Avainsana-arkisto: miehitys

Kertomuksia rohkeudesta 21: Norjalaisopettajat vastustivat natsimiehitystä

Natsi-Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan varhain aamulla huhtikuun 9. päivänä 1940. Saksa valloitti Tanskan kuudessa tunnissa, mutta Norjan puolustustaistelu kesti useita viikkoja, niin että brittiläisiä, ranskalaisia, tanskalaisia ja puolalaisia joukkoja ehti saapua apuun. Kahdessa kuukaudessa Norjan sotilaallinen vastarinta oli kuitenkin murskattu. Kesäkuussa maasta pakeni paitsi liittoutuneiden armeijat myös Norjan hallitus, kuningas ja kruununprinssi.

Norjalaiset olivat tilanteesta järkyttyneitä, ehkä jossain määrin jopa lamautuneita. Opettaja Haakon Holmboen mukaan kesällä 1940 ilmassa ei ollut päättäväisyyttä, että “nyt asetumme vastarintaan”. Tunnelma oli pikemminkin odottava, ja kansalaistottelemattomuuden vastarinta syntyi sitä mukaa kuin Quislingin nukkehallitus yritti ottaa yhteiskuntaa tiukempaan hallintaansa.

Syksyllä he vaativat, että kaikki valtion työntekijät allekirjoittavat uskollisuudenvalan uusille hallitsijoille. Moni kieltäytyi, minkä johdosta miehittäjille työskentelevien puolisotilaallisten Hird-joukkojen otteet kovenivat, mikä puolestaan käännytti yhä enemmän ihmisiä uutta hallintoa vastaan.

PAPERILIITTIMET VASTARINNAN SYMBOLEINA

Vastarintaa ilmaistiin muun muassa pitämällä esillä erilaisia nationalistisia symboleja, kuten kuningas Haakon VII:n H7-tunnusta. Kun se kiellettiin, nostivat Oslon yliopiston opiskelijat vastarinnan symboliksi paperiliittimen. Se oli nerokas keksintö, sillä se löytyi joka kodista, sen pystyi asettamaan esille mitä moninaisimmilla tavoilla ja se symboloi yhdessä pysymistä. Pian natsit tekivät itsestään naurunalaisen kieltämällä myös paperiliittimen. Eipä aikaakaan, kun sekin korvattiin taas uudella symbolilla, tulitikun päähän asetetulla pienellä perunalla – jonka tilalle opiskelijat seuraavana päivänä laittoivat vähän isomman perunan symboloiden siten vastarintaliikkeen kasvua.

Kyse ei ollut mistään vaarattomasta leikistä, vaan protesteista saattoi saada hyvinkin mielivaltaisia tuomioita. Vankilaan esimerkiksi joutui satoja henkilöitä, joiden rikos oli pienen kukkasen pitäminen esillä takkinsa napinreiässä kuninkaan 70-vuotispäivän kunniaksi.

Kontakteja saksalaissotilaisiin välteltiin. Mutta jos oli pakko olla heidän kanssaan tekemisissä, moni teeskenteli, ettei osaa saksaa, vaikka saksan kieli oli tuolloin kutakuinkin yhtä yleistä kuin englannin kielen osaaminen nykyisin. Kadulla ei suostuttu neuvomaan tietä, eikä julkisissa kulkuneuvoissa suostuttu istumaan natsisotilaiden viereen. Tätä protestia vastaan laadittiin laki: sen mukaan julkisessa kulkuneuvossa on istuttava, mikäli penkkejä on vapaana. Myös punaisen lippalakin pitäminen oli lailla kiellettyä, koska sitäkin käytettiin vastarinnan symbolina.

TOTTELEMATTOMAT OPETTAJAT

Quislingin tavoitteena oli luoda Norjaan “uusi järjestys”, tiukasti hierarkkinen korporativismi, jossa valtio hallinnoi ammattikuntia, jotka puolestaan kontrolloivat jäseniään. Uudistus aloitettiin lakkauttamalla opettajien ammattiliitto ja perustamalla tilalle natsimyönteinen järjestö, johon liittyminen oli opettajille pakollista. Vastarintaliikkeen pirissä laadittiin saman tien malli kieltäytymiskirjeestä, joka opettajia pyydettiin lähettämään opetusministeriöön omalla allekirjoituksellaan ja osoitteellaan varustettuna. Kampanjasta tuli menestys: Norjan 12 000 opettajasta 8 000–10 000 kirjoitti kieltäytymiskirjeen, allekirjoitti sen ja lähetti ministeriöön.

