Avainsana-arkisto: pakolaiset

Maisa Kuikka-Uçar ja oikeuden­mukaisuuden jano

Kuva Pekka Turunen

Tätä nykyä Suomen Turussa vaikuttava perheenäiti-merimies-telakkatyöntekijä Maisa Kuikka-Uçar muistetaan yhtenä Rauhanpuolustajien kantavista voimista 2000-luvun alussa. Kuikka-Uçar aloitti työskentelemisen järjestön Helsingin-toimistolla vuonna 2001, mutta maailmanparantaminen eri muodoissaan on kiinnostanut häntä nuoruudesta asti.

”Muistan jo opiskeluaikoinani keränneeni nimiä bangladeshiläisen pakolaisen auttamiseksi. Toivoimme, että häntä ei karkotettaisi. Nykytermein puhuttaisiin turvapaikanhakijasta. Toimitin kerätyt nimet ministeri Jan-Erik Enestamille. Pakolaista piiloteltiin viranomaisilta tuttavapiirissäni, koska karkoituksen myötä häntä olisi odottanut kuolemantuomio Bangladeshissä. Minulla on aina ollut jonkinasteinen oikeudenmukaisuuden jano”, Maisa Kuikka-Uçar kertoo.

Kuikka-Uçar opiskeli diakoni-sosiaaliohjaajaksi Järvenpäässä ja tutustui samalla Reiluun kauppaan. ”Pidin silloin kehitysmaakaupan sivuliikettä opiskelun ruokatauoilla Seurakuntaopiston aulassa kerran viikossa. Minulle Reilu kauppa ja kehitysmaakauppa olivat jo tuolloin tärkeitä. Olen aina ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä toiminnasta, ja pikkuhiljaa huomasin ajautuneeni Rauhanpuolustajien palkkalistoille.” Ennen Rauhanpuolustajia Kuikka-Ucar työskenteli Helsingin työttömät ry:ssä ja asunnottomien järjestössä.

TÖIHIN RAUHANPUOLUSTAJIIN

Kiinnostus maailmantalouteen vei Maisa Kuikka-Uçarin naisten talouspiiriin, jossa hän tutustui tätä nykyä Into Kustannuksen toimitusjohtajana toimivaan Jaana Airaksiseen. Airaksinen taas oli 1990-luvun lopulla tehnyt töitä Rauhanpuolustajille. ”Kuuluin naisten Talousavain-ryhmään, joka oli koostunut vapaaehtoisista. Kokoonnuimme puhumaan maailman talousasioista. Joku meistä valmisteli jonkin aiheen, sitten keskustelimme. Pohdimme maailman taloutta ja sen vaikutusta meihin. Lähestymistapamme oli humaani. Mietimme, mitä voisimme tehdä toisin. Pohdimme myös maailmantalouden nurinkurisia ilmiöitä tai vaikkapa mitä on kapitalismi.”

Jaana Airaksisen kautta Kuikka-Uçarille avautui mahdollisuus päästä töihin Rauhapuolustajiin. ”Toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro etsi tekijää Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa -projektiin vuonna 2001. Olin aikaisemmin tehnyt järjestölehtiä asunnottomien yhdistyksessä ja ajattelin, että pystyisin tekemään toimitustyötä. Réfugiésiin oli saatu rahoitusta opetusministeriöstä, ja työnkuvanani oli toimittaa kirja ja cd-levy Suomeen saapuneista pakolaisista, heidän tarinoistaan ja musiikistaan.”

Mikko Saarela esiintyi vuonna 2004 Rauhanpuolustajien Helsingin-toimiston pihalla järjestetyssä pihakirppistapatumassa.

Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa toteutettiin yhteistyössä Maailman musiikin keskuksen kanssa. Teemu Matinpuron ja Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi projektin työryhmään kuului tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela (s. 1958). Saarela muistetaan Eppu Normaalin ja Freud Marx Engels & Jungin basistina ja terävä-älyisenä sanoittajana, mutta 2000-luvun alussa laaja-alaisesti musiikkia tuntenut Saarela toimi Maailman musiikin keskuksen tuottajana.

”Levyn kappaleet äänitettiin Maailman musiikin keskuksen studiolla. Mikko Saarelalla oli kontakteja pakolaistaustaisiin muusikoihin. Matinpuro oli tehnyt pohjasuunnitelman siitä, keitä oli tulossa mukaan. Lähdin liikkeelle hyvin karkean rungon kanssa. Muistan lämpimästi, kun istuimme ensimmäisissä palavereissa Maailman musiikin keskuksen pienessä ja sokkeloisessa toimistossa pahvilaatikoiden keskellä.”

KESKEISTÄ ON RAUHANKASVATUS

Silmiä avaavan Réfugiés-projektin jälkeen Maisa Kuikka-Uçar jatkoi rauhantyötä. Hänestä tuli Rauhanpuolustajien Helsingissä sijaitsevan toimiston kokopäivätoiminen työntekijä. ”Projekteja löytyi lisää, toimitin muun muassa Solidaarisuuskalenteria ja Rauhan Puolesta -lehteä. Lisäksi toimenkuvaani kuului vastata Rauhanpuolustajien yhteistyöstä Työpaikkojen rauhantoimikunnan kanssa.”

Kuikka-Uçar täsmentää työn Rauhanpuolustajissa vaikuttaneen hänen ajatteluunsa monella eri tasolla. Yksi näistä on Työpaikkojen rauhantoimikunnan toiminta ja siihen liittyvä Ay-väen rauhanpäivät. ”On ainutlaatuista, että rauhanjärjestö tekee yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa rauhantyön saralla. En ollut aikaisemmin kuullut tällaisesta. Toivon, että tämä yhteistyön muoto jatkuisi. On hienoa, että Ay-väen rauhanpäivillä on vielä mukana ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet luomassa yhteyksiä ay-liikkeen ja rauhanliikkeen välillä. Se on mielestäni tärkeää.”

Rauhanpuolustajien kesäkiertueella vuonna 2006 pysähdyttiin Parolannummella. Mukana oli kolumbialainen klovni Edilberto Monje Méndez eli Ludi.

Rauhantyö ei voi olla pelkästään perinteiden vaalimista ja menneiden muistelemista. On mentävä eteenpäin ja luotava katse pitkälle tulevaisuuteen. Kahden lapsen äitinä rauhankasvatus on noussut Maisa Kuikka-Uçarille entistä tärkeämpään rooliin. ”Monet asiat Rauhanpuolustajien arvomaailmassa ovat lähellä omaa ajatteluani. En tarkoita pelkästään hävittäjähankintojen kritisoimista vaan myös ilmastokysymyksiä, sodan ja rauhan kysymyksiä, konfliktien ennaltaehkäisyä ja rauhankasvatusta. Viimeksi mainittu on minulle hyvin läheinen. Opin ja kuulen mielelläni rauhankasvatuksesta ja haluaisin välittää siitä jotain omillekin lapsilleni.”

Mitkä sitten voisivat olla konkreettisia keinoja keskustella lasten kanssa sotaan ja rauhaan liittyvistä vaikeista ja monimutkaisista kysymyksistä? ”Olen puhunut lasten kanssa sodasta. He kyselevät minulta siitä paljon. Seitsemän vuotta täyttävä tyttäreni pelkää sotaa. Lapseni ovat olleet mukana Rauhanpuolustajien tapaamisissa ja mielenosoituksissa. Haluan, että he tietävät, että on olemassa ihmisiä, joille rauhantyö on elämäntapa. Olen myös sanonut heille, että en halua minnekään sotaa ja että kaikilla pitäisi olla ruokaa. Kotikasvatusta tukee lasten ihana päiväkoti Peikonpesä, jonka yhtenä ohjenuorana on kestävä kehitys. Sateenkaari Koto ry:n Peikonpesässä lapsia on ohjeistettu muun muassa vedenkulutuksesta ja ruoan tuotannon vaiheista, on kasvatettu ja hoidettu kompostimatoja sekä vältetty ruokahävikkiä. Kaikki tämä helpottaa kotona tapahtuvaa asioiden opettelua, kuten esimerkiksi jätteiden lajittelua.”

”Sodasta puhuminen on minulle vaikeaa, jos pitää puhua vaikkapa ampumisesta. Pojallani on ollut joitain leikkejä, joissa ammutaan. En haluaisi kuitenkaan tehdä ampumisleikistä täysin kiellettyä asiaa, jota on kiva tehdä sen takia että se on kiellettyä. En halua toimia näin kiroilunkaan kanssa. Yritän edetä neutraalisti mutta kuitenkin keskustelevasti. Haluan korostaa lapsilleni, että toisten elämää, olipa kyse sitten ihmisistä, kasveista tai ympäristöstä yleensä, ei saa tuhota.”

KAKSI TÄRKEÄÄ KÄÄNNETTÄ

1990-luvulla Kuikka-Uçar teki vapaaehtoistöitä Reilun kaupan Estelle-laivalla, joka muun muassa kuljetti Suomesta kerättyä tavaraa Afrikkaan ja toi meille sieltä myytäväksi Reilun kaupan tuotteita. Myös Rauhanpuolustajat oli mukana Estellen toiminnassa, ja alus toimi Uudenkaupungin Rauhanpuolustajien kummilaivana. Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi Estellen pursimies Veli-Matti ”Wellu” Koivisto oli aktiivi Rauhanpuolustajissa.

Merenkulku ja laivat vetivät Kuikka-Uçaria siinä määrin puoleensa, että hän päätti kouluttautua merimieheksi. ”Halusin kansimiehen pätevyyden Estelle-laivaa silmällä pitäen. Lähdin Puluista ja menin Rauman Merenkulkualan oppilaitokseen. Innostuin merenkulusta niin paljon, että luin itseni vahtiperämieheksi. Pääsin myös rahtilaivalle töihin.”

”Elämässäni on ollut kaksi tärkeää ja rikastavaa käännettä, jotka ovat tulleet ja kasvaneet sisälleni. Ensimmäinen oli Estelle-laiva ja sen ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Mahdottomasta tehtiin mahdollista, romusta varustettiin laiva, jolla purjehdittiin Reilun kaupan nimissä. Ilman suuria taloudellisia panoksia, solidaarisuus ja unelma paremmasta maailmasta kantavina ajatuksina. Toinen merkittävä asia oli Rauhanpuolustajat. Koin, että löysin toisen paikan, jossa oli hyvä toimia ja oppia lisää maailmasta ja siinä elämisestä. Molemmista on jäänyt elämääni paljon ystäviä, yhteyksiä ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itselle tärkeään ryhmään.”

