Avainsana-arkisto: Pystykorva-kirjat

Maisa Kuikka-Uçar ja oikeuden­mukaisuuden jano

Kuva Pekka Turunen

Tätä nykyä Suomen Turussa vaikuttava perheenäiti-merimies-telakkatyöntekijä Maisa Kuikka-Uçar muistetaan yhtenä Rauhanpuolustajien kantavista voimista 2000-luvun alussa. Kuikka-Uçar aloitti työskentelemisen järjestön Helsingin-toimistolla vuonna 2001, mutta maailmanparantaminen eri muodoissaan on kiinnostanut häntä nuoruudesta asti.

”Muistan jo opiskeluaikoinani keränneeni nimiä bangladeshiläisen pakolaisen auttamiseksi. Toivoimme, että häntä ei karkotettaisi. Nykytermein puhuttaisiin turvapaikanhakijasta. Toimitin kerätyt nimet ministeri Jan-Erik Enestamille. Pakolaista piiloteltiin viranomaisilta tuttavapiirissäni, koska karkoituksen myötä häntä olisi odottanut kuolemantuomio Bangladeshissä. Minulla on aina ollut jonkinasteinen oikeudenmukaisuuden jano”, Maisa Kuikka-Uçar kertoo.

Kuikka-Uçar opiskeli diakoni-sosiaaliohjaajaksi Järvenpäässä ja tutustui samalla Reiluun kauppaan. ”Pidin silloin kehitysmaakaupan sivuliikettä opiskelun ruokatauoilla Seurakuntaopiston aulassa kerran viikossa. Minulle Reilu kauppa ja kehitysmaakauppa olivat jo tuolloin tärkeitä. Olen aina ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä toiminnasta, ja pikkuhiljaa huomasin ajautuneeni Rauhanpuolustajien palkkalistoille.” Ennen Rauhanpuolustajia Kuikka-Ucar työskenteli Helsingin työttömät ry:ssä ja asunnottomien järjestössä.

TÖIHIN RAUHANPUOLUSTAJIIN

Kiinnostus maailmantalouteen vei Maisa Kuikka-Uçarin naisten talouspiiriin, jossa hän tutustui tätä nykyä Into Kustannuksen toimitusjohtajana toimivaan Jaana Airaksiseen. Airaksinen taas oli 1990-luvun lopulla tehnyt töitä Rauhanpuolustajille. ”Kuuluin naisten Talousavain-ryhmään, joka oli koostunut vapaaehtoisista. Kokoonnuimme puhumaan maailman talousasioista. Joku meistä valmisteli jonkin aiheen, sitten keskustelimme. Pohdimme maailman taloutta ja sen vaikutusta meihin. Lähestymistapamme oli humaani. Mietimme, mitä voisimme tehdä toisin. Pohdimme myös maailmantalouden nurinkurisia ilmiöitä tai vaikkapa mitä on kapitalismi.”

Jaana Airaksisen kautta Kuikka-Uçarille avautui mahdollisuus päästä töihin Rauhapuolustajiin. ”Toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro etsi tekijää Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa -projektiin vuonna 2001. Olin aikaisemmin tehnyt järjestölehtiä asunnottomien yhdistyksessä ja ajattelin, että pystyisin tekemään toimitustyötä. Réfugiésiin oli saatu rahoitusta opetusministeriöstä, ja työnkuvanani oli toimittaa kirja ja cd-levy Suomeen saapuneista pakolaisista, heidän tarinoistaan ja musiikistaan.”

Mikko Saarela esiintyi vuonna 2004 Rauhanpuolustajien Helsingin-toimiston pihalla järjestetyssä pihakirppistapatumassa.

Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa toteutettiin yhteistyössä Maailman musiikin keskuksen kanssa. Teemu Matinpuron ja Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi projektin työryhmään kuului tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela (s. 1958). Saarela muistetaan Eppu Normaalin ja Freud Marx Engels & Jungin basistina ja terävä-älyisenä sanoittajana, mutta 2000-luvun alussa laaja-alaisesti musiikkia tuntenut Saarela toimi Maailman musiikin keskuksen tuottajana.

”Levyn kappaleet äänitettiin Maailman musiikin keskuksen studiolla. Mikko Saarelalla oli kontakteja pakolaistaustaisiin muusikoihin. Matinpuro oli tehnyt pohjasuunnitelman siitä, keitä oli tulossa mukaan. Lähdin liikkeelle hyvin karkean rungon kanssa. Muistan lämpimästi, kun istuimme ensimmäisissä palavereissa Maailman musiikin keskuksen pienessä ja sokkeloisessa toimistossa pahvilaatikoiden keskellä.”

KESKEISTÄ ON RAUHANKASVATUS

Silmiä avaavan Réfugiés-projektin jälkeen Maisa Kuikka-Uçar jatkoi rauhantyötä. Hänestä tuli Rauhanpuolustajien Helsingissä sijaitsevan toimiston kokopäivätoiminen työntekijä. ”Projekteja löytyi lisää, toimitin muun muassa Solidaarisuuskalenteria ja Rauhan Puolesta -lehteä. Lisäksi toimenkuvaani kuului vastata Rauhanpuolustajien yhteistyöstä Työpaikkojen rauhantoimikunnan kanssa.”

Kuikka-Uçar täsmentää työn Rauhanpuolustajissa vaikuttaneen hänen ajatteluunsa monella eri tasolla. Yksi näistä on Työpaikkojen rauhantoimikunnan toiminta ja siihen liittyvä Ay-väen rauhanpäivät. ”On ainutlaatuista, että rauhanjärjestö tekee yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa rauhantyön saralla. En ollut aikaisemmin kuullut tällaisesta. Toivon, että tämä yhteistyön muoto jatkuisi. On hienoa, että Ay-väen rauhanpäivillä on vielä mukana ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet luomassa yhteyksiä ay-liikkeen ja rauhanliikkeen välillä. Se on mielestäni tärkeää.”

Rauhanpuolustajien kesäkiertueella vuonna 2006 pysähdyttiin Parolannummella. Mukana oli kolumbialainen klovni Edilberto Monje Méndez eli Ludi.

Rauhantyö ei voi olla pelkästään perinteiden vaalimista ja menneiden muistelemista. On mentävä eteenpäin ja luotava katse pitkälle tulevaisuuteen. Kahden lapsen äitinä rauhankasvatus on noussut Maisa Kuikka-Uçarille entistä tärkeämpään rooliin. ”Monet asiat Rauhanpuolustajien arvomaailmassa ovat lähellä omaa ajatteluani. En tarkoita pelkästään hävittäjähankintojen kritisoimista vaan myös ilmastokysymyksiä, sodan ja rauhan kysymyksiä, konfliktien ennaltaehkäisyä ja rauhankasvatusta. Viimeksi mainittu on minulle hyvin läheinen. Opin ja kuulen mielelläni rauhankasvatuksesta ja haluaisin välittää siitä jotain omillekin lapsilleni.”

Mitkä sitten voisivat olla konkreettisia keinoja keskustella lasten kanssa sotaan ja rauhaan liittyvistä vaikeista ja monimutkaisista kysymyksistä? ”Olen puhunut lasten kanssa sodasta. He kyselevät minulta siitä paljon. Seitsemän vuotta täyttävä tyttäreni pelkää sotaa. Lapseni ovat olleet mukana Rauhanpuolustajien tapaamisissa ja mielenosoituksissa. Haluan, että he tietävät, että on olemassa ihmisiä, joille rauhantyö on elämäntapa. Olen myös sanonut heille, että en halua minnekään sotaa ja että kaikilla pitäisi olla ruokaa. Kotikasvatusta tukee lasten ihana päiväkoti Peikonpesä, jonka yhtenä ohjenuorana on kestävä kehitys. Sateenkaari Koto ry:n Peikonpesässä lapsia on ohjeistettu muun muassa vedenkulutuksesta ja ruoan tuotannon vaiheista, on kasvatettu ja hoidettu kompostimatoja sekä vältetty ruokahävikkiä. Kaikki tämä helpottaa kotona tapahtuvaa asioiden opettelua, kuten esimerkiksi jätteiden lajittelua.”

”Sodasta puhuminen on minulle vaikeaa, jos pitää puhua vaikkapa ampumisesta. Pojallani on ollut joitain leikkejä, joissa ammutaan. En haluaisi kuitenkaan tehdä ampumisleikistä täysin kiellettyä asiaa, jota on kiva tehdä sen takia että se on kiellettyä. En halua toimia näin kiroilunkaan kanssa. Yritän edetä neutraalisti mutta kuitenkin keskustelevasti. Haluan korostaa lapsilleni, että toisten elämää, olipa kyse sitten ihmisistä, kasveista tai ympäristöstä yleensä, ei saa tuhota.”

KAKSI TÄRKEÄÄ KÄÄNNETTÄ

1990-luvulla Kuikka-Uçar teki vapaaehtoistöitä Reilun kaupan Estelle-laivalla, joka muun muassa kuljetti Suomesta kerättyä tavaraa Afrikkaan ja toi meille sieltä myytäväksi Reilun kaupan tuotteita. Myös Rauhanpuolustajat oli mukana Estellen toiminnassa, ja alus toimi Uudenkaupungin Rauhanpuolustajien kummilaivana. Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi Estellen pursimies Veli-Matti ”Wellu” Koivisto oli aktiivi Rauhanpuolustajissa.

Merenkulku ja laivat vetivät Kuikka-Uçaria siinä määrin puoleensa, että hän päätti kouluttautua merimieheksi. ”Halusin kansimiehen pätevyyden Estelle-laivaa silmällä pitäen. Lähdin Puluista ja menin Rauman Merenkulkualan oppilaitokseen. Innostuin merenkulusta niin paljon, että luin itseni vahtiperämieheksi. Pääsin myös rahtilaivalle töihin.”

”Elämässäni on ollut kaksi tärkeää ja rikastavaa käännettä, jotka ovat tulleet ja kasvaneet sisälleni. Ensimmäinen oli Estelle-laiva ja sen ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Mahdottomasta tehtiin mahdollista, romusta varustettiin laiva, jolla purjehdittiin Reilun kaupan nimissä. Ilman suuria taloudellisia panoksia, solidaarisuus ja unelma paremmasta maailmasta kantavina ajatuksina. Toinen merkittävä asia oli Rauhanpuolustajat. Koin, että löysin toisen paikan, jossa oli hyvä toimia ja oppia lisää maailmasta ja siinä elämisestä. Molemmista on jäänyt elämääni paljon ystäviä, yhteyksiä ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itselle tärkeään ryhmään.”