Hallitus vastasi tähän sulkemalla koulut kuukaudeksi. Virallisena syynä oli polttoaineen loppuminen, mutta koska koulut lämmitettiin puulla ja kevät oli jo alkamassa, kaikki ymmärsivät tämän tekosyyksi. Koulujen sulkeminen provosoi oppilaiden vanhemmat kansalaisaktiivisuuteen: seuraavien viikkojen aikana ministeriö vastaanotti kymmeniä tuhansia ministeriön toimia kritisoivia kirjeitä koulujen sulkemisesta ärsyyntyneiltä vanhemmilta.

Moni opettaja sen sijaan jatkoi opettamista salaa kotonaan, hallinnon käskyistä piittaamatta. Maanalainen vastarintajärjestö maksoi heille palkkaa.

TUHAT OPETTAJAA VANGITAAN

Noin satakolmekymmentä kilometriä Oslosta pohjoiseen sijaitsevan Hamarin kaupungissa opettaja Haakon Holmboe oli yksi allekirjoittajista. Maaliskuun 20. päivänä 1942 kello kuusi aamulla hänen ovelleen koputettiin. Oven takana seisoi poliisi pidätysmääräyksen kanssa. Holmboe oli yksi noin tuhannesta pidätetystä miesopettajasta. Yhtäkään naisopettajaa ei pidätetty.

Poliisi, joka pidätti Holmboen, ei kuulunut Quislingin puolueeseen, ja kohteliaisuudestaan ja pidättyväisyydestään päätellen hän oli ennemminkin pahoillaan tapahtuneesta. Hän odotti kärsivällisesti kokonaisen tunnin Holmboen pakatessa tavaroitaan.

Jotkut poliisit menivät kohteliaisuudessaan vieläkin pidemmälle: eräässä tapauksessa poliisit olivat ennen pidätyksiä soittaneet rehtorin kansliaan ja kertoneet saamastaan käskystä pidättää kahdeksan opettajaa. Nyt poliisit kysyivät, keitä heidän tulisi pidättää. Opettajat pohtivat asiaa iän, terveyden ja perhesiteiden perusteella, ja soittivat sitten poliisille takaisin ja antoivat nimet.

Holmboe siirrettiin ensin viikoksi parinkymmenen opettajan kanssa vankilaan, sitten Grinin keskitysleirille, josta edelleen junalla – karjavaunuissa – Jørstadmoenin keskitysleirille. Jälkimmäisen siirron aikana tieto heidän matkastaan levisi, ja useilla asemilla oli lapsia laulamassa heille.

Jørstadmoenin keskitysleirillä oli enimmillään 687 opettajaa. Vankeja potkittiin pienimmistäkin väärinteoista, heitä juoksutettiin paikasta toiseen ja pakotettiin hyppimään lumihangessa päivittäin. Kaikki käskyt annettiin vihaisesti huutaen, ja ruoka-annokset olivat olemattomia. Holmboen mukaan pahinta oli jatkuva pelko, kun ei koskaan voinut tietää mitä tapahtuisi seuraavaksi. Heitä painostettiin luopumaan protestistaan, mutta he kieltäytyivät allekirjoittamasta papereita. Vain 32 antoi periksi.

KIRKKONIEMEN KESKITYSLEIRILLE

Huhtikuussa 499 opettajaa siirrettiin karjavaunuilla Trondheimiin, jossa heidät ängettiin sadan hengen laivaan. Laivamatka kesti kolmetoista päivää. Taaskaan opettajat eivät tienneet, minne he olivat matkalla ja mitä seuraavaksi tapahtuisi. Järjissään pysyäkseen he pitivät toisilleen esitelmiä ja järjestivät kuoroesityksiä.

Määränpää oli Kirkkoniemen keskitysleiri Jäämeren rannalla, lähellä Suomen rajaa. Siellä olosuhteet olivat aavistuksen paremmat kuin Jørstadmoenissa, mutta työ (öljyrumpujen ja painavien ammuslaatikoiden tyhjentämistä laivoista) oli vaarallista: yksi opettajista kuoli onnettomuudessa, kaksi menetti toisen silmänsä ja yhdeltä katkesi kummatkin kädet ja jalka. Leirillä oli myös venäläisiä vankeja, joita Holmboen mukaan kohdeltiin “karmeasti, joskus ammuttiinkin”.

