistisen politiikan edustajina argumentoivat nais- ja miespoliitikot hyvin istuvissa puvuissaan. Myös rasismin muodot ovat muuttuneet. Biologisten perustelujen sijasta rasistinen puhe tukeutuu kulttuuriseen rasismiin. Antisemitismin sijaan rasismikeskustelun ytimeen on noussut muslimivastainen rasismi.

 

* * *

 

Rasistinen vihapuhe ja väkivalta maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan on lisääntynyt viime vuosina huomattavasti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) totesi vuonna 2016 ”kansallispopulismin ja ulkomaalaisvastaisen vihapuheen voimakkaan kasvun” olevan olennaisia tulevaisuuden haasteita. Rasistisista äärioikeistolaisista puolueista on tullut eurooppalaisessa politiikassa salonkikelpoisia, jopa hallituspuolueita. Itä-Euroopassa on menossa radikaali oikeistopopulismin vallankumous, joka on nostattanut rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden lisäksi erityisesti juutalais- ja romanivastaisuutta.

Euroopassa rasistiset liikkeet ovat imeneet itseensä lisävoimaa kasvavan pakolaisvirran tuottamista huolista kansalaisten keskuudessa. Euroopan unionin jäsenmaihin saapui arvioiden mukaan vuonna 2014 noin 560 000 ja vuonna 2015 noin 1 260 000 turvapaikanhakijaa. Pakolaismäärän kasvun takana ovat ennen kaikkea Afganistanin, Irakin ja Syyrian konfliktit sekä kasvava maailmanlaajuinen eriarvoisuus, globalisaatio ja ilmastonmuutoksen vaikutukset. Pakolaisten määrän kasvu on saanut useat johtavat poliitikot Yhdysvalloissa ja Euroopassa lietsomaan rasistista mielialaa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump herätti kansainvälistä huomiota tammikuussa 2018 viitatessaan Haitiin ja Afrikan maihin: ”Miksi meidän pitäisi sallia maahanmuutto persläpimaista?” Trump rakentaa muuria Meksikon rajalle ja kutsui vaalikampanjansa aikana Yhdysvaltoihin saapuvia meksikolaissiirtolaisia huumekauppiaiksi ja tappajiksi. Euroopassa Unkarin pääministeri Viktor Orbán julisti, että ”kaikki terroristit ovat maahanmuuttajia”. Unkari pystytti piikkilangasta aidan rajoilleen pakolaisten tulon estämiseksi. Vuoden 2015 lopulla 87 prosenttia unkarilaisista tuki Orbánin ratkaisua.

 

* * *

 

Rasismiksi ulkomaalaisvastaiset ennakkoluulot muuttuvat, kun sosiaaliset ja kulttuuriset erot ryhdytään mieltämään luonnollisiksi ja muuttumattomiksi tavoitteena yhteiskunnallisten valtasuhteiden tietoinen oikeuttaminen ja uusintaminen. Tällöin rasismi ei ole muukalaisvastainen ennakkoluulo, vaan siihen liittyy tietyn ihmisryhmän taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen syrjintä. Valtaväestön ennakkoluuloihin perustuva ulkomaalais- ja pakolaisvastaisuus on usein voitettavissa vakaissa ja sosiaalis-taloudelliseen tasa-arvoon pyrkivissä oloissa valistuksella, toisiinsa tutustumisella, yhdessä tekemisellä ja vieraan integroitumisella yhteiskuntaan. Rasismin voittaminen vaatii ennen kaikkea yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten valtasuhteiden muutosta sekä yhteiskunnallisia uudistuksia.

 

Rauhanpuolustajien ja Rosebudin uudessa Umpihanki-kirjasarjassa on julkaistu neljäs, täydennetty painos Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon kirjasta Kallonmittaajia ja skinejä: rasismin aatehistoriaa. Yllä on otteita kirjan esipuheesta.

 

 

Rauhantekijä Aleksi Pahkala: Massojen liikuttaja


Tuottaja, toimittaja Aleksi Pahkalan aktivismin juuret paikantuvat 1990-luvulle. Hänet on viime vuosina nähty muun muassa Meillä on unelma – ja Peli poikki -massamielenosoitusten taustajoukoissa. Pahkalaa ei saa lokeroitua, minkä vuoksi hän ponkaiseekin tarpeen vaatiessa ketterästi reagoimaan epäkohtiin ja innostaa energisyydellään muutkin mukaan.

 

Rauhanpuolustajien ja Voima-lehden toimistoon Helsingin Kurvissa ilmestyy hikinen mies. Aleksi Pahkala, 42, on juossut haastatteluun, ei kiireen vaan ilmeisesti ihan vain juoksemisen ilosta. Hän juuttuu heti eteiseen, koska kaikki paikalla olevat vaikuttavat tuntevan hänet ja haluavat jutella. Siinä on Pahkala pähkinänkuoressa: monien tuntema ja valmis keskustelemaan.

Pahkalalla on vahva musiikkitausta. Hän on ollut Radio Helsingin tuottaja, toimittaja ja musiikkipäällikkö ja töissä levykauppa Stupido Shopissa ja Lepakkoradiossa. Hän on laulanut ja soittanut useissa bändeissä. Biisit on tehty itse. Yli 20 vuotta sitten perustettu The Duplo! -bändi on jälleen aktiivinen alkuperäiskokoonpanossaan. Youtubesta löytyy esimerkiksi She’s a Vegan, josta Pahkala kertoo näin:

“Biisi on vanha. Löysin kasetin, jolle se oli nauhoitettu joskus vuonna 1996 tai 1997. Tänä vuonna vedimme sen uusiksi, ja sehän on yhtä ajankohtainen kuin silloinkin, on samat argumentit, ympäristö, ilmastonmuutos, mutta kehitystäkin on tapahtunut.”

AKTIVISMIN ALKU

Osalle Pahkalan tuntevista tulee yllätyksenä, että hän on ollut eläinoikeusaktivisti ja reagoinut yhteiskunnallisiin epäkohtiin 90-luvulta lähtien.

“Olin enemmän tai vähemmän mukana kun Oikeutta Eläimille -liike aloitti, mutta kun kokouksissa kävin huomasin, että vaikka allekirjoitin suunnilleen samat ajatukset, oli elämässä muutakin. Olen itse nykyään 70-prosenttisesti vegaani.”

Hän kuvailee tuolloista itseään hiljaiseksi sivustaseuraajaksi ja demoihin osallistujaksi. Silloisen bändinsä kanssa Pahkala kävi esiintymässä muun muassa Aseistakieltäytyjäliiton ja Vegaaniliiton bileissä.

Pahkala kertoo, että nykyajalle tyypillinen “whataboutismi” oli tuolloin jo voimissaan. Esimerkiksi mielenosoituksessa eläinkokeita vastaan ohikulkijat huutelivat että “mites sitten Kiinassa”. Pahkalalta kysyttiin “miksi sä poltat tupakkaa” ja “miten voit ajaa autolla jos oot kasvissyöjä”, vaikka hän ei ole tehnyt kumpaakaan. Tavalliset ihmiset vaativat aktivistilta aina täyden kympin suoritusta.

Pahkala on kotoisin Vantaan Rajatorpasta. Vasemmistolaisen isän aate ei juuri näkynyt vappumarsseilla käymistä lukuun ottamatta ja siinä, että ostokset tehtiin mieluummin Elannossa kuin K-kaupassa.

“Isä kapinoi vasemmistolaisuudellaan vanhempiaan vastaan. Isovanhempieni puolella oli paljon kokoomustaustaa, mutta jokainen on aina hyväksytty omana itsenään eikä ihmisten välillä ole ollut katkeruutta. Minulle on itsestäänselvyys, että kaikki saavat olla niin kuin haluavat.”

Pieni aktivisti hänessä alkoi kasvaa vähitellen jo kouluaikoina. Ala-asteella Pahkala kuunteli muun muassa Public Enemyä ja alkoi pelata koripalloa Vantaan Pussihukissa, jossa napsahti kipinä rasisminvastaiseen työhön. Pussihukkia valmensi New Yorkista Suomeen muuttanut John Simon, joka kertoi pojille, miksi ei ikinä saa leikkiä kuka pelkää mustaa miestä. Hissiyhtiö Koneen viestintäosastolla uransa tehnyt Simon palkittiin vuonna 2016 vantaalaisella Kulttuuriseppä-tunnustuksella työstään kansainvälisyyden ja nuorten turvapaikanhakijoiden kotoutumisen hyväksi.

Pahkala sai hyvän sysäyksen aktivismiin Simonilta. Aktivismin taso vaihteli, mutta aiheita oli monia.

MEILLÄ ON UNELMA

Suuremmalle yleisölle tutuksi aktivistiksi Pahkala nousi sen jälkeen, kun perussuomalaisten kesälomaileva kansanedustaja Olli Immonen oli julkaissut 25. heinäkuuta 2015 sodanjulistuksen monikulttuurisuutta vastaan Facebookissa – englanniksi. Immonen kirjoitti “unelmoivansa vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi”. Ensin protestinsa sosiaalisessa mediassa ilmaisi oppositio laajalla rintamalla, sitten reagoivat tavalliset ihmiset. Pahkala oli yksi tyrmistyneistä.

“Pyöritin päätäni että ei jumalauta, kansanedustaja kirjoittaa tällaista.”