Tätä nykyä Kuikka-Uçar työskentelee Turun telakalla, mutta on myös mukana Rauhanpuolustajissa vapaaehtoispohjalta. ”Pulu-vuosista sain paljon uusia avauksia maailman hahmottamiseen ja tiedonhakemiseen. Pidän järjestön tiedotusta ja julkaisutoimintaa luotettavana. Rauhanpuolustajat on minulle asiantuntija. Luen aktiivisesti Rauhan Puolesta -lehteä ja olen jonkin verran mukana Turun Rauhanpuolustajien toiminnassa. Osallistun mielelläni myös rauhantapahtumiin.”

Teksti Timo Kalevi Forss

PAKOLAISTEN ÄÄNIÄ

Maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita oli Suomessa 2000-luvun alussa paljon vähemmän kuin nykyään, eivätkä globalisaation vaikutukset näkyneet lintukodossamme yhtä selvästi kuin tänä päivänä. ”Jouduimme etsimään ihmisiä. Pakolaistaustaisia ihmisiä oli toki Suomessa jo tuolloin, mutta sellaisia, jolla olisi musiikkitaustaa, olikin hankalampi löytää. Saimme kuitenkin mukaan yhdeksän esiintyjää. Projektia tehtäessä oli monta mutkaa matkassa. Välillä tuli ongelmia, kun ennalta mukaan lupautunut muusikko ei päässytkään osallistumaan projektiin. Jouduimme vaihtamaan soittajia toisiin lennosta. Tämä vaikutti koko paletin kasaamiseen kokonaisuutena. Kävi myöskin niin, että sama henkilö ei pystynyt tarjoamaan sekä tarinaa että musiikkia. Haimme siis osaan tarinoista eri henkilöltä tarinan ja musiikin.”

Mukaan saatiin maahanmuuttajien tarinoita ja lauluja seitsemästä eri maasta, joita olivat Irakin Kurdistan, Palestiina, Bolivia, Kongo, Vietnam, Afganistan ja Somalia. Lisäksi pakolaiskäsitettä laajensivat kolttasaamelaisen ja Karjalan evakon kertomukset. ”Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat mukavia ja kiinnostavia. Kävin muutaman ihmisen kodissa haastattelemassa heitä. Somaliasta lähtöisin oleva Zahra Abdulla kertoi tarinansa. Hän oli jo tuolloin mukana kunnallispolitiikassa. Vietnamilaistaustaisen Jimmyn kappale oli melankolinen iskelmä. Hänen tarinansa oli minulle mieleenpainuvin. Jimmy oli saapunut Suomeen venepakolaisena. Hän työskenteli tuolloin Kulttuurikeskus Caisassa, jossa haastattelukin tehtiin. Jimmy oli tosi sympaattinen kaveri.”

”Evakkotarinan saimme Martti Olkinuoralta, joka asui Helsingin Töölössä. Kävin hänen kotonaan tekemässä haastattelun. Evakkolaulun taas saimme Martta Kähmiltä. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin jo kuollut. Kyse oli vanhasta karjalaisesta laulutyylistä. Se esitettiin ilman säestystä. Martta Kähmin löysimme Maailman musiikin keskuksessa äänityksestä vastanneen Jukka Viirin avulla.”

Suomeen asettuneita

Suomen alueella asuvista alkuperäiskansoista pienin on kolttasaamelaiset. Heidän uhanalaista kieltään koltansaamea puhuu enää muutama sata ihmistä. ”Kolttasaamelainen Jaakko Gauriloff oli mukana levyllä suomenkielisellä kappaleella ’Miksi näin on?’. Hän oli melkoinen persoona. Tapasimme hotellihuoneessa. Hän kertoi kolttien tarinan ja puhui myös koltan kielen asemasta Suomessa.”

Vuonna 1939 syntynyt Gauriloff kertoo Réfugiés-kirjassa, miten ja miksi hän joutui jättämään kotinsa:

“Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheemme joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana saimme kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1944 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650−700 kolttasaamelaista.

Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki-Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.

Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.”

Haasteltavien taustat olivat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli asuminen Suomessa. ”Mukana ei ollut hiljattain Suomeen tulleita. Kaikki olivat ehtineet jollain lailla asettua tähän yhteiskuntaan. Aika monella oli myös töitä. He eivät olleet mitään ammattimuusikoita, vaan ihmisiä joilla oli kiinnostava tarina ja musiikillista taustaa. Minä haastattelin ihmiset ja kirjoitin tekstit. Mikko oli jonkinasteinen tuottaja, tosin hän ei juurikaan asettanut ehtoja. Biisivalinnat tulivat artisteilta itseltään.”

Yhteistyöstä Mikko Saarelan kanssa Kuikka-Uçarilla on vain hyvää sanottavaa. ”Hän oli lempeä ja lupsakka. Hän ei asettanut projektille tahtia tai määräillyt, vaan toimi hyvin rauhallisesti. Ilmapiiri oli rento ja Mikon kanssa oli hyvä tehdä yhteistyötä.”

Yksi Réfugiésin tarinan kertojista on kongolainen Esther Leander. Hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 1999. Hän esittää levyllä perinteisen kongolaisen laulun ”Malaika”. Leander on taistellut itsensä ja lastensa puolesta, jotta he pääsivät osallistumaan suomalaiseen arkeen. Hänen kotoutumisensa Suomeen onkin menestystarina. Leander luki itsensä kauppatieteiden maisteriksi ja toimii tätä nykyä projektipäällikkönä Hämeenlinnassa. Lähtökohdat olivat kuitenkin rankat.

Esther Leander kertoo kirjassa:

“Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehille mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet vaitonaisia.

Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.

Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän oli joutunut vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.”

Teksti Timo Kalevi Forss

Runoilijan raaka-aineita

kiehuva_ja_koyhtyvä_afrikka3
Nnimmo

Nigerialainen kirjailija, runoilija ja ympäristöaktivisti Nnimmo Bassey vierailee toukokuussa Suomessa. Basseyn kirja Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka, joka käsittelee raaka-aineteollisuuden aiheuttamat tuhoja ja Afrikan ilmastokriisiä, julkaistiin Rauhanpuolustajien Pystykorva-sarjassa joulukuussa 2014.

Bassey on Environmental Rights Action -järjestön perustaja, ja vuosina 2008–2012 hän toimi myös Kansainvälisen Maan ystävien puheenjohtajana. Basseylle myönnettiin vuonna 2010 Right Livelihood -palkinto eli ns. vaihtoehto-Nobel työstään "öljyteollisuuden aiheuttamien ekologisten ja inhimillisten kauhujen paljastamiseksi ja Nigerian sekä koko maailman ympäristöliikkeen vahvistamiseksi”.

Pyhitetyn maan puolustajat

Liittävät kätensä yli sukupolvien kuilun

Lapset, esivanhemmat, perhoset liittyvät yhteen

Öljyriippuvaisten raivoa vastaan

Ja pysäyttävät impotentin pääoman voittokulun

Silti seisot paikallasi

Kasvot tyynenä

Vehreä harjasi, elämän joet

Äiti Maan paras paikka piiritetty

– Katkelma runosta ”Yasuni” Nnimmo Basseyn kokoelmasta I will Not Dance to Your Beat, suomentanut Peik Johansson

Suomen-vierailullaan Nnimmo Bassey saattaa asiapitoisen ohjelman lisäksi esittää runojaan, joita löytyy myös hänen tuoreesta kirjastaan.

TURKU: 20.5.

TAMPERE: 21.5.

HELSINKI: MAAILMA KYLÄSSÄ

-FESTIVAALEILLA 23.–24.5.

www.rauhanpuolustajat.org

Budapest Metro

Marxilaisten hyökkäys

– teoria liikkeessä ja liike teoriassa

Kysy pois et kuka,
kuka on se kumma tyyppi
ja miks sen päässä pyörii,
aina samat jutut
Kysy pois et kuka,
kuka on se kumma tyyppi
ja miks sen päässä pyörii,
aina samat jutut
Kysy pois et kuka,
kuka on se kumma tyyppi
ja miks sen päässä pyörii,
aina samat jutut
Kysy pois et kuka,
kuka on se kumma tyyppi
Mun puhe on ase
koska kulman takana on vaara

Viimeistään kolmannen säkeistön kohdalla kuulija voi olla varma räppärin päässä pyörivistä asioista.

Kolmas läksy, betoni mil painelet
ohjaa kohtaloo niinku kutoset
Katuenkeleiden verisil siivil
liikun maan alla
niinku breikkarit Jászailla
Biitti soi päivän joka sekunti
Tää on perusta, revin irti kahleet
Valmistaudu, koska sut seinään
iskee tää ow
Kaveri, tää on todellinen realityshow

Kálvinin aukion aseman ohikulkevista nuorista opiskelijoista, viime vuosikymmenten historiapolitiikan uhreista, kovin harva osaisi tehdä eroa Marxin, Leninin ja Stalinin välillä, mutta räppäri tuntee marxilaisia ajatuksia. Tästä on hyvä jatkaa.

Metrosta astuu ulos historian professori, jonka järjestämiin seminaareihin Pappkin on yliopistolla osallistunut. Mustaan nahkatakkiin ja mustiin farkkuihin pukeutunut professori on yksi kaupungin suorapuheisimmista miehistä. Toisinajattelija jo vuosikymmenten takaa. Akateemisten töidensä ohella hän toimii Eszméletin vastaavana päätoimittajana. Jos valta mediassa joskus harvoin kuuluu koko järjestelmän kyseenalaistavaa ajattelua, se on tämän miehen käheä ääni. Terävä-älyinen tutkija on joskus malttamaton, ja sanat räjähtelevät hänen suustaan kuin pommit. Umpikujaan ajautuneet poliittiset puolueet hylännyt mies on keskittänyt tarmonsa akateemisten töiden lisäksi erään sosiaalisen liikkeen toimintaan.

Professori kävelee Kálvin tér -aseman vuosikymmenten aikana kontrastinsa säilyttäneiden syvänsinisten sekvenssien ohi ja astuu liukuportaille.

Seuraavasta metrosta poistuu samanikäinen mies vaaleassa takissa. Tämän miehen Papp tuntee vain nimeltä. Hän on edellisellä metrolla saapuneen miehen pitkäaikainen ystävä ja taistelupari. 1980-luvulla nuorina tutkijoina nämä kaksi miestä kirjoittivat ja toimittivat ensimmäisiä julkaisumahdollisuuden saaneita marxilaisia kritiikkejä valtiososialismista. Tämä filosofi jakaa yhä mustatakkisen professorin kanssa kielen ja tieteelliset menetelmät, joilla hahmottaa todellisuutta, mutta hänen käytännön toimintansa liikkuu aivan toisella tasolla. Vaaletakkinen mieskin asettaa kätensä liukuportaan mustalle nauhalle.

