Avainsana-arkisto: Musiikki

Maisa Kuikka-Uçar ja oikeuden­mukaisuuden jano

Kuva Pekka Turunen

Tätä nykyä Suomen Turussa vaikuttava perheenäiti-merimies-telakkatyöntekijä Maisa Kuikka-Uçar muistetaan yhtenä Rauhanpuolustajien kantavista voimista 2000-luvun alussa. Kuikka-Uçar aloitti työskentelemisen järjestön Helsingin-toimistolla vuonna 2001, mutta maailmanparantaminen eri muodoissaan on kiinnostanut häntä nuoruudesta asti.

”Muistan jo opiskeluaikoinani keränneeni nimiä bangladeshiläisen pakolaisen auttamiseksi. Toivoimme, että häntä ei karkotettaisi. Nykytermein puhuttaisiin turvapaikanhakijasta. Toimitin kerätyt nimet ministeri Jan-Erik Enestamille. Pakolaista piiloteltiin viranomaisilta tuttavapiirissäni, koska karkoituksen myötä häntä olisi odottanut kuolemantuomio Bangladeshissä. Minulla on aina ollut jonkinasteinen oikeudenmukaisuuden jano”, Maisa Kuikka-Uçar kertoo.

Kuikka-Uçar opiskeli diakoni-sosiaaliohjaajaksi Järvenpäässä ja tutustui samalla Reiluun kauppaan. ”Pidin silloin kehitysmaakaupan sivuliikettä opiskelun ruokatauoilla Seurakuntaopiston aulassa kerran viikossa. Minulle Reilu kauppa ja kehitysmaakauppa olivat jo tuolloin tärkeitä. Olen aina ollut kiinnostunut tämäntyyppisestä toiminnasta, ja pikkuhiljaa huomasin ajautuneeni Rauhanpuolustajien palkkalistoille.” Ennen Rauhanpuolustajia Kuikka-Ucar työskenteli Helsingin työttömät ry:ssä ja asunnottomien järjestössä.

TÖIHIN RAUHANPUOLUSTAJIIN

Kiinnostus maailmantalouteen vei Maisa Kuikka-Uçarin naisten talouspiiriin, jossa hän tutustui tätä nykyä Into Kustannuksen toimitusjohtajana toimivaan Jaana Airaksiseen. Airaksinen taas oli 1990-luvun lopulla tehnyt töitä Rauhanpuolustajille. ”Kuuluin naisten Talousavain-ryhmään, joka oli koostunut vapaaehtoisista. Kokoonnuimme puhumaan maailman talousasioista. Joku meistä valmisteli jonkin aiheen, sitten keskustelimme. Pohdimme maailman taloutta ja sen vaikutusta meihin. Lähestymistapamme oli humaani. Mietimme, mitä voisimme tehdä toisin. Pohdimme myös maailmantalouden nurinkurisia ilmiöitä tai vaikkapa mitä on kapitalismi.”

Jaana Airaksisen kautta Kuikka-Uçarille avautui mahdollisuus päästä töihin Rauhapuolustajiin. ”Toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro etsi tekijää Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa -projektiin vuonna 2001. Olin aikaisemmin tehnyt järjestölehtiä asunnottomien yhdistyksessä ja ajattelin, että pystyisin tekemään toimitustyötä. Réfugiésiin oli saatu rahoitusta opetusministeriöstä, ja työnkuvanani oli toimittaa kirja ja cd-levy Suomeen saapuneista pakolaisista, heidän tarinoistaan ja musiikistaan.”

Mikko Saarela esiintyi vuonna 2004 Rauhanpuolustajien Helsingin-toimiston pihalla järjestetyssä pihakirppistapatumassa.

Réfugiés – pakolaisten ääniä Suomessa toteutettiin yhteistyössä Maailman musiikin keskuksen kanssa. Teemu Matinpuron ja Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi projektin työryhmään kuului tammikuussa 2019 edesmennyt Mikko Saarela (s. 1958). Saarela muistetaan Eppu Normaalin ja Freud Marx Engels & Jungin basistina ja terävä-älyisenä sanoittajana, mutta 2000-luvun alussa laaja-alaisesti musiikkia tuntenut Saarela toimi Maailman musiikin keskuksen tuottajana.

”Levyn kappaleet äänitettiin Maailman musiikin keskuksen studiolla. Mikko Saarelalla oli kontakteja pakolaistaustaisiin muusikoihin. Matinpuro oli tehnyt pohjasuunnitelman siitä, keitä oli tulossa mukaan. Lähdin liikkeelle hyvin karkean rungon kanssa. Muistan lämpimästi, kun istuimme ensimmäisissä palavereissa Maailman musiikin keskuksen pienessä ja sokkeloisessa toimistossa pahvilaatikoiden keskellä.”

KESKEISTÄ ON RAUHANKASVATUS

Silmiä avaavan Réfugiés-projektin jälkeen Maisa Kuikka-Uçar jatkoi rauhantyötä. Hänestä tuli Rauhanpuolustajien Helsingissä sijaitsevan toimiston kokopäivätoiminen työntekijä. ”Projekteja löytyi lisää, toimitin muun muassa Solidaarisuuskalenteria ja Rauhan Puolesta -lehteä. Lisäksi toimenkuvaani kuului vastata Rauhanpuolustajien yhteistyöstä Työpaikkojen rauhantoimikunnan kanssa.”

Kuikka-Uçar täsmentää työn Rauhanpuolustajissa vaikuttaneen hänen ajatteluunsa monella eri tasolla. Yksi näistä on Työpaikkojen rauhantoimikunnan toiminta ja siihen liittyvä Ay-väen rauhanpäivät. ”On ainutlaatuista, että rauhanjärjestö tekee yhteistyötä ammattiyhdistysliikkeen kanssa rauhantyön saralla. En ollut aikaisemmin kuullut tällaisesta. Toivon, että tämä yhteistyön muoto jatkuisi. On hienoa, että Ay-väen rauhanpäivillä on vielä mukana ihmisiä, jotka ovat vuosikymmeniä olleet luomassa yhteyksiä ay-liikkeen ja rauhanliikkeen välillä. Se on mielestäni tärkeää.”

Rauhanpuolustajien kesäkiertueella vuonna 2006 pysähdyttiin Parolannummella. Mukana oli kolumbialainen klovni Edilberto Monje Méndez eli Ludi.

Rauhantyö ei voi olla pelkästään perinteiden vaalimista ja menneiden muistelemista. On mentävä eteenpäin ja luotava katse pitkälle tulevaisuuteen. Kahden lapsen äitinä rauhankasvatus on noussut Maisa Kuikka-Uçarille entistä tärkeämpään rooliin. ”Monet asiat Rauhanpuolustajien arvomaailmassa ovat lähellä omaa ajatteluani. En tarkoita pelkästään hävittäjähankintojen kritisoimista vaan myös ilmastokysymyksiä, sodan ja rauhan kysymyksiä, konfliktien ennaltaehkäisyä ja rauhankasvatusta. Viimeksi mainittu on minulle hyvin läheinen. Opin ja kuulen mielelläni rauhankasvatuksesta ja haluaisin välittää siitä jotain omillekin lapsilleni.”

Mitkä sitten voisivat olla konkreettisia keinoja keskustella lasten kanssa sotaan ja rauhaan liittyvistä vaikeista ja monimutkaisista kysymyksistä? ”Olen puhunut lasten kanssa sodasta. He kyselevät minulta siitä paljon. Seitsemän vuotta täyttävä tyttäreni pelkää sotaa. Lapseni ovat olleet mukana Rauhanpuolustajien tapaamisissa ja mielenosoituksissa. Haluan, että he tietävät, että on olemassa ihmisiä, joille rauhantyö on elämäntapa. Olen myös sanonut heille, että en halua minnekään sotaa ja että kaikilla pitäisi olla ruokaa. Kotikasvatusta tukee lasten ihana päiväkoti Peikonpesä, jonka yhtenä ohjenuorana on kestävä kehitys. Sateenkaari Koto ry:n Peikonpesässä lapsia on ohjeistettu muun muassa vedenkulutuksesta ja ruoan tuotannon vaiheista, on kasvatettu ja hoidettu kompostimatoja sekä vältetty ruokahävikkiä. Kaikki tämä helpottaa kotona tapahtuvaa asioiden opettelua, kuten esimerkiksi jätteiden lajittelua.”

”Sodasta puhuminen on minulle vaikeaa, jos pitää puhua vaikkapa ampumisesta. Pojallani on ollut joitain leikkejä, joissa ammutaan. En haluaisi kuitenkaan tehdä ampumisleikistä täysin kiellettyä asiaa, jota on kiva tehdä sen takia että se on kiellettyä. En halua toimia näin kiroilunkaan kanssa. Yritän edetä neutraalisti mutta kuitenkin keskustelevasti. Haluan korostaa lapsilleni, että toisten elämää, olipa kyse sitten ihmisistä, kasveista tai ympäristöstä yleensä, ei saa tuhota.”

KAKSI TÄRKEÄÄ KÄÄNNETTÄ

1990-luvulla Kuikka-Uçar teki vapaaehtoistöitä Reilun kaupan Estelle-laivalla, joka muun muassa kuljetti Suomesta kerättyä tavaraa Afrikkaan ja toi meille sieltä myytäväksi Reilun kaupan tuotteita. Myös Rauhanpuolustajat oli mukana Estellen toiminnassa, ja alus toimi Uudenkaupungin Rauhanpuolustajien kummilaivana. Maisa Kuikka-Uçarin lisäksi Estellen pursimies Veli-Matti ”Wellu” Koivisto oli aktiivi Rauhanpuolustajissa.

Merenkulku ja laivat vetivät Kuikka-Uçaria siinä määrin puoleensa, että hän päätti kouluttautua merimieheksi. ”Halusin kansimiehen pätevyyden Estelle-laivaa silmällä pitäen. Lähdin Puluista ja menin Rauman Merenkulkualan oppilaitokseen. Innostuin merenkulusta niin paljon, että luin itseni vahtiperämieheksi. Pääsin myös rahtilaivalle töihin.”

”Elämässäni on ollut kaksi tärkeää ja rikastavaa käännettä, jotka ovat tulleet ja kasvaneet sisälleni. Ensimmäinen oli Estelle-laiva ja sen ympärillä olevat asiat ja ihmiset. Mahdottomasta tehtiin mahdollista, romusta varustettiin laiva, jolla purjehdittiin Reilun kaupan nimissä. Ilman suuria taloudellisia panoksia, solidaarisuus ja unelma paremmasta maailmasta kantavina ajatuksina. Toinen merkittävä asia oli Rauhanpuolustajat. Koin, että löysin toisen paikan, jossa oli hyvä toimia ja oppia lisää maailmasta ja siinä elämisestä. Molemmista on jäänyt elämääni paljon ystäviä, yhteyksiä ja tunne siitä, että kuuluu johonkin itselle tärkeään ryhmään.”

Tätä nykyä Kuikka-Uçar työskentelee Turun telakalla, mutta on myös mukana Rauhanpuolustajissa vapaaehtoispohjalta. ”Pulu-vuosista sain paljon uusia avauksia maailman hahmottamiseen ja tiedonhakemiseen. Pidän järjestön tiedotusta ja julkaisutoimintaa luotettavana. Rauhanpuolustajat on minulle asiantuntija. Luen aktiivisesti Rauhan Puolesta -lehteä ja olen jonkin verran mukana Turun Rauhanpuolustajien toiminnassa. Osallistun mielelläni myös rauhantapahtumiin.”

Teksti Timo Kalevi Forss

PAKOLAISTEN ÄÄNIÄ

Maahanmuuttajia tai turvapaikanhakijoita oli Suomessa 2000-luvun alussa paljon vähemmän kuin nykyään, eivätkä globalisaation vaikutukset näkyneet lintukodossamme yhtä selvästi kuin tänä päivänä. ”Jouduimme etsimään ihmisiä. Pakolaistaustaisia ihmisiä oli toki Suomessa jo tuolloin, mutta sellaisia, jolla olisi musiikkitaustaa, olikin hankalampi löytää. Saimme kuitenkin mukaan yhdeksän esiintyjää. Projektia tehtäessä oli monta mutkaa matkassa. Välillä tuli ongelmia, kun ennalta mukaan lupautunut muusikko ei päässytkään osallistumaan projektiin. Jouduimme vaihtamaan soittajia toisiin lennosta. Tämä vaikutti koko paletin kasaamiseen kokonaisuutena. Kävi myöskin niin, että sama henkilö ei pystynyt tarjoamaan sekä tarinaa että musiikkia. Haimme siis osaan tarinoista eri henkilöltä tarinan ja musiikin.”

Mukaan saatiin maahanmuuttajien tarinoita ja lauluja seitsemästä eri maasta, joita olivat Irakin Kurdistan, Palestiina, Bolivia, Kongo, Vietnam, Afganistan ja Somalia. Lisäksi pakolaiskäsitettä laajensivat kolttasaamelaisen ja Karjalan evakon kertomukset. ”Kohtaamiset ihmisten kanssa olivat mukavia ja kiinnostavia. Kävin muutaman ihmisen kodissa haastattelemassa heitä. Somaliasta lähtöisin oleva Zahra Abdulla kertoi tarinansa. Hän oli jo tuolloin mukana kunnallispolitiikassa. Vietnamilaistaustaisen Jimmyn kappale oli melankolinen iskelmä. Hänen tarinansa oli minulle mieleenpainuvin. Jimmy oli saapunut Suomeen venepakolaisena. Hän työskenteli tuolloin Kulttuurikeskus Caisassa, jossa haastattelukin tehtiin. Jimmy oli tosi sympaattinen kaveri.”

