Avainsana-arkisto: Neuvostoliitto

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi

 

Kolumni: Kuinka minut värvättiin

raimopesonen-683x1024_2”Tuletko stalinistien lehteen kolumnistiksi?”

Matinpuron Teemun loppuvuodesta 2012 joissakin kekkereissä esittämä kysymys nauratti itseironiallaan niin paljon, että vastauksen antamiseen meni hetki, mutta se oli myönteinen. Olin seuraillut Rauhanpuolustajien toimintaa laiskahkosti 90-luvulla, mutta kiinnostukseni järjestöä kohtaan alkoi kasvaa vuosituhannen vaihteessa toisen Tšetšenian sodan ja Irakin sodan myötä. Rauhanpuolustajissa miellytti toiminnan monialaisuus ja mutkattomuus, samoin kaksoisstandardien puute: väkivalta ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset tuomitaan johdonmukaisesti, tekijään katsomatta.

Näin ei ole aina ollut. Neuvostoliittoa myötäilevät kaksoisstandardit olivat osa Rauhanpuolustajien toimintaa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Järjestö ei kuitenkaan ollut ongelmalle sokea, ja yhtenä korjausliikkeen merkkipaaluna on pidetty järjestön irrottautumista Moskovan johtaman Maailman rauhanneuvoston politiikasta 1980-luvun lopulla. Soutuvenekään ei käänny silmänräpäyksessä, mutta viimeisten vuosikymmenien havaintojen perusteella yhdistyksen jäsenmaksun maksaa mielellään.

Vanhat leimat ovat erityisen sitkeitä silloin, kun niitä voi käyttää poliittisina lyömäaseina. Tähän asetelmaan Matinpuron stalinismi-lohkaisu tietysti viittasi. Kun erilaiset kriisit lisäävät turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa, sotamyyttien merkitys yleensä vahvistuu. Jos maailmankuva mustavalkoistuu niin paljon, että militarismi nähdään isänmaallisuutena ja isänmaallisuus pelkkänä militarismina, kaikenlaiset rauhanliikkeet on helppo leimata vihollisen – Suomen tapauksessa Venäjän – kätyreiksi. Rauhanpuolustajien kohdalla tällaisessa leimaamisessa auttavat tietysti menneisyyden virheet.

Onko menneisyyden painolastista irtautuminen edes mahdollista? Kysymys nousi mieleen SDP:n Rinteen ja kokoomuksen Orpon toukokuisesta väittelystä, jossa Rinne muistutti kokoomuksen vastustaneen pitkään peruskoulua ja Orpo vastasi viittauksella SDP:n rooliin vuoden 1918 sisällissodassa. Keskustelun perusteella virheiden vanhentumisaikaa ei ole olemassa, jos jollakin osapuolella on tarve käyttää menneisyyttä lyömäaseena. Tarve tällaisen lyömäaseen käyttöön saattaa olla nykyhetken kannalta olennaisempi kysymys kuin se vuosikymmenien takainen virhearviointi.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläiskirjailija, joka myös musisoi.

Kertomuksia rohkeudesta 15: Tšekkoslovakian miehitystä vastustettiin monin keinoin

 tsekkoslovakia
Noustuaan Tšekkoslovakian johtoon tammikuussa 1968 uudistusmielinen Alexander Dubček aloitti toimenpiteet poliittisten uudistusten toteuttamiseksi. Hänen tavoitteenaan oli rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia lisäämällä sanan- ja lehdistönvapautta, helpottamalla matkustelua, uudistamalla taloutta ja hajauttamalla hallintoa.

Uudistuksilla oli kansan enemmistön tuki, ja niistä olivat innoissaan myös muun muassa Länsi-Euroopan kommunistit. Kahden vuosikymmenen terrorin ja hiljaiselon jälkeen tšekit ja slovakit olivat jälleen löytäneet äänensä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet kehityksen suunasta yhtä innostuneita. Leonid Brežnevin johtama Neuvostoliitto pelkäsi liberalisaation leviävän ja vaati uudistusten keskeyttämistä. Käytiin neuvotteluita, mutta kun Tšekkoslovakian johto ei taipunut Brežnevin vaatimuksiin, hyökkäsi Neuvostoliitto liittolaisineen maahan myöhään illalla 20.8.1968. Prahan kevät oli päättynyt.

Tšekkoslovakian valtionjohto pidätettiin saman tien. Ennen pidätystään he kuitenkin ehtivät tuomita miehityksen julkisesti ja antaa armeijalle käskyn pidättäytyä maan puolustamisesta asein. Neuvostoliitto oli kukistanut Unkarin kansannousun aseellisesti kaksitoista vuotta aiemmin, ja unkarilaisten aseellinen vastarinta oli johtanut yli kolmentuhannen ihmisen kuolemaan. Tämän toistuminen haluttiin välttää Tšekkoslovakiassa.

Aseellisen vastarinnan sijaan tšekkoslovakialaiset ottivat käyttöön periaatteen, josta jo Gandhi kirjoitti aikoinaan ja joka oli tammikuussa 2018 edesmenneen väkivallattomuustutkimuksen pioneerin Gene Sharpin akateemisen uran punainen lanka: Jos ihmiset eivät alistu, on heitä mahdoton hallita.

KÄÄNNELTYJÄ KYLTTEJÄ, IHMISKETJUJA JA KIELITAIDOTTOMUUTTA

Vastarinta oli spontaania ja paikallista. Sitä ei ollut opiskeltu, saati sitten harjoiteltu, eikä se ollut koordinoitua. Todennäköisesti sitä ei osattu edes nimetä. Siitä huolimatta se oli sitkeää ja menestyksekästä. Vastassa oli puolen miljoonan sotilaan neuvostoarmeija vahvistettuna puolalaisilla, unkarilaisilla, itäsaksalaisilla ja bulgarialaisilla joukoilla. Näiden sotilaiden oli annettu ymmärtää, että meneillään oli täysimittainen vastavallankumous. Todellisuudessa Dubček oli marxisti, joka näki uudistukset välttämättöminä nimenomaan kommunismin pelastamisen näkökulmasta.

Jo ensimmäisestä yöstä lähtien miehittäjäjoukkojen etenemistä vaikeutettiin kääntelemällä tienviittoja ja poistamalla tai suttaamalla kylien ja katujen nimikylttejä. Eräskin puolalainen armeijakunta päätyi kiertelemään koko päiväksi Tšekkoslovakian maaseudulla Praha-kylttejä seuraten ja päätyi lopulta illan hämärtyessä takaisin Puolan vastaiselle rajalle. Toinen armeijakunta onnistuttiin huijaamaan ajamaan laajan ympyrän. Kun miehittäjät lopulta pääsivät mutkien kautta Prahaan, he joutuivat kadunnimikylttien puuttuessa kysymään paikallisilta, missä päin mahtaa sijaita pääkaupungin televisiotorni tai presidentinlinna.