Mutta hän oli tyrmistynyt jo aiemmin. Samana keväänä Pahkala teki Radio Helsingissä aamushow’ta. Hänen vierainaan yhdessä lähetyksessä olivat toimittaja Maryan Abdulkarim ja perussuomalaisten kansanedustaja, poliisi Tom Packalén. Puhuttiin muun muassa rasismista. Taitavana puhujana Abdulkarim argumentoi Packalénin suohon.

“Kuuntelin Tomia ja ajattelin, että ei äijä voi olla tosissaan. Hieman myöhemmin vieraaksi tuli [toimittaja ja bloggaaja] Koko Hubara, joka on käynyt Hämeenkylän lukion kuten minäkin. Koko kertoi arkipäivän rasismista. Kuuntelin tippa linssissä kun hän kertoi, että kun oli ekaa kertaa mennyt kauppaan ostamaan viikkorahoillaan karkkia, oli heti tullut joku öykkäröimään. Olen elänyt omassa valkoisen ihmisen kuplassani etuoikeutettua elämää. Kokon tarina avasi omia silmiä todella paljon.”

Vähän myöhemmin samana kesänä eräässä Helsingin keskustan ravintolassa oltiin järjestämässä Perkele-klubilla rasistista white power -keikkaa, mistä nousi jonkin verran kohua. Pahkala ihmetteli, miksei asiasta kohistu enempää, sillä muun muassa levykauppa Stupidossa hän oli tottunut siihen, että kaikelle white power -materiaalille oli ehdoton porttikielto. Hänen yleensä fiksuna pitämänsä metallimusajengi oli kuitenkin sitä mieltä, että sananvapauden nimissä oli white powerkin sallittava.

Pahkala ei sallinut. Immosen kirjoituksen jälkeen hän kysyi Facebookissa, voisiko joku järjestää rasisminvastaisen tapahtuman. “Joku?”, hänelle kommentoitiin, ja Pahkala ymmärsi vihjeen. Hänellä oli laajat kontaktit hyvin monien alojen ammattilaisiin, jotka lähtivät nopeasti mukaan. Järjestelyt hoidettiin yli 300 ihmisen voimin parissa päivässä. 28. heinäkuuta rasisminvastaiseen Meillä on unelma -tapahtumaan Helsingin Kansalaistorilla osallistui 15 000 ihmistä, mikä oli iso saavutus keskellä kiihkeintä kesälomakautta. Rasismin puhkeaminen näennäisesti pinnan alla kuplivasta ilkeilystä avoimeksi, eduskuntaan levinneeksi äänekkääksi ilmiöksi oli suututtanut monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät yleensä osallistu mielenosoituksiin.

Pahkala puhuu massojen voimasta. Pienilläkin ihmismäärillä voidaan saada tulosta aikaan, mutta kun massat puhuvat, on kuunneltava. Häneen ottivat yhteyttä niin tavalliset poliitikot kuin ministeritkin. Eri asia on, muuttuivatko asiat pysyvästi, mutta jokin siemen saatiin kylvettyä ja ihmisiin valettua toivoa, että yhteisesti toimimalla saadaan näkyvyyttä ja oma mielipide esiin. Suurmielenosoitus lisää myös turvallisuudentunnetta: Jos on luullut olevansa vähemmistössä puolustaessaan kiusattuja, on huojentavaa huomata tuhansien ja tuhansien ihmisten keskellä, kuinka moni jakaa samat arvot.

PELI POIKKI

Syyskuun 11. päivänä 2016 Jesse Torniainen potkaisi Helsingin Asema-aukiolla Jimi Karttusta. Torniainen on tunnettu uusnatsi, joka oli aukiolla Suomen vastarintaliikkeen mielenosoituksessa. Potkun seurauksena Karttunen kaatui, löi päänsä katuun ja kuoli viikon päästä pahoinpitelystä.

Myöhemmin Jimi Karttusen muistoksi pidetyssä kynttilämielenosoituksessa Aleksi Pahkala jutteli monien kanssa, ja viesti oli sama joka oli jo kuultu eri puolilla: enää ei voida vain katsoa sivusta, kun uusnatsit pahoinpitelevät ihmisiä. Pahkala laajoine kontakteineen lupasi olla mukana yhdistävänä liimana suunnitteilla olevasssa mielenosoituksessa. Peli poikki -mielenosoitus 24. syyskuuta keräsi lähemmäs 20 000 ihmistä Helsingin keskustaan. Sitä on kuvailtu kannanotoksi välinpitämättömyyttä vastaan.

Jimi Karttusen kuolema oli erään tulkinnan mukaan käännekohta uusnatsien sietämisessä. Vastarintaliike oli jo useana vuonna marssinut liehuvin lipuin poliisivartiossa itsenäisyyspäivänä, mikä suututti monia. Anarkistien ja joidenkin nuorisojärjestöjen aloittamat vastamielenosoitukset alkoivat nyt ainakin Helsingissä kasvaa tapahtumiksi, joihin otti osaa jopa lapsiperheitä.

Mutta vaikka Pahkala ymmärtää, miksi vastamielenosoituksia järjestetään, hän näkee niissä ongelman, koska media luo vastamielenosoitusten uutisoinnillaan pelkoa.

“Peli poikki -tapahtumasta haluttiin järjestää perhetapahtuma. Poliisin edustajaa haastateltiin mediassa ja kysyttiin, pitääkö poliisin varautua. Vastaus oli että ei tässä ole mitään uhkia, mutta totta kai poliisi varautuu. Media repi siitä lööpin ‘poliisi varautuu levottomuuksiin’, ja kuvituskuvina käytettiin uhkaavia mellakkapoliiseja. Siksi näen, että monesti vastamielenosoituksissa uhkakuvien luominen vie voiton siitä, mitä voitaisiin saavuttaa.”

POLTTOPISTEESSÄ ALPAKAT

Aleksi Pahkalan nimi nousi esiin myös joulukuussa 2017, kun pieni töölöläisporukka halusi järjestää lapsille tapahtuman hellyttävine alpakoineen itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla. Samalta torilta on muutamana vuonna käynnistynyt äärikansallismielisten 612-soihtukulkue, johon on osallistunut myös piilo- ja julkinatseja.

Pahkala miettii hetken kun häneltä kysyy, puhutaanko alpakoista. Sitten hän suostuu, ehkä vähän väsyneesti. Hän nimittäin joutui sekä median että natsien hampaisiin epäonnistuneen viestimisen seurauksena.

“Tarkoitus oli, että jos saadaan Töölöntori varattua, siellä voisi järjestää lapsille tapahtuman, koska itsenäisyyspäivänä ei ollut lapsille mitään. Osin se oli töölöläisten nimbyilyä. On hirveää olla siellä, kun 612-kulkueessa on vahva väkivallan uhka. Samalla haluttiin viedä mediahuomiota pois mielenosoituksesta. Helsingin kaupungilta tuli paljon kannustavia viestejä että saatte torin ja järjestäkää hyvä tapahtuma. Poliisista taas sanottiin, että perinteet velvoittavat tilan antamista 612-kulkueelle.”

Kaupungin ja poliisin yhteydenpito ei näyttänyt onnistuvan. Pahkalalle syntyi vaikutelma, että poliisilla oli askelmerkit sovittuna, eli kulkueelle annettaisiin etusija, vaikka kaupunki olisi halunnut antaa Töölöntorin lastentapahtuman käyttöön.

Jossain vaiheessa Pahkalalle soitettiin Yleltä ja kysyttiin, onko kyseessä vastamielenosoitus. Hän vastasi ei, koska sitä tapahtuma ei ollut. Joku oli kuitenkin kaivanut esiin Facebookin salatussa Peli poikki! -ryhmässä marraskuussa julkaistun viestin, jossa Pahkala kertoo miettineensä, että kaiken huomion keskittäminen pois 612- ja Kohti vapautta -mielenosoituksista voisi olla paras keino “ignoorata äärioikeiston hommat”.

“Asian olisi tosiaan voinut viestiä paremmin. Lopulta salainen osoitteeni julkaistiin [keskustelufoorumi] Ylilaudalla ja oveni taakse ilmestyi häiriköitä.”

Pahkala toteaa, että se oli ainoa kerta, kun hän on joutunut kokemaan sellaista pelottelua, joka yleensä kohdistuu naisiin ja ulkomaalaistaustaisiin.

Lastentapahtuma alpakoineen siirrettiin Töölön jalkapallostadionille, jonne kerääntyi 5 000 pientä ja vähän isompaa ihmistä leppoisaan itsenäisyyspäivän perhetapahtumaan. Alpakoista tuli puolivahingossa natsienvastainen symboli.

Kaikesta huolimatta Pahkala sanoo luottavansa poliisiin.

“Siellä on monenlaista asennetta. Poliisin pitäisi silti enemmän peilata kansalaisia. Kokoomus ja persut ovat suosituimmat puolueet poliisien keskuudessa, joten kertoohan sekin jotakin. Mutta siellä on alettu tehdä rasisminvastaista koulutusta ja rasismiin yritetään puuttua. Alpakkakohussa tajusin, että yksittäiset henkilöt saattavat jyrätä poliisin sisällä.”

JÄRJESTÖJEN TUKEMINEN VIISASTA

Aleksi Pahkalan aktivismi ei ole järjestöjohtoista, mutta hän sanoo arvostavansa suuresti monenlaisten kansalaisjärjestöjen tekemää pitkäjänteistä työtä ja toivovansa, että niiden rahoituspohjasta huolehdittaisiin. Maamme hallituksen järjestöille tarjoilemaa kasvavaa niukkuutta hän tarkkailee Ihmisoikeusliiton johtokunnan jäsenen paikalta luottamustoimesta, jota selvästi arvostaa.

