Avainsana-arkisto: Neuvostoliitto

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi

 

Kolumni: Kuinka minut värvättiin

raimopesonen-683x1024_2”Tuletko stalinistien lehteen kolumnistiksi?”

Matinpuron Teemun loppuvuodesta 2012 joissakin kekkereissä esittämä kysymys nauratti itseironiallaan niin paljon, että vastauksen antamiseen meni hetki, mutta se oli myönteinen. Olin seuraillut Rauhanpuolustajien toimintaa laiskahkosti 90-luvulla, mutta kiinnostukseni järjestöä kohtaan alkoi kasvaa vuosituhannen vaihteessa toisen Tšetšenian sodan ja Irakin sodan myötä. Rauhanpuolustajissa miellytti toiminnan monialaisuus ja mutkattomuus, samoin kaksoisstandardien puute: väkivalta ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset tuomitaan johdonmukaisesti, tekijään katsomatta.

Näin ei ole aina ollut. Neuvostoliittoa myötäilevät kaksoisstandardit olivat osa Rauhanpuolustajien toimintaa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Järjestö ei kuitenkaan ollut ongelmalle sokea, ja yhtenä korjausliikkeen merkkipaaluna on pidetty järjestön irrottautumista Moskovan johtaman Maailman rauhanneuvoston politiikasta 1980-luvun lopulla. Soutuvenekään ei käänny silmänräpäyksessä, mutta viimeisten vuosikymmenien havaintojen perusteella yhdistyksen jäsenmaksun maksaa mielellään.

Vanhat leimat ovat erityisen sitkeitä silloin, kun niitä voi käyttää poliittisina lyömäaseina. Tähän asetelmaan Matinpuron stalinismi-lohkaisu tietysti viittasi. Kun erilaiset kriisit lisäävät turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa, sotamyyttien merkitys yleensä vahvistuu. Jos maailmankuva mustavalkoistuu niin paljon, että militarismi nähdään isänmaallisuutena ja isänmaallisuus pelkkänä militarismina, kaikenlaiset rauhanliikkeet on helppo leimata vihollisen – Suomen tapauksessa Venäjän – kätyreiksi. Rauhanpuolustajien kohdalla tällaisessa leimaamisessa auttavat tietysti menneisyyden virheet.

Onko menneisyyden painolastista irtautuminen edes mahdollista? Kysymys nousi mieleen SDP:n Rinteen ja kokoomuksen Orpon toukokuisesta väittelystä, jossa Rinne muistutti kokoomuksen vastustaneen pitkään peruskoulua ja Orpo vastasi viittauksella SDP:n rooliin vuoden 1918 sisällissodassa. Keskustelun perusteella virheiden vanhentumisaikaa ei ole olemassa, jos jollakin osapuolella on tarve käyttää menneisyyttä lyömäaseena. Tarve tällaisen lyömäaseen käyttöön saattaa olla nykyhetken kannalta olennaisempi kysymys kuin se vuosikymmenien takainen virhearviointi.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläiskirjailija, joka myös musisoi.

Kertomuksia rohkeudesta 15: Tšekkoslovakian miehitystä vastustettiin monin keinoin

 tsekkoslovakia
Noustuaan Tšekkoslovakian johtoon tammikuussa 1968 uudistusmielinen Alexander Dubček aloitti toimenpiteet poliittisten uudistusten toteuttamiseksi. Hänen tavoitteenaan oli rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia lisäämällä sanan- ja lehdistönvapautta, helpottamalla matkustelua, uudistamalla taloutta ja hajauttamalla hallintoa.

Uudistuksilla oli kansan enemmistön tuki, ja niistä olivat innoissaan myös muun muassa Länsi-Euroopan kommunistit. Kahden vuosikymmenen terrorin ja hiljaiselon jälkeen tšekit ja slovakit olivat jälleen löytäneet äänensä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet kehityksen suunasta yhtä innostuneita. Leonid Brežnevin johtama Neuvostoliitto pelkäsi liberalisaation leviävän ja vaati uudistusten keskeyttämistä. Käytiin neuvotteluita, mutta kun Tšekkoslovakian johto ei taipunut Brežnevin vaatimuksiin, hyökkäsi Neuvostoliitto liittolaisineen maahan myöhään illalla 20.8.1968. Prahan kevät oli päättynyt.

Tšekkoslovakian valtionjohto pidätettiin saman tien. Ennen pidätystään he kuitenkin ehtivät tuomita miehityksen julkisesti ja antaa armeijalle käskyn pidättäytyä maan puolustamisesta asein. Neuvostoliitto oli kukistanut Unkarin kansannousun aseellisesti kaksitoista vuotta aiemmin, ja unkarilaisten aseellinen vastarinta oli johtanut yli kolmentuhannen ihmisen kuolemaan. Tämän toistuminen haluttiin välttää Tšekkoslovakiassa.

Aseellisen vastarinnan sijaan tšekkoslovakialaiset ottivat käyttöön periaatteen, josta jo Gandhi kirjoitti aikoinaan ja joka oli tammikuussa 2018 edesmenneen väkivallattomuustutkimuksen pioneerin Gene Sharpin akateemisen uran punainen lanka: Jos ihmiset eivät alistu, on heitä mahdoton hallita.

KÄÄNNELTYJÄ KYLTTEJÄ, IHMISKETJUJA JA KIELITAIDOTTOMUUTTA

Vastarinta oli spontaania ja paikallista. Sitä ei ollut opiskeltu, saati sitten harjoiteltu, eikä se ollut koordinoitua. Todennäköisesti sitä ei osattu edes nimetä. Siitä huolimatta se oli sitkeää ja menestyksekästä. Vastassa oli puolen miljoonan sotilaan neuvostoarmeija vahvistettuna puolalaisilla, unkarilaisilla, itäsaksalaisilla ja bulgarialaisilla joukoilla. Näiden sotilaiden oli annettu ymmärtää, että meneillään oli täysimittainen vastavallankumous. Todellisuudessa Dubček oli marxisti, joka näki uudistukset välttämättöminä nimenomaan kommunismin pelastamisen näkökulmasta.

Jo ensimmäisestä yöstä lähtien miehittäjäjoukkojen etenemistä vaikeutettiin kääntelemällä tienviittoja ja poistamalla tai suttaamalla kylien ja katujen nimikylttejä. Eräskin puolalainen armeijakunta päätyi kiertelemään koko päiväksi Tšekkoslovakian maaseudulla Praha-kylttejä seuraten ja päätyi lopulta illan hämärtyessä takaisin Puolan vastaiselle rajalle. Toinen armeijakunta onnistuttiin huijaamaan ajamaan laajan ympyrän. Kun miehittäjät lopulta pääsivät mutkien kautta Prahaan, he joutuivat kadunnimikylttien puuttuessa kysymään paikallisilta, missä päin mahtaa sijaita pääkaupungin televisiotorni tai presidentinlinna.

KUKKIA KIVÄÄRIEN PIIPPUIHIN

Itä-Bohemiassa erään pienen kylän asukkaat muodostivat sillan yli ihmisketjun, jolla estivät neuvostopanssareiden kulun. Kahdeksan ja puoli tuntia odotettuaan panssarivaunut kääntyivät etsimään suotuisampaa joenylityspaikkaa.

Prahan keskustassa, ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten, ihmiset kerääntyivät kaduille He vihelsivät, buuasivat, pilkkasivat ja sylkivät panssarivaunujen suuntaan ja osoittivat tukensa presidentille ja pääministerille. Sotilaiden kanssa käytiin kiihkeitä keskusteluita miehityksen oikeutuksesta. Sotilaiden kiväärien piippuihin aseteltiin kukkia. Venäjän kieltä osattiin silloin, kun paikallisilla oli asiaa sotilaille, mutta kun tilanne oli päinvastainen, venäjänkielentaitoisten löytyminen olikin yhtäkkiä kovin hankalaa.

Elokuun 26. päivänä kello 9.00 eri puolilla valtakuntaa kirkonkellot soivat, autot tööttäsivät, radiot pauhasivat ja hälytyssireenit ulvoivat. Yhtäkkinen melu kiristi tunnelmaa, ja hermostuneimmat sotilaat menettivät malttinsa: Klarovin kaupungissa ammuttiin hengiltä eräs nainen, ja Prahassa sotilaat pieksivät erään junan pilliä huudattaneen veturinkuljettajan. Miehittäjät eivät tienneet, että metelillä aloitettiin tunnin mittainen yleislakko, mikä Prahassa tarkoitti myös liikenteen totaalista pysähtymistä.

Tällaiseen vastarintaan miehittäjät eivät olleet varautuneet. Neuvostoliiton sotilasasiantuntijoiden arvioiden mukaan Tšekkoslovakian valloittamiseen menisi aikaa noin neljä päivää. Joillain mittareilla se pitikin paikkansa, mutta yhteistyökumppaneiden löytämisen vaikeus teki kansalaisten kontrolloinnista täysin mahdotonta.

Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen eräs Neuvostoliiton salaisen tiedustelupalvelun KGB:n agentti uskoutui asiassa muutaman drinkin jälkeen Gene Sharpille: ”Voi pojat, se oli täysi katastrofi.”

KADONNUT JUNA JA EROOTTISIA LEHTIÄ

Median rooli oli ratkaiseva yhteenkuuluvaisuudentunteelle, toivon säilyttämiselle ja vastarinnan jatkumiselle. Piraattiradio- ja televisioasemia luotiin eri puolille Prahaa, niin että miehittäjien oli mahdotonta niitä löytää ja sulkea. Vaikka yhtenäistä ohjeistusta ei ollut, toimittajien linja oli yksimielinen: kansalaisia kehotettiin kieltäytymään yhteistyöstä ja välttämään väkivaltaa. Kiellettyjä lehtisiä, pamfletteja ja sanomalehtiä julkaistiin jatkuvasti eri puolilla maata. Lehtien jakeluun osallistui niin lapsia kuin poliisejakin.

tsekkoslovakia2Rahtijuna, jonka lastina oli piraattiradioasemien häiritsemiseksi tarkoitettua kalustoa, juuttui ensin tuntikausiksi asemalle sähkönpuutteen vuoksi, kunnes katosi kokonaan ja löytyi pitkien etsintöjen jälkeen sivuraiteilta kahden paikalleen juuttuneen veturin välistä. Neuvostoarmeija joutui siirtämään kaluston Moskovaan helikopterilla.

Helikopteria jouduttiin käyttämään myös Bratislavan linnaan majoittuneiden sotilaiden vesihuollon turvaamiseksi, sillä linnamuseon kuraattori oli käynyt kellarissa kääntämässä vesihanan pois päältä. Kun miehittäjät kyselivät syytä vedentulon katkeamiseen, kenelläkään ei ollut tietoa asiasta. Naapureilta kyselemällä kävi ilmi, että koko lähialueen vedensaanti oli ”tyrehtynyt”.

Bratislavassa nuoret kävivät ostamassa kauppoihin hiljattain ilmestyneitä eroottisia lehtiä ja jakoivat niitä aluetta valvoville sotilaille, jotka eivät kotimaassaan sellaisia olleet nähneet. Joukkojenjohtajan tajuttua mitä oli tekeillä hän määräsi sotilaat panssarivaunuihinsa. Nuorten seuraava kiusa oli tukkia panssarivaunujen periskoopit.

KOULURAKENNUKSEEN YÖKSI LUKITUT SOTILAAT

Roznavan kylässä asui pääasiassa unkarilaistaustaisia asukkaita, joten miehittäjät lähettivät sinne unkarilaisia joukkoja uskoen heidän olevan tervetulleita. Toisin kuitenkin kävi. Miehittäjäjoukoille ei tarjottu vettä, ruokaa eikä majoitusta, vaan heille buuattiin. Epätoivoinen unkarilaisjoukkojen eversti meni neuvottelemaan asiasta kylän pormestarin kanssa. Sovittiin, että joukot saisivat yöpyä paikallisessa koulussa, mutta vain sillä ehdolla, että noudattavat öistä ulkonaliikkumiskieltoa. Niinpä miehittäjäjoukot vetäytyivät joka ilta kouluunsa, jonne pormestari lukitsi heidät yöksi ja palasi taas aamulla aukaisemaan heille oven.

Eri puolilla maata seiniin ja miehittäjien ajoneuvoihin maalailtiin hakaristejä, vitsejä ja poliittisia kommentteja: ”Miksi valloittaa valtionpankki? Tehän tiedätte sen olevan tyhjä.” ”Yhdysvallat Vietnamissa, Neuvostoliitto Tšekkoslovakiassa.” ”Elefantti ei voi nielaista siiliä.”

Mitä siviilivastarinnalla sitten voitettiin? Yhdeksi suureksi voitoksi voi lukea sen, että Unkarin kansannousun kaltainen tragedia onnistuttiin välttämään. Toiseksi sen, että tapahtumat antoivat ideoita, uskoa ja innostusta seuraavaan, demokratian maahan lopulta tuoneeseen samettivallankumoukseen.

Toisaalta Prahan kevään uudistukset peruttiin, ja seuraavaa vallankumousta jouduttiin odottamaan kaksikymmentä vuotta. Mutta Prahan kevään uudistuksia ei peruttu kertaheitolla, vaan viikkojen ja kuukausien neuvotteluiden ja myös joidenkin kompromissien jälkeen. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin arvion mukaan Neuvostoliitolta kesti kahdeksan kuukautta saada valtansa vakiinnutettua. Dubček palasi kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävään ja pysyi vallassa seuraavan vuoden huhtikuuhun saakka. Spontaaniin väkivallattomuuteen perustuva kahdeksan kuukauden viivytystaistelu oli hyvä saavutus, kun otetaan huomioon kuinka massiivinen sotilasvalta vastapuolena oli.

JÄÄKIEKKOMELLAKAT

Vuoden 1969 jääkiekon MM-kisat piti alun perin järjestää Prahassa, mutta poliittisen tilanteen takia ne siirrettiin Tukholmaan. Siellä Tšekkoslovakia kohtasi Neuvostoliiton kahteen kertaan. On helppo kuvitella ruotsalaisen jääkiekkoselostajan olleen oikeassa todetessaan, että kyseessä oli ”mahdollisesti jääkiekkohistorian tunteikkaimmat ottelut”. Tšekkoslovakia voitti ne kummatkin. Tšekkoslovakian voittoja kokoontui juhlimaan arviolta 500 000 ihmistä, ja voitonjuhla muuttui paikoin miehityksen vastaisiksi protesteiksi. Väkivaltaisuuksiakin esiintyi, ja niihin vetoamalla Alexander Dubček syrjäytettiin vallasta.

Dubček siirrettiin ensin suurlähettilääksi Turkkiin, sitten työttömyyskortistoon ja lopulta töihin metsähallituksen moottorisahakorjaamolle.

Kaikki päättyy lopulta hyvin, ja jos ei pääty, niin kyseessä ei vielä ole loppu. Vuonna 1988 Dubček nimitettiin italialaisen Bolognan yliopiston kunnatohtoriksi. Yllättäen hän sai luvan matkustaa paikalle. Muutoksen aika oli alkanut. Samettivallankumouksessa hän tuki Václav Havelin demokratialiikettä, ja hänet valittiin kansalliskokouksen puhemieheksi joulukuussa 1989 ja uudelleen 1990. Hän katsoi samettivallankumouksen olleen voitto hänen ”ihmiskasvoiselle sosialismilleen”.

Teksti Timo Virtala
Kuva Elsa Piela

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 15. osa.

 

KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA osa 7: Baltian laulava vallankumous 1987–91 (osa 1/2)

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan seitsemäs osa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989–1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä maissa, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset esimerkiksi Virossa, Itä-Saksassa, Unkarissa ja Venäjällä.

Tapahtumien kulku ja demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat suuresti maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceausescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leibzigin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä väkivallattomuuden voimasta. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksiantamattomuudella voi päästä, mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron vahva lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut se, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuUluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat oli omistettu Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisina laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraahuudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia”, kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty ja Mu isamaa -laulu loisti poissaolollaan. Kaksipäiväisten venäjänkielisten laulujuhlien lopussa esitettiin 3–4 vironkielistä laulua, mutta niiden jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelman muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulaa Mu isamaa -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen Viron parlamentin eli riigikogun jäsenen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu”.

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittamaan mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä–länsi-vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen ei tullut kysymykseen. Taktiikka toimi ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään yhä pidemmälle. Elokuun 23. päivänä 1987, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918–20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin vuoden 1988 alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tartoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko-trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Samana keväänä kokoontui Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallalle kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneentori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan. Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä.

Tämä oli kuitenkin vasta alkua, sillä syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan koko väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla”, summasi tunnelman laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä Itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen oikeuden mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta Kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukoin kummankin järjestäjätahon mielenosoituksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40 prosenttia Virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Osa heistä perusti uudistusta vastustavan Intern-liikkeen, jonka keskeisimpänä huolena oli se, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Marraskuussa Neuvosto-Viron Korkein neuvosto katsoi, että oli tullut otollinen aika ottaa riskejä, ja julisti maansa suvereeniksi. Delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun, mutta Korkein neuvosto jatkoi painostustaan: viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi. Kirjassaan Viron vaaran vuodet siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää 16.8.1988 tapahtunutta suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävämpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapallosta hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

Teksti: Timo Virtala
Kirjoittaja on sivarikouluttaja ja Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa väkivallattomuuden voimasta.