KUKKIA KIVÄÄRIEN PIIPPUIHIN

Itä-Bohemiassa erään pienen kylän asukkaat muodostivat sillan yli ihmisketjun, jolla estivät neuvostopanssareiden kulun. Kahdeksan ja puoli tuntia odotettuaan panssarivaunut kääntyivät etsimään suotuisampaa joenylityspaikkaa.

Prahan keskustassa, ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten, ihmiset kerääntyivät kaduille He vihelsivät, buuasivat, pilkkasivat ja sylkivät panssarivaunujen suuntaan ja osoittivat tukensa presidentille ja pääministerille. Sotilaiden kanssa käytiin kiihkeitä keskusteluita miehityksen oikeutuksesta. Sotilaiden kiväärien piippuihin aseteltiin kukkia. Venäjän kieltä osattiin silloin, kun paikallisilla oli asiaa sotilaille, mutta kun tilanne oli päinvastainen, venäjänkielentaitoisten löytyminen olikin yhtäkkiä kovin hankalaa.

Elokuun 26. päivänä kello 9.00 eri puolilla valtakuntaa kirkonkellot soivat, autot tööttäsivät, radiot pauhasivat ja hälytyssireenit ulvoivat. Yhtäkkinen melu kiristi tunnelmaa, ja hermostuneimmat sotilaat menettivät malttinsa: Klarovin kaupungissa ammuttiin hengiltä eräs nainen, ja Prahassa sotilaat pieksivät erään junan pilliä huudattaneen veturinkuljettajan. Miehittäjät eivät tienneet, että metelillä aloitettiin tunnin mittainen yleislakko, mikä Prahassa tarkoitti myös liikenteen totaalista pysähtymistä.

Tällaiseen vastarintaan miehittäjät eivät olleet varautuneet. Neuvostoliiton sotilasasiantuntijoiden arvioiden mukaan Tšekkoslovakian valloittamiseen menisi aikaa noin neljä päivää. Joillain mittareilla se pitikin paikkansa, mutta yhteistyökumppaneiden löytämisen vaikeus teki kansalaisten kontrolloinnista täysin mahdotonta.

Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen eräs Neuvostoliiton salaisen tiedustelupalvelun KGB:n agentti uskoutui asiassa muutaman drinkin jälkeen Gene Sharpille: ”Voi pojat, se oli täysi katastrofi.”

KADONNUT JUNA JA EROOTTISIA LEHTIÄ

Median rooli oli ratkaiseva yhteenkuuluvaisuudentunteelle, toivon säilyttämiselle ja vastarinnan jatkumiselle. Piraattiradio- ja televisioasemia luotiin eri puolille Prahaa, niin että miehittäjien oli mahdotonta niitä löytää ja sulkea. Vaikka yhtenäistä ohjeistusta ei ollut, toimittajien linja oli yksimielinen: kansalaisia kehotettiin kieltäytymään yhteistyöstä ja välttämään väkivaltaa. Kiellettyjä lehtisiä, pamfletteja ja sanomalehtiä julkaistiin jatkuvasti eri puolilla maata. Lehtien jakeluun osallistui niin lapsia kuin poliisejakin.

tsekkoslovakia2Rahtijuna, jonka lastina oli piraattiradioasemien häiritsemiseksi tarkoitettua kalustoa, juuttui ensin tuntikausiksi asemalle sähkönpuutteen vuoksi, kunnes katosi kokonaan ja löytyi pitkien etsintöjen jälkeen sivuraiteilta kahden paikalleen juuttuneen veturin välistä. Neuvostoarmeija joutui siirtämään kaluston Moskovaan helikopterilla.

Helikopteria jouduttiin käyttämään myös Bratislavan linnaan majoittuneiden sotilaiden vesihuollon turvaamiseksi, sillä linnamuseon kuraattori oli käynyt kellarissa kääntämässä vesihanan pois päältä. Kun miehittäjät kyselivät syytä vedentulon katkeamiseen, kenelläkään ei ollut tietoa asiasta. Naapureilta kyselemällä kävi ilmi, että koko lähialueen vedensaanti oli ”tyrehtynyt”.

Bratislavassa nuoret kävivät ostamassa kauppoihin hiljattain ilmestyneitä eroottisia lehtiä ja jakoivat niitä aluetta valvoville sotilaille, jotka eivät kotimaassaan sellaisia olleet nähneet. Joukkojenjohtajan tajuttua mitä oli tekeillä hän määräsi sotilaat panssarivaunuihinsa. Nuorten seuraava kiusa oli tukkia panssarivaunujen periskoopit.

KOULURAKENNUKSEEN YÖKSI LUKITUT SOTILAAT

Roznavan kylässä asui pääasiassa unkarilaistaustaisia asukkaita, joten miehittäjät lähettivät sinne unkarilaisia joukkoja uskoen heidän olevan tervetulleita. Toisin kuitenkin kävi. Miehittäjäjoukoille ei tarjottu vettä, ruokaa eikä majoitusta, vaan heille buuattiin. Epätoivoinen unkarilaisjoukkojen eversti meni neuvottelemaan asiasta kylän pormestarin kanssa. Sovittiin, että joukot saisivat yöpyä paikallisessa koulussa, mutta vain sillä ehdolla, että noudattavat öistä ulkonaliikkumiskieltoa. Niinpä miehittäjäjoukot vetäytyivät joka ilta kouluunsa, jonne pormestari lukitsi heidät yöksi ja palasi taas aamulla aukaisemaan heille oven.

Eri puolilla maata seiniin ja miehittäjien ajoneuvoihin maalailtiin hakaristejä, vitsejä ja poliittisia kommentteja: ”Miksi valloittaa valtionpankki? Tehän tiedätte sen olevan tyhjä.” ”Yhdysvallat Vietnamissa, Neuvostoliitto Tšekkoslovakiassa.” ”Elefantti ei voi nielaista siiliä.”

Mitä siviilivastarinnalla sitten voitettiin? Yhdeksi suureksi voitoksi voi lukea sen, että Unkarin kansannousun kaltainen tragedia onnistuttiin välttämään. Toiseksi sen, että tapahtumat antoivat ideoita, uskoa ja innostusta seuraavaan, demokratian maahan lopulta tuoneeseen samettivallankumoukseen.

Toisaalta Prahan kevään uudistukset peruttiin, ja seuraavaa vallankumousta jouduttiin odottamaan kaksikymmentä vuotta. Mutta Prahan kevään uudistuksia ei peruttu kertaheitolla, vaan viikkojen ja kuukausien neuvotteluiden ja myös joidenkin kompromissien jälkeen. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin arvion mukaan Neuvostoliitolta kesti kahdeksan kuukautta saada valtansa vakiinnutettua. Dubček palasi kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävään ja pysyi vallassa seuraavan vuoden huhtikuuhun saakka. Spontaaniin väkivallattomuuteen perustuva kahdeksan kuukauden viivytystaistelu oli hyvä saavutus, kun otetaan huomioon kuinka massiivinen sotilasvalta vastapuolena oli.

