Avainsana-arkisto: mielipiteenvapaus

Jevhenia Biltšenko ja ”terrorismia lähentelevä runous”

Jevhenia Biltšenko, runoilija ja kahdessa korkeakoulussa opettava tohtori, kirjoitti talvella 2014 runon, joka alkoi: ”Olen poika, ja nukun arkkuun käpertyneenä…” Runo on sen jälkeen käännetty 27 kielelle ja se on mukana lähes kaikissa Maidanin aukion taisteluista julkaistuissa runoantologioissa.

Tämän vuoden tammikuussa Biltšenko sai yllättäen rehtorilta pyynnön tulla kansliaan, vaikka oli talviloma. Runoilija kuvaa tapaamista: ”Rehtorin varoitettua sodanvastaisten Facebook-julkaisujeni vaarallisuudesta huoneeseen astui kaksi siviilipukuista miestä. Tunnin kestäneessä asiallisesti pidetyssä kuulustelussa he kertoivat kollegojeni ilmiantaneen minut ja että he olivat haastatelleet kollegoja ja opiskelijoita toisessa työpaikassani, Dragomanoville nimetyssä kansallisessa opettajakorkeakoulussa. Kollegat olivat kommentoineet toimintaani negatiivisemmin, opiskelijat positiivisesti, myös oikeistolaiset. Selitin miehille kulttuuriin liittyviä kontaktejani sekä kirjallisen ja yhteiskunnallisen toimintani rauhantahtoista, humanistista luonnetta. Lopuksi minua kehotettiin allekirjoittamaan sivun mittainen Ukrainan turvallisuuspalvelun varoitus siitä, että toimintani lähes rikkoo rikoslain pykälää Terroristijärjestön perustaminen Ukrainaan. Toisen sivun tyhjiin sarakkeisiin kirjoitin: ‘Olen runoilija ja ihmiset pitävät runoistani. Prilepin on yksi heistä.’ (Donetskin ”kansantasavallan” murhatun johtajan Zahartšenkon neuvonantaja, moskovalainen kirjailija Zahar Prilepin on kehunut Biltšenkon runoja – suom. huom.) Muut sarakkeet pyyhin yli heidän kehotuksestaan. Kopiota en saanut. He tarjosivat sitten ryyppyä ja kyytiä sinne, minne olen menossa, mutta kieltäydyin. Tässä kaikki.”

***

“Minulle sanottiin, että yhteiskunnallinen toimintani ja runouteni lähentelee terrorismia. Jos minua valvotaan näin, heidän täytyy tuntea kirjeenvaihtoni sisältö. He voivat tarkistaa, mitä teen. En aio katkoa kontakteja kollegoihin, asuivatpa he missä tahansa.

Näen tehtäväkseni olla rauhansovittelija ja kulttuuridialogin ylläpitäjä vihamielisten valtioiden toimijoiden välillä. Ukrainan yhteiskunta on nyt epäinhimillinen, lähimmäisenrakkautta ei ymmärretä. En tajua, miten minua voidaan syyttää terrorismista; meillä kuitenkin rangaistaan toisinajattelusta.

Vainoon on erilaisia syitä. Kanssakäyminen Venäjän kansalaisten kanssa lähes rikkoo lakia Terroristijärjestön perustamisesta, ja suutani tukitaan jatkuvasti internetissä, käsketään irtisanoutua venäläisistä ystävistä ja kieltäytyä esiintymästä ‘hyökkääjävaltiossa’. Entiset kollegat, ukrainalaiset kirjailijat joko vilkuilevat pelokkaina, irtisanoutuvat minusta tai levittävät perättömyyksiä.