Mitä Pahkala ajattelee rauhanliikkeestä?

“Katselen sitä ulkopuolelta ja arvostukseni rauhanjärjestöjä kohtaan on suuri. Mutta ehkä vaikutelma on vähän pölyinen, enkä tiedä paljonkaan niiden toiminnasta. Se on monen kansalaisjärjestön ongelma globaalistikin. Hallitukset laittavat ne ahtaalle viemällä tuet ja pakottavat tekemään projekteja, joiden rahoituksen hakeminen ja ylläpitäminen vie resursseja pitkäjänteiseltä työltä. Järjestöjen aseman tukeminen on asia, jota haluaisin lobata. Kepan kehityspäivillä joku viisas sanoi, että toimivalla demokratialla on varaa rahoittaa tahoja, jotka kritisoivat sen toimintaa. Kansalaisjärjestöjen rahoitus on sijoitus yhteiseen hyvään.”

Profiilin kohotukseksi Pahkala ehdottaa rauhanjärjestöille yhteen hiileen puhaltamista, eräänlaista ravistelua ja silmien avaamista sekä koalitioita muiden alojen kanssa. Myös ydinviestin yksinkertaistaminen informaatiotulvassa voisi tavoittaa enemmän kuulijoita.

“Mediaseksikkäämpää kampanjointia hyvän asian puolella, mutta harkiten. On hälyttävää, että yrityspuolella tehdään näkyvästi yhteiskunnallisia kampanjoita, joissa ei ole faktat kohdillaan ja sävy liian mainosmainen.”

Pahkala sanoo ymmärtävänsä, että jos järjestöllä on tietty maine joidenkin silmissä, on ennakkoluulojen läpi vaikea puskea.

“Tuotin Greenpeacelle uusiutuvan energian tapahtumaa muutama vuosi sitten ja muutamiin firmoihin soittaessani huomasin, että siellä oli defenssi päällä heti Greenpeacen nimen sanottuani. Mutta ihmisille pitää tiedottaa asioista, vaikeistakin. Esimerkiksi Jemen, Syyria, Ukraina ovat monimutkaisia konflikteja, konnia on monia. Tietoa pitää jakaa.”

ILMASTONMUUTOS JA TOIVO

Aleksi Pahkala juoksi tähän haastatteluun päivää sen jälkeen, kun hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC oli julkaissut pelottavan raporttinsa. Ilmastonmuutos koskettaa ihan kaikkia ja kaikkea, ja rauhanliikkeelle siitä on tullut yksi keskeisistä teemoista, koska ilmastonmuutoksen vaikutuksesta lisääntyvät sodat, konfliktit, pakolaisvirrat ja ruoka- ja juomapula. Maailma sellaisena kuin sen olemme tottuneet ajattelemaan lakkaa olemasta.

Pahkala uskoo, että IPCC:n raportilla on vaikutusta. Ilmastonmuutosuutisointi löi läpi lähes joka puolella maailmaa, eikä se ollut enää marginaalisen piipertäjäjoukon pessimististä varoituslaulua.

“Monet isot maailmanluokan firmat, Googlet ja muut, ovat jo pitkään halunneet tehdä jotain ilmastonmuutokselle, ja vaikka se ei yksistään riitä, niin sieltä se raha tulee. Rahan liike on tässäkin tärkeä.”

Pahkala muistuttaa, että presidentti Niinistö on jokaisessa isossa puheessaan viimeisten puolentoista vuoden aikana ottanut puheeksi ilmastonmuutoksen, mutta se ei ole juuri näkynyt Suomen mediassa. Median vaikutusta ei voi vähätellä, ei hyvässä eikä pahassa. Mutta moni asia on muuttunut parempaan suuntaan.

“On jo muodostunut globaaliksi totuudeksi, että kasvissyönnillä voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen. 20 vuotta sitten se oli vielä ihan hihhulia. Kun aloin lukiossa vegaaniksi, tarjolla oli näkkäriä, ja muuta saadakseen olisi tarvittu lääkärintodistus. Nyt on nyhtökauraa ja härkistä ja ties mitä, joita tarjoillaan myös linnan juhlissa.”

Pahkala on armollinen pientä ihmistä kohtaan, joka tarvitsee myös viihdettä ja hömppää eikä esimerkiksi suosiolla lopeta lomalentämistä, vaikka sen vaikutus ilmastonmuutoksen etenemisessä tiedetään.

“Vastuu pitää saada saastuttajille. Ehkä vielä kehitetään sähkölentokone? Suuriin linjauksiin tarvitaan valtion tukea. Norjassa on jo ruuhkia sähköautojen takia, ja Suomeen pitäisi saada 250 000 sähköautoa nopealla aikataululla. Miten se onnistuu, jos ei sitä tueta? Norjassa kehitellään sähköistä autolauttaa, meillä ei edes puhuta siitä. Tarvitaan yhä enemmän innovaatioita.”

Myös lasten luontosuhde on tärkeä, lasten pitää oppia arvostamaan luontoa päiväkodista lähtien. Kolmen pienen lapsen isä myöntää, että ilmastonmuutoksen muokkaama tuntematon tulevaisuus pelottaa häntä, mutta enemmän hän sanoo olevansa toiveikas. Parinkymmenen vuoden aikana monien silmät ovat auenneet ja lukemattomat asiat ovat nyt paremmin kuin ennen. Esimerkiksi urheilubrändi Nikestä voidaan olla montaa mieltä, mutta paljon kertoo se, että Nike asettui tukemaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajaa Colin Kaepernickiä, joka polvistui kansallislaulun aikana ennen NFL-liigan ottelua. Kaepernick kuvasi tekoaan protestiksi maansa harjoittamaa rotupolitiikkaa vastaan vuonna 2016.

“Pride-kulkue on myös hyvä esimerkki. Vain vähän aikaa sitten sinne tehtiin kaasuhyökkäyksiä ja piti miettiä uskaltaako sinne mennä. Tänä vuonna siellä oli 100 000 ihmistä ja isot firmat, teleoperaattorit ja Posti mukana.”

Freelancer Pahkala miettii vielä, mitä hän tekisi isona. Nyt päivät täyttyvät musiikista, juontohommista, tietotekniikkapodcastista ja levyjen soittamisesta. Hän auttaa resurssiensa mukaan, jos apua pyydetään, ja usein pyydetään.

“YK:n ihmisoikeuksien julistus täyttää joulukuussa 70 vuotta, mutta meillä Suomessa eduskunnassa istuu rasisteja ja uusnatseja symppaavia kansanedustajia, ja persujen varapuheenjohtaja Huhtasaari väittää että täällä aivopestään lapsia.”

Aktivismin sarallakaan ei tekeminen lopu.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Rauhantekijä Suldaan Said Ahmed: Kamu-kerhon päällikkö

suldaan1
Suldaan Said Ahmed on määrätietoisesti edennyt kohti yhteiskunnallisen vaikuttajan uraa. Ensimmäisen kerran hän sai ajatuksen politiikkaan lähtemisestä vuonna 2008 kuntavaaleja seuraillessaan. Opettaja kyllä väitti, että hänenlaisiaan ihmisiä ei juuri politiikassa ole, mutta Suldaan ei lannistunut vaan päätti näyttää mallia.

 

Kaksi aurinkoisesti hymyilevää miestä lähestyy Kiasman kahvion nurkkapöytää. Ensimmäisenä saapuu presidentti Ahtisaaren perustaman CMI-järjestön sovittelija Hussein al-Taee, joka haluaa pyytää anteeksi nuoren ystävänsä myöhästymistä ja ottaa siitä täyden vastuun.

Perässä astelee 25-vuotias helsinkiläinen vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Suldaan Said Ahmed. Hän on saanut kuuluisuutta provosoivalla leikittelyllään Suomi-leijonapaidoilla ja -koruilla. Tänään hän on pukeutunut jääkarhu-collegeen.

Tapaamisen tavoitteena on selvittää, millainen tarina on tämän maailmanparantajan takana. Ja tarinoita hänellä tosiaan on kerrottavanaan.

MOGADISHUSTA LEHMOON

Aloitetaan vaikka siitä, kun Suldaan 15-vuotiaana saapui perheineen Suomeen. Isoveli oli lähetetty edellä ja odotteli muutaman vuoden perheen yhdistämistä. Heinäkuisena päivänä perheen toiseksi vanhin lapsi Suldaan laskeutui Joensuun lentokentälle vanhempiensa ja yhdeksän sisaruksensa kanssa.

Suldaanin mielikuvissa Eurooppa oli täynnä korkeita rakennuksia ja vaaleita ihmisiä. Kun perhettä vastaan tullut pikkubussi lähti matkaan, edessä olikin loputon määrä metsää – koivuja, mäntyjä ja kuusia. Ihmiset näyttivät kadonneen maan päältä.

Matkan määränpää oli Lehmo, joka kuuluu Kontiolahden kuntaan. Perhe pääsi muuttamaan suoraan kerrostaloasuntoon. Naapurustossa asui toinenkin monilapsinen perhe, jonka jäsenet osoittivat heti kiinnostusta Suldaanin perhettä kohtaan, ja sieltä löytyikin lapsille kivaa leikkiseuraa ja kumppaneita kieliharjoitteluun.

Suldaan pyöräili naapurin Miskan kanssa harva se päivä S-marketille ja takaisin. Lehmossa ei ollut juuri muuta tekemistä. Eräänä päivänä naapurin rouva kävi kertomassa Suldaanille, että Miska ja hänen perheensä ovat mustalaisia. He eivät kuulemma ole edes suomalaisia ja vaarallisiakin he varmasti ovat.