JÄÄKIEKKOMELLAKAT

Vuoden 1969 jääkiekon MM-kisat piti alun perin järjestää Prahassa, mutta poliittisen tilanteen takia ne siirrettiin Tukholmaan. Siellä Tšekkoslovakia kohtasi Neuvostoliiton kahteen kertaan. On helppo kuvitella ruotsalaisen jääkiekkoselostajan olleen oikeassa todetessaan, että kyseessä oli ”mahdollisesti jääkiekkohistorian tunteikkaimmat ottelut”. Tšekkoslovakia voitti ne kummatkin. Tšekkoslovakian voittoja kokoontui juhlimaan arviolta 500 000 ihmistä, ja voitonjuhla muuttui paikoin miehityksen vastaisiksi protesteiksi. Väkivaltaisuuksiakin esiintyi, ja niihin vetoamalla Alexander Dubček syrjäytettiin vallasta.

Dubček siirrettiin ensin suurlähettilääksi Turkkiin, sitten työttömyyskortistoon ja lopulta töihin metsähallituksen moottorisahakorjaamolle.

Kaikki päättyy lopulta hyvin, ja jos ei pääty, niin kyseessä ei vielä ole loppu. Vuonna 1988 Dubček nimitettiin italialaisen Bolognan yliopiston kunnatohtoriksi. Yllättäen hän sai luvan matkustaa paikalle. Muutoksen aika oli alkanut. Samettivallankumouksessa hän tuki Václav Havelin demokratialiikettä, ja hänet valittiin kansalliskokouksen puhemieheksi joulukuussa 1989 ja uudelleen 1990. Hän katsoi samettivallankumouksen olleen voitto hänen ”ihmiskasvoiselle sosialismilleen”.

Teksti Timo Virtala
Kuva Elsa Piela

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 15. osa.

 

Patsaista ja maahanmuutto­kritiikistä

Helsingissä yritettiin taannoin taas hävittää Moskovan lahjoittama patsas Maailmanrauha. Ehkä taustalla oli inho huonoa kuvanveistoa kohtaan? En itsekään pidä sen tyyppisistä teoksista – toisen maailmansodan päättyminen on innoittanut kolosseihin, jotka pilaavat kaupunginosia Kiovassa,

Moskovassa, Varsovassa ja lännessäkin. En liioin pidä Mannerheimintien ratsastajapatsaasta; ei mikään luovan hengen huippusaavutus. Sen voisi viedä Mikkeliin ja tuoda tilalle Miina Äkkijyrkän kyyttöjä, jotka ovat ruokkineet maassamme elämää.

Joku ehkä pitää ahtaana vaatimusta, että 1900–2000-luvulla pystytetään aikalaistaidetta 1800-luvun tyylin sijaan. Rauhanpatsaan ongelma ei kuitenkaan ole muoto vaan lahjoittaja, Neuvostoliitto-Venäjä. Naapurin ja sen kansalaisten inhoaminen vasta onkin ahdaskatseista ja historiatonta.

Professori Jukka Korpela piti Joensuun Rauhanryhmässä alustuksen otsikolla “Satu Suomen sotaisasta historiasta” ja osoitti itärajamme olleen avoin ja rauhallinen. Käydyt sodat liittyivät pääasiassa Ruotsin 1500–1700-lukujen suurvaltapyrkimyksiin, eivätkä ne olleet yhtä tuhoisia kuin itäisen Keski-Euroopan kokemat. (Referaatti os. www.joensuunrauhanryhma.org/alustuksia/korpela )

Käynnissä on kilpailu “maahanmuuttokritiikissä”. Sen tuoksinassa unohtuu, että Suomesta on pariin otteeseen lähtenyt 10 prosenttia väestöstä (runsas 100 vuotta sitten ja 40–50 vuotta sitten). Julistetaan, että Suomesta lähdettiin töihin, mutta töihinhän tännekin tultaisiin, jos ulkomaalainen työllistettäisiin. Nyt monista tulee pakon edessä yrittäjiä. Unohdetaan, että suurin ryhmä ovat suomalaisten puolisot ja lapset. Unohdetaan, että asunto-, työllisyys- ja toimeentulo-ongelmamme ovat kotoperäisiä eivätkä vähene, vaikka karkottaisimme jokaikisen maahanmuuttajan. Pitäisi uskaltaa sylkäistä ylemmäs…

Ihmiset joutuvat pois kotoaan. UPM ja Stora-Enso istuttavat Etelä-Amerikan peltoja eukalyptukselle, Kiina vuokraa ja ostaa vesipulassaan Afrikkaa. Ylikansalliset firmat hallitsevat WTO:n tuella ruoantuotantoa syrjäyttäen markkinoilta paikalliset viljelijät. Ylikansalliset firmat haalivat kaikkialta öljyä, uraania, timantteja, tantaalia – ja vaihtavat hallituksia ja myyvät aseita turvaamaan toimintavapautensa ja halvan työvoiman. Poliittinen ja taloudellinen pakolaisuus on seurausta maailmantalouden vääryyksistä ja siirtomaa-ajan rajoista, jotka jakavat ja yhdistävät kansoja mielivaltaisesti. Siinä olisi puolueille “järkevää maahanmuuttopolitiikkaa”: Suomi rauhan ja globaalin oikeudenmukaisuuden ajajaksi.

Tarvitaan oikeaa tietoa ja yhteistä kansalaistoimintaa kotoisten ja globaalien ongelmien poistamiseksi. Tarvitaan käytännön toimintamuotoja, joissa tutustumme maahanmuuttajiin henkilökohtaisesti. Huomaamme, etteivät he ole ryhmä vaan ihmisyksilöitä.

Hyvää kokemusta maahanmuuttajien ja “kanta-asukkaiden” yhteistyöstä on saatu Joensuun seudun monikulttuurisyysyhdistys JoMonissa. Sen järjestämät juhlat, tanssikurssit, jalkapallo ja suomen kielen kurssit ovat olleet menestys, ja yhteistyö viranomaisten kanssa sujuu.

Huhtikuussa rasistiset tuhotyöt suututtivat täällä kaikki, etenkin lehtori Päivi Harisen ja joukon opiskelijoita. Syntyi Meille saa tulla -kampanja, joka korostaa karjalaista vieraanvaraisuutta ja iloisuutta ja suuntaa toimintansa eritoten nuoriin rock-tapahtumien, Ilosaarirockin Popkadun, torikirppiksen jne. kautta (www.meillesaatulla.net). Ja toki myös Rauhanryhmä kuten koko Rauhanpuolustajat vastustaa rasismia. Rasismi tuottaa pelkoa ja sen vastustus turvallisuutta.

Kirsti Era

Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien varapuheenjohtaja.