Aika kului hitaasti, mutta kesä tuli ja meni, ja ilmat alkoivat taas kylmetä. Syksyllä, juuri ennen jäiden tuloa ja kaamosten alkamista, heidät lähetettiin yllättäen etelään ja vapautettiin. Haakon Holmboe pääsi takaisin kotiinsa 20.11.1942, päivälleen kahdeksan kuukautta pidättämisensä jälkeen.

SITKEYS PALKITAAN

Vapauttamisen syy lienee ollut se, että kansan tuki opettajille oli niin vahvaa, että Quislingin nukkehallitus pelkäsi menettävänsä legitimiteetin rippeensäkin, jos se vielä pitäisi opettajia vangittuina. Norjan kouluissa opetus sai siis jatkua ilman natsipropagandaa. Quislingin kaavailema uusi opettajien ammattijärjestö ei koskaan nähnyt päivänvaloa.

Vieraillessaan Stabekkin lukiossa keväällä 1942 yhdessä opetusministerin ja poliisipäällikön kanssa Quisling raivosi koulussa opettajille niin lujaa, että hänen sanansa pystyi kuulemaan koulun ulkopuoleltakin. Hän päätti puheensa huutamalla: ”Te opettajat olette tuhonneet minulta kaiken!” Opettajat ottivat tämän kiitoksena, viittasihan hän siinä todennäköisesti laajempiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka olisivat vieneet Norjaa kohti natsismia ja jotka opettajien tottelemattomuus oli estänyt.

Teksti Timo Virtala
Kuva Mitro Partti

Lähteet:

Sharp, Gene: Tyranny Could Not Quell Them
YouTube: Gene Sharp on the Norwegian Teachers Strike
Today I Found Out: The Paperclip was used as a symbol of resistance during world war II
Global Nonviolent Action Database: Norwegian teachers prevent Nazi takeover of education

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 21. osa.

Kertomuksia rohkeudesta 15: Tšekkoslovakian miehitystä vastustettiin monin keinoin

 tsekkoslovakia
Noustuaan Tšekkoslovakian johtoon tammikuussa 1968 uudistusmielinen Alexander Dubček aloitti toimenpiteet poliittisten uudistusten toteuttamiseksi. Hänen tavoitteenaan oli rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia lisäämällä sanan- ja lehdistönvapautta, helpottamalla matkustelua, uudistamalla taloutta ja hajauttamalla hallintoa.

Uudistuksilla oli kansan enemmistön tuki, ja niistä olivat innoissaan myös muun muassa Länsi-Euroopan kommunistit. Kahden vuosikymmenen terrorin ja hiljaiselon jälkeen tšekit ja slovakit olivat jälleen löytäneet äänensä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet kehityksen suunasta yhtä innostuneita. Leonid Brežnevin johtama Neuvostoliitto pelkäsi liberalisaation leviävän ja vaati uudistusten keskeyttämistä. Käytiin neuvotteluita, mutta kun Tšekkoslovakian johto ei taipunut Brežnevin vaatimuksiin, hyökkäsi Neuvostoliitto liittolaisineen maahan myöhään illalla 20.8.1968. Prahan kevät oli päättynyt.

Tšekkoslovakian valtionjohto pidätettiin saman tien. Ennen pidätystään he kuitenkin ehtivät tuomita miehityksen julkisesti ja antaa armeijalle käskyn pidättäytyä maan puolustamisesta asein. Neuvostoliitto oli kukistanut Unkarin kansannousun aseellisesti kaksitoista vuotta aiemmin, ja unkarilaisten aseellinen vastarinta oli johtanut yli kolmentuhannen ihmisen kuolemaan. Tämän toistuminen haluttiin välttää Tšekkoslovakiassa.

Aseellisen vastarinnan sijaan tšekkoslovakialaiset ottivat käyttöön periaatteen, josta jo Gandhi kirjoitti aikoinaan ja joka oli tammikuussa 2018 edesmenneen väkivallattomuustutkimuksen pioneerin Gene Sharpin akateemisen uran punainen lanka: Jos ihmiset eivät alistu, on heitä mahdoton hallita.

