Avainsana-arkisto: mediakritiikki

Laustin medianurkka: Brittimedian rooli eliittien edunvalvojana

Suomen eliitin yhä korostuneempi samaistuminen kuviteltuihin läntisiin arvoihin heijastuu myös joukkotiedotusvälineiden tapaan tulkita maailmaa. Osa mediasta on antautunut itsestäänselvyyksien kulttuurille, josta poikkeaminen ei ole helppoa. Tämän kulttuurin valovoimaisimpia airuita ovat brittilehti The Guardian ja Britannian yleisradioyhtiö British Broadcasting Corporation eli BBC. Molempien kyky teeskennellä puolueettomuutta, objektiivisuutta ja tasapuolisuutta on osa tuota itsestäänselvyyksien kulttuuria. Ne ovat kuitenkin raportoinnissaan enimmäkseen sidoksissa valtaeliittien edunvalvontaan, vaikka laadukastakin aineistoa mahtuu mukaan.

 

Kriittiset amerikkalaiset journalistit käyttävät valtamedian vääristelystä käsitettä ”group think”, ryhmäajattelu. Yleisesti hyväksyttyjä tulkintoja ei tässä ajatusmaailmassa saa juuri asettaa kyseenalaiseksi, vaikka ne eivät perustuisi selviin tosiasioihin. Britanniassa tätä vaihtoehdottomuuden kulttuuria on tehokkaimmin arvostellut Media Lens -internet-sivusto. Tämä kahden ihmisen ajatushautomo saa osakseen silmittömiä vihanpurkauksia, mitkä taas paljastavat journalismiin pesiytynyttä poliittista eliittiä myötäilevää, yhä aggressiivisemmaksi käynyttä aatemaailmaa.

Media Lensin kahden miehen tiimi, David Edwards ja David Cromwell, on vastikään julkaissut uuden kirjan nimeltä Propaganda Blitz: How the Corporate Media Distort Reality eli miten valtamedia vääristelee todellisuutta. Kirjan esipuheessa erinomainen australialais-brittiläinen medialegenda John Pilger kirjoittaa Media Lensin murtaneen valtamediaa suojelleen hiljaisuuden. Kuten aikoinaan Edward Herman ja Noam Chomsky, myös Edwards ja Cromwell ovat tehokkaasti kyseenalaistaneet eliittien ajatusmaailmaa myötäilevät analyysit ja auttaneet ymmärtämään tällaisen journalismin taustoja.

Media Lens ihmettelee osakseen tulleita vihanpurkauksia, kun sivustolla on vain muutama tuhat vakituista lukijaa. Valtamedia syytää suurille ihmisjoukoille vääristeltyä todellisuutta edesauttaen näin sotien puhkeamista ja rohkaisten kaupallista kulttuuria, joka uhkaa ihmiskunnan olemassaoloa. Luulisi olevan moraalisesti tärkeämpää arvostella tällaista tiedottamista kuin median marginaalisia arvostelijoita.

Nimekkäät brittijournalistit ovat perin hanakoita korostamaan puolueettomuuttaan. BBC:n uutistoiminnan päällikkö Helen Boaden puki tämän sanoiksi näin: ”Ajattelen aina, että puolueettomuus on DNA:ssamme. Se on osa BBC:n geneettistä koostumusta.”

Boaden kieltäytyi lopulta vastaamasta Media Lensin kriittisiin kommentteihin. Edwards ja Cromwell toteavat kirjassaan ”havainneensa yhä selvemmin, miten yleisradioyhtiö oli itse asiassa osallinen valtiorikoksiin: Afganistan, Irak, Israelin palestiinalaisiin kohdistama sorto, Libya, Syyria, ilmastokaaos. Ei ihme, että he reagoivat rationaalisiin haasteisiin kafkamaisella sekavuudella, tai parhaimmillaan vaikenemisella.”

 

Puolueettomuusvakuutteluista huolimatta journalistit eivät epäröi tuoda julki mielipiteitään maailman menosta. He epäröivät vasta, kun mielipiteet kääntyvät vallanpitäjiä vastaan. Nimekäs BBC:n toimittaja Andrew Marr varoi luonnehtimasta Irakin sotaa rikokseksi, mutta Bagdadin antautuminen huhtikuussa 2003 osoitti hänen mielestään Tony Blairin ”olevan merkittävämpi mies ja vahvempi pääministeri”.

Toinen BBC:n eturivin toimittaja Nick Robinson sanoo vain selostavansa vallanpitäjien toimintaa, mutta silti hän saattoi selostaa, että ”sadat [brittiläiset] sotilaat asettivat henkensä alttiiksi tuodakseen rauhaa ja turvallisuutta Bagdadin kaduille”. Edwards ja Cromwell toteavat, että journalistien sallitaan luopua ”objektiivisuudesta” tällä tavalla mutta ei tuolla tavalla – siis ei tavalla, joka loukkaa vallanpitäjiä.

