Avainsana-arkisto: Nato

Lapin Rauhanpuolustajat: Jäämeren radasta Rauhan rata

Lappilaiset Rauhanpuolustajat ovat huolestuneina seuranneet liikenneministerin ja Lapin Liiton toimia Jäämeren radan suhteen.
Mikäli se suunnitellaan Rovaniemeltä Sodankylän kautta Kirkkoniemelle, tehdään väkivaltaa alueen alkuperäiskansalle, jonka kanta jää kuulematta. Kyseessä on enemmän kuin mielipide, kyseessä on kokonainen elinkeino, jolla saadaan ekologisesti tuotettua lihaa myös muille. Ilmastonmuutoksen aikaan tämä on tärkeä näkökulma.
Mahdollisimman suora rata Helsingistä Kirkkoniemeen palvelee ennen kaikkea sotilasliitto Natoa sen uhatessa Venäjää strategisesti. Rata mahdollistaisi yhdistettynä Tallinnan tunneliin ja Riikaan vedettävään rataan Naton joukkojen nopean siirron Baltian maista Norjaan ja muuttaisi näin saamelaisten alueen pommituskohteeksi. On kohtuutonta, että kansa, joka ei edes tunne sanaa ”sota”, joutuisi tahtomattaan eturintamaan, ja alueen herkkä ja elintärkeä luonto joutuisi uhatuksi.

Mikäli oikeasti katsomme tarvitsevamme rataa Jäämerelle, olisi järkevää käyttää jo olemassa olevaa infrastruktuuria ja valmiita ratapenkkoja ja yhdistää rata Kemijärven ja Sallan kautta Murmanskin rataan. Tuloksena olisi Rauhan rata, koska se motivoisi hyviin naapuruussuhteisiin Venäjän kanssa ja yhdistäisi myös Pohjois-Suomen rataverkostoon aina Kiinaan asti. Se olisi luontoa säästävin ja halvin ratkaisu. Säästyvät miljardit voidaan käyttää ihmisten terveys- ja sosiaalipalvelujen kehittämiseksi alueella sekä olemassa olevan infrastruktuurin korjaamiseen ja kehittämiseen.

Ihmiskunta ei selviä varustelukierteestä. Tarvitsemme liennytystä ja yhteistyötä, jos haluamme jäädä eloon.

Tuula Sykkö, Lapin Rauhanpuolustajien puheenjohtaja
Kerstin Tuomala, sihteeri

Mestarillista hybridivaikuttamista

Moni on varmaan ihmetellyt, kuinka Naton ja erityisesti Yhdysvaltojen sotavoimat voivat ilmaantua toistuvasti Suomen maaperälle harjoittelemaan. Viimeisin ällistyksen aihe on Yhdysvaltojen johtamat Bold Quest -sotaharjoitukset Suomessa keväällä. Ne ovat poikkeuksellisen kalliit: 4,5 miljoonaa euroa. Niihin osallistuu 2000 sotilasta 19 maasta, heistä noin 700 suomalaisia. Puolustusministeriön mukaan ”harjoitellaan monikansallista yhteistoimintaa eri asejärjestelmillä maalta, mereltä ja ilmasta”. Puolustusvoimien mukaan ”Tulenkäyttöä edellyttävät testaukset toteutetaan Rovajärven ampuma-alueella. Lentotoiminta toteutetaan Rissalan ja Rovaniemen lentokentiltä Rovajärven alueelle ja Rissalan lähialueelle.”

Valaistusta tilanteeseen tuli pukinkontista toimittaja Pentti Sainion uusimmassa kirjassa Minne Suomi pommittaa? Siinä konkaritoimittaja selvittelee 25 vuotta salaisina olleiden, nyt julkisiksi tulleiden asiakirjojen pohjalta tapahtumien kulkua.

Silmät pystyssä olen lukenut, kuinka Naton tarkkailijajäsenestä tuli rauhankumppanuuden kautta Naton kumppani. Kuinka syntyi ns. isäntämaasopimus, josta ei oikein tiedä, kuka on isäntä ja kuka renki, ja jonka nojalla Nato on ilmestynyt Suomeen. Sotilaallisesti liittoutumaton maamme on viety Naton harjoituksiin opettelemaan avun antamista Naton jäsenmaille 5. artiklan nojalla.

Miettivätkö 19 Nato-maata Yhdysvaltojen johdolla sitä, minne pommitetaan seuraavaksi? Nyt on Suomellakin valmius lähteä ”kansanvälisiin tehtäviin” toisin kuin Libyan pommitusten aikaan 2011, vaikka halua oli jo silloin – ainakin Kataisen hallituksen eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbilla. Hornetit ovat vihdoin saaneet hyökkäämiseen sopivat ilmasta maahan ammuttavat JASSM-ohjukset, ja viime syksynä lentäjät läpäisivät Alaskan harjoituksissa Yhdysvaltojen soveltuvuustestin tositoimiin.

Sainiota lukiessani pohdin, että kyseessä on ollut mestarillinen hybridivaikuttaminen. Pieni johtavien virkamiesten, sotilaiden ja poliitikkojen piiri on yhteistyössä ulkovaltojen edustajien kanssa vienyt meidät sotilaalliseen yhteistyöhön läntisten suurvaltojen kanssa. Tämä on tapahtunut kansalaisten tietämättä ilman asianmukaisia päätöksiä, ilman mitään keskustelua edes eduskunnassa – julkisuudesta puhumattakaan. 
Suunnitellun hävittäjähankinnan kohdalla ei saisi käydä samoin.

