Avainsana-arkisto: Raimo Pesonen

Kolumni: Vallan kieli

Pohjois-Amerikan intiaanit viihtyivät hevosen selässä, nauttivat sodasta ja vankien kiduttamisesta. Nykyaika on riistänyt heiltä väkivallan ilot, mutta kierous, laiskuus ja viinaanmenevyys ovat jäljellä, joten intiaanit pyörittävät reservaateissaan pelikasinoja ja valittavat jos ympäröivä yhteiskunta lähestyy heidän alueitaan taloudelle välttämättömän öljyputken muodossa. Suomen saamelaiset vastustavat puolestaan Jäämeren rataa ja vaativat itselleen erityisoikeuksia aina, kun kohdalle osuu niin selvä päivä, että sormet pysyvät tietokoneen näppäimistöllä valituskirjelmän rustaamisen ajan. Entä venäläiset sitten? Varastelevia ratsumiehiä, joilla on kädessään joko sapeli tai vodkapullo. Muslimit? Verenhimoisia uskonnollisia fanaatikkoja, jotka valtaavat Euroopan synnytyssalien kautta, vievät meidän työmme ja jättävät ne sitten tekemättä.

Edellä kuvatun kaltaiset vihamieliset stereotypiat ovat osa perinteistä vallankäyttöä, toiseuttamista. Kohdetta tarkastellaan yläviistosta ja siitä löydetään vastenmielisiä ja pelottavia, mutta myös naurettavia ja halveksittavia ominaisuuksia, joita yhdistelemällä syntyvä kuva on mahdollisimman kaukana minusta ja meistä. Toinen ei voi olla meidän kanssamme yhdenveroinen – se on joko uhka tai alisteisessa asemassa. Alistettu toinen on pilkan, halveksunnan ja vaientamisen kohde. Uhkaava toinen taas vaatii varautumista voimankäyttöön ja alistamista heti tilaisuuden tullen. Naisia on toiseutettu nyrkin ja hellan väliin, siirtomaita taas valkoisen miehen taakoiksi.

Westernien verenhimoisen punanahan stereotypiat osataan nykyisin tunnistaa. Mitä lähemmäs vuoden 2019 Suomea tullaan, sitä nopeammin tämä tarkkanäköisyys kuitenkin karisee. Saamelaisten avoin pilkkaaminen on entistä harvinaisempaa, mutta alkuperäiskansan oikeudellisista kysymyksistä vaietaan. Islamilaisista maista tulevista pakolaisista voidaan väittää uskonnon perusteella aivan mitä tahansa, vaikka pakolaisuuden syy olisi turvan hakeminen ääri-islamisteilta. Venäjän ja venäläisyyden pelkistäminen varastelevan kasakan hahmoon taas on presidentti Niinistön mielestä niin mainio juttu, että sitä kelpaa toistella Helsingistä Washingtoniin. Toiseuttavalla vallan kielellä luodaan omaa identiteettiä, mutta myös toiseuttamisen kohde kuulee ja ymmärtää.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Ikuinen malli Cajander

Historialliset rinnastukset on aina nautittava vähintään kahden suolahyppysellisen kera. Kokonaan analogioita ei voi kuitenkaan sivuuttaa, koska niitä käytetään niin aktiivisesti päivänpolitiikassa. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa palataan jatkuvasti talvisotaan. Esimerkiksi HX-taistelukonehankinnan kustannuksia ei saa kyseenalaistaa, koska Suomi joutui talvisotaan niin puutteellisesti varustautuneena, ettei kaikille sotilaille riittänyt edes asepukua, vaan rintamalle mennessä omiin vaatteisiin lisättiin valtion antama kokardi ja vyö. Tämä malli Cajanderina tunnettu asu symboloi edelleen varustautumismenojen riittämättömyyttä.