”Evakkotarinan saimme Martti Olkinuoralta, joka asui Helsingin Töölössä. Kävin hänen kotonaan tekemässä haastattelun. Evakkolaulun taas saimme Martta Kähmiltä. Hän oli kirjan ilmestymisen aikoihin jo kuollut. Kyse oli vanhasta karjalaisesta laulutyylistä. Se esitettiin ilman säestystä. Martta Kähmin löysimme Maailman musiikin keskuksessa äänityksestä vastanneen Jukka Viirin avulla.”

Suomeen asettuneita

Suomen alueella asuvista alkuperäiskansoista pienin on kolttasaamelaiset. Heidän uhanalaista kieltään koltansaamea puhuu enää muutama sata ihmistä. ”Kolttasaamelainen Jaakko Gauriloff oli mukana levyllä suomenkielisellä kappaleella ’Miksi näin on?’. Hän oli melkoinen persoona. Tapasimme hotellihuoneessa. Hän kertoi kolttien tarinan ja puhui myös koltan kielen asemasta Suomessa.”

Vuonna 1939 syntynyt Gauriloff kertoo Réfugiés-kirjassa, miten ja miksi hän joutui jättämään kotinsa:

“Kun toinen maailmansota syttyi, Suomi menetti oikean käsivarren alueen ja perheemme joutui lähtemään evakkoon. Välirauhan aikana saimme kuitenkin palata takaisin, mutta jatkosodan myötä vuonna 1944 tuli uusi lähtö, eikä sittemmin enää ollut paluuta kotiseuduille. Evakkoon lähti kaiken kaikkiaan 650−700 kolttasaamelaista.

Omat vanhempani olivat evakossa Oulun lähellä, Kalajoki-Maikkola-alueella. Kun sota päättyi, he tulivat Inarin kunnan alueelle. Vuonna 1948 valtio päätti, että Sevettijärvi lähellä Norjan rajaa tulisi kolttasaamelaisten alueeksi. Enemmän kuin puolet koltista siirtyi tälle alueelle ja siellä he hajaantuivat kolmeen eri kylään. Jälkeenpäin katsottuna se tarkoitti sitä, että henkiset voimavarat jakautuivat. Armeijan autot kävivät hakemassa meidänkin perhettämme Sevettijärvelle, mutta emme olleet halukkaita lähtemään ja jäimme Inarin liepeille Nellimöön.

Vanhempani saivat otettua mukaansa evakkotaipaleelle muutaman poron, mutta kaiken muun he joutuivat jättämään. Isäni harmitteli aina, että muutama härkä saatiin tuotua eikä yhtään vaadinta.”

Haasteltavien taustat olivat hyvin erilaisia. Yhdistävänä tekijänä oli asuminen Suomessa. ”Mukana ei ollut hiljattain Suomeen tulleita. Kaikki olivat ehtineet jollain lailla asettua tähän yhteiskuntaan. Aika monella oli myös töitä. He eivät olleet mitään ammattimuusikoita, vaan ihmisiä joilla oli kiinnostava tarina ja musiikillista taustaa. Minä haastattelin ihmiset ja kirjoitin tekstit. Mikko oli jonkinasteinen tuottaja, tosin hän ei juurikaan asettanut ehtoja. Biisivalinnat tulivat artisteilta itseltään.”

Yhteistyöstä Mikko Saarelan kanssa Kuikka-Uçarilla on vain hyvää sanottavaa. ”Hän oli lempeä ja lupsakka. Hän ei asettanut projektille tahtia tai määräillyt, vaan toimi hyvin rauhallisesti. Ilmapiiri oli rento ja Mikon kanssa oli hyvä tehdä yhteistyötä.”

Yksi Réfugiésin tarinan kertojista on kongolainen Esther Leander. Hänet valittiin vuoden pakolaisnaiseksi 1999. Hän esittää levyllä perinteisen kongolaisen laulun ”Malaika”. Leander on taistellut itsensä ja lastensa puolesta, jotta he pääsivät osallistumaan suomalaiseen arkeen. Hänen kotoutumisensa Suomeen onkin menestystarina. Leander luki itsensä kauppatieteiden maisteriksi ja toimii tätä nykyä projektipäällikkönä Hämeenlinnassa. Lähtökohdat olivat kuitenkin rankat.

Esther Leander kertoo kirjassa:

“Lähdin Kongosta vuonna 1994. Silloin maassa vallitsi diktatuuri. Hallitsijana oli Mombutu ja tilanne oli jännittynyt. Ei voinut vapaasti sanoa mitään valtiota vastaan. Kaikkialla oli korvia kuuntelemassa mitä puhuttiin. Kehenkään ei voinut luottaa, sillä oma velikin saattoi olla valtion kätyri ja pettää luottamuksesi paljastaen virkamiehille mitä olit valtiosta sanonut. Ihmisiä vietiin vankilaan, jos he olivat olleet vaitonaisia.

Oikeus ja tasa-arvo toteutuivat Kongossa vain harvoin. Ihmisiä pidettiin vankilassa mielivaltaisia aikoja. Ei ollut harvinaista, että vankilassa tapettiin ihmisiä ja julkisuuteen tiedotettiin heidän vain sairastuneen ja kuolleen.

Mieheni oli lehtimies ja suuressa vaarassa työnsä takia. Hän oli joutunut vankilaan. Sillä aikaa olin poikamme kanssa kotona odottamassa, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Mieheni onnistui pakenemaan vankilasta ja lähdimme koko perheen kanssa saman tien Suomeen. En pelännyt. Ajattelin, että jos jotain pahaa tapahtuu, sen pitää vain tapahtua. Jos pelkää, ei voi jatkaa elämää. Elämässä pitää uskaltaa ottaa riskejä.”

Teksti Timo Kalevi Forss

Mitä on punk? Siitä ilmestyi nyt tietokirja lapsille

Monet alkuperäiset punkkarit lähestyvät jo eläkeikää. Heillä on lapsia ja lapsenlapsia. Punk on tullut jäädäkseen suomalaiseen kulttuuriin, mutta siitä ei ole juurikaan kirjoitettu lapsille. Nyt tämä puute on korjattu: Mitä on punk? on 5–12-vuotiaille lapsille suunnattu tietokirja.

Kirja kertoo lapsiystävällisesti, mitä vuonna 1977 syntynyt punkrock on. Punkin ideologiaan kuuluu kapina turhia sääntöjä vastaan. Punkkarit ottavat ohjat omiin käsiinsä tee se itse -periaatteen mukaisesti. Kuka tahansa saattaa perustaa bändin tai pienlehden. Kaikki saavat piirtää, laulaa, soittaa, tanssia, kirjoittaa tai ilmaista muuten itseään. Tämä punkin perusajatus toimii myös osallistavana lastenkirjan aiheena: tarkoitus on saada myös lapsi toimimaan omaehtoisesti. Punk on hauskaa!

Mitä on punk? -kirjan julkaistaan Rosebud Booksin ja Suomen Rauhanpuolustajien uudessa Umpihanki-kirjasarjassa. Rauhanpuolustajien ja Liken Pystykorva-sarja räksytti viimeiset haukkunsa vuoden 2017 lopussa. Pystykorva tarjosi vuosina 1997–2017 yli 200 yhteiskunnallisen ja poliittisen kirjallisuuden merkkiteosta ja keskustelua herättävää pamflettia. Pystykorvan rinnalla moni kustantamo reivasi kurssiaan uusille vesille. Tästä huolimatta aktivisti(kustantaja)t päätyivät Umpihankeen tarpomaan koska vapauden kaiho ja tarve julkaista maailmaa muuttavaa kirjallisuutta on yhä valtava.

Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki. – Aaro Hellaakoski

Timo Kalevi Forss & Aiju Salminen: Mitä on punk? (Umpihanki 2018)

Timo Kalevi Forss (s. 1967) on helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja toimittaja, hän on kirjoittanut useita musiikkiaiheisia kirjoja kuten Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo ja Toverit herätkää – poliittinen laululiike Suomessa.

Aiju Salminen (s. 1979) on kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä. Hän on tehnyt kuvituksia mm. Tittamari Marttisen lastenkirjoihin ja häneltä on julkaistu oma sarjakuva-albumi Potaatit.

 

Rauhantekijä Sinikka Sokka: Sokka irti

Näyttelijä ja laulaja Sinikka Sokka on pitkän uransa aikana ollut monessa mukana. Vauhtia energisellä ja valoisalla taitelijalla riittää tänäkin päivänä. Sokka saapuu haastateltavaksi Hakaniemen kauppahallin kahvilaan suoraan aamupäiväkeikalta. Harmaasta syyspäiväistä ja tihkusateesta huolimatta juttu lähtee heti kulkemaan. Sokka on irti.

Folk

Sinikka Sokan laulu-ura käynnistyi 1960-luvun puolivälissä folk-innostuksen merkeissä. Folk-musiikkiin hän tutustui ystäviensä kera rippikoululeirillä Norkullassa. “Rippikouluni oli erittäin musiikkipainotteinen. Sen jälkeen vietin aikaa paljon Helsingin Mustasaaressa, jossa tutustuin muun muassa Anssi Sinnemäkeen, Pekka Aarnioon, Martti Launikseen ja Hannu “Tuomari” Nurmioon. Aarnio ja Launis soittivat iltanuotiolla kitaraa ja lauloivat irlantilaista kansanmusiikkia”, Sokka kertoo.

Laulutaitoisen Sinikka Sokan ensimmäinen yhtye oli nimeltään Sinkat. Siihen kuuluivat hänen lisäkseen sisarukset Tomi ja Kirsti Lamminen. Folk-henkinen trio keikkaili paljon ja levytti singlen. “Hootenanny-innostus iski minuunkin. Munkkivuoren kirkon hootenanny-klubilla esiintyivät Hector ja Anki Lindqvist. Sinkatkin pääsi mukaan hootenanny-kiertueelle, jota luotsasi Juhani Joutsenniemen, Keijo Räikkösen ja Pertti Reposen Hootenanny Trio.” Sinkat-yhtyeen ohjelmisto koostui pääasiassa kansanlauluista.

Folk- ja hootenanny-musiikissa eli jo kapinan siemen. Puhuttiin protestilaulusta, jota edustivat muun muassa Bob Dylan, Joan Baez sekä Suomessa Hector ja Folk-Fredi. Sinikka Sokan yhteiskunnallinen herääminen tapahtui tosin vasta myöhemmin. “Muistan intiaanilaulaja Buffy Sainte-Marien keikan Helsingin Folkfestivaaleilla 1966. Se teki vaikutuksen.” Sainte-Marien tunnetuin kappale on “The Universal Soldier”, jonka Hector suomensi ja levytti nimellä “Palkkasoturi”.

Myös Vietnamin sota herätti ajatuksia nuoressa Sinikka Sokassa. Erilaiset kansanliikkeet nostivat maailmalla päätään. Sokka kirjoitti ylioppilaaksi Euroopan hulluna vuonna 1968. Hän hakeutui ensin opiskelemaan kasvatustieteitä Helsingin yliopistoon ja osallistui Vanhan valtaukseen. Samana vuonna hän pääsi Helsingin Ylioppilasteatteriin, jossa yhteiskunnallinen kuohunta valtasi niin ikään alaa. Esiintymishaluinen Sokka pyrki myös Teatterikouluun, jonka ovet avautuivat hänelle vuonna 1970.

Agit Prop

Uudenmaan sosialistiselle nuorisoliitolle tuli kutsu Berliinin toisille poliittisen laulun festivaaleille vuonna 1971. USNL:n ohjelmatoiminnassa mukana olleet Pekka Aarnio ja Martti Launis muistivat Sokan ja pyysivät häntä mukaan laulamaan. “Pojat halusivat perustaa bändin. Kaj Chydenius oli tuolloin säveltänyt jo lukuisia biisejä, muun muassa “Kenen joukoissa seisot”. Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperan jälkimainingeissa oli syntynyt yhteiskunnallisesti kantaaottavaa teatteria ja musiikkia. Huomasimme, että ohjelmistoa on olemassa ja sitä voi käyttää hyvin poliittisen festivaalin tarkoituksiin.” Mukaan tuli vielä laulaja Kiti Neuvonen ja legendaarinen Agit Prop oli syntynyt.

“Ohjelmistossamme Berliinissä oli muun muassa “Balladi shaahista ja kuolemasta”, “Kenen joukoissa seisot” ja “Spartakus”. Viimeksi mainittu tuli mukaan Helsingin kaupungin teatterin väkevästä esityksestä Berliini järjestyksen kourissa. Se oli käänteentekevä teatteriesitys laitosteatterissa.” Agit-Prop harjoitteli ohjelmistonsa kuntoon lyhyessä ajassa ja Berliinin festivaali-keikka oli suurmenestys. Suosio jatkui myös kotimaassa. Agit Prop levytti Love Recordsille albumit Agit Propin kvartetti laulaa työväenlauluja (1972) ja Laulu kaikille (1974). Agit Propista tuli Kom-teatterin ohella poliittisen laululiikkeen tunnetuin yhtye ja ehdoton esikuva maamme sadoille poliittisille ohjelmaryhmille. Kiti Neuvonen vaihtui Anu Saareen ja myöhemmin Monna Kamuun.

“Tyylimme erottui joukosta jo Berliinissä. Muut esittivät akustisin kitaroin säestettyä auvoista folkia. Meillä oli mukana rokkia, poppia ja kitapurjeet suorana esitettyä todellista agitaatiota.” Myös Agit Propin yhtyeen soundi oli omaleimainen. Se perustui rumpujen, basson ja pianon kolmiyhteyteen. Laulajien äänet soivat maagisesti yhteen ja Eero Ojasen sekä Kaj Chydeniuksen kirjoittamat iskevät laulustemmat soivat väkevästi.

Chile

Poliittinen laululiike eli kukoistuskautta ympäri maailmaa 1970-luvun alussa. Agit Prop oli käynyt Berliinin poliittisen laulun festivaaleilla useaan otteeseen. Keikkoja oli myös Länsi-Saksan puolella. Syntyi kansainvälisiä kontakteja. Agit Prop pääsi keikoille Chileen.

