Avainsana-arkisto: Musiikki

Mitä on punk? Siitä ilmestyi nyt tietokirja lapsille

Monet alkuperäiset punkkarit lähestyvät jo eläkeikää. Heillä on lapsia ja lapsenlapsia. Punk on tullut jäädäkseen suomalaiseen kulttuuriin, mutta siitä ei ole juurikaan kirjoitettu lapsille. Nyt tämä puute on korjattu: Mitä on punk? on 5–12-vuotiaille lapsille suunnattu tietokirja.

Kirja kertoo lapsiystävällisesti, mitä vuonna 1977 syntynyt punkrock on. Punkin ideologiaan kuuluu kapina turhia sääntöjä vastaan. Punkkarit ottavat ohjat omiin käsiinsä tee se itse -periaatteen mukaisesti. Kuka tahansa saattaa perustaa bändin tai pienlehden. Kaikki saavat piirtää, laulaa, soittaa, tanssia, kirjoittaa tai ilmaista muuten itseään. Tämä punkin perusajatus toimii myös osallistavana lastenkirjan aiheena: tarkoitus on saada myös lapsi toimimaan omaehtoisesti. Punk on hauskaa!

Mitä on punk? -kirjan julkaistaan Rosebud Booksin ja Suomen Rauhanpuolustajien uudessa Umpihanki-kirjasarjassa. Rauhanpuolustajien ja Liken Pystykorva-sarja räksytti viimeiset haukkunsa vuoden 2017 lopussa. Pystykorva tarjosi vuosina 1997–2017 yli 200 yhteiskunnallisen ja poliittisen kirjallisuuden merkkiteosta ja keskustelua herättävää pamflettia. Pystykorvan rinnalla moni kustantamo reivasi kurssiaan uusille vesille. Tästä huolimatta aktivisti(kustantaja)t päätyivät Umpihankeen tarpomaan koska vapauden kaiho ja tarve julkaista maailmaa muuttavaa kirjallisuutta on yhä valtava.

Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki. – Aaro Hellaakoski

Timo Kalevi Forss & Aiju Salminen: Mitä on punk? (Umpihanki 2018)

Timo Kalevi Forss (s. 1967) on helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja toimittaja, hän on kirjoittanut useita musiikkiaiheisia kirjoja kuten Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo ja Toverit herätkää – poliittinen laululiike Suomessa.

Aiju Salminen (s. 1979) on kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä. Hän on tehnyt kuvituksia mm. Tittamari Marttisen lastenkirjoihin ja häneltä on julkaistu oma sarjakuva-albumi Potaatit.

 

Sanataiteilijalla on asiaa

Teksti Hanna Niittymäki

Kookas mies hupparissa lähestyy. Hän on rap-artisti Paleface, viralliselta nimeltään Karri Miettinen. Hän kättelee lujasti ja vaikuttaa ystävälliseltä ja pelottomalta. Istahdamme alas. Tarjoilen kahvia ja baklavaa. Hän epäröi baklavan kohdalla, koska kertoo ottaneensa vastaan tammikuun vegaanihaasteen. Vakuutan leivonnaisen maidottomuutta. Illan mittaan käy selväksi, että tässä on ihminen, joka innostuu helposti kaikenlaisesta toiminnasta, kunhan päämäärät ovat hyvät.

Paleface on julkaissut vuodesta 2001 alkaen kahdeksan albumillista kantaaottavaa musiikkia. Ensimmäisten levyjen kieli on englanti, mutta vuodesta 2010 tuotanto on ollut pääosin suomenkielistä.

Paleface on läsnä ja kiinnostunut. Ensin haastatellaan yllättäen haastattelijaa. Hän haluaa tietää minun taustastani, työstäni ja suhteestani rauhanliikkeeseen. Äitini soittaa. ”Äideille täytyy vastata”, hän sanoo. ”Kerro terveisiä”. Puhelun aikana selviää, että 70:ää ikävuotta lähentelevä äitini kuuluu Palefacen tykkääjiin Facebookissa.

Palefacen puhe on vauhdikasta ja käsien suuret kaaret höystävät sitä. Henkeä vetäessään hän hymyilee aurinkoisesti.

Keikkafiiliksiä ja syrjäytymisen estoa

”Tämä on parhaimmillaan maailman paras ammatti. Keikoilla tapahtuu maagisia asioita. Se on primitiivinen vuosituhantinen tarve, joka valtaa musiikin tahdissa tanssivan yleisön. Siitä yhteisestä fiiliksestä syntyy mieletöntä energiaa.”

Paleface kertoo, miten kerran Tavastian soundcheckiin ilmestyi paranoidisen oloinen päihdeongelmainen ihminen puhuen sekavia.

”Lupasin laittaa hänen nimensä listalle, koska hänellä ei ollut varaa lippuun. Keikalla tyyppi sitten tajuaa, että mikä on ’se juttu’. Laittaa mulle jälkeenpäin viestiä Facebookissa, että hei nyt mä oon vähän selvinny ja saanu kämpän ja jutellu mutsin ja faijan kanssa. Se oli sen mun keikan aikana saanu niin kuin jostain kiinni. Onhan se nyt ihan uskomatonta. Onko siis mun musiikki silloin saanut aikaan jotain, johon poliisit, sosiaalityöntekijät ja opettajat eivät pystyneet?”

Paleface sanoo kuulijakuntaansa kuuluvan monenlaista väkeä. On hardcore-räppijengiä, nuoria, vaihtoehtojengiä, musaporukkaa, keski-ikäisiäkin.

”Yksi osa on selvästi rankan elämän viettänyttä possea”, Paleface sanoo. Hyvin ymmärrettävää, koska hänen kappaleissaan ollaan usein oikeudenmukaisuuden ja pienen ihmisen asialla.

”Yksi vaikuttava kohtaaminen oli Joensuussa, kun keikan jälkeen eräs nainen halusi esitellä mulle miehensä, joka oli entinen natsi ja skini. Mutta mun musiikki oli kuulemma muuttanut sen ajatuksia.”

Kokki tai supermies

Kiinnostaa kuulla, miten Karri Miettisestä tuli maailmanparannuksellista räppiä suoltava Paleface. Taiteilija, jonka lähes jokainen rivi ottaa kantaa.

”Olen keskimmäinen lapsi. Keskimmäinen tarkkailee. Olen myös joutunut isoveljen kurmotuksen kohteeksi ja toisaalta muistan syvän empatian tunteen pikkusiskoa kohtaan. Olin jo syntyessäni erikoisen näköinen, kun mun silmä karsastaa ja mulla oli huulihalkio. Kiusatuksikin ehkä vähän jouduin ennen kuin kasvoin näin isoksi”, Paleface virnistää.

”Kymmenvuotiaana halvaannuin tilapäisesti. Se oli aika vaikuttava tapahtuma, kun yhtäkkiä istut pyörätuolissa, etkä enää ole se jalkapallon perässä juokseva lapsi. Pienenä sanoin kuulemma, että musta tulee isona kokki tai supermies.”

Paleface syntyi Järvenpäässä, mutta asui Hämeenlinnassa koko kouluaikansa. Hän kertoo olevansa kotoisin keskiluokkaisesta perheestä. Äiti oli pitkään kotona, kunnes ryhtyi työterveyshoitajaksi. Isä oli pankkimiehiä. Äidin puolen suvussa oli taiteilijoita. Äidin isoisä oli kuvataiteilija Alfred Ferdinand Ruotsalainen. Kotona oli aina paljon taidetta seinillä.

Koululaisena Paleface pärjäsi hyvin itseään kiinnostaneissa aineissa, mutta ei jaksanut panostaa muihin. Äiti muisteli matematiikan ärsyttäneen poikaansa, koska kaksi plus kolme ei voinut olla esimerkiksi seitsemän. Matematiikassa ei ollut tilaa luovuudelle. Peruskoulun tärkein viesti tuntui olevan: älä ole eka äläkä vika. Siellä oli tasapäistämisen meininkiä.

Horisontti maailmaan

Miettisen perheessä keskusteltiin paljon yhteiskunnallisista asioista. Perheessä asui toisinaan kansainvälisiä stipendiaatteja ja vaihto-oppilaita. Horisontti Suomen ulkopuoliseen maailmaan oli auki. Kaikki perheen lapset viettivät myös vaihto-oppilasvuoden ulkomailla.

”Muistan innokkuuden Rambo-leikkeihin vähentyneen kuunnellessani Manu-ukin melko brutaaleja tarinoita sodasta. Mieleen jäi erityisesti aseveli, josta jäi jäljelle vain jalat saappaidenvarsiin. Pentti-ukki ei puhunut sodasta sanaakaan. Vahva viesti sekin.”

Hämeenlinnan kirjastosta Paleface löysi räpin.

”Siirryin Mauri Kunnaksen piirustusten fanituksesta Chuck D:n ja Public Enemyn fanitukseen. Olin käynyt englanninkielistä leikkikoulua, joten kieli ei ollut este. Tutkin levyjen lyriikoita suurennuslasilla. Hip hop edusti minulle vaihtoehtokulttuuria. Valtavirtaa meilläpäin olivat silloin hevarit tai vaikkapa hauholaiset ja renkolaiset rasvaletit. Hip hop oli vähän kuin salaseura.”

Palefacelle oli tärkeää myös räpin antirasistinen arvomaailma. Hän löysi lyriikoista viitteitä esimerkiksi Mustiin panttereihin ja alkoi sitä kautta tutkia kolonialismin historiaa. Hän kiinnostui myös Nelson Mandelan elämästä ja ajatuksista.

Ammatinvalintaa ja aatteita

Palefacesta olisi voinut tulla myös kuvataiteilija. Graffitien maalaaminen oli tärkeä osa nuoruutta. Ne edustivat vastakulttuuria. ”Salainen junavarikoilla hiiviskely ja auktoriteettien vastustaminen oli kiehtova maailma.”

Vähän itseään vanhemmilta nuorilta Hämeenlinnassa Paleface sai Toinen vaihtoehto -lehtiä ja alkoi kiinnostua niiden esittämistä mielipiteistä.

”Muistan olleeni mielenosoituksessa mukana vastustamassa Ahtisaaren Patrian piikkiin tekemiä myynninedistämismatkoja Indonesiaan Suharton luo.”

Luovuuttaan Paleface pääsi kehittämään Mini-teatterissa. Siellä valmistettiin itse kirjoitettuja radikaaleja näytelmiä Marja Myllyniemen ohjauksessa. Oma ääni alkoi löytyä. Vanhemmat olivat vähän ihmeissään, mutta suhtautuivat kuitenkin aina myönteisesti poikansa puuhiin.

Aatemaailmaltaan konservatiivinen isä toivoi, että poika opiskelisi jonkin perinteisen ammatin. Hän aloittikin englantilaisen filologian opinnot Tampereen yliopistossa. Mutta sitten alkoi suomiräppi vetää ja keikkakalenteri täyttyä.

”Ei olisi uskonut silloin ensimmäisiä c-kasetteja äänittäessään, että joku voisi niistä joskus maksaa.”

Ei musiikkia ilman sanomaa

”Musiikkia ei ole minulle olemassa ilman sanomaa. Joitain ihmisiä saattaa harmittaa, etten lähde mukaan politiikkaan. Musiikkia tehdessä tuntuu, että vaikutuskenttäni on pirun paljon laajempi”, Paleface sanoo.

”Olisi mulla voinut olla helpompi tiekin taiteilijana. 2000-luvun alussa muistan osallistuneeni Puhdas elämä lapselle -konserttiin, jonka pääsponsorina oli Chiquita. Spiikkasin sitten siinä, että tiedättekö mikä on banaanivaltio. Ja kerroin vähän United Fruitista. Mutta se oli leikattu pois lähetyksestä. Ehkä en nykyään edes menisi keikalle, jonka sponsori on eettisesti arveluttava. Mulle on tärkeää, että päivän lopuksi on niin kuin vaakakupit tasan.”

Palefacea pyydettiin mukaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlahallitukseenkin. Siellä hän istuu esimerkiksi piispa Irja Askolan, professori Martti Häikiön ja Helsingin Sanomien entisen päätoimittajan Janne Virkkusen kanssa.

Intin käynyt tyrkyllä pasifistien bileisiin

Paleface kävi armeijan, vaikka suurin osa hänen kavereistaan valitsi siviilipalveluksen. Hän oli ensimmäistä porukkaa, joka selvisi asepalveluksesta kuudessa kuukaudessa. Hän oli kuulemma intissä vähän ”lusmuilumeiningillä”. Heti alussa hän käveli vääpelin luo kysymään, onko täällä vapaa-ajantoimintaa, ja päätyi pyörittämään sotaharjoitusradiota. Myös yksi seinämaalaus tuli maalattua varuskuntaan.

”Tajuan, ettei armeijaan meno ollut kaikkein eettisin valinta. Nyt ajattelen, että on ihmisoikeusongelma, että totaalikieltäytyjät joutuvat meillä vankilaan. He ovat mielipidevankeja. Vastustan ilman muuta sotaa ja väkivaltaa. Mutta koska olen käynyt intin, niin hyväksytäänköhän mua pasifistien bileisiin?”

Olen kiinnostunut kuulemaan Palefacen arvion Suomessa tehtävästä rauhantyöstä. Hän uskoo, että rauhantyön kenttä on menossa parempaan suuntaan. Kaikessa aktivismissa on hänen mukaansa ollut osin huonolla tavalla diy (do it yourself) -meininki. Mutta nyt esimerkiksi Rauhanpuolustajien visuaalinen ilme on alkanut olla hänen mielestään ”tosi freesin näköistä”. Sekin ilahduttaa häntä, että on yhteistoimintaa järjestöjen ja vaikkapa kustantamojen välillä. Yhteisrintamaa tämä homma tarvitsisi nyt hänen mukaansa enemmänkin.

”Ollaan onneksi opittu käyttämään sosiaalista mediaa uudella tavalla, ettei tarvitse lähetellä pelkkiä kissavideoita. On ymmärretty, että täällähän voi tehdä vaikka vallankumouksen. Sosiaalisen median välineitä voisi käyttää yhä luovemmin ja vähän aggressiivisemmin.”

Uudenlaista aktivismia

Ihmisillä on empatian kykyä ja tarve tehdä hyvää, Paleface sanoo.

”On haaste esimerkiksi Rauhanpuolustajille, että miten se tarve otetaan käyttöön. Pitäisi olla keskeisemmillä markkinapaikoilla, vaikka Posse-ohjelmassa tai Duudsonien jutuissa. Heilläkin on tarve edistää hyviä asioita.”

Kansanliikkeille on nyt kysyntää. Pekka Haaviston presidentinvaali- ja Tahdon-kampanjat osoittivat, että on mahdollista saada isoja joukkoja liikkeelle. Radio Helsingin ystäväklubiin kuuluu 4000 ihmistä, jotka haluavat maksaa siitä, että radio on hyvä. Monenlaiset hienot yhteisörahoitusprojektit menestyvät.

”Mutta miten me saataisiin ne samat ihmiset vastustamaan Natoa tai TTIP-sopimusta?” pohtii Paleface.

”Mehän ollaan vartuttu tässä kulutuskulttuurin Suomessa, jossa aktivisti tai vaikka ympäristönsuojelija on vähän niin kuin sketsihahmo. Heistä on tehty pilkkaa. Mutta se alkaa olla ihan eri juttu nuoremmille sukupolville. Uudenlainen aktivisti on diginatiivi, jonka mielestä on tosi siistiä toimia ihmisoikeusjärjestön vapaaehtoisena. Tai sellainen eettisiä kulutuspäätöksiä tekevä, globaalissa tietoisuudessa elävä tyyppi ilman menneisyyden taakkaa.”

”Menneisyyden taakat on ikäloppujen runkkareitten ongelmia.” Paleface ajattelee, että maahanmuuttovastaisuuskin on jotain, mitä uusi sukupolvi ei tajua ollenkaan. Rauhanaktivismista ja aktivismista ylipäätään voi tulla melko ”seksikästä” toimintaa.

Suhde suomalaisuuteen

Palefacelle on jäänyt mieleen kolumni, jossa pohditaan suomalaisen identiteetin osia. Siinä selvitetään, miten meiltä puuttuu kansana menneet suuruuden ajat, suuri suomalainen historia. Talvisodan ihmeellä ja jääkiekon MM-mitaleilla on luotu suomalaiselle identiteetille jälkikäteen sisältöä.

”Armeijan tehtävä ei pitäisi olla näiden asioiden tekohengittäminen. Rakastan suomen kieltä. Ja on tässä maassa paljon muutakin sellaista, josta voin olla ylpeä. Mutta näihin aikoihin liittyy myös paljon väärää ylpeyttä. Tärkeää olisi esimerkiksi ydinaseettoman Pohjolan ja Suomen liittoutumattomuuden ylläpitäminen. Valtion funktion täytyy muuttua. Pyhiin lehmiin pitää puuttua.”

Sodan kauhut on suomalaisten kulttuurinen trauma. Paleface ajattelee kuuluvansa sukupolveen, jonka rooli on ollut korjata kahden sodassa eläneen sukupolven kadonnutta empatian kykyä. Hänen mielestään ei ole mitään ihailtavaa siinä, mitä ihmiset ovat sodassa joutuneet kokemaan. Tunne-elämä on varmasti häiriintynyt. Se voi osaltaan selittää esimerkiksi juomakulttuuriamme.

”Suurten ikäluokkien isät ovat purreet hammasta ja vaienneet ja se on vielä vaikuttanut meihinkin. Mutta me ollaan se sukupolvi, joka tiedostaa asian ja pystyy käsittelemään sitä.”

Naton uhka

Palefacen mielestä Naton kanssa liittoutumista vastaan pitäisi taistella.

”Jos paras tapa myydä se Suomen kansalle ja poliitikoille on asevelvollisuuden ja oman vahvan armeijan säilyttäminen, niin sitten se on valitettavasti niin.”

Meillä on tällä hetkellä presidentti ja pääministeri, jotka ovat Nato-intoilijoita. Helsingin Sanomat syöttää meille pelottelukampanjaa. Ukrainan tilanne on hyödynnetty Naton hyväksi.

”Mutta: ’Kuka haluis olla kiduttajan aseveli?’ kuten biisissäni ’Snaijaa’ sanotaan.”

Hän pitää Natosta erossa pysymistä kaikkein tärkeimpänä asiana Suomen ja jopa maailman tulevaisuuden kannalta.

Pessimismistä varovaiseen optimismiin

Viisi vuotta sitten Paleface oli maailmankatsomukseltaan huomattavasti pessimistisempi kuin nyt. Nelivuotias tytär on antanut uskoa maailman tulevaisuuteen.

”Se uskomaton rakkaus ja maailmoja syleilevä kauneus ja hyvyys, joka asuu noissa uusissa sukupolvissa. Olen vasta ymmärtänyt, mistä sukupolvien välisessä kuilussa on kysymys. Että nuoremmat polvet värähtelee korkeammilla taajuuksilla. Ne vain ovat yksinkertaisesti älykkäämpiä.”

”Ei tämmöinen arvokonservatismi tule merkitsemään enää mitään tämän ajan lapsille. Halla-ahot voidaan unohtaa. Uudelle sukupolvelle on aivan selvää, että suomalainen voi olla minkä värinen vain ja että kaikki ovat maailmankansalaisia. Vanhemmuus on siis tehnyt musta optimistisemman.”

Kysyn vielä lopuksi, että mitä hän tekee irrottautuakseen maailmantuskasta.

”Olen lapsen kanssa. Se on parasta. Tai soudan Lauttasaaresta ulkosaaristoon.”

No miten se sitten onnistui ennen kuin hänestä tuli isä?

”Ei se onnistunutkaan.”

Mull on lupa

Joel Hägglundin tuhkat kuores,

kyllä mieltä saa osottaa, mut putkan puolel
kysy koivulaaksolt väkivallan uhkast suomes
Life's a bitch mut mä taistelen sen lutkan puolest,

tässois pyssynpiippuihinne päiväkakkaroita,
sillä voimalla ku voimalla on aina vastavoima
valtaapitävil on kytät kaduil käsikassaroina
Takavarikoimas lippukeppejämme astaloina, poika!

Mull' on lupa kävellä kadulla
(Kiovas ja Moskovassa)
Ainakin vielä
Mull' on lupa haluta muutosta
(Varsovas ja Ankarassa)
Olla jotakin mieltä

Periytyvä köyhyys tulee takas
Ja köyhyys tulee kalliiks
Köyhyys muuttaa asumaan sun kahen auton talliis
Näyttääks voiton merkkii vai paholaisen sarvii?
Se onku suutarin sormi sun jatkuvan kasvun malliis

Omat lapset ja muitten kakarat
Kuuluu ihan kaikki vihapuheet pihapuitten takana
Hannu Salama pohtii sananvapautta
Mä rakkaut ja rahamarkkinoiden epävakautta

Ne kopipeistaa propagandaa
Opettaa miten otetaan, mut opi antaa
Tuntemattoman sotilaan maas
Kasvot peitettyinä onks mitään sopivampaa

Hei, onks sul mielipiteit, beibe, onks sul omat visiot?
Pink & Black, AMR ja Dongzhou Koalitio
Järjestelmät ontuu mutta horjuuko traditiot?
Silmät auki nyt, paa kii se televisio!

Mull' on lupa kävellä kadulla
(Prahassa ja Pristinassa)
Ainakin vielä
Mull' on lupa haluta muutosta
Lupa osottaa mieltä

Pätkä Palefacen sanoittamasta "Mull on lupa" -biisistä

SUOMALAIS-SOMALIALAISTA RÄPPIÄ KONTULASTA

hassan_maikal”Hei, olen Hassan Maikal Kontulasta Helsingistä. Olen laulaja, tubettaja, somali ja muslimi. Kiitos tosi paljon Pax-festarin järjestäjille”, sanoi nuori räppäri, joka nousi Pax-festivaalin lavalle 30.7. Helsingin Alppipuistossa.
”Minulla oli tänään hyvä fiilis, koska ihmiset istuskelivat aurinkoisessa puistossa perheineen”, Hassan sanoi keikan jälkeen. ”Siellä oli niin rauhallista.”

Hassan Maikal on 21-vuotias räppäri, joka tekee omat biisinsä. Hän on syntynyt ja kasvanut Suomessa. Lukion käynyt Hassan päätyi vahingossa musiikin pariin, kun jotkut hänen kollegansa pyysivät häntä laulamaan Kontulan nuorisotalolla, jossa Suomen presidentin Sauli Niinistön oli tarkoitus vierailla.

”Tein somalialaisen laulun ja lauloin sen presidentti Niinistölle. Sillä lailla alkoi musiikkiurani. Se oli vahinkostartti musiikkiin, jota olin aikaisemmin pitänyt vain harrastuksena.”

Hassan Maikal on nyt työskennellyt musiikin parissa neljä vuotta. Hän on myös sattumalta seurannut isänsä jalanjälkiä. Isällä oli tapana tehdä videoita, mutta Hassan ei tiennyt sitä ennen kuin eräänä päivänä äiti näki Hassanin videonteossa ja huudahti, että samaa puuhasi pojan isä. Nykyään Hassan vloggaa ja hänen videoblogillaan Youtubessa on tuhansia seuraajia. Youtuben käytön hän opetteli itse ilman opastusta.

Toistaiseksi Hassanilla on Youtube-kanavallaan vain kaksi biisiä, mutta hän kertoi että uusi, 8–9 kappaletta sisältävä albumi on tekeillä ja julkaistaan pian. Kysyin, auttavatko Hassanin ystävät häntä biisien tekemisessä. ”Kirjoitan biisit itse, emmehän ole mukana missään isossa bisneksessä. Ystäväni MVABeats (eli Vladislav Mohin, toim. huom.) tekee biitit.”

Musiikista on tullut Hassanille melkein kuin ammatti. Vaikka hän aloitti sen tekemisen vahingossa, nykyään hän tienaa sillä myös rahaa.
”Musiikki on minulle yhä harrastus, enkä koskaan kuvitellut voivani olla räppäri tai laulaja.”

Kysyn, miten Hassanin laulut edistävät rauhaa.
”Kun postaan biisini Youtubeen, eri kansoja edustavat ihmiset voivat katsoa ja kuunnella niitä. Puhun islamista, puhun somaleista.”

TUTUSTUMALLA ENNAKKOLUULOISTA EROON

Suomessa asuu suuri somalialaisten yhteisö. Jotkut Suomen somalit arvostelevat Hassania siitä, että hän ei ole tehnyt kovin montaa somalialaista laulua ja kannustavat häntä tekemään niitä. Hassanille on esimerkkinä mainittu Youtubessa katsottavissa oleva vietnamilaisohjelma nimeltä Koira Lu, jossa puhutaan somalin kieltä.

Hassan toivoo voivansa musiikillaan vaikuttaa siihen, että suomalaisten ja somalien yhteisöt lähentyvät ja tutustuvat toisiinsa. Hän tietää joidenkin suomalaisten olevan sitä mieltä, että ”somalit eivät ole hyviä ihmisiä eivätkä halua tehdä työtä”. Hassan toivoo voivansa muuttaa tämän käsityksen ja vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin.

”Suomessa syntyneenä rauha on minulle tosi tärkeä asia ja haluan olla mukana edistämässä sitä.” Uransa alussa hän on saanut kuulla ikäviä heittoja ja suoranaisia loukkauksia somalien parissa, mutta sanoo, että tänä päivänä rasismia omien keskuudessa ei juuri esiinny.

Hassan on ollut aktiivisesti mukana Ruudissa, joka on helsinkiläisten nuorten oma poliittinen vaikuttamisjärjestelmä. Joissakin muissa kaupungeissa vastaavasta järjestelmästä käytetään nimitystä nuorisovaltuusto. Hassan on ollut Ruudin vuosittain vaihtuvassa ydinryhmässä ja osallistuu yhä Ruudin toimintaan. Nyt häntä kiinnostavat myös yliopisto-opinnot.

”Olin ennen tosi ujo, kuin hyvä tyyppi pahassa kaupungissa. Mutta en tarkoita että Helsinki olisi paha paikka, tarkoitan Kontulan yhteiskoulua, jossa ikäiseni nuoret juovat ja polttavat, ja minä olin erilainen enkä mennyt siihen mukaan. Kun aloin räpätä, monet nuoret sanoivat minulle ’ai olet nyt räppäri’, ja kun minua pyydettiin räppäämään presidentti Niinistölle, olin tosi otettu, se oli mahtava tilaisuus.”

”Olen nykyään ihan sama kaveri kuin viisi vuotta sitten, mistä olen tyytyväinen. Minulla on yksi viesti faneilleni: Olkaa positiivisia ja tehkää sitä mistä tykkäätte, se on kaikkein tärkeintä. Jos pidätte jostain, olkaa sinnikkäitä, älkää antako muiden ihmisten rajoittaa teitä.”
Kun kysyn, pelottiko Hassania mennä mukaan musiikkibisnekseen, hän hymyilee: ”En pelännyt ihmisiä, mutta presidenttiä kyllä, olihan aivan eka keikkani presidentin edessä!”

Teksti Mohammed Ibrahim
Suomennos Anu Harju