Avainsana-arkisto: media

Laustin medianurkka: ”Läntisten arvojen” lumovoima

Joissakin suomalaisissa kommenteissa haltioituminen ”läntisistä arvoista” on saamassa yhä absurdimpia muotoja. Liki uskonnollisella hartaudella vannotaan näiden arvojen nimeen. Suomalaisten turvallisuudentunteiden ytimessä sanotaan olevan kyky sisäistää länsimaiden arvoja. Tällaisen ideologian mukaan olisi siis olemassa arvomaailma, jonka lämpöön kokonainen kansakunta voisi kääriytyä.

Väitetään, että tässä kuvitellussa satumaassa eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla usko kansanvaltaan, oikeusvaltioon ja vapauteen on selkäytimessä. Usko ihmisten väliseen tasa-arvoon ja jokaisen henkilön perusoikeuksiin on tämän uskonkappaleen mukaan yhteiskuntiemme kulmakivi. EU-maiden sanotaan pyrkivän rauhaan maailmassa. Eurooppalaisia ihmisarvoja ovat tämän liturgian mukaan ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Tätä uskontoa valtamedia saarnaa hartaudella.

 

Johtavien läntisten joukkotiedotusvälineiden sivuilta ja kanavilta ei juuri törmää epäileviin mielipiteisiin. Kuitenkin Yhdysvaltain ja sen lähimpien liittolaisten historian pintapuolinenkin tarkastelu osoittaa, miten paljon väkivaltaa ja demokraattisten periaatteiden loukkauksia ”läntisten arvojen” nimissä on harjoitettu. Teeskentely ylevillä periaatteilla on perinteisesti osa epädemokraattista vallankäytöä.

Silti uskoa Lännen hyvää tarkoittaviin tavoitteisiin pidetään itsestäänselvyytenä. Uuden kylmän sodan ilmapiirissä Lännen sanotaan toivovan Venäjällekin avointa, demokraattista ja vapaata yhteiskunnallista järjestelmää. Tässä ilmapiirissä läntisten arvojen olemassaolon kyseenalaistaminen on mahdollista leimata vaikkapa putinismiksi. Ja Putinhan on tässä maailmankuvassa uusi Hitler.

Tietenkin Venäjän autoritaarinen kapitalismi on yksi historiallinen, epämiellyttävä umpikuja. Mutta hymistely ”läntisistä arvoista” kätkee taakseen kykenemättömyyttä ymmärtää johtavien kapitalististen maiden politiikan tuhoisaa vaikutusta. Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan ulkopolitiikalla ei ole mitään tekemistä kansainvälisen oikeuden, ihmisoikeuksien ja demokratian kanssa.

Läntisen median työskentelyä leimaa merkillinen kaksijakoisuus. Kun Venäjän katsotaan syyllistyneen johonkin rikkomukseen, mediassa nousee hysteerinen kohu. Kun Lännen johtavat valtiot tuhoavat kokonaisia maita, surmaavat epäröimättä vastustajia ja puuttuvat suvereenisten maiden vaaleihin, on kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Totuudellinen raportointi on tungettu vaihtoehtoisille internet-sivuille. Näiden analyysit eivät juuri pääse uutisyleisön tietoisuuteen. Näin kansalaisten on vaikea nähdä, että läntiset kapitalistiset ja sairaat yhteiskunnat ovat keskeinen umpikuja inhimillistä tulevaisuutta ajatellen.

Venäjän sanotaan propagandallaan kylvävän epävarmuutta länsimaiden kansalaisten keskuuteen. Todellisuudessa läntinen mediapropaganda on paljon tehokkaampaa. Ihmisille uskotellaan, että Venäjän lonkerot ulottuvat kaikkialle, että ”punaiset” ovat taas kaikkialla, sänkyjemme alla ja ainakin myrkyttämässä ovenkahvojamme.