Tästä maaperästä on aina noussut toisinajattelevia ihmisiä. Ylhäällä palatsikortteliston kylkeen rakentunut kaupungin tiedemaailman keskus on akateemisesta kriittisyydestään huolimatta kuitenkin aina seissyt palatsien tukena. Maasta nousevissa kivikortteleissa toisinajattelijat on aina puristettu kaikkein ahtaimpiin tiloihin. Pienimpiin huoneisiin, pienimpien kirjoituspöytien ympärille ja lopulta maan alle. Silti he eivät luovuta. Kuten Attila József muistuttaa:

– Loukkuun jääneet kaivosmiehet hakkaavat tasan yhtä kauan kuin heidän sydämensä lyö.

Harmaa surma
– pääoman rakenteellinen kriisi ja ihmiset
kaakelinurkassa

26-vuotias filosofi István Mészáros ajoi ennen vuoden 1956 maastapakoaan Klinikák-aseman ohi matkalla lapsuudenkotiinsa Kispestiin. Metro ei silloin vielä kulkenut, mutta Mészáros matkusti raitiovaunulla matkakumppaneinaan jo vuosien ajan tehtailla levottomuuksia aiheuttaneet kispestiläiset työläiset. Muutaman korttelin päässä on Pyhän Lászlón sairaala, jonne on keskittynyt Budapestin kulkutautiasiantuntemus ja -hoito. Täällä jo Attila Józsefkin paransi noihin aikoihin vaarallisen tulirokkonsa.

Jos tohtori Mészáros olisi tuolloin elänyt, ja ollut paikalla, hän olisi kuunnellut potilaan sydäntä ja kuullut äänen sanovan:

Ikiaikainen rotta levittää sairautta
keskuuteemme
ajattelematon ajatus
hotkii kaiken, jonka keitimme
juoksee ihmisestä ihmiseen.. . .

alistajat raakkuvat joukossa
laskeutuvat elävälle sydämelle
kuin kuolleelle
ja maapallolla kurjuus valuu
kuin kuola typeryksien kasvoilla. . .
roikkuvat siivet nälänhädän
nuppineulaan pistetyt kesät
koneet kiipeävät sieluumme
kuin hyönteiset nukkuvaan.

Mészáros meni laboratorioonsa. Tarkasteli Józsefista kuulemiaan ääniä suhteessa muuhun taudinaiheuttajasta tehtyyn tutkimukseen ja antoi diagnoosinsa.

Reilun kymmenen vuoden kuluttua viimeisestä Üllöi útin raitiovaunumatkastaan Mészáros oli vierailulla Pariisissa, mutta jatkoi liikettään yhä näillä samoilla kiskoilla. 1960-luvun lopulla länsieurooppalainen radikaali vasemmistoälymystö ajatteli kapitalismin ylittäneen maailmansotienvälisen katastrofaalisen kriisivaiheensa ja siirtyneen jatkamaan riistoaan vakiintuneeseen tilaan. Mészáros käveli ystävänsä filosofi Lucien Goldmanin kanssa Pariisissa ja esitti tälle päinvastaisen näkemyksensä. Pääoma oli rakenteellisessa kriisissä ja pahemmassa pulassa kuin koskaan.

– 1930-luvun lama tulee näyttämään Vicarin teekutsuilta verrattuna siihen, mitä tulemme näkemään.

Mészárokselle 1970-luvulta alkaen kiihtyvässä tahdissa seuranneet kriisit eivät edustaneet ailahtelevan Mozartin huonoja päiviä. Pääoman kalenteri oli jo täyttynyt pelkistä mustista viikonpäivistä. Vuoden 2008 pankkikriisi ei ollut Mészároksen näkökulmasta edes rakenteellisen kriisin huipentuma. Hänelle käynnissä olevassa kriisissä ei ole kyse vain pankkisektorista vaan pääomajärjestelmän ja sen hallitseman ihmiselämän joka ulottuvuuden ajautumisesta umpikujaan. Toisin kuin aiemmat kapitalismin vakavat kriisit, nyt oli käynnissä koko maapallon fyysistä ja ihmiskunnan kulttuurista olemassaoloa uhkaava katastrofi.

Mészáros alkoi ymmärtää pääoman absoluuttisten rajojen aktivoituneen. Tämä teoria ei kuitenkaan ollut ennenaikainen ennustus pääoman tuhosta. Mészáros puhui hitaasti hiipivästä historiallisesta aikakaudesta, jolloin pääoma yrittää jatkaa levittäytymistään entiseen tapaansa, mutta sen yritykset ratkaista kasvuongelmiaan ajavat ihmisten lisäksi myös sitä itseään syvempään kriisiin.

Pääoma ei ole enää vain ihmiselle noidankehä. Se on oman itsensä tuhoisasti syvenevä noidankehä. Järjestelmä ei toimi enää edes sen omasta näkökulmasta, ja se on lopullisesti kadottanut oikeutuksen olemassaololleen.

– Maton alle ei voi lakaista loputtomasti roskia. Nyt sosialismin vaihtoehto ei ole enää pelkkä barbarismi. Se on tulevaisuutemme pääoman maailmassa, jos olemme onnekkaita.

Maan herääminen
– jengimaan uhkaukset ja uuden jazzin siemenet

Vuonna 1974 Atlantin yllä kohti entistä kotikaupunkiaan Budapestia lensi József körútin metroasemalta tuttu mies. Ehkä hänen menetelmänsä antaa mallin vallankumouksen käynnistymisen mekanismista.

Gábor Szabó laskeutui Ferihegyin lentokentälle, nappasi mukaan kitaransa ja lähti Üllöi útia pitkin kohti keskustaa. Nagyváradin aukion kohdalla tie oli katkaistu. Käynnissä olivat metron rakennustyöt. Szabó koukkasi Józsefvároksen vanhojen tuttujen katujen kautta. Sieltä hänen seuraansa liittyi joukko jazzmuusikoita. Yhdessä he jatkoivat byrokraattisen järjestelmän ytimeen Vapaudenaukiolle ja sen entiseen pörssipalatsiin, joka toimi nyt Yleisradion päärakennuksena.

Poissaollessaan Szabó oli löytänyt oman tyylinsä. Hän esitteli Tonavan rannalla toimittajalle näkemyksiään soittotekniikkansa kehityksestä. Korkeatasoisten musiikkiteoriaopintojensa sijaan Szabó korosti autodidaktista oppimistaan.

– Aluksi yritin kopioida amerikkalaisia soittajia. Luulin, että se on ainoa oikea tapa soittaa jazzia. Mutta olin tyytymätön musiikkiin ja kaikkeen muuhun, olin vihainen ja aloin hakata ja paiskoa kitaran kieliä. Kaikki estot katosivat ja tunsin syvällä sisälläni, että tämä on minun musiikkiani. Tämä ei ollut laskelmoitua tai tietoista tyylinkehitystä. Uusia asioita kokeiltaessa se, mitä on alun perin kuvitellut, ei usein onnistu, mutta silti se, mikä syntyy, on aina jotain uutta.

Aivan kuten kaikella muullakin, myös musiikkigenreillä on oma aikansa.

– Tuntui siltä, että jazz oli kuolemassa. Se oli muuttumassa sovinistiseksi ja katsoi maailmaa kapeasta näkökulmasta. Itse taas tunsin sisälläni, että jazz, rock, brasiliainen, unkarilainen ja hindumusiikki ovat yhdistymässä uudeksi musiikiksi. Tunsin, että elämme sittenkin keskellä jännittävää aikakautta.

Tämä uusi musiikki oli samanaikaisesti yksinkertaista ja monimutkaista.

– Pelkäsin pitkään Bartókia. Sanottiin, että se on liian modernia, sitä ei voi edes ymmärtää. Pelkäsin laittaa Bartókin levyä soimaan, mutta kun vihdoin tein sen, olin pyörtyä. Se iski suoraan sydämeen. Toki kun Bartókia alkaa purkaa, ymmärtää miten monimutkaisia asioita siinä tapahtuu, mutta tämä tekniikka on täysin toissijaista. Ensisijaista on tunne. Yksi ääni, kaksi ääntä tai tuhat ääntä… Vain sillä on väliä, miltä se kuulostaa.

Sitten Szabó astui Vapaudenaukion palatsin studioon ja otti kitaran käteensä. Hän sulki silmänsä ja keskittyneeseen ilmeeseen sekoittui onnellinen hymy. Ympäröivien seinien takana oleva todellisuus oli kadonnut ja Szabó oli siirtynyt sisäisen ja ulkopuolisen maailman yhdistävään musiikin tilaan.

Soitto on ennenkuulumatonta.

Magical Connection -kappale soi aivan uudella tavalla. Läsnäolijoiden välillä on kirjaimellisesti taianomainen yhteys. Kitaraan yhtyy basso. Isokokoinen mies nyökkäilee hyväksyvän kevyesti ja alkaa liikuttaa sormiaan basson kielillä Szabón äänten mukana. Sointiin yhdistyy Budapestin jazzin suurimman hahmon Aladár Pegen olemus: klassisen kurinalaisen harjoittelun ja vapaan ihmisluonteen sekoitus. Pege oli mies, jota vain kaikkein matalimmat taajuudet olivat puhutelleet ja joka itse puhutteli vain noita samoja, kaikkein matalimpia ääniä. Nyt hän oli vaihtanut yleensä erottamattoman kaksosveljensä kontrabasson bassokitaraan.

Pegen valkoisen paidan punamustat ruudut yhdistyivät toisiinsa mustilla viivapareilla. Szabón ja Pegen jakamaan musiikilliseen tilaan astuu Imre Községi, vanha Rákfogó-improvisaattori ja Józsefvároksen halutuin rumpali. Tahdin mukana hengittää ja sitä rakentaa myös István Dély, joka oli vaikuttunut afrikkalaisten rytmien tahdista ihmiskunnan perussykkeenä ja seurasi myöhemmin mustien rumpujen ääntä ympäri maailmaa. Szakcsi ei päässyt paikalle soittamaan koskettimia. Niitä soittaa nuori János Másik, joka vei kokemuksensa ja äänimaailmansa 1980-luvulla Mihály Vígin undergroundin sateiseen maailmaan.

Tekstit ovat otteita Budapest metro -kirjasta.

Tamas Matekovitsin BUDAPEST METRO – Kaupunki ja vallankumous pinnan alla on matkakirja ja kuvallinen tutkielma, jossa etsitään tietä ulos aikamme ongelmien noidankehästä. Matkan aikana kohdatut historialliset kokemukset, ihmisten tarinat ja heidän esittämänsä ajatukset muuttuvat manifestiksi. Kun saatanalliset myllyt rikkovat ihmiskuntaa, kokoaa metrokirja jokaisen osaksi ihmisten liikettä.