ULKOPUOLISESTA SUOSIKIKSI

Syksyn saapuessa alkoi koulu. Suldaan siirrettiin hyvin pian maahanmuuttajille tarkoitetusta valmistavasta opetuksesta ihan tavalliseen luokkaan, sen verran nopeasti hän oli alkanut suomea oppia.

Vaikka Suldaan oli sosiaalinen ja aktiivinen tyyppi, oli kavereiden saaminen aluksi vaikeaa. Kukaan ei huolinut häntä ryhmätyökumppaniksi. Suldaan ystävystyi toisen hylkiön kanssa. Aiemmin ilman kavereita jäänyt pienikokoinen poika oli viimein saanut juttuseuraa.

Sosiaalisen median alkutaipaleella nuorison suosikiksi muodostuivat IRC-galleria ja Windows messenger. Suldaan perusti messengeriin Kamu-kerhon. Jostain syystä se alkoi saada suosiota, ja pikkuhiljaa kaikki halusivat liittyä ryhmään. Jopa ne ennen häntä karsastaneet tyypit kävivät anelemassa, että pääsisivät Kamu-kerhon jäseniksi.

Kuntavaalien aikaan Lehmokin täyttyi vaalimainoksista. Suldaan ilmoitti opettajalle, että hänestä saattaa tulla presidentti tai kansanedustaja vähintään. Ei siellä juuri sinun näköisiäsi tyyppejä ole ollut, varoitti opettaja. No pian on, mietti Suldaan.

Iltaisin koulun jälkeen mentiin bussilla Joensuuhun. Kaikki elämä oli siellä, hyvässä ja pahassa. 90-luvun skinien lapsista oli tullut skinejä. Suldaan oli jatkuvasti heidän hampaissaan. Hän alkoi käyttää Suomi-paitaa ja leijonakaulakorua. Hän ajoi päänsä kaljuksi. Sekä skinit, että hänen omat ystävänsä hermostuivat.

”Ajattelin, että paras ase skinejä vastaan oli se, että alan käyttää heidän rakkaita symboleitaan ja ikään kuin neutralisoin niiden viestin.”

KATULAPSIEN JOUKOSSA

Kauan ennen Pohjois-Karjalan metsiä ja Kamu-kerhoa Suldaanin äiti lähti etsimään poikaansa Mogadishun kaduilta. Hän löysi pojan raunioituneen hallintorakennuksen portailta nukkumasta katulapsien seasta. Suldaan oli tutustunut kadulla eläviin orpolapsiin, jotka kurjuutta loitontaakseen viettivät päiviään liimaa haistelemalla.

Suldaanin oli todella vaikea uskoa, että jollain ei ihan oikeasti ole vanhempia ja asiat ovat muutenkin niin kurjasti. Hän halusi testata, miltä se tuntuu. Äidistä kadulla pyöriminen ei ollut lainkaan hyvä idea.

Suldaan sai äitinsä kuitenkin myöntymään yhden pojan auttamiseen. Poika alkoi silloin tällöin käydä Suldaanin kotona pesulla ja syömässä. Suldaan lahjoitti hänelle kaikkein rakkaimman Brasilian joukkueen futispaitansa.

”Jos haluaa jotain lahjoittaa, pitää antaa sellaista, joka on itselle rakasta ja tärkeää. Näin äitini on minulle opettanut.”

Suldaanille alkoi selvitä, että maailma ei olekaan oikeudenmukainen paikka. Viettäessään muutaman kuukauden Addis Abebassa Etiopiassa ennen Suomeen muuttoa hän sai myös ensimmäiset kokemukset kaltoinkohtelusta vain siitä syystä, että oli muukalainen.

PAKKO AJAA POLIITIKOKSI

Perussuomalaisten menestys vuoden 2011 eduskuntavaaleissa sai Suldaanin päättämään, että nyt on lähdettävä itsekin täysillä mukaan vaikuttamaan. Hänellä oli jo aiemmin ollut tapana lähetellä viestejä kansanedustajille asioista, joita piti tärkeinä, ja osallistua mielenosoituksiin.

Vuonna 2012 Suldaan lähti tuoreena itähelsinkiläisenä vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaaksi lähes nollabudjetilla. Ilahduttavaa oli, että sieltä täältä tarjoutui ihmisiä avuksi kampanjaan.

Ihmisten välinen solidaarisuus on teema, joka innostaa Suldaania kaikkein eniten. Tärkeintä hänelle on olla pienen ihmisen asialla. Vaikka hän on saattanut profiloitua nimenomaan maahanmuuttoon liittyvien asioiden ajajana, ovat hänen sydäntään yhtä lailla lähellä nuorten ja vanhusten kokemat haasteet.

Ensimmäisissä vaaleissaan Suldaan sai 91 ääntä. Vaali-iltana hän ihmetteli Facebookissa, kuinka moni ilman valtuustopaikkaa jäänyt ilmoitti lyövänsä hanskat tiskiin.

”Se oli siinä, moni julisti. Minä ajattelin, että se ei todellakaan ollut siinä, vaan että tämä oli loistava alku. Viime vaaleissa sainkin sitten enemmän ääniä kuin Paavo Väyrynen ja pääsin sisään.”

YHTEISTYÖ ENNEN KAIKKEA

Vuonna 2015 Suldaan sai suomalaisyritykset antamaan joululahjoja vähävaraisille suomalaisille. Lahjoja jaettiin yli 3 000 Helsingissä, Kontiolahdella ja Joensuussa. Suldaan taivutteli yrittäjiä lahjoittamaan satoja kännyköitä ja tuhansia lakanoita ja leluja myös maahan saapuneille turvapaikanhakijoille.

”Tuli kyllä hyvä mieli, kun Hakaniemen torilla eräs mummo pysäytti minut ja kiitti joululahjasta.”

Suldaan pitää yhteistyötaitoja politiikolle elintärkeinä. Yhteistyöhön pitää pystyä, vaikka olisi eri mieltäkin. Joskus yhteistyö on haastavaa. Perussuomalaisissa suututtaa esimerkiksi se, miten he aina ilmestyvät valtuuston kokouksiin, jos listalla on maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä. Monilla, kuten Jussi Halla-aholla, on todella paljon poissaoloja.

suldaan2”Viimeksi tein aloitteen selko- ja monikielisyydestä. Helsinki on täynnä ihmisiä, joiden oikeudet toteutuisivat paremmin, jos erilaiset viralliset dokumentit olisi saatavilla omalla äidinkielellä tai selkosuomella.”

Päivätyössään yhteisötyöntekijänä Diakonissalaitoksella Suldaan työskentelee paperittomien siirtolaisten parissa. Työhön kuuluu neuvontaa ja ohjausta eri palveluiden piiriin sekä vapaaehtoisesta paluusta keskustelemista.

Hän kokee päivätyön ja politiikan yhdistämisen vaivattomaksi. Teematkin ovat osin samoja.

”Tosin sairastuin vähän aikaa sitten työuupumukseen ja olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Nyt voin tosi hyvin.”

Yhteiskunnalliset asiat pyörivät paljon päässä myös vapaa-ajalla. Suldaan ajattelee viettävänsä vähän liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa ja kokee tarvetta reagoida asioihin välittömästi. Rentoutuakseen hän hengailee perheen ja ystävien kanssa esimerkiksi televisiota ja elokuvia katsellen.

MÄÄRÄNPÄÄNÄ EDUSKUNTA

Haastattelun jälkeen Suldaan on postannut julkiseen Facebook-profiiliinsa ehdotuksen boikotoida ravintola Kaisaniemen yrittäjää, koska ravintola on antanut tilansa ”etnonationalistien” kansainväliseen seminaariin. Kommenttiketju alkaa näin: ”Miksi asut Suomessa ja nautit kansalaisuuttamme, kun vihaat suomalaisia ja suomalaisuutta?”

”Jatkuva vihapuheen, rasismin ja uhkailun kohteena oleminen ei ole helppoaa, eikä siihen pidä tottua, mutta valitettavasti sitä on vain kestettävä.”

Somessa ja kaduilla huutelijat luultavasti toivovat Suldaanin luopuvan leikistä, mutta sitä iloa hän ei heille aio suoda. Hän kertoo saavansa myös paljon ystävällistä ja kannustavaa palautetta. Tuntuu tärkeältä voida olla esikuva itsensä kaltaisille nuorille.

Ikkunan takana häämöttää Eduskuntatalo.

”Remonttikin on valmistunut. Tuonne olisi tarkoitus päästä vuoden päästä töihin.”

Suurimmaksi esikuvakseen Suldaan nimeää äitinsä. Pienestä asti ihmisistä ja ilmiöistä kiinnostunut poika on saanut äidiltä pelkästään tukea ja kannustusta. Perheen lapset on kasvatettu rakkaudella ja tasa-arvoisin menetelmin. Tytöt ja pojat ovat olleet aina yhtä tärkeitä.

Jos Eduskuntatalon ovet ensi vuonna aukeavat nuorelle Suldaanille, hän pääsee jatkamaan vaikuttamistyötään valtakunnallisemmin ja tekee luultavasti samalla erään vantaalaisen äidin hyvin onnelliseksi.

Teksti Hanna Niittymäki
Kuvat Laura Railamaa

 

Kirjoittajan huomautus:

Suldaan lähettää minulle näytille esimerkkejä saamastaan vihapostista: ”Terve kommunisti neexxxx, mitä kuuluu kukkuluuruu.” ”Tee meille kaikille palvelus ja suksi takas sinne somliaan, tai tapa ittes.Tik tak tik tak, kello käy apina.” Nämäkin viestit on lähetetty kirjoittajien omilla nimillä.

Ajattelen, että on lähes käsittämätöntä, että ihminen voi pysyä noin positiivisena ja rohkeana, vaikka joutuu vastaanottamaan tämänkaltaista viestintää lähes päivittäin.

Me, jotka onnistumme elämään elämämme joutumatta itse rasistisen vihapuheen kohteeksi, emme pysty käsittämään, miltä tuntuu elää näkyvään vähemmistöön kuuluvana. Se, mitä minä voin valtaväestöön kuuluvana tehdä, on kysyä vähemmistöön kuuluvilta ihmisiltä ympärilläni, että miten voin parhaiten tukea sinua ja torjua syrjintää.

 

 

Rauhankasvatus­neuvola 14: Hyvää tarkoittavat valkoiset pelastajat


Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä neuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki, joka työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa.

 

Rauhankasvatusneuvola aloittaa vuoden 2018 haastattelemalla ihmisiä, joilla on hyviä rauhankasvatuksellisia neuvoja. Ensimmäisenä on vuorossa Amiirah Salleh-Hoddin, joka on yksi Anti-Racism Forumin perustajista ja sen puheenjohtaja. Amiirah on sosiaalipsykologi, joka määrittelee itsensä muutoksentekijäksi ja muslimi-feministiksi. Viime aikoina häntä on kuitenkin kutsuttu myös häiriköksi. Amiirah rakastaa vesistöjä ja Nuuksion metsiä. Joinain päivinä chick-lit on mukavampaa luettavaa kuin Malcolm X:n elämäkerta, mutta toisina taas päinvastoin. Ellei sushi olisi niin hyvää, Amiirah olisi varmaankin kasvissyöjä.
neuvola_amiirah

Tässä Amiirahin ohjeita kriittiseen rasisminvastaiseen toimintaan:

  1. Annatko etusijan vähemmistöjen omalle äänelle?

”Moni joka [tätä] työtä tekee sijoittaa itsensä tietoisesti tai tiedostamatta ’valkoiseksi pelastajaksi’. Minä en tarvitse pelastajaa. Voin pelastaa itseni. Kuka ymmärtäisi paremmin syrjinnän vaarassa olevien ihmisten tarpeet kuin he itse?”

  1. Teetkö yhteistyötä kriittisten anti-rasistien kanssa?

”Etsitkö aktiivisesti niitä ihmisiä ja yhteisöjä, joita ei yleensä oteta mukaan? Suomessa rasisminvastaista työtä tehdään tosi paljon vain maahanmuuttajayhteisöjen kanssa. Entäs suomalaiset rodullistetut ihmiset? Entäs esimerkiksi romanit ja saamelaiset?”

  1. Huomioitko, että rodullistetut ihmiset ovat monien asioiden asiantuntijoita?

”Keihin sijoitat resursseja, kuten aikaa ja rahaa? Pidätkö omalla toiminnallasi yllä vanhoja valtasuhteita ja asemia? Me emme ole pelkkä ihonväri tai huivi päässä. Meissä on lukuisia puolia ja olemme monien asioiden asiantuntijoita. Olen itse sosiaalipsykologi, mutta minut nähdään vain huivia käyttävänä musliminaisena. Jostain syystä monet haluavat lähinnä kuulla omat kokemukseni ja mielipiteeni naisten ympärileikkauksesta.”

  1. Katso itseäsi peiliin jatkuvasti!

”Mieti tarkoin omaa toimintaasi ja toimintasi motiiveja ennen kuin yrität muuttaa ihmisiä ympärilläsi. Mieti, miksi teet jotain tai et tee jotain. Mieti omia asenteitasi. Ethän tee asioita vain tunteaksesi itsesi paremmaksi ihmiseksi? Prosessissa voi ja pitää tulla myös epämukava olo. Ole luova ja irtaudu vanhoista tutuista tavoista toimia.”

Lataa tästä Rauhankasvatusneuvola 14 pdf:nä.

Kepa muutti linjaansa suhteessa ihmisoikeuksia loukkaaviin järjestöihin

KepaKepa ry. on päättänyt, että se ei välttämättä enää tee yhteistyötä ihmisoikeuksia loukkaavien tahojen kanssa.

Kepa on aiemmin hyväksynyt Maailma kylässä -festivaalille mukaan Juutalaisen kansallisrahaston (JNF), vaikka järjestö on Kepan oman arvion mukaan osallinen ihmisoikeusloukkauksiin. JNF on myös rasistinen järjestö, joka osallistuu etnisiin puhdistuksiin Israelissa ja miehitetyillä palestiinalaisalueilla.

Joukko Kepan jäsenjärjestöjä ja muita järjestöjä on huomauttanut, että yhteistyö JNF:n kanssa on Kepan perusarvojen vastaista. Järjestöt ovat pyytäneet Kepaa sanoutumaan irti rasismista ja tekemään virallisen linjauksen, että se ei hyväksy ihmisoikeusloukkauksiin osallistuvia ja rasistisia järjestöjä tapahtumiinsa. (Asiasta tarkemmin täällä, täällä ja täällä.)

Kepan 27.11.2017 pidetty syyskokous teki asiasta seuraavan päätöksen:

”Kepa voi harkintavaltaansa käyttäen olla tekemättä yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, joiden on osoitettu syyllistyneen ihmisoikeusrikkomuksiin.”

Tämä on lähellä vanhaa linjaa, jonka mukaan Maailma kylässä festivaalia koskien ”Kepa varaa oikeuden hylätä sellaiset tahot, joiden toiminta on vastoin Kepan perusarvoja”. Tämän nojalla Kepa vuonna 2015 sulki JNF:n pois. Sittemmin Kepa muutti kantaansa ja ilmoitti, että se ei enää ota huomioon tapahtumiinsa osallistuvien järjestöjen ihmisoikeusloukkauksia tai rasismia.

Uusi päätös on askel takaisin oikeaan suuntaan. On hienoa, että Kepa oli valmis uudelleen arvioimaan kantaansa. Toivomme, että Kepa pysyy linjassaan ja hallitus käyttää päätöksen mukaista harkintaansa asianmukaisesti Kepan arvoihin ja toiminta-ajatukseen nojautuen.

Jatkamme toimintaa Kepan hallituksessa ja sen ulkopuolella sen eteen, että Kepa sanoutuisi irti kaikista rasistisista järjestöistä ja linjaisi julkisesti, että JNF ei ole tervetullut sen tapahtumiin.

ICAHD Finland ry
Palestiinalaisten siirtokuntayhdistys ry
Sadankomitea
Suomen Rauhanpuolustajat ry

Rauhaa ilman rasismia

Rasisminvastainen työ on sanan varsinaisessa merkityksessäänkin vastustamista – vaikka tosiasiassa sillä puolustetaan tärkeitä perusarvoja, kuten ihmisoikeuksia, vapautta ja yhdenvertaisuutta. Elävä kirjasto on Suomessa uudenlainen tapa vastustaa rasismia.

Rauhanpuolustaja kokee varmasti harvoin olevansa taistelija. Etenkään silloin, kun tavoitteena on yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien edistäminen kotimaan kamaralla, piskuisessa Suomessa. Suomessa, jossa asuu vähän yli viisi miljoonaa ihmistä. Jossa jokaiselle yksilölle on pinta-alaa yhtä paljon kuin valkeutta Antarktiksella. Jossa välillä, uutisia katsoessa tai lehtiä lukiessa, tuntuu siltä, että maata asuttaa kovin homogeeninen kansa.

Suomessa rasismin vastustamisen tai yhdenvertaisuuden edistämisen ei pitäisi tarkoittaa henkilöllisyyden salaamista tai varautumista väkivallantekoihin, kuten vaikka Kreikassa, Ukrainassa tai Italiassa. Meillä on yleensä tilaa toimia ilman, että pitää pelätä henkensä edestä.

Erilainen kirjasto

Elävä kirjasto on helppo tapa vastustaa rasismia ja syrjintää.

Se on menetelmä, joka pyrkii edistämään ihmisten välistä vuoropuhelua ja avaamaan moninaisuutta, jonka kätkemme sisäämme. Joka vuosi elävinä kirjoina toimivat sadat vapaaehtoiset kaatavat ihmisten välisiä raja-aitoja noin 50 tapahtumassa ympäri maata.

Elävässä kirjastossa ne, jotka kohtaavat syrjintää, stereotypioivaa luokittelua, ennakkoluuloja, rasismia, toiseuttamista, ulkopuolelle sulkemista, normittamista, vihaa tai näiden pelkoa, voivat tavata toisiaan sekä heistä kiinnostuneita ohikulkijoita. Elävät kirjat kertovat lukijalle itsestään ja kokemuksistaan kahden kesken. Millaista on kasvaa homona pienellä paikkakunnalla? Miten naispappi otetaan vastaan seurakunnassa? Miltä tuntuu lähteä kaveriporukalla baariin ja muiden mennessä sisään kiertää itse takaovesta kuormaushissillä, kun pääovi ei ole esteetön pyörätuolilla liikkumiseen? Miltä tuntuu, kun ensimmäinen asia mitä sinusta nähdään on ihonväri, vamma, sukupuolen normeista vapaa olemus, erilainen ulkoasu tai etninen tausta? Onko Suomessa rasismia? Miltä rasismi tuntuu?