 

Nasaretissa asuva brittiläinen journalisti Jonathan Cook kirjoittaa, että päivittäin meitä pommitetaan kirjoittelulla, jolla pyritään heikentämään kriittistä ajattelukykyämme. Näin autetaan vallanpitäjiä heidän hyökätessään demokraattisia normeja vastaan. Liberaaleina pidetyt joukkotiedotusvälineet teeskentelevät valvovansa vallankäyttöä, vaikka ne todellisuudessa valmistelevat maaperää tulossa oleville muutoksille, jotka rajoittavat toisinajattelua, kiristävät sosiaalisen median valvontaa ja avaavat tietä tiukemmalle lainsäädännölle.

Cook kuvaa, miten meitä talutetaan kuviteltuun maailmaan, jossa vihollisia eivät ole ne, jotka hallitsevat meitä, jotka ovat kahmineet itselleen kaiken vaurauden, jotka kätkevät omaisuutensa veroparatiiseihin ja jotka vähät välittävät ilmastonmuutoksesta, koska tarvittavat muutokset vahingoittaisivat heidän liiketoimintaansa.

Tässä ylösalaisessa maailmassa todellisina vihollisina pidetään epäilijöitä ja poliittisia aktivisteja. He saattavat vaikuttaa harmittomilta, mutta heidän takanaan on pimeitä voimia, meitä varoitetaan. Meille vakuutetaan, että tarvittavilla ilmaisunvapauden rajoituksilla meitä puolustetaan, koska Putin kätyreineen hallitsee jo kyberavaruutta ja pyrkii vielä perusteellisempaan mielipiteiden kontrolliin. Cook kuvaa, miten taitavasti todellisuutta vääristellään tässä läntisessä valemaailmassa. Niinpä aggressiiviset sodat öljyrikkaassa Lähi-idässä eivät ole julmia vaan hyvää tarkoittavia. Tätä näkemystä arvostelevat vain ne, jotka ovat jo Putinin talutusnuorassa.

Näin Cook päättää uutta orwellilaista mediamaailmaa tarkastelevan artikkelinsa: ”Tämä on hetki, jolloin sodasta tulee rauhaa, vapaudesta tulee orjuutta, tietämättömyydestä tulee voimaa.”

Teksti Tapani Lausti

Lähteet:

Jonathan Cook: 2018: When Orwell’s 1984 stopped being fiction, Jonathan Cook Blog, 4.5.2018

Mark Karlin: “Making America Great Again” Assumes That It Once Was. David Swansonin haastattelu, Truthout, 13.5.2018

Paul Street: Uncle Sam, the Human Rights Hypocrite, Information Clearing House, 4.5.2018

Colin Todhunter: Behind May’s ’Humanitarian Hysterics’: The Ideology of Empire and Conquest, CounterPunch, 19.4.2018

Jon Basil Utley: The Lies Behind America’s Interventions, The American Conservative, 25.4.2018

 

 

 

 

 

 

Laustin medianurkka: Mihin uskoa sekavassa uutismaailmassa?

Jo ennen Salisburyn myrkytysvälikohtauksen nostattamaa kohua suomalaisissa lehdissä saattoi törmätä ajatukseen, että Venäjän ”aggressiivisuus” on tehnyt maailman entistä vaarallisemmaksi. Tai sitten on lainattu kritiikittä Naton lausuntoja, joiden mukaan ”Venäjän voimatoimet” Ukrainassa neljä vuotta sitten käynnistivät Naton vastareaktion. Naton asiantuntijoiden mukaan tapahtumat Ukrainassa ovat edelleen syy nykyiseen tilanteeseen.

Tässä läntisessä propagandassa Yhdysvallat ja Nato siis näyttäytyvät kriisin viattomina osapuolina. Vallanvaihto Ukrainassa oli kuitenkin osa Yhdysvaltain pitkäaikaista geopoliittista vehkeilyä. Washington oli pitkään kaavaillut Ukrainan vetämistä pois Venäjän vaikutuspiiristä ja viimein sen liittämistä Natoon. Ukrainan Natoon liittymisen ehtona olisi ollut Venäjän Krimillä olevien sotilastukikohtien karkottaminen. Ei ole järkevää odottaa Venäjän suhtautuvan levollisesti tällaiseen kehitykseen. Venäjän vastatoimet tässä tilanteessa olivat kuitenkin lieviä verrattuna Yhdysvaltain jatkuviin aggressioihin eri puolilla maailmaa.