Hannu Ketoharju

Rauhanpuolustajat: Trident Juncture 18 -suursotaharjoitus lisää tarpeettomasti jännitteitä

Lokakuun 25. päivänä alkavissa Trident Juncture 18 -harjoituksissa olemme jälleen luovuttaneet alueitamme USA:n ja muiden Nato-maiden käyttöön. Kuitenkin vain parikymmentä prosenttia suomalaisista kannattaa maamme Nato-jäsenyyttä, mutta siitä huolimatta Suomi on yhä aktiivisemmin mukana Naton sotaharjoituksissa.

Venäjä on ilmaissut selkeästi kokevansa Naton lisäjoukot Itä-Euroopan jäsenmaissa ja lisääntyneet harjoitukset itseensä kohdistuvana uhkana. Amerikkalaisupseerit ovat kotiyleisölleen myös avoimesti todenneet, että harjoituksissa Venäjän rajoilla on kyse voimannäytöstä. Venäjä onkin vastannut lisäämällä joukkoja ja sotaharjoituksia Suomenkin lähialueilla.

Nykyisessä kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa Suomen ei ole järkevää suostua olemaan mukana suurvaltojen välisessä vastakkainasettelussa. Trumpin ilmoitus Yhdysvaltojen vetäytymisestä keskimatkan ydinohjuksia säätelevästä INF-sopimuksesta lisää entisestään suurvaltojen välistä jännitettä. Sopimuksen kaatuminen vaarantaisi myös vuoteen 2021 voimassa olevan strategisia aseita koskevan Start-sopimuksen jatkon.

Suomen tulisi omalla toiminnallaan pyrkiä vähentämään jännitteiden leviämistä lähialueilleen ja keskittyä toimimaan välittäjänä suurvaltojen välisissä kiistoissa. Helsingin huippukokous ja sille suunniteltu mahdollinen jatko ovat hyviä esimerkkejä sellaisista toimista, joilla meidän tulisi profiloitua jännityksen liennyttäjinä.

Turhan epäluulon levittämisen sijaan meidän tulisi selkeästi viestiä, että emme halua olla minkään suurvallan politiikan jatkokappale vaan itsenäinen toimija, joka päättää turvallisuus- ja puolustuspolitiikastaan itse osana Euroopan unionia, ei Natoa.

Teemu Matinpuro
Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja

Pääkirjoitus: Asevarustelun infosota

teemu_kolumni_2018
Infosota asevarustelun ja Nato-jäsenyyden puolesta käy kovilla kierroksilla mediassa. Elinkaarikustannuksiltaan jopa 30 miljardia nielevästä hävittäjähankinnasta Yleisradio keksi uutisoida näkökulmasta, että suomalaisilla puolustusfirmoilla on mahdollisuus miljardituloihin ja uusiin työpaikkoihin. Lännen mediat -lehtiperheen aviisit puolestaan julkaisivat näyttävästi suomalaisten ja ruotsalaisten turvallisuuspolitiikan vaikuttajien yhteisen vetoomuksen Nato-jäsenyyden autuudesta. Sota on rauhaa ja asevarustelu tuo työtä ja vaurautta!

Puolustushallinto taas on ottanut arveluttavia askelia viestintäsuunnitelmissaan. Yksi puolustusvoimien ulkoisen viestinnän tavoitteista alkuvuonna 2015 oli, etteivät kansalaiset kyseenalaista vaikeassa taloustilanteessa puolustukseen tehtäviä lisäsatsauksia. Yleisradion siteeraama hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää esittikin huolensa hallinnon osallistumisesta infosotaan: ”viranomaisen viestinnän pitäisi olla neutraalia ja tuottaa informaatiota ihmisten käytettäväksi eikä ohjailla mielipidettä tiettyyn suuntaan”.

Rauhanliikkeellä riittää siis tehtävää infosodassa, jossa varustautumisen ja Nato-jäsenyyden autuuden ja vaihtoehdottomuuden kyseenalaistavat leimataan helposti Venäjä-mielisiksi ellei peräti venäläisittäin ulkomaisiksi agenteiksi. Erityisesti tiedotusvälineiltä toivoisi tasapuolisuutta turvallisuuspolitiikan vaihtoehtojen käsittelyyn, etteivät ne sortuisi pelkästään asevarustelukierrettä pönkittäviksi ja viholliskuvia maalaileviksi propagandisteiksi.

Samaan aikaan kun hallitus on varaamassa asevarusteluun kymmeniä lisämiljardeja se on leikkaamassa niitä vähäisiä ropoja, jotka on varattu rauhantyön tukemiseen. Juhannuksen alla opetus- ja kulttuuriministeriö toimitti hallituksen terveiset rauhanliikkeelle: järjestöjen tukemiseen vuoden 2019 talousarviossa osoitettu määräraha näyttäisi jäävän ”huomattavasti alle” kuluvan vuoden tason. Nykyisen hallituksen terveiset ovat olleet joka vuosi samankaltaiset. Edellisinä vuosina olemme kuitenkin saavuttaneet jonkinlaisia torjuntavoittoja neuvotellen tai eduskuntakäsittelyssä, joten toistaiseksi nykyhallitus on leikannut esimerkiksi Rauhanpuolustajien avustusta ”vain” vajaalla 30 prosentilla.