“Tutustuimme Berliinissä Quilapayun-nimiseen chileläisyhtyeeseen. Meille syntyi henkilökohtaisia ystävyys- ja rakkaussuhteita. Quilapayun oli erittäin tunnettu yhtye ja he tunsivat presidentti Salvador Allenden henkilökohtaisesti. Meille tuli kutsu Chileen Primero festival de canción popular -festivaalille. Mukana oli paikallista viihdemusiikkia, mutta myös Allenden valtakauden aikana syntyneitä vasemmistolaisia ryhmiä. Olimme ainoat eurooppalaiset esiintyjät ja esitimme omaa musiikkiamme omalla kielellämme. 20 000 ihmistä kuunteli meitä.”

Agit Propin Chilen-keikat olivat kesällä 1973. Vallankaappauksen uhan aisti ilmassa. “Osa paikallisista tutuistamme meni jo tuolloin maan alle. He aavistivat, että jotain tulee tapahtumaan. Ensimmäinen vallankaappausyritys tapahtui kesäkuussa, kun olimme maassa. Kenraali Carlos Prats yritettiin murhata. Heräsimme eräänä aamuna Monna Kamun kanssa hotellissamme kadulta kuuluviin laukausten ääniin. Lakkoja ja mielenosoituksia oli joka päivä. Liikuimme koko vierailun ajan turvamiesten kanssa, joskin tämä paljastui vasta jälkeen päin.”

Vierailulla tuli myös mahdollisuus tavata presidentti Allende. “Hän oli todellinen kansan presidentti. Allende kutsui ison joukon lähimpiä tukijoitaan 60-vuotispäivilleen. Mukana oli ihan tavallisia duunareita, jotka olivat osallistuneet kulttuuri- ja järjestötyöhön sekä kravattimiehiä ja Chilen vasemmiston johtoa. Minä, Monna ja eräs kuubalainen Flora Margarita olimme ainoat paikalla olleet naiset. Saimme kätellä presidenttiä. Hän piti pitkän puheen chileläisen demokratian kehityksestä.” Vain muutamaa kuukautta myöhemmin 11.9.1973 sotilaat kaappasivat vallan kenraali Augusto Pinochetin johdolla ja Salvador Allende sai surmansa. Lännessä syntyi voimakas Chile-solidaarisuusliike, jonka näkyviä osanottajia Suomessa olivat muun muassa Agit Prop ja Kom-teatteri.

Poliittinen laululiike

Agit Prop ei ole koskaan hajonnut. Heidän viimeisin keikkansa oli lokakuussa 2013 Chilen vallankaappauksen 40-vuotismuistokonsertissa Kom-teatterissa. Sokka muistelee bändi 1970-luvun kultakautta lämmöllä vaikkei Agit Propin keikoista liiemmälti rahaa herunutkaan. “Me edustimme mielestäni laatua. Myös aatteellinen sisältö ilmeni pähkinän kuoressa laulujemme kautta. Musiikki innosti ihmisiä emotionaalisesti ja valjasti suuria kansan joukkoja poliittiseenkin toimintaan. Treenasimme paljon ja paneuduimme musiikin tekemiseen varsinkin Monna Kamun tultua mukaan. Nuoruuden into yhdistyi taiteelliseen kunnianhimoon. ”

Vähemmistökommunistien 1970-luvulla edustamista aatteista osa on jäänyt omaan arvoonsa, osa ei. “Olimme taistolaisbändi. Olin nuori ja ajattelin olevani oikeassa kaikissa asioissa. Mustavalkoisuus kuuluu mielestäni nuoruuteen. Hyvän valtion perusta on se, että kaikilla on töitä, leipää ja vieläpä sirkushuvejakin. Tähän perustui myös Neuvostoliiton kommunismi. Kysymyshän on jokaiselle ihmisille kuuluvista perusoikeuksista. Nämä arvothan ovat täysin päteviä tänä päivänäkin. Tiedämme myös mihin suuntaan tämän päivän Venäjällä on menty, huonompaan kuin neuvosto-aikoina. Vääjäämätön kapitalismi vain tulee ja kurjistaa ihmisiä.”

Sinikka Sokan valmistuttua teatterikoulusta hän ehti olla monessa mukana. Hän levytti solistina eri poliittisen laululiikkeen levyillä, teki lastenmusiikkia M. A. Nummisen kanssa sekä esitti lukuisia teatterirooleja Helsingin kaupunginteatterissa ja Kom-teatterissa. “Sain kiinnityksen kaupunginteatteriin heti valmistuttuani ja sen jälkeen minut pyydettiin Komiin. Komissa laulettiin paljon ja tehtiin kiertueita.” Välillä töitä oli niin paljon, että Liisa Tavi liittyi 1970-luvun lopulla pariksi vuodeksi Agit Propiin Sokan tilalle.

Rauhanliike

Poliittinen laululiike hiipui 1970-luvun lopulla. Sen tiimoilta järjestetyt keikat vähenivät, Love Records teki konkurssin eikä taistolaisuudelle tuntunut olevan yhteiskunnallista tilausta. Sokka pitää 1970-lukua änkyryyden aikakautena. Sen sijaan 1980-luvun alkupuolta leimasivat kylmä sota ja ydinsodan pelko. Rauhanliike nosti päätään muun muassa massiivisten rauhanmarssien muodossa. “Mielestäni rauhanmarssit olivat erittäin tärkeitä. 1970-luvun räikeä puoluepoliittinen sitoutuminen kanavoitui minunkin kohdallani enemmän rauhantyöksi 1980-luvulla ja kanavoituu edelleen. Olen totaalisen aseistariisunnan kannalla. Aseteollisuudessa pyörivät hirveät rahat ja jotkut käärivät suuria voittoja. Se on väärin. Rauhantyön kohdalla tietynlainen ehdottomuus on minulle ainoa vaihtoehto.”

1970-luvulla vastustettiin imperialismia ja USA:n ydinaseita punaisten lippujen liehuessa. 1980-luvun rauhanliike kritisoi myös Neuvostoliiton ydinasepolitiikkaa. “Itseäni alkoi arveluttaa “Kenen joukoissa seisot” -kappaleen lause, jossa puolueettomia humanisteja pyydetään pitämään korulauseensa. Minusta alkoi tuntua, etten voi laulaa tuota lausetta. Jos puolueettomalla humanistilla on hienoja näkemyksiä ihmisen arvosta, kauneudesta tai kauneuden etsimisestä ihmiselämän tarkoituksena, se on tärkeää vastapainoa sodan tuhoavuudelle ja viattomien ihmisten kärsimykselle. Mielestäni humanismi on kestävä ajatusmalli eikä pelkkää höpinää tai sanahelinää.” Sinikka Sokka laulaa edelleen “Kenen joukoissa seisot” -kappaletta, mutta on jättänyt eriävän mielipiteensä laululiikkeen pöytäkirjaan.

Sinikka Sokka on tehnyt aktiivisesti rauhankasvatustyötä. Hänet ja säveltäjä-pianisti Eero Ojanen palkittiin rauhankasvatuspalkinnolla vuonna 2000. “Olen tehnyt paljon yhteistyötä rauhanaktivisti Helena Kekkosen kanssa. Kekkosella on hyvät kansainväliset suhteet ja olen käynyt laulamassa hänen ulkomaalaisille vierailleen. Helena Kekkosella on monia ystävyyskouluja, joissa hän on käynyt puhumassa rauhankasvatuksesta. Näissä yhteyksissä pidimme Eero Ojasen kanssa koulukonsertteja. Lauloimme rauhanlauluja ja yhteiskunnallisia lauluja.” Sinikka Sokan suosikkeihin rauhanlauluista kuuluvat Bertolt Brechtin lapsille tekemä “Rauhanlaulu”, Boris Vianin “Seison torilla” ja niin ikään Brechtin teksti “Oppimisen ylistys”.

Afrikka

Kotimaassa tehdyn taiteilijantyön lisäksi Sokka on käynyt avartamassa maailmankuvaansa Afrikassa. Hän osallistui Kepan järjestämään South–North-workshopiin Sambiassa sekä Suuri Tammi -produktion Tansanian kiertueelle. Kummallakin matkalla oli mukana ohjaaja Laura Jäntti. “Olimme kuukauden Sambiassa pitämässä teatterityöpajaa ja katsomassa silmästä silmään miten ihmiset elävät. Mukana oli ihmisiä eri Afrikan maista ja Pohjoismaista. Teimme yhteisöteatteria. Aiheena olivat muun muassa puhdas veden ja luonnon puolesta puhuminen sekä bakteerien ja aidsin leviäminen. Ammensimme myös afrikkalaisten omasta traditiosta heidän tarinoitaan. Minua hätkähdytti miksi osa paikallisista nuorista jäi pois aamuharjoituksista. Luulin heitä laiskoiksi. Kävi ilmi, että poissaolo johtui aidsin heikentämästä kunnosta. Omasta laiskaksi syyttelystäni tuli todella paha olo. Isot ongelmat joita käsittelimme työpajassakin tulivat esille kouriintuntuvasti.”

Coda

Viime vuosina Sinikka Sokka on esiintynyt useissa musikaaleissa. Isoja rooleja ovat olleet muun muassa Edith Piaf ja Elizabeth Taylor. Hän viihtyy suurilla näyttämöillä ja nauttii näyttelemisestä ja laulamisesta ammattitaitoisen työryhmän kanssa. “Musikaaliroolit ovat vaativia ja mielenkiintoisia. Musikaalien vastapainoksi olen esittänyt runoja muun muassa Kajaanin runoviikoilla. Lisäksi opetan Teatterikorkeakoulussa lauluilmaisua. Siellä perehdymme Kurt Weiliin, Jacques Breliin ja Bertolt Brechtiin. Olen päässyt juurilleni.”

Myöskään Agit Prop ei ole suostunut pelkäksi nostalgian varassa toimivaksi museo-ensembleksi. Harvoin tehdyissä ja tarkkaan valituissa konserteissa on kuultu uuttakin materiaalia. Sokka päättääkin haastattelutuokiomme sitaattiin argentiinalaisen León Giecon kappaleesta “Sólo le Pido a Dios”, jonka on Agit Propille suomentanut Liisa Ryömä nimellä “Ainoa pyyntöni on”.

“Ettemme uskoisi sodan
hirviön voimaan
että syyttömäin itkun,
kuoleman alta
äänet ilon ja ihmisen
saamme soimaan”

Timo Kalevi Forss

Tinariwen – vastarintamusiikkia

Helsingissä palattiin marraskuun alussa bluesin juurille, kun maailmanmusiikkiyhtye Tinariwen Pohjois-Malin karulta aavikolta soitti Korjaamolla ilmeettömästi tiukalla groovella. Bändi on vaikuttava, eikä se kosiskele yleisöään. Musiikki kumpuaa syvällisestä nostalgiasta ja vie kuulijansa Saharan ankaraan todellisuuteen.

Tinariwen kutsuu itseään työttömien sukupolveksi. Paimentolaistuaregit joutuivat usein jättämään kotiseutunsa köyhyyden ja heihin kohdistuneiden väkivaltaisuuksien vuoksi. Karjanhoito ja kaupankäynti olivat käyneet lähes mahdottomiksi.

Ibrahim Ag Alhabib perusti Tinariwenin vuonna 1982 nimellä Taghreft Tinariwen (autiomaiden kehitys) Libyan edesmenneen johtajan Muammar Gaddafin sotilasleirillä. “Malissa hallitus murhasi 1960-luvun kapinassa tuaregisiviilejä, ja monet pakenivat Algeriaan ja Libyaan. Libyassa Gaddafi käytti hyväkseen tuaregien asemaa sijoittamalla heidät sotilasleirilleen. Myös Gaddafi petti meidät”, basisti Eyadou Ag Leche kertoo.

Assouf – syvällistä nostalgiaa
Tinariwenin sanoitukset kertovat elämästä, kansanrunoudesta ja itsenäisyystaistelusta. Vaikutteita on otettu sekä amerikkalaisesta bluesista että kansanmusiikista.
”Meillä ei ollut aluksi moderneja instrumentteja, musiikki koostui laulusta, runoudesta ja perinteisistä soittimista. Modernien soittimien myötä soundi muotoutui uudelleen”, Ag Leche kuvailee. “Se oli menestystarina, oli jännää soittaa sähkökitaralla”, yhtyeen ranskalainen huilisti ja kiertuemanageri Bastien Gsell kertoo.

Tinariwenin musiikkia kutsutaan usein aavikkobluesiksi. Sähkökitaroita ei alkuvaiheessa ollut, mutta bluesin juurista puhuttaessa on myös vaikea olla sivuuttamatta Afrikkaa.

“Blues syntyi afrikkalaisen väestön keskuudessa Amerikassa, jossa se sai inspiraationsa rytmistä, oikeastaan junan tuksutuksesta – aavikolla puolestaan kamelin liikkeistä. Musiikki syntyy aina ympäristössä. Nostalgia, assouf, on tärkein tunnetila, uskon sen sisältyvän bluesiin myös Marokossa, Portugalissa ja muualla lähialueilla”, Gsell kuvailee.

“Blues syntyy elämästä”, lisää Ag Leche. “Vaikka meillä ei aavikolla ollut radioita tai televisioita, blues eli sydämissämme. Minulle blues on 90-prosenttisesti afrikkalaista musiikkia, myöhemmin nuoret kehittivät sitä kukin omassa ympäristössään.”

Ali Farka Toure soitteli naapurissa

Vuonna 2006 kuollutta, niin ikään malilaista Ali Farka Tourea pidetään eräänä aavikkobluesin luojana, ja hän kuuluukin Tinariwenin esikuviin. Tinariwen on esikuvaansa rankempi, mutta Touren vaikutusta soundiin ja ylipäänsä yhtyeen olemassoloon ei voi kiistää.