Paluu yhtenäisen kansakunnan syntyhetkeksi katsottuun talvisotaan tarjoaa helpompia voittoja poliittisen retoriikan saralla kuin sisällissodaksi kääntynyt itsenäistyminen. Jatkuva sotaan vetoaminen tuottaa kuitenkin yhteiskunnalliseen keskusteluun autoritaarisia sävyjä, jotka ulottuvat muuallekin kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Eikä kyse ole vain keskustelun sävyistä, vaan raa’asta budjetoinnista: Verkkouutisten lainaaman valtiovarainministeri Petteri Orpon mukaan vuodesta 2021 alkaen hävittäjähankinnat nielaisevat miljardin vuodessa, mikä vuoksi tarvitaan ”edelleen nihilististä, tiukkaa politiikkaa”. Jos näin ei toimita, vastassa on jälleen malli Cajander, sota puutteellisesti varustautuneena. Sodan väistämättömyyttä taas ei voi kyseenalaistaa, koska Suomen idea vaikuttaa olevan valmistautuminen sotaan Venäjän kanssa.

Muun muassa taloushistorian professori Ilkka Nummela on osoittanut malli Cajanderin myytiksi. Nummelan mukaan Suomi käytti ”1930-luvulla muuhun Eurooppaan verrattuna runsaasti maanpuolustukseen”. On toinen asia, miten onnistuneesti rahat käytettiin. Silloin uskottiin muun muassa sukellusveneisiin, kuten nyt – historiallista analogiaa käyttäen – taistelukoneisiin.

Antropologi Claude Lévi-Straussin mukaan historiankirjoitus on jossain määrin modernin yhteiskunnan korvike alkuperäiskansojen myyteille. Myyteillä puolustetaan maailmanjärjestystä. Kun yhtenäisyyden tunnetta vahvistavaa myyttiä toistetaan rituaalisesti, estetään maailmaa sortumasta kaaokseen. Myytin tarve ja käyttökelpoisuus sanelevat sen eliniän. Tämä pätee myös malli Cajanderiin.

Raimo Pesonen

KOLUMNI: Jälkisanat vuoteen 1918

raimopesonen-683x1024_2Sisällissotavuoden 1918 julkinen muistaminen on ollut hillittyä ja valtaosin tapahtumien onnettomuuden luonnetta korostavaa. Edelleen jatkuva kiistely sisällissota- ja vapaussota-termien ympärillä kertoo kuitenkin siitä, kuinka olennaista historian tulkinta voi identiteetin rakentamisen kannalta olla. Tässä suhteessa vuoden 1918 käsittely on Suomessa kaikkea muuta kuin ohi.

Jälkisanojen kirjoittaminen surujuhlavuoden puolivälissä voi vaikuttaa asioiden edelle kiirehtimiseltä. Kesän 1918 koittaessa Suomen sisällissodan taistelut ja voitonparaatit olivat kuitenkin ohi. Pitkitetyn koston ja vankileirikuolemien värittämästä loppuvuodesta on vaikea löytää muita kuin surkeita tai surkuhupaisia muistopäiviä. Esimerkiksi jälkimmäisestä kelpaisi 9.7.1918, jolloin eduskunta hyväksyi lain punavankien lähettämisestä pakkotyöhön Saksaan. Joulukuun seitsemäs 1918 taas jäi historiaan päivänä, jolloin valtionhoitaja P. E. Svinhufvud teki taannehtivalla armahduksellaan voittajien sotarikosten tutkinnasta mahdotonta. Punaisten vainajien julkinen muistaminen kriminalisoitiin vähän myöhemmin. Vaientamista tarvittiin vapaussotamyytin ja sen varaan rakennetun valkoisen Suomen luomiseen.

Historiantutkija Pilvi Torstin vuonna 2012 julkaistussa suomalaisten historiakäsityksiä koskevassa haastattelutkimuksessa termejä sisällissota tai kansalaissota käytti 62,5 prosenttia vastanneista, kun vapaussodasta puhuvia löytyi 17 prosenttia. Suurimmillaan vapaussota-termin suosio on iäkkäimpien keskuudessa.