Tätä nykyä Kuikka-Uçar työskentelee Turun telakalla, mutta on myös mukana Rauhanpuolustajissa vapaaehtoispohjalta. ”Pulu-vuosista sain paljon uusia avauksia maailman hahmottamiseen ja tiedonhakemiseen. Pidän järjestön tiedotusta ja julkaisutoimintaa luotettavana. Rauhanpuolustajat on minulle asiantuntija. Luen aktiivisesti Rauhan Puolesta -lehteä ja olen jonkin verran mukana Turun Rauhanpuolustajien toiminnassa. Osallistun mielelläni myös rauhantapahtumiin.”

Teksti Timo Kalevi Forss

PAKOLAISTEN ÄÄNIÄ

Maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita oli Suomessa 2000-luvun alussa paljon vähemmän kuin nykyään, eivätkä globalisaation vaikutukset näkyneet lintukodossamme yhtä selvästi kuin tänä päivänä. ”Jouduimme etsimään ihmisiä. Pakolaistaustaisia ihmisiä oli toki Suomessa jo tuolloin, mutta sellaisia, jolla olisi musiikkitaustaa, olikin hankalampi löytää. Saimme kuitenkin mukaan yhdeksän esiintyjää. Projektia tehtäessä oli monta mutkaa matkassa. Välillä tuli ongelmia, kun ennalta mukaan lupautunut muusikko ei päässytkään osallistumaan projektiin. Jouduimme vaihtamaan soittajia toisiin lennosta. Tämä vaikutti koko paletin kasaamiseen kokonaisuutena. Kävi myöskin niin, että sama henkilö ei pystynyt tarjoamaan sekä tarinaa että musiikkia. Haimme siis osaan tarinoista eri henkilöltä tarinan ja musiikin.”

Mukaan saatiin maahanmuuttajien tarinoita ja lauluja seitsemästä eri maasta, joita olivat Irakin Kurdistan, Palestiina, Bolivia, Kongo, Vietnam, Afganistan ja Somalia. Lisäksi pakolaiskäsitettä laajensivat kolttasaamelaisen ja Karjalan evakon kertomukset. ”Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat mukavia ja kiinnostavia. Kävin muutaman ihmisen kodissa haastattelemassa heitä. Somaliasta lähtöisin oleva Zahra Abdulla kertoi tarinansa. Hän oli jo tuolloin mukana kunnallispolitiikassa. Vietnamilaistaustaisen Jimmyn kappale oli melankolinen iskelmä. Hänen tarinansa oli minulle mieleenpainuvin. Jimmy oli saapunut Suomeen venepakolaisena. Hän työskenteli tuolloin Kulttuurikeskus Caisassa, jossa haastattelukin tehtiin. Jimmy oli tosi sympaattinen kaveri.”

”Evakkotarinan saimme Martti Olkinuoralta, joka asui Helsingin Töölössä. Kävin hänen kotonaan tekemässä haastattelun. Evakkolaulun taas saimme Martta Kähmiltä. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin jo kuollut. Kyse oli vanhasta karjalaisesta laulutyylistä. Se esitettiin ilman säestystä. Martta Kähmin löysimme Maailman musiikin keskuksessa äänityksestä vastanneen Jukka Viirin avulla.”

Suomeen asettuneita

Suomen alueella asuvista alkuperäiskansoista pienin on kolttasaamelaiset. Heidän uhanalaista kieltään koltansaamea puhuu enää muutama sata ihmistä. ”Kolttasaamelainen Jaakko Gauriloff oli mukana levyllä suomenkielisellä kappaleella ’Miksi näin on?’. Hän oli melkoinen persoona. Tapasimme hotellihuoneessa. Hän kertoi kolttien tarinan ja puhui myös koltan kielen asemasta Suomessa.”

Vuonna 1939 syntynyt Gauriloff kertoo Réfugiés-kirjassa, miten ja miksi hän joutui jättämään kotinsa:

“Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheemme joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana saimme kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1944 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650−700 kolttasaamelaista.

Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki-Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.

Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.”

Haasteltavien taustat olivat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli asuminen Suomessa. ”Mukana ei ollut hiljattain Suomeen tulleita. Kaikki olivat ehtineet jollain lailla asettua tähän yhteiskuntaan. Aika monella oli myös töitä. He eivät olleet mitään ammattimuusikoita, vaan ihmisiä joilla oli kiinnostava tarina ja musiikillista taustaa. Minä haastattelin ihmiset ja kirjoitin tekstit. Mikko oli jonkinasteinen tuottaja, tosin hän ei juurikaan asettanut ehtoja. Biisivalinnat tulivat artisteilta itseltään.”

Yhteistyöstä Mikko Saarelan kanssa Kuikka-Uçarilla on vain hyvää sanottavaa. ”Hän oli lempeä ja lupsakka. Hän ei asettanut projektille tahtia tai määräillyt, vaan toimi hyvin rauhallisesti. Ilmapiiri oli rento ja Mikon kanssa oli hyvä tehdä yhteistyötä.”

Yksi Réfugiésin tarinan kertojista on kongolainen Esther Leander. Hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 1999. Hän esittää levyllä perinteisen kongolaisen laulun ”Malaika”. Leander on taistellut itsensä ja lastensa puolesta, jotta he pääsivät osallistumaan suomalaiseen arkeen. Hänen kotoutumisensa Suomeen onkin menestystarina. Leander luki itsensä kauppatieteiden maisteriksi ja toimii tätä nykyä projektipäällikkönä Hämeenlinnassa. Lähtökohdat olivat kuitenkin rankat.

Esther Leander kertoo kirjassa:

“Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehille mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet vaitonaisia.

Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.

Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän oli joutunut vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.”

Teksti Timo Kalevi Forss

Oksana Tšelyševa: Mitä meille oikein tapahtuu?

Olen pakolainen. Niin vain kävi. Kymmenen vuotta sitten en palannut kotiin, oli pakko valita, pysynkö loputtomiin uhrina vai pakenenko valtakoneiston uhrin roolista. Joku luulee, että sain vallanpitäjien tempuista ilmaista mainosta, mutta kollegat eivät silti näytä havittelevan tätä sankarin roolia. Vasta paljon myöhemmin, tultuaan jyrätyiksi, he voihkivat: ”Ei meitä näin voi kohdella!” Kun Venäjän delegaatio joka vuosi marssi ulos Etyjin konferenssista minun pariminuuttisen puheenvuoroni ajaksi, sain tukea Etyjin väeltä. Kollegat sen sijaan veljeilivät käytävällä iloisesti Kremlin edustajan Sergei Markovin kanssa.

Kolmena vuotena kotimaani hyljeksi minua ulosmarsseillaan, sitten käsitin, ettei tämä voi jatkua loputtomiin. En vetäytynyt syrjään enkä paennut, vaan Suomi antoi minulle tilaisuuden olla enemmän kuin uhri.
Tämä velvoittaa – myös suhteessa Suomeen, jossa ensi kertaa koin uuden kotivaltion kantavan vastuunsa. Samoin suhteessa niihin, jotka jäivät kotimaan valtakoneiston uhreiksi tai päätyivät sellaisiksi myöhemmin.
On mahdotonta auttaa kaikkia, mutta jos onnistun auttamaan kahta turvapaikanhakijaa kymmenestä, se on jo hienoa.

Tänä kesänä kaksi Suomen ja Ruotsin kansalaista räjäytti sosiaalisen median yrittämällä estää turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksen. Ruotsissa Elin Ersson esti palautuksen Afganistaniin: lentokoneen kapteeni komensi poistamaan koneesta sekä pakolaisen että eurooppalaisen, joka ei halunnut hylätä lähimmäistään. Suomessa Aino Pennanen ei onnistunut estämään pakkopalautusta, mutta pakotti yhteiskunnalliseen keskusteluun aiheesta.

Valitettavasti monia palautuksia ei voi estää. Tällä viikolla Suomesta karkotettiin äiti ja kaksi lasta, joita uhkaa Tšetšeniassa kunniamurha. Euroopassa puhutaan paljon naisten oikeuksista ja turvallisuudesta ja kauhistellaan kunniamurhia, tehdään filmejä ja kirjoja. Kuitenkin kun vastassa oli todelinen tapaus, nainen jätettiin hädässään yksin. Äitiä ja lapsia pidettiin pakolaiskeskuksen suljetulla osastolla, itse asiassa vankeina. Miten iskulauseet naisten oikeuksista ja lastensuojelusta sopivat yhteen selliin telkeämisen kanssa?

Jo aikaisemmin olin törmännyt vastaavaan tilanteeseen marokkolaisen naisen kohdalla: Suomi ei myöntänyt hänelle turvapaikkaa, vaikka naisen kotimaa oli vaatinut tämän sulhasta kääntymään muslimiksi.

bubblesYksi riipaisevimmista tarinoista, joita olen Suomessa kuullut, oli kesällä tapaamani perhe Bagdadista, ”Omar”, ”Amina” ja heidän pikku tyttärensä. Keskustelimme Senaatintorilla kirkon rappusilla lapsen leikkiessä iloisesti saippuakuplilla. Tori oli turisteja täynnä, heidän seassaan pikku lapsi, jonka tulevaisuus oli repeämässä palasiksi.

Perhe pakeni Irakista Turkkiin neljä vuotta sitten, Suomessa he olivat olleet vuoden. Migri ei uskonut nuoren journalistin kertomusta, että hänet ammuttaisiin mikäli hän palaisi Irakiin. Aivan kuten hänen kaksi vanhempaa kollegaansa ammuttiin, koska he olivat selvitelleet sunnisotilaiden harjoittamaa ryöstelyä.

Amina kuunteli miestään vaieten, kunnes sanoi: ”En halua tyttärelleni omaa kohtaloani, että hän menettää isänsä.” Amina kertoi nähneensä, kuinka hänen rakennusalalla ollut isänsä ammuttiin Bagdadissa: kilpailija kaappasi näin urakan itselleen.