Rauhanjärjestöjen toiminnan rahoituksen tulevaisuus on siis syksyllä jälleen kerran vakavasti uhattuna. Mutta kesä on siitä huolimatta paitsi lomailun myös vilkkaan toiminnan aikaa, esimerkiksi elokuussa on Hiroshima-päivän lisäksi Rauhanakatemia Toivakassa, Baltic Glory -rauhanharjoitus Lapinjärvellä ja perinteinen Rauhanfoorumi Loviisassa.

Teksti Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Kuva Nauska

Kovat piipussa juhannusviikolla

raimopesonen-683x1024_2Suomalaiseen politiikan perinteeseen kuuluu kyseenalaisten päätösten ja uutisten ajoittaminen juhannusviikolle: koko maa menee kiinni ja lomien painaessa päälle taustat jäävät tuoreeltaan penkomatta – elokuussa aiheet taas ovat julkisuuden kannalta jo vanhoja.
Käytäntö palasi mieleen kahta Yle.fi:n etusivulle 20.6. nostettua turvallisuuspolitiikkaa käsittelevää uutista lukiessa. Ensimmäisen mukaan HX-hävittäjähanke tuo Suomeen rahaa ja työpaikkoja, ja toisessa ”ulkopolitiikan vaikuttajat” ilmoittavat  tähänastisen sotilasyhteistyön Naton ja länsimaiden kanssa vieneen Suomen liittoutumattomuudelta uskottavuuden, minkä vuoksi Suomen pitäisi liittyä Natoon.

Kumpikin juttu on luonteeltaan sellainen, että niille toivoisi laajaa ja perinpohjaista käsittelyä käsittelyä julkisuudessa.

Hävittäjäuutisen otsikosta löytyvä väite siitä, että hankinta toisi Suomeen rahaa, asettuu melko outoon valoon Ylen aiempaa uutista luettaessa: sen mukaan HX-hankinnan elinkaarikustannukset ovat 20–30 miljardin euron suuruusluokkaa. Valtiovarainministeri Petteri Orpo on jo puhunut hankinnan aiheuttamasta lisävelkaantumisesta ja sen myötä tarpeesta jatkaa ”nihilististä” eli valtion muita menoja leikkaavaa politiikkaa.

1990-luvulla tehdyn Hornet-hankinnan peruja voidaan odottaa, että koneet hankitaan mahdollisimman vähän varusteltuina, jotta pysyttäisiin budjetissa, ja sen jälkeen selitetään lisäinvestoinnit asejärjestelmiin välttämättömiksi – muuten kalliit koneet seisovat tyhjän pantteina.

Jos hävittäjähankinta tosiaan toisi Suomeen Ylen mainitsemia työpaikkoja ja rahaa, koneita kannattaisi varmaan hankkia saman tien muutamia satoja nyt esillä olevan kuudenkymmenen asemesta. Hankintoja ohjaa kuitenkin toisenlainen matematiikka. Hornet-kauppojen yhteydessä puhuttiin sitoutumisesta ”100 prosentin vastakauppoihin”. Tätä mielikuvaa tarvittiin perustelemaan kallista asekauppaa ankarasta talouskriisistä toipuvassa maassa. Samalla mielikuvalla näytetään ratsastettavan edelleen, vaikka Suomella ei EU-jäsenenä ole päätösvaltaa tuollaisten vastakauppojen vaatimiseen.

Hornetien kohdalla vastakaupoissa sovellettiin erilaisia kertoimia: tiettyjen alojen vientikauppojen arvo laskettiin moninkertaisena todelliseen verrattuna, ja mukaan otettiin myös kauppoja, jotka olisivat toteutuneet joka tapauksessa. Näin vastakauppavelvoite saatiin nimellisesti täytettyä.

Nyt korostetaan Suomeen hävittäjien huollon ja kokoonpanon seurauksena mahdollisesti syntyviä työpaikkoja (joiden hintalappu on tosin kymmeniä miljardeja). Tämä menetelmä on vanha ja hyväksi havaittu aseteollisuuden lobbauskeino: joidenkin amerikkalaisten taistelukoneiden osia valmistetaan useissa kymmenissä osavaltioissa. Näin päätökset liittovaltion jättimäisistä asekaupoista voidaan esittää osavaltiotason työllisyydestä huolehtimisena. Samaa menetelmää sovelletaan toki europpalaisessakin asebisneksessä.

Jos kysyy roomalaisittain cui bono, eli kuka hyötyy, kuvio on varsin selvä. Asekauppiaiden intressi on myydä mahdollisimman paljon aseita, ja armeijat taas pyrkivät organisaatioina varmistamaan itselleen mahdollisimman paljon rahaa ja vaikutusvaltaa. HX-hävittäjähankinnassa asekauppiaiden, heidän lobbareikseen palkattujen suomalaisten evp-upseerien ja armeijan edut käyvät yksiin.