Joskus minäkuvan rakentamisen tarpeet selittävät enemmän kuin ikä. Kadettikunnan julkaisema maanpuolustusaatteellinen Kylkirauta-lehti puhuu vapaussodasta perinteisin äänenpainoin, mutta sadan vuoden takaisia tapahtumia voidaan käyttää myös radikaalimpien näkemysten kaikukoppana. Kulttuurihistorian dosentti Jari Ehrnroothin mukaan ”sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille” ja taistelujen jälkeiset massamurhat ovat ”vallan vakiinnuttamista kovin menetelmin”. Tämä on liberalismiaan julistavan ja tekstiään neutraaliksi analyysiksi kutsuvan filosofin suusta raja-aidat ylittävää puhetta, kieltä, jota Isä aurinkoinenkin olisi ymmärtänyt. Ehrnroothin maailmankuvassa Sipilän hallituksen aktiivimalli edustaa valkoisen Suomen ja voittajien perintöä.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja muusikko.

Kolumni: Varusteluviestintää

rauhanduunissahallitusSotaan varustautuminen on niin herkkä asia, että me emme puhu varustelumenoista vaan puolustusmenoista. Vihollinen varustautuu, meillä on puolustusmenoja.

Toinen perusasia on se, että armeijoilla ei ole koskaan tarpeeksi rahaa. Budjettineuvottelujen lähestyessä kalusto vanhenee käsiin ja miesvahvuudet käyvät pieniksi.

Nuotti on toinen silloin, kun on aika läväyttää liput liehumaan ja pistää telaketjut kalisemaan paraateissa. Säästämättä hankittua voimaa ja iskukykyä esitellään myös sotaharjoituksissa, joilla lähetään viestejä rajojen taakse ja nostetaan henkeä kotimaassa.

Ollaan siis alakynnessä mutta samalla kukkulan kuninkaita. Tällainen puoliksi raskaana oleminen on hankalaa, varsinkin jos media ryhtyy esittämään vääriä kysymyksiä. Ongelmaan on kuitenkin olemassa patenttiratkaisu. Toimittajat rakastavat tilastoja ja selviä lukuja, joten niitä on heille annettava. Varustelumenojen hajasijoittaminen eri ministeriöiden budjetteihin mahdollistaa tilanteen mukaan joustavat tulkinnat.

Jokaisella maalla on tässä suhteessa omat käytäntönsä, mikä tekee vertailukelpoisten lukujen saamisesta lähes mahdotonta. Kuinka lasketaan aseteollisuuden tuet, Venäjän ja USA:n sotatoimialueilla käyttämien yksityisarmeijoiden kulut, eurooppalaisten sisäministeriöiden erikoisjoukot ja aasialaiset rajavartiostot? Entä mille budjettikirjan sivulle kuuluvat ammattisotilaiden eläkkeet?

Kotimaisen esimerkin budjettien luovasta tulkinnasta antoi maaliskuussa 2017 pääministeri Sipilä, joka totesi puolustusmenojemme olevan suomalaisella laskutavalla 2,8 miljardia euroa (eli 1,3 prosenttia bruttokansantuotteesta) – mutta Nato-maiden laskutavalla 3,4 miljardia euroa (1,6 prosenttia bkt:sta).

Sipilän mukaan Suomen puolustusbudjetti on ”pontevalla” tasolla, mutta hän ennakoi varustelumenojen kasvavan ilma- ja merivoimien kalustohankintojen seurauksena 2020-luvulla tuntuvasti: niiden osuus bkt:sta nousisi suomalaisella laskutavalla 1,8–2,0 prosenttiin, ja Nato-maiden laskutavalla 2,0–2,25 prosenttiin.