Miten konflikti saadaan loppumaan? Onhan Minskin sopimukset. Ukrainan täytyy lopettaa sota keinolla millä hyvänsä ja tunnustaa alueiden oikeudet. Jos Donbass valitsee yhteydenpidon Venäjän kanssa, se on yhtäläinen alueellinen valinta kuin Länsi-Ukrainan yhteydenpito Euroopan (EU:n) kanssa. Jos Donbass päättää olla hyväksymättä Maidanin ideologiaa, se on yhtäläinen valinta kuin Länsi-Ukrainan päätös olla hyväksymättä Antimaidanin ideologiaa. Ihmisillä on oikeus valita, kenen kanssa haluavat elää, millaista aatetta kannattaa. Ukrainan täytyy lopettaa kunnianosoitukset sellaisille historiallisille toimijoille, jotka on kielletty koko maailmassa: lopettaa natsismin valtiollinen puolustelu.

Äärioikeisto terrorisoi kaikkia, joista ei pidä, mutta se ei ole sama kuin armeija. Ukrainan oikeistossa vain osa on ollut sodassa. Loput ovat sohvapatriootteja, joita hallitus ja eräät oligarkit kontrolloivat.

Opiskelijat tukivat minua, ja siksi minua ei uskalleta erottaa. Vuosien varrella suhteeni opiskelijoihin eivät ole muuttuneet. Vastustan kategorisesti politikoimista korkeakoulutyössä, opettaja ei saa julistaa oikeistolaista eikä vasemmistolaista oppia.

En ole harrastanut propagandaa Maidanin aikana enkä nyt, riittää, kun opiskelijat tietävät opettajansa humaanit arvot. Koska kuitenkin olen opetustyöni ohella runoilija, bloggaaja ja julkisuuden henkilö, he ovat Maidanin aikana ja nyt lukeneet Facebook-sivuani. He voivat tehdä omat johtopäätöksensä. Sikäli kuin tiedän, tämänhetkisillä opiskelijoillani on samankaltaisia sodanvastaisia näkemyksiä kuin minulla; russofobiasta en tiedä, emme puhu aiheesta. Siteeraan paljon venäläistä klassista runoutta, semiotiikkaa ja filosofiaa, sillä se on valtava kulttuurinen koulukunta, minkä kiistäminen on hulluutta.

Nyt on opiskelemassa uusi sukupolvi, joka ei muista vallankumousta, he olivat silloin 14–15-vuotiaita. He eivät kokeneet sitä ja elävät nyt kansalliseksi byrokratiaksi jähmettyneessä järjestelmässä. Nationalismia tyrkytetään siinä valtiollisena paatoksena, ei elävänä katujen tunnelmana. Kukapa nuori pitäisi paatoksesta ja vallitsevasta järjestelmästä? Siksi monet heistä protestoivat puhumalla venäjää, kuuntelemalla venäläisiä lauluja, räppiä, lukemalla vasemmistofilosofeja. En tiedä, paljonko tällaisia nuoria on, olen tekemisissä vain kerman kanssa, mutta luulen, että osuus on korkea, koskapa minua ei uskalleta erottaa.

 

Vuonna 2014 oli muodikasta esiintyä Janukovitšia vastaan, ei pelätty vaan ylvästeltiin sillä. Nyt ihmiset pakotetaan itsesensuuriin ja pannaan häpeämään aiheetta. Jos protestoit järjestelmää vastaan, kysytään: ‘Etkö kunnioita Maidanilla kuolleita?’ tai ‘Etkö rakasta Ukrainaa?’ He samaistavat itsensä Ukrainaan, käyttävät vuodatettua verta hyväkseen, jottei kukaan uskaltaisi sanoa mitään, jotta kainostelisimme yhteiskunnallisia näkemyksiämme ja pelkäisimme lähimmäisiämme. Jos nyt protestoi julkisesti, se leimataan Ukrainan pettämiseksi, koska hallitus on julistanut itsensä Ukrainaksi.

En tiedä, miksi silloin tuin Maidania: olin saanut tohtorinväitöksestäni erinomaiset [arvosanat], minua ei sensuroitu. Toin silloin julki kansallisia mielipiteitäni, ne innostivat minua. Nähtävästi rakastin ihmisiä, joita kohtasin – talonpoikia, opiskelijoita. Kirjoitin vapaasti, mitä halusin, palkkani riitti matkusteluun kotimaassa.

Maidanin jälkeen alkoi painostus, kun minut heitettiin ulos verkkojulkaisu LIGA.netistä. Siellä minulla oli kolumni, kirjoitin venäjän kielen asemasta. Kirjoitin nätisti, en käsitellyt politiikkaa tai sotaa. Kirjoitin vain kulttuurista ja kritisoin radikaalia nationalismia, joka suuntautuu kulttuuria vastaan. Tavattuani tieteellisen opettajani, emigroituneen professori Viktor Malahovin käsitin, että yhteinen tuskamme on jo sietämätön ja kirjoitin esseen Strah, pelko. Käytin maamme kehityksestä termiä ’uustotalitaarinen hallinto’. Lisäksi otin esille Maidanin joukkoampumiset ja Bankovaja-kadun puiden kaatamisen. Minut karkotettiin LIGA.netistä, ja sosiaalisessa mediassa alkoi heti nationalistien ja entisten kirjailijaystävieni lietsoma vaino. Samoin alkoivat ‘ennaltaehkäisevät puhuttelut’, siis esimiesten ja turvallisuuspalvelun puhuttelut.

Toisinaan ajattelen, että menisin nytkin Maidanille, jos se puolustaisi rauhaa ja vastustaisi nationalismia, mutta tämä on utopiaa. Menin esimerkiksi mukaan Näyttelijöiden talon sulkemista vastustaneeseen mielenosoitukseen. Aihe oli hyvä, kaupungin suojeleminen, siellä oli paljon kuuluisia ihmisiä ja minua pyydettiin lukemaan runo. Siitä huolimatta poliittiset vastustajani, nationalistit ajoivat minut pois [mielenosoituksesta].

Sivistyneistö ottaa heiltä nyt apua, suojelua. Se ei uskalla pyytää tukea vasemmistolta tai venäläisiltä, ettei nimitetä Kremlin agenteiksi. He eivät tajua, että juuri Ukrainan hallitus ruokkii nationalisteja. He siis taistelevat hallintoa vastaan hallinnon käsikassaran avulla?

Vuonna 2012 väittelin, aiheena oli viholliskuvan luomisen keinot. Nyt näen käytäntöä. Yhdeksän ihmistä kymmenestä tietää, että sodassa menehtyy siviilejä, mutta sanoo ‘No kun on sota’. On olemassa menetelmä ’tapahtuman merkityksen vähättely’. Kun jotain ei voi salata, se pitää kuvata merkityksettömäksi verrattuna suuriin tavoitteisiin, triviaaliksi: ‘Miksi tuosta pitäisi puhua?’ Tragedia siis käännetään farssiksi ja kiistetään sen arvo. Silloin on noloa protestoida. Ihmisille syötetään ajatusta, että Ukrainan palveleminen on sama kuin taistelu Venäjää vastaan. Täten toimii epävapaa vapaus, ohjattu extreme: jokainen hallinnon palvelija kuvittelee itsensä sankariksi, hänhän taistelee peräti ‘Venäjän imperiumia’ vastaan!

Yksi taistelumenetelmä: ellei tietoa voida yhteiskunnassa salata, on huolehdittava, ettei merkitystä olisi faktoilla vaan ainoastaan yleisellä mielipiteellä. Meillä monet myös sivistyneistöstä harjoittavat itsesensuuria. Tutkijoiden poliittista ‘puhtautta’ kontrolloidaan Facebookissa.

Näyttelijöiden talon mielenosoituksessa, josta nationalistit ajoivat minut pois, luin tämän runon:

 

Kellarimme

Syksy… Slaavilaisuus… Ruskeapäisen Borisoglebin kanssa puhumme Hegelistä ja Kristuksesta.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselle leivälle: vierellä on ystäviä ja heidän omatuntonsa puhdas.

 He kaikki ovat täällä: Jesenin, Baudelaire, Vysotski, tulleet paratiisista jauhamaan summassa tyhjää.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselle auringolle, mutta ylhäällä vallitsee täydellinen yö.
Ei ole oikeaa olla yhä vasen. Ikuisuus on katkeraa kuin viini edamin kanssa.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselta Jumalalta, mutta ylhäällä jumalaton maailma on menossa sekaisin.