Tässä kuviossa Yle on toiminut välillä melko puhtaana myynninedistämiskanavana, vaikka on julkaissut myös journalistisesti kiitettävän korkeatasoista materiaalia, kuten yhdessä STT:n kanssa laaditun artikkelin puolustushallinnon mielikuvavaikuttamisesta kansalaismielipiteeseen. Jutun mukaan puolustushallinnon tavoitteisiin kuuluu muun muassa se, että ”kansalaiset ja poliitikot eivät kiinnitä muuta lisärahoituskeskustelua tuleviin hävittäjä- ja taistelualushankintoihin. (Ne on puolustusvoimien mukaan nähtävä erillisinä hankkeina.)”

Omanlaisestaan informaatiovaikuttamisesta on siis kysymys, ja kun se kohdistuu asevoimien taholta kansalaismielipiteeseen ja politiikkaan, asian suhteen on syytä olla valveilla.

Jos aseteollisuuden ja asevoimien yhteislobbaus noudattaakin HX-hankkeessa jo vakiintuneita askelmerkkejä, samaa voi todeta myös Ylen uutisoimasta suomalais-ruotsalaisen ”ulkopolitiikan vaikuttajien” ryhmän ulostulosta. Naton kannattajat puhuvat siitä, kuinka turvallisuuspolitiikassa jo tehdyt muutokset tuovat Suomen kannettavaksi liittoutumisen riskit (joiden olemassaolon he siis vihdoin myöntävät) ilman turvatakuita. Kun turvallisuuspolitiikkaa hivutettiin nykyiseen suuntaansa, nuo samat tahot kielsivät sekä muutoksen että sen riskit. Epäselväksi jää, miksi kaiken tuon jälkeen pitäisi uskoa heidän vakuutustaan siitä, että Nato-jäsenyys ei aiheuta Suomelle lisää riskejä nykyiseen tilanteeseen verrattuna.

Kirjoitin vuonna 2016 julkaistussa teoksessa Viholliskuvien paluu seuraavaa:

”Suomen nykyisen Nato-suhteen legitimiteetti eli sen nauttima hyväksyntä ja oikeutus ei kuitenkaan pohjaudu kansalaisten sille vaaliuurnilla antamaan valtakirjaan, vaan kyse on lähinnä  jo  tapahtuneen toteamisesta. Tilanne ei  ole  sinänsä ainutlaatuinen, vastaavalla tavalla on Suomessa junailtu muun muassa euron käyttöönotto. Myös nyt USA:n kanssa tehtävän sotilasyhteistyön oikeutus lepää sen varassa, että tilanne on ensin johdateltu nykyisenkaltaiseksi  ja sitten todettu tapahtunut. Looginen askel eteenpäin voisi olla se, että liittoutumisen katsotaan olevan tapahtunut tosiasia, jonka jälkeen voidaankin ilmoittaa, että ”liittoutumisesta on tullut legitiimi osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa.”

Vaikka Jaakonsaaren, Himasen ja kumppaneiden ulostulo ei yllättävä olekaan, se pitää sisällää useampiakin kiinnostavia näkökulmia. Suomen Nato-jäsenyyden kannatus on vähäistä, mutta suoran sotilaallisen USA-yhteistyön syventäminen on kyselyjen perusteella kohdannut vähemmän vastustusta. Kun Jaakonsaari ja Himanen nyt ilmoittavat tämän yhteistyön tuottaneen Suomelle sotilasliittoon kuulumisen varjopuolet, on kysyttävä, onko suomalaisille kerrottu olennaisia asioita siitä, millaista yhteistyötä Nato-maiden kanssa on oikein tehty.

Samaa kysyi UPIn tutkija Charly Salonius-Pasternak jo vuonna 2014 julkaistussa kommenttipaperissa ”Kriisinhallinnan aikakausi Natossa päättyy: Muutokset horjuttavat Suomen aitaa”, jossa hän kirjoittaa: ”Muutos voi uhata puolueiden ja puolustusvoimien sisäpoliittisista syistä johtuvaa hiljaisuutta siitä, minkälaista yhteistyötä Suomi on viime vuosikymmenen aikana Naton kanssa tehnyt. Asiaan vihkiytyneeltä johdolta vaaditaankin aiempaa avoimempaa puhetta Natosta ja sen roolista Suomen puolustuksessa.”

Jaakonsaaren ja Himasen ulostuloa voi pitää kiinnostavana myös ajoituksen suhteen: Natoa johtavan Yhdysvaltojen toiminta on viime aikoina saanut – myönteisiä muotoiluja käyttäen – entistä rohkeampia ja fantastisempia sävyjä. Epäselväksi jää, onko juuri nyt ilmoille kajatutetussa vaatimuksessa Nato-jäsenyydestä kyse yhden sukupolven henkisten arpien parantelusta. Kysymys suoran sotilasyhteistyön merkityksestä ja todellisesta luonteesta on kuitenkin ajankohtainen, ja siihen on syytä palata.

Kolumni: Varusteluviestintää

rauhanduunissahallitusSotaan varustautuminen on niin herkkä asia, että me emme puhu varustelumenoista vaan puolustusmenoista. Vihollinen varustautuu, meillä on puolustusmenoja.

Toinen perusasia on se, että armeijoilla ei ole koskaan tarpeeksi rahaa. Budjettineuvottelujen lähestyessä kalusto vanhenee käsiin ja miesvahvuudet käyvät pieniksi.

Nuotti on toinen silloin, kun on aika läväyttää liput liehumaan ja pistää telaketjut kalisemaan paraateissa. Säästämättä hankittua voimaa ja iskukykyä esitellään myös sotaharjoituksissa, joilla lähetään viestejä rajojen taakse ja nostetaan henkeä kotimaassa.

Ollaan siis alakynnessä mutta samalla kukkulan kuninkaita. Tällainen puoliksi raskaana oleminen on hankalaa, varsinkin jos media ryhtyy esittämään vääriä kysymyksiä. Ongelmaan on kuitenkin olemassa patenttiratkaisu. Toimittajat rakastavat tilastoja ja selviä lukuja, joten niitä on heille annettava. Varustelumenojen hajasijoittaminen eri ministeriöiden budjetteihin mahdollistaa tilanteen mukaan joustavat tulkinnat.

Jokaisella maalla on tässä suhteessa omat käytäntönsä, mikä tekee vertailukelpoisten lukujen saamisesta lähes mahdotonta. Kuinka lasketaan aseteollisuuden tuet, Venäjän ja USA:n sotatoimialueilla käyttämien yksityisarmeijoiden kulut, eurooppalaisten sisäministeriöiden erikoisjoukot ja aasialaiset rajavartiostot? Entä mille budjettikirjan sivulle kuuluvat ammattisotilaiden eläkkeet?

Kotimaisen esimerkin budjettien luovasta tulkinnasta antoi maaliskuussa 2017 pääministeri Sipilä, joka totesi puolustusmenojemme olevan suomalaisella laskutavalla 2,8 miljardia euroa (eli 1,3 prosenttia bruttokansantuotteesta) – mutta Nato-maiden laskutavalla 3,4 miljardia euroa (1,6 prosenttia bkt:sta).

Sipilän mukaan Suomen puolustusbudjetti on ”pontevalla” tasolla, mutta hän ennakoi varustelumenojen kasvavan ilma- ja merivoimien kalustohankintojen seurauksena 2020-luvulla tuntuvasti: niiden osuus bkt:sta nousisi suomalaisella laskutavalla 1,8–2,0 prosenttiin, ja Nato-maiden laskutavalla 2,0–2,25 prosenttiin.

Entinen kansanedustaja ja eduskunnan puolustusvaliokunnan jäsen Jyrki Yrttiaho on laskeskellut kalustohankintojen merkitsevän yli 40 prosentin kasvua puolustusmenoihin. Tämä on linjassa sen kanssa, että valtiovarainministeri Orpon mukaan kalustohankinnat edellyttävät ”edelleen nihilististä, tiukkaa politiikkaa”.

Käytettiin menojen laskennassa sitten suomalaista tai Nato-standardia, joidenkin tutkijoiden mielestä niihin olisi syytä lisätä myös yleisen asevelvollisuuden kansantaloudelle aiheuttamat näkymättömät kulut. Suomessa niiden on arvioitu olevan 1–2 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Teksti Raimo Pesonen
Kuva Essi Rajamäki

Kolumni: Mielipiteen­muodostusta rajoittamassa

Venäjän autoritaarisen hallinnon informaatiovaikuttamisesta ja uhasta länsimaiselle demokratialle on puhuttu paljon parin viime vuoden aikana. Olen suhtautunut siihen tähän asti jokseenkin skeptisesti mikäli sillä tarkoitetaan sitä, että Venäjä kykenisi jotenkin vaikuttamaan vakavasti demokraattisen järjestelmämme ja sen instituutioiden uskottavuuteen tai siihen kuuluvaan vapaasti argumentoivaan kansalaiskeskusteluun.

Nyt alan olla kuitenkin kypsä tarkistamaan näkemystäni. Näyttää nimittäin siltä, että autoritaariset, vapaata mielipiteen muodostusta rajoittavat vaatimukset ovat luikerrelleet odottamattomalla tavalla myös suomalaiseen keskusteluun.

Kansanäänestykset ja luottamus kansalaisten harkintaan yhteisistä asioista päätettäessä eivät ole kovin korkealla monien hybridisodasta huolestuneiden arvoasteikossa. Tästä on esimerkkinä se, että kansalaisten väitetään olevan kykenemättömiä vapaaseen tahdonmuodostukseen Natoon liittymisestä äänestettäessä Venäjän informaatiovaikuttamisen vuoksi. Siksi päätöstä liittymisestä on alettu vaatia tehtäväksi ilman kansanäänestystä. Tätä edeltävä perustelu kansanäänestyksen välttämiselle oli se, että on suuri vaara ettei kansa äänestä liittymisen puolesta. Se taas romuttaisi paljon puhutun Nato-option oven pitämisen auki jäsenyyden hakemiselle tilanteen niin vaatiessa.

Perustelu kansanäänestyksen kiertämisestä Venäjän vaikuttamisen vuoksi ontuu kuitenkin siksi, että jo ilman mitään Venäjän kampanjointia selvä enemmistö kansalaisista on ollut jatkuvasti sotilasliittoon liittymistä vastaan. Kun keskustelu suunnataan Venäjän vaikuttamisyrityksiin ja Naton vastustus tai EU-kritiikki tulkitaan siten Venäjän myötäilyksi, pyritään näitä koskevat puheenvuorot leimaamaan epäilyttäviksi.

Sillä häivytetään kuvasta tarkoituksella myös se tosiasia, että Suomessa on vastustettu Nato-jäsenyyttä ja kritisoitu EU:ta jo 1990-luvulla, toistakymmentä vuotta ennen kuin kukaan alkoi edes puhua Venäjän hybridisodasta.

Informaatiovaikuttamisen vastustaminen on johtanut yhä suorempiin vaatimuksiin rajata sananvapautta. Silloin kun hallituksen tai EU:n politiikan kritisoiminen tai mielenosoituksen järjestäminen aletaan nähdä kansakuntaa tai EU:ta hajottavana mahdollisena turvallisuusuhkana, on otettu pitkä askel kohti autoritaarista poliittista kulttuuria.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Kolumni: Juomarin asiat

Vanhan sanonnan mukaan juomarin asiat eivät koskaan ole niin huonosti, etteikö niitä saisi sotkettua entistä pahemmin ryyppäämällä vähän lisää. Nykyisellään sanonta tuo mieleen Suomen liittoutumiskehityksen ja mahdollisen Nato-jäsenyyden. Liittoutumista on harrastettu pitkään ja hartaasti, mutta virallinen jäsenyys on vielä ottamatta.

Naton kannattajat puhuvat siitä, kuinka turvallisuuspolitiikassa jo tehdyt muutokset tuovat Suomen kannettavaksi liittoutumisen riskit (joiden olemassaolon he siis vihdoin myöntävät) ilman turvatakuita. Kun turvallisuuspolitiikkaa hivutettiin nykyiseen suuntaansa, nuo samat tahot kielsivät sekä muutoksen että sen riskit.

Monet vaikutusvaltaisessa asemassa olleet liittoutumisen vastustajat taas esittivät aiemmin epäilyjä suunnanmuutoksesta – ja kuitenkin askel kerrallaan mukautuivat siihen. Kasvonsa pelastaakseen he pyrkivät nyt vuorostaan vähättelemään tapahtunutta. Ilveilyn vuorosanat ovat sekoittuneet, mutta uskottavuuden puute sentään yhdistää kaikkia.

Gallupien perusteella sotilasliiton kannatus on jatkuvasti niin alhainen, että liittoutumista ei haluta nostaa vaaliteemaksi – kansanäänestyksestä puhumattakaan. Kannatuksen puute yritetään sivuuttaa vähättelemällä äänestäjien käsityskykyä: kansa ei vain ymmärrä kuinka syvälle sotilaallisessa yhteistyössä on jo menty. Tämä näyttää olevan liittoutumisilveilyn keskeinen ilonaihe. Ilmeisesti jotkut ovat tilanteesta myös ylpeitä.

Sotilasyhteistyötä on syvennetty normaalin käsitettä venyttämällä. Normaaleilla lento-osastojen vierailuilla on oikeutettu niiden osallistuminen sotaharjoituksiin Suomen alueella, ja pienillä sotaharjoituksilla taas suuremmat. Normaali huoltobyrokratia on venynyt isäntämaasopimukseksi. Venyttämisen päätepistettä ei ole näkyvissä. USA:n intressit Suomen alueen käyttämiseen ovat sentään selvillä – ja noiden intressien vuoksi meidän pitäisi kestää mahdollisessa konfliktissa yksin mahdollisimman pitkään. Siihen vaaditaan aseita. Suomen tulevan hävittäjäkaupan takana häämöttääkin jo uusia ohjushankintoja, joita ilman kymmeniä miljardeja nielevä lentokalusto on turvatonta. Kilpavarustelun logiikka ei muutu, vaikka se ilveilijöiltä unohtuukin.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

AJANKOHTAINEN TEOS NATO-JÄSENYYDEN ONGELMISTA

nato_julisteHiljattain ilmestyneessä Vakaus vaakalaudalla -teoksessa 19 asiantuntijaa analysoi Nato-jäsenyyden haittoja Suomelle. Artikkelien kirjoittajina ovat mm. Matti Klinge, Esko Seppänen, Heikki Talvitie, Erkki Tuomioja, Pekka Visuri, Pentti Sainio, Keijo Korhonen ja Markku Kivinen.
Sujuvan teoksen toimittanut Timo Hakkarainen on saanut haastattelut myös puolustusvoimien entiseltä komentajalta Gustav Hägglundilta ja kenraaliluutnantti evp. Markku Nikkilältä.

 

NATON YDINASEET SUOMEEN?
Olisiko Suomen pakko ottaa alueelleen ydinaseita, jos Suomi liittyisi Naton jäseneksi? Kenraali evp. Gustav Hägglund ei usko, että Suomi voisi kieltää ydinaseiden tuomisen ja saada samanlaisen poikkeuksen kuin vanhat Nato-maat Norja ja Tanska, joiden alueille ei rauhan aikana sijoiteta ydinaseita: ”En usko, että uusi jäsen voi esittää sellaista vaatimusta, koska ne, jotka jäsenyyden ratkaisevat, ovat neuvotteluissa niskan päällä. Miksi ne suostuisivat tällaiseen poikkeukseen, mitä ei millään muullakaan uudella jäsenmaalla ole?”
Hägglundin arvio johtaa tärkeiden ongelmien ruotimiseen: Jos Nato toisi Suomeen ydinaseita, niin saattaisivatko osapuolet sodassa käyttää taktisia ydinaseitaan herkästi juuri Suomessa, jonka raja-alue olisi Naton etulinjaa ja Brysselistä nähtynä aika harvaan asuttua erämaata.

VENÄJÄ EI OLE UHKA
Kylmän sodan lopulla Neuvostoliitolla oli jättiläismäinen neljän miljoonan sotilaan armeija, mutta Venäjän maa-armeijan koko on enää noin 300 000 sotilasta, eikä siitä ole vakavaa uhkaa EU-maiden jatkuvasti aseissa olevalle kahdelle miljoonalle sotilaalle. ”Moskovassa tuskin kenenkään mieleen tulee lähteä hyökkäämään EU:ta vastaan. Kaikki asiaan perehtyneet tietävät sen, mutta monilla on myös omia syitään maalata uhkakuvia”, eversti evp. Pekka Visuri kirjoittaa.
Myös Hägglund toteaa kuinka ”Venäjän ylivoiman maalailu on minusta ihan huuhaata”.

EI UFOJA EIKÄ VIHREITÄ MIEHIÄ
Voisivatko sen sijaan Venäjän niin sanotut vihreät miehet (eli tunnuksettomat sotilaat) toimia myös Suomessa?
Pekka Visurin mielestä eivät, koska Suomi ei ole vastaavassa sekasortoisessa tyhjiössä kuin Krimin niemimaa oli vuonna 2014. Visuri nostaa tuekseen myös kenraaliluutnantti evp. Arto Rädyn vahvan mielipiteen HS:n haastattelussa: ”Suomi ei ole Ukraina. Meillä on järjestäytynyt yhteiskunta. Jos tunnuksettomat vihreisiin pukeutuneet sotilaat yrittäisivät rajan yli, vastassa olisivat rajavartiolaitos, poliisi, tulli ja puolustusvoimat. Ei sellaista yllätystä voi Suomessa tapahtua. Jos jostain ihmeen syystä tapahtuisi, meillä on työkaluja hoitaa se. Tästä ei kannata edes keskustella.” (HS, 3.1.2016.)

NATON PETOS JA AGGRESSIIVINEN LAAJENTUMINEN
Kylmän sodan lopulla Neuvostoliitto suostui vetämään joukkonsa rauhanomaisesti pois Itä-Euroopasta, kun Yhdysvaltojen silloinen presidentti George H. W. Bush vastavuoroisesti lupasi, ettei Nato laajene entisen Varsovan liiton alueille.
Lupaus petettiin pian, minkä asiantuntija George F. Kennan varoitti olleen traaginen virhe: ”Tietysti Venäjän puolelta seuraa paha reaktio ja silloin meikäläiset sanovat, että Venäjä on aina ollut tuollainen, mutta se on yksinkertaisesti väärin.”
Suomen Nato-selvitystä laatineen työryhmän jäsen Mats Bergquist varoittaa, että mikäli pinta-aloiltaan suurikokoiset Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon, niin se aiheuttaisi yhden suurimmista geopoliittisista muutoksista Länsi-Euroopassa: ”Itämerestä tulisi Naton sisämeri. Puolet Nato-maiden ja Venäjän välisestä rajasta kulkisi pitkin Suomen itärajaa ja Itämerta.”

HAITTOJEN VÄHENTÄMISESTÄ
Suomi allekirjoitti vuonna 2014 Naton isäntämaasopimuksen, jonka perusteella Naton joukkoja voidaan sijoittaa Suomeen ”rauhan, kriisien, poikkeusolojen ja konfliktien aikana Naton sotilaallisen toiminnan tukemiseksi”.
Esko Seppänen tähdentää, kuinka Ruotsin isäntämaasopimukseen tehtiin selkeä kirjaus, että vieraita joukkoja voi saapua vain Ruotsin kutsumana. Suomen sopimus sen sijaan on tulkinnanvarainen: ”Suomella ei ole tarkasti ottaen muodollista määräysvaltaa eikä veto-oikeutta tulijoiden tulemisen estoon niin kuin on Ruotsilla.”
Kun isäntämaasopimus on luonteeltaan poliittinen, tulisi Esko Seppäsen mielestä Suomen aktiivisesti pyrkiä saavuttamaan Venäjän luottamus siihen, ettei sopimusta käytetä Venäjää vastaan.
Esko Seppänen korostaa, kuinka oppositiopuolueet onnistuivatkin ajamaan joulukuussa 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon lausuman, jossa Suomi ei salli ”alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”.
Myös Pekka Visuri on esittänyt, kuinka isäntämaasopimuksen takia tulisi ponnekkaasti vakuuttaa, että ”Suomi ei anna aluettaan käytettäväksi minkäänlaisiin sotatoimiin toista osapuolta vastaan. Aikanaan Paasikiven, Kekkosen ja Koivistonkin aikana annettiin tällaisia julistuksia.”