Kysyin pariskunnalta, miten he selvisivät Irakin sodasta hengissä. Sain kuulla, että he pääsivät Syyriaan, kuten monet muutkin. Sitten sinnekin tuli sota, Isis ja kaikki muu. He luulivat kodin muuttuneen turvalliseksi ja palasivat Irakiin, mutta Omar valitsi vääränlaisen ammatin mukavaa elämää ajatellen. He pakenivat Turkkiin, koska Syyriassa oli käynnissä sota. Turkissa he rekisteröityivät YK:n pakolaisjärjestössä pakolaisiksi ja alkoivat odottaa kutsua turvaan. Kuultuaan, että pääsevät YK:n kiintiöpakolaisiksi vasta vuonna 2027, he valitsivat meritien Eurooppaan. Heillä oli onnea: vene ei kaatunut tai alkanut vuotaa eikä moottori särkynyt.

family”Eivät meidän kaltaisemme halunneet paeta minnekään. Vasta silloin kun asuinalueemme alkoi liekehtiä, muutimme aina jonnekin lähistölle. Jotkut Syyriaan, jotkut Libanoniin, jotkut Jordaniaan. Nyt meillä ei ole siellä pakopaikkoja jäljellä.”
Kuitenkaan Eurooppa, joka ”vei alueelle demokratiaa”, ei liioin kaipaa heitä.

Olen jo monta päivää pohtinut, miksi Suomi muuttuu, miksi nationalismi voimistuu ja pakolaisiin toisinaan suhtaudutaan vastaanottokeskuksissa kuin toisen luokan ihmisiin.

Minulle soitti kerran itkevä tšetšeeninainen ja pyysi apua. Hän kertoi lasten olevan sairaana, mutta espoolaisen vastaanottokeskuksen henkilökunta kieltää lääkäriavun. Lähdimme keskukseen, se oli melkein kuin vankila. Huoneeseen ei päästetty, keskustelimme valvontakameroiden alla. Pyysin äitiä käymään huoneessa ja valokuvaamaan lapset ja lähettämään kuvat minulle. Kaikki kolme olivat selvästikin sairaita. Jos lapset ovat sairaana, pitäisi kutsua ambulanssi, mutta ajatus ei miellyttänyt keskuksen henkilökuntaa. Jouduimme poistumaan, mutta lapset saivat myöhemmin apua. Sitä paitsi yhdenvertaisuusvaltuutetulle lähetetty vetoomus johti päätökseen siirtää perhe Punaisen ristin vastaanottokeskukseen.

Kaverini on turvapaikanhakija, Ukrainasta paennut. Hän sairastui, eikä vastaanottokeskuksessa hätäilty avun hankkimisessa. Pakolaisille ei muka kuulu terveydenhoito. Kun tilanteeseen puuttuivat kantasuomalaiset journalistit ja poliitikot, ilmeni että pakolaisen lääkärinhoito on Helsingissä normaalia terveyskeskustoimintaa. Tai sen pitäisi olla.

En tosiaan käsitä, mitä meille on tapahtumassa.

Suomennos Kirsti Era

 

Lääkärit Länsi-Saharaan -joukkorahoitus­kampanja peruuntui

Sahrawien pakolaisleirillä Algeriassa

Lääkärit Länsi-Saharaan -joukkorahoituskampanjalla Mesenaatissa haettiin rahoitusta kahden suomalaislääkärin matkaa hoitamaan länsisaharalaisia pakolaisleireillä. Järjestäjistä riippumattomista syistä joukkorahoituskampanja valitettavasti peruuntuu. Tähän mennessä kampanjaan osaa ottaneille palautetaan rahat takaisin.

Kokeneet lääkärit, kirurgi ja urologi Matti Rauvala ja syöpätauteihin erikoistunut Abdel Maiche olivat maalis-huhtikuussa 2018 lähdössä kolmatta kertaa hoitamaan länsisaharalaisia pakolaisleireille Algeriaan. He olisivat tehneet työnsä leireillä täysin vapaaehtoisesti ja korvauksetta.
Rauvala ja Maiche ovat työskennelleet pakolaisleireillä aiemmin vuosina 2011 ja 2013, joten heillä on kokemusta vaativista olosuhteista. Tarkoitus oli myös ostaa leirien asukkaille lääkkeitä Algeriasta.

Kerttu Matinpuron on kuvannut pakolaisten elämästä lyhyen dokumenttielokuvan Three Generations – länsisaharalaisten elämää pakolaisleirillä.

 

Kummitoiminta helpottaa arkea vaikeissa oloissa

kummitoimintaPsykologien sosiaalisella vastuulla (PSV) on monivuotinen yhteistyökumppani Libanonissa. Beit Atfal Assumoud -järjestö (BAS) aloitti lasten mielenterveysohjelman jo kaksikymmentä vuotta sitten. Vuonna 2009 BAS käynnisti kummiohjelman hankkiakseen tarpeellisiksi havaittuja erityiskoulu- ja kuntoutuspalveluja. PSV:n Sirkku Kivistö kävi syyskuussa Libanonissa.

Syyriasta sotaa paenneillle palestiinalaisille olot Libanonin pakolaisleireissä ovat usein järkytys. Leirit ovat rähjäisiä ja ahtaita, pakolaisilla ei ole kansalaisoikeuksia, ja palvelut ovat UNRWA:n epävarman rahoituksen takia riittämättömiä.

”Mikään ei meitä Libanonissa pidättelisi, jos voisimme palata Syyriaan. Siellä lapset voivat
 käydä koulua ja terveydenhoito on ilmaista. Libanonissa kaikki maksaa”, sanoo 13-vuotiaan Ghofranin äiti. Perhe pakeni viisi vuotta sitten Daraasta Beirutiin. ”Daraassa elimme hyvää elämää”, äiti jatkaa. Hän käy siivoamassa kahden järjestön tiloissa. Perheen isä on lähtenyt 1,5 vuotta sitten laittomia reittejä pitkin meren yli Saksaan, mutta ei ole saanut siellä töitä.

Suuri osa Syyriasta paenneista
 ei ole pystynyt maksamaan oleskeluviisumiaan Libanonissa ja on pakomaassaan laittomasti. He elävät epävarmuudessa ja pelkäävät maasta poistamista. Melkein puolet heistä on alle 15-vuotiaita. Perheet ovat ajautuneet niin ahtaalle, että Guardian kertoi 14.8.2017 Hizbollahin järjestäneen tuhansille ihmisille paluukuljetuksia Syyriaan. YK-järjestöt ovat huolissaan tällä tavoin palanneiden elinolojen järjestymisestä Syyriassa.

SÄHKÖJOHDOT MONEN SURMA

Syyrian kouluissa opetetaan englantia vain vähän, Libanonissa kieleen perehdytään jo lastentarhoissa. Kouluissa englanninkielinen opetus lisääntyy luokka-asteelta toiselle. Senkin vuoksi alakouluikäisistä vain 65 prosenttia käy koulua. Varsinkin ylempien luokka-asteiden opetus on Syyriasta paenneille liian vaikeaa ja koulusta pois jääminen yleistä. Nuoret tekevät satunnaistöitä auttaakseen perheitään, kuten 
teki 16-vuotias palestiinalainen Mouhammad. Hän pakeni Syyriasta, mutta kuoli Shatilassa onnettomuudessa. Auto repäisi kujalla roikkuvat sähköjohdot pojan päälle. Hänen kuvansa on ripustettu Shatilan kujalle kuten niin monen muunkin sähköjohto-onnettomuuksissa kuolleiden kuvat.

Ghofran kävi Syyriassa 
kaksi vuotta lastentarhassa ja Libanonissa viisi luokkaa UNRWA:n koulussa Bourj el-Barajnehin leirissä. Hänen koulunkäyntinsä keskeytyi onnettomuuteen. Kolme vuotta sitten äidin ollessa laittamassa ruokaa Ghofran meni liian lähelle kaasuhellaa ja hänen nailoniset vaattensa syttyivät tuleen. Palovammojen paraneminen on vaatinut useita leikkauksia. Koulussa hän jäi luokalleen ja vaihtoi koulua, mutta vähitellen kieltäytyi menemästä kouluun ollenkaan. Hänelle opettaja Monan ryhmä Beit Atfal Assumoud -järjestön keskuksessa on elämänpiirin laajennusta. Hänellä on oma luokkaryhmä, kavereita ja paikka, mihin lähteä aamuisin ikkunattomasta, pimeästä kodista. Ghofran kuuluu Beit Atfal Assumoudin kummiohjelmaan. Hänellä on kummi Qatarista.

Kummitoiminnalla ja kehitysyhteistyöhankkeilla voidaan lievittää rankkojen olojen puristusta ja pitää yllä toivoa normaalin elämän paluusta.

Teksti ja kuvat Sirkku Kivistö

Yläkuva: Syyriasta paenneen, Shatilassa sähköjohtojen putoamisesta seuranneessa onnettomuudessa kuolleen Mouhammadin muistokuva on esillä leirin kujalla. Vuodessa sähköjohtoihin kuolee jopa kymmeniä henkilöitä.

kummitoiminta2Ghofranin (edessä vasemmalla) luokka Bourj el-Barajnehin keskuksessa. Opettaja Mona keskellä.

Suomalaislääkärit Länsi-Saharassa

ls-artikkeli2_13_1
Helmikuussa 2013 kolme suomalaista lääkäriä Matti Rauvala, Abdel Maiche ja Tapio Hakala matkusti Länsi-Saharan pakolaisleireille Tindoufiin Algeriaan ja vapautetuille alueille. Rauvalalle ja Maichelle matka oli toinen. Kaksi vuotta sitten he työskentelivät alueella kuukauden. Lääkärivierailut ovat olleet Rauhanpuolustajien ja Länsi-Saharan ystävät Suomessa -järjestön kustantamia.

Vuonna 2012 kidnapattiin kolme eurooppalaista länsisaharalaisten pakolaisleireissä työskennellyttä terveydenhuollon työntekijää, kaksi espanjalaista ja yksi italialainen. Tapaus päättyi onnellisesti muutaman kuukauden jälkeen. Tämän seurauksena kansainvälisiä vierailuja on rajoitettu turvallisuussyistä, ja vain humanitaarinen apu Tindoufin pakolaisleireille on saanut jatkua.

Vaikuttava sotilaallinen saattue oli mukana koko matkamme ajan. Kaksi vuotta aiemmin olimme voineet liikkua vapaasti leireillä ja vapautetuilla alueilla. Tällä kertaa meitä kiellettiin liikkumasta ilman turvamiehiä. Seitsemältä illalla rautaiset terveysministeriön ovet, joiden takana asuimme, suljettiin kaltereilla. Tämän jälkeen niitä ei avattu kenellekään. Yksi avain annettiin meille ja toinen viralliselle saattajalle. Sopeuduimme uuteen tilanteeseen nopeasti, emmekä kokeneet oloamme turvattomaksi.