Kolumni: KANSANMURHAMME JA MEIDÄN VASTUU

Stalinin hallinnon kontolla lasketaan olevan noin 10 miljoonan neuvostoliittolaisen kuolema. Heistä runsas 700 000 teloitettiin ja loput kuolivat nälänhätään, tauteihin, karkotuksessa pakkasiin ja sietämättömään pakkotyöhön. Kaikkiaan noin 5 prosenttia Neuvostoliiton väestöstä menehtyi stalinistisen politiikan seurauksena.

Enää Neuvostoliitosta ei tarvitse välittää ja riittää, että muistamme aina sopivissa yhteyksissä tuomita sen hirmuhallinnon. Mutta entä kun samanlaiset moraaliset kysymykset eivät enää olekaan 70–60 vuoden takaisia menneisyyden kysymyksiä, vaan johtuvat omien päättäjiemme toiminnasta?

YK:n ihmisoikeuskomissaari hälytti marraskuussa 2007, että YK:n mandaatilla toimivien ISAF-joukkojen ja yhdysvaltalaisten aiheuttamat siviilien kuolemat ovat saavuttaneet hälyttävän tason. Arviot vaihtelevat, mutta alimmillaan puhutaan muutamasta tuhannesta ja enimmillään jopa kymmenistä tuhansista uhreista vuoden 2001 jälkeen.

Australialainen eläkkeellä oleva tutkija Gideon Polya on arvioinut YK:n ja UNICEF:n tilastoaineiston perusteella, että Afganistanin sodan aiheuttamien vältettävissä olevien uhrien määrä on jopa 1,8 miljoonaa kuollutta, noin 6–7 prosenttia väestöstä. Nämä ovat sotien seurauksena tapahtuneita ”väistämättöminä oheistuotteena syntyneitä” kuolemia nälkään, tauteihin ja muihin syihin, jotka olisi voitu välttää. Lähes kaksi miljoonaa kuollutta seitsemässä vuodessa, jossa suomalaiset joukot yhdessä USA:n ja muiden länsimaiden kanssa ovat toteuttaneet Nato-johtoista rauhanturvaoperaatiota.

Miksi emme tunne suurempaa moraalista suuttumusta siitä, että meidän hallituksemme ovat suoraan omilla toimillaan aiheuttaneet väestömäärät huomioon ottaen yhtä suuren katastrofin Afganistanissa kuin tapahtui puoli vuosisataa sitten Neuvostoliitossa?

Voisiko syy suhtautumiseemme olla niin yksinkertainen, että vieraasta on helppo luoda ”hyvä vihollinen”, joka voidaan sumeilematta niin tuomita kuin dehumanisoida. Siksi on ehkä ollut niin helppo tuomita Talebanien hallinto ja hyväksyä sen syrjäyttäminen sodalla, mutta vaikea kyseenalaistaa omien hallitustemme taleban-hallinnon toimintaa tuhoisampi ”taistelu terroristeja” vastaan. Päätöstä osallistumisestamme Naton Afganistanin rauhanturvaoperaatioon eivät tehneet turbaanipäiset naisia kivittävät fundamentalistit, vaan tappamisen ammattilaisille ulkoistavat omat kravattimiehemme ja jakkupukunaisemme demokraattisesti valituissa hallituksissamme. He eivät puhu sharian laista vaan yhteisistä arvoistamme ja lupaavat meille lisää turvallisuutta muiden luomia uhkia vastaan.

Siihen meillä kerrotaan olevan myös yhteiset välineet: Nato, sen johtamat rauhanturvaoperaatiot ja nopean toiminnan joukot (NRF). Irakissa toivottomissa ja Afganistanissa kasvavissa vaikeuksissa oleva Yhdysvallat vaatii eurooppalaisia liittolaisiaan avukseen ja lisäämään joukkojaan Afganistanissa. Jo noin miljoona uhria tuottaneesta Irakin sodasta liittolaiset ovat yksi toisensa jälkeen päättäneet vetäytyä. Yhdysvaltojen puolustusministeri Gates uhkasi, että elleivät Nato-maat lähetä lisäjoukkoja Afganistaniin, voi se merkitä Naton hajoamista.

Elleivät Naton jäsenet siis osallistu entistä suuremmin joukoin Yhdysvaltojen maailmanlaajuisesti käymään terrorisminvastaiseen sotaan, käy se tarpeettomaksi ja hajotetaan. Tylymmin kuin puolustusministeri Gates ei enää kukaan olisi voinut tyrmätä Suomessa viljeltyä väitettä eurooppalaistuvasta Natosta, joka edistää laaja-alaista turvallisuutta ja edustaa demokraattisten valtioiden yhteisöä.

Markku Kangaspuro

ANALYYSIÄ NEUVOSTOLIITOSTA

Helsingin Koko-teatterissa 6.11.2006 esiteltiin syksyn aikana ilmestyneet Pystykorvakirjat. Tilaisuudessa keskityttiin yksityiskohtaisemmin painotuoreen Neuvostoliiton vuosisata -kirjan teemoihin. Paikalla oli kaksi kirjan lukenutta asiantuntijaa: tohtori Jukka Seppinen, jolta on myöskin hiljattain ilmestynyt kirja neuvostotiedustelusta Suomessa sekä tutkimuspäällikkö Markku Kangaspuro Aleksanteri-instituutista.

 

Molemmat alustajat totesivat kirjan tervetulleeksi, tuoreeksi ja perustelluksi yleisesitykseksi Neuvostoliiton historiasta. Sitä suositeltiin tärkeäksi perusteokseksi sekä yliopisto-opiskelijoille että alan tutkijoille. “On tärkeää, että tämän tyyppinen kirja on julkaistu. Se on helppolukuinen yleisesitys myös Neuvostoliiton sisäisistä rakenteista, joista aikaisemmin ei ole kirjoitettu. Kirjan ansio on myös se, että siinä laskeudutaan valtapolitiikasta arkielämän tasolle”, totesi Jukka Seppinen.

Markku Kangaspuro kertoi taustatietona, että Neuvostoliiton historian tutkimiseen liittyen anglo-amerikkalaisessa keskustelussa on kylmän sodan ajoista lähtien ollut kaksi peruslinjaa. Toinen on edustanut kylmän sodan tuottamaa Neuvostoliittoa vihollisena kuvaavaa totalitaristista linjaa. Sen huipentuma oli, kun Yhdysvaltojen Neuvostoliiton-politiikan neuvonantajana toiminut Richard Pipes lanseerasi presidentti Reaganin 1980-luvulla käyttämän luonnehdinnan Neuvostoliitosta pahan valtakuntana.

Totalitaristisen historiankirjoituksen rinnalle syntyi 1960-luvulla nuorten amerikkalaisten ja englantilaisten tutkijoiden keskuudessa revisionistinen lähestymistapa. Siinä ajatuksena oli, että Neuvostoliittoa ei voida tarkastella pelkästään stalinismin aikakauden ja Stalinin vainojen kautta. “He ajattelivat, että jos yhteiskuntaa halutaan ymmärtää, pitää ylittää kylmän sodan luoma poliittinen taisteluasetelma, palata historiatieteeseen ja tutkia Neuvostoliittoa ja sen kehitysprosesseja vaiheittain myös alhaaltapäin. Samoin tulee tutkia myös sitä yhteiskunnallista prosessia, joka Neuvostoliitossa on tapahtunut“, Kangaspuro selvitti.

