Avainsana-arkisto: presidentinvaalit

Asovaa, uusnatseja ja vaalitaistoa

Helmikuun 6. päivänä radio Svoboda (venäjänkielinen Radio Free Europe) julkaisi nettisivuillaan artikkelin Asovan pataljoonan paluusta Donbassin eturintamalle. Siirron kerrotaan liittyvän Ukrainan presidentinvaalien (31.3.) valmisteluihin. Aiemmin vapaaehtoispataljoonana tunnettu Asova on suoraan sisäministeri Arsenyi Avakovin komennossa. Presidentti Petro Porošenkon neuvonantaja ja censor.net.uan päätoimittaja Juri Butusov riemuitseekin Facebookissa: ”Kauan odotettu ja tarpeellinen tapahtuma… Rintamalla on ankara puute motivoituneista ja koulutetuista sotilaista, ja Asova on jatkanut taistelemista pikku ryhminä, vaikkei sen osuudesta ole saanut kertoa.”

Julkaisut osoittavat, että vaikka Yhdysvallat on kieltänyt aseistamasta Asovan pataljoonaa, uusnatsi-ideologiaa edustavalle joukko-osastolle on riittänyt aseistusta. Svoboda kuvaa rykmentin omia panssariajoneuvoja, omaa tankkikomppaniaa, kranaatinheitinosastoja ja ”vuoden 2016 parasta tykistödivisioonaa”. Butusov puolestaan ylpeilee, että Asovaa ovat koko ajan kouluttaneet ”lännessä oppinsa saaneet”, ja myöntää: ”Virallisesti Nato ei osallistu, mutta kouluttajina on ulkomaiden kansalaisia.” Aiemmin on tullut tietoja Baltian maiden ja Puolan lähettämistä sotilasneuvonantajista.

Svoboda siteeraa lopuksi Etyjin tarkkailijoiden raporttia, jonka mukaan ”viime viikon lopussa ei ole tapahtunut erityistä. Sota jatkuu ennallaan – –”. Butusov sen sijaan varoittaa Obozrevatel-sivustolla, että asovalaisten paluu ”tietää yllätyksiä viholliselle”.

 

Etyjin tarkkailijoiden raportit antavat kuvan siitä, miten sota ”jatkuu ennallaan”: helmikuun alkupuolella havaittiin aiempaa enemmän Minskin sopimusten rikkomuksia, päivittäisten räjähdysten määrä on yli kaksinkertainen aiempaan verrattuna. 18.2. pommitettiin Donetskin kaupungin keskustaa muun muassa 250 metrin päässä Etyjin tarkkailijoiden majapaikasta – tätäkö tarkoittaa Butusovin ”yllätys”? Kaupungin keskustaa palveleva kaasunjakeluasema vahingoittui pommituksessa.

Edellisenä päivänä päättyi Münchenissä turvallisuuskonferenssi, jossa oli muun muassa Porošenkon ja Saksan pääministeri Angela Merkelin tapaaminen. Merkel ilmoitti tukevansa North Stream 2 -kaasuputkea mutta lupasi, että Ukraina saa venäläistä maakaasua myös jatkossa. Hän painotti Minskin sopimusta ainoana ratkaisutapana sodalle ja kehotti sekä sanktioihin Venäjää vastaan että neuvottelemaan Putinin kanssa. Vaatimukset tuntuvat ristiriitaisilta, mutta osoittavat Saksan kannattavan kompromisseja.

Haluaako Porošenko kuitenkaan kompromissia lähestyvien presidentinvaalien edellä? Ehdokkaita on 44, eikä hänen asemansa ole vahva, vaikka hän onkin kärkikolmikossa. Johdossa on satiiriohjelman juontaja Vladimir Zelenski yli 25 prosentin kannatuksella, Porošenko ja Julija Timošenko ovat jokseenkin tasoissa noin 17 prosentin kannatuksella. Kun kysytään, kuka vastaajien mielestä vaalit todellisuudessa voittaa, Porošenkon ja Timošenkon arvioi voittajaksi noin 20 prosenttia ja Zelenskin 11 prosenttia vastaajista.

 

Voidaanko vuoden 2019 vaaleja pitää luotettavina? Edellisten vaalien aikaan viitisen vuotta sitten tätä pohdittiin, olihan maassa sota eikä osa asukkaista pystynyt osallistumaan. Silloin suljettiin kuitenkin silmät julistusten ja todellisuuden väliseltä ristiriidalta ”Maidanin vallankumouksen” ja Krimin anneksion takia. Tämän vuoden vaalien valmisteluun taas vaikutti väkisinkin Itä-Ukrainan venäjänkielisille alueille 18.11.–30.12.2018 julistettu sotatilalaki, joka rajoitti muun muassa sananvapautta.

Sota on jatkunut kohta viisi vuotta, ja kansalaisten elämäntilanne on huonontunut entisestään rintamalinjan molemmilla puolilla. International Crisis Group arvioi, että vähintään 600 000 siviiliä elää alueella, jota tulitetaan. Media ei tästä kuitenkaan raportoi ja ihmisten hätä unohdetaan sekä Euroopassa että Ukrainan vaalikampanjassa.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

 

Kolumni: Venäjän presidentinvaalit

markku_kangaspuro2Venäjän maaliskuun 18. päivänä järjestettävien presidentinvaalien pienikin jännitysmomentti meni jo ennen kuin pakkasukko ehti jakaa lahjat. Putin asettui ehdokkaaksi, ja yhä militantimpia sävyjä saanut isänmaallis-kirkollinen henki on pitänyt hänen kannatuslukunsa korkealla. Putinin väsyneistä vastaehdokkaista ei ole hänen haastajakseen. Mielipidemittauksissa yhden, kahden prosentin kannatusta nauttiva populisti Aleksei Navalnyi puolestaan on päätynyt kerta toisensa jälkeen putkaan.