Mitä aggressiiviseen käyttäytymiseen tulee, tässä lyhyt sitaatti: ”Presidentti George W. Bushin, Barack Obaman ja nyt Donald Trumpin alaisuudessa Yhdysvaltain sotavoimat ovat olleet alati liikekannalla. Olen valmis väittämään, että yksikään muu valtio kirjoitetun historian aikana ei ole lähettänyt joukkoja niin moneen paikkaan kuin Yhdysvallat vuodesta 2001 lähtien. Amerikan pommeja ja ohjuksia on satanut huomattavaan määrään maita. Olemme surmanneet uskomattoman määrän ihmisiä.”

Sitaatti on Andrew Bacevichilta, joka on amerikkalainen historioitsija ja entinen Yhdysvaltain armeijan eversti.

Osa suomalaisista joukkotiedotusvälineistä on omaksunut Washingtonista levinneen hysterian Venäjän väitetyistä yrityksistä horjuttaa ”läntisia demokratioita”. Amerikkalaisen median Russiagate-kirjoittelu on usein nielaistu sellaisenaan, vaikka kriittistä aineistoa olisi tarjolla. Hyvin vähän on niinikään kiinnitetty huomiota siihen, että Yhdysvallat on alinomaa puuttunut muiden valtioiden vaaleihin. On laskettu, että vuosina 1946–2000 Yhdysvallat sekaantui muiden maiden vaaleihin 81 kertaa. Lisäksi Washington turvautui sotilaallisiin väliintuloihin, saartoihin, salamurhayrityksiin ja muihin keinoihin hallitusten vaihtamiseksi.

Kansainvälistä politiikkaa käsittelevät uutisvirrat ovat kieltämätä viime aikoina muuttuneet entistä sekavammiksi. On houkuttelevaa suhtautua alentuvasti yleisön kykyyn arvioida raportoinnin uskottavuutta. Kuitenkin toimittajienkin keskuudessa on havaittavissa kykenemättömyyttä tarjotun uutisaineiston järkevään arviointiin. Ottakaamme esimerkiksi Bellingcat-organisaation johtaja Eliot Higgins, jonka työ on herättänyt meilläkin innostusta.

Hyödyllinen tapa arvioida kirjoittajien luotettavuutta on selvittää, miten oikeaan osuviksi heidän aiemmat analyysinsä ovat osoittautuneet. Yhdysvaltain parhaimpiin tutkiviin toimittajiin lukeutunut, hiljattain edesmennyt Robert Parry kiinnitti huomiota Higginsin epäluotettaviksi paljastuneisiin kirjoituksiin. Parry kirjoitti Higginsin tehneen työssään sellaisia virheitä, että moisella menolla moni journalistinen ura olisi loppunut lyhyeen. Tästä huolimatta The New York Times ja The Washington Post lainasivat innolla Higginsin analyysejä.

On oireellista, että Higgins innostuu asioista aina, kun tehdyt johtopäätökset näyttäisivät myötäilevän Washingtonin ja Naton linjoja. Ei ihme, että Higgins nimitettiin vuonna 2016 Natoa ja Yhdysvaltain valtaapitäviä lähellä olevan Atlantic Council -ajatuspajan ulkojäseneksi.

Lähdekritiikkiä jää kaipaamaan monissa Venäjän ja Yhdysvaltain suhteita käsittelevissä artikkeleissa. Yhtenä esimerkkinä olkoon brittiläisen journalistin Luke Hardingin ja entisen brittiläisen vakoojan Christopher Steelen yhteistyö, jota jotkut suomalaisetkin toimittajat ovat seuranneet kritiikittä.

Robert Parry seurasi tarkkaan Russiagaten vaiheita ja piti Christopher Steelen tietoja Putinin väitetyistä Trump-sympatioista epäluotettavina. Osa tiedoista saattoi olla paikkansapitäviä, osa taas Hillary Clintonin porukan Steelelle antamien rahapalkkioiden innoittamia arvailuja.