Kangaspuro kertoi Moshe Lewinin käyvän Neuvostoliiton vaiheet perusteellisesti läpi. “Lewin jakaa teoksessaan Neuvostoliiton kehityksen vaiheisiin, josta ensimmäinen on vallankumousten vaihe. Lewin lähtee ajatuksesta, että bolshevikkivalta toteutti samanlaista tehtävää kuin Turkin tai Iranin hallitukset ovat 1900-luvulla toteuttaneet, eli modernisoivat yhteiskuntaa. Vallankumousten vaihe oli Lewinin näkemyksen mukaan ensimmäinen lähtölaukaus yhteiskunnallisille muutoksille. Lewinin mielestä bolshevikit olivat Venäjän valtiota eteenpäin vievä voima.”

 

Kylmä sota vääristi kuvaa Neuvostoliitosta

Vladimir Putin ja osa liberaaleista politiikoista ovat todenneet, että Neuvostoliiton hajoaminen oli Venäjän valtioedun kannalta vuosisadan tragedia. “Venäjän ikuinen ongelma on ollut se, miten kuroa umpeen kehitysero länteen. Kun bolshevikit nousivat valtaan Venäjä oli Lewinin mukaan noin 50 vuotta jäljessä länsimaisesta kehityksestä. Tämä selittää Lewinin mukaan miksi neuvostoyhteiskunnasta kansalaissodan jälkeen tuli sekoitus valtiokapitalistista järjestelmää ja maalaispatriarkaalista valtakomentoa.

Kangaspuron mielestä tärkeää on se, että Lewin osoittaa mikä ero oli stalinilaisella hallitsemistavalla ja vallankäytöllä verrattuna vuoden 1917 erilaisten vasemmistolaissuuntausten ja bolševikkien politiikkaan. Hän selvittää myös 1920-luvun lopusta Stalinin kuolemaan asti vallinneen stalinistisen vallankäytön ja sen jälkeisen diktatuurin purkaneen neuvostojärjestelmän erot. Kangaspuron mielestä Lewinin keskeinen teesi on se, että jos stalinismin historiaa ja sen roolia Neuvostoliiton koko kehityksessä halutaan ymmärtää, niin siihen ei tarvita kylmän sodan tuottamaa liioittelua ja vääristelyä. Todelliset luvut ilman liioittelua stalinismin ihmisuhrien määristä ja muista tuhoista ovat kyllin vakukuttvia.

Lewin konkretisoi Neuvostoliiton teollistumisen ja modernisaation aiheuttamaa yhteiskunnan rakenteiden monimutkaistumista työnjaon kautta. “Kun työnjako kyläyhteisössä on kehittyneimmillään, siellä on toistasataa erilaista toimintoa tai ammattia. Modernissa kaupungissa niitä on tuhansia. Tällaista neuvostojärjestelmää kymmeninetuhansine toimintoineen pyrittiin hallitsemaan kuin maalaiskylää. Se ei toiminut ja syntyi ristiriita, jota ei koskaan pystytty ratkaisemaan. Kaikesta huolimatta Lewinin mukaan Neuvostoliittoa ei voi ymmärtää tarkastelemalla sitä pelkästään stalinismin historian kautta, näkemättä sitä edeltänyttä kehitystä, stalinismin purkamista ja sen jälkeistä aikaa.

Seppisen mielestä Neuvostoliiton sisäinen kuvaus on kirjan parasta antia. 1930-luvulla tapahtunut siirtyminen agraariyhteiskunnasta teollistuneempaan oli merkittävää. Samaan aikaan kapitalistisessa länsimaailmassa oli lama-aika. Neuvostoliitto näyttäytyi järjestelmänä, jota lännessä alettiin ihannoida. “On tärkeää ymmärtää miksi Neuvostoliittoa pidettiin lännessä monoliittisena järjestelmänä mitä se ei todellisuudessa ollut. Tärkeää on myös avata monitahoinen ja totuudenmukaisempi kuva Neuvostoliitosta.” Seppisen mielestä mielenkiintoista on myös kirjan esittämä Leninin voimakas vastustus Stalinia kohtaan.

Teksti ja kuva Maisa Kuikka

Moshe Lewin: Neuvostoliiton vuosisata, Pystykorvasarja, 2006

Erillissotateesi suurennuslasin alla

Tohtori Markku Jokisipilä sohaisi muurahaispesää pureutumalla väitöskirjassaan Aseveljiä vai liittolaisia Suomen sotahistoriaan haastaen erillissotateesin. Tutkimusaiheen valinta oli monien asioiden summa, mutta siihen vaikutti myös Jokisipilän huomio siitä, että Suomen ulkopolitiikan historia jatkosodan loppuvaiheesta oli kirjoitettu hyvin isänmaalliseen ja suomalaiskansalliseen sävyyn. Jokisipilä halusi tuottaa asiasta oman näkemyksensä.

Jokisipilän vuonna 2004 ilmestyneessä väitoskirjassa kiistetään Ryti–Ribbentrop-sopimuksen välttämättömyys. ”Kun lähteitä ja päivämääriä lukee ennakkoluulottomasti niin johtopäätös on väistämättä se, että Neuvostoliiton suurhyökkäyksen torjumisella ja sopimuksen nojalla tulleella avulla ei ollut kovinkaan paljon tekemistä keskenään”, hän toteaa. Yksi Suomen poliittisen historian keskeisimpiä myyttejä on, että Ryti pelasti maan itsenäisyyden ja kansakunnan tulevaisuuden ottamalla sopimuksen omiin nimiinsä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana ja varsinkin Neuvostoliiton kukistumisen myötä Rytin päälle on laskettu kansallisen marttyyrin sädekehä. Kovin kritiikki, mitä Jokisipilän väitöskirjaan on kohdistettu, onkin liittynyt juuri Rytin uhrauksen välttämättömyyden esiintuomiseen. ”Se katsotaan niin merkittäväksi isänmaalliseksi teoksi, että siihen ei olisi saanut puuttua”, Jokisipilä kertoo.

ERILLISSOTATEESI ULKOPOLITIIKAN TYÖKALUNA

Jokisipilän väitöskirjan mukaan erillisotateesi oli propagandistinen kehitelmä, jolla pyrittiin osoittamaan ulkovalloille, miksi demokraattinen Suomi oli päätynyt taistelemaan kansallissosialistisen Saksan rinnalle. Jokisipilän mukaan Suomen poliittinen johto kehitti erillissotateesin jo sota-aikana, kun alkoi olla selvää, että Saksa ei selviä voittajana edes itärintamalta. ”Tarvittiin työkalua sellaisen ulkopolitiikan tekemiseen, jonka avulla Suomea voitaisiin pyrkiä johtamaan kohti rauhaa ja pois Saksan rinnalta”, Jokisipilä kertaa.