Mitä naurettavaa on kuvitelmassa väkivallattomasta maailmasta?

”Haluan saada sodat loppumaan” – tämä lause jäi mieleeni tavattuani ryhmän nuoria, joiden innostus liikutti minua. He kerääntyivät ympärilleni Stuttgartissa tammikuussa 2005 pitämäni esitelmän jälkeen ja halusivat haastatella minua Kritische Masse -nimiseen nuorisolehteen. Heitä poltti epätietoisuus siitä, mitä olisi tehtävissä, jotta maailmasta tulisi paikka, jossa elämä koko moninaisuudessaan olisi mahdollista nyt ja vastaisuudessa. Nämä nuoret esittivät suuria kysymyksiä ja puivat niitä pelotta pohjiaan myöten. He todella janosivat rauhanomaista maailmaa. Olimme yhtä mieltä siitä, että se on mahdollinen vain, mikäli yhteiselämän periaatteet eivät ole vain järjen aikaansaannosta vaan kumpuavat sydämestä ja myötätunnosta.

Kirjassani Haluan mailman ilman sotaa puhutaan sodan lisäksi muunkinlaisesta väkivallasta. Sota on kuitenkin väkivallan vaarallisin muoto, sillä sitä lietsotaan ja käydään moraalisen oikeudenmukaisuuden nimissä. Kansakunnat saadaan yhä uudelleen uskomaan, että ne täyttävät ”pyhää tehtävää” lähtiessään sotaan ja kylväessään kuolemaa. Nuoret näkevät usein tässä piilevän ristiriidan paljon vanhempiaan selvemmin. Muistan kuinka tyttäreni nousivat aikoinaan koulussa kapinaan, kun heitä vaadittiin osallistumaan väestönsuojeluharjoituksiin sodan varalta. Se oli heistä täysin mieletöntä. Sotaa ei voinut heidän mielestään oikeuttaa tai puolustella missään oloissa.

Ilman unelmia ei ole elämää

Jos lapsi toivoo maailmaa, jossa ei sodita, aikuiset hymähtävät hänen lapsellisuudelleen. Samanlaista torjuntaa saa osakseen rauhan puolesta mieltään osoittava nuori. Mutta mitä lapsellista tällaisissa toiveissa on? Mitä naurettavaa on kuvitelmassa väkivallattomasta maailmasta? Miksi ajatus rakkauden säätelemästä inhimillisestä yhteiselämästä torjutaan halveksivasti naiivina haaveena?
Sopeutumista sotiin pidetään kypsänä ja realistisena suhtautumistapana. ”Aikaihmiset” pitävät väkivaltaa luonnon lakina. Ihminen nyt kerta kaikkiaan vain on paha, sanotaan. Niin kutsutuilla realisteilla on paljon vastaavanlaisia viisauksia varastossa: ”Heikot sortuu elontiellä.” ”Ainahan joku on niskan päällä.” ”Jos haluaa jotakin, sen puolesta on kamppailtava.” ”Maailman on paha.” On kuin tällaiset ”totuudet” olisivat kiveen hakattuja, vaikka ne ovat vain sellaisten ihmisten väitteitä, jotka eivät ole enää valmiita uskomaan, että toisenlainen, tätä nykyistämme parempi maailma olisi mahdollinen.
”Ehkä me tarvitsisimme uneksijaa tietämättä edes tarvitsevamme häntä… uneksijaa, harrasta hullua, yksinäistä, täysin yksin jäänyttä, ainoaa todellista kapinallista.” Näin kirjoitti noin kuusikymmentä vuotta sitten kirjailija Henry Miller. Unelmat voivat olla vallankumouksellisempia kuin poliittiset ideologiat; siksi ne ovatkin niin vaarallisia itsensä realisteiksi nimenneille.
Eräs potilaani kertoi minulle kerran, kuinka hän katseli viisi- tai kuusivuotiaana tyttösenä ihmeellisen kaunista lumipeitteistä puuta puutarhassa, kun hänen äitinsä, joka oli lähestynyt häntä takaapäin, läimäytti häntä yht’äkkiä niskaan ja huusi: ”Lakkaa haaveilemasta!” Potilaani muistikuva oli niin voimallinen, että hän kysyi minulta, näinkö minäkin sen.
”Lakkaa haaveilemasta!” on tyypillinen komento, jolla aikuiset lyövät kiilaa itsensä ja nuorten väliin. Unelmoiminen pelottaa monia aikuisia, sillä unelmat suojaavat epäilyksiltä ja epävarmuudelta. Ne merkitsevät vapautumista arjen rajoituksista, sellaisesta järjestyksestä, joka kahlitsee ajattelua. Monet aikuiset ovat pystyttäneet ympärilleen näennäistotuuksien vallituksen. Sellainen linnake saa heidät kuvittelemaan, että he ovat suojassa yllätyksiltä ja hallitsevat omaa elämäänsä. Mutta mitä on elämä ilman yllätyksiä? Varmuus on spontaaniuden ja uteliaisuuden vastakohta, se on este ihmisten väliselle yhteisyydelle ja mahdollisuudelle iloita uudesta, erilaisesta, tuntemattomasta. Varmuus merkitsee sanalla sanoen kaiken elävyyden loppua. Unelmat puolestaan juuri ovat avain elämän rikkauteen. Ne porautuvat piittaamattomuuden muurin läpi ja avaavat silmämme kaikille elämän tarjoamille mahdollisuuksille.
Amerikan intiaanit ymmärsivät tämän. He elivät siksi täyttä elämää – huolimatta aineellisesta niukkuudesta ja epävarmuudesta. He eivät halunneet viisaudessaan myöskään päästä eroon tästä epävarmuudesta. Näillä ihmisillä oli sitä, minkä me olemme nykyisin lähes tyystin menettäneet: tyyneyttä epävarmuudessa, varmuutta avuttomuudessa. Heidän vahvuutensa ei perustunut haavoittumattomuuteen vaan siihen, että he hyväksyivät kärsimyksen ja tuskan itsestään selväksi osaksi elämäänsä (palaan tähän vielä). Niillä nuorilla, jotka pystyvät yhä uneksimaan, on vielä tallella jotakin näistä voimavaroista. Menetys seuraa vasta myöhemmin, kun sopeutuminen sammuttaa unelmat.
Pascal Mercier kirjoittaa romaanissaan Yöjuna Lissaboniin: ”Kuinka paljon elämää heillä [nuorilla] onkaan vielä edessään; kuinka avoin heidän tulevaisuutensa onkaan; mitä kaikkea heille saattaakaan vielä tapahtua; mitä he voivatkaan vielä kokea.”
Vanhemmilla – niin kuin koko yhteiskunnalla – on kolme vaihtoehtoista tapaa asennoitua lastensa tulevaisuudennäkymiin: He voivat ensiksikin suhtautua rakastavasti lasten mahdollisuuksiin ja tukea niiden toteutumista kaikin voimin. Tai he voivat väärinkäyttää näitä mahdollisuuksia vahvistaakseen omia kuvitelmiaan hyvästä vanhemmuudesta. Kolmantena vaihtoehtona he saattavat pyrkiä tukahduttamaan lastensa elävyyden, koska eivät ole itse koskaan saaneet kokea mitään sen kaltaista ja kadehtivat sitä lapsiltaan ja joutuvat siksi murskaamaan sen.

Sodat ovat ihmisten aikaansaannosta

Sotia ja niiden syitä pohdittaessa tarkastellaan tavallisesti poliittisia, taloudellisia ja ideologisia näkökohtia. Sota on kuitenkin ennen muuta inhimillinen ongelma. Ihmisethän sotia käyvät ja toisiaan tappavat. Ihmiset käskevät tappamaan, ja ihmiset sallivat sen että tapetaan. Mikä siis saa ihmiset tekemään toisilleen väkivaltaa? Mikä saa sotilaat tottelemaan kaikkein mielettömimpiäkin käskyjä? Mikä saa poliitikon lähettämään tuhannet kuolemaan ja uskottelemaan lisäksi itselleen ja muille, että niin tehtäessä toimitaan hyvän puolesta? Ja mikä saa itseään vapaina ja demokraattisina pitävät kansalaiset alistumaan tuollaisen murhanhimoisen poliitikon johdettaviksi ja kunnioittamaan tätä pelastajana ja vahvana johtajana? Aivan erityisesti minua kiinnostaa kysymys siitä, miksi tässä ei vaikuta se, mikä liittää meidät ihmiset toisiimme ja toimii meillä kaikilla ikään kuin ehkäisymekanismina tappamista vastaan, nimittäin myötätunto.
Kuulun itse sukupolveen, joka varttui kansallissosialismin ja toisen maailmansodan varjossa. Perheemme joutui pakenemaan Saksasta vuonna 1936. Muutimme sitten Puolan ja Tanskan kautta Yhdysvaltioihin. Yhdysvalloista tuli minulle vapauden maa, joka tarjosi meille ja monille tuhansille muille perheille mahdollisuuden päästä uuden elämän alkuun. Olen elänyt tuossa maassa yli neljäkymmentä vuotta. Minua hätkähdytti sitäkin enemmän, kun Yhdysvallat alkoi muutama vuosi sitten rajoittaa sisäpolitiikassaan ihmisoikeuksia ja muuttua ulkopoliittisesti sotaisaksi imperiumiksi. Moni asia alkoi tuntua minusta hirvittävän menneisyyden toistolta. Runoilija Hans Krieger on ehkä oikeassa kirjoittaessaan:

Valheellisempi vielä
tiesimme sen jo kauan sitten
mutta toivoimme yhä ja kuljimme harhaan
valheellisempi vielä kuin vanha
tämä uusi maailma
varjomaailma
varjoton maailma
Euroopan suosta
pulpahtanut piinkova paalu

Ja kun unelma
uudenlaisesta maailmasta
jauhautui pelkäksi purukumiksi
vankihäkeiksi
ensi-iskun taktiikaksi
julma jättiläissydän
tahtoi yhä pelkkää hyvää
pulppusi aina vain
veristä hyvyyttään
eikä saanut toivosta kyllikseen.

Ihmiset kannattavat intohimoisesti politiikkaa, joka alistaa kokonaisia kansoja valtaansa demokratisoinnin nimissä. Sota kansallisen voiman ja haavoittumattomuuden ilmentäjänä verhoaa heidän alemmuudentunteensa ja antaa heille harhakuvan vahvuudesta, jota heiltä itseltään puuttuu.
Se mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu, tuo mieleeni irlantilaisrunoilija William Butler Yeatsin apokalyptisen runon ”Toinen tuleminen”, joka on kirjoitettu pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen:

Keskus on pettänyt,
läsnä on hajaannus;
anarkia on kohdannut
maailmaa,
verenhämyinen vuoksi nousee,
ja kaikkialla
on hukkuva seremoniallinen
viattomuus,
parhailta puuttuu usko,
ja pahimmissa
on intohimoinen intensiivisyys.

Sodat ovat viime kädessä mahdollisia vain niiden ihmisten suostumuksella, jotka ovat niissä osallisina – joko aktiivisesti toimien tai ne passiivisesti hyväksyen. Näiden ihmisten osallisuudessa tappamiseen ja tuhoamiseen on luonnollisesti eroja. Kirjassani Haluan maailman ilman sotaa osoitan, että heillä kaikilla on jotakin oleellisella tavalla yhteistä: he kieltävät tuskan, joka juontuu heidän varhaislapsuutensa aikaisesta tukahduttamisesta ja liittyy toisen ihmisen kärsimykseen ja kipuun eläytymiseen. Lapsi joutui eristämään tuon tuskan elämysmaailmastaan pysyäkseen hengissä. Kirjassani perustelen ja osoitan sen lähtökohdat, sillä siitä löytyy viime kädessä vastaus kysymykseen, mitä meistä itse kukin voisi tehdä, jotta maailmasta tulisi nykyistä rauhanomaisempi.

Arno Gruen

Diana Johnstone: Nato ja Jugoslavia – Narrien ristiretki

Belgialainen teoreettisen fysiikan professori Jean Bricmont kirjoittaa Rauhanpuolustajien ja Liken yhteisessä Pystykorvasarjassa julkaistun Diana Johnstonen kirjan esipuheessa siitä, miksi Naton Jugoslavian vastaista sotaa on ajateltava uudestaan. Rauhan puolesta -lehti julkaisee tässä otteen tuosta esipuheesta.

Naton yksipuolinen sota Jugoslaviaa vastaan vuonna 1999 oli harvinaisen merkittävä tapaus. Kansainvälisen oikeuden silmissä se oli täysin laiton. Silti se herätti vain hyvin vähän vastustusta länsimaissa, niin oikeiston kuin vasemmistonkin keskuudessa. Oikeiston tavallisesti ajatellaan hyväksyvän sodat, joissa puolustetaan »kansallista etua», mutta Serbia ei kenenkään kansallista etua uhannut. Vasemmisto perinteisesti vastustaa suurvaltojen sotia pieniä, vaarattomia maita vastaan, mihin on lukuisia eri syitä: periaatteellinen pasifismi, anti-imperialismi, sotakeinottelijoita kohtaan tunnettu epäluulo ja ennen muuta tietoisuus siitä, kuinka mittaamattomia kärsimyksiä ja vääryyksiä sota aiheuttaa. Kuitenkaan kevään 1999 sodan yhteydessä näillä ei ollut mitään väliä. Muutamia ujoja vastalauseita esitettiin, yleensä siitä, ettei Nato muka tehnyt tarpeeksi »kosovolaisten suojelemiseksi» – mikä oli sodan virallinen tekosyy. Mutta käytännössä ei nähty lainkaan joukkomielenosoituksia, joissa olisi vaadittu pääasiassa siviili-infrastruktuuriin kohdistuneiden ilmapommitusten välitöntä lopettamista.

Syy tähän on selvä: monet olivat hyväksyneet »humanitaariseen sotaan» johtaneen »väliintulo-oikeuden», jota suuri joukko intellektuelleja oli lähes kaksikymmentä vuotta ajanut julkisuudessa, tavallisesti ihmisoikeuksien nimissä. Lisäksi tiedotusvälineet olivat erityisesti Bosnian sodan aikana saaneet vallalle julkisen mielipiteen, jonka mukaan serbit olivat uusia natseja ja heidän presidenttinsä Slobodan Milošević uusi Hitler. Toisen maailmansodan ja holokaustin -muistojen -kyllästämässä -ideologisessa -ilmapiirissä oli ehdottoman välttämätöntä estää »sitä» tapahtumasta uudestaan. Sodan vastustamiseen lyötiin leima »München», ja harvat sotaa vastustaneet olivat vaarassa tulla tuomituiksi pelkureina tai jopa natsien myötäilijöinä.

Kaikesta huolimatta oli olemassa kahdenlaisia syitä ehdottomasti vastustaa Jugoslavian sotaa: yhtäältä Kosovon konfliktin luonteeseen ja historiaan, toisaalta kansainväliseen oikeuteen liittyviä syitä. Diana Johstonen kirja tarjoaa hyvin dokumentoidun analyysin Jugoslavian konfliktien taustoista, käyttämättä jääneistä rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuuksista ja rauhan sijasta sotaa edistäneiden suurvaltojen osavastuusta. Faktojen valossa totuus on paljon monimutkaisempi kuin median antama vakiintunut kuva, jossa Jugoslavian hajoamisesta ja kaikista sitä seuranneista veriteoista syytetään yksin serbien kansallismielisiä pyrkimyksiä.

Mutta Johnstone käsittelee myös yleisempää aihetta: kansainvälistä oikeutta. Jos edistyksellisyys merkitsee mitään, sen on merkittävä sellaisten suurten edistysaskelten tukemista kuin orjuuden lopettaminen, ilmaisunvapaus ja järjestäytyneen työvoiman ja naisten oikeuksien tunnustaminen, sekä niiden säilymisen varmistamista. Kansainvälinen oikeusjärjestelmä kuuluu näihin ihmiskunnan keskeisiin edistysaskeliin.

Ruotsissa noitavaino Johnstonen kirjan takia

Diana Johnstonen kirja alun perin englanniksi julkaistu kirja on käännetty ranskaksi, portugaliksi, turkiksi, serbiksi ja ruotsiksi. Ruotsissa sen ympärille syntyi kohu, joka kertoo siitä, kuinka syvä sekaannus maassa vallitsi jo ennen sen julkaisemista. Vuonna 2003 Ordfront-lehden päätoimittaja Björn Eklund haastatteli Diana Johnstonea ja julkaisi haastattelun ohessa pitkän, myönteisen arvostelun tästä kirjasta. Ruotsin valtavirran lehdistö aloitti kiivaan hyökkäyksen Ordfrontia vastaan, ja sitä syytettiin erityisesti holokaustin kieltämiseen verrattavasta »negationismista», Jugoslaviassa tapahtuneiden hirmutekojen kiistämisestä. Kampanja onnistui ajamaan Björn Eklundin ulos Ordfrontista, joka »normalisoitiin» palkkaamalla uusi päätoimittaja Dagens Nyheteristä – juuri siitä valtalehdestä, joka oli aloittanut hyökkäykset Johnstonen haastattelua vastaan. Tästä tapahtumasarjasta on kirjoittanut perusteellisesti englanniksi Nordic News Networkin Al Burke (www.nnn.se).

Joka lukee kirjan huomaa, ettei siinä ole mitään skandaalimaista. Sen sijaan siinä esille tuodut tosiasiat voivat järkyttää niitä, jotka eivät ole koskaan kyseenalaistaneet vuoden 1999 sodan oikeuttamiseksi kerrottua valtavirran versiota. Se pudottaa maan pinnalle sellaisen sankarillisen »antifasistisen» teeskentelyn, jonka myötä innoissaan nähdään joka puun takana uusia Hitlereitä ja erehdytään pitämään erään Balkanin maan veristä ja traagista sisällissotaa uutena Auschwitzina. Kun yritetään anakronistisesti vastustaa menneen vuosisadan rikoksia, tullaankin hyväksyneeksi nykyajan rikokset, kuten ydinasein varustautuneen supervallan käymä hyökkäyssota.

Ketä demonisointi palvelee

Aidosti rohkeiden ihmisten tärkein tehtävä olisi nykyisin vallalla olevan diskurssin väärinkäsitysten oikaiseminen, etenkin niiden, joilla vastapuolta demonisoidaan, sillä demonisointi on sodan hyväksymisen psykologinen perusta. Lisäksi omien tekojen ja sanojen ennakoitavissa olevien seurausten huomioiminen on alkeellinen eettinen velvollisuus. Länsimaiden edistykselliset eivät voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että heidän vaatimuksensa väliintuloista ihmisoikeuksien puolesta kuullaan läntisessä maailmassa, joka on vuosisatojen ajan sotinut – milloin avoimesti, milloin pinnan alla – koko muun planeetan kanssa varallisuuden jakautumisesta, työvoiman riistosta ja luonnonvarojen hyödyntämisestä. Heidän »moraalinen» diskurssinsa – oikeuden vaatiminen Afganistanin naisille, Irakin kurdeille tai Iranin homoille – ei välttämättä vaikuta kyseisissä maissa yhtään mihinkään, mutta sen sijaan se voi edistää Yhdysvaltain viholliseksi valitseman tahon demonisoimista ja auttaa siten osaltaan propagandisteja sodan todellisten, vähemmän jalojen motiivien verhoamisessa. Väkivaltaisessa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassamme tämä on todella edesvastuutonta.

Monet sellaiset humanitaarisen väliintulo-oikeuden kannattajat, jotka pitävät Kosovon sotaa »hyvänä sotana», ottavat mielellään etäisyyttä Yhdysvaltain Irakin-seikkailuun. Tämä ei ole järin johdonmukaista. Mitä ihmisoikeuksiin tulee, Milosevicia ja hänen »hallintoaan» – vaaleilla valittua puoluepomoa jonka maassa ei ollut poliittisia vankeja – ei voi edes verrata Saddam Husseiniin. Ero on ilmeinen: sotilaallinen väliintulo Serbiaa vastaan oli halpa ja helppo operaatio, ei vähiten siksi, etteivät serbit olleet lainkaan »länsivastaisia». Sota aiheutti vain pienen, tuskin havaittavan humanitaarisen kriisin Kosovossa, missä uhrit olivat etupäässä jo valmiiksi demonisoituja serbejä. Irakissa mittakaava on suurempi. Saddam Hussein oli täydellinen kohde »humanitaariselle väliintulolle», ja tuloksena on ollut aivan monumentaalinen humanitaarinen katastrofi – miljoonia kuolleita ja pakolaisia, modernisoitumassa ollut maa pirstaleina. Tätä »humanitaarien» ei kannatakaan ottaa nimiinsä.

Ote Jean Bricmontin esipuheesta

Johnstone, Diana:
Jugoslavia ja Nato – Narrien ristiretki
Pystykorvakirja, nid, 290 sivua,
ovh 29 e

Silminnäkijä Irakista: Giuliana Sgrena

Italialaisen il manifesto -lehden veteraanitoimittaja Giuliana Sgrenan elämä muuttui helmikuun neljäntenä päivänä vuonna 2005. Tuolloin irakilaiset sissit kaappasivat Sgrenan repimällä hänet ulos pysähtyneestä autostaan, ja seuraavan kuukauden hän vietti vangittuna yhdessä ainoassa pienessä huoneessa ”jossakin päin Bagdadia”. Sgrena vapautettiin, mutta hänen vapautumisensa jälkeiset tapahtumat aiheuttivat kansainvälisen diplomaattisen kiistan jota puidaan yhä Italiassa. Giuliana Sgrena vieraili helmikuussa Suomessa.

Sgrenan kidnappaus ei ollut poikkeuksellinen. Sieppauksia tehdään Irakissa jatkuvasti, ja varsinkin vuonna 2005 ne olivat yleinen tulonlähde monille taistelijaryhmille. Sgrenan kidnappaus synnytti Italiassa suuren, toimittajan vapauttamista vaatineen kansanliikkeen. Vaikka Italian hallitus ei sitä myöntänytkään, se maksoi luultavasti miljoonien lunnaat saadakseen Sgrenan vapaaksi. Sgrenan vapauttamista koordinoi Italian turvallisuuspalvelun SISMI:n veteraaniagentti Nicola Calipari, joka myös haki Sgrenan terroristien kanssa sovitusta paikasta. Sgrenan vapauttaminen sai kuitenkin merkittävän ja traagisen käänteen, kun USA:n maavoimien tiesulkua vartioinut osasto avasi tulen kohti lentokenttää lähestynyttä autoa. Nicola Calipari kuoli tulituksessa, ja Giuliana Sgrena haavoittui vakavasti. Ystävien tulituksessa -kirja on saanut nimensä juuri tästä välikohtauksesta, joka lopullisesti nosti Sgrenan länsimaailman tietoisuuteen.
Sgrenan kidnappausta seurannut ampumavälikohtaus oli useastakin syystä merkittävä – joskin brutaalin miehityksen päivittäisten tragedioiden rinnalla tietysti vähäinen tapahtuma. Nicola Caliparin murha oli kuitenkin kansainvälisesti merkittävä tapaus, sillä yhdysvaltalaisten sotilaiden tulituksessa ei kuollut ”vihollinen”, eli useimmiten irakilainen siviili, vaan ”ystävä”, italialainen salaisen palvelun agentti. Yhdistettynä Sgrenan kidnappauksen Italiassa saamaan huomioon ja Nicola Caliparin korkeaan asemaan salaisessa palvelussa tämä oli otollista maata seuranneelle auktoriteettien yhteenotolle. Äärimmäistä röyhkeyttä osoittaen Italia nimittäin päätti viedä tapauksen murhana italialaiseen oikeuskäsittelyyn. Yhdysvallat ei salli sotilaitaan tuomittavan muutoin kuin Yhdysvaltojen armeijan omissa tuomioistuimissa, eivätkä armeijan edustajat pitäneet välikohtaukseen osallistuneiden sotilaiden viemistä oikeuden eteen tarpeellisena. Italia on kuitenkin jatkanut tapauksen viemistä eteenpäin, joskin oikeudenkäynti jäänee symboliseksi. On erittäin epätodennäköistä, että Yhdysvallat tosiaan luovuttaisi sotilaitaan italialaisiin vankiloihin, jos näille langetettaisiin tuomioita.

Totuuden etsijä sodan sumussa

Tänään Sgrena on kuitenkin Suomessa, ja istuu helsinkiläisessä kahvilassa takanaan kymmeniä haastatteluja ja esiintymisiä. Nicola Caliparin kuolemasta ja Sgrenan kidnappauksesta on kulunut lähes kaksi vuotta, mutta Sgrena joutuu edelleen käymään fysioterapiassa olkapäänsä vuoksi, joka vihoittelee yhä amerikkalaisten luotien aiheuttamasta haavasta. Pitkän haastattelupäivän iltana Sgrena on selvästi väsynyt, mutta vastaa kysymyksiin tottuneen oloisesti. Hän tuntuu varovaiselta sanoissaan, ja esimerkiksi kysyessäni Naton roolista Afganistanissa saan polveilevan ja epäselvänkin vastauksen Italian ja Naton suhteesta. ”Italiassa käydään juuri nyt laajaa keskustelua italialaisten sotilaiden vetämisestä Afganistanista, mutta näiden kysymysten ratkaiseminen voi kestää. Painetta on, kuten Irakinkin tapauksessa”, Sgrena vain toteaa. Hän jatkaa aiheesta vastaamalla kysymykseeni Yhdysvaltojen Nato-tukikohdista Italiassa: ”Ihmiset kyselevät niistä, kritisoivat niitä, eivätkä halua niitä lisää. Miksi haluaisivat? Ne eivät edistä alueen kaupankäyntiä, koska amerikkalaiset tuovat omat kauppansa. Ne saastuttavat emmekä tiedä mitä aseita yhdysvaltalaiset saattavat tuoda sinne.” Nato on selvästi käytännönläheisempi kysymys Italiassa kuin Suomessa, ainakin Sgrenan näkökulmasta. Sgrenakin kuitenkin ihmettelee laajemmin koko Naton tarpeellisuutta kylmän sodan jälkeisessä maailmassa, jossa niin Varsovan liitto kuin Natokin tuntuvat tarpeettomilta ja Nato selkeästi (virallisen) mandaattinsa muuttaneelta järjestöltä.
Sgrena kuvailee journalistista vakaumustaan totuuden etsinnäksi, mutta sanoo pitävänsä tärkeänä sitä, että journalisti ilmaisee oman poliittisen vakaumuksensa selkeästi. Sgrenan tapauksessa tämä tarkoittaa hänen oman pasifistisen maailmankuvansa pitämistä mukana artikkeleissa joita hän kirjoittaa. Journalistin ollessa avoin poliittisista vakaumuksistaan on hänen teksteihinsä helpompi suhtautua, toisin kuin silloin, kun toimittajan kantoja joutuu arvuuttelemaan tai kun ne pyritään peittämään.

Demokratia Lähi-idässä?

Poliittisten näkökantojen selvittäminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Sgrena itse tuntuu kompastelevan paikoin omassa sudenkuopassaan kuvaillessaan Irakin nykytilannetta ja kehitystä. On selvää, että Sgrena ei millään tavoin hyväksy Irakin kehitystä kohti shiiajohtoista islamilaista tasavaltaa, jolla olisi luultavasti hyvin läheiset suhteen alueen suurvallan, Iranin, kanssa. Pelätessään Iranin vaikutusvaltaa Irakissa Sgrena tulee luultavasti ohittaneeksi irakilaisten enemmistön mielipiteen, joka tukee shiiajohtoista Irania. Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin on ironisesti aiheuttanut tilanteen, jossa demokraattinen vaihtoehto onkin juuri tämänkaltainen ratkaisu, miesten hallitsema teokratia Irakissa. Sgrena ei luultavasti kuulu demokraattisten kehitysmallien vastustajiin, mutta Irakin tilannetta kommentoidessaan hän pystyy näkemään vain oman näkökulmansa asiaan, jossa tämänkaltainen demokraattinen kehitys olisi vain negatiivista. Onko osa vanhaa eurooppalaista arroganssia nähtävissä siinä, kuinka monet ovat yhä valmiita sanelemaan miten ”arabien” tulisi elää? Irakin miehityksen myötä Irak on monella tapaa ottanut askeleen menneisyyteen. Tämä näkyy niin ihmisoikeuksien, journalistien, demokratian kuin ennen kaikkea tavallisten siviilien jokapäiväisen elämän huonontumisena. Tämä Yhdysvaltojen alulle panema ja viime vuosina kiihdyttämä kehitys on jo vaikuttanut koko maailmaan eri tavoin, ja sen tulevaa kehitystä ei Giuliana Sgrena näe positiivisena. ”En osaa edes toivoa parasta. Irakin ja Lähi-idän tulevaisuus on synkkä, todella synkkä.” Tästä on vaikea olla eri mieltä.

Teksti ja kuva Antti Jauhiainen 

PUNAISET NAISET ASEISSA

Anu Hakala kirjoitti palkitun gradunsa Suomen kansalaissodan aikaisista naissotilaista Turun yliopiston Suomen historian laitokselle. Pystykorvasarjan kirjaksi gradu päätyi mielenkiintoisen aiheensa vuoksi.

Lähtökohta naissotilaiden tutkimiseen löytyi Hakalan omasta sukuhistoriasta. ”Kun olin pieni, mummuni kertoi minulle tarinaa, jossa hänen isänsä oli törmännyt kansalaissodan aikana punaisiin naissotilaisiin. Isoisoisäni Aku työskenteli muonamiehenä hämäläisellä maatilalla. Hän ei perhesyistä halunnut lähteä sotimaan punaisten saati valkoisten puolelle. Jossain vaiheessa punaiset alkoivat pakolla värvätä miehiä joukkoihinsa. Isoisoisä ei suostunut lähtemään rintamalle, joten punaiset veivät hänet vankileirille Riihimäelle.”

”Kun saksalaiset lähestyivät Riihimäen asemaa, punaiset alkoivat teloittaa vankejaan. Punaiset miessotilaat eivät suostuneet teloitustehtävään, koska tiesivät vankien taustan. Paikalle tuotiin punaisia naissotilaita, jotka alkoivat teloittaa mitään kyselemättä. Aku pelastui saksalaisten saapuessa asemalle ja naissotilaiden paetessa paikalta. Tässä vaiheessa myös isoisoisäni pääsi karkaamaan ja selvisi hengissä”, Hakala kertoo.

Tämä kertomus herätti Anu Hakalan uteliaisuuden, ja hän päätti ottaa selvää naissotilaista. ”Tutkin aluksi Kansallisarkistosta löytyviä valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuden oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Haastattelin myös naissotilaiden jälkeläisiä.”

 

Pahamaineinen komppania

Housukaartilaiset keskittyy Turun seudulla Maarian pitäjässä perustettuun naiskomppaniaan. Tämä komppania oli tunnettu pahamaineisuudestaan. ”He olivat parikymppisiä tyttöjä, lähinnä tehtaan työntekijöitä ja piikoja. Nuorimmat olivat 17-vuotiaita, mutta mukana oli myös pari 30–40-vuotiasta. Tavallisesti naiset olivat käyneet pari vuotta kansakoulua.”