Entinen kansanedustaja ja eduskunnan puolustusvaliokunnan jäsen Jyrki Yrttiaho on laskeskellut kalustohankintojen merkitsevän yli 40 prosentin kasvua puolustusmenoihin. Tämä on linjassa sen kanssa, että valtiovarainministeri Orpon mukaan kalustohankinnat edellyttävät ”edelleen nihilististä, tiukkaa politiikkaa”.

Käytettiin menojen laskennassa sitten suomalaista tai Nato-standardia, joidenkin tutkijoiden mielestä niihin olisi syytä lisätä myös yleisen asevelvollisuuden kansantaloudelle aiheuttamat näkymättömät kulut. Suomessa niiden on arvioitu olevan 1–2 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Teksti Raimo Pesonen
Kuva Essi Rajamäki

Kolumni: Sota on yhteinen asia

Sotilaallisesta liittoutumisesta ei voi puhua ilman sinkkiarkkuja. Liittoutumisen kannattajien mukaan pelko meidän poikiemme palaamisesta sinkkiarkuissa on aiheeton, koska Suomen rajojen ulkopuolisiin operaatioihin lähetettäisiin ainoastaan vapaaehtoisia. Mahdollinen arkussa palaaminen on vapaata harkintaansa käyttävän yksilön ottama tietoinen riski. Se ei siis ole liittoutumisen este.

Tähän näkemykseen on sisäänrakennettu ajatus, jonka mukaan vapaaehtoiset sotilaat ovat täysin tietoisia siitä, mihin ovat lähdössä ja millaisia riskejä ottavat. Oletetaan, että he pystyvät ennakoimaan tilanteiden muutokset, eivätkä muuta mieltään iän, kokemuksen ja mahdollisesti ymmärryksenkin karttuessa.

Liittoutumisen mukanaan tuoma paine osallistua sotilasoperaatioihin nähdään välttämättömänä pahana tai asianmukaisena hintana liittosuhteesta. Vaihtoehtoja kutsutaan vapaamatkustamiseksi. Vastuu operaatioiden inhimillisistä kustannuksista taas etäännytetään yksilöiden omien valintojen taakse, kuten yhteiskunnallisessa keskustelussa nykyään on tapana.

Sota ei kuitenkaan ole pilkottavissa osiin ja sitten ulkoistettavissa vapaaehtoisten extreme-urheilulajiksi. Se on ja pysyy yhteisenä asiana. Sinkkiarkuissa palaavien lisäksi sotilasoperaatioista kotiutuu fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneita ihmisiä, joiden traumat säteilevät laajaan ihmisjoukkoon ja vuosikymmenien päähän. Helsingin Sanomien mukaan 22 amerikkalaista sotaveteraania tekee itsemurhan joka päivä. Taistelukentillä olleista 15–35 prosentin arvioidaan saavan jonkinasteisia mielenterveysongelmia, joten Afganistanin ja Irakin sotien jäljiltä apua tarvitsevien määrä on melkoinen myös Euroopassa.

Monet Afganistanissa rauhanturvaamisen ja avoimen sodan väliselle harmaalle vyöhykkeelle pudotetut suomalaissotilaat ovat kotimaahan palattuaan jääneet psyykkisen kuntoutuksen osalta heitteille. Tilanne muistuttaa aiempien sotaveteraanipolvien kokemuksia: kunniavelan tapaisista asioista hymiseminen korvaa huonosti puuttuvaa hoitoa ja tukea. Tilanne ei ole poikkeuksellinen. USA vaikuttaa jättävän veteraanit heitteille sukupolvi toisensa jälkeen, ja Stalinin Neuvostoliitossa amputointiensa vuoksi “samovaareiksi” kutsutut invalidit saatettiin kuljettaa kaukaisiin pikkukaupunkeihin pois näkyvistä. Toisen maailmansodan veteraanien unohtamisesta syytettiin Suomessa usein neuvostomyönteisiä voimia. En tiedä, kuinka hyvin tuo selitys pätee esimerkiksi Neuvostoliiton tapahtumiin – ja lopulta koko ilmiöön. Fyysisesti ja psyykkisesti vammautuneet muistuttavat meitä sodan todellisista kustannuksista, siksi heidät jätetään niin helposti yksin ongelmiensa kanssa.