KÄÄNNELTYJÄ KYLTTEJÄ, IHMISKETJUJA JA KIELITAIDOTTOMUUTTA

Vastarinta oli spontaania ja paikallista. Sitä ei ollut opiskeltu, saati sitten harjoiteltu, eikä se ollut koordinoitua. Todennäköisesti sitä ei osattu edes nimetä. Siitä huolimatta se oli sitkeää ja menestyksekästä. Vastassa oli puolen miljoonan sotilaan neuvostoarmeija vahvistettuna puolalaisilla, unkarilaisilla, itäsaksalaisilla ja bulgarialaisilla joukoilla. Näiden sotilaiden oli annettu ymmärtää, että meneillään oli täysimittainen vastavallankumous. Todellisuudessa Dubček oli marxisti, joka näki uudistukset välttämättöminä nimenomaan kommunismin pelastamisen näkökulmasta.

Jo ensimmäisestä yöstä lähtien miehittäjäjoukkojen etenemistä vaikeutettiin kääntelemällä tienviittoja ja poistamalla tai suttaamalla kylien ja katujen nimikylttejä. Eräskin puolalainen armeijakunta päätyi kiertelemään koko päiväksi Tšekkoslovakian maaseudulla Praha-kylttejä seuraten ja päätyi lopulta illan hämärtyessä takaisin Puolan vastaiselle rajalle. Toinen armeijakunta onnistuttiin huijaamaan ajamaan laajan ympyrän. Kun miehittäjät lopulta pääsivät mutkien kautta Prahaan, he joutuivat kadunnimikylttien puuttuessa kysymään paikallisilta, missä päin mahtaa sijaita pääkaupungin televisiotorni tai presidentinlinna.

KUKKIA KIVÄÄRIEN PIIPPUIHIN

Itä-Bohemiassa erään pienen kylän asukkaat muodostivat sillan yli ihmisketjun, jolla estivät neuvostopanssareiden kulun. Kahdeksan ja puoli tuntia odotettuaan panssarivaunut kääntyivät etsimään suotuisampaa joenylityspaikkaa.

Prahan keskustassa, ulkonaliikkumiskieltoa uhmaten, ihmiset kerääntyivät kaduille He vihelsivät, buuasivat, pilkkasivat ja sylkivät panssarivaunujen suuntaan ja osoittivat tukensa presidentille ja pääministerille. Sotilaiden kanssa käytiin kiihkeitä keskusteluita miehityksen oikeutuksesta. Sotilaiden kiväärien piippuihin aseteltiin kukkia. Venäjän kieltä osattiin silloin, kun paikallisilla oli asiaa sotilaille, mutta kun tilanne oli päinvastainen, venäjänkielentaitoisten löytyminen olikin yhtäkkiä kovin hankalaa.

Elokuun 26. päivänä kello 9.00 eri puolilla valtakuntaa kirkonkellot soivat, autot tööttäsivät, radiot pauhasivat ja hälytyssireenit ulvoivat. Yhtäkkinen melu kiristi tunnelmaa, ja hermostuneimmat sotilaat menettivät malttinsa: Klarovin kaupungissa ammuttiin hengiltä eräs nainen, ja Prahassa sotilaat pieksivät erään junan pilliä huudattaneen veturinkuljettajan. Miehittäjät eivät tienneet, että metelillä aloitettiin tunnin mittainen yleislakko, mikä Prahassa tarkoitti myös liikenteen totaalista pysähtymistä.

Tällaiseen vastarintaan miehittäjät eivät olleet varautuneet. Neuvostoliiton sotilasasiantuntijoiden arvioiden mukaan Tšekkoslovakian valloittamiseen menisi aikaa noin neljä päivää. Joillain mittareilla se pitikin paikkansa, mutta yhteistyökumppaneiden löytämisen vaikeus teki kansalaisten kontrolloinnista täysin mahdotonta.

Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen eräs Neuvostoliiton salaisen tiedustelupalvelun KGB:n agentti uskoutui asiassa muutaman drinkin jälkeen Gene Sharpille: ”Voi pojat, se oli täysi katastrofi.”