 Missä olet Tulipunainen kukka, Seitsenteräinen? Missä olette, rajut punaiset lyhdyt?
Kellaritunnelimme päässä ei valonhäivää…

Siksi valaisemme sisältäpäin.

(30.10.2011)

Haastattelun teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

 

Naton huippukokous Lissabonissa – epäilyttävä pasifisti matkustaa

Henri Salonen lähti marraskuussa Rauhanpuolustajien edustajana Aseistakieltäytyjäliiton järjestämälle matkalle Lissaboniin. Tarkoitus oli osallistua Naton huippukokouksen vastatapahtumaan ja raportoida lehdellemme. Matkustusväline oli bussi, ja matka yhteen suuntaan Euroopan halki kesti neljä päivää. Reissu osoittautui absurdiksi ja turhauttavaksi – aktivistit pysäytettiin rajalle.

Alkumatka Suomesta läpi Euroopan sujui hyvin, mutta Ranskan ja Espanjan rajalta AKL:n bussia varjostivat siviilipoliisit, jotka seurasivat meitä Portugalin rajalle asti. Vastassa oli parikymmentä rajavartijaa ja muutama Portugalin media edustaja. He tunkivat välittömästi bussiin sisälle videokuvaamaan meitä. Tällaisten huippukokousten yhteydessä on jo vakiintunut tapa, että jäsenmaat irtautuvat kokousten ajaksi Schengen-sopimuksesta voidakseen valvoa tehokkaammin ihmisten liikkumista.

Vastaanotto ja kohtelu raja-asemalla sai meidät tuntemaan itsemme kovan luokan terroristeiksi. Harvemmin joutuu naamioituneiden ja pumppuhaulikoilla aseistautuneiden poliisien vartioitavaksi ja ratsattavaksi aamuyöstä. Keneltäkään bussissa olevalta ei löytynyt mitään vähimmässäkään määrin epäilyttävää. Viiden tunnin kuulustelujen jälkeen saimme eteemme allekirjoitettavaksi kaksi dokumenttia. Toinen oli vakuutus siitä, että emme ole osallistumassa mihinkään laittomaan, edes kansalaistottelemattomuuteen, ja että käyttäytyisimme ehdottoman pasifistisesti. Tämä oli meille selvää – vaikkakin vakuutus tuntui nöyryyttävältä – sillä AKL on täysin pasifistinen järjestö. Toinen dokumenteista, joka meidät haluttiin allekirjoittavan, oli hyväksyntä maahan pääsyn eväämiselle kansallisen turvallisuuden nimissä.

Tilanne tuntui vähintäänkin absurdilta. Meitä ei siis päästetty maahan, sillä rajaviranomaiset olivat määritelleet ryhmän uhaksi kansalliselle turvallisuudelle. Tämä siksi, että bussissa matkustaneet olivat osallistumassa paikallisten rauhanaktivistien järjestämään ja pasifistiseksi julistautuneeseen Naton-vastaiseen mielenosoituskulkueeseen, joka järjestettiin 20.11. Lissabonissa. Portugalilaisia viranomaisia lainkaan väheksymättä ihmettelin, oliko termi pasifistinen ylipäänsä heille tuttu. Erittäin turhautuneissa tunnelmissa meidät käännytettiin aamuyöllä 18.11. rajalta, josta oli ajettava vähintään sata kilometriä Espanjaan.

Minulle matkan tarkoitus oli ollut osallistua Rauhan puolesta -lehden toimittajana Naton strategiakokouksen vastatapahtumassa järjestetttävään antimilitaristiseen asiantuntijaseminaariin ja kerätä kontakteja paikallisiin rauhanjärjestöihin. Seuraavana päivänä yritin uudestaan maahantuloa Portugaliin lentämällä Madridista Lissaboniin. Lento viivästyi puolella päivällä, koska Nato oli sulkenut jostain syystä koko Lissabonin alueen ilmatilan. Kun passeja skannattiin Lissabonin lentokentällä, minut vedettiin sivuun ja siirrettiin suoraan lentokentän säilöönottotilaan. Syyksi kerrotiin kuulumiseni vaaralliseen suomalaiseen pasifistiseen ja antimilitaristiseen järjestöön. Kuulustelijaani suoraan lainaten: “We have this record on you. It’s not quite criminal record but record still. You cannot enter the country.”