Julkisuuteen lanseerattiin väite, että Saksan ja Neuvostoliiton sodalla sekä Suomen ja Neuvostoliiton sodalla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Katsottiin, että Suomi taisteli puhtaasti kansalliselta pohjalta talvisodan vääryyksien korjaamiseksi ja että Saksalla oli omat tavoitteensa, jotka eivät liittyneet Suomen sodankäyntiin. ”On totta, että ideologista liittymäkohtaa Suomen ja Saksan taisteluiden välillä oli hyvin vähän, mutta strategisesti ja sotilaallisesti on keinotekoista puhua erillisestä luonteesta. Suomen jatkosotaa ei olisi käyty päivääkään ilman Saksan merkittävää tukea”, Jokisipilä sanoo. Paradoksaalista on, että merkittävimmät tunnustukset erillissotateesilleen Suomi sai nimenomaan Saksalta ja Neuvostoliitolta.

Toiseksi erillissotateesillä pyrittiin selittämään kansalle jatkosotaan ajautumista. Koska taistelu oli vaatinut suuria uhrauksia ja kymmeniätuhansia ihmishenkiä, perusteltiin erillissotateesin avulla uhrausten tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä sekä sitä, että niiden hyöty ei mennyt Saksan vaan Suomen omien sotatavoitteiden saavuttamiseksi.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti on se suurin yksittäinen väylä miten erillissotateesi on kulkeutunut myös myöhempiin näkemyksiin. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Risto Rytin johdolla suomalaiset poliitikot saivat tilaisuuden esittää oman näkemyksensä tapahtumista. Patrioottisten historioitsijoiden koulukunnassa näkemykset kanonisoituivat nopeassa tahdissa pyhäksi tulkinnaksi, jota ei ole haluttu kyseenalaistaa.

Termin ’liittolaisuus’ määrittely on tulkinnanvaraista. Jokisipilällä on siitä oma näkemyksensä: ”Kun kahdella eri taholla on jokin yhteinen tavoite, he ovat liittolaisia riippumatta siitä, onko sopimuksia allekirjoitettu paperille vai ei. Näin nähtynä Suomen ja Saksan liittosuhde oli kiistaton. Oli olemassa sellainen yhteisten tavoitteiden joukko, jota sekä Suomi että Saksa tavoittelivat yhteistoimin.”

SELITYKSEN MAKUA

Näkemykset jatkosodan luonteesta ovat aina olleet kytköksissä kunkin ajankohdan poliittiseen näkemykseen. Kekkosen mukaan Suomella oli aktiivinen rooli jatkosodan synnyssä. Suomen politiikka 1930-luvun loppupuolella sekä talvisodan jälkeen oli hoidettu niin, että jatkosotaan ei ajauduttu vaan se oli tietoisten omien poliittisten ratkaisujen tulos. Paasikiven ja Kekkosen näkökulmasta virheellistä tässä politiikassa oli se, että siinä oli jätetty huomioimatta Neuvostoliiton turvallisuusintressit.

1960-luvulla käytiin aktiivista vuoropuhelua suomalaisen tutkijayhteisön ja Kekkosen historiantulkintojen välillä. Tutkijat vetosivat siihen, että he tarkastelevat tapahtumia ilman ulkopolitiikan painolastia ja ilman pyrkimystä tai tarvetta miellyttää Neuvostoliittoa, mistä taas Kekkosta syytettiin. Itse asiassa historiantutkimus tuotti tuolloin puheenvuoroja viralliselle ulkopolitiikalle ja historiantulkinnalle. Stalinin kuoleman jälkeen vallitsi ensimmäinen intellektuaalinen suojasää, jolloin Suomessa julkaistiin kirjallisuutta, jossa peittelemättä tuotiin esille suomalainen versio tapahtuneesta. Sen punaisena lankana oli ajatus, ettei jatkosotaa voi ymmärtää ottamatta huomioon talvisodan tapahtumia: Neuvostoliiton hyökkäys vuonna 1939 määritti kaiken mitä tapahtui vuosina 1944–45, eikä Suomen poliittista johtoa voi syyttää hakeutumisesta Saksan rinnalle.

1970-luvulla elettiin suomettuneisuuden mustinta aikaa ja Kekkosen ideologisten seuraajien historiantulkinnat olivat vahvimmillaan. Kouluopetuksessa käytettiin ns. Pirkkalan monistetta, joka oli vasemmistolainen yritys esittää kokonaistulkinta Suomen historiasta. Nykyään sitä käytetään varoittavana esimerkkinä siitä, miten historiantutkimus ja politiikka voivat mennä solmuun keskenään. 1980-luvun puolivälistä alkaen Gorbatshovin kaudella Neuvostoliiton politiittinen asenne Suomea kohtaan alkoi lientyä ja Suomen puoluettomuus tunnustettiin kirjaimellisestikin. Patrioottinen historiantulkinta sai näin lisää elintilaa.

TILITTÄYTYMISEN TARVE

Suurin suunnanmuutos tapahtui 1990-luvulla Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen. Alettiin puhua kansallisen itseinhon vuosikymmenistä viitaten YYA-sopimuksen aikaiseen Suomeen. ”Nousi tilittäytymisen tarve sekä tutkimuksessa että yleisessä keskustelussa, jossa haettiin hyvitystä sille, että kylmän sodan aikana Suomen menneisyyttä ei saanut tarkastella suomalaiskansallisessa valossa”, Jokisipilä kertoo. Kun asioista vihdoin sai puhua niiden oikeilla nimillä, esimerkiksi torjuntavoitto-tulkinta tuotiin vahvasti esiin. ”Alettiin puhua ’me voitimme sittenkin’ -tulkinnasta, jonka tarkoituksena oli nostaa jatkosota talvisodan rinnalle kansakunnan kaapin päälle ja nähdä se myös pyhänä kansallisena taisteluna”, Jokisipilä analysoi.

Tarja Halosen lausunto erillissotateesistä on Jokisipilän mukaan hyvä kiteytys siitä tulkinnasta, joka vakiintui Neuvostoliiton kukistumisen jälkeen. ”Halonen puhui ensin talvisodan hyökkäyksestä vuonna 1939 ja hyppäsi siitä suoraan kesään 1944 Neuvostoliiton toiseen hyökkäykseen, ikään kuin välissä ei olisi tapahtunut yhtään mitään”, Jokisipilä ihmettelee. Torjuntavoittotulkinta historiallisena kuvauksena on Jokisipilän mielestä hyvin kyseenalainen. ”Jos ajattelee Suomen alkuperäisiä tavoitteita sodassa, niin minimitavoitteena oli saada talvisodassa menetetyt alueet takaisin. Sen lisäksi oli epämääräisesti määritelty Suomeen liitettäväksi alueita Laatokan pohjoispuolelta. ’Me voitimme sittenkin’ -tulkinnassa nämä lakaistaan maton alle”, hän kertaa.