Elävän kirjaston tapaan suuri osa yhdenvertaisuuden edistämisestä ja rasisminvastaisesta toiminnasta on mukavaa, vuorovaikutteista ja neuvottelevaa. Sitä tekee mittava joukko kansalaisjärjestöjä, mutta joukko voisi olla tietenkin vielä suurempi. Erityisen aktiivista rasisminvastainen toiminta tuntuu olevan nuorisotoimialalla. On rasisminvastaisia konsertteja nuorille, tarroja, siirtokuvatatuointeja, rastiratoja, visoja ja äänestyksiä. On videokilpailu, josta voi voittaa videokameran, ja taidepajoja, joissa otetaan kantaa rasismia vastaan yhteisötaiteellisilla teoksilla. Eräässä kampanjassa kirjoitetaan lapulle oma ennakkoluulo ja pistetään se roskiin toisten kannustaessa. On myös arkisempaa ja jatkuvampaa toimintaa: keskustelujen käymistä, nuorten haastamista, tiedon antamista, ryhmäprosessien tukemista, Syrjinnästä vapaa alue -tiloiksi julistautumista.

Suoraan, ääneen ja häpeämättä

Maaliskuussa 2013 rasisminvastaisella viikolla Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssin tietoon tuli noin 60 rasisminvastaista tapahtumaa yhteensä 26 paikkakunnalla. Elävä kirjasto toteutettiin 12 paikkakunnalla sekä netissä.

Aihe on liian monisyinen ratketakseen yhdellä tai kahdellakaan teemaviikolla, siksi jatkuvaluonteinen työ on teemaviikkojen ohella tärkeää.

Joskus rasisminvastaisessa nuorisotyössä harjoitellaan myös konkreettisia toiminnallisia taitoja, kuten puuttumista rasismiin: mitä esimerkiksi tehdä, jos kohtaa rasismia metron laiturilla? “Riippuu siitä, millaiset kengät mulla on jalassa”, kuului vastaus eräässä paneelikeskustelussa. “Jos on tennarit, voi juosta pakoon. Jos on korkkarit, ei niin helposti.” Vastaus nauratti ensin, mutta hiljensi sitten yleisön – minutkin. Olenko minä joutunut koskaan juoksemaan pakoon vastustaessani rasismia, edistäessäni yhdenvertaisuutta tai puolustaessani rauhaa ja ihmisoikeuksia?

En. Olen valkoinen. En ole muslimi. Tilanteeni rasismin vastustajana on eri kuin paneelissa vastanneen nuoren naisen.

Kun olen marssinut rasisminvastaisissa mielenosoituksissa, en ole pelännyt minuun tai muihin mielenosoittajiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Toisin kävi joulukuussa Ruotsin Kärrtorpissa, jossa joukko uusnatseja hyökkäsi väkivaltaisesti antirasistisen mielenosoituksen kimppuun. Äärioikeisto Suomessa -kirjasta löytyy myös kotimaisia inhottavuuksia rauhan tiellä.

Milloin rasismin vastustaminen herättää raivoa? Kun se on näkyvää ja äänekästä? Ottaa tilaa julkisessa keskustelussa? Osoittelee syyllisiä? On oikeassa? Kun se vaatii todellista muutosta yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin, ei ainoastaan ihmisten välisiin asenteisiin ja käyttäytymiseen? Jostain syystä antirasismin vastustajien hampaisiin joutuu pääasiallisesti vain yksi osa siitä isosta joukosta, joka vastustaa rasismia. Se osa, joka ärsyttää kuin äiti aikoinaan, koska sanoo asiat suoraan ja niin kuin ne ovat.

Vuonna 2013 sen tekivät useat rohkeat toimittajat, tutkijat, poliittiset toimijat, kasvattajat, aktivistit sekä monet yksittäiset ihmiset kaduilla, metron laitureilla, virastoissa, pankeissa. He puhuivat suoraan, ääneen ja häpeämättä.

Muistoina vuodesta jäi monia tapauksia, joissa noustiin näkyvästi rasismia vastaan: Ylen vihapuheen vastainen mediakampanja, mielenosoitukset rasismia vastaan Turussa ja Helsingissä, joensuulaisen Meille saa tulla -verkoston rasisminvastaiset työpajat Lieksan kouluissa, Sonya Lindforsin upea Noir?-tanssiesitys Zodiakissa, sosiaalisessa mediassa virtaa rasismikeskusteluihin tuonut Black Female Experience, Mustan barbaarin humoristinen ja itseironinen ote viiltävistäkin aiheista, Maryan Abdulkarimin henkilökuva Helsingin Sanomissa ja sitä edeltänyt Umayya Abu-Hannan Lottovoitto-kirjoitus samaisessa mediassa edellisen vuoden vaihteessa. Hufvudstadsbladet, joka uutisoi aiheesta säännöllisesti. Ja ne sadat muut lehtijutut ja yksittäisten kansalaisten blogit ja päivitykset, joissa omalla tavallaan taisteltiin rauhan, vapauden ja ihmisoikeuksien toteutumiseksi Suomessa.

Kaikille yhdenvertaisen yhteiskunnan rakentamiseen on monia teitä. Eri ihmisiin vetoavat eri asiat, ja haluttuun lopputulokseen pääsemiseksi tarvitaan useita strategioita. Mitä on yhdenvertaisuuden edistäminen Suomessa vuonna 2014? Toivottavasti se on kriittistä, moniäänistä ja vaikuttavaa. Toivottavasti se tuo ratkaisuja ja auttaa meitä ymmärtämään itseämme. Se on joka tapauksessa toimintaa sellaisen yhteiskunnan luomiseksi, joka mahdollistaa oikeudenmukaisen, turvallisen ja hyvän elämän kaikille.

Asta Rentola
Kirjoittaja työskentelee Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssissa asiantuntijana. Allianssi koordinoi Elävä kirjasto -verkostoa Suomessa.

Tärppejä toimintaan käsiksi pääsemiseksi:
elavakirjasto.fi
ARX-Antirasismi X -ryhmä (Facebook)
eivihapuheelle.fi
eirasismille.fi

Romanien syvä laulu

Elokuussa Paimiossa ensi-iltansa saava Syvä laulu -musikaali kertoo romanien historiasta fiktiivisesti todenmukaisilla tapahtumilla höystettynä.

Syvä laulu -hanke on herättänyt paljon mielenkiintoa ja innostusta Turun seudulla. En ole kuullut, että Suomessa olisi koskaan aikaisemmin tehty tämäntyyppistä hanketta. Uteliaisuuteni innoittamana sovin haastatteluajan Mertsi Ärlingin kanssa. Hän on Mikaelin seurakunnan diakoni Mertsi Ärling ja yksi musikaaliprojektin sieluista.

Sovimme tapaavamme paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön, Operaatio Ruokakassin, varastolla. Ärlingiä odottaessani juttelin musikaalin puvustuksessa mukana olevan kolmen iloisen rouvan kanssa. Rouvat miettivät, minkälaisia vaatteita tarvitaan keskitysleirikohtaukseen. Niin, hyvin herkästi ajattelemme, että holokausti kohdistui vain juutalaisiin, mutta unohdamme, että vainoissa kuoli myös kaksi miljoonaa romania.

Ihmisten kirjo

Syvän laulun monikerroksinen tarina käsittelee romanien historian lisäksi koko romanimusiikin skaalaa, genreä. Tarinan punaisena lankana on nuoren naisen kasvuprosessi. Neito on aikuistumassa ja ottamassa käyttöön aikuisen romaninaisen asun. Samalla hän miettii identiteettiään: Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Teoksessa käsitellään myös hengellistä ja yhteiskunnallista tematiikkaa. Tarinaa kuljetetaan musiikin avulla eteenpäin.

Idea musikaalista syntyi Mertsin vaimon, Katjan, mielessä. Hän on aina halunnut tehdä musikaalin, ja tutustuttuaan Federico Garcia Lorcan runoihin, lähinnä mustalaisromansseihin, hän sai lisää intoa. Katja alkoi kehittää ideaa ja kertoi siitä kirjailija Merja Issalle, joka kehitti musikaaliin kehystarinan.

Ylpeyttä äänessään Ärling toteaa, että Syvä laulu -musikaali on ainutlaatuinen projekti. Hän ei ole kuullut, että samankaltaista juttua olisi koskaan tehty, ainakaan Suomessa.

”Musikaalin tekemiseen on haluttu ottaa mukaan aivan tavallisia ihmisiä, auttaa ja voimaannuttaa heitä sekä nostaa esiin erilaista kulttuuria ja positiivista näkökantaa. Alussa Operaatio Ruokakassi oli mukana, mutta matkan varrella hallinnollinen vastuu vaihtui ja pääroolin otti Mikaelin ystävät ry”, Ärling kertoo.

Mukana ovat myös turkulaiset Mikaelin ja Katariinan seurakunnat. Heidän johdollaan on ollut tarkoitus mennä mukaan ihmisten elämään diakonisesti ja tuoda avun mahdollisuus jokaiselle osallistujalle.

”Jokaisen mukana olevan kanssa on keskusteltu elämästä, menneisyydestä, tulevaisuudesta ja tuotu esiin se mahdollisuus, että voimme kulkea rinnalla, neuvoa, auttaa tai olla lähellä. Osalla on elämä ihan tavallista eivätkä he kaipaa sen kummemmin apua. Sitten on joukossa ihmisiä, joita on autettu eri tavalla erilaissa elämäntilanteissa. Ei niinkään taloudellisesti vaan muulla tavoin. Autettu miettimään elämää eteenpäin, opiskelupaikkaa, työpaikkaa ja kaikkea sellaista.”