Paljon potilaita, vähän resursseja

Eniten työtämme vaikeuttivat suuri potilaiden määrä, kielitaito-ongelmat ja tarvikkeiden sekä henkilökunnan vähyys. Kolmen viikon aikana tutkimme yli 600 potilasta ja suoritimme 24 keskikokoista leikkausta. Viimevuotisen kidnappauksen jälkeen eurooppalaisia lääkäreitä on käynyt aiempaa vähemmän, joten sairaat olivat odottaneet meitä. Pulmia aiheutti nukutuslääkärin puute. Nukutuslääkärinä toimi kuubalainen anestesiahoitaja Noelvis Lopez. Hän oli taitava ja pystyi nukuttamaan lapsiakin. Leikkaukset saatiin tehdyksi onnistuneesti, vaikka ne aiheuttivatkin eniten huolta.

Tutkimme potilaita leirien viidessä keskittymässä ja kahdessa vapautettujen alueiden pääkeskuksessa, Tifaritissa ja Mharizissa. Matkat Saharan halki olivat monella tapaa rasittavia, vaikkeivat hiekkamyrskyt ja kuumuus olleetkaan sietämättömiä. Rabounin pääleiristä Dakhlaan on matkaa noin 150 kilometriä. Turvallisuustilanteen takia emme voineet yöpyä siellä, joten samana päivänä matkasimme vastaanoton jälkeen toiset 150 kilometriä takaisin Rabouniin asunnollemme. Vapautetuille alueille matkaa kertyy Saharan hiekkatietä vielä enemmän.

Turvamiehet olivat koko ajan mukanamme. Mikäli vastaan tuli joskus auto tai kuorma-auto, turvamiehet omalla autollaan lähestyivät meitä ja kuljettajamme muutti suunnan kauemmaksi vastaantulevista. Rupattelut, kontaktit ja teen juonti paikallisten kanssa jäivät.

Vastaanotto leireillä oli ylitsevuotavan arvostavaa, ystävällistä ja kohteliasta. Nautimme useita aterioita paikallisten korkea-arvoisten vaikuttajien parissa ja saimme kuulla ylisanoja pursuavia puheita, joihin sitten yritimme parhaamme mukaan kohteliaasti vastata.

EU:n talouskriisi tuntuu

Euroopan unionin talouskriisi on vaikuttanut leirien humanitaariseen apuun, etenkin kun suurin avun toimittaja Espanja on kärsinyt tuntuvasti kriisin seurauksista. Meidän jälkeemme oli tulossa espanjalainen avustusryhmä, joten teimme heille valmiiksi lääketieellisen arvion leikattavista potilaista: diagnoosi, leikkaussuunnitelma jne. Näin heille jäisi enemmän aikaa itse leikkauksia varten.

Potilaiden hoitoon käytettiin annetulla listalla olevia ja mukanamme tuomiamme lääkkeitä. Leikkasimme potilaita vain jos se katsottiin turvalliseksi. Teimme monenlaisia pieniä ja keskisuuria leikkauksia kuten tyrä- ja virtsarakkoleikkauksia, kasvainten poistoja ja pientä paikallispuudutusta vaativaa kirurgiaa. Oli varsin tavallista, että leikattavaksi sovitut potilaat eivät syystä tai toisesta ilmaantuneet sovittuun aikaan sairaalaan. Opimmekin pian suunnittelemaan leikkausohjelman paljon suuremmaksi, kuin mihin aika todellisuudessa olisi riittänyt.

Joitakin potilaita lähetettiin Algerian sairaaloihin. Saimme käyttää leikkauksissa aiempien ryhmien tuomia tarvikkeita, mutta ymmärsimme, että olisi suotavaa tuoda mukana omat välineet, koska paikallisella sairaalalla ei ole varaa niitä hankkia.

Vakituista lääkärinvastaanottoa ei ole

Potilasvastaanotolla kävi kovin monenlaisia potilaita vakavasti sairaista tavanomaisia pikku kolotuksia ja kipuja valittaviin. Oli myös harvinaisia, kotimaassa tuntemattomia sairauksia potevia ja sellaisia, jotka olivat jo käyneet aiemmin samojen oireiden vuoksi eri lääkäreillä ja saaneet hiukan erilaisia arvioita vaivoistaan ja niihin erilaisia hoitoja.

Kulttuuriset ja kielelliset erot antoivat oman värinsä ja haasteensa vastaanottotyölle. Jouduimme osittain turvautumaan tulkin apuun, vaikka yksi meistä (Abdel Maiche) osasi arabian kieltä. Saatoimme esimerkiksi joutua hieman uhkailemaan potilaita riisuutumaan tutkimista varten sanomalla, että vastaanotto päättyy lyhyeen, ellei välttämätöntä tutkimusta voida tehdä.

ls-artikkeli3_13Koska vakituista lääkärinvastaanottoa ei ole tarjolla, on ymmärrettävää, että jonot ovella olivat vastaanoton alkaessa aina pitkät. Illat kuluivat työn jälkeen hyvällä mielellä terveysministeriön tiloissa asunnollamme ruokaillen, lueskellen ja keskustellen.

Seuraavalla kerralla sopiva määrä olisi viisi lääkäriä, joista kaksi kirurgia, ja lisäksi nukutus- ja silmälääkäri. Samalla on tarpeen järjestää Suomeen varasto, jotta sinne voisi kerätä etukäteen lääkkeitä, laitteita ja tarvikkeita. Suunnitelmien toteuttaminen käytännössä on kuitenkin aivan toista kuin mielessä ja paperilla.

Teksti Tapio Hakala, Abdel Maiche ja Matti Rauvala

Hei! Salam Aleikum!

Tindouf, toukokuu 2012

Terveisiä Saharasta! Mites siellä kevät etenee? Muutosten vuodenaika… Ihmiset lähtee liikkeelle ja vaatteet vähenee…

Täällä lähempänä päiväntasaajaa on vähän toisenlainen tunnelma. Nyt alkaa pikkuhiljaa ilma kuumeta ja ihmiset valmistautuvat läkähdyttävään kesään. Kuumimpina aikoina ei voi kuulemma koko päivänä liikkua ulkona. Illalla helpottaa. Osa täkäläisistä lapsista lähteekin keskikesällä pariksi kuukaudeksi Espanjaan. Monella lapsella on jo aikaisempien kesien takainen tuttu ”Espanjan perhe” siellä odottamassa. Valitettavasti Espanjan talouskriisi on kuitenkin dramaattisesti vähentänyt tukea tälle toiminnalle, ja tänä vuonna lapsia pääsee matkaan puolet vähemmän kuin edellisinä vuosina. Länsi-Sahara kun on Espanjan vanha siirtomaa, niin täällä pärjää ihan hyvin espanjalla. Tuota paikallista arabian muotoa, hassania, ei ihan tässä parissa viikossa opi, vaikka yritys on kova.

Käytiin eilen oppaani ja nyt jo hyvän ystäväni, parikymppisen Mustafan kanssa Dakhlan (ensimmäisiä pakolaisleirejä täällä Algeriassa, perustettu jo vuonna 1975) nuorisokahvilassa. Pojat notkui baaritiskillä ja tanssi marokkolaisen musiikin tahtiin. ”Ei se oo musiikin vika”, Mustafa vastaa kun ihmettelen tätä yllättävää Marokko-teemaa. Marokko on nimittäin yleensä täällä aika kirosana. Enkä ihmettele kyllä, miehittäähän se näiden kaikkien ihmisten koteja. Tai tavallaan tuntuu hassulta sanoa koteja tässä nuorten seurassa, koska nämä kaikki tanssahtelijat on kuitenkin syntyneet ja eläneet koko ikänsä täällä, Algerian puolella pakolaisleireillä. Mutta tottahan se on, ettei heidän kotinsa ole täällä. (Vaikka eihän se Chisu taida näistä herroista laulaakaan.)

Ainoo mikä erottaa tän baarin meikäläisten vastaavista on se, että meno on hyvä vaikkei bisseä tarjoillakaan. Sen sijaan juodaan teetä. Baarimikko haluaa juoda meidänkin kanssa yhdet lasilliset.

Me jatketaan Mustafan kanssa hieman keskustelua nuorten poliittisuudesta. ”Me puhutaan ensin naisista, sitten autoista ja sen jälkeen teestä. Politiikasta aina silloin kun jotain uutta tapahtuu. Mutta kun ei sitä usein tapahdu, niin ei puhuta. Tilanne on niin tuttu kaikille.” Sen mäkin olen jo huomannut. Kun tapaan ihmisiä ja kysyn, mitä mieltä ne on tästä tilanteesta, niin saan aika samanlaisia vastauksia: ”Odotetaan. Eihän tässä muutakaan voi.” Mitään suurta arabikevään innoittamaa vastarintaliikettä ei tunnu olevan. Ihmiset kyllä vastustaa, mutta rauhallisesti, juomalla teetä keskellä aavikkoa.

Se mikä täällä näkyy on tekemisen puute. Ei näilläkään nuorilla ole mitään tekemistä. Nuorilla naisilla on kyllä kädet täynnä hommia, kun he hoitavat isoäitejään ja huolehtivat kotitöistä; laittavat ruuan ja pesevät pyykit. Mutta miehillä ei. Me istutaan Mustafan kavereiden kanssa monena päivänä ja iltana monta tuntia litkimässä teetä jonkun luona. Osa pojista on armeijan palveluksessa, osa valmistaa tiiliä, osa kuljettaa työkseen tavaroita ja ihmisiä pakolaiskylistä toiseen ja joku pitää ehkä huoltoasemaa tai täyttää kaupan hyllyjä. Mutta mitään muuta ei sitten olekaan. Kun kaikki mahdolliset koulut, jotka täällä leireillä voi käydä, on käyty (yliopistoja tai korkeakouluja täällä ei oo), ei opiskelukaan oikein innosta. Joku ehkä lähtee Algeriaan tai Espanjaan tai Kuubaan tai jonnekin muualle opiskelemaan. Mutta jos haluaa tulla kotiinsa takaisin, niin tulee ja jatkaa tiilien tekemistä. Ellei ole päässyt opiskelemaan lääkäriksi tai opettajaksi, niistä ammateista täällä saattaa olla hyötyä.