Luke Harding pyrkii osoittamaan, että Steelen selvitystyö oli korkealaatuista tiedustelua. Uskottavat amerikkalaiset asiantuntijat leimasivat Steelen raportin ”epärehelliseksi”.

Monen suomalaisen toimittajan työtä leimaa sinänsä ymmärrettävä epäluulo Venäjän tiedottamista kohtaan. Venäjän median ongelmat ovat helposti nähtävissä. Uskottavia riippumattomia uutislähteitä on vähän. Meillä outo usko läntisten demokratioiden esimerkillisyyteen ja niiden joukkotiedotusvälineiden riippumattomuuteen taas peittää näkyvistä toisenlaisen todellisuuden. Amerikkalaiset tutkivat toimittajat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että eturivin sanomalehdet ja johtavat televisiokanavat ovat läheisessä yhteydessä Yhdysvaltain tiedustelupalveluihin ja muihin yleisöltä näkymättömiin jääviin puolisalaisiin instituutioihin. Huomattava osa amerikkalaisesta mediasta palvelee valtion propagandaa.

George W. Bushin presidenttikaudella puolustusministeriö värväsi 75 kenraalia toimimaan ministeriöissä ”objektiivisina” asiantuntijoina, joiden analyyseihin toimittajat opetettiin luottamaan. Hiljattain CIA:n entinen johtaja John Brennan nimitettiin parin johtavan televisiokanavan tiedusteluasioiden asiantuntijaksi. Brennan tunnetaan CIA:n vankien kidutuksen kannattajana ja senaatin toimihenkilöiden salakuuntelun organisoijana, kun nämä selvittivät CIA:n roolia vankien kiduttamisessa.

Mielipidetiedustelut osoittavat, että amerikkalaisten enemmistö suhtautuu epäluuloisesti median ”objektiivisuuteen”. ”Vapaata lehdistöä” ei pidetä luotettavana. Myös Yhdysvaltain muihin keskeisiin instituutioihin suhtaudutaan nykyään niin kielteisesti, että maan sanotaan elävän historiansa suurinta uskottavuuskriisiä.

Teksti Tapani Lausti

Lähteet:

Ray McGovern: Intel Committee Rejects Basic Underpinning of Russiagate. Consortiumnews.com. 14.3.2018.

Robert Parry: What Did Hillary Clinton Know? Consortiumnews.com, 25.10.2017

Robert Parry: MH-17’s Unnecessary Mystery, Consortiumnews.com, 15.1.2016.

Robert Parry: MH-17 Case: ‘Old’ Journalism vs. ‘New’, Consortiumnews.com, 20.10.2015.

Paul Robinson: Dolphin hunting in Lugansk, irrussianality, 9.12.2017.

Olli Tammilehto: Venäjän vaikutus jää selvittämättä, Olli Tamilehdon kirjoituksia, 1.3.20187. www.lausti.com/articles/books/harding.html

Olli Tammilehto: Sensuuria valeuutissyytösten varjolla, Olli Tamilehdon kirjoituksia, 20.11.2017. www.tammilehto.info/blogi/2017/11/20/sensuuria-valeuutissyytosten-varjolla/

Kevin Zeese & Margaret Flowers: Our New National Defense Strategy, ZNet, 7.2.2018.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Vastuullista vai valikoivaa journalismia?

nappikuva_nettiinMinulla on aikaa seurata, mitä maailmassa tapahtuu. Aamu alkaa Hesarin lukemisella, ja radion ja television ajankohtaislähetykset seuraavat maailman menoa aamusta iltamyöhään. Kun avaa tietokoneen tai puhelimen, uutiset vilkkuvat ruudulla. Kauppareissulla ei voi välttyä iltapäivälehtien lööppien kilpalaulannalta. Luulisi, että tarjontaa on riittävästi antamaan monipuolisen kuvan maailmasta.

Julkisen sanan neuvosto täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Sen kunniaksi JSN käynnisti kampanjan nimeltä Vastuullista journalismia. Valtaviestimet ovat sitoutuneet kampanjaan, jossa korostetaan viestin vastaanottajan oikeutta saada tasapuolista ja luotettavaa tietoa.