The Guardian on vuosien mittaan etääntynyt vasemmistoliberaalista perinteestään. Toisinajattelun tila lehden palstoilla on vakavasti kaventunut. Guardianin uusi päätoimittaja Katharine Viner kirjoitti: ”Työskenneltyäni Guardianissa kahden vuosikymmenen ajan tunnen mielestäni vaistomaisesti, miksi lehti on olemassa. Useimmat journalistimme ja lukijatkin kokevat, että sillä on tekemistä vallnpitäjien silmälläpidon ja liberaalien arvojen ylläpitämisen kanssa.”

Edwards ja Cromwell kirjoittavat tämän tulleen yllätyksenä lukijoille, jotka olivat seuranneet Guardianin silmittömiä hyökkäyksiä Labour-puolueen johtajaa Jeremy Corbynia vastaan. Vinerin mielestä Corbyn oli rikkonut kahden vuosikymmenen vaalipolitiikan sääntöjä yllyttämällä nuoria äänestäjiä uskomaan sosialistisiin ajatuksiin, jotka on jo ajat sitten hylätty. Edwards ja Cromwell huomauttavat, että Guardianilla on tässä hylkäämisessä ollut johtava rooli.

Keskustelussa valeuutisista Guardianin sivuilla on viljelty ajatusta, että demokratiaa uhkaavat internetin tuottamat vastakohtaisuudet. Edwards ja Cromwell kirjoittavat, että tietysti Donald Trumpin rasistiset provokaatiot ovat asian yksi puoli, mutta toinen puoli ovat Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin pyrkimykset rohkaista nuoria vastustamaan sotia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Edwards ja Cromwell muistuttavat myös tavasta, jolla perinteinen valtamedia on harrastanut tahallista tosiasioiden vääristelyä. Valeuutisista puhuttaessa ei usein mainita valtaeliittien omasta piiristä lähtöisin olevia valheita.

 

Suomen sote-sekoilua seuratessa kannattaa lukea Media Lensin analyysi valtamedian roolista Britannian suositun ja tehokkaan valtakunnallisen terveydenhoitojärjestelmän horjuttamisessa. Asiaa koskeva lakiesitys oli ilmeisesti tehty tahallisesti niin vaikealukuiseksi, että ihmisille jäi epäselväksi lain todellinen tarkoitus, nimittäin yksityisten yritysten pääsy hallitsemaan systeemin infrastruktuuria, jopa sairaaloita. Media ei raportoinnillaan valaissut kunnolla asiaa, ja näin vaarana on, että yksi järjestelmän perusperiaatteista on vaarassa, nimittäin terveyspalvelujen tarjoaminen tarpeen, ei maksukyvyn mukaan.

BBC:n rooli uudistuksen selostamisessa on ollut häpeällinen. Yhtiön uutiset myötäilivät enimmäkseen konservatiivisen hallituksen linjaa. Kun laki hyväksyttiin parlamentissa, BBC:n otsikot olivat kuin hallituksen propagandaa. Britannian lääkäreiden enemmistö oli vastustanut lakia. BBC ei kuitenkaan uutisoinut lakia vastustaneita mielenosoituksia, ei edes terveysministeriön edessä järjestettyä protestia, joka katkaisi alueen liikenteen tunniksi. Näin BBC osoitti jälleen kerran olevansa kytköksissä hallitukseen ja viimein koko valtaeliittiin. Riippumaton journalismi olisi pitänyt velvollisuutenaan tutkia yhteyksiä politiikan, median ja yksityisten raha- ja teollisuuslaitosten välillä.

Esipuheessaan John Pilger pitää Guardianin hyökkäilyä WikiLeaksin perustajaa Julian Assangea vastaan järkyttävänä. Edwards ja Cromwell siteeraavat kirjassa useiden Guardianin toimittajien pöyristyttäviä Assangeen kohdistettuja solvauksia. Herjaukset ovat uskomattomia pohjanoteerauksia lehdessä, joka ylpeilee laadullaan.

Tapani Lausti

Luettavaa:
David Edwards & David Cromwell, Propaganda Blitz: How the Corporate Media Distort Reality. Foreword by John Pilger. Pluto Press 2018.

Läntisen tuolla puolen -sivusto avattu

Lantinen_kuva
Mitä ihmettä tarkoittaa länsimaalainen?  Ketkä suljetaan länsimaisuuden ulkopuolelle? Miksi haluamme niin kovasti kuulua länteen ja millaisia maailmankuvia länsi/ei-länsi-asettelulla tuotetaan?

Läntisen  tuolla puolen on Rauhanpuolustajien yhteistyössä Rauhankasvatusinstituutin kanssa tuottama mediakasvatusmateriaali, jonka kohderyhmänä ovat erityisesti yläkoulun ja toisen asteen opiskelijat. Sopivaa aineistoa se on kyllä aikuisillekin!
Materiaali sisältää neljä osiota: Länsi ja viihde, Länsi mediassa, Kuvien taakse ja Länsi-Sahara. Se johdattaa analysoimaan filmejä, sarjakuvia, sketsiviihdettä, mediatekstejä ja uutiskuvia. Länsi-Sahara-osio haluaa herättää ihmisten tietoisuutta kansasta, joka elää jo kolmannessa sukupolvessa pakolaisleireillä.
Johdantona aineistoon toimii lyhyt ja värikäs animaatio.

Tutustu ja askella mediakriittisyyden polulla!

Laustin medianurkka: Kriittisen journalismin haasteet

LAUSTIN MEDIANURKKA

Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.

Suomalaisessa journalismia koskevassa keskustelussa kysymys toimittajan itsenäisyydestä on viime aikoina latistettu enimmäkseen sen pohtimiseen, voivatko poliitikot tai päälliköt estää toimittajan riippumattoman työskentelyn. Tämä sinänsä tärkeä mutta perin käytännönläheinen pohdinta kätkee taakseen paljon visaisemman kysymyksen: Miten toimittaja voi vapauttaa työnsä maailmankuvaa koskevien hyväksyttyjen tulkintojen paineesta, etenkin, kun poliittisesti vaikutusvaltaiset mielipiteen muokkaajat valvovat aggressiivisesti yhteiskunnallisen ajattelun rajoja? Johtava aate tässä vakuuttelussa on Suomen kuuluminen läntiseen arvomaailmaan.

Venäjällä pelottelemisen ilmapiirissä monet toimittajatkin kokevat, että Länteen kuuluminen tuntuu jotenkin miellyttävältä ja turvalliselta. Siksi tällaista ajatuksenkulkua ei kovinkaan usein aseteta kyseenalaiseksi. Kun poliitikot hokevat loitsuaan läntisistä arvoista, juuri kukaan ei vaadi selitystä näistä arvoista. Ei kysytä, miten nämä arvot toteutuvat todellisessa elämässä.

Varovainenkin kriittisyys saa arvoideologian valvojat raivoihinsa. Martti Ahtisaaren ylimielisyydellä ei ole rajoja, kun hän pilkkaa ihmisiä, jotka syyllistyvät ”puolueettomuushöpinään”. Hän korostaa Suomen asemaa läntisenä demokratiana, ikään kuin tämä olisi ongelmaton asia. Toimittajat eivät ahdistele Ahtisaarta kysymyksillään.

Ei ole kuitenkaan vaikeata löytää todis- tusaineistoa läntisten ”demokratioiden” yhteyksistä laittomiin sotiin, silmittömään väkivaltaan ja vallankaappauksiin. Toisen maailmansodan jälkeen länsivallat ovat myyneet aseita pääasiassa murhanhimoisille tyrannioille. Yhdysvallat investoi valtavat rahavirrat jättiläismäiseen sotilaalliseen maailmanvaltaansa, jonka uhrit lasketaan eri puolilla maailmaa miljoonissa. Yhdysvallat puuttuu laittomalla tavalla lukemattomien maiden sisäiseen politiikkaan. Washingtonin päätöksentekokoneisto edesauttaa myös planeettamme ympäristötuhoa painottamalla loputonta talouskasvua ja nyt Donald Trumpin kaudella jopa pilkkaamalla ilmastonmuutoksesta varoittavaa tiedettä.

YHDYSVALLAT MONESSA MUKANA

Yhdysvallat liittolaisineen saa paljon anteeksi. Asiaa auttaa Washingtonin levittämä Venäjän vastainen hysteria. Ahtisaarikin syyttää Venäjää kansainvälisen lain alituisesta rikkomisesta ja uuden kylmän sodan aloittamisesta. Hänellä ei näytä olevan aavistustakaan Washingtonin paljon vakavammasta sodanlietsonnasta. Ahtisaari haluaa Suomen liittyvän aggressiivisesti käyttäytyvään Natoon, jota hän on luonnehtinut rauhanturvajärjestöksi.