“Tunsimme toisemme hyvin, hän asui muutaman kilometrin päässä. Soittelimme paljon yhdessä, mutta emme tehneet varsinaista yhteistyötä. Olimme molemmat kiireisiä, ei siihen muuta syytä ollut”, Ag Leche muistelee.

“Nyt yhtye koostuu lähes kolmesta sukupolvesta. Ibrahim ei tullut tänään keikalle, hänellä alkaa olla jo ikää ja hän haluaa nähdä, miten nuoret pärjäävät. Sahelin tilanteenkaan vuoksi hän ei halunnut jättää läheisiään”, Gsell kertoo.
Helmikuussa Ibrahim ja kitaristi-laulaja Elaga Al Hamid jäivät ristituleen. Taistelut Pohjois-Malissa ovat kiihtyneet viime kuukausien aikana, kun tuaregit ovat ottaneet yhteen ääri-islamistien kanssa.

Karim Maiche

99 prosentin voima

Kansannousut, talouskriisit ja occupyliikkeet ympäri maailmaa kertovat kapitalismin globaalista kriisistä. Occupy Oakland -aktiivi ja hip hop -musiikin veteraani Boots Riley vieraili The Coup -yhtyeensä kanssa Suomessa Funky Elephant – festivaaleilla. Samaan aikaan Suomessa vieraili toinen rapmusiikin uranuurtaja, Esham. Riley korostaa konkreettisen yhteiskunnallisen liikkeen merkitystä, Esham puolestaan symboloi jälkikapitalistisen Detroitin ankeaa ja passivoivaa ilmapiiriä.

Boots Riley syntyi vuonna 1971 Chicagossa poliittisesti aktiiviseen perheeseen. Hän päätyi lopulta Detroitin kautta Oaklandiin, missä perusti kantaaottavan hip hop -yhtyeen The Coupin. Ensimmäinen levy kantoi nimeä Kill My Landlord. Neljäs albumi aiheutti kohun vuonna 2001. Riley seisoi levyn kannessa Dj Pam The Funkstressin kanssa räjähtävien World Trade Centerin tornien edessä painaen kitaranvirittimen nappia. Kesällä tehty kansi korvattiin uudella ja julkaisupäivä siirtyi.

“Alussa en pitänyt itseäni artistina vaan ajattelin, että musiikkini tarkoitus olisi auttaa poliittisen liikkeen organisoitumista. Tuumin itsekseni: kolme miljoonaa levyä, aseita, perustamme tukikohdan”, nauraa Riley. “Kun Occupy Oakland alkoi Kaliforniassa, tajusin, että tavoitan paljon enemmän ihmisiä kuin mitä on mahdollista inspiroida pelkästään musiikin kautta.”

Boots Riley on yksi Occupy Oaklandin näkyvimmistä aktiiveista. Muita tunnettuja artisteja ovat olleet muun muassa Mistah F.A.B, Too Short, MC Hammer ja Zion I. Liike valtasi viime syksynä Oaklandin keskustassa Frank H. Ogawa Plazan usean viikon ajaksi. Myös kaupungin merkittävä satama suljettiin, ja ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1946 julistettiin yleislakko. Vaikka lakko lopulta rajoittui kaupungin sisälle ja kesti vain yhden päivän, se oli symbolinen voitto protestiliikkeelle.

“On toimittava suoraan ammattiliittojen kautta ja pysäytettävä taloudellinen tuotanto. Luokka-analyysi puuttuu kokonaan. Vasta Occupy Wall Street -liikkeen syntymisen jälkeen on alettu puhua siitä, että yksi prosentti hallitsee 99:ä prosenttia. Kyse on riistosuhteesta. Me emme halua pelkästään todeta, että näin on asianlaita. Haluamme muutosta.”

Marxilainen jenkkiräppäri

“Olen kommunisti. En pelkää sanoa sitä ääneen. Monet anarkistit ovat oikeasti kommunisteja, mutta haluavat irrottaa itsensä menneisyyden virheistä. Jopa Marx itse sanoi, että ‘en ole marxilainen’. Kommunistit ovat tehneet virheitä. Tärkeintä elämässä on mennä eteenpäin ja tehdä, mikä on oikein. Varallisuus tulee jakaa tasaisemmin.”

Vanhat perinteiset vasemmisto-oppositioliikkeet eivät ole Rileyn mukaan tukeneet Yhdysvaltojen occupyliikettä, vaan pikemminkin kritisoineet sen rakennetta.

“On totta, ettei toiminta näytä perinteiseltä liikkeeltä. Sen yleiskokous on riitaisa. Minäkin ajattelin alussa, ettei tästä tule mitään. Mutta juuri se tunne mahdollistaa uusien osallistujien aktivoimisen. Uudet tulokkaat katselevat ympärilleen ja huomaavat, että nämä tyypit eivät ymmärrä sen paremmin kuin muutkaan, mitä ovat tekemässä. Kun vanhemmat aktivistit tulevat teorioidensa kanssa, monet saattavat kokea jäävänsä ulkopuolelle ja tyytyä tukemaan sivusta. Occupyliikkeen juju on siinä, että jos et itse tee oma-aloitteisesti jotakin liikkeen hyväksi, kukaan ei sitä tee.”

Riley kritisoi 1960-luvulla syntynyttä uutta vasemmistoa siitä, että se vei taistelun pois ihmisten jokapäiväisten huolten keskeltä. Se romantisoi luokkataistelun, teki siitä vähemmän todellisen. Keskityttiin makrotalouteen ja pantiin nuoret johtamaan sitä yliopistokampuksilta.

“Totta kai opiskelijat saivat jotakin aikaan, mutta suurin osa työväestöstä jäi ulkopuolelle. 1930-luvulla Montanaa, Utahia ja Coloradoa kutsuttiin kommunistien pesäkkeiksi. Siellä järjestettiin lakkoja, ja militantit pantiin sileäksi konekiväärein. Toisen maailmansodan aikaan kommunistinen puolue kuitenkin liittoutui valtion kanssa natsi-Saksaa vastaan ja lopetti keskittymisen sisäisiin asioihin. Enää ei puhuttu rasismista ja muista yhteiskunnallisista ongelmista”, Riley kertoo.

“Sodan jälkeen heitä tietenkin alettiin vainota, kun he järjestäytyivät ammattiliittoihin. Lopulta he vetäytyivät turvaan suurkaupunkeihin kuten New Yorkiin, San Franciscoon ja Chigagoon, joissa oli helpompaa sulautua massaan. Ihmiset jätettiin yksin ja lopulta he liittyivät oikeistopuolueeseen. Heidän lapsenlapsistaan tuli oikeistorepublikaaneja.”

FBI:n COINTELPRO-ohjelma, joka pidettiin salassa vuoteen 1971 asti, oli osa 1960-luvun liikkeen kukistamista.

“Kaikesta syytetään FBI:ta, ja aito kritiikki vasemmiston omaa toimintaa kohtaan on jäänyt puutteelliseksi. Totta kai tiedämme, että FBI toimii ihmisiä vastaan. Ihmiset saivat kirjeitä, joissa kehiteltiin konflikteja heidän välilleen. Ongelmat olisivat varmasti ratkenneet, jos he olisivat soittaneet toisilleen ja sopineet asioista. Koko ohjelma olisi päättynyt siihen paikkaan. Viranomaiset tunsivat ryhmien välisen kilpailun sävyttämän poliittisen ilmapiirin ja osasivat toimia tilannetta hyödyntäen. Sama ongelma vaivaa myös Occupy Oakland -liikettä.”

Jälkikapitalistinen Detroit

Samaan aikaan Rileyn kanssa Suomessa vieraili toinen legendaarinen hip hop -artisti, Esham (Rashaam Attica Smith). Esham julkaisi ensimmäisen levynsä jo 13-vuotiaana. Vaikka hän ei ole urallaan nauttinut listamenestyksistä, monet nimekkäät artistit Eminemin ja Insane Clown Possen tavoin ovat ottaneet vaikutteita hänen lanseeraamastaan “acid-rapista”.

Väkivaltatilastojen kärkeen lyhyessä ajassa noussut haamukaupunki Detroit on autotellisuuden jätin General Motorsin tehtaiden kadottua muuttunut surulliseksi esimerkiksi jälkikapitalistisesta paikkakunnasta. Omakotitalon saa omaksi 450 dollarilla. Siellä occupyliike ei ole onnistunut mobilisoimaan ihmisiä.

“Tämä on ensimmäinen kerta, kun ylitän rapakon”, Esham toteaa. “Suomi on uskomaton. Tämä on kuin paratiisi verrattuna siihen, mistä tulen. Occupyporukat protestoivat ympäri maata, myös Detroitissa. En edes tiennyt, mitä he tekivät. Kai he protestoivat taloudellisen tilanteen vuoksi. He kyllä tulivat, mutta lähtivät nopeasti. Mikään ei ole muuttunut.” Horrorcore-genren pioneerin Eshamin musiikki on synkkää. Se voidaan helposti mieltää uhoamiseksi ja väkivallan ihannoimiseksi.

“Puhun musiikissani asioista, joista kukaan ei Detroitissa halua puhua. Teen brutaalia taidetta kokemuksistani. Jossain vaiheessa kaikki meni taloudellisesti huonoon suuntaan. Autoteollisuus romahti. Ihmiset menettivät työpaikkansa ja rikollisuus lähti kasvuun”, luettelee Esham.

“En tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kaikki eivät selviydy, sillä matkan varrella on paljon ansoja. Rikollisuutta on kaikkialla. Meille Detroit tarkoittaa helvettiä. Sieltä ammennan lyriikkani. Pyrin kertomaan, ettei väkivalta ole kivaa. Huolimatta negatiivisista kuvista, joita musiikkini sisältää, koen olevani hyvin positiivinen luonteeltani. Rauha maailmaan!”

Toisin kuin Riley, Esham ei näe poliittisessa liikkeessä toimimista mielekkäänä.

“Kaikki lähtee minusta. En usko organisoitumiseen. Yksi maailma, yksi kansa. Yritin joskus auttaa joitain kavereitani, mutta… Detroitissa on vielä hyviä ihmisiä, mutta kai nykyään menee huonosti kaikkialla maailmassa, paitsi teillä täällä Suomessa.”

Konkretian vaatimus

Boots Riley ei usko muutoksen olevan mahdollinen ilman liikettä.

“Se ei ole mahdollista individualistisesti. Mutta jos ihmiset eivät näe, että saavutetaan jotain konkreettista, he kokevat, että tämä koko liike-höpötys on vain teoreettista silmänlumetta, jolla ei ole substanssia. Mitä räppärit tarkoittavat puhuessaan rahasta ja aseista? Raha merkitsee vapautta köyhyydestä ja kykyä maksaa laskut”, lataa Riley. “Aseet ovat fyysistä valtaa siinä tilassa, jota ihmisillä ei ole ilman liikettä. Ihmiset ovat puolustaneet oikeuttaan kantaa aseita, etenkin etelässä, koska se mahdollistaa yksityisten vartijoiden vastustamisen. 1900-luvun alussa kaivostyöläiset menivät lakkoihin. Yritykset palkkasivat yksityisiä vartijoita ampumaan ja tappamaan lakkoilijoita. Noihin aikoihin oli paljon verilöylyjä. Työläisten oli pakko puolustautua.”

Ensimmäiset asekieltosopimukset suunnattiin mustaa väestöä vastaan. Koteihin tehtiin rynnäkköjä, joissa aseita etsittiin ja takavarikoitiin.

“Monet rap-artistit yrittävät sisällyttää musiikkiinsa tietoa selviytymisestä: hommaa kokaiinia, opettele valmistamaan, jakamaan ja myymään sitä. Niin on tehtävä selviytyäkseen. Se on itse asiassa paljon konkreettisempaa kuin se, että joku sanoo: luota itseesi. Puhutaan köyhyydestä ja kuinka päästä pois ghetosta. Liikkeen puuttuminen on kuitenkin suurinta individualistista militantismia.”

Obama toi muutoksen

Kun Suomen poliittiset päättäjät vierailevat Kiinassa tai Venäjällä, vaaditaan keskustelua maiden ihmisoikeuksista. Kun presidentti Sauli Niinistö äskettäin tapasi presidentti Barack Obaman, ei juuri noussut tarvetta puhua Yhdysvaltojen ihmisoikeusloukkauksista tai Guantánamosta.

“Obama on toiminut monessa suhteessa pahemmin kuin Bush. Bushin kaudella monet olivat tietoisia ylimielisyydestä ja ahneudesta. Obama esittää olevansa edistyksellisempi, vaikka samalla pommittaa Afganistania, Pakistania ja Afrikkaa. Hän on kapitalismin kumileimasin, sen mukava edustaja. Black face in a high place”, Riley runoilee.

Esham puolestaan ei halua puhua politiikkaa.

“Ihmiset pelkäävät. Kuka tahansa, joka sanoo jotain, voidaan ampua. En yritä hyökätä politiikkoja vastaan. Jos hyökkäät, voit joutua murhatuksi. Obama toi muutoksen: kaasun hinta nousi.”

Riley ei usko, että poliittista järjestelmää voidaan muuttaa äänestämällä.

“Kun pyydät jotain nukkehallitsijoilta, vaaleissa valituilta viranomaisilta, mikään ei muutu. Vasta kun menet suoraan nukkemestarin luo saat hallitsijat tanssimaan. Jos ei ole liikettä, ihmisten etua ajavat johtajat potkitaan pois tai heidät pakotetaan työskentelemään kapitalismin hyväksi.”

Liike aktivoi

Boots Riley kertoo, että Occupy Oakland on onnistunut aktivoimaan ihmisiä. He ovat onnistuneet palauttamaan häädettyjä asukkaita koteihinsa, sillä pankit ovat pelänneet liikkeen voimistumista näiden epäoikeudenmukaisuuksien ympärillä.