Raimo Pesonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Kolumni: Yleinen ja erityinen asevelvollisuus

Teknistyvä Suomen armeija ei tee enää mitään sillä miesmäärällä, jonka yleinen asevelvollisuus sen käyttöön tarjoaa – samaan aikaan puhutaan vakavissaan kutsuntojen laajentamisesta koskemaan myös naisia. Maanpuolustustahdon lujuutta uhkuvia tutkimustuloksia julkaistaan säännöllisesti, mutta niistä huolimatta sotilaskoulutuksen muuttaminen vapaaehtoiseksi ei näytä mahdolliselta. Yleensä julkisuuskuvaansa prinsessanherkästi vaaliva virallinen Suomi nielee sen, että se kuuluu totaalikieltäyjien vankilatuomioiden vuoksi Amnestyn listalle maista, joissa on mielipidevankeja.

Miksi näin?

Yleisellä asevelvollisuudella on yhteiset juuret nationalismin kanssa. Näin erityisesti Suomessa, jonka syntymyytit kietoutuvat puhtaasti sodan ympärille.

Kansakunnan synnyttäjille vuoden 1918 sisällissota oli järkytys. Haavekuva yhtenäisenä eliönä toimivasta Suomesta lyötiin rikki omin käsin. Yksimielisyyden palauttamisesta tuli elämän ja kuoleman kysymys, johon vastattiin muun muassa yleisellä asevelvollisuudella. Juha Siltalan Sisällisodan psykohistorian sodanjälkeistä aikaa koskevan pohdinnan mukaan “sivistyneistö korjaisi kasvatukselliset laiminlyöntinsä asevelvollisuudella kansan valistamiseksi. Vain siten saataisiin aikaan ‘siveellinen suursiivous’ ja ‘kansan henki puhdistetuksi ja desinfioiduksi'”.

Talvisodan ihmeeksi kutsuttu tunnekokemus kansallisen yhtenäisyyden palautumisesta maalasi piiloon sisällissodan tapahtumat, ja korvasi tai sulatti itseensä aiemmat kansakunnan syntymyytit. Joulukuun kuudentena palvotaan nimenomaan talvisotaa, ja yksimielisyyden vaatimus on edelleen suomalaisen yhteiskunnan keskeinen voima. Suomen armeija opettaa virallisesti sotilastaitoja, mutta sen piilo-opetussuunnitelmana on yksimielisyyden normin sisäistäneiden kansalaisten tuottaminen. Sotaan liittyvien syntymyyttien ja niiden elimellisenä jatkeena toimivan asevelvollisuuden kyseenalaistaminen ovat luonnollisesti uhka yksimielisyydelle, minkä vuoksi yleisen asevelvollisuuden ympärillä käytävä keskustelu jähmettyy liturgiseksi ja muutokset ovat tavattoman vaikeita.

Raino Pesonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Kolumni: Muurien rakentamisesta

Imperiumit rakastavat muureja.

Virallisesti niillä suljetaan barbaarit ulkopuolelle, mutta usein niiden suurin merkitys on sisäisen yhtenäisyyden lisääminen. Internet-aikakaudella muuritkin siirtyvät verkkoon.

Kun Kiinan ensimmäinen yhdistäjä Qin Chi Huang aloitti 200-luvulla eaa. aiempien rakennelmien yhdistämisen sittemmin Kiinan muurina tunnetuksi kokonaisuudeksi, työtä tehtiin myös ihmisten mielissä. Sopimatonta kirjallisuutta poltettiin ja muuria rakentamaan määrättiin joukon jatkoksi oppineistoa, kirjailijoita ja filosofeja, joiden henki ei painanut muita työläisiä enempää. Työllä tai muuten vain tapettuja haudattiin muurin alle sellaisia määriä, että paikalliset kutsuvat rakennelmaa edelleen nimellä Suuri hautausmaa.