Kun Petteri Orpo julistaa maailman tarvitsevan Yhdysvaltoja puolustamaan länsimaista demokratiaa, hän on joko luvattoman tietämätön tai sulkee tahallaan silmänsä Yhdysvaltain maailmanvallan roolin todellisuudelta. Pinnallinenkin tutustuminen Washingtonin toimiin maailmassa osoittaa, että amerikkalaiset avustusohjelmat kohdistuvat ennen kaikkea maihin, joiden investointi-ilmapiiriä on tehostettu surmaamalla työläisten, talonpoikien ja ihmisoikeusjärjestöjen aktivisteja. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa amerikkalaiset avustusohjelmat on kohdennettu ennen kaikkea maihin, joiden hallitukset ovat kiduttaneet kansalaisiaan ja rikkoneet perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Nämä ovat asioita, joihin kriittisen journalismin tulisi kiinnittää huomiota. Journalistien velvollisuutena olisi tarkastella kriittisesti Ahtisaaren ja Orpon vääristelevää maailmankuvaa.

”Puolueettomuushöpisijöiden” lisäksi Suomessa kannetaan huolta ”maailmanparantajina” esiintyvistä toimittajista. Viimeksi mainitut eivät arvostelijoiden mielestä ole ymmärtäneet, että ideologiat ovat kuolleet tai ainakin kuolemassa. Todelliseen riippumattomaan journalismiin lyödäänkin helposti vasemmistolaisuuden leima. Ei leima aivan perätön ole, mutta olennaista on, että analyysit eivät seuraa mitään ennalta määriteltyä muottia vaan pohtivat totuudenmukaisesti tapahtumien kulkua ja taustaa. Analyysi on joko totuudenmukaisuuteen pyrkivä tai vääristelevä. Viime kädessä vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus ovat tässä merkityksettömiä leimoja.

OHJEITA TOIMITTAJILLE

Mitä maailmanparantamiseen tulee, toivon toimittajien hankkivan käsikirjastoonsa Olli Tammilehdon uuden kirjan Tuhokehitys poikki. Heti alkusivuilla hän varoittaa: ”Yksi vallitsevaa menoa ylläpitävistä ideologioista on usko, että hyvää yhteiskuntaa voi rakentaa vain talouden kasvaessa.”

Siis jälleen ideologia, jota journalistisessa kirjoittelussa ei juuri kyseenalaisteta. Tammilehto siteeraa maailman johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluvaa professori Kevin Andersonia, jonka mukaan ilmastokatastrofilta ei voida välttyä, jos talouskasvusta pidetään kiinni. Kun elämme näin dramaattista aikaa, journalistien velvollisuutena luulisi olevan irtaantuminen historiallisesti vaarallisista uskomuksista. Toimittajille riittäisi työtä esimerkiksi analysoitaessa yhteiskunnan valtasuhteiden jarruttavaa vaikutusta todellisuuden ymmärtämisessä. Näin Tammilehto: ”Käytännössä kuitenkin se, että emme elä todellisessa demokratiassa ja että valta on keskittynyt harvoille, johtaa tiedon tuotannon ja sen välittämisen vääristymiseen.”

Tammilehto varoittaa toimittajia liian läheisistä väleistä valtaapitäviin. Erilaisten näkemysten esittäminen kyllä sallitaan, mutta enimmäkseen sellaisissa rajoissa, etteivät valtioiden ja suuryhtiöiden edut vaarannu. Toimittaja tarvitseekin henkistä tilaa voidakseen astua sallitun ajattelun ulkopuolelle analysoimaan, miten yhteiskunnat todella toimivat ja ketkä käyttävät todellista valtaa. Vaikutelmani on kuitenkin, että toimittajien keskuudessa kiinnostus historiallisiin tosiasioihin ja taustoihin on heikentynyt. Jos analyysejä ei osata kytkeä historiallisiin puitteisiin, lopputulos voi olla pintapuolinen ellei peräti vääristelevä.

Totuudelliseen journalismiin pääseminen voi olla hankalaa myös joukkotiedotusvälineiden kaupallisuuden tai puoluesidonnaisuuden vuoksi. Todella demokraattisessa ja ei-kaupallisessa yhteiskunnassa journalismin tehtävä voitaisiin nähdä näin (lainaan tässä amerikkalaista radikaalia Michael Albertia): ”Journalismin kannustimena tulee olemaan todellisuuden täsmällinen kuvaaminen ja sen viisas kommentointi. Tämä ei tarkoita, että kaikki ihmiset olisivat asioista samaa mieltä, tai edes aina onnistuisivat erinomaisesti työssään, tai onnistuisivat aina välttämään omien tottumustensa ja mieltymystensä vaikutuksen. Tällaiset ongelmat eivät kuitenkaan olisi säännönmukaisia ja siksi niiden haittavaikutukset eivät olisi niin suuria.” (Michael Albert, Realizing Hope: Life Beyond Capitalism, s. 113. Lainaus on kirjassani Tienviittoja tulevaisuteen, s. 138.)

Tapani Lausti

www.lausti.com/articles/books/albert.html