Naiskomppanioita perustettiin ympäri Etelä-Suomea muuallakin kuin suurimmissa kaupun-geissa. Mikä sai maarialaiset nuoret naiset tarttumaan aseisiin? ”Mitään yhtä syytä ei löydy. Oikeudenkäyntipöytäkirjoissa naiset itse kertovat useimmiten motiivikseen taloudelliset syyt. Vuosina 1917–1918 koko Etelä-Suomessa vallitsi elintarvikepula ja työttömyys venäläisten sotatarviketilausten loputtua. Ensin tehtaista potkittiin pois naiset.”

Köyhyydestä ja pulasta huolimatta naissotilaiksi lähti vain murto-osa Maarian nuorista naisista, vaikka punaiset maksoivat sotilailleen hyvää palkkaa. ”Myös aatteelliset syyt vaikuttivat rintamalle lähtöön. Tätä seikkaahan ei ole kannattanut julistaa myöhemmin kuulusteluissa ja oikeudenkäynneissä.” Voidaan pohtia, miten filosofista tai oppinutta naisten sosialismi oli. ”Kyse oli ehkä ennemminkin arkipäivän sosialismista, jota saattoi kuulla työpaikan ruokatunnilla tai iltamissa. Suurin osa naissotilaista kuului ammatti- tai työväenyhdistykseen. Tämä ei sinänsä ole ihme, koska nuo vuodet olivat suurta järjestäytymisen aikaa.”

Myös sosiaalinen paine saattoi vaikuttaa tyttöjen valintaan, vaikkei sitä olekaan voitu todentaa päiväkirjamerkintöjen, muistelmien tai kirjeiden avulla. ”Naisiin ei kohdistunut samanlaista sosiaalista painetta kun miehiin. Miesten sotaan lähtemistä pidettiin itsestäänselvyytenä, naisilta tällaista ei odotettu. Naispuolisten toverien valinnat sen sijaan ovat voineet vaikuttaa liittymispäätöksiin. Kukaan ei kuitenkaan pakottanut näitä naisia rintamalle.”

 

Totta vai tarua

Maariassa tarttui aseisiin noin 50 naista. He saivat myös jonkinlaisen sotilaskoulutuksen sulkeisharjoituksineen ja aseenkäsittelyopastuksineen. ”Punaiset naiset olivat valtakunnan mitassa jopa paremmin koulutettuja aseenkäsittelyyn kuin miespuoliset toverit. Naisia pidettiin monilla paikkakunnilla reservinä kotirintamalla, joten heitä oli paremmin aikaa kouluttaa. Miehet lykättiin usein saman tien rintamalle.”

Maarialaisten naissotilaiden toimintaa kansalaissodassa on kuvattu adjektiiveilla raaka, siveetön ja moraaliton. Tarinat Karkun kirkossa riehuneista naissotilaista ovat jääneet elämään perimätietona. ”Maarialaisten ryhmä perustettiin maaliskuussa 1918, kun sotilaallinen tilanne oli punaisten lehtien mukaan vallankumouksellisten kannalta edullinen. Huhtikuussa maarialaiset lähtivät Karkun seudulle lähelle nykyistä Vammalaa. Siellä heistä kaatuivat ensimmäiset ja muutamia naisia otettiin myös vangeiksi. Myöhemmin Maarian housukaartilaiset toimivat muun muassa Lahdessa.”

Valkoisten propagandassa on mukana varmasti paljon liioittelua, mutta tuskin naissotilaiden hurja maine on täysin tuulesta temmattu. Osa heistä kaatui ja osa teloitettiin. ”Vangiksi joutui 29 maarialaista. Lähes kaikki saivat jonkinlaisen tuomion. Yhtäkään ei tuomittu kuolemaan valtiorikosoikeudessa.” Kuulusteluissa monet naisista kiistivät olleensa sotilaita. Palkkalistat kertovat kuitenkin muuta, sillä sotilaille maksettiin parempaa palkkaa kuin muissa tehtävissä olleille. ”Myös valkoisella puolella oli kansalaissodan aikana naisia, jotka olisivat halunneet rintamalle. Valkoiset kielsivät naisten aseistautumisen jyrkästi. Etenkin Mannerheim vetosi huonoihin kokemuksiin naissotilaista. Hänen mukaansa naiset eivät yksinkertaisesti sopineet sotilaiksi.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Anu Harju

Anu Hakala: Housukaartilaiset, Liken ja Rauhanpuolustajien
Pystykorvasarja 2006

ANALYYSIÄ NEUVOSTOLIITOSTA

Helsingin Koko-teatterissa 6.11.2006 esiteltiin syksyn aikana ilmestyneet Pystykorvakirjat. Tilaisuudessa keskityttiin yksityiskohtaisemmin painotuoreen Neuvostoliiton vuosisata -kirjan teemoihin. Paikalla oli kaksi kirjan lukenutta asiantuntijaa: tohtori Jukka Seppinen, jolta on myöskin hiljattain ilmestynyt kirja neuvostotiedustelusta Suomessa sekä tutkimuspäällikkö Markku Kangaspuro Aleksanteri-instituutista.

 

Molemmat alustajat totesivat kirjan tervetulleeksi, tuoreeksi ja perustelluksi yleisesitykseksi Neuvostoliiton historiasta. Sitä suositeltiin tärkeäksi perusteokseksi sekä yliopisto-opiskelijoille että alan tutkijoille. “On tärkeää, että tämän tyyppinen kirja on julkaistu. Se on helppolukuinen yleisesitys myös Neuvostoliiton sisäisistä rakenteista, joista aikaisemmin ei ole kirjoitettu. Kirjan ansio on myös se, että siinä laskeudutaan valtapolitiikasta arkielämän tasolle”, totesi Jukka Seppinen.

Markku Kangaspuro kertoi taustatietona, että Neuvostoliiton historian tutkimiseen liittyen anglo-amerikkalaisessa keskustelussa on kylmän sodan ajoista lähtien ollut kaksi peruslinjaa. Toinen on edustanut kylmän sodan tuottamaa Neuvostoliittoa vihollisena kuvaavaa totalitaristista linjaa. Sen huipentuma oli, kun Yhdysvaltojen Neuvostoliiton-politiikan neuvonantajana toiminut Richard Pipes lanseerasi presidentti Reaganin 1980-luvulla käyttämän luonnehdinnan Neuvostoliitosta pahan valtakuntana.

Totalitaristisen historiankirjoituksen rinnalle syntyi 1960-luvulla nuorten amerikkalaisten ja englantilaisten tutkijoiden keskuudessa revisionistinen lähestymistapa. Siinä ajatuksena oli, että Neuvostoliittoa ei voida tarkastella pelkästään stalinismin aikakauden ja Stalinin vainojen kautta. “He ajattelivat, että jos yhteiskuntaa halutaan ymmärtää, pitää ylittää kylmän sodan luoma poliittinen taisteluasetelma, palata historiatieteeseen ja tutkia Neuvostoliittoa ja sen kehitysprosesseja vaiheittain myös alhaaltapäin. Samoin tulee tutkia myös sitä yhteiskunnallista prosessia, joka Neuvostoliitossa on tapahtunut“, Kangaspuro selvitti.

Kangaspuro kertoi Moshe Lewinin käyvän Neuvostoliiton vaiheet perusteellisesti läpi. “Lewin jakaa teoksessaan Neuvostoliiton kehityksen vaiheisiin, josta ensimmäinen on vallankumousten vaihe. Lewin lähtee ajatuksesta, että bolshevikkivalta toteutti samanlaista tehtävää kuin Turkin tai Iranin hallitukset ovat 1900-luvulla toteuttaneet, eli modernisoivat yhteiskuntaa. Vallankumousten vaihe oli Lewinin näkemyksen mukaan ensimmäinen lähtölaukaus yhteiskunnallisille muutoksille. Lewinin mielestä bolshevikit olivat Venäjän valtiota eteenpäin vievä voima.”

 

Kylmä sota vääristi kuvaa Neuvostoliitosta

Vladimir Putin ja osa liberaaleista politiikoista ovat todenneet, että Neuvostoliiton hajoaminen oli Venäjän valtioedun kannalta vuosisadan tragedia. “Venäjän ikuinen ongelma on ollut se, miten kuroa umpeen kehitysero länteen. Kun bolshevikit nousivat valtaan Venäjä oli Lewinin mukaan noin 50 vuotta jäljessä länsimaisesta kehityksestä. Tämä selittää Lewinin mukaan miksi neuvostoyhteiskunnasta kansalaissodan jälkeen tuli sekoitus valtiokapitalistista järjestelmää ja maalaispatriarkaalista valtakomentoa.

Kangaspuron mielestä tärkeää on se, että Lewin osoittaa mikä ero oli stalinilaisella hallitsemistavalla ja vallankäytöllä verrattuna vuoden 1917 erilaisten vasemmistolaissuuntausten ja bolševikkien politiikkaan. Hän selvittää myös 1920-luvun lopusta Stalinin kuolemaan asti vallinneen stalinistisen vallankäytön ja sen jälkeisen diktatuurin purkaneen neuvostojärjestelmän erot. Kangaspuron mielestä Lewinin keskeinen teesi on se, että jos stalinismin historiaa ja sen roolia Neuvostoliiton koko kehityksessä halutaan ymmärtää, niin siihen ei tarvita kylmän sodan tuottamaa liioittelua ja vääristelyä. Todelliset luvut ilman liioittelua stalinismin ihmisuhrien määristä ja muista tuhoista ovat kyllin vakukuttvia.

Lewin konkretisoi Neuvostoliiton teollistumisen ja modernisaation aiheuttamaa yhteiskunnan rakenteiden monimutkaistumista työnjaon kautta. “Kun työnjako kyläyhteisössä on kehittyneimmillään, siellä on toistasataa erilaista toimintoa tai ammattia. Modernissa kaupungissa niitä on tuhansia. Tällaista neuvostojärjestelmää kymmeninetuhansine toimintoineen pyrittiin hallitsemaan kuin maalaiskylää. Se ei toiminut ja syntyi ristiriita, jota ei koskaan pystytty ratkaisemaan. Kaikesta huolimatta Lewinin mukaan Neuvostoliittoa ei voi ymmärtää tarkastelemalla sitä pelkästään stalinismin historian kautta, näkemättä sitä edeltänyttä kehitystä, stalinismin purkamista ja sen jälkeistä aikaa.

Seppisen mielestä Neuvostoliiton sisäinen kuvaus on kirjan parasta antia. 1930-luvulla tapahtunut siirtyminen agraariyhteiskunnasta teollistuneempaan oli merkittävää. Samaan aikaan kapitalistisessa länsimaailmassa oli lama-aika. Neuvostoliitto näyttäytyi järjestelmänä, jota lännessä alettiin ihannoida. “On tärkeää ymmärtää miksi Neuvostoliittoa pidettiin lännessä monoliittisena järjestelmänä mitä se ei todellisuudessa ollut. Tärkeää on myös avata monitahoinen ja totuudenmukaisempi kuva Neuvostoliitosta.” Seppisen mielestä mielenkiintoista on myös kirjan esittämä Leninin voimakas vastustus Stalinia kohtaan.