Merkittävä asia on tietysti se, että osallistujat saavat olla osa isoa produktiota ja muodostaa katsojille esiteltävän ”lopputuotteen”.

Myönteisiä vaikutuksia

Ärling kertoo, että kun esitykset elokuun lopussa ovat ohi, koko työporukka aikoo kokoontua yhteen, syödä ja miettiä, mitä produktio on antanut ja mitä ajatuksia se on herättänyt.

”Katsotaan ketkä ovat valmiita lähtemään seuraavaan projektiin. Ei ehkä näin isoon, mutta johonkin musikaaliin tai draamalliseen näytelmään. Katja on miettinyt, jos voisi dramatisoida John Bunyanin kirjoittaman Kristityn vaellus -kirjan. Osa mukana olleista on lähdössä mukaan seurakuntien vapaaehtoistyöhön tavalla tai toisella. Diakonisen osuuden tarkoitus olikin, että ihmiset voisivat löytää seurakunnasta paikan, jossa voisi tehdä jotakin. Jokaisella on tarve tuntea itsensä tarpeelliseksi.”

Projektissa on ollut mukana ”kantasuomalaisia”, romaneja, maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita, eli joukko on hyvin monikulttuurinen. Musikaalia on tehty lähinnä talkoovoimin, sillä palkattuja ovat vain ohjaajat ja koreografi.

Olet ollut alusta asti mukana projektissa. Minkälaisia muutoksia olet havainnut ihmisissä?

”Minuun on vaikuttanut se, että on olemassa ihmisiä, joilla saattaa olla takana pitkäkin masennuskausi ja näen heidän hymyilevän harjoituksissa. Silloin tiedän, että tämä asia on täyttänyt tarkoituksensa ja ihmiset ovat lähteneet kotoa tekemään jotakin yhdessä. Toinen asia, josta olen ollut iloinen on, että joillekin ihmisille on löytynyt esimerkiksi oppisopimuspaikka ja mahdollinen työpaikka. Ihmisiä on kannustettu hakemaan opiskelupaikkoja.”

Kysymykseeni, havaitsiko Ärling rasismin ja ennakkoluulojen hälvenneen tai vähentyneen produktion aikana, hän vastasi, että he ovat halunneet tässä keskittyä enemmänkin ihmisiä yhdistäviin asioihin. Suuri yhdistävä tekijä on ihmisyys ja musiikki.

”Ennakkoluulot ovat ikään kuin karisset pois kun olemme tavanneet toisemme ihmisinä, ja se on ollut tärkeä tekijä. Musikaali on kuitenkin myös kannanotto kaikenlaista rasismia vastaan”, toteaa Mertsi Ärling lopuksi.

Anna-Liisa Karpov

Syvä laulu Paimion kesäteatterissa 17.–26.8.2012

Äärioikeistolainen “Counterjihad”-liike koolla Tanskassa

Euroopan “islamisoitumista” vastustava European Defence League (EDL) yritti koota rivejään ja näyttää voimaansa maaliskuun 31. päivänä Tanskassa. Kokoontumista edelsi EDL:n ja sen eri maiden osastojen laaja ja tehokas mainoskampanja netissä.

Islamfobialla ja muslimivastaisuudella ratsastava äärioikeisto pettyi Århusissa karvaasti. Jos osallistujamäärä olisi tilaisuuden arviointikriteeri, niin sen merkittävyyttä voisi luonnehtia tyhjentyneeksi ilmapalloksi. Järjestäjät olivat odottaneet Counterjihad-tapahtumaan yli tuhatta osallistujaa Euroopan eri maista, mutta paikalle saapui vain 150–200 äärioikeistolaista. Suomestakin kokoukseen oli saapunut puhujaksi pikkuruisen Finnish Defence Leaguen puheenjohtaja Mimosa Dedanann.

Eri maiden valtamediat olivat kuitenkin Århusissa hyvin edustettuina, ja se takasi vihapuheille laajan julkisuuden. Näin median edustajat tekivät mitättömästä rasistien kokouksesta äärioikeiston merkittävän propagandatilaisuuden.

Rasisminvastaiseen vastamielenosoitukseen osallistui noin 5 000 ihmistä. Kyseessä oli yksi Tanskan suurimmista mielenosoituksista suvaitsevaisuuden ja antirasismin puolesta kautta aikojen, mutta se ei mediaa suuremmin kiinnostanut.

European Defence League – äärioikeiston verkostoituminen Euroopassa

Militantti muslimien vastainen Euroopan “puolustusliiga” ilmestyi politiikan areenalle kesällä 2009 English Defence League ‑järjestön muodossa. Liikkeen ideologian ja ajatusmaailman ainoa sanoma on, että kuvitteellinen muslimien salaliitto uhkaa länsimaista sivilisaatiota ja erityisesti Eurooppaa tavoitteenaan tuhota länsimainen sivilisaatio. Tämä militantti islamfobia kuulostaa siltä, kuin Yhdysvaltojen terrorisminvastaisen sodan retoriikka olisi valjastettu äärioikeiston sisäpoliittisen taistelun välikappaleeksi. Amerikkalainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Richard Perle julisti, että terrorisminvastaisessa sodassa on lännen kannalta kysymys elämästä ja kuolemasta. Samaa näkymää maalasi nykyinen perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho vuonna 2006 islamfobian läpitunkemassa Tulevaisuudenkuva-kirjoituksessaan: “Länsimaisen sivilisaation osaksi ei ole tullut tehdä valintaa sodan ja rauhan välillä. Sen on valittava sodan ja tuhoutumisensa välillä.”

English Defence League ‑ryhmä on brittiläisen Guardian-lehden mukaan nykyisin Britannian “merkittävin äärioikeistolainen protestiliike”. Sen selkärangan muodostavat Afganistanissa ja Irakissa taistelleet ja taistelevat brittisotilaat, jotka kokevat “puolustusliigan” taistelevan kotimaassa saman asian puolesta kuin he ulkomaankomennuksillaan.

Englannin “puolustusliigan” jäsenet ovat olleet aktiivisesti mukana perustamassa järjestön haaraosastoja Euroopan eri maihin. European Defence League on yksi monista äärioikeiston yrityksistä rakentaa koko Euroopan kattavaa organisaatiota, ja sillä on yhteyksiä myös yhdysvaltalaiseen islaminvastaiseen Stop Islamization of America ‑liikkeeseen (SIOA).

Äärioikeiston ideologinen takinkääntö

Århusissa äärioikeiston Counterjihad-tapahtumassa liehuivat eri maiden järjestölippujen lisäksi Israelin liput. Tämä on varmasti yllätys niille, jotka ovat tottuneet näkemään juutalaisvastaisuuden uusfasististen liikkeiden ja äärioikeistolaisten puolueiden keskeisenä ideologisena tunnusmerkkinä. Islamfobia ja muslimivastaisuus ovat saaneet ne luopumaan perinteisestä antisemitismistään. Uusfasistit ja oikeistopopulistit ovat huomanneet, että muslimeihin kohdistettu vihapuhe on Euroopassa sallittua. Mediassa ja poliitikkojen puheissa avoin juutalaisvastaisuus ja rasistinen puhe tuomitaan välittömästi. Oikeistoradikaalien ja -populististen puolueiden edustajat tekevät nykyisin tiuhaan toiviomatkoja Israeliin liittoutuakseen maan äärioikeiston kanssa taisteluun “islamia ja terrorismia vastaan”.

Ideologista takinkääntöä

Mutta tämä ei ole ainoa ideologinen takinkääntötemppu. Århusin äärioikeiston tapaamisessa vannottiin myös vapauden, demokratian, ihmisoikeuksien, homojen ja naisten oikeuksien nimeen. Nyt islamfobiaan ja muslimivastaisuuteen perustuvat liikkeet julistavat puolustavansa juutalais-kristillistä arvopohjaa ja humanismia. Näin moderni rasistinen muslimivastaisuus pyrkii omimaan läntisen yhteiskunnan positiivisia arvoja ilmentävät käsitteet ja sisällyttämään ne omaan ideologiseen arsenaaliinsa samalla tapaa kuin natsit valjastivat 1930-luvun Saksassa uudelleen määritellyn sosialismi-käsitteen omiin tarkoituksiinsa.

Tämä ideologinen takinkääntötemppu on mahdollistanut sen, että äärioikeisto puolustaa Euroopan väkivaltaista etnis-uskonnollista puhdistamista ihmisoikeuksien, demokratian ja vapauden nimissä, mikä viime kädessä sisältää avoimen vaatimuksen kansanmurhasta.

Suomalaisella suojeluskunta.com-sivustolla asia ilmaistiin Århusin äärioikeiston tapaamiseen viitaten seuraavasti: “Itseäni ei lakkaa hämmästyttämästä, että miksi näistä tavoitteista ei voi puhua asioiden oikeilla nimillä? Kaikki muslimit ON hävitettävä ja ainoa keino saada paluumuutto kohti arabiaa, on teurastaa 1% kyseisestä roskaväestä. Euroopasta puuttuu selvästi vanhaa kunnon ristiretki-henkeä. On vaan hyysäri-ideologiaa toistavia, kaikilla on muka oikeus elää ja muita pehmoisia tarinoita satukirjojen sivuilta. Musulmaanit hävitetään vain miekalla, ei kynällä. Väkevällä verellä, ei kompromisseilla. Sodalla, ei rauhalla. No muslims, no war.”