KADONNUT JUNA JA EROOTTISIA LEHTIÄ

Median rooli oli ratkaiseva yhteenkuuluvaisuudentunteelle, toivon säilyttämiselle ja vastarinnan jatkumiselle. Piraattiradio- ja televisioasemia luotiin eri puolille Prahaa, niin että miehittäjien oli mahdotonta niitä löytää ja sulkea. Vaikka yhtenäistä ohjeistusta ei ollut, toimittajien linja oli yksimielinen: kansalaisia kehotettiin kieltäytymään yhteistyöstä ja välttämään väkivaltaa. Kiellettyjä lehtisiä, pamfletteja ja sanomalehtiä julkaistiin jatkuvasti eri puolilla maata. Lehtien jakeluun osallistui niin lapsia kuin poliisejakin.

tsekkoslovakia2Rahtijuna, jonka lastina oli piraattiradioasemien häiritsemiseksi tarkoitettua kalustoa, juuttui ensin tuntikausiksi asemalle sähkönpuutteen vuoksi, kunnes katosi kokonaan ja löytyi pitkien etsintöjen jälkeen sivuraiteilta kahden paikalleen juuttuneen veturin välistä. Neuvostoarmeija joutui siirtämään kaluston Moskovaan helikopterilla.

Helikopteria jouduttiin käyttämään myös Bratislavan linnaan majoittuneiden sotilaiden vesihuollon turvaamiseksi, sillä linnamuseon kuraattori oli käynyt kellarissa kääntämässä vesihanan pois päältä. Kun miehittäjät kyselivät syytä vedentulon katkeamiseen, kenelläkään ei ollut tietoa asiasta. Naapureilta kyselemällä kävi ilmi, että koko lähialueen vedensaanti oli ”tyrehtynyt”.

Bratislavassa nuoret kävivät ostamassa kauppoihin hiljattain ilmestyneitä eroottisia lehtiä ja jakoivat niitä aluetta valvoville sotilaille, jotka eivät kotimaassaan sellaisia olleet nähneet. Joukkojenjohtajan tajuttua mitä oli tekeillä hän määräsi sotilaat panssarivaunuihinsa. Nuorten seuraava kiusa oli tukkia panssarivaunujen periskoopit.

KOULURAKENNUKSEEN YÖKSI LUKITUT SOTILAAT

Roznavan kylässä asui pääasiassa unkarilaistaustaisia asukkaita, joten miehittäjät lähettivät sinne unkarilaisia joukkoja uskoen heidän olevan tervetulleita. Toisin kuitenkin kävi. Miehittäjäjoukoille ei tarjottu vettä, ruokaa eikä majoitusta, vaan heille buuattiin. Epätoivoinen unkarilaisjoukkojen eversti meni neuvottelemaan asiasta kylän pormestarin kanssa. Sovittiin, että joukot saisivat yöpyä paikallisessa koulussa, mutta vain sillä ehdolla, että noudattavat öistä ulkonaliikkumiskieltoa. Niinpä miehittäjäjoukot vetäytyivät joka ilta kouluunsa, jonne pormestari lukitsi heidät yöksi ja palasi taas aamulla aukaisemaan heille oven.

Eri puolilla maata seiniin ja miehittäjien ajoneuvoihin maalailtiin hakaristejä, vitsejä ja poliittisia kommentteja: ”Miksi valloittaa valtionpankki? Tehän tiedätte sen olevan tyhjä.” ”Yhdysvallat Vietnamissa, Neuvostoliitto Tšekkoslovakiassa.” ”Elefantti ei voi nielaista siiliä.”

Mitä siviilivastarinnalla sitten voitettiin? Yhdeksi suureksi voitoksi voi lukea sen, että Unkarin kansannousun kaltainen tragedia onnistuttiin välttämään. Toiseksi sen, että tapahtumat antoivat ideoita, uskoa ja innostusta seuraavaan, demokratian maahan lopulta tuoneeseen samettivallankumoukseen.

Toisaalta Prahan kevään uudistukset peruttiin, ja seuraavaa vallankumousta jouduttiin odottamaan kaksikymmentä vuotta. Mutta Prahan kevään uudistuksia ei peruttu kertaheitolla, vaan viikkojen ja kuukausien neuvotteluiden ja myös joidenkin kompromissien jälkeen. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin arvion mukaan Neuvostoliitolta kesti kahdeksan kuukautta saada valtansa vakiinnutettua. Dubček palasi kommunistisen puolueen pääsihteerin tehtävään ja pysyi vallassa seuraavan vuoden huhtikuuhun saakka. Spontaaniin väkivallattomuuteen perustuva kahdeksan kuukauden viivytystaistelu oli hyvä saavutus, kun otetaan huomioon kuinka massiivinen sotilasvalta vastapuolena oli.

JÄÄKIEKKOMELLAKAT

Vuoden 1969 jääkiekon MM-kisat piti alun perin järjestää Prahassa, mutta poliittisen tilanteen takia ne siirrettiin Tukholmaan. Siellä Tšekkoslovakia kohtasi Neuvostoliiton kahteen kertaan. On helppo kuvitella ruotsalaisen jääkiekkoselostajan olleen oikeassa todetessaan, että kyseessä oli ”mahdollisesti jääkiekkohistorian tunteikkaimmat ottelut”. Tšekkoslovakia voitti ne kummatkin. Tšekkoslovakian voittoja kokoontui juhlimaan arviolta 500 000 ihmistä, ja voitonjuhla muuttui paikoin miehityksen vastaisiksi protesteiksi. Väkivaltaisuuksiakin esiintyi, ja niihin vetoamalla Alexander Dubček syrjäytettiin vallasta.

Dubček siirrettiin ensin suurlähettilääksi Turkkiin, sitten työttömyyskortistoon ja lopulta töihin metsähallituksen moottorisahakorjaamolle.

Kaikki päättyy lopulta hyvin, ja jos ei pääty, niin kyseessä ei vielä ole loppu. Vuonna 1988 Dubček nimitettiin italialaisen Bolognan yliopiston kunnatohtoriksi. Yllättäen hän sai luvan matkustaa paikalle. Muutoksen aika oli alkanut. Samettivallankumouksessa hän tuki Václav Havelin demokratialiikettä, ja hänet valittiin kansalliskokouksen puhemieheksi joulukuussa 1989 ja uudelleen 1990. Hän katsoi samettivallankumouksen olleen voitto hänen ”ihmiskasvoiselle sosialismilleen”.

Teksti Timo Virtala
Kuva Elsa Piela

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 15. osa.

 

Miehitys joukkojen käsissä Afganistanissa

Hyvät ystävät, Haluaisin kiittää ja tervehtiä Saksan vasemmistopuoluetta, sodan vastaista liikkettä ja rauhaa rakastavia intellektuelleja Bonnin toisen konf erenssin vastaisten mielenosoitusten järjestämisestä.

Tämä konferenssi on uusi kivulias peli, jota pelataan kansani kohtalolla. Edellisten tavoin se on täynnä sotapäälliköitä, huumelordeja ja lännen teknokraatteja. Ihmisillä ei ole odotuksia tällaisia kokoontumisia kohtaan, koska ne ainoastaan yhdistävät afgaanien vannoutuneet viholliset, laillistavat miehityksen ja laajentavat Yhdysvaltain sotilastukikohtia. Uskon, että tämä konferenssi on miehitysjoukkojen käsissä oleva uusi työkalu, jolla tiukennetaan kansamme orjuuden kahleita.

Valtion valitsemat miehet ja naiset – korruptoituneen nukkehallinnon äänitorvet – kokoontuvat ja tekevät päätöksiä, joita nukkehallinto ja sen ulkomaalaiset isännät kannattavat, mutta jotka eivät koskaan hyödytä kansaani. Mikään niiden tekemistä päätöksistä ei ole kansamme päätös. Tällainen kokoontuminen on show, jolla legitimoidaan Yhdysvaltojen pysyvä läsnäolo Afganistanissa. Niin kauan kuin Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo jatkuu Afganistanissa, meillä ei ole itsenäisyyttä. Maa, jolla ei ole mahdollisuutta puhua demokratiasta, ihmisoikeuksista, naisten oikeuksista ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, on vitsi.

Jos konferenssissa olisi kansan todellisia edustajia, he kysyisivät, kuka on muuttanut Afganistanin maailman huumekeskukseksi. Vuodesta 2001 oopiumin tuotanto on kasvanut maassani 4 400 prosenttia. USA:n politiikkana oli tehdä Afganistanista huumetuotantoon erikoistunut valtio, koska he saavat satoja miljardeja dollareita vuosittain Afganistanin oopiumiteollisuudesta samalla, kun köyhien ihmistemme elämä tuhotaan. Uskon, että oopiumi on vaarallisempaa kuin al-Qaida ja terrorismi, ja tappaa sekä tuhoaa enemmän kuin sota.