Mustafa kertoi, että niiden luokkalaisille oli Qatarista luvattu opiskelupaikat yliopistossa, ”osana  Qatarin auttajaimagon pönkittämisohjelmaa”, niin kuin Mustafa itse asian ilmaisi. Esteeksi paljastui kuulemma kaikenlaisia maksullisia englannin kielen testejä, joihin suurimmalla osalla ei ollut varaa. Mustafa onkin selvästi tosi kyynistynyt ulkopuolisiin avuntarjoajiin. ”Onhan se hienoa että me saadaan paljon avustuksia Espanjalta ja muualta ja ollaan me kiitollisia, niiden avullahan me ylipäätään ollaan vielä hengissä. Mutta toisaalta kaikki on vähän kyseenalaista. Leipää voidaan kyllä tarjota, mutta poliittisia uhrauksia ei niinkään. Ei tämä avustusoperaatio voi olla lopullinen ratkaisu. Me halutaan itsenäisyys ja oma maa. Sitten avustuksia ei enää tarvita.”

Se on ihan erikseen mainittava, että nämä sahrawit on älyttömän ystävällinen ja vieraanvarainen kansa. Kenen tahansa luokse voi mennä ja aina tarjotaan teetä. Helposti varautuu vähän kyyniseen kohteluun, kun tulee täältä pohjoisesta kultalusikoiden maasta. (Vaikka Suomi täällä kyllä sijoitetaan välillä vähän minne sattuu: ”Ai siinä Argentiinan vieressä?”) Mutta ei, ihmiset täällä tuntuu arvostavan kovasti sitä, että joku tuhlaa säästönsä tullakseen tänne. Ja onhan tämä eksoottinen paikka. Yksi ihmeellinen maailman kolkka. Joka puolella ympärillä vain hiekkaa ja hiekkaa, niin pitkälle kun vaan jaksaa katsoa.

Kun lähtee autolla Tindoufin lentokentältä ajamaan tänne, siinä vaiheessa kun asvalttitieltä ajetaan sivuun ja lähdetään kohti ei mitään, tulee olo kuin suurellakin seikkailijalla. Kohti ääretöntä – sen yli! Ja täällä on kaunista. Öisin ei malta nukkua kun tuijottaa päälle rävähtävää uskomatonta tähtitaivasta. Vanhempi herra kertoo miten ennen, kun täällä aavikolla vaellettiin kameleiden kanssa, osattiin tähdistä lukea vaikka mitä. ”Kun tuo tähti tuolla laskeutuu alas, pitää kamelit kerätä yhteen.” Paljonhan tätä kansanperinnettä on nyt hukattu, ei nämä nuoret enää osaa vaeltaa aavikolla kameleita paimentamassa. Mutta niinhän kaikkialla. Mies kysyy: ”Mitäs tykkäät Saharasta?”, vastaan tietysti että ”Tää on ihan mahtava paikka! Uskomattoman kaunista!” ”Niinpä niinpä, mutta elämä täällä on kovaa.” Ja ymmärrän mitä hän tarkoittaa. Parin viikon reissu on eksoottinen, paluuliput on jo ostettu, pääsee kohta pesemään sukkia koto-Suomeen. Mutta asua täällä vuodesta toiseen ilman mitään tietoa tulevaisuudesta, päivä ja kuukausi kerrallaan. Elää kansainvälisen ruoka-avun varassa ja tappaa aikaa. Ei käykään kade.

Täällä odotetaan. Ja juodaan teetä odotellessa. Ei tiedetä pitääkö odottaa vielä seuraavatkin 40 vuotta. Elämä on jotenkin tosi absurdissa tilassa. Nämä  leirit on 38 vuodessa organisoitu todella pitkälle: on sairaalat ja koulut ja parturit. Mutta kuitenkin kaikki on väliaikaista, ei tänne haluta asettua, tämä on pakolaisleiri. Saisi Godot jo tulla, eiköhän näiden ihmisten kärsivällisyys ole jo testattu ja nähty.

Pian nähdään!

Terv.

Kerttu Matinpuro

Periksianta­mattomuutta monessa sukupolvessa

Palestiinalaispakolaiset Libanonissa ovat menettäneet kansalaisoikeutensa konfliktille, joka on jatkunut keskeytymättömänä vuodesta 1948, kun Israelin valtio perustettiin. Köyhyyden ja näköalattomuuden keskellä näkyi kuitenkin pilkahdus toivoa. Maria Hukkamäki ja Mari Hokkanen vetivät pakolaisleireillä teatteri- ja valokuvaustyöpajoja ja opiskelivat pakolaisten elämää.

Syyskuussa löydämme itsemme pölyisiltä kuumilta kujilta, ensin Shatilasta, sitten Burj el-Shemalista. Keskustelemme ihmisten kanssa, joista jotkut ovat menettäneet kotinsa, toiset koko perheensä. Uskoa tulevaisuuden vapaaseen Palestiinaan tuntuu kuitenkin olevan jäljellä.

Burj el-Shemalissa asumme Beit Atfal Assomoud (BAS) -järjestön toimintakeskuksessa keskellä pakolaisleiriä. BAS:n suomalainen yhteistyökumppani on Psykologien Sosiaalinen Vastuu (PSV). Vietämme monta iltaa pimeässä huoneessa taskulamppujen valossa, kun keskuksen työntekijät ovat lähteneet kotiin ja lukinneet portin, ja päivittäinen sähkökatko on päällä. Vaikka sähkökatko, joka kestää kuusi tuntia, kiertää päivästä toiseen eri aikaan, ensimmäisinä iltoina Burj el-Shamalissa tuntuu koko ajan olevan pimeää. Pimeä toisin kestää vain aamun rukouskutsuun asti, vähän sen jälkeen päivät taas häikäiset silmiä.

Ensimmäiset palestiinalaiset pakolaiset ovat tulleet Libanoniin vuonna 1948, ja maassa on tällä hetkellä reilut 400 000 pakolaista. Burj el-Shemalin asukasluku on hieman alle 20 000. Leiri on suunniteltu alun perin 7 000 ihmiselle, joten tila alkaa loppua kesken.

“Palestiinalaisille vuonna 1948 pakolaisleiriksi annettu alue on pysynyt samana, vaikka asukasluku on moninkertaistunut”, BAS:n toiminnanjohtaja Kassem Aina kertoo.

“Rekisteröimättömiä pakolaisia on myös tuhansia”, jatkaa Mahmoud Al-Juma, kutsumanimeltään Abu Wassim, joka on BAS:n Burj el-Shemalin -keskuksen johtaja. “Koska Libanonin valtio ei anna lupia uusien pakolaisleirien avaamiseen, laittomilla leireillä asuu paljon ihmisiä, jotka eivät ole YK:n avun piirissä.”

Pakolaiset haluavat kansalaisuuden – tai edes säädyllisen elämän

Koska palestiinalaisten mahdollisuudet Libanonissa ovat rajalliset, ei ole ihme että moni haluaa lähteä etsimään tulevaisuuttaan ja parempaa elämää ulkomailta. Lähteminen on kuitenkin kallista, sillä pakolaiset saavat harvoin laillisia matkustuspapereita.

“Kuulin juuri, että joku naapureista oli maksanut 8 000 dollaria siitä että pääsee Norjaan”, Abu Wassim kertoo, kun vierailemme tapaamassa leirin vanhoja miehiä – kuten Abu Wassim miehet meille esittelee – Al Huwlin toimintakeskuksessa. “Kukaan ei tietenkään voi taata, että hän silti saa jäädä maahan.”

Ajattelen Suomen tiukkaa linjaa oleskelulupien myöntämisessä ja näitä ihmisiä, jotka tavoittelevat ihmisarvoista elämää. Tällä hetkellä missään päin Eurooppaa pakolaiset eivät tunnu olevan kovin toivottuja. Tilanne tuntuu julmalta.

Mietin, miksei kansainvälinen yhteisö tee enemmän konfliktin ratkaisemiseksi. Samaa kysellään leirissäkin. Vastaamme moneen kertaan kysymykseen: kenen puolella Suomi on konfliktissa? Kerron, että Suomessa ja ympäri Eurooppaa on paljon ihmisiä, jotka vaativat, että palestiinalaisten kotien tuhoamisen on loputtava ja että oikeutta on jaettava tasaisemmin.

Samaan aikaan kuitenkin tiedän, kuinka kovat arvot jylläävät pohjoisessakin: moni pitää pakolaisia ei-toivottuina myös Suomessa. Haluaisin puhaltaa toivoa näihin vanhoihin vihaisiin miehiin, jotka toivovat vielä pääsevänsä takaisin vapaaseen Palestiinaan, mutta en tiedä mitä voisin sanoa. Pakolaisleiristä katsottuna tuntuu, että maailma on puhetta täynnä.

Pakolaiselämän ahtaat raamit

YK:n palestiinalaisten pakolaisten avustusjärjestön (UNRWA) kouluissa ryhmäkoot ovat isoja – luokassa voi olla yli 40 oppilasta – ja resurssit ovat monella tavoin vähäiset. Useat nuoret jäävät vaille peruskoulutusta: noin 8 prosenttia kouluikäisistä ei käy mitään koulua. Moni nuori pakolaisleirissä jättää koulunsa kesken. BAS:ssa tästä ollaan huolissaan, sillä joutilaana turhautuvat nuoret ovat ääriliikkeille ja huumekauppiaille otollisia kohteita. Kassem Aina kertoo, että opetuksen taso laskee jatkuvasti, ja järjestö pyrkii tavoittamaan koulunsa lopettaneita nuoria.

“Koska koulun keskeyttäminen on pakolaisleireillä suuri ongelma, tarjoamme erityistä opetusta niille, jotka päättävät palata takaisin kouluun. Koulutus on ainoa voimavaramme. Meille opiskelua jatkavien oppilaiden tukeminen on prioriteetti. Järjestämme erityisopetuksen lisäksi myös ammatillista koulutusta sekä jaamme stipendejä korkeakouluopintoihin.”

Työnsaanti on palestiinalaisille hankalaa, sillä monet ammatit ovat pakolaisilta kiellettyjä. Libanonin lain mukaan pakolaiset eivät esimerkiksi saa toimia lääkäreinä tai lakimiehinä.

“Libanonissa heillä [palestiinalaisilla] ei ole oikeutta kansalaisuuteen”, kertoo Leila, libanonilainen aktivisti. “Heille ei myöskään anneta perusoikeuksia. Täällä [Burj el-Shemalin pakolaisleirissä] näette, miten epäinhimilliset olosuhteet ovat. Pähkinänkuoressa voisi sanoa, että palestiinalaisten pakolaisten tilanne on aika toivoton.”

Ne, jotka pystyvät, laittavat lapsensa yksityiseen kouluun. Useimmilla ei kuitenkaan ole tähän mahdollisuutta. Yli puolet Burj el-Shemalin aikuisista on työttömänä, naisten työttömyysriski on moninkertainen miehiin nähden.

Meille kerrotaan, että keskimäärin ihmiset täällä tienaavat noin 350 dollaria kuussa. YK:n mukaan kaksi kolmasosaa palestiinalaisista on köyhiä, eli elää alle kuudella dollarilla päivässä. UNWRA auttaa jälleenrakentamaan ja korjaamaan taloja ja avustaa taloudellisesti kaikkein köyhimmässä asemassa olevia perheitä. Monet haastattelemistamme paikallisista sanovat kuitenkin, ettei apua ole tarjolla riittävästi.

Perheiden ja naapureiden varassa

Ulkomailla asuvat sukulaiset lähettävät perheilleen rahaa kotimaahan ja pakolaisleireille. Apu tulee tarpeeseen. Jos perheen ensisijainen elättäjä on kuollut tai vammautunut, on koko toimeentulo vaarassa, sillä minkäänlaista sosiaaliturvaa tai sairasvakuutuksia pakolaisille ei ole. UNRWA avustaa minkä voi, mutta sen resurssit ovat riittämättömät.

Abu Wassim tulkkaa, kun keskustelemme vanhusten kanssa BAS:n keskuksessa eräänä iltana: “Vanhusten saama tuki on niin pientä, ettei se riitä mihinkään.” Monet vanhuksista kertovat tekevänsä vielä töitä, he poimivat hedelmiä hedelmätarhoissa. Mutta elämässä on muutakin kuin kurjuutta. Abu Wassim sanoo, että vanhukset myös pitävät yllä kulttuuriperinteitä.

“Me tanssimme! Dabkaamme aina kun on mahdollista!” kertoo Mali, paikallinen vanhus, joka lupaa lähteä kanssamme Suomeen. Malin suuri haave on matkustaa.

Leirin infrastruktuuri on rapistunut ja monet asiat ovat rempallaan. Joka puolella leiriä sähköjohdot kulkevat yli päiden kuin hämähäkinseitti. Viritelmät näyttävät vaarallisilta ja myös ovat sitä.

Oleskellessamme leirissä vierailemme paikallisen kauneussalongin pitäjän luona. Muutaman päivän päästä kuulemme, että naisen koti on palanut. Tuho on täydellinen. Palokunta ei ehtinyt ajoissa paikalle, naapurit tekivät mitä voivat. Toisaalta kadut talolle ovat niin kapeita, ettei yksikään paloauto mahtuisi ajamaan niitä, keskellä leiriä kulkevillä kaduilla kaksi ihmistä mahtuu hädin tuskin ohittamaan toisensa. Onneksi perhe ehti turvaan ja asuu nyt alakerrassa sukulaisten luona. Vierailemme talossa tulipalon jälkeen. Meille kerrotaan, että palo sai alkunsa huonosti asennetuista sähköistä. Hävityksen keskelläkään uutinen ei enää yllätä meitä.

Paljon työtä

BAS:n keskuksen työntekijät Burj el-Shemalissa ovat omistautuneet työlleen. Työntekijät ovat usein töissä kuutena päivänä viikossa, ja monet vetävät vapaapäivänäkin vapaaehtoisina erilaisia harrastusryhmiä, kuten partiota tai musiikkiryhmiä. Jos töitä on, moni joutuu tekemään niitä koko ikänsä, sillä eläkejärjestelmää ei ole. Uupumiselle ei ole paljon sijaa. Useista keskuksen nuorista työntekijöistä työ on kuitenkin motivoivaa. Toimintakeskuksen koordinaattori ja pienen lapsen äiti Hiba Trice kertoo: “Minusta tuntuu, että palvelen omia ihmisiäni. Mitä muuta tekisin jos en olisi täällä? Välillä pidän vapaapäivän kun minusta tuntuu että minun täytyy olla perheeni kanssa, mutta muuten olen mielelläni töissä.”

Draamaa yli kielirajojen

Viikon aikana vietämme aikaa päiväkodissa ja sosiaalityöntekijöiden kanssa, autamme lajittelemaan lahjoituksina saatuja vaatteita ja kiertelemme leiriä. Valmistelemme työpajojamme ja autamme toisiamme niiden järjestelyissä. Teatterityöpajat lasten kanssa ovat hauskoja. Lapset ovat 10–13 -vuotiaita, ja teemme paljon harjoitteita ja valmistelemme lopuksi pieniä esityksiä toisillemme. Nauramme paljon, ja esityksistä tulee hienoja.

Tulkin kanssa työskenteleminen on hitaampaa kuin luulin, mutta meillä on hauskaa. Saamme aikaan eri asioita kuin oletin, mutta luomamme jutut ovat sitäkin mielenkiintoisempia.

Yksi parhaimpia kokemuksiani matkalta on teatterityöpajani naisten kanssa. Vedin työpajan naisille, joiden lapset ovat päivällä päiväkodissa. Työpajan teemaksi olin valinnut haaveet, ja naisia oli paikalla kymmenen. Odottelimme tulkkia ja esittäydyimme. Selitin englanniksi ja muutamalla osaamallani arabian kielen sanalla kuka olen ja mitä olen työpajaa varten suunnitellut. Osallistujat kertoivat itsestään, kommunikoimme miten voimme.

Tulkki oli myöhässä, joten aloitimme joka tapauksessa. Piirsimme unelmiamme, pienet ryhmät esittivät omia haaveitaan, teimme harjoitteita. Kukaan ei lopulta tullut tulkkaamaan, mutta se ei ryhmäämme haitannut.

En tiedä kuinka paljon ymmärsimme toisiamme oikein, mutta sain nähdä kohtauksia naisten arjesta ja heidän haaveistaan. En tiedä mitä kohtauksissa sanottiin. Joitain asioita on kuitenkin helppoa ymmärtää yli kielimuurien.

Kaukainen maailma

Herään surumieliselta kuulostavaan lauluun kuumassa pimeässä huoneessa. En voi nukkua, koska melkein korvan vieressä huutava ääni ei jätä rauhaan. Makaan pimeässä ja mietin, kuuleeko kukaan mitä täällä huudetaan?

Keskustelemme vielä Beirutissa Kassem Ainan kanssa siitä, miten hän näkee palestiinalaisten tulevaisuuden.

“Mielestäni palestiinalaisten pakolaisten ongelma ei ole humanitaarinen vaan poliittinen. Koska palestiinalaiset eivät voi vapaasti tehdä työtä tai esimerkiksi ostaa maata Libanonissa, he jäävät ennemmin leireihin. YK:n päätöslauselmassa 194 sanotaan, että palestiinalaisilla on oikeus palata takaisin mailleen ja saada korvauksia menetyksistään.”

Tuo päätöslauselma tehtiin vuonna 1948, mutta sitä ei ole koskaan noudatettu.

“Ne, jotka elävät leireissä, kärsivät. Niin kauan kuin palestiinalaisten ongelmia ei saada ratkastua, Lähi-idässä ei ole rauhaa”, Kassem Aina jatkaa. “Toivoisin, että muut maat katsoisivat kahdella eivätkä yhdellä silmällä ja näkisivät lasin puolitäytenä puolityhjän sijaan. Maiden on lakattava tukemasta yksipuolisesti Israelia. YK:stä on tullut heikko. Meidän maamme on valloitettu ja me tarvitsemme heidän tukeaan.

Teksti Maria Hukkamäki
Kuva Mari Hokkanen

Solidaarisuuden silmukoita

Libanonin pakolaisleirien lasten arkea helpotetaan modernin aktivismin keinoin: apuna ovat trendikkäästi sekä sukkapuikot että sosiaalinen media.

Kun Kirsti Palonen oli viime talvena vapaaehtoistöissä Libanonissa, lämpimän maan kylmänkostea talvi yllätti. Pisarat tiivistyivät pakolaisleirin lämmittämättömiin taloihin, luita kolotti, päiväkotien lapset leikkivät sormikkaat kädessä ja aivastelivat. Sisällä ja ulkona käytettiin samoja vermeitä, jotka suomalaisen silmissä olivat liian ohuita vuodenaikaan nähden. Monien lasten vaatteet olivat käyttökelvottomiksi kuluneita.

Kun Kirsti palasi kotiin, hän kirjoitti lasten onnettomasta talvivaatetuksesta Facebook-päivityksen. Eipä aikaakaan, kun vapaaehtoistyössä ja järjestötoiminnassa kunnostautunut ystäväpiiri oli jo siirtynyt ihmettelystä toimintaan: oli syntynyt Solidaarisuussilmukat.

Kevättalvella alettiin järjestää tapaamisia neulepuikkojen kilistessä kahviloissa, ja toukokuussa lähti ensimmäinen talvivarustuspaketti matkaan: Vaaka ry:n keräämiä villasukkia ja Solidaarisuussilmukoiden neulomuksia pakolaisleirien lapsille.

Huolenpitoa Libanoniin puikoilla

Elokuussa 2011 Sanomatalolla tapaavat silmukoijat ovat moninaista väkeä: Kirsti Palonen ja Nina Lyytinen ovat Psykologien sosiaalisesta vastuusta (PSV), Kirsi Haapalaakso Punaisesta Rististä, Krista Igbarria Arabikansojen ystävyysseurasta (AKYS). Moni on käynyt töissä tai vapaaehtoisena Libanonissa, monella on kummilapsia PSV:n tai AKYS:n kautta.

Kirsti Palonen kuvaa silmukoijia ihmisiksi, joita yhdistää globaali sosiaalinen vastuu. Kirsi Haapalaakso on ollut töissä kenttäsairaaloissa kriisialueilla useaan kertaan sen jälkeen, kun lähti Libanoniin töihin vuonna 1985. Myös Palosen työ pakolaisleirien lasten hyväksi alkoi 80-luvulla, kun PSV löysi yhteistyökumppanikseen Libanonista The National Institution of Social Care and Vocational Training “Beit Atfal Assumoud (BAS)-järjestön.

Vuosien varrella PSV on tehnyt vaihtuvia mielenterveystyöhön liittyviä projekteja paikallisten tarpeiden mukaan. Perheneuvolatoiminnan järjestäminen on ollut keskeinen hanke. Uusimmalla projektilla vauhditetaan Saidan perheneuvolan toimintaa. Solidaarisuussilmukoiden ryhmä tuntee avustuskohteensa hyvin ja osaa verkostoitua: yhteistyötä on suunnitteilla myös perhepäivähoitajien ammattiosaston kanssa.