Muuri piti barbaarit valtakunnan ulkopuolella vaihtelevalla menestyksellä. Kaikkein hankalimmat tulivat lopulta englantilaisten johdolla mereltä turvaamaan tykeillä välttämättömiä taloudellisia etujaan, kuten huumekauppaa.

Berliinin muurin jäänteet muistuttavat edesmenneen itäblokin pyrkimyksistä, Yhdysvalloissa rakennetaan aitaa Meksikon vastaiselle rajalle, EU patoaa siirtolaisuutta etelässä ja Lähi-idän paikallinen suurvalta Israel eristää ja pirstoo palestiinalaisalueita muurillaan.

Imperiumin suojautumisesta barbaareja vastaan on kysymys myös Yhdysvaltojen turvallisuusvirasto NSA:n Prism-ohjelmassa, joka on paljastuttuaan aiheuttanut paljon kohua. Internet- ja puhelinliikennettä seuraavan järjestelmän muurinsakaroiden takana seisovat urhoolliset tiedustelupalvelutyöntekijät.

Kiinallakin on moderni vastineensa suurelle kivimuurille. Uusi Kiinan muuri on palomuuri verkossa – se estää tai ainakin vaikeuttaa sosiaalisen median käyttöä. Yhdysvaltalaisten tavoin Kiina on kiinnostunut keräämään tietoja nettiliikenteestä (yhteistyöhön suostuvaisten palveluntarjoajien toiminta helpottuu tai mahdollistuu), mutta maassa nähdään tarpeelliseksi myös keskustelun rajoittaminen.

Muurien suurin merkitys syntyy lopulta ihmisten mielissä. Facebookin saa kiertoteitse auki Pekingissäkin, mutta kontrolloivan vallan olemassaolo ei koskaan unohdu.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Kolumni: Kovia sanoja

Talouden ja sodan kieli on yhtä.

Kilpailukyky ja talouskasvu ovat nykyajan vastineita Lebensraumille: välttämättömyyksiä, kyseenalaistamattomia tavoitteita, joita kohti kansakunnan on ponnisteltava selviytyäkseen. Uhreja ei saa pysähtyä laskemaan.

Sijoittajissa ja yritysjohtajissa ihaillaan samoja ominaisuuksia kuin kenraaleissa: häikäilemättömyyttä, kovuutta, piittaamattomuutta. Menestyessään he ovat oman wagneriaanisen maailmansa yli-ihmisiä, jotka pistävät historiankirjat uusiksi. Epäonnistuessaan he ovat kohtalon kaatamia, traagisia sankareita Aasian massat vastassaan.

Finanssikriisin jälkiseuraamusten torjuntaan on vaadittu suuria sinkoja ja ylipäätään lisää tulivoimaa. On saavutettu torjuntavoittoja, jotka ovat yleensä osoittautuneet väliaikaisiksi.

Meille rivikansalaisille riittää pelkkä uhrimieli, mutta sen puute on rikos raskaimman päälle. Lopullista voittoa meille ei sentään ole luvattu, tai kerrottu miltä se näyttää. Edessä olevan kamppailun loputtomuus on kyllä tehty selväksi.

Sodankäynnin ja nykyaikaisen talousteokratian yhteinen käyttövoima on altruismi, ihmiselle ominainen kyky uhrautua toisten puolesta. Tästä kumpuaa myös yhteinen kieli, jolla ihmisyhteisöjä ohjaillaan. Kansakunta on vaarassa ja virkaatekevää jumalaa pilkataan, oli se sitten abrahamilaista tai friedmanilaista alkuperää. Yksilön usein tiedostamattoman altruismin herättämiseksi on luotava tunne uhatusta kokonaisuudesta johon hän kuuluu.