MANNERHEIM – SUURIN SUOMALAINEN?

Jokisipilän väitöskirjassa Mannerheim ei saa pelkästään puhtaita jauhoja pussiinsa. ”Mannerheim piti itsensä tietoisesti tahrattomana Saksaan nojautuvista ratkaisuista, jotta pääsisi sitten poliittisena johtajana luotsaamaan maan rauhaan mahdollisimman edullisista lähtökohdista käsin”, hän kertoo. Mannerheimista on tehty ritarillinen hahmo. ”Se on kuva, jota hänestä halutaan ylläpitää. Tosiasiassa Mannerheim laittoi tietoisesti Rytin selkä seinää vasten”, hän toteaa. Jokisipilälle ei ollut yllätys, että Mannerheim valittiin suurimmaksi suomalaiseksi. ”Jopa pätevien akateemisten historiantutkijoiden kirjoitusten perusteella häneen sovelletaan toisenlaista arvosteluasteikkoa ja moraalikoodia kuin kehenkään muuhun”, Jokisipilä kertoo.

Demokratian -vaatimusten kannalta kauneusvirheeksi Mannerheimin ja silloisen hallituksen politiikkaan jäi myös se, ettei päätöstä Ryti–Ribbentrop-sopimuksesta tuotu missään vaiheessa eduskunnan käsiteltäväksi.

KOMMUNISMIN PELKO

Suomessa pelättiin kommunistista vallankumousta vuoteen 1948 asti. Eduskuntavaalit pidettiin vuonna 1945 Lapin sodan ollessa vielä kesken ja äärivasemmisto sai 25 prosenttia kaikista äänistä. ”Se oli huomattava poliittinen voima suomalaisessa yhteiskunnassa. Jälkikäteen voidaan kuitenkin nähdä, ettei Suomen muuttuminen kansandemokratiaksi tai peräti neuvostotasavallaksi kuitenkaan ollut kovin realistinen uhkakuva”, Jokisipilä kertoo.

Siitä, mitkä olivat Stalinin lopulliset tavoitteet Suomen osalta, ei vieläkään ole yksimielisyyttä suomalaisten historiantutkijoiden keskuudessa. ”Olen aika vakuuttunut siitä, ettei Neuvostoliitolla ollut lopullista suunnitelmaa Suomen miehittämiseksi tai liittämiseksi osaksi itseään. Oli Neuvostoliiton oman edun mukaista nostaa mainettaan ulkovaltojen silmissä pyrkimällä säilyttämään naapurina demokraattinen Suomi, joka oli ystävällisissä väleissä Moskovan kanssa. Toki talutusnuorassa kuitenkin”, hän kiteyttää. Neuvostoliittolaiset olivat myös oppineet sen, ettei suomalaisten kynnys tarttua aseisiin ollut kovin korkea, kun itsemääräämisoikeutta uhattiin.

ENTÄ JOS?

Jos Ryti–Ribbentrop-sopimusta ei olisi tehty, Jokisipilän mukaan erillissotateesillä olisi vieläkin enemmän kannatusta. ”Isänmaallinen koulukunta historiantutkijoita on ratkaissut tämän sopimuksen aiheuttaman pulman selittämällä, että kesään 1944 asti liittolaisuutta ei ollut ja että sen jälkeen Saksa kiristi Suomea ja hyödynsi sen sotilaallista ahdinkotilaa”, hän kertoo.

Jokisipilä hahmottaa väitöskirjassaan kaksi hypoteesia sopimuksen allekirjoittamiseen ja Saksan painostukseen liittyen. Hypoteesejaan hän kuvaa minimi- ja maksimilinjoiksi. Minimilinjan mukaan Saksan lisäapu olisi huomattu tarpeettomaksi ilman sopimustakin. Ajallisesti ensimmäiset asetoimitukset Suomeen saatiin ennen heinäkuun puoliväliä ja Neuvostoliiton suurhyökkäykset päättyivät 12.7.1944. ”Olisi huomattu, että ominkin voimin oltaisiin pärjätty ja samalla vältytty tältä ikävältä poliittiselta tahralta”, Jokisipilä hahmottaa.

Jokisipilän maksimiteesin mukaan koko sopimuksen syntyminen oli Ribbentropin huijausta. Tässä hän vetoaa kevääseen ja kesään 1943, jolloin Saksalla oli painostusprojekti meneillään Suomen suhteen. Mannerheim oli vakuuttunut siitä, että Hitler ei tiennyt asiasta yhtään mitään ja Saksan vaatimuksiin ei siten tarvinnut suhtautua vakavasti. Mannerheim varoitti Suomen hallitusta menemästä mukaan sopimukseen. Vuonna 1944 tilanne muuttui toiseksi suurhyökkäyksen johdosta. Vielä silloinkin Mannerheim epäili hanketta Ribbentropin yksityisprojektiksi. Hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi saksalaista kenraali Jodlia vetämään vaateet takaisin.

Viime hetkessä Mannerheim kuitenkin päätti, ettei kirjettä lähetetäkään. ”Tässä tuli esiin se Mannerheimin ominaisuus, että hän ei koskaan halunnut jättää mitään yhden kortin varaan. Hän tajusi, että sodasta olisi irtauduttava aivan lähitulevaisuudessa, ja että jos halusi vielä vaikuttaa tuleviin rauhanneuvotteluihin, olisi se parasta tehdä heti. Hyvä valttikortti neuvotteluissa olisi hyvin varustettu armeija”, Jokisipilä kertaa. Mielenkiintoinen piirre on se, että suurhyökkäyksen aikana ammusten kulutus oli suurta luokkaa, mutta välirauhaa solmittaessa Suomen armeija oli vahvempi kuin koskaan sodan aikana tai ennen sitä. Neuvostoliitossa tiedettiin, että aseapua Suomeen oli virrannut tasaisesti Saksasta. ”Sotilasekspertit ovat laskeneet, että taisteluja olisi jatkettu samalla intensiteetillä vuoden 1944 loppuun asti ilman aseapuakin”, Jokisipilä toteaa.

TORVISOITTOISÄNMAALLISUUS ELÄÄ VIELÄKIN

Vaikka Jokisipilä onkin kuullut soraääniä tutkimuksensa johtopäätöksistä, on palaute valtaosin ollut positiivista. Tosin väitösviikolla kotiin oli tullut puhelinsoitto, jossa keski-ikäinen veteraanin jälkeläinen kysyi, olisiko Jokisipilä kirjoittanut asiasta näin jos olisi itse ollut poterossa ase kädessä taistelemassa. ”Vastasin, että tuosta lähtökohdasta koko historiantutkimus olisi aivan mieletöntä, jos sitä tuottaisivat vain tapahtumissa mukana olleet. Esimerkiksi 1800-luvun historiantutkimus olisi loppunut siihen, kun siinä vaiheessa toimineet ihmiset itse olisivat kuolleet”, hän toteaa.