Kynsikkäät kädessä voi piirtää

Solidaarisuussilmukoiden ryhmässä on etuna myös itsensä toteuttaminen, viihtyminen, neulominen ja valmistuneiden aikaansaannosten ihailu yhdessä.

“Tämä projekti on tuonut takaisin käsityöharrastukseni”, kertoo Kirsi Haapalaakso, joka ei ollut tarttunut puikkoihin pariinkymmeneen vuoteen. “Porukka on hyvä. Mukana on samanhenkisiä ihmisiä, joista olen saanut uuden ystäväpiirin.”

Solidaarisuussilmukoissa tehdään erilaisia käsitöitä: Aulikki Ansamaa on piirin sukkaspesialisti, Kirsti Paloselle sukat kavennuksineen ovat liian pientä piperrystä. Hän tekee nuttuja ja pipoja. Saarijärveltä osallistuu etänä kirjoneuleiden taitaja Raija Heiskala. Yhteistyökumppani BAS Libanonissa ei ole rajannut neulomustoiveita mitenkään, mutta Palonen kehottaa neulomaan esimerkiksi kynsikkäitä, joita ei tarvitse riisua piirrellessä ja leikkiessä sisällä.

Neuleporukan yhteydenpidossa Facebook on ollut tärkeä: siellä tiedotetaan tapaamisista, jaetaan ohjeita ja kuvia valmiista töistä. Solidaarisuusverkosto selvittää myös käytännön ongelmia: Palosen keskeneräisestä nutusta oli loppua lanka kesken juuri ennen tapaamistamme Sanomatalolla. Kävi ilmi, että kyseistä lankaa ei enää valmisteta, ja Palonen kuulutti silmukkaryhmässä “neulaa heinäsuovasta”. Ja kuinka ollakaan, lankaa löytyi Saarijärveltä tunnin sisällä.

Keinot on monet

On monia tapoja osallistua: kaikki eivät suinkaan neulo. Solidaarisuussilmukoihin voi lahjoittaa myös lankoja, puikkoja ja muita tarpeita. Nina Lyytinen ja Leila Heinonen värväävät sukulaisia ja tuttavia neulomaan: “Olen Martta-sukua”, nauraa Nina Lyytinen. Sukulaisilta on tullut paljon pipoja, sukkia ja kynsikkäitä.”

Lyytinen ei neulo, hän juoksee: hän on lähdössä neljättä kertaa Beirutin maratonille PSV:n Extreme Survival Teamin mukana. Nimestään huolimatta Extreme Survival Team ei koostu verenmaku suussaan urheilevista hikipingoista: se on leikkimielinen keino rohkaista pakolaisleirien lapsia liikkumaan. Lapset pääsevät kokemaan urheilun riemua ESV:n tiimipaidoissa 10 kilometrin juoksulla Beirutin maratonilla, patikkaretkellä vuorelle ja palkintojuhlassa.

Jos Lyytinen harrastaa juoksua tosissaan, tunnustaa Palonen olevansa kaikkea muuta kuin urheilullinen: “Siitä huolimatta olen oppinut Libanonissa ymmärtämään urheilun tasa-arvoistavan merkityksen. Muistan mitalijuhlassa pienen pojan, joka iloitsi, että tänään kaikki ovat ystäviä kanssamme.”

ESV:n maratonmatkojen lisäksi pakolaisleirien lasten elämään voi osallistua ryhtymällä kummiksi. LeilaHeinonen ja Aulikki Ansamaa kertovat PSV:n kuntoutuskummitoiminnasta ja AKYS:n kummitoiminnasta pakolaisleireillä. Heinosella on kaksi kuntoutuskummilasta, jotka perheneuvolat ovat määritelleet erityisen tuen tarvitsijoiksi. Suurempi kummimaksu mahdollistaa jatkokoulutuksen, terapian ynnä muuta. Taloudellisen tuen lisäksi kummilapselle on tärkeää henkinen tuki ja yhteydenpito: lapsista on upeaa, että heistä ollaan kiinnostuneita jossain kaukana Suomessa.

Myös Solidaarisuussilmukoiden neulelahjoitusten mukaan toivotaan laitettavan pesuohjeiden lisäksi terveiset neuleen tekijältä.

Osallistu neulomalla:

Neulomisen alkuun auttaa käsityönopettajien Käspaikka, josta löytyy oppia, suunnitteluapua ja yksinkertaisia neuleohjeita: www.kaspaikka.fi/neulonta/index.html

Solidaarisuussilmukoihin voi osallistua lahjoittamalla pipoja, villapuseroita, neuletakkeja, kynsikkäitä, villasukkia, säärystimiä jne. Neulo ja virkkaa helppohoitoisesta (superwash) langasta ja liitä neuleeseen mukaan joko pesuohjeet tai langan vyöte. Muista liittää neuletyöhön omat terveisesi lahjan saajalle! Voit lahjoittaa myös lankoja neulojille. Liity Solidaarisuusilmukat-Facebook-ryhmään ja tule tapaamisiin, tai postita neuleet Libanoniin lähtijöille.

Solidaarisuussilmukat-verkosto suunnittelee seuraavaksi kaksiosaista käsityö-workshopia pakolaisleirien naisille yhdessä BAS:n kanssa. Työpajaa varten otetaan vastaan neuletarvike- ja lankalahjoituksia, yhteyttä voi ottaa Kirsti Paloseen kirsti.palonen@welho.com tai Solidaarisuussilmukoiden Facebook-ryhmään.

The National Institution of Social Care and Vocational Training – Beit Atfal Assumoud (BAS)

BAS vietti elokuussa 35-vuotisjuhliaan. Se perustettiin auttamaan Tel al-Zaatarin verilöylyn orvoksi jättämiä lapsia. Järjestöllä on toimintakeskuksia ja päiväkoteja kymmenellä pakolaisleirillä. BAS-järjestöllä on neljä perheneuvolaa Beirutissa, Tripolin kaupungin lähellä ja etelässä Tyyroksen ja Saidan kaupunkien palestiinalaisleireissä. Järjestön sosiaalityötekijät toimivat noin 660 sijaisperheen kanssa. BAS järjestää myös ammatillista koulutusta, erityisesti koulunsa keskeyttäneille nuorille.

www.socialcare.org/news.aspx

Anu Kaarina Hämäläinen

Psykologien sosiaalinen vastuu ry:n Libanon-sivut: www.vastuu.fi/libanon

Extreme Survival Team Libanonissa 2009: www.beirutmarathon.vuodatus.net/

Extreme Survival Team Libanonissa 2010: www.est_2010.vuodatus.net/

Arabikansojen ystävyysseura ry:n toiminnasta Libanonissa: www.kaapeli.fi/akys/avustusprojektit.html

Lääkärit aavikolla

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Miehitetyn alueen länsisaharalaisten vierailu Smaran pakolaisleirillä, juhlavastaanotto Smarassa.

Suomalaislääkäri Matti Rauvala ja hänen algerialaissyntyinen, Suomeen asettunut kollegansa Abdel Maiche viettivät kuukauden pakolaisleireillä Länsi-Saharan pakolaisia tervehdyttämässä.

 

Oikeus terveydenhuoltoon ja lääkäripalveluihin ei ole itsestäänselvyys Länsi-Saharan pakolaisleireillä Lounais-Algeriassa. Tindoufin kaupungin liepeillä sijaitsee viisi sahrawikansan pakolaisleiriä kymmenine tuhansine asukkaineen. Miten heitä hoidetaan?

”Menimme kollegani Matti Rauvalan kanssa kuukaudeksi kiertämään leirejä potilaiden vaivoja hoitaaksemme”, kertoo Suomesta lääkärin toimesta eläköitynyt Abdel Maiche. ”Meillä oli ovet auki -periaate, kuka vain sai tulla vastaanotolle vaivoineen.”

Lasta_2_2011
Pahvi + teippiä = kyynärvarsilasta infuusiokanyyliä varten.

”Haasteena sahrawien terveydentilan jatkoa ajatellen on tietysti hoidon epäjatkuvuus, sillä pakolaisleireillä hoitosuhde on katkolla vaihtuvien lääkärien ja liian vähäisten resurssien vuoksi”, Maiche kuvailee.

Parhaimmillaan työparina toimineet miehet hoitivat yli 60 potilasta päivässä. ”Kieliongelmaa ei tullut, sillä meillä oli tulkki paikalla. Yllättäen leiriltä löytyi myös paikallinen saksankielentaitoinen sairaanhoitaja, jonka kanssa Matti kommunikoi saksaksi.”

Yllätyksenä lääkäreille tuli niin ikään tosiseikka, että lääkkeinä hyödynnetään runsaasti kasveja.

Abdel Maiche arvioi yllättävimmäksi seikaksi aavikkokansan kohdalla, ettei mielenterveysongelmia esiintynyt. ”Kukaan ei tullut kertomaan masennuksesta tai muista psyykkisistä vaivoista. Enimmäkseen kyse oli kehoon pesiytyneestä sienitaudista, teniasta, joka aiheutuu pitkälti siitä, että ollaan eläinten kanssa niin läheisissä tekemisissä.”

SmaranLeiri_2_2011
Smaran pakolaisleiri.

Jatkossa asiaan on tulossa parannusta, sillä rovaniemeläisen projektin ansiosta Länsi-Saharan kaikille viidelle pakolaisleirille ollaan pystyttämässä puusta valmistettuja, aidattuja leikkipuistoja. ”Niihin on eläimiltä pääsy kielletty”, Maiche toteaa. Projektin arvioidaan toteutuvan vuoden 2012 helmikuussa.

Lääkäriparivaljakko sai idean lähteä Saharan-reissulle Rauhanpuolustajien Länsi-Sahara-tiimiltä. Rahoituksen järjestyessä laitettiin pikaisesti toimeksi. ”Opimme Saharassa paljon ja tapasimme elämäniloisia sikäläisiä. Elämä on aavikkoleireillä kovaa, mutta väki pitää tiukasti yhtä”, Maiche summaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Sotaromua Tfaritin ja Mharizin välimaastossa (vapautetut alueet).