Kampanjan teesit on poimittu journalistin ohjeista, jotka ovat ohjanneet toimittajien työtä jo tätä ennen. Lukija, kuulija ja katsoja voi Suomessa luottaa siihen, että toimittajien jutuissa faktat ovat kohdallaan ja jos eivät ole, virheet oikaistaan. Valemedian törkysivustot ovat tietysti asia erikseen.

Journalismi on siis virheetöntä, mutta onko se aina monipuolista ja vastuullista? Kun uutisointi keskittyy vain ns. päivän puheenaiheisiin, samat aiheet ja jopa samat asiantuntijat pyörivät piiriä eri medioissa. Päivän puheenaihe kalutaan puhtaaksi, mutta ihmisten kannalta paljon tärkeämmät asiat päätetään hiljaisuudessa. Tästä on osuva esimerkki viime vuoden lopulta: Mediassa kohistiin alkoholilainsäädännöstä, vaikka eduskunnassa päätettiin samoihin aikoihin myös työttömien toimeentuloa leikkaavasta aktiivimallista.

Mediaseksikkyys ja yleisön kosiskelu ohjaavat uutisointia. Henkilöinti on tässä hyvä keino. Vääryydet ja rikokset saavat kasvot, koska toimittaja tietää, että sitten uutinen ainakin kiinnostaa. Tässä on se vaara, että syvällä yhteiskunnassa ja kulttuurissa piilevät ongelmat projisoituvat henkilöön, jolloin esimerkiksi rakenteellinen väkivalta jää huomaamatta. Ja kun tavallinen ihminen vahingoniloisena seuraa toisen rimpuilua viikosta toiseen julkisuuden pihdeissä, ei tarvitse miettiä omaa käyttäytymistään.

Monet journalismin ongelmat voidaan varmaan selittää toimittajien työoloilla, kiireessä ei paljon tutkita ja analysoida. Iltapäivälehtien lööpit ovat kuitenkin viime vuosina alkaneet näyttää tietoiselta manipuloinnilta. Katso, miten Venäjä varustautuu -tyyppiset lööpit toistuvat kummankin lehtiyhtiön mainoksissa. Jostain syystä en muista nähneeni yhtään lööppiä Naton varustautumisesta.

Presidentinvaaleja edeltävissä tenteissä toimittajat tiukkasivat kandidaateilta, millaisiin sotilasoperaatioihin he olisivat valmiita. Puolustuspolitiikka on keskusteluissa korvannut ulkopolitiikan. Talouspolitiikan asiantuntijoina taas päivystävät suurten pankkien ekonomistit. Kansantaloustieteilijöitä ei juuri näy. Kulttuurin osuus on kutistunut niin lehdissä kuin sähköisissä viestimissäkin. Jos kulttuurista tehdään uutisia, näkökulma on useimmiten kaupallinen.

JSN lupaa, että minulla on oikeus saada tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Olen samaa mieltä. Monipuolista ja tasapuolista journalismia syntyy, kun ammattinsa taitaville toimittajille annetaan aikaa ja vapautta tehdä työnsä hyvin. Vastuun siitä kantavat heidän työnantajansa.

Jussi Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.

UKRAINA: Sodan vastustaminen on Ukrainassa maanpetos

ukraina_2

 

Volodimir Cheremis varoittaa äärioikeiston lisääntyvästä väkivallasta lehdistöä kohtaan Ukrainassa.

 

Volodimir Cheremis on tunnettu kansalaisoikeusaktivisti ja poliitikko, joka oli Ukrainan parlamentin jäsen 1994–1998 ja yksi tunnetuista aktivisteista Ukraina ilman Kutšmaa -liikkeessä (Leonid Kutšma toimi Ukrainan presidenttinä 1994–2005). Cheremis oli aikoinaan perustamassa Ukrainan Helsinki-ryhmää, joka syntyi edistämään Helsingin Ety-huippukokouksessa sovittujen ihmisoikeuksien toteuttamista. Nykyään hän johtaa erityisesti kokoontumisvapauteen liittyviin kysymyksiin keskittyvää Respublica-instituuttia ja modernia vasemmistolaista Sosiaalinen liike -puoluetta. Cheremis on yksi näkyvimpiä lehdistönvapauden puolustajia Ukrainassa.