Ehkä kiinnostavimmaksi asiaksi nouseekin se, kuinka suuri ero tulee olemaan opposition väittämän ja virallisen äänestysprosentin välillä. Putinin valinnan legitimoiminen edellyttäisi hyvää äänestysvilkkautta. Mediassa on mainittu 70 prosentin tavoite. Vaaleista ulos suljetun Navalnyin johtama oppositio puolestaan kehottaa ihmisiä boikotoimaan vaaleja. Tämän taistelun se on valinnut taitavasti, sillä Venäjän politiikan hallitseva piirre on äänestäjien välinpitämättömän kyyninen suhtautuminen poliitikkoihin ja laiska osallistuminen vaaleihin.

Putinin hallinnolle haaste on todellinen, sillä nyt äänestäjät pitäisi aktivoida osallistumaan vaaleihin aktivoimatta heitä kuitenkaan poliittisesti. Hallituksen vaalima vakaus tarkoittaa paitsi opposition toimintamahdollisuuksien kaventamista myös laajemmassa mielessä kansalaisten pitämistä passiivisina ja epäpoliittisina. Talouden kasvua häiritsevät ja poliittista vastakkainasettelua lietsovat lakot ja mielenosoitukset ovat pahasta myös Venäjällä. Mieluiten ne kiellettäisiin, ja ellei voida kieltää, niin siirretään ainakin riittävän syrjään etteivät ne häiritse ketään.

Samalla nämä yhteiskunnallisesta toiminnasta sivuun siirretyt ihmiset pitäisi kuitenkin saada äänestämään. Vallan legitimiteetti vaatii edes rituaalinomaiset vaalit, mutta ne eivät täytä tehtäväänsä elleivät ihmiset halua näytellä heille kirjoitettua roolia.

Voi olla, että opposition vaaliboikotti osoittautuu siksi Putinin kovimmaksi haastajaksi. Ei kuitenkaan opposition kannatuksen vaan Putinin itsensä luoman järjestelmän vuoksi.

Laskeva äänestysaktiivisuus tosin on myös monien läntisten demokratioiden pulma. Suomen presidentinvaaleissa jäätiin niukasti alle 70 prosentin osanoton ja Yhdysvalloissa se putosi ennätyksellisen alhaiseen 55,4 prosenttiin. Kaiken lisäksi Donald Trump sai vähemmän ääniä kuin kilpailijansa. Tätä ongelmaa Venäjällä ei taatusti synny. Voimme odottaa myös siellä ratkaisua jo ensimmäisellä kierroksella.

Teksti Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Kolumni: Presidentinvaalit sammutetuin lyhdyin

Suoran presidentinvaalin voisi lakkauttaa yhdentekevänä viihteenä, ellei sen aikana pystytä tämän parempaan keskusteluun. Niinistön ylivoimainen kansansuosio ja asemoituminen sinne mistä presidentti valitaan, lähelle poliittisen spektrin keskustaa, on pannut muut lähinnä seurailemaan häntä.

Siksi ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaan
 Nils Torvaldsin ilmoitus kannattaa Suomen liittymistä Natoon on tervetullut ulostulo. Ei siksi että kannattaisin sitä, vaan siksi että se tarjoaa tilaisuuden puhua ulkopolitiikasta ja se on näkemys, jota runsas viidennes kansasta kannattaa. Tämä on varmaankin myös yksi syy Torvaldsin ulostuloon. Viidesosa kansasta 
on paljon enemmän kuin koko RKP:n 4–5 prosentin kannatus puhumattakaan Torvaldsille mitatuista kannatuslukemista. Kun hänen presidentinvaalikampanjansa varsinainen tähtäin on vuoden 2019 euro- ja eduskuntavaaleissa, voi avausta pitää pelikirjan mukaisena laajemman kannatuspohjan tavoitteluna. Eurovaaleissa pienen vähemmistökielipuolueen ehdokkaan uudelleenvalinta ei ole tässä ilmapiirissä lainkaan itsestäänselvyys.

Torvalds ehdotti myös, että eduskunta päättää Nato-jäsenyydestä ilman kansanäänestystä. Naton kannattajat perustelevat tätä avoimesti sillä, että kansanäänestyksen tulos voi olla myös kielteinen,
 eikä asiasta käytävä keskustelu pysyisi kovin helposti poliittisen johdon kontrollissa. Eduskunnassa siitä olisi helpompi päästä tarvittavan suureen yksimielisyyteen.

Toisin kuin Torvaldsin, Sauli Niinistön ja muiden presidenttiehdokkaiden kannattajia Nato-jäsenyys jakaa ja siksi he eivät ota siihen mielellään kantaa. Useimmiten asia kierretään mantralla, jonka mukaan jäsenyys ei ole nyt ajankohtainen. Se voi olla lyhyen aikavälin kannalta toimiva ratkaisu, mutta ulkopolitiikan visioksi siitä ei ole.

Tähän saakka ulkopolitiikan ennakoitavuutta ja Suomen ja Ruotsin sotilaallista liittoutumattomuutta on korostettu Itämeren alueen vakautta ja turvallisuutta ylläpitävinä tekijöinä. Jos tarkoitus on muuttaa asetelma, täyttää Nato-jäsenyyden määritteleminen tilanteesta riippuvaksi suhdannekysymykseksi tämän tarpeen loistavasti. Siitä seuraa vastaavasti se, että Venäjältä voidaan odottaa myös jatkossa tähän liittyviä verbaalisia ja sotilaallisia demonstraatioita.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.