Muslimivastaisuudesta on tullut eurooppalaista äärioikeistoa yhdistävä tekijä, joka liittää toisiinsa niin erilaiset oikeistopopulistiset puolueet kuin oikeistoradikalismin aina uusfasistiseen saksalaiseen Kansallisdemokraattiseen puolueeseen (NPD) saakka. Rasistinen islamfobia on ominut sisäpoliittiseen taisteluun olennaisen osan siitä ideologisesta arsenaalista, jolla on oikeutettu terrorisminvastainen sota ja nykyiset, “rauhanturvaamisen” nimissä toteutetut sotatoimet Afganistanissa.

Jouko Jokisalo

Rauhantekijä Mushtaq Abdi: Mummot, älkää pelätkö

Vierauden pelko synnyttää ennakkoluuloja ja rasismia, mutta siihen on kelpo parannuskeino: vuorovaikutus. Mushtaq Abdi on vantaalainen nuori nainen, joka ei jää sanattomaksi epäluuloa kohdatessaan. Maahanmuuttajakoordinaattori Tiina Kentta puolestaan on oppinut, että liika hienotunteisuuskin voi aiheuttaa väärinkäsityksiä.

Mistä sinä olet?

Olitpa missä kohtaa maapalloa hyvänsä, kysymys alkuperästä on usein käytetty aloitusrepliikki, kun tavataan erinäköisiä tai muuten vain tutummasta poikkeavia ihmisiä.

Sillä minäkin aloitan, kun tapaan 14-vuotiaan, peruskoulun seitsemättä luokkaa käyvän Mushtaq Abdin Vantaan Mikkolassa. Tunnen itseni turistiksi. Olen käynyt Vantaalla lähinnä Jumbossa ja uimassa, Mikkolassa en koskaan.

Paikallinen arkkitehtuuri tarjoaa harmaita, aika ränsistyneitä laatikoita likaisessa lumessa. Tapaamme Mikkolan nuorisotilalla, jonka seinällä julisteessa tytöt toivovat tulevansa isoina Selena Gomeziksi, Jennifer Lopeziksi ja Shakiraksi.

Mistä Mushtaq siis on? Hän on Vantaalta, Suomesta. Häntä puhutellaan silti maahanmuuttajaksi, pakolaiseksi, mamuksi, ulkomaalaiseksi… Humalaiset bussipysäkeillä lähestyvät häntä englanniksi solkaten.

Mushtaq puhuu suomea yhtä hyvin kuin kuka tahansa peruskoulun kasvatti, mutta kotona puhutaan somalia, suomea ja englantia sekaisin, Facebookissa suomea ja englantia. Suurin osa hänen lausunnoistaan tulee uhmakkaalla huumorilla:

“Ai mitkä Rauhanpuolustajat? Onko ne jotain vanhoja hippejä?”

Kyllä joo. Mikä vanhoissa hipeissä on vikana?

“Ää, en tykkää rauhasta.”

Ai miten niin? Tykkäätkö sodasta?

“En! Mutta rauhallinen on tylsää, pitää olla vähän menoa.”

Keskustelu jatkuu sinne tänne poukkoilevina juonina ja nauruna. Kaikelle nauretaan, vaikka on vaikea kestää sitä kohtelua, mitä tämä tyttö saa toisinaan osakseen.

Vanhusten vierastama

Puhumme rasismista. Mushtaq kertoo, että pahimpia ovat vanhat ihmiset.

“Bussissa ne kuiskii, että katso tuota neekeriä. Vastaan, että mitä sanoit.”

N-sana ei pahoita mieltä, jos kaverin mummo toteaa, että “onpa siinä kaunis neekerityttö”, mutta se häiritsee, jos se kuiskitaan tai sanotaan pahasti. Mushtaq on rohkea, ja jokaiseen heittoon hänellä on vastauksensa. Mutta somalikulttuurissa, missä Mushtaqin vanhemmat ovat kasvaneet, vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa, eikä heille saa sanoa vastaan.

“Vihaisten mummojen kohtaaminen on ollut monelle maahanmuuttajalle kova paikka”, kertoo Tiina Kentta, joka toimii Vantaalla Korso–Koivukylä-alueen maahanmuuttajakoordinaattorina. “On vaikeaa käsitellä vastoinkäymisiä, jos niiden kohdalla joutuu aina pohtimaan, johtuiko tämä rasismista vai minusta itsestäni. Ja vastoinkäymiset toistuvat.”

Koulutetut maahanmuuttajat eivät usein saa työtä, jopa harjoittelupaikkojen saaminen on hankalaa. Suomessa peruskoulun käyneet kielitaitoiset somalialaiset lähtevät Lontooseen töihin.

Mushtaq sanoo, että opettajat saattavat myös kohdella häntä ja hänen kaltaisiaan eri tavalla kuin muita. Montakohan kertaa suorasanainen tyttö keskeyttää tunnin kiistelläkseen opettajan asenteista? Tiina Kentta, joka näyttää tuntevan nuorisotilojen tytöt kuin omansa, ehdottaa, että opettajienkin rasismia voi vastustaa ottamalla asian puheeksi tunteen kautta:

“Jos sanot, että ‘minusta tuntuu, että sanoit noin, koska ajattelet rasistisesti’, ei sitä voi kiistää. Sinun tunnettasi ei voi ottaa pois.”

Useimmiten rasistiset huudot ovat “mee sinne mistä oot tullutkin” -tasoisia. Inhotuin haukkamasana on Tiinan mukaan “apina”. Siinä paljastuvat vastenmieliset, jo “neekerin” sisältämät rotuopilliset näkemykset. Näitä näkemyksiä haluavat toiset edelleen puolustaa osana kielenkäyttöään: onhan niitä aina käytetty, jopa oppikirjoissa!

Toisinaan ennakkoluuloiset saavat nenilleen. Kuten se R-kioskin myyjä, joka erehtyi luulemaan Mushtaqia varkaaksi.

“Joka kerta, kun käyn siellä, kysyn, mitä minä nyt olen varastanut”, hän heittää.

“Yksi irakilainen mies oli todella tuohtunut, kun häntä seurasi kaupassa vartija. Sitten kun mies pysähtyi kysymään vartijalta, miksi seuraat, tämä sanoi nolona, että suljemme nyt kaupan”, nauraa Tiina.

Monikulttuurisuutta ilman suomalaisuutta

Vierauden pelko hellittää vuorovaikutuksella. Tiina kertoo, että liika hienotunteisuuskin voi aiheuttaa väärinkäsityksiä. Koska suomalaisille uskonto on hiljainen, yksityinen asia, he eivät halua puhua siitä tai nähdä sitä. Burka ohjaa tuijottavat katseet suoraan silmiin.

Somalialaiset, näkyvästi muslimit, kokevat eniten rasismia. Afrikkalaisuus ja uskonnollisuus tuntuu olevan vaikeimmin sulatettava yhdistelmä. Mushtaqin äiti joutui kauppakeskuksessa törkyjuttuja huudelleen naisen tönimäksi, ja tilannetta selviteltiin siten, että vartijat pitivät huivipäistä somalialaisnaista vähintäänkin tilanteen provosoijana. Tönijä sai kävellä vapaasti pois.

Mushtaq sanoo olevansa uskonnollinen, mutta hän ei käytä huivia ja arvelee, että ehkä se suojelee häntä hieman. Huivin käyttö ei näytä aina olevan uskonnollinen kysymys. Toisinaan somalialaisnaiset alkavat käyttää huivia tullessaan äidiksi, toiset islamilaiset haluavat tietoisesti suojautua sen alle.

Tiina tuo esiin yleisen väärinkäsityksen alistetuista musliminaisista:

“Kun järjestämme leirejä ja kerhoja naisille, aina mietitään, miten naiset pääsevät kotoa lasten hoitamiselta. He vastaavat, että mitä ihmettä, kyllähän miehet lapset hoitavat!”

Vantaalla maahanmuuttajatyön tiimi järjestää hengästyttävän määrän toimintaa naisten kerhoista uintireissuihin. Tiina huomauttaa kuitenkin, että kerhoihin ja juhliin ei välttämättä tule suomalaisia:

“Suomalaisilla tuntuu olevan se käsitys, että monikulttuurisuus ei sisällä heidän kulttuuriaan.”

Monikulttuurista Mikkolaa yhdistävät erityisesti kyläjuhlat, joilla on kymmenvuotiset perinteet. Rasisminvastaisen päivän tapahtumista odotetaan yhtä menestyksekästä.

Vuorovaikutus on tärkeintä maahanmuuttajatyössä, siksi tapahtumia järjestetään myös avoimissa tiloissa, kuten viime vuoden Kristalliyö Tikkuraitin kävelykadulla.

“Siellä tavataan tavallisia ihmisisiä. Eräs mies, jonka mielestä somalit saavat kaiken sossusta, oli kovin yllättynyt, kun kuuli, että monet somalialaiset ovat tavallisia, työssäkäyviä ihmisiä. Tieto on tarpeellista, mutta tutustumisessa auttavat hyvät käytöstavat. Esimerkiksi ihan vain tervehtiminen on hyvä alku tutustumiselle”, Tiina Kentta toteaa.

Kuvaan Mushtaqin Mikkolan nuorisotalon pihalla. Mietin, tahtooko hänkin isona J. Loksi tai Beyonceksi, vai ovatko unelmat helpommin tavoiteltavia.

Tiiliseinän vieressä hymyilevä tyttö aikoo asianajajaksi.

Anu Kaarina Hämäläinen