Puheet journalistin oikeuksista ja mielipiteenvapaudesta eivät herättäneet mitään reaktiota. Soittaessani jo Lissabonissa olevalle toimittajakollegalle sain vastaukseksi, etteivät suomalaiset viranomaiset aio ottaa millään tavalla kantaa kansalaistensa käännytyksiin maasta. Kun otetaan huomioon, että Suomi ei ole Naton jäsen, osallistuimme kokoukseen todella kovalla kaartilla: mukana olivat presidentti Halonen, ulkoministeri Stubb ja puolustusministeri Häkämies.

“Ei nyt aivan rikosrekisteri mutta…”

Tässä vaiheessa olin lentokentän pidätystilassa jo hieman ärsyyntyneenä ja kieltäydyin käännytyksestä ilman oikeusavustajaa. Uhkasin huutaa ja rimpuilla viimeiseen saakka jos minua yritettäisiin väkisin kuskata Madridiin lentävään koneeseen. Tilanteen toivottomuus kävi kuitenkin nopeasti ilmi, sillä vaihtoehtoina pikakäännytykselle oli jäädä Portugaliin putkaan koko Naton vastatapahtuman ajaksi ja päästä vasta maanantaina ensimmäiseen oikeusistuntoon ja tuomarin kuulemiseen. Sen jälkeen olisi seurannut vielä lisää putkaa seuraavaan oikeusistuntoon saakka. Pitkin hampain hyväksyin lopulta käännytyksen takaisin Madridiin, jossa lyöttäydyin uudestaan AKL:n bussimatkalaisten seuraan. Madridissa AKL järjesti viikonlopun aikana muiden rajalta käännytettyjen kanssa useita protesteja Portugaliin pyrkineiden mielenosoittajien käännytyspolitiikkaa vastaan.

Massiivisilla turvatoimilla Nato-kokouksen yhteydessä pyrittiin luomaan pelon ilmapiiri kansalaisten keskuuteen. Itse mielenosoituksethan sujuivat täysin rauhallisesti. Ainoastaan noin 40 ihmistä otettiin kiinni kokousten aikana, kun he toteuttivat pasifistista kansalaistottelemattomuutta makaamalla kokoustiloihin johtavalla tiellä.

Lissabonissa olisi ollut mahdollista osallistua laajaan, monipäiväiseen rauhanseminaariin sekä sotilasliitto Natoa arvosteleviin mielenosoituksiin. Yleiseen turvallisuuteen vedoten rajaviranomaiset kuitenkin päättivät mieluummin rajoittaa kansalaisten mielipiteenilmaisua ja kokoontumisvapautta kuin ottaa riskiä mahdollisesta mellakasta. Aseistakieltäytyjäliitto ja paikalliset rauhanjärjestöt olivat kuitenkin tehneet paljon työtä sen eteen, että kaikki mielenosoituksiin osallistuvat poliittiset ryhmät sitoutuvat ehdottomaan väkivallattomuuteen protesteissaan. Sitoutuneisuutta rauhanomaisuuteen ja mellakoinnin välttämiseen oli viestitty voimakkaasti myös Portugalin viranomaisille.

Jälkikäteen tarkasteltuna päätös ulkomaalaisten mielenosoittajaryhmien käännyttämiseen rajalta lienee tullut jo ennen kuin AKL:n bussi edes lähti matkalle. Bussin intensiivinen ja silminnähtävä seuranta Ranskasta saakka panee vahvasti epäilemään, että mielenosoittajat nähtiin turvallisuusriskinä, ja suomalaiset viranomaiset luovuttivat tietoja avunantona ranskalaisille, espanjalaisille ja portugalilaisille virkaveljilleen.