Volodimir Cheremis ei arkaile kuvailla tiedotusvälineiden tilaa Ukrainassa sanoilla ”sensuurin ja propagandan ilmapiiri”. Sillä hän tarkoittaa konkreettisia rajoittavia keinoja, joita viranomaiset kohdistavat toimittajiin ja bloggaajiin. Cheremis sanoo, että kolmen viime vuoden aikana yhteensä 36 journalistia ja bloggaajaa on tuomittu oikeudessa. Pääsyylliseksi hän nimeää Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n.

”Toimittaja Georgi Gongadzen murha syyskuussa 2000 synnytti valtavan protestiliikkeen, jolle annettiin nimi ’Ukraina ilman Kutšmaa’. Aiemmin kaikki yritykset kieltää poliittisia puolueita, sulkea tiedotusvälineitä tai tappaa poliittisia aktivisteja Ukrainassa ovat johtaneet mielenosoituksiin. Nyt median vainoamisesta on tullut yleisesti hyväksyttyä. Vaino kohdistetaan toimittajiin, joiden katsotaan palvelevan vihollista. Yleensä syyte on ’Ukrainan itsehallinnan ja alueellisen koskemattomuuden loukkaus’”, Cheremis selittää.

Tällä viitataan epäilyyn siitä, että syytetty tukee Krimin liittämistä Venäjään tai aseistettuja separatisteja näiden hallitsemilla alueilla Itä-Ukrainassa. Cheremis sanoo, että viranomaisten lisäksi myös äärikansallinen oikeisto hyökkää toistuvasti lehdistön edustajia vastaan. Tämä tapahtuu usein rankaisemattomuuden ilmapiirissä.

”Äärioikeiston mielestä opposition toimittajat ovat vihollisia, jotka pitää tuhota. Tämä on johtanut toimittajien keskuudessa itsesensuuriin.”

Cheremis huomauttaa, että Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj ja YK:n ihmisoikeuskomissaari sekä ihmisoikeusjärjestöt kuten Amnesty International ja Human Rights Watch ovat kiinnittäneet huomiota Ukrainan lehdistönvapauden loukkauksiin.

”Jopa Federica Mogherini, Euroopan unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, on ilmaissut huolensa toimittaja Ruslan Kotsaban kohtalosta. (Kotsaba pidätettiin epäiltynä maanpetoksesta ja puolustusvoimien vastustamisesta. Hän sai 3,5 vuoden vankeustuomion 11.5.2016, toim. huom.) Ulkopuolelta tulevalla huomiolla ei ole kuitenkaan mitään vaikutusta nykyiseen presidenttiin Petro Porošenkoon. Paine toimittajia kohtaan vain kasvaa.”

Kotsaban ohella Cheremis viittaa freelance-toimittaja Vasily Muravitskiin ja aktivisti Eduard Kovalenkoon. Muravitski on vangittu epäiltynä valtion vastaisista toimista. Kovalenko taas on avoimesti puhunut Ukrainan sotilaallista liikekannallepanoa vastaan. Cheremis mainitsee myös, että viranomaiset ovat tehneet lukemattomia kotietsintöjä opposition verkkolehden strana.ua:n toimitukseen selvästi tekaistuin perustein.

Äärioikeisto valtaa alaa

Huhtikuun 20. päivänä 2017 Social Movement -liikkeen jäsen, parikymppinen Stanislav Sergienko loukkaantui vakavasti äärioikeistolaisen aktivistin puukotettua häntä useita kertoja. Sergienko joutui olemaan pitkään sairaalassa. Puukotuksesta ei ole tehty virallista rikostutkintaa.