He kyseenalaistaisivat joukkomurhat, hääjuhlien pommitukset, USA:n/Naton käyttämät rypälepommit ja valkoisen fosforin, jotka tappoivat kymmeniätuhansia viattomia siviilejä niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan nimissä. He kyseenalaistaisivat naisten katastrofaalisen tilanteen, joka pahenee päivä päivältä. Raiskaukset, sieppaukset, tapot, polttoitsemurhat, happohyökkäykset ja perheväkivalta ovat voimakkaassa kasvussa. Afganistan on Unifemin mukaan vaarallisin paikka naiselle. He kyseenalaistaisivat meneillään olevan hirvittävän ja vaarallisen korruption Afganistanissa. Virallisten tilastojen mukaan yli 55 miljardia dollaria on käytetty Afganistanin jälleenrakentamiseen, mutta sotapäälliköt, huumelordit ja kansalliset sekä kansainväliset kansalaisjärjestöt ovat ryöstäneet suurimman osan tästä rahasta. Afganistan on toiseksi korruptoitunein maa maailmassa ja korruptoitunein historiassamme.

Sen sijaan, että puhuisimme siitä, miten pääsemme eroon tällaisista katastrofeista, tämä petollinen hallitus haluaa neuvotella talibanin ja Gulbuddin Hekmatyarin kanssa. Näissä “rauhanneuvotteluissa” jokin terroristijärjestö, kuten Pohjoinen liitto, pyytää talibanin ja Hekmatyarin jakamaan vallan kanssaan, ja neuvottelujen seuraus on vielä verisempi ja traagisempi. Sekä rauhan että sodan aikana ihmiset ovat uhreja, erityisesti naiset. Mutta USA:lle ei ole merkitystä, johtaako maata vielä korruptoituneempi, mafiavetoisempi ja likaisempi hallitus ja säilyykö Afganistan takapajuisena.

Länsi turvautuu aina kaikkein brutaalimpiin, rikollisimpiin ja raakalaismaisimpiin ryhmiin etsiessään ratkaisua Afganistanin kriisiin. Kärsivistä ihmisistä ei piitata, eivätkä he ole olemassa virallisissa suunnitelmissa. On vaikea uskoa, ettei massiivisen sotilaskoneiston ja kaikkein edistyneimmän aseistuksen omaava supervalta kykene kukistamaan pientä, taantumuksellista ja välinpitämätöntä ryhmittymää kuten talibaneja. Itse asiassa USA tukee talibania Pakistanin ja Iranin välityksellä. USA/Nato uskottelevat vetäytyvänsä Afganistanista vuoden 2014 puoliväliin mennessä, mutta se on valetta, jolla huijataan lähinnä USA:n omaa kansaa. Me tiedämme, että USA ja sen liittolaiset ovat maassamme omien intressiensä johdosta. Afgaaniarmeijaa ja poliisia mobilisoidaan vain tykinruuaksi omien tappioiden vähentämiseksi. He haluavat muuttaa Afganistanin sotilas- ja tiedustelutukikohdakseen Aasiassa. Kaksinaamaisuus on päivänselvää.

Obaman hallinto on laajentamassa rikollista sotaansa Afganistanissa, Irakissa, Jemenissä, Pakistanissa, Libyassa ja muualla sekä tukee Israelin sionistihallintoa oman pahan suunnitelmansa toteuttamiseksi. Obama on vain toinen Bush, ellei jopa vaarallisempi. Läntiset hallitukset eivät pettäneet pelkästään afgaaneja. He pettivät myös omat kansansa. He tuhlaavat veronmaksajien rahoja ja kansalaistensa henkiä sodassa, jossa turvataan suuryhtiöiden ja afganistanilaisten rikollisten intressejä.