“Totuus on, että vasta kun on olemassa liike, joka haastaa ja uhkaa kapitalistisen luokan voittoja, on mahdollista saada johtajia sen ulkopuolelta. Emme ole saaneet kansalaisoikeuksia, positiivista syrjintää, hyvinvointia tai terveydenhuoltoa valitsemalla viranomaisia vaaleissa. Positiivinen syrjintä saavutettiin Nixonin kaudella. Ei siksi, että Nixon olisi ollut edistyksellinen. Oli liike, joka loi painetta päätöksentekoon. Edes Kennedy ei ollut aluksi valmis hyväksymään kansalaisoikeuksia. Vasta kun on suljettu tehtaita ja syntynyt liikehdintää, joka on uhannut muuttua vallankumouksellisiksi organisaatioiksi, on saatu parannettua ihmisten arkea.”

Occupy Oaklandia on pidetty kaikkein radikaaleimpana USA:n occupyliikkeistä.

“Ihmiset määrittelevät sanan radikaali eri tavoin. Haluan varmistaa, että emme sorru identiteettipolitiikan ansoihin ja tee itsestämme ‘todellisia’ vallankumouksellisia tyyliin ‘nyt sinä kuuntelet meitä’. Mutta olemme kyllä kannattaneet suoraa toimintaa esimerkiksi työpaikoilla sekä areenoilla, joissa voi puuttua ihmisten hyväksikäyttöön.”

“Arabikevään” inspiraatio

Suomen valtamediassa kiinnostuttiin occupyliikkeestä vasta, kun se alkoi toimia Yhdysvalloissa. Riley painottaa Pohjois-Afrikan tapahtumien synnyttämää inspiraatiota Yhdysvalloissa.

“‘Arabikevät’ oli se, mikä sai ihmiset liikkeelle. Tosin nyt on käynyt selväksi, etteivät saavutukset olleet niin merkittäviä kuin annettiin ymmärtää. Ehkä Tunisiassa on tapahtunut muutos parempaan. Minä ja monet Occupy Oaklandin aktiivit vierailimme Euroopassa, muun muassa Kreikassa ja Espanjan Barcelonassa, ja tunnemme hyvin niitä porukoita.”

“Mediassa prosessi esitettiin väkivallattomana vastarintana. Annettiin ymmärtää, että esimerkiksi Egyptissä mielenosoittajat tekivät yhteistyötä poliisin ja armeijan kanssa. He eivät näyttäneet väkivaltaa, josta ihmiset joutuivat kärsimään.”

Rileyn mukaan Naton hyökkäys Libyaan oli puhdasta opportunismia, jolla ajettiin omia intressejä. USA:n hallitus oli yllättynyt, sillä kansannousut olivat ajaneet sen liittolaiset pakosalle. Hyökkäys Libyaan oli täydellinen kombinaatio, jossa päästiin käsiksi maan öljyvaroihin ja samalla kiillotettiin kuvaa vapauden puolustajana. Riley painottaa, että vielä maaliskuussa 2011 Libyan kapinallisia oli vain tuhat. Media syytti Muammar Gaddafia väkivallattomien mielenosoittajien tappamisesta.

Väkivallan tulkintoja

Syksyllä Oaklandin poliisi hääti Occupy Oaklandin leirin aukiolta rajuin ottein.

“Oaklandin poliisilaitos harjoitteli Israelin armeijan kanssa vain muutama kuukausi ennen Occupy Oaklandin alkamista. Sotilasteollisella kompleksilla on vahva yhteys siihen, miten Occupy Oaklandiin reagoitiin. Väkivalta mielletään väkivallaksi vain silloin, kun se kohdistuu Yhdysvaltoihin itseensä. Kun poliisi hakkaa mielenosoittajaa, sitä ei mielletä väkivallaksi. Toisaalta on esitetty runsaasti kritiikkiä, jossa on perusteltu, ettei poliisin väkivaltainen vastustaminen johda mihinkään.”

“Sama armeija, joka käyttää miljardeja dollareita ja tappaa ihmisiä ympäri maailmaa vapauden nimissä, tappaa tuhansia ihmisiä omassa kotimaassaan, ihmisiä, jotka toivovat vapautta ja demokratiaa. Kyse ei ole vapaudesta vaan voitoista. Tämä on todellisuus, jonka kanssa joudumme tulemaan toimeen”, Riley toteaa.

Esham kiistää, että USA:n sodat ympäri maailmaa auttaisivat detroitilaisia millään tavalla.

“Detroit on Irak. Detroitkin näyttää siltä kuin se olisi pommitettu. En minä tiedä, miksi ne sotivat siellä. Ne sodat vaikuttavat kaikkiin. En tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Toivon, ettei kukaan sotisi missäään ja kaikkialla olisi niin kuin Suomessa. Toivon, että avaruusoliot tulevat ja pelastavat kaikki”, hän nauraa.

“Muutos voi tapahtua vain liikkeen kautta. Liike on joukko yksilöitä, jotka päättävät tehdä jotakin. Liikkeen luonne riippuu yksilöistä, jotka toimivat siinä. Kaikkein tärkeintä on motivaatio. On luotettava itseensä, jotta muutos olisi mahdollinen”, Riley kiteyttää.

Karim Maiche ja Hannu Stark

Muutos tapahtuu jokaisen mielessä

Toukokuun lopussa kerrottiin, että 62-vuotias amerikkalainen soul- ja jazzrunoilija, muusikko ja kirjailija Gil Scott-Heron on poissa. Suurelle yleisölle tuntematonta Heronia pidetään muun muassa yhtenä nykyrap-musiikin merkittävimpänä esikuvana. Häntä on kutsuttu jopa rapin kummisedäksi. Hänen kärkevät yhteiskunnalliset tekstinsä ja lyyriset sanoituksensa ottivat voimakkaasti kantaa ajan henkeen ja ottavat edelleen. Scott-Heronin yhteiskunnallista vaikutusta on vasta alettu ymmärtää.

Gil Scott-Heron syntyi Chicagossa vuonna 1949. Hänen isänsä oli muuttanut Jamaikalta Yhdysvaltoihin, ja hänen kansalaisoikeusaktivisti-äitinsä puolestaan toimi vaikutusvaltaisessa NAACP-ihmisoikeusjärjestössä (National Association for the Advancement of Colored People). Vanhemmat erosivat Scott-Heronin ollessa kaksivuotias. Hän muutti isoäidin luo Jacksoniin Tennesseehen. Yhdysvaltojen rotuerottelulaki mahdollisti Martin Luther Kingin sekä NAACP:n voimakkaan aseettoman vastarinnan. Scott-Heron oli yksi kolmesta ensimmäisestä mustasta oppilaasta integroidussa koulussa.

Kultainen 60-luku

Isoäidin kuollessa John F. Kennedyn salamurhan aattona edessä oli muutto New Yorkin Bronxiin 17. kadulle, jolla asui valkoisia ja puertoricolaisia. Muutto avasi uudenlaisia yhteiskunnallisia mahdollisuuksia, ja Scott-Heron tutustui muun muassa salsaan ja Tito Puenten tuotantoon.

Hänen myöhemmin 70-luvun puolivälissä julkaisemaansa kappaletta 17th street (17. katu) pidetään yhtenä merkittävimmistä kuvauksista seudun uudesta alhaisen tulotason lähiöstä. Harlemissa oli muotia olla ylpeä ja musta. Scott-Heron tutustui Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin toisistaan poikkeaviin vastarinnan malleihin.

Vaikka rotuerottelulait virallisesti poistettiin käytöstä 60-luvun puolivälissä, musta väestö huomasi, etteivät lait päteneet kaikkiin samalla tavalla. Epäluottamus mediaan ajoi ihmiset hakemaan tietonsa vaihtoehtolähteistä, joissa aikalaistaiteet alkoivat näytellä tärkeää osaa. Kirjailija-aktivisti Amiri Barakan New Yorkissa perustama Black Arts Movement (BAM) kuului niihin kansalaisjärjestöihin, joita myös Gil Scott-Heron tuki. Hänen aikansa teini-ikäisenä kului Langston Hughesin kirjoja ja runoja lukiessa.

Yhdysvallat oli kaukana siitä vapaudesta ja demokratiasta, joita se perustuslaissaan väitti puolustavansa. Vietnamin sota söi maan päättäjien uskottavuutta samalla, kun Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin salamurhat toivat taistelun suoraan slummien ovien eteen. Musta vähemmistö löysi itsensä tilanteesta, jossa heidän johtajansa oli tapettu eikä valtamediaan ollut luottamista. Media pauhasi “rettelöivistä neekereistä”, joita taltuttamaan tarvittiin jo armeijan apua. Oli vallankumouksen aika.

Vallankumousta ei televisioida

Vuonna 1970 Scott-Heron kirjoitti novellin The Vulture ja julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä Small Talk at 125th and Lenox. Hän nousi tietoisuuteen kappaleellaan The Revolution Will Not Be Televised (Vallankumousta ei televisioida). Kappale koostui kulttuurinationalismista, jossa kritisoitiin mustiin kohdistunutta kontrollia ja diskriminaatiota. “Pitäkää silmät ja korvat auki. Vallankumousta ei saavuteta tarkkailemalla vaan osallistumalla. Vallankumous tapahtuu livenä ja muutos tapahtuu jokaisen mielessä. On ymmärrettävä, mitä USA:ssa tapahtuu”, hän painotti.

Huumeita pumpattiin mustien alueille, mutta valkoisten seuduilla niistä ei ollut jälkeäkään. Vuonna 1971 kappaleessa Home Is Where the Hatred Is (Koti on siellä missä viha on) hän kuvailee omakohtaisesti, kuinka huumeet tulvivat gettoihin 70-luvun alussa ja johtivat 80-luvun alussa crack-epidemiaan.

Kritiikki on ajankohtaista yhä tänä päivänä. Mustat täyttävät USA:n vankilat ja joutuvat poliisien agression kohteiksi. Voidaan myös kysyä, kuinka paljon yhteiskunnallinen tilanne on todella muuttunut noista ajoista. Kappale The Bottle (Pullo) kuvaa USA:n yhteiskunnallisia luokkaeroja tänä päivänä.

Etelä-Afrikka ja “Me melkein menetimme Detroitin”

Vuonna 1975 Scott-Heron nauhoitti kappaleen Johannesbourg. Hän luennoi konserteissaan, kuinka ihmetteli valkoisten kertomusta Afrikan löytämisestä. Vuonna 1998 hän esiintyi Etelä-Afrikan pääkaupungissa. Jokainen voi päätellä, mitä mustan alueen kasvatti lauloi apartheidista. Hän korosti, että New York, Washington DC ja Los Angeles ovat kuin Johannesbourg. Jos se tapahtuu heille, se tarkoittaa että se tapahtuu meille.

Scott-Heron esiintyi vuonna 1979 Madison Squarella ydinvoiman vastaisessa konsertissa, jonka järjesti Musicians United for Safe Energy (Yhdistyneet muusikot puhtaan energian puolesta). Niin sanotun mustan musiikin yhteiskunnallinen kritiikki oli vähitellen hävinnyt levy-yhtiöiden kannattaessa ei-poliittista sanomaa sisältävän discomusiikin markkinoimista. Scott-Heron teki kappaleen We Almost Lost Detroit (Me melkein menetimme Detroitin), joka kertoo vuonna 1966 ydinreaktorin osittaisesta sulamisonnettomuudesta Detroitin lähellä Monroe Countyssa. Onnettomuus salattiin ja tilanteen normalisoiminen kesti vuosia.

Uusliberalismin kritiikki ja perintö

Scott-Heron sai ihmiset nauramaan ja samalla vilkaisemaan selkänsä taakse. Hän oli vuonna 1980 ensimmäisiä muusikoita, joka otti kantaa Ronald Reaganin valintaan presidentiksi funkin sävyttämällä runollaan B movie (b-leffa). Reagan, patrioottisten elokuvien päänäyttelijä, vetosi loistavana puhujana äänestäjiin antaen kuvan “kansanmiehestä”, johon amerikkalaisten oli helppo samaistua. Samalla Reaganin taustalla vaikutti perikonservatiivinen doktriini ja suuryritykset. Populismia parhaimmillaan. Scott-Heron mainitsee ohimennen Reaganin kuvernöörikauden 1950-luvulla mustien rienaajana. Kappale keskittyy vaalien ääntenlaskun ihmeellisyyteen sekä uuden presidentin ilmeiseen kykenemättömyyteen johtaa maailman mahtavinta talous- ja sotilasmahtia. Scott-Heron perustelee kantansa vertauskuvalla, jossa “b-leffaa” ohjaavat miljonäärit kuten David Rockefeller ja George Bush. B movie on näytös, jossa kaikki ovat haluamattaan “sivurooleissa” ihmisten odottaessa ratsuväen saapumista pelastamaan Amerikkaa viime minuutilla, kuten b-elokuvissa usein kävi. Samalla hän kuvailee USA:n muuttumista tuottavasta yhteiskunnasta kulutusyhteiskunnaksi, joka haikailee b-elokuvien kautta mennyttä aikaa.

Ensimmäiset rap-yhtyeet myöntävät Gil Scott-Heronin lyyristen ja runollisten sovitusten vaikuttaneen rap-musiikin syntyyn. Vuonna 1994 hän pyrki hillitsemään rap-musiikin väkivaltaisuutta kappaleessa Message to the Messengers (Viesti sanansaattajille). Hän kysyi, kuka hyötyi siitä, että mustat ampuivat ghetoissa toisiaan.

Päihteiden käyttö kulutti ja oli osa Scott-Heronin elämää. Ennen kuolemaansa hän julkaisi viimeisen levynsä viime vuonna. Sitä kuunnellessa jokainen voi pohtia vaietun taiteilijan perintöä.

Gil Scott-Heronin perintö elää tänäkin päivänä. Ongelmat, joita hän käsitteli, ovat ajankohtaisia edelleen. Ne eivät ole poistuneet, vain paikat ja nimet vaihtuvat.

Hannu Stark

Positiivisen energian kasvattaja

Haastattelen kuumana kesäpäivänä nuorta sympaattista naisartistia Johanna Louhivuorta, Yonaa. Yona, mikä meninki?

“Hyvä, vähän allergiat vaivaa. Nokkonen auttaisi, mutta pariin päivään en ole sitä syönyt. Heti olo pahenee. Muuten erittäin hyvä. Orkan kanssa ollaan keikkabussissa matkalla Ouluun. Välillä pysähdellään uimaan.”

Helsingin Lammassaaressa asuva Yona aikoo viettää kesänsä osittain keikoilla.

“Meillä on mökki Pohjanmaalla. Ja Lammassaari on ihana paikka. Luonnossa oleminen on minulle vähän kuin elinehto. Lapsenakin juoksin paljon metsässä. Joskus menee keikoilla ja kaupungissa niin lujaa, että on tärkeää, että pääsee välillä rauhallisempaan paikkaan.”

Itävallassa helluntailaisperheeseen syntynyt Yona kuvailee itseään “pirtsakaksi pimuksi”.

“Itseään on vähän vaikea analysoida. Olen monenlainen ja risteillyt erilaisten maailmojen välillä.”

Kun lukee naisesta tehtyjä haastatteluja, helluntailaistausta nousee yleensä aina esiin.

“Totta kai se vaikutti elämääni. Lapsuuteni oli onnellinen. Ei se jättänyt mitään ikäviä varjopuolia. Siinä yhteisössä oli hyvä kasvaa, eikä mua ole koskaan pakotettu uskomaan mihinkään. Nyt olen itse valinnut uskoni, ja kyllä vanhempani sitä hiljaisesti kunnioittavat.”

Mihin uskot nykyään?

“On erilaisia ulottuuvuuksia, monia eri tietoisuuden ja henkisyyden tasoja. Olemme tässä maailmassa yhdessä. Maailmassa on paljon enemmän kuin mitä me nähdään. Uskonto on kaukana uskosta. Uskonto on instituutio, ja usko on ihmisen henkilökohtainen asia.”

Suomessa voi toteuttaa itseään

Yona on valmistunut Helsingin Pop & Jazz Konservatoriosta. Hänen ensimmäinen kokopitkänsä Pilvet liikkuu, minä en julkaistiin viime vuonna. Levyä on soitettu ahkerasti radiossa ja se on saanut paljon positiivista palautetta. Levy sisältää vaikutteita folkista, jazzista, iskelmästä ja virsistä. Yona kertoo ryhtyneensä muusikoksi, koska hänellä oli siihen mahdollisuus.

“Mulla on ollut hyvä tuuri. Asun maassa, jossa voin tehdä mitä huvittaa. Suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole sitä mahdollisuutta. He ovat vaan syntyneet keskelle köyhiä oloja. Esimerkiksi monilla romaneilla ei ole mahdollisuutta samalla tavalla elää musiikilla. Intian dalitit syntyvät kastittomiksi. Heillä ei ole mitään, ei edes omaa syntymäpäivää. He eivät voi ikinä tehdä mitään. Suomessa ihmiset voi tehdä mitä vaan, pienellä vaivannäöllä pääsee toteuttamaan itseänsä.”

Yonalla oli pienenä kotona piano ja hän lauloi paljon seurakunnassa. Yläasteella opettajat alkoivat ehdotella, että kannattaisi mennä musiikkilukioon. Yona meni ja päätti haluavansa tehdä musiikkia.

“En kysellyt mitään lupia. Se huvitti itseäni. Ei mua koskaan kukaan ajanut tekemään musaa. Itse halusin.”

Ajattoman Yona-soundin takana on useita vaikuttajia. Musiikillisia esikuvia on ollut niin paljon, että Yonan on vaikea luetella yksittäisiä artisteja. Nick Drake ja Tom Waits nousevat esiin.

“Kotona ei kuunneltu paljon musaa. Enemmän kyse on tunnelmista pään sisällä. Musiikki tulee sitten perässä tukemaan tekstiä.”

Yona sanoittaa itse kappaleensa. Monet nykyartistit eivät halua ottaa musiikillaan kantaa, ja Yonan mielestä se on erikoista. Hän toteaa, että jos on mahdollista vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin ja asenteisiin, niin mielellään hän sen tekee musiikkinsa kautta.

“Ei viestin tarvitse olla poliittista. Voi kasvattaa positiivista energiaa. Se on mielestäni jopa muusikoiden velvollisuus. En näe mieltä vain sheikata persettä.”

Mitä ajattelet Suomen hip hop- ja reggaekulttuurista?

“Siellä on tosi paljon hyviä juttuja. Mutta kyllä räppärit vois puhua muustakin kun dokaamisesta ja pilvenpoltosta. Monet muksut kuuntelee niitä. Niille voi kertoa mitä haluaa, mikä itselle on luonnollista.”

Suomessa on liikaa suomalaisia

Matkustaminen avartaa, ja Yona kertookin reissaavansa, kun taloudellinen tilanne sallii.

“Myös Suomessa voi tutustua eri kulttuureihin ja mennä vaikka maahanmuuttajien bileisiin”, hän ehdottaa. “Suomessakin riittää nähtävää ja koettavaa. Ihmiset toivottaa aina amerikkalaisen kulttuurin tervetulleeksi. Mutta kun tulee pari afrikkalaista rumpujen kanssa, niin ollaan järkyttyneitä. Ollaan aika kaksinaamasia. Amerikkalainen kulttuuri koetaan suomalaisena.”

Onko perussuomalaisten vaalijytky lisännyt rasismia?

“Vaikea sanoa, kun on mennyt vielä niin vähän aikaa. Suomi on aina ollut sisäsiittoinen ja rasistinen maa. En tunne rasisteja. Perheeni ei ole rasistinen. Inhoan rasismia ja se saa minut raivon valtaan. Se on oikeastaan ainoa asia, joka saa minut oksentamaan.”

Mitä tarkoittaa suomalaisuus?

“Jos puhutaan perussuomalaisesta tyypistä, se on vähän niinku luolamiesmeininkiä, jopa pelkoa, eräänlaista alemmuudentunnetta. Se on junttiutta. Yksinkertaista ajattelua. Idiotismia.”

Yonan mielestä Suomessa ei ole liikaa maahanmuuttajia. Pikemminkin on liikaa suomalaisia, jotka tarvitsevat “hirveästi kaikkea”.

“Maahanmuuttajat tarvitsisivat vain pienen paikan, jossa voisivat tulla toimeen. Ja meillä ei muka ole resursseja auttaa.”

Romanikysymys kuumentaa Yonan tunteita.

“Ihmisillä on romaneista ihmeellinen ja mystinen käsitys. Ihan kun he ajelisivat iloisessa karavaanissa kaupungista toiseen. Todellisuudessa he ovat elintasopakolaisia, jotka eivät tule kotimaassaan toimeen. He on EU:n jäseniä, ja heillä on oikeus tulla Suomeen. Onhan siellä tietty ikäviäkin asioita, kuten rikollisuutta ja muuta. Muutoksen pitäisi silti lähteä meistä, joilla on resurssit muutokseen. Ei pitäisi syyttää niitä, jotka ovat tavallaan uhreja.”

Yona korostaa, että kyse on yhteisvastuullisesta ja sinänsä yksinkertaisesta asiasta, joka meidän kaikkien pitää ratkaista.

“Pitäisi vaan tutustua heihin ja ottaa selville, mikä meininki. Sama pätee muihin maahanmuuttajiin. Kyllä he varmasti kertovat, mitä kuuluu. Parempi mennä kysymään kuin pohtia itse omien mielikuvien varassa. Ketä se kerjääminen haittaa, sekö on iso ongelma?”

Yona arvelee, että islamvastaisuus on Suomessakin lisääntynyt. Hän pitää sitä yhtä surullisena ja junttimaisena kuin muutakin tietämättömyydestä kumpuavaa muukalaisvihaa. Hänen omat kokemuksensa muslimeista ovat hyvät ja lämpimät.

Laulaja tunnustaa, ettei uskalla seurata päivänpolitiikkaa. Natoon liittymiselle hän kuitenkin sanoo tiukan ein.

Mistä sitten hankit tietoa?

“Mulla on muutamia hyviä lähteitä. Ihmiset ympärilläni, joiden kauttaa kuulen. Jos kiinnostun jostain asiasta, otan sitten selvää itse.”

Loppukevennykseksi Yona antaa musiikkivinkkejä Rauhan Puolesta -lehden lukijoille. Suomalaisista artisteista hän suosittelee Puppa J:tä, Anna Puuta ja Super Jannea, ja ulkomaisista Oumou Sangaréa.

Karim Maiche

Aivolävistys vastustaa sotaa ja militarismia

”Todellinen maan puolustaminen on maailman puolustamista”

 

Jyväskylässä vuosituhannen vaihteessa perustettu Aivolävistys on kuluneiden vuosien aikana tullut erittäin tutuksi suomalaiselle punk- ja alakulttuuripiirien yleisölle. Bändin kolmas pitkäsoitto Älä katso ihmistä ilmestyi keväällä, ja keikkoja on riittänyt siitä pitäen runsaasti. Musiikkimediassa levy on saanut osakseen innostunutta suitsutusta, vaikka selkeän poliittisiin bändeihin on usein tavattu suhtautua hieman ryppyotsaisesti.

Toimittajamme vietti juttutuokion Aivolävistyksen laulajan Juuso Lahtisen kanssa. Monessa mukana oleva Lahtinen, 26, soittaa lisäksi rumpuja Rakkaudessa ja Pro et Contrassa, poliittista punkkia nekin.

 

Terve Juuso. Kerropa mitä muuta ehdit tehdä kolmessa bändissä soittamisen lisäksi?

”Mä yritän kirjoitella, jaksaa duunissa kesälomaan asti ja olla mukana järjestötouhuissa. Meillä on Jyväskylässä tämä Musta Aalto -niminen anarkoryhmä, ja myös eläinoikeustyö on lähellä sydäntä. Kaiken välissä mä luen, kuuntelen Topi Sorsakoskea ja käyn katsomassa muiden keikkoja.”

 

Miksi radio- ja tv-soitossa olevat bändit eivät koskaan tai juuri koskaan laula mistään järkevistä aiheista? Miksi poliittisesti tiedostava musiikki työnnetään ”alternative”-lokeroon?

”Koska perus-tv- tai radiomusiikki ei saa aiheuttaa kenellekään mitään tuntemuksia. Sen täytyy olla hajutonta ja mautonta taustamusiikkia auto- ja hampurilaismainoksille. Särmättömäksi tuotettua harmaata kuraa, jonka kuunteleminen saa itkemään verta. Artisti saa sanoa telkkarissa että nyt on kapinan paikka. Haastattelija saa nyökätä ja sanoa olevansa samaa mieltä. Ohjelman nimi on Viimeinen kapinallinen ja lopputekstien aikana soi kansainvälinen.”

 

Aivolävistyksen biisien sanoituksista tulee selvästi esille paitsi sodanvastaisuus myös armeijan vastaisuus. Mitä mieltä olet Suomen puolustusvoimista nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa?

”Puolustusvoimat on valtion monopolia väkivaltaan tukeva aikuisten miesten ja naisten hiekkalaatikko. Armeija jokaisen velvollisuutena täytyisi kyseenalaistaa vieläkin vahvemmin. Useat nuoret osallistuvat tähän tappokoulutukseen pelkästään sen takia, että heidät on opetettu olemaan kyseenalaistamatta tätä miesten ja nykyisin myös naisten koulua. Kun keskustellaan valtion monopolista väkivaltaan, täytyy olla varovainen ettei anna sellaista kuvaa että kannattaisi monopolin sijaan kaikkien oikeutta väkivaltaan. Millään valtiolla ei mun mielestä ole oikeutta päättää ihmisen elämän lopettamisesta. Toisaalta mä hyväksyn kyllä itsepuolustuksen, mutta tuomitsen sodat, koska sotilaat ja siviilit niitä harvoin aloittavat. Täytyy pystyä ajattelemaan, että kuvitellussa sodassa se rajan toisella puolella seisova sotilas on aivan yhtä syytön siihen taisteluun kuin säkin. Argumentteja puolustusvoimien tarpeellisuudesta on helppoa keksiä, vielä helpompaa ne on ottaa pureksimatta vastaan. Koska maailman valtiot eivät pysty elämään rauhassa, ne ovat epäonnistuneet. Luotien kantamattomissa on helppoa puhua niistä ja meistä.”

 

Näinhän se tuppaa olemaan. Armeijaa et sitten itse tainut käydä?

”Sivarin kävin. Päätin sen jo yläasteella. Mä sain jo koulussa verisuonen katkeamaan saman tien, jos joku kansankynttilä kuvitteli omaavansa jonkinlaista auktoriteettia muhun. Armeija oli – ja on vieläkin – aivopesula, jonka lammasmaista menoa ei juurikaan tuonikäiset vielä tuumi.”

 

No miltäs siviilipalveluksen käyminen tuntui näin jälkikäteen ajateltuna?

”Vaikea sanoa tarkkaan. Nyt menisin varmaan totaaliin. Toisaalta mulla oli loistava sivaripaikka, jossa olen vieläkin duunissa. Sivarin kautta mä tutustuin mulle uuteen maailmaan, kehitysvammaisten lasten ja autistien maailmaan. Se vuosi on antanut mulle paljon.”

 

Aivolävistyksen sanoituksissa toistuvat usein sodan, valtion ja kirkon teemat. Miksi juuri ne?

”Se on nykyajan pyhä kolminaisuus. Sotilaspastorit siunaavat tappamista opettelevat miehen ja naisen alut. Kutsunnoissa on pappi mukana ikään kuin todistuksena siitä, että Jumala on meidän puolella. Raamattua pidetään kiväärin vieressä ja yritetään epätoivoisesti unohtaa se viides käsky. Kirkon suhde sotaan ja armeijaan on tekopyhä, mutta sitähän se on kaikkiin muihinkin asioihin.”