Pakolaisleirien lisäksi lääkärit kiertelivät varsinaisessa Länsi-Saharassa Marokon eteläpuolella. Marokko on miehittänyt alueesta parhaat palat, kaksi kolmasosaa Atlantin rannalta. Länsi-Saharan itsenäisyysliike Polisarion vapauttamalla alueella, yli 2 000 kilometriä pitkän sotilaiden vartioiman ja miinoitetun muurin takana, asuu kymmeniä tuhansia paimentolaisia. Hoitotoimenpiteitä suoritettiin sielläkin. ”Sotilaat huutelivat muurilta, että tervetuloa Marokkoon. Vastasimme kysymyksellä siitä, miksi moinen muuri on olemassa, jos alue on oikeutetusti Marokon”, Maiche mainitsee.

Kansainvälisen oikeuden linjauksen mukaan Marokko on miehittänyt laittomasti Länsi-Saharaa vuodesta 1975 lähtien. Miehitys on mahdollinen läntisten suurvaltojen poliittis-taloudellisella tuella sekä länsimedian vaikenemisella konfliktin olemassaolosta.

Teksti Maiju Kaipiainen
Kuvat Abdel Maiche

 

 

Haave itsenäisyydestä kuljettaa

Ei ole helppoa muuttaa asumaan kylmään Suomeen keskelle kaamosta. Etenkin jos on kotoisin Länsi-Saharasta, jossa lämpötila kohoaa 50 asteeseen. Maima Mahmud tuli Suomeen Länsi-Saharan itsenäisyysliikkeen Polisarion edustajaksi. Elämä on kuljettanut, tai suorastaan heitellyt, häntä eri suuntiin aiemminkin.

Eurooppalaiset suurvallat jakoivat Afrikan 1800-luvun lopulla Berliinin konferenssissa intressiensä mukaisesti. Luoteis-Afrikassa sijaitsevasta Länsi-Saharan erämaakaistaleesta tuli Espanjan siirtomaa. Vuonna 1973 alueen itsenäisyysliike Polisario aloitti aseellisen vapaustaistelun kolonisoijia vastaan. Samana vuonna Maima Mahmud syntyi lähellä Dakhlan kaupunkia. Maima on yhdeksänlapsisen perheen kuopus.

Kaksi vuotta myöhemmin Espanja ilmoitti vetäytyvänsä. Välittömästi espanjalaisten lähdettyä Marokko ja Mauritania miehittivät Länsi-Saharan. YK:n päätöslauselmat ja Haagin kansainvälinen tuomioistuin tuomitsivat miehityksen. Miehitys kuitenkin jatkui, ja Polisario aloitti taistelun uusia miehittäjiä vastaan. Maima muistaa hatarasti, kuinka perhe pakeni taisteluita rajan yli Mauritanian puolella sijaitsevaan Zoueraten kaupunkiin. Perhe halusi elää rauhassa ja teki parhaansa antaakseen kuvan, ettei ollut poliittisesti sitoutunut.

Yrityksistä huolimatta elämää oli vaikea asettaa uomiinsa. Perheen vanhin tytär oli ottanut aktiivisesti osaa Polisarion itsenäisyyspyrkimyksiin. Lopulta naapurit paljastivat hänet. Maiman sisar pidätettiin.

“Tämän jälkeen ovelle koputettiin, kop kop. Ovi aukesi ja isäni revittiin ulos”, Maima kertoo. “Poliisit rikkoivat kotimme. Vapauduttuaan isäni sairastui ja laihtui rajusti.”

Pidätykset ja kidutus olivat arkipäivää. Vuonna 1979 Mauritanian joukot aloittivat operaatio Zoueraten, jonka tarkoitus oli tuhota Polisarion sissit Zoueraten sahrawi-pakolaisten keskuudesta. Tuhoisan operaation seurauksena useat sahrawit saivat surmansa tai haavoittuivat.

“Rypälepommi räjähti vieressämme. Kuului kauhea pamahdus. Äitini hyppäsi päälleni suojatakseen minua. Kun avasin silmät, näin verta kaikkialla. Aloin huutaa paniikissa. Äiti oli haavoittunut pahasti rintaansa, mutta käski minua olemaan huutamatta, ettei meitä huomattaisi.”

Painostus ja jatkuva piilottelu olivat Maiman perheelle liikaa. He päättivät lähteä etsimään turvaa koillisesta. Algerian rajan toisella puolella olivat Tindoufin pakolaisleirit, joiden perustamiseen Maiman sisar oli antanut merkittävän panoksensa. He eivät voineet kuitenkaan matkata suoraan leireille, vaan heidän oli aluksi mentävä vastakkaiseen suuntaan kohti Atlanttia Nouadhiboun kaupunkiin. Tätä kautta heidän onnistui hämätä viranomaisia, ja lopulta kuusivuotias Maima oli perheensä kanssa turvassa keskellä aavikkoa sijaitsevilla pakolaisleireillä. He elivät teltassa kansainvälisen ruoka-avun varassa. 50 asteen helle, hiekkamyrskyt ja puute vedestä ja sähköstä opettivat iloitsemaan elämän pienistä asioista.

Seuraavana vuonna alkoi koulu. Opetus oli intensiivistä: lapset elivät, opiskelivat ja söivät yhdessä. Kolmen kuukauden välein heillä oli mahdollisuus vierailla vanhempiensa luona.

“Siihen aikaan kaikki tekivät parhaansa itsenäisyyden puolesta – lapset, miehet, naiset”, selittää Maima. “Opiskelimme ahkerasti matematiikkaa, historiaa, maantietoa, uskontoa, espanjaa ja arabiaa, ja lomilla opetimme puolestaan vanhempiamme. Tänä päivänä sahrawien keskuudessa ei esiinny luku- ja kirjoitustaidottomuutta. Espanjan opettaja teki minuun vaikutuksen. Hän oli karismaattinen ja kannusti meitä opiskelemaan. Pärjäsin hyvin koulussa.”

Kolmetoista vuotta Kuubassa

Hyvän koulumenestyksensä ansiosta Maima lähetettiin syyskuussa 1982 Kuubaan jatkamaan opintojaan. Hän oli yksi 99 tytöstä ja noin 400 pojasta, jotka matkasivat Fidel Castron saarelle.

“Perheeltäni kysyttiin, halusivatko he lähettää minut Kuubaan opiskelemaan. Matkustimme kolme päivää Tindoufista Oraniin. Sieltä matkamme jatkui laivalla kohti Havannaa. 15 päivän päästä olimme perillä. Näimme ensimmäistä kertaa ihania delfiinejä. Tervehdimme niitä heittämällä luontokappaleita kengillä. Olimme nuoria ja tyhmiä.”

Koulu sijaitsi Isla de la Juventudilla (Nuoruuden saari). Puolet päivästä opiskeltiin, toinen puoli tehtiin töitä: kerättiin hedelmiä ja siivottiin. Opettajat olivat kuubalaisia ja sahraweita. Kolmen vuoden jälkeen Maima pääsi käymään kotona ja sai viipyä siellä 11 päivää. Vuodet 1985–1995 hän vietti Kuubassa näkemättä kertaakaan perheenjäseniään.

“Opin paljon Kuubassa. Meitä kunnioitettiin ja pidimme työn ohella myös hauskaa. Tanssin paljon salsaa”, Maima nauraa.

Hän oli aktiivinen monenlaisessa järjestötoiminnassa. Nuoret järjestivät tapahtumia brasilialaisten, panamalaisten, nicaragualaisten, bolivialaisten, angolalaisten ja eteläafrikkalaisten opiskelijoiden kanssa.

“En pysty sanoin kuvaamaan, kuinka raskasta oli olla kaikki ne vuodet erossa perheestäni. Vuonna 1989 aloitin opinnot Havannan yliopistossa. Se oli vaikeaa aikaa. Opinnot olivat todella haastavia. Kuuballa meni huonosti Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Elämämme oli hyvin niukkaa. Minulla ei ollut kunnollisia vaatteita. Monet palasivat kotiin. Olin kuitenkin päättänyt onnistua opinnoissani. Valmistuin lopulta vuonna 1995 pääaineenani tietoliikenne ja elektroniikka.

Maima palasi Tindoufin pakolaisleireille huippuarvosanojen kera. Hän pystyi valitsemaan, millaista työtä halusi tehdä.

“Halusin näyttää, että naisetkin pärjäävät insinööreinä. Sain töitä Minursosta (YK:n rauhanturvaoperaatio Länsi-Saharassa). Leireille sopeutuminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Kaikki oli muuttunut. Perheeni oli muuttunut. En löytänyt paikkaani. Ruoka oli pahaa. Minusta tuntui, että hiekkaa oli joka paikassa: suussani, silmissäni, selässäni, ruuassani. Myös minä olin muuttunut. Jotkut karsastivat vapaata elämäntyyliäni, jonka olin tuonut tuliaisena Kuubasta.”

Maima meni naimisiin vuonna 1997. Vuotta myöhemmin hänen pitkälle edennyt raskautensa päättyi keskenmenoon. Hän sai sairaalahoitoa Espanjassa ja pääsi tekemään jatkotutkimusta Las Palmasin yliopistoon. Hän ei kuitenkaan saanut oleskelulupaa ja päätyi jälleen pakolaisleireille. Jatkotutkimus jäi kesken, mutta hänen onnistui perustaa naisjärjestö AFAD. Sahrawi-naisilla on tunnetusti ollut vahva asema yhteisössään. Vuonna 2001 hän synnytti teltassa tätinsä avustuksella tytön. Vuonna 2008 syntyi poika.

Aktiivinen toiminta ja lukuisat työpaikat ovat kuljettaneet Maimaa Bamakosta Nairobiin ja Johannesburgiin. Lokakuussa hänelle tarjottiin pestiä pohjoisesta Suomesta. Ruotsin tapaan myös Suomeen on tarkoitus perustaa Polisarion edustusto. Maima myöntää, ettei tiennyt juuri mitään Suomesta ennen työtarjousta.

“Kysyin mieheni mielipidettä. Koen tärkeäksi jakaa tietoa Länsi-Saharan laittomasta miehityksestä. Minut on otettu täällä todella hyvin vastaan. Täällä on kuitenkin pimeää ja kylmää.”

Pian alkaa kevätaurinko lämmittää. Maima on päätynyt kauas Länsi-Saharasta. Haave itsenäisyydestä elää vahvasti sahrawien keskuudessa. Ehkä jonain päivänä he saavat itse päättää maansa ja kansansa kohtalosta.

Teksti Karim Maiche
Kuva Essi Rajamäki