Uskon, että ainoa ratkaisu Afganistanissa on joukkojen vetäminen, sillä niiden läsnäolo vaikeuttaa taisteluamme oikeuden puolesta ja hyödyttää brutaaleja ja pahansuopia voimia, jotka ovat todellisten demokraattisten elementtien tiellä. Jotkut sanovat, että talibanit tulevat joukkojen vetäydyttyä takaisin valtaan, mutta kansani taistelee vihansa voimalla järkkymättömästi väsymyksestä ja toivottomuudesta huolimatta sotapäälliköitä ja talibaneja vastaan. Jos sotilaat lähtevät, terroristien selkäranka katkeaa, sillä heidän kummisetänsä on USA:n hallitus. Historia osoittaa, että vain valtiot voivat vapauttaa itsensä.

Toivon, että jonain päivänä Afganistanissakin nähdään onnistuneita kapinoita fundamentalistisia diktaattoreja vastaan kuten Lähi-idän valtioissa. Tällä hetkellä todistamme pieniä kapinoita Kunarin, Takharin, Nangarharin, Paktian, Logarin ja Ghaznin provinsseissa, ja ne antavat meille kaikille paljon toivoa. Haluaisinkin nyt pyytää kaikkia rauhaa rakastavia, oikeudenmukaisuuteen pyrkiviä ja demokraattisia järjestöjä, ryhmiä, puolueita ja yksilöitä tarttumaan kädestä edistyksellisiä ja demokraattismielisiä voimia. He tarvitsevat teidän tukeanne ja solidaarisuuttanne.

Päätän puheeni lainaamalla rakkaan Martin Luther Kingin sanoihin: “Elämä loppuu kun pysymme vaiti. Sortaja ei koskaan anna vapautta ilmaiseksi. Sorrettujen täytyy vaatia sitä.”

Alas miehitys! Kauan eläköön vapaus, demokratia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus!

Malalai Joya

Joya piti puheen Naton-vastaisessa mielenosoituksessa Bonnissa, Saksassa joulukuussa.

Suomentanut Karim Maiche

Sveitsiläisjärjestö Marokon miehityksen apurina

Sveitsiläis-monacolainen Crans Montana Forum -järjestö suunnittelee pitävänsä tämänvuotisen konferenssinsa Dahklasssa, Marokon miehittämässä Länsi-Saharassa. Etelä–Etelä-yhteistyölle omistettu foorumi järjestetään yhteistyössä Marokon Rabatissa päämajaansa pitävän ISESCOn (Islamilainen kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö) kanssa. Muun muasssa Afrikan unioni on tuominnut kovin sanoin tapahtuman järjestämisen miehitetyn Länsi-Saharan alueella.

Crans Montana Forumin nettisivulla järjestöt irvokkaasti ilmoittavat työskentelevänsä väsymättä rauhan ja paremman maailman puolesta. Pikemminkin ne on valjastettu lujittamaan Marokon laitonta ja brutaalia miehitystä. Mikäli ennakkotiedot osallistujista pitävät paikkansa, on moni kansainvälinen ”merkkihenkilö” onnistuttu saamaan mukaan kokoukseen. Länsisaharalaislähteiden mukaan osanottajien joukossa olisivat muun muassa yhdysvaltalainen poliitikko ja ihmis­oikeusaktivisti Jesse Jackson ja Irlannin entinen presidentti ja YK:n ihmisoikeusvaltuutettu Mary Robinson.

Crans Montana Forum on hyvin hämäräperäinen sveitsiläisjärjestö, jonka nettisivuilla sen perustajaksi nimetään Jean-Paul Carteron. Tutkiva journalisti Robert Ehringer on hieman selvitellyt hänen menneisyyttään. Carteron työskenteli aikoinaan Haitin hirmuvaltiaan Papa Doc” Duvalierin kanssa ja jatkoi hommia vielä julmuudestaan yhtä kuuluisan ”Baby Doc” Duvalierin hommissa. Ehringerin mukaan Carteron pesi veriset kätensä perustamalla Crans Montana Forumin vuonna 1989. Sveitsiläiset epäilivät häntä käsienpesun sijaan rahanpesusta ja niinpä hän siirsi järjestönsä Monacoon.

Crans Montana Forumin päätehtävä näyttäisi nettisivujen perusteella olevan ”palkintojen” myöntäminen oudolle joukolle valtionpäämiehiä ja muita merkkihenkilöitä – palkittujen kuva­galleriassa on mukana eksyneen näköisenä myös vuonna 2007 kuollut Emmaus-järjestön perustaja Abbé Pierre.