Kun minut käännytettiin toistamiseen maasta Lissabonin lentokentällä, kuulusteleva rajaviranomainen viittasi suoraan johonkin salaiseen rekisteriin, joka on “ei nyt aivan rikosrekisteri”, mutta jossa on tietoja osallistumisistani mielenosoituksiin ja kansalaistottelemattomuustempauksiin ulkomailla. Olen ollut useita kertoja kiinniotettuna poliittisen toiminnan takia mielenosoituksissa ja vapautettu ilman, että syytettä olisi nostettu tai edes sakkoja annettu. Tietenkin kaikissa kyseisissä tilanteissa, joissa olen joutunut viranomaisten kanssa tekemisiin, on passini aina valokopioitu ja minut on valokuvattu. En tiedä, ovatko tämäntyyppiset poliisin keräämät listat ihmisistä laittomia, ja jos eivät, niin miten laajasti niitä saa levittää kansainvälisesti vaikkapa Belgian poliisilta portugalilaisille virkaveljilleen.

Kansalaistoiminta tukahdutetaan rajoituksin

Massiivisilla vastatoimilla kansalaisjärjestöt ja oikeus mielipiteenilmaisuun pelattiin Lissaboninkin kokouksessa paitsioon. Kokouksessa päätettiin muun muassa uudesta Eurooppaan rakennettavasta ohjuspuolustusjärjestelmästä, joka Naton pääsihteerin Anders Fogh Rasmussenin mukaan kustannustehokkaasti maksaa jäsenmaiden kesken 200 miljoonaa euroa kymmenessä vuodessa. Olemassa olevien sopimusten väliaikainen lakkauttaminen, kuten edellä mainittu Schengen-sopimuksen sivuuttaminen ja ennaltaehkäisevät toisinajattelijoiksi epäiltyjen kiinniotot joita viranomaisten ei tarvitse perustella, ovat jo pitkään olleet tavanomainen käytäntö. Vaikuttaa siltä, etteivät kansalaisliikkeet ole aikoihin onnistuneet saavuttamaan poliittisia voittoja tai saaneet edes ääntänsä kuuluviin huippukokousten yhteydessä. Vastarinnan keinot ja kritiikin esittäminen ovat kohdanneet entistä voimakkaamman viranomaiskoneiston, joka turvallisuuden nimissä pystyy tukahduttamaan protestit mitättömiksi ja merkityksettömiksi.

Jääkin arvioitavaksi, missä määrin tämänkaltaiset sanan- ja mielipiteenvapauden loukkaukset tulevat määrittelemään tulevaa antimilitaristista protestiliikettä, sekä kansalaistoimintaa ylipäänsä. Henkilökohtaisesti tuntui, että 90-luvun lopun kaltainen globalisaatiokriittisen liikkeen kansainvälinen vastarinta ja monikansalliset mielenosoitusmatkat ovat tulleet tiensä päähän. Strasbourgin Nato-mielenosoitusten merkittävät epäonnistumiset ja väkivalta huhtikuussa 2009 vaikuttivat varmasti päätökseen käännyttää ihmisiä Portugalin rajalta Lissabonin kokouksen aikana. Kööpenhaminan ilmastokokous joulukuussa 2009 oli merkki kansalaisaktivistien toimien systemaattisesta mitätöinnistä. Ihmisten ennaltaehkäisevät kiinniotot, mielenosoitusten rajaaminen kilometrien päähän kokouspaikoista ja lopulta kansalaisjärjestöjen asiantuntijoiden osallistumisen rajoittaminen kokousedustajina eivät herättäneet juuri mitään keskustelua valtavirtamedioissa. Tämä ei ole demokratiaa eikä oikeutta, jonka viranomaiset itsekin toki ymmärsivät myöntää. Kukapa sääntöjen laatijaa ja toimeenpanijaa rankaisisi? Kiinniotettuna raja-asemalla ja lentokentän putkassa on aikaa ajatella.

Teksti ja kuva Henri Salonen