Teksti ja kuva Maisa Kuikka

Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata, Pystykorvasarja, 2006

KADONNUTTA HISTORIAA ETSIMÄSSÄ

Tohtori Pekka Isakssonin ja dosentti Jouko Jokisalon teos Historian lisälehtiä – Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa täydentää kansallista historiankirjoitusta vähemmistöjen  historiankirjoituksella. Tutkijoiden pyrkimyksenä on ollut edistää toisten kulttuurien, ”toisen” ymmärtämistä. Monikulttuuristuvassa maailmassa kaivataan uusia tulkintoja muuttuvasta  todellisuudesta. Tekijöiden mukaan kirjan tarkoituksena on ollut myös avata uusia näkökulmia historiallisiin prosesseihin, jotta niitä voi pohtia rasisminvastaisuuden, suvaitsevaisuuden ja kansainvälisyyden näkökulmasta.

Ristiretkeläisten pitkä marssi

Terrorijärjestö al-Qaidan johtaja Osama bin Laden julisti Yhdysvaltojen ”ristiretkeläisjoukkoja” vastaan sodan 1990-luvun lopulla. Presidentti Georg W. Bush puolestaan nimitti terrorisminvastaista sotaansa sen alkuvaiheessa ”ristiretkeksi”. Näin ristiretki-käsitettä palautettiin kansainvälisen politiikan kieleen. Islamilaisissa maissa heräsivät ristiretki-sanastoon liittyvät historialliset traumat. Uskonto- ja kulttuuripiirien näkemykset ristiretkien historiasta eroavat tietenkin myös toisistaan.
Läntinen kirkko kävi vuosien 1096–1291 aikana Lähi-idässä valloitussotia. Näitä sotia nimitetään ristiretkiksi. Aikalaiset määrittelivät ne ennen kaikkea kristikunnan yhteiseksi sodaksi vääräuskoisia muslimeja vastaan. Päämääränä oli Jerusalemin vapauttaminen.
Ristiretket koskettivat  Euroopan ja Lähi-idän alueen kaikkien sosiaalisten kerrosten ihmisiä. Esimerkiksi Euroopan maaorjille ”pyhä sota” tarjosi mahdollisuuden vapautua feodalismista. Liikaväestölle ristiretket olivat purkautumistie. Väestön liiallisen kasvun lisäksi ristiretkille pakottivat Euroopan sisäiset levottomuudet. Taistelu vääräuskoisia vastaan nähtiin ristiretkeläisten piirissä Euroopassa myös taloudellisesti kannattavaksi. Ristiretket edistivät (länsi)eurooppalaista identiteettiä, pohjana oli kristillinen kulttuuri. Muukalaisvihamielinen elementti ja ajatus länsimaiden ylivertaisuudesta saatiin ristiretki-ideologian propagandasta. Kristinusko oli alkuvaiheessa pasifistista eikä sisältänyt ristiretkiaatteen sisältämää ajatusta vääräuskoisten käännyttämisestä ja jopa hävittämisestä maailmasta.
Ristiretkipropaganda riisti inhimillisyyyden ja ihmisyyden muslimeilta, juutalaisilta ja slaaveilta. Ajatusta ”valkoisesta herrarodusta” voimistivat  näennäistieteellinen  rasistinen teoria ja rasistisen politiikan käytäntö. Ristiretket merkitsivät Euroopan maailmankuvalle olennaista murrosta. Ne toivat Euroopan historialliseen traditioon väkivallan  ja suvaitsemattomuuden. Esimerkiksi monilla siirtomaaimperialismin ajan eurooppalaisen rasismin ajatustottumuksilla ja instituutioilla on juurensa ristiretkien synnyttämässä keskiaikaisessa maailmassa. Fasismikin nojautui 1900-luvulla ristiretki-ideologiaan. Kielteisten stereotypioiden ajatusmaailmaan jättämät jäljet ulottuvat aina Auschwitziin asti.
Lähi-idän tilanteen rauhanomaisessa ratkaisussa ristiretkien perintö ja erilaiset tulkinnat muodostavat yhä vaikeasti ylitettävän esteen. Modernia arabinationalistista myyttistä historiankuvaa rakennettaessa ristiretkien historia on toiminut rakennusaineena.

Löytöretkien perinnöstä

Löytöretket mullistivat maailmanhistorian kulkua peruuttamattomasti. Isaksson ja Jokisalo korostavat, että yksittäisen kansallisvaltion näkökulma tai eurooppalainen näkökulma historiaan ovat muuttuneet riittämättömiksi, jopa vahingollisiksi. Muut näkökulmat ovat saattaneet jopa kadota historiasta.
Esimerkiksi Amerikan intiaanien näkökulmasta Kolumbuksen juhlittu ”Amerikan löytäminen” aloitti 500-vuotta kestäneen miehityksen. Euroamerikkalaisten suhtautumisen tapahtumaan intiaanit määrittelivät 500-vuotiseksi unohdukseksi.
Maailmanhistoriasta on tullut yksipuolisesti Euroopan historiaa. Historiallinen todellisuus on kääntynyt päälaelleen, ja eurosentriset näkemykset dominoivat historian ymmärrystämmme. Kuitenkaan esimerkiksi Kolumbuksen matkat ja Euroopan löytöretket eivät olisi olleet mahdollisia ilman arabimaailman korkeakulttuurin omaksumista. Ne olivat eräänlainen synteesi euraasialaisen ja afrikkalaisen kulttuurin siihenastisista saavutuksista.
Historian lisälehtiä  osoittaa lukijalle monin tavoin kulttuurien ja kansojen moninaiset yhteydet ja riippuvuussuhteet. Samalla teoksesta voi lukea sisäänkirjoitetun näkemyksen, että esimerkiksi puhe globalisaatiosta (ymmärrettynä paradigman muutoksena ajattelussa) ja globalisaatiokehityksen käytännöt haastavat koko virallisen historiankirjoituksen ja sitä kautta todellisuustietoisuutemme. Historian ilmiöt vaikuttavat edelleen kansojen välisiin suhteisiin. Historialliset, piiloon tai unohdoksiin työnnetyt prosessit ovat läsnä tietoisuudessamme ja elävät suhtautumisessamme muihin ihmisiin, vähemmistöihin, ”toisiin”.
Suomalaisessakin yhteiskunnassa on herätty keskustelemaan monikulttuurisuudesta. Myös kysymys rasismista ja suomalaisen rasismin erityispiirteistä on ollut aiempaa enemmän esillä tiedotusvälineissä. Ilman historian tajua ja historian ymmärtämisen päivittämistä ja ajantasaistamista erilaiset vaikutussuhteet ja ideologiset taustatoimijat jäävät vaille riittävää huomiota ja kehäpäätelmät dominoivat keskustelua. On myös hyvä muistaa, että vaikka esimerkiksi Suomi ei ole ollut siirtomaavalta, olemme saaneet nauttia siirtomaahistorian moninaisista hedelmistä täälläkin, jo geopoliittisen asemammekin vuoksi.
Kolumbuksen tavoitteena  oli yksinkertaisesti läntisen meritien löytäminen Intiaan. Hän kuitenkin avasi tien Amerikan valloitukselle ja transatlanttiselle orjakaupalle. Eurooppalaisen maailmanvallan kehitys on toisten kulttuurien silmin luonteeltaan väkivaltainen ja riistävä. Orjuuden pitkä ajanjakso näyttää vahingoittaneen ja haavoittaneen vakavasti  rotujen välisiä suhteita.
Rasismilla oikeutettiin orjuuttaminen ja hyväksikäyttö. Rasismi riistää yksilön arvon yksittäisillä leimaavilla väitteillä ja systemaattisilla esityksillä. Rasistisessa ajattelussa ”rotu” on kaikki. Jotkut tutkijat puhuvat mieluummin rasismeista kuin yhdestä rasismista.

Ihmisoikeudet globaaleiksi

YK julisti vuoden 2004 orjuuden vastaisen taistelun ja orjuuden lakkauttamisen muistovuodeksi. Samainen vuosi päättyi kuitenkin orjakauppiaiden ilmaantumiseen Kaakkois-Aasian tuhoalueille.
Orjuuden kieltoa voi pitää yhtenä keskeisimmistä ja varhaisemmista ihmisoikeusnormeista. Silti maailmassa esiintyy edelleen orjuutta. Sitä laajempi ongelma on muu epävakaa työ. Tällaisen työn piiriin luetaan mm. velka- ja maaorjuus, vankien ja muu pakkotyö, lapsityö, seksiorjuus ja pakkoavioliitot.
Epävakaa työ ja lisääntynyt ihmiskauppa ovat ongelmia myös teollisuusmaissa. Ihmiskauppa kytkeytyy erityisesti pornobisnekseen ja seksikauppaan.Talouden ehdoilla tapahtunut globalisoituminen ja esimerkiksi Neuvostoliiton hajoaminen ovat osaltaan kiihdyttäneet ihmisoikeuksien vastaista kehitystä.
Isakssonin ja Jokisalon mukaan paras tuntemamme väline muurien madaltamisessa ja purkamisessa on tieto. Tämä ravisteleva teos haastaa myös lukijan uusien oivallusten äärelle. Uskon, että propagandarumpujen ja sensaatiohakuisen tiedonvälityksen sijaan tarvitaan sellaisia analyysejä ja tulkintoja, joiden avulla voimme löytää omat kasvomme muiden yksilöllisten kasvojen joukosta, oman sijaintimme, ääriviivamme suhteessa toisten ihmisten ääriviivoihin, ja erityisesti sellaisen suunnan, jota kohti haluamme kulkea. Ihmiskunnan suvaitsemattomuuden ja väkivaltaisenkin  olemassaolon taistelun historiikkien lisäksi voisi olla ihmiskuvaa tervehdyttävää  tutkia myös sellaisia teoksia, joissa painopiste on toisaalla: niissä ideologioissa, liikkeissä ja rohkeissa toimijoissa, joiden avulla olosuhteemme ovat muita riistämättä parantuneet ja olemme löytäneet toisistamme enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

Teksti Sonja Vialva

Kirjoittaja on suomalais-karibialainen filosofian maisteri. Hän työskentelee toimittaja-harjoittelijana Voima-lehdessä.

Historian lisälehtiä. Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa.
Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo.
Suomen Rauhanpuolustajat ja Like.
Pystykorvakirjat.
351 s. 2005.