Ajatus kansakunnasta tai valtiosta organismina onkin vanhaa perua. Helpoimmat esimerkit tuon analogian käytöstä löytää 1930-luvun autoritääristen järjestelmien piiristä: rodulliset ominaispiirteet, historialliset väistämättömyydet ja luonnolliset rajat. Myyttisen kansakunnan muodostama eliö oikeuttaa vallanpitäjien teot – milloin yksin, milloin sopivan jumaluuden tukemana. Tuon organismin terveyden ja hyvinvoinnin suojelemiseksi täytyy ajoittain käyttää karvaita mutta tehokkaita lääkkeitä tai suorittaa välttämättömiä leikkauksia. Vielä Suomen sisällisodan aikoihin ne tarkoittivat teloituksia, 90-luvun lamassa enää hyvinvointivaltion alasajoa.

Juuri nyt sotatermistö vaikuttaa saaneen lääketieteellisiä rinnastuksia suuremman merkityksen poliittisessa retoriikassa. Finanssikriisin tuottamalla romahduksella aiemmin jo kuolleiksi julistettujen kansallisvaltioiden merkitys on noussut arvaamattoman suureksi. Kun keinottelijoiden tappiot on sosialisoitava, veronmaksajien rivit pidetään suorina vanhoilla ja hyväksi havaituilla keinoilla.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Kolumni: Kun kallio liikkuu

Talojen pirstaleita, autonromuja, romahtaneita sähkölinjoja. Ilma värisee kuumuudesta. Kaksi sotilashelikopteria ilmestyy palmujen takaa, lentää yli suurella nopeudella. Raunioiden välistä kannetaan ruumiita. Lievästi loukkaantunut mies kieltäytyy avusta ja juoksee edestakaisin huutaen omaisiaan.

Katselen tätä uutiskuvakliseetä kummissani. Ensimmäiset televisioon liittyvät muistoni ovat mustavalkoisia ja liittyvät Vietnamin sotaan. Vuosi-kymmenien mittaan sama näkymä on toistunut tv:ssä niin usein, että aina sitä ei jaksa noteerata yhtä vilkaisua enempää. Mutta tällä kertaa näkymä ei hämärry televisioruudun resoluution vuoksi vaan siksi, että silmiin valuu hiki. Minä pitelin tuota juoksevaa veristä miestä käsivarresta vain muutamia minuutteja sitten. Minä olen osa tätä.

Eihän tällaista tapahdu. Ei minulle.

Iltapäivä nimettömällä kukkulalla Khao Lakissa tapaninpäivänä 2004 oli pitkä ja kuuma. Oli aikaa kerrata tapahtumia, sitä mitättömän pienien sattumien sarjaa, joka ratkaisi elämän ja kuoleman välillä rannalta juostessa, ihmetellä oman paniikkikierroksille ampautuneen kehon toimintaa ja miettiä, kuinka paljon tsunamin jäljet muistuttavat kuvia pommitetuista kylistä.

Kotona Suomessa odotti puolisentoista vuotta kestänyt toipumisprosessi, jota avittivat paljon parjatun julkisen sektorimme tarjoamat terapiakäynnit. Otin ne kiitollisena vastaan. Arki palasi, pikkuasiat alkoivat taas kiukuttaa. Paremmaksi ihmiseksi tuskin muutuin, mutta vähän toisenlaiseksi kuitenkin. Kysymys siitä, mitä elämässään haluaa tehdä, muuttui kovin kirkkaaksi. Vuosikymmeniä kestäneen aikomisen jälkeen tyrkytin ensimmäistä romaanikäsikirjoitustani kustantamoille vuoden 2007 alussa.