 

Aivolävistys tunnetaan ainakin punkpiireissä anarkistisen ajattelutavan puolestapuhujana. Mitä ajattelet kansainvälisestä anarkistisloganista ”ei sotaa kansojen välille, ei rauhaa luokkien välille”?

”Helvetin toimivahan se on. Vaikka riistäjäpossut yrittääkin itkeä vastakkainasettelun olevan ohi, niin nythän sen aika vasta on. Tällä planeetalla valtaa pitää pieni eliitti, jonka vastuulla kuitenkin on sodat, äitimaan raiskaus ja kaiken elävän muuttaminen rahaksi. Mä en kuitenkaan näkis tota slogania minään väkivaltaan yllyttämisenä vaan pikemminkin kapinaan yllyttämisenä. Perinteisen vasemmiston ja oikeiston vastakkainasettelu varmasti onkin ohi, mut on olemassa myös ulkoparlamentaarinen taso, missä taistelu jatkuu.”

 

Että sotiin ja sotimiseen liittyy myös luokkakysymyksiä? Kun rikkaat sodat aloittaa niin köyhät niissä kaatuu? Uuden levynne sinkkubiisi Leikitäänkö rauhaa kertoo tästä teemasta?

”Niinhän se on aina mennyt. Poliitikkojen ja aseyhtiöiden hinku rintamalle voisi olla hiljaisempaa, jos johtajien oma jälkikasvu joutuisi juoksemaan luotisateessa. Ainakin Yhdysvalloissa värvääjät keskittyvät nimenomaan köyhille alueille. Mikä aika usein tarkoittaa sitä, että öljy-yhtiöiden etuja turvaa usein persaukinen musta mies. Jostain se leipä on kotiin kannettava. Uuden levyn nimi Älä katso ihmistä viittaa siihen, että sotien yleistyessä lapsilla ei ole enää tarvetta leikkiä sotaa, koska sen henki on jatkuvasti läsnä. Siispä leikitään rauhaa.”

 

Jonkun valtion täytyy uskaltaa aloittaa aseeton aikakausi? Tuleeko veli venäläinen heti rajan yli täyttämään sotilaallisen tyhjiön jos fantasioidaan, että Suomi luopuisi asevoimista?

”En edes viitsi väittää tietäväni. Meidän täytyy silti pyrkiä aseettomaan maailmaan. Ja ennen kaikkea taistella valtioiden propagandaa ja aivopesua vastaan. Meille syötetään jatkuvasti uhkakuvia milloin mistäkin, koska valtio ja armeija tarvitsevat vihollisen, millä oikeutetaan rahan syytäminen pommeihin, miinoihin ja hornetteihin. Eli kirkon siunaamiin välineisiin joiden tehtävänä on vammauttaa, polttaa, repiä ja surmata mahdollisimman paljon oman lajimme edustajia. Todellinen maan puolustaminen on kuitenkin mielestäni maailman puolustamista.”

Teksti Jukka Vuorio
Kuva Hannu Käki

Sanataiteilijalla on asiaa

Teksti Hanna Niittymäki

Kookas mies hupparissa lähestyy. Hän on rap-artisti Paleface, viralliselta nimeltään Karri Miettinen. Hän kättelee lujasti ja vaikuttaa ystävälliseltä ja pelottomalta. Istahdamme alas. Tarjoilen kahvia ja baklavaa. Hän epäröi baklavan kohdalla, koska kertoo ottaneensa vastaan tammikuun vegaanihaasteen. Vakuutan leivonnaisen maidottomuutta. Illan mittaan käy selväksi, että tässä on ihminen, joka innostuu helposti kaikenlaisesta toiminnasta, kunhan päämäärät ovat hyvät.

Paleface on julkaissut vuodesta 2001 alkaen kahdeksan albumillista kantaaottavaa musiikkia. Ensimmäisten levyjen kieli on englanti, mutta vuodesta 2010 tuotanto on ollut pääosin suomenkielistä.

Paleface on läsnä ja kiinnostunut. Ensin haastatellaan yllättäen haastattelijaa. Hän haluaa tietää minun taustastani, työstäni ja suhteestani rauhanliikkeeseen. Äitini soittaa. ”Äideille täytyy vastata”, hän sanoo. ”Kerro terveisiä”. Puhelun aikana selviää, että 70:ää ikävuotta lähentelevä äitini kuuluu Palefacen tykkääjiin Facebookissa.

Palefacen puhe on vauhdikasta ja käsien suuret kaaret höystävät sitä. Henkeä vetäessään hän hymyilee aurinkoisesti.

Keikkafiiliksiä ja syrjäytymisen estoa

”Tämä on parhaimmillaan maailman paras ammatti. Keikoilla tapahtuu maagisia asioita. Se on primitiivinen vuosituhantinen tarve, joka valtaa musiikin tahdissa tanssivan yleisön. Siitä yhteisestä fiiliksestä syntyy mieletöntä energiaa.”

Paleface kertoo, miten kerran Tavastian soundcheckiin ilmestyi paranoidisen oloinen päihdeongelmainen ihminen puhuen sekavia.

”Lupasin laittaa hänen nimensä listalle, koska hänellä ei ollut varaa lippuun. Keikalla tyyppi sitten tajuaa, että mikä on ’se juttu’. Laittaa mulle jälkeenpäin viestiä Facebookissa, että hei nyt mä oon vähän selvinny ja saanu kämpän ja jutellu mutsin ja faijan kanssa. Se oli sen mun keikan aikana saanu niin kuin jostain kiinni. Onhan se nyt ihan uskomatonta. Onko siis mun musiikki silloin saanut aikaan jotain, johon poliisit, sosiaalityöntekijät ja opettajat eivät pystyneet?”

Paleface sanoo kuulijakuntaansa kuuluvan monenlaista väkeä. On hardcore-räppijengiä, nuoria, vaihtoehtojengiä, musaporukkaa, keski-ikäisiäkin.

”Yksi osa on selvästi rankan elämän viettänyttä possea”, Paleface sanoo. Hyvin ymmärrettävää, koska hänen kappaleissaan ollaan usein oikeudenmukaisuuden ja pienen ihmisen asialla.

”Yksi vaikuttava kohtaaminen oli Joensuussa, kun keikan jälkeen eräs nainen halusi esitellä mulle miehensä, joka oli entinen natsi ja skini. Mutta mun musiikki oli kuulemma muuttanut sen ajatuksia.”

Kokki tai supermies

Kiinnostaa kuulla, miten Karri Miettisestä tuli maailmanparannuksellista räppiä suoltava Paleface. Taiteilija, jonka lähes jokainen rivi ottaa kantaa.

”Olen keskimmäinen lapsi. Keskimmäinen tarkkailee. Olen myös joutunut isoveljen kurmotuksen kohteeksi ja toisaalta muistan syvän empatian tunteen pikkusiskoa kohtaan. Olin jo syntyessäni erikoisen näköinen, kun mun silmä karsastaa ja mulla oli huulihalkio. Kiusatuksikin ehkä vähän jouduin ennen kuin kasvoin näin isoksi”, Paleface virnistää.

”Kymmenvuotiaana halvaannuin tilapäisesti. Se oli aika vaikuttava tapahtuma, kun yhtäkkiä istut pyörätuolissa, etkä enää ole se jalkapallon perässä juokseva lapsi. Pienenä sanoin kuulemma, että musta tulee isona kokki tai supermies.”

Paleface syntyi Järvenpäässä, mutta asui Hämeenlinnassa koko kouluaikansa. Hän kertoo olevansa kotoisin keskiluokkaisesta perheestä. Äiti oli pitkään kotona, kunnes ryhtyi työterveyshoitajaksi. Isä oli pankkimiehiä. Äidin puolen suvussa oli taiteilijoita. Äidin isoisä oli kuvataiteilija Alfred Ferdinand Ruotsalainen. Kotona oli aina paljon taidetta seinillä.

Koululaisena Paleface pärjäsi hyvin itseään kiinnostaneissa aineissa, mutta ei jaksanut panostaa muihin. Äiti muisteli matematiikan ärsyttäneen poikaansa, koska kaksi plus kolme ei voinut olla esimerkiksi seitsemän. Matematiikassa ei ollut tilaa luovuudelle. Peruskoulun tärkein viesti tuntui olevan: älä ole eka äläkä vika. Siellä oli tasapäistämisen meininkiä.

Horisontti maailmaan

Miettisen perheessä keskusteltiin paljon yhteiskunnallisista asioista. Perheessä asui toisinaan kansainvälisiä stipendiaatteja ja vaihto-oppilaita. Horisontti Suomen ulkopuoliseen maailmaan oli auki. Kaikki perheen lapset viettivät myös vaihto-oppilasvuoden ulkomailla.

”Muistan innokkuuden Rambo-leikkeihin vähentyneen kuunnellessani Manu-ukin melko brutaaleja tarinoita sodasta. Mieleen jäi erityisesti aseveli, josta jäi jäljelle vain jalat saappaidenvarsiin. Pentti-ukki ei puhunut sodasta sanaakaan. Vahva viesti sekin.”

Hämeenlinnan kirjastosta Paleface löysi räpin.

”Siirryin Mauri Kunnaksen piirustusten fanituksesta Chuck D:n ja Public Enemyn fanitukseen. Olin käynyt englanninkielistä leikkikoulua, joten kieli ei ollut este. Tutkin levyjen lyriikoita suurennuslasilla. Hip hop edusti minulle vaihtoehtokulttuuria. Valtavirtaa meilläpäin olivat silloin hevarit tai vaikkapa hauholaiset ja renkolaiset rasvaletit. Hip hop oli vähän kuin salaseura.”

Palefacelle oli tärkeää myös räpin antirasistinen arvomaailma. Hän löysi lyriikoista viitteitä esimerkiksi Mustiin panttereihin ja alkoi sitä kautta tutkia kolonialismin historiaa. Hän kiinnostui myös Nelson Mandelan elämästä ja ajatuksista.

Ammatinvalintaa ja aatteita

Palefacesta olisi voinut tulla myös kuvataiteilija. Graffitien maalaaminen oli tärkeä osa nuoruutta. Ne edustivat vastakulttuuria. ”Salainen junavarikoilla hiiviskely ja auktoriteettien vastustaminen oli kiehtova maailma.”

Vähän itseään vanhemmilta nuorilta Hämeenlinnassa Paleface sai Toinen vaihtoehto -lehtiä ja alkoi kiinnostua niiden esittämistä mielipiteistä.

”Muistan olleeni mielenosoituksessa mukana vastustamassa Ahtisaaren Patrian piikkiin tekemiä myynninedistämismatkoja Indonesiaan Suharton luo.”

Luovuuttaan Paleface pääsi kehittämään Mini-teatterissa. Siellä valmistettiin itse kirjoitettuja radikaaleja näytelmiä Marja Myllyniemen ohjauksessa. Oma ääni alkoi löytyä. Vanhemmat olivat vähän ihmeissään, mutta suhtautuivat kuitenkin aina myönteisesti poikansa puuhiin.

Aatemaailmaltaan konservatiivinen isä toivoi, että poika opiskelisi jonkin perinteisen ammatin. Hän aloittikin englantilaisen filologian opinnot Tampereen yliopistossa. Mutta sitten alkoi suomiräppi vetää ja keikkakalenteri täyttyä.

”Ei olisi uskonut silloin ensimmäisiä c-kasetteja äänittäessään, että joku voisi niistä joskus maksaa.”

Ei musiikkia ilman sanomaa

”Musiikkia ei ole minulle olemassa ilman sanomaa. Joitain ihmisiä saattaa harmittaa, etten lähde mukaan politiikkaan. Musiikkia tehdessä tuntuu, että vaikutuskenttäni on pirun paljon laajempi”, Paleface sanoo.

”Olisi mulla voinut olla helpompi tiekin taiteilijana. 2000-luvun alussa muistan osallistuneeni Puhdas elämä lapselle -konserttiin, jonka pääsponsorina oli Chiquita. Spiikkasin sitten siinä, että tiedättekö mikä on banaanivaltio. Ja kerroin vähän United Fruitista. Mutta se oli leikattu pois lähetyksestä. Ehkä en nykyään edes menisi keikalle, jonka sponsori on eettisesti arveluttava. Mulle on tärkeää, että päivän lopuksi on niin kuin vaakakupit tasan.”

Palefacea pyydettiin mukaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlahallitukseenkin. Siellä hän istuu esimerkiksi piispa Irja Askolan, professori Martti Häikiön ja Helsingin Sanomien entisen päätoimittajan Janne Virkkusen kanssa.

Intin käynyt tyrkyllä pasifistien bileisiin

Paleface kävi armeijan, vaikka suurin osa hänen kavereistaan valitsi siviilipalveluksen. Hän oli ensimmäistä porukkaa, joka selvisi asepalveluksesta kuudessa kuukaudessa. Hän oli kuulemma intissä vähän ”lusmuilumeiningillä”. Heti alussa hän käveli vääpelin luo kysymään, onko täällä vapaa-ajantoimintaa, ja päätyi pyörittämään sotaharjoitusradiota. Myös yksi seinämaalaus tuli maalattua varuskuntaan.

”Tajuan, ettei armeijaan meno ollut kaikkein eettisin valinta. Nyt ajattelen, että on ihmisoikeusongelma, että totaalikieltäytyjät joutuvat meillä vankilaan. He ovat mielipidevankeja. Vastustan ilman muuta sotaa ja väkivaltaa. Mutta koska olen käynyt intin, niin hyväksytäänköhän mua pasifistien bileisiin?”