Jokisipilä kertoo, että kriittiset puheenvuorot ovat tulleet pääosin sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät osaa tehdä eroa itsenäisyyspäivän puheiden ja historiantutkimuksen välillä. Hän kuvaa ilmiötä torvisoittoisänmaallisuudeksi: ”Osa ihmisistä katsoo, että historiantutkijan velvollisuutena olisi tukea kansallista versiota menneisyydestä ja tukea myyttisiä käsityksiä. Näin osa suomalaisista historiantutkijoista on oman työnsä mieltänytkin. Heidän isänmaallinen velvollisuutensa on vaieta niistä asioista, jotka poikkeavat kiiltokuvamaisemasta.” Jokisipilä jaksaa yhä ihmetellä sitä, kuinka tiukassa suomalaisten asenteet istuvat, vaikka tapahtumista on kulunut jo 60 vuotta, eikä Neuvostoliittoakaan ole ollut 15 vuoteen. ”Perinteisestä ryssävihasta olen saanut hyviä oppitunteja, se ei ole kadonnut Suomesta mihinkään. Tämä on yksi masentavimmista havainnoista, jonka olen tehnyt väitöskirjani ympärillä velloneista keskusteluista. Joku on joskus sanonut, että historiasta ei opi mitään muuta kuin että historiasta ei opi yhtään mitään”, hän kiteyttää.

”Jos katsotaan ketkä jatkosodasta ovat kirjoittaneet ja sitä tutkineet, niin hallitsevin ryhmä ovat suurten ikäluokkien edustajat ja miespuoliset tutkijat”, hän kertoo. Jokisipilä on nähnyt, miten paljon kiihkoa ja ideologista suhtautumista liittyy juuri Suomen suhteeseen Venäjään. ”Mielestäni tällä torvisoittoisänmaallisuudella tehdään hallaa nykypäivälle. Venäjä voisi olla Suomelle suuri voimavara ja hyödynnettävä resurssi. Mutta kun syvälle juurtunutta asennetta pidetään yhä yllä ja viestitään ennakkoluuloja ja vanhoja fobioita, lähtökohdat ovat huonot”, hän toteaa. Jokisipilä toivoo, että ainakin nuorempi sukupolvi pystyisi vapautumaan ryssävihasta, jota hän sen levinneisyydessä ja sitkeydessä vertaa jopa Keski-Euroopan antisemitismiin.

VANHOJEN USKOMUSTEN PAINOLASTIT

Väitöskirjastaan Jokisipilä painottaa, että kaikki siinä esitetty on hänen omaa tulkintaansa asioista. ”Olen yrittänyt päästä eroon omista henkilökohtaisista painolasteistani ja tulla tietoiseksi siitä, mikä vaikuttaa mihinkin. Kaikkein tärkein ero itseni ja muiden koulukuntien välillä on sukupolviero. 1970-luvun alussa syntyneenä minulla ei ole Neuvostoliittoon liittyviä poliittisia traumoja”, hän kertoo. Jokisipilän tärkein motivaatio onkin menneisyyden totuudenmukaiseen selvittämiseen liittyvä tiedollinen intressi.

MYYTTIEN TUTKIJA

Markku Jokisipilä työskentelee puolipäiväisenä Suomen Akatemian tutkijana Turussa Political aspects of history -projektissa (suomeksi historian poliittiset ulottuvuudet), jossa hän tutkii suomalaisen poliittisen historian ”keskeisiä myyttisiä uskonkappaleita” sekä niiden syntymekanismeja ja motiiveja. ”Suomen poliittinen historia on täynnä myyttejä”, hän kertoo. Esimerkiksi jääkärisukupolvi rakensi jälkikäteen itse myytin Suomen itsenäistymisestä ja omasta panoksestaan siihen. ”On eroteltavissa oikeistolainen tapa tulkita historiaa, kuten jääkäri- ja vapaussotamyytit osoittavat. Puhuttaessa torjuntavoitosta voidaan sanoa samaa. Oikeistolaisittain ajateltuna paisutellaan kommunistisen vallankaappauksen vaaraa isommaksi kuin se olikaan. Kylmä sota esitetään niin, että se oli kommunistien myyräntyötä Suomen vahvemmaksi sitomiseksi Neuvostoliiton rinnalle. Tällainen tulkinta ei kuitenkaan vakuuta”, tutkija toteaa.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen esimerkiksi Paavo Lipponen on puheissaan käyttänyt määritelmää ”Suomen kansan historian tuhatvuotiset läntiset juuret”. ”Lipponen esitti, että koko Suomen historia on ollut länteen suuntautumisen projektia ja kuittasi koko YYA-ajan sekä Suomen ja Neuvostoliiton väliset hyvät naapuruussuhteet epämiellyttäväksi välivaiheeksi, joihin jouduttiin olosuhteiden pakosta. Eihän tämä historiallisena kokonaisselityksenä ole kovinkaan vakuuttavaa”, Jokisipilä toteaa naurahtaen.

MAISA KUIKKA

KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA osa 7: Baltian laulava vallankumous 1987–91 (osa 1/2)

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan seitsemäs osa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989–1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä maissa, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset esimerkiksi Virossa, Itä-Saksassa, Unkarissa ja Venäjällä.

Tapahtumien kulku ja demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat suuresti maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceausescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leibzigin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä väkivallattomuuden voimasta. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksiantamattomuudella voi päästä, mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron vahva lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut se, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuUluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat oli omistettu Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisina laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraahuudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia”, kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty ja Mu isamaa -laulu loisti poissaolollaan. Kaksipäiväisten venäjänkielisten laulujuhlien lopussa esitettiin 3–4 vironkielistä laulua, mutta niiden jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelman muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulaa Mu isamaa -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen Viron parlamentin eli riigikogun jäsenen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu”.

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittamaan mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä–länsi-vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen ei tullut kysymykseen. Taktiikka toimi ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään yhä pidemmälle. Elokuun 23. päivänä 1987, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918–20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin vuoden 1988 alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tartoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko-trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Samana keväänä kokoontui Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallalle kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneentori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan. Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua, sillä syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan koko väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla”, summasi tunnelman laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä Itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen oikeuden mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta Kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukoin kummankin järjestäjätahon mielenosoituksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40 prosenttia Virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Osa heistä perusti uudistusta vastustavan Intern-liikkeen, jonka keskeisimpänä huolena oli se, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Marraskuussa Neuvosto-Viron Korkein neuvosto katsoi, että oli tullut otollinen aika ottaa riskejä, ja julisti maansa suvereeniksi. Delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun, mutta Korkein neuvosto jatkoi painostustaan: viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi. Kirjassaan Viron vaaran vuodet siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää 16.8.1988 tapahtunutta suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävämpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapallosta hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

Teksti: Timo Virtala
Kirjoittaja on sivarikouluttaja ja Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.