Kirjoittaminen on aina monisyinen motiivien ja pyrkimysten vyyhti, mutta omissa tekemisissäni säilyy todennäköisesti aina taustalla kuva Khao Lakin raunioista. Suurimman osan vastaavista tuhonäkymistä aiheuttavat kuitenkin ihmiset. Maanjäristyksiä ei voi estää – Radiopuhelimien laulun sanoin “kun kallio liikkuu ja aalto tulee / ei sitä ihminen pysäytä”. Luonnonmullistusten aiheuttamia tuhoja voidaan enintään lievittää niihin varautumalla, mutta sotien tapaiset onnettomuudet ovat ihmisten aiheuttamia – siis periaatteessa myös ihmisten estettävissä. Siksi konfliktien ja rakenteellisen väkivallan syntymekanismien tutkiminen tai näkyväksi tekeminen edes itselle on tärkeää.

Kyse on lopulta ymmärryksen ja inhimillisyyden lisäämisestä.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Kolumni: Turvallisuus­kysymyksiä

raimopesonen-683x1024_2Kun valtioita johdetaan talousteorioihin nojaavien ideologioiden pohjalta, ääripäät saattavat yllättävästi muistuttaa toisiaan. Marxia väärinkäytettiin edesmenneessä itäblokissa paljon. Meitä nykyään ohjaava uusliberalismi taas nojaa pitkälti uusklassiseen talousteoriaan haikaillessaan takaisin 1800-luvun lopun yhteiskuntaa. Noita näennäisesti toisistaan kaukana olevia ideologisia tulkintoja yhdistää usko oman oppijärjestelmän erehtymättömyyteen, kyvyttömyys reagoida systeemin kriiseihin, sanelunhaluisen nomenklatuuran synty, demokratian kammo, piittaamattomuus luonnosta sekä kapea käsitys yhteiskunnasta, kulttuurista ja ylipäätään ihmiselämästä. Suhtautuminen valtion väkivaltamonopoliin ja -koneistoihin saa uusliberalistit löytämään julkisestikin yhteisen sävelen menneen maailman ”sosialistivaltioiden” kanssa: armeijan ja poliisin budjetit eivät ole koskaan liian suuria. Eihän turvallisuudesta voi tinkiä.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkiseurauksena uusliberalistisen maailman valtioille on vaivihkaa ilmestynyt uusi tehtävä: niiden on toimittava finanssijärjestelmän viimeisinä takuumiehinä. Kun liikepankeille annettu oikeus rahan luomiseen yhdistyy niissä sukkuloivien testosteronihumalaisten uraohjusten voitontahtoon ja riskinottohalukkuuteen, uudet kriisit ovat väistämättömiä. Vuonna 2008 käytiin jo niin lähellä romahdusta, että Lontoon Cityn meklarit soittelivat läheisilleen ja kehottivat hamstraamaan säilykkeitä. Laajat – pohjimmiltaan valtioiden takaamat – keskuspankkien tukitoimet pelastivat euron ja pitkän liudan keinottelijoita, mutta kriisi läikkyi maailmanlaajuiseksi ja sysi muun muassa Syyriaa, Ukrainaa, Turkkia ja Thaimaata lähemmäs kuilun reunaa.

Vallitseva eurooppalainen talouskuripolitiikka istuu sinänsä loistavasti uusliberalistiseen ideologiaan, koska se merkitsee julkisen sektorin alasajoa, mutta samalla se pyrkii varmistamaan valtioiden velanmaksukyvyn tulevien talouskriisien varalta. Turvallisuuskysymyksiin on aina oltava varaa, ja finanssijärjestelmän romahduksen näkeminen turvallisuuskysymyksenä on perusteltua. Nykyisen keinovalikoiman mielekkyyden voi kuitenkin kyseenalaistaa. Kriisien syntyä ei yritetä ehkäistä tai hillitä, koska se heikentäisi keinottelijoiden mahdollisuuksia nopeisiin voittoihin.

Raimo Pesonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.