NATON YHTEISEN PUOLUSTUKSEN ARTIKLA 5
Natoon liittymisen pääperusteena usein esitetään sen yhteistä puolustusta. Kuitenkaan Nato-mailla ei ole sitovaa velvoitetta auttaa sotilaallisesti. Yhteisen puolustuksen artikla viidessä jäsenmaa nimittäin lupautuu vain ”sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi”. Eli se voi tarkoittaa sotilaiden sijaan vaikkapa punajuurilaatikoiden lähettämistä.
Jaakko Laakso kirjoittaa, että Naton yhteiseen puolustukseen ei saatu sitovaa kirjausta, koska Yhdysvallat halusi pitää itsellään oikeuden päättää, miten artiklaa tulkitaan ja käytetään. Laakson mukaan monet asiantuntijat katsovat, ettei yhteisen puolustuksen artikla loppujen lopuksi takaa mitään vaan sitoo jäsenmaat Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. Esimerkiksi Norjaa kiristettiin, että mikäli maa ei osallistu Irakin sotaan, niin artikla viiden toteutus sen kohdalla kyseenalaistuu. Norja antoikin painostuksen alla periksi ja osallistui Irakin sotaan hieman myöhemmässä vaiheessa.
Artikla viiden käytöstä tulisi Natossa päättää yhdessä. Silti sen ainoan kerran, kun sitä on käytetty 11.9.2001 iskujen jälkeen, määräsi Yhdysvallat käytännössä yksinvaltaisesti sen toteuttamisesta.
On hyvä muistaa, ettei artikla viiden uhka ole aina estänyt sotilaallisia hyökkäyksiä. Se ei estänyt Argentiinaa hyökkäämästä Britannialle kuuluville Falklandin saarille vuonna 1982 eikä Intiaa valtaamasta Nato-maa Portugalin alueita vuonna 1961.
Kun kansalaisista liki 60 prosenttia vastustaa Nato-jäsenyyttä, niin Vakaus vaakalaudalla -teoksella voi olettaa olevan suurta kysyntää. Etenkin kun siitä löytää niin asiantuntevia perusteluja, taustatietoja ja uusia paljastuksia, että teos lienee paras saatavilla oleva turvallisuuspoliittinen analyysi Suomen tilanteesta.
Miksi Suomen kannattaisi liittyä Natoon, kun rauhallisesta Venäjän-rajastamme tulisi Naton 1300 kilometriä pitkä etummaisin rajalinja, joka olisi Murmanskin tukikohdan, rautatien ja Pietarin läheisyyden vuoksi myös erittäin kriisialtis?

Teksti Mikael Kallavuo

Timo Hakkarainen (toim.): Vakaus vaakalaudalla. Into 2017.
vakaus_etukansi

 

 

 

Kolumni: Presidentinvaalit sammutetuin lyhdyin

Suoran presidentinvaalin voisi lakkauttaa yhdentekevänä viihteenä, ellei sen aikana pystytä tämän parempaan keskusteluun. Niinistön ylivoimainen kansansuosio ja asemoituminen sinne mistä presidentti valitaan, lähelle poliittisen spektrin keskustaa, on pannut muut lähinnä seurailemaan häntä.

Siksi ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaan
 Nils Torvaldsin ilmoitus kannattaa Suomen liittymistä Natoon on tervetullut ulostulo. Ei siksi että kannattaisin sitä, vaan siksi että se tarjoaa tilaisuuden puhua ulkopolitiikasta ja se on näkemys, jota runsas viidennes kansasta kannattaa. Tämä on varmaankin myös yksi syy Torvaldsin ulostuloon. Viidesosa kansasta 
on paljon enemmän kuin koko RKP:n 4–5 prosentin kannatus puhumattakaan Torvaldsille mitatuista kannatuslukemista. Kun hänen presidentinvaalikampanjansa varsinainen tähtäin on vuoden 2019 euro- ja eduskuntavaaleissa, voi avausta pitää pelikirjan mukaisena laajemman kannatuspohjan tavoitteluna. Eurovaaleissa pienen vähemmistökielipuolueen ehdokkaan uudelleenvalinta ei ole tässä ilmapiirissä lainkaan itsestäänselvyys.

Torvalds ehdotti myös, että eduskunta päättää Nato-jäsenyydestä ilman kansanäänestystä. Naton kannattajat perustelevat tätä avoimesti sillä, että kansanäänestyksen tulos voi olla myös kielteinen,
 eikä asiasta käytävä keskustelu pysyisi kovin helposti poliittisen johdon kontrollissa. Eduskunnassa siitä olisi helpompi päästä tarvittavan suureen yksimielisyyteen.

Toisin kuin Torvaldsin, Sauli Niinistön ja muiden presidenttiehdokkaiden kannattajia Nato-jäsenyys jakaa ja siksi he eivät ota siihen mielellään kantaa. Useimmiten asia kierretään mantralla, jonka mukaan jäsenyys ei ole nyt ajankohtainen. Se voi olla lyhyen aikavälin kannalta toimiva ratkaisu, mutta ulkopolitiikan visioksi siitä ei ole.

Tähän saakka ulkopolitiikan ennakoitavuutta ja Suomen ja Ruotsin sotilaallista liittoutumattomuutta on korostettu Itämeren alueen vakautta ja turvallisuutta ylläpitävinä tekijöinä. Jos tarkoitus on muuttaa asetelma, täyttää Nato-jäsenyyden määritteleminen tilanteesta riippuvaksi suhdannekysymykseksi tämän tarpeen loistavasti. Siitä seuraa vastaavasti se, että Venäjältä voidaan odottaa myös jatkossa tähän liittyviä verbaalisia ja sotilaallisia demonstraatioita.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.