Olen kiinnostunut kuulemaan Palefacen arvion Suomessa tehtävästä rauhantyöstä. Hän uskoo, että rauhantyön kenttä on menossa parempaan suuntaan. Kaikessa aktivismissa on hänen mukaansa ollut osin huonolla tavalla diy (do it yourself) -meininki. Mutta nyt esimerkiksi Rauhanpuolustajien visuaalinen ilme on alkanut olla hänen mielestään ”tosi freesin näköistä”. Sekin ilahduttaa häntä, että on yhteistoimintaa järjestöjen ja vaikkapa kustantamojen välillä. Yhteisrintamaa tämä homma tarvitsisi nyt hänen mukaansa enemmänkin.

”Ollaan onneksi opittu käyttämään sosiaalista mediaa uudella tavalla, ettei tarvitse lähetellä pelkkiä kissavideoita. On ymmärretty, että täällähän voi tehdä vaikka vallankumouksen. Sosiaalisen median välineitä voisi käyttää yhä luovemmin ja vähän aggressiivisemmin.”

Uudenlaista aktivismia

Ihmisillä on empatian kykyä ja tarve tehdä hyvää, Paleface sanoo.

”On haaste esimerkiksi Rauhanpuolustajille, että miten se tarve otetaan käyttöön. Pitäisi olla keskeisemmillä markkinapaikoilla, vaikka Posse-ohjelmassa tai Duudsonien jutuissa. Heilläkin on tarve edistää hyviä asioita.”

Kansanliikkeille on nyt kysyntää. Pekka Haaviston presidentinvaali- ja Tahdon-kampanjat osoittivat, että on mahdollista saada isoja joukkoja liikkeelle. Radio Helsingin ystäväklubiin kuuluu 4000 ihmistä, jotka haluavat maksaa siitä, että radio on hyvä. Monenlaiset hienot yhteisörahoitusprojektit menestyvät.

”Mutta miten me saataisiin ne samat ihmiset vastustamaan Natoa tai TTIP-sopimusta?” pohtii Paleface.

”Mehän ollaan vartuttu tässä kulutuskulttuurin Suomessa, jossa aktivisti tai vaikka ympäristönsuojelija on vähän niin kuin sketsihahmo. Heistä on tehty pilkkaa. Mutta se alkaa olla ihan eri juttu nuoremmille sukupolville. Uudenlainen aktivisti on diginatiivi, jonka mielestä on tosi siistiä toimia ihmisoikeusjärjestön vapaaehtoisena. Tai sellainen eettisiä kulutuspäätöksiä tekevä, globaalissa tietoisuudessa elävä tyyppi ilman menneisyyden taakkaa.”

”Menneisyyden taakat on ikäloppujen runkkareitten ongelmia.” Paleface ajattelee, että maahanmuuttovastaisuuskin on jotain, mitä uusi sukupolvi ei tajua ollenkaan. Rauhanaktivismista ja aktivismista ylipäätään voi tulla melko ”seksikästä” toimintaa.

Suhde suomalaisuuteen

Palefacelle on jäänyt mieleen kolumni, jossa pohditaan suomalaisen identiteetin osia. Siinä selvitetään, miten meiltä puuttuu kansana menneet suuruuden ajat, suuri suomalainen historia. Talvisodan ihmeellä ja jääkiekon MM-mitaleilla on luotu suomalaiselle identiteetille jälkikäteen sisältöä.

”Armeijan tehtävä ei pitäisi olla näiden asioiden tekohengittäminen. Rakastan suomen kieltä. Ja on tässä maassa paljon muutakin sellaista, josta voin olla ylpeä. Mutta näihin aikoihin liittyy myös paljon väärää ylpeyttä. Tärkeää olisi esimerkiksi ydinaseettoman Pohjolan ja Suomen liittoutumattomuuden ylläpitäminen. Valtion funktion täytyy muuttua. Pyhiin lehmiin pitää puuttua.”

Sodan kauhut on suomalaisten kulttuurinen trauma. Paleface ajattelee kuuluvansa sukupolveen, jonka rooli on ollut korjata kahden sodassa eläneen sukupolven kadonnutta empatian kykyä. Hänen mielestään ei ole mitään ihailtavaa siinä, mitä ihmiset ovat sodassa joutuneet kokemaan. Tunne-elämä on varmasti häiriintynyt. Se voi osaltaan selittää esimerkiksi juomakulttuuriamme.

”Suurten ikäluokkien isät ovat purreet hammasta ja vaienneet ja se on vielä vaikuttanut meihinkin. Mutta me ollaan se sukupolvi, joka tiedostaa asian ja pystyy käsittelemään sitä.”

Naton uhka

Palefacen mielestä Naton kanssa liittoutumista vastaan pitäisi taistella.

”Jos paras tapa myydä se Suomen kansalle ja poliitikoille on asevelvollisuuden ja oman vahvan armeijan säilyttäminen, niin sitten se on valitettavasti niin.”

Meillä on tällä hetkellä presidentti ja pääministeri, jotka ovat Nato-intoilijoita. Helsingin Sanomat syöttää meille pelottelukampanjaa. Ukrainan tilanne on hyödynnetty Naton hyväksi.

”Mutta: ’Kuka haluis olla kiduttajan aseveli?’ kuten biisissäni ’Snaijaa’ sanotaan.”

Hän pitää Natosta erossa pysymistä kaikkein tärkeimpänä asiana Suomen ja jopa maailman tulevaisuuden kannalta.

Pessimismistä varovaiseen optimismiin

Viisi vuotta sitten Paleface oli maailmankatsomukseltaan huomattavasti pessimistisempi kuin nyt. Nelivuotias tytär on antanut uskoa maailman tulevaisuuteen.

”Se uskomaton rakkaus ja maailmoja syleilevä kauneus ja hyvyys, joka asuu noissa uusissa sukupolvissa. Olen vasta ymmärtänyt, mistä sukupolvien välisessä kuilussa on kysymys. Että nuoremmat polvet värähtelee korkeammilla taajuuksilla. Ne vain ovat yksinkertaisesti älykkäämpiä.”

”Ei tämmöinen arvokonservatismi tule merkitsemään enää mitään tämän ajan lapsille. Halla-ahot voidaan unohtaa. Uudelle sukupolvelle on aivan selvää, että suomalainen voi olla minkä värinen vain ja että kaikki ovat maailmankansalaisia. Vanhemmuus on siis tehnyt musta optimistisemman.”

Kysyn vielä lopuksi, että mitä hän tekee irrottautuakseen maailmantuskasta.

”Olen lapsen kanssa. Se on parasta. Tai soudan Lauttasaaresta ulkosaaristoon.”

No miten se sitten onnistui ennen kuin hänestä tuli isä?

”Ei se onnistunutkaan.”

Mull on lupa

Joel Hägglundin tuhkat kuores,

kyllä mieltä saa osottaa, mut putkan puolel
kysy koivulaaksolt väkivallan uhkast suomes
Life's a bitch mut mä taistelen sen lutkan puolest,

tässois pyssynpiippuihinne päiväkakkaroita,
sillä voimalla ku voimalla on aina vastavoima
valtaapitävil on kytät kaduil käsikassaroina
Takavarikoimas lippukeppejämme astaloina, poika!

Mull' on lupa kävellä kadulla
(Kiovas ja Moskovassa)
Ainakin vielä
Mull' on lupa haluta muutosta
(Varsovas ja Ankarassa)
Olla jotakin mieltä

Periytyvä köyhyys tulee takas
Ja köyhyys tulee kalliiks
Köyhyys muuttaa asumaan sun kahen auton talliis
Näyttääks voiton merkkii vai paholaisen sarvii?
Se onku suutarin sormi sun jatkuvan kasvun malliis

Omat lapset ja muitten kakarat
Kuuluu ihan kaikki vihapuheet pihapuitten takana
Hannu Salama pohtii sananvapautta
Mä rakkaut ja rahamarkkinoiden epävakautta

Ne kopipeistaa propagandaa
Opettaa miten otetaan, mut opi antaa
Tuntemattoman sotilaan maas
Kasvot peitettyinä onks mitään sopivampaa

Hei, onks sul mielipiteit, beibe, onks sul omat visiot?
Pink & Black, AMR ja Dongzhou Koalitio
Järjestelmät ontuu mutta horjuuko traditiot?
Silmät auki nyt, paa kii se televisio!

Mull' on lupa kävellä kadulla
(Prahassa ja Pristinassa)
Ainakin vielä
Mull' on lupa haluta muutosta
Lupa osottaa mieltä

Pätkä Palefacen sanoittamasta "Mull on lupa" -biisistä

SUOMALAIS-SOMALIALAISTA RÄPPIÄ KONTULASTA

hassan_maikal”Hei, olen Hassan Maikal Kontulasta Helsingistä. Olen laulaja, tubettaja, somali ja muslimi. Kiitos tosi paljon Pax-festarin järjestäjille”, sanoi nuori räppäri, joka nousi Pax-festivaalin lavalle 30.7. Helsingin Alppipuistossa.
”Minulla oli tänään hyvä fiilis, koska ihmiset istuskelivat aurinkoisessa puistossa perheineen”, Hassan sanoi keikan jälkeen. ”Siellä oli niin rauhallista.”

Hassan Maikal on 21-vuotias räppäri, joka tekee omat biisinsä. Hän on syntynyt ja kasvanut Suomessa. Lukion käynyt Hassan päätyi vahingossa musiikin pariin, kun jotkut hänen kollegansa pyysivät häntä laulamaan Kontulan nuorisotalolla, jossa Suomen presidentin Sauli Niinistön oli tarkoitus vierailla.

”Tein somalialaisen laulun ja lauloin sen presidentti Niinistölle. Sillä lailla alkoi musiikkiurani. Se oli vahinkostartti musiikkiin, jota olin aikaisemmin pitänyt vain harrastuksena.”

Hassan Maikal on nyt työskennellyt musiikin parissa neljä vuotta. Hän on myös sattumalta seurannut isänsä jalanjälkiä. Isällä oli tapana tehdä videoita, mutta Hassan ei tiennyt sitä ennen kuin eräänä päivänä äiti näki Hassanin videonteossa ja huudahti, että samaa puuhasi pojan isä. Nykyään Hassan vloggaa ja hänen videoblogillaan Youtubessa on tuhansia seuraajia. Youtuben käytön hän opetteli itse ilman opastusta.

Toistaiseksi Hassanilla on Youtube-kanavallaan vain kaksi biisiä, mutta hän kertoi että uusi, 8–9 kappaletta sisältävä albumi on tekeillä ja julkaistaan pian. Kysyin, auttavatko Hassanin ystävät häntä biisien tekemisessä. ”Kirjoitan biisit itse, emmehän ole mukana missään isossa bisneksessä. Ystäväni MVABeats (eli Vladislav Mohin, toim. huom.) tekee biitit.”

Musiikista on tullut Hassanille melkein kuin ammatti. Vaikka hän aloitti sen tekemisen vahingossa, nykyään hän tienaa sillä myös rahaa.
”Musiikki on minulle yhä harrastus, enkä koskaan kuvitellut voivani olla räppäri tai laulaja.”

Kysyn, miten Hassanin laulut edistävät rauhaa.
”Kun postaan biisini Youtubeen, eri kansoja edustavat ihmiset voivat katsoa ja kuunnella niitä. Puhun islamista, puhun somaleista.”

TUTUSTUMALLA ENNAKKOLUULOISTA EROON

Suomessa asuu suuri somalialaisten yhteisö. Jotkut Suomen somalit arvostelevat Hassania siitä, että hän ei ole tehnyt kovin montaa somalialaista laulua ja kannustavat häntä tekemään niitä. Hassanille on esimerkkinä mainittu Youtubessa katsottavissa oleva vietnamilaisohjelma nimeltä Koira Lu, jossa puhutaan somalin kieltä.

Hassan toivoo voivansa musiikillaan vaikuttaa siihen, että suomalaisten ja somalien yhteisöt lähentyvät ja tutustuvat toisiinsa. Hän tietää joidenkin suomalaisten olevan sitä mieltä, että ”somalit eivät ole hyviä ihmisiä eivätkä halua tehdä työtä”. Hassan toivoo voivansa muuttaa tämän käsityksen ja vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin.

”Suomessa syntyneenä rauha on minulle tosi tärkeä asia ja haluan olla mukana edistämässä sitä.” Uransa alussa hän on saanut kuulla ikäviä heittoja ja suoranaisia loukkauksia somalien parissa, mutta sanoo, että tänä päivänä rasismia omien keskuudessa ei juuri esiinny.

Hassan on ollut aktiivisesti mukana Ruudissa, joka on helsinkiläisten nuorten oma poliittinen vaikuttamisjärjestelmä. Joissakin muissa kaupungeissa vastaavasta järjestelmästä käytetään nimitystä nuorisovaltuusto. Hassan on ollut Ruudin vuosittain vaihtuvassa ydinryhmässä ja osallistuu yhä Ruudin toimintaan. Nyt häntä kiinnostavat myös yliopisto-opinnot.

”Olin ennen tosi ujo, kuin hyvä tyyppi pahassa kaupungissa. Mutta en tarkoita että Helsinki olisi paha paikka, tarkoitan Kontulan yhteiskoulua, jossa ikäiseni nuoret juovat ja polttavat, ja minä olin erilainen enkä mennyt siihen mukaan. Kun aloin räpätä, monet nuoret sanoivat minulle ’ai olet nyt räppäri’, ja kun minua pyydettiin räppäämään presidentti Niinistölle, olin tosi otettu, se oli mahtava tilaisuus.”

”Olen nykyään ihan sama kaveri kuin viisi vuotta sitten, mistä olen tyytyväinen. Minulla on yksi viesti faneilleni: Olkaa positiivisia ja tehkää sitä mistä tykkäätte, se on kaikkein tärkeintä. Jos pidätte jostain, olkaa sinnikkäitä, älkää antako muiden ihmisten rajoittaa teitä.”
Kun kysyn, pelottiko Hassania mennä mukaan musiikkibisnekseen, hän hymyilee: ”En pelännyt ihmisiä, mutta presidenttiä kyllä, olihan aivan eka keikkani presidentin edessä!”

Teksti Mohammed Ibrahim
Suomennos Anu Harju