”Vastaavia tapauksia sattuu koko ajan. Äärioikeiston mielestä on ihmisiä ja tiedotusvälineitä, jotka levittävät väärää informaatiota ja heidät täytyy vaientaa. Petturin leiman saa jos on sodanvastainen rauhan kannattaja, vasemmistolainen tai jopa ay-aktiivi”, Cheremis väittää. Stanislav Sergienko oli järjestämässä mielenosoitusta, jossa vaadittiin sotilasmenojen leikkaamista ja lisää rahaa koulutukseen.

Cheremis syyttää tapauksesta S14-nimistä uusnatsiryhmää. Hän kertoo, että muita militantteja äärioikeistolaisia ryhmiä, jotka eivät epäröi käyttää väkivaltaa, ovat Svoboda ja niin sanottu vapaaehtoispataljoona Azov, joka on sittemmin järjestäytynyt uudestaan Kansallinen armeijakunta -puolueeksi (National Corps). Azov on puolestaan osa sisäministeriön alaista Ukrainan kansalliskaartia.

Nyt monet äärioikeistolaisista puolueista ovat yhdistäneet voimansa. Ne allekirjoittivat maaliskuussa 2017 yhteisen Kansallisen manifestin. Allekirjoittajia ovat muun muassa Svoboda, Kansallinen armeijakunta, Ukrainan nationalistien kongressi sekä S14.

Mitä muiden Euroopan maiden tulisi tehdä auttaakseen Ukrainaa kunnioittamaan ilmaisunvapautta? ”Ilman muuta tarvitaan painostusta lännestä. Valitettavasti kansainväliset ihmisoikeustarkkailijat pysyttelevät joskus hiljaa. Mutta nykyinen Ukrainan presidentti on vahvasti riippuvainen lännen tuesta. Sitä voitaisiin käyttää häneen vaikuttamiseksi.”

Teksti Antero Eerola
Kuva Oksana Tšelyševa

 

 

Läntisen tuolla puolen -sivusto avattu

Lantinen_kuva
Mitä ihmettä tarkoittaa länsimaalainen?  Ketkä suljetaan länsimaisuuden ulkopuolelle? Miksi haluamme niin kovasti kuulua länteen ja millaisia maailmankuvia länsi/ei-länsi-asettelulla tuotetaan?

Läntisen  tuolla puolen on Rauhanpuolustajien yhteistyössä Rauhankasvatusinstituutin kanssa tuottama mediakasvatusmateriaali, jonka kohderyhmänä ovat erityisesti yläkoulun ja toisen asteen opiskelijat. Sopivaa aineistoa se on kyllä aikuisillekin!
Materiaali sisältää neljä osiota: Länsi ja viihde, Länsi mediassa, Kuvien taakse ja Länsi-Sahara. Se johdattaa analysoimaan filmejä, sarjakuvia, sketsiviihdettä, mediatekstejä ja uutiskuvia. Länsi-Sahara-osio haluaa herättää ihmisten tietoisuutta kansasta, joka elää jo kolmannessa sukupolvessa pakolaisleireillä.
Johdantona aineistoon toimii lyhyt ja värikäs animaatio.

Tutustu ja askella mediakriittisyyden polulla!

UKRAINA: Ukrainan journalistiliiton puheenjohtaja vastustaa noitavainoja

ukraina_tomilenko
Ukrainassa toimittajat sekä ovat noitavainojen kohteena että lietsovat itse vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Jälkimmäinen liittyy siihen, että journalistien poliittiset näkemykset ovat usein samat kuin sijoittajien. Eräs Ukrainan ongelma onkin riippumattomien tiedotusvälineiden puute.

 

”Vastustamme noitavainoja ja pidämme pintamme, kun meitä vaaditaan ’siivoamaan rivimme’ erottamalla ne, jotka ovat edelleen Donbassin alueella. Emme kannata tätä”, toteaa Sergei Tomilenko, joka valittiin Ukrainan kansallisen journalistiliiton puheenjohtajaksi huhtikuisessa liittokokouksessa. Liitto tekee yhteistyötä Maailman journalistiliiton IFJ:n kanssa, jäseniä on 19 000.

”Krimin järjestö on lakkautettu, muttei meidän aloitteestamme, vaan koska suuri osa sikäläisistä journalisteista kannatti aktiivisesti Krimin liittämistä Venäjään ja jäsenjärjestömme johto pyysi Venäjän journalistiliiton puheenjohtajalta Bogdanovilta pääsyä siihen. Kiista saatiin rajattua kansainvälisten journalistijärjestöjen ansiosta, ja neuvottelujen jälkeen Venäjän journalistiliitto pidättyi ottamasta Krimin organisaatiotamme jäsenekseen. Se päätti lakkauttaa toimintansa, ja kun Krim oli liitetty Venäjään, perustettiin Krimin journalistiliitto. Vain 20 sikäläistä jäsentämme vahvisti pysyvänsä Ukrainan journalistiliitossa.”

Ennen sotaa journalistiliitolla ei ollut keskitettyä jäsenrekisteriä, Kiovaan koottiin vain yleiset tiedot alueiden jäsentilanteesta. Luhanskin alueen jäsenet, jotka ovat Kiovan valvoman alueen ulkopuolella, eivät työskentele aktiivisesti. Useimmat ovat ikäihmisiä, ja liitto koki moraalittomaksi ja epärehelliseksi heidän osastojensa lakkauttamisen. Sen sijaan perustettiinkin Luhanskin alueellinen journalistiyhdistys, jota johdetaan Ukrainan hallinnoimalta alueelta Severodonetskista käsin. Suuri osa Donetskin journalisteista taas on muuttanut Ukrainaan ja on kirjoilla Mariupolin järjestössä, jossa on noin tuhat jäsentä. Ennen sotaa siellä oli 2 000 jäsentä. Krimiltä ja Donbassista muuttaneilla journalisteilla on valtavasti ongelmia esimerkiksi työnsaannissa ja terveydenhoidossa. Tilanteen parantamiseksi journalistiliitto toivoo jatkokoulutusta.

Tulkintoja isänmaallisuudesta

Ukrainalaiset toimittajat toivovat kansainvälistä huomiota ja solidaarisuutta tilanteelleen. Journalistien painostamisen esiinnostamisessa on otettava huomioon pitkään jatkunut konflikti. Mikäli korostetaan vain niitä, joita syytetään epäisänmaallisuudesta, aiheutetaan itse asiassa vahinkoa asialle, koska heti tulee syytöksiä konfliktin toisen osapuolen tukemisesta. Myös Venäjä painostaa ja vainoaa toimittajia.

Tomilenko nostaa esiin kaksi tapausta. Lokakuussa 2016 Roman Suštšenko Ukrinformista pidätettiin Moskovassa ja sai syytteen vakoilusta. Hän oli lentänyt Moskovaan Pariisista toimittuaan siellä tietotoimiston kirjeenvaihtajana. Hänen tarkoituksenaan oli viipyä Moskovassa vain pari päivää lomailemassa ja sukulaisiaan tapaamassa, mutta FSB pidätti hänet ja hän on nyt tutkintavankilassa Lubjankalla. Hänen asianajajansa Venäjällä on Mark Feigin. Paikalliset viranomaiset puolestaan vainoavat krimiläistä Nikolai Semenaa vain mielipiteiden takia – julkaisuissaan hän on kyseenalaistanut Krimin nykyisen aseman.

Tomilenkon mukaan on välttämätöntä järjestää pyöreän pöydän keskusteluja kriteereistä, joiden perusteella kirjataan journalistien oikeuksien rikkomukset. Nyt ongelma on se, että osa viranomaisista ei suostu kirjaamaan rikkomuksia, jos uhrit ovat ”epäisänmaallisia”. ”Ihmisoikeusloukkauksiin puuttuminen ei saa perustua isänmaallisuuteen, tai oikeammin käsitykseemme henkilön isänmaallisuudesta”, Tomilenko sanoo.

Jo Euromaidanin aikana (marraskuusta 2013 helmikuuhun 2014) Ukrainan journalistiliitto rekisteröi 271 tapausta, joissa journalisteihin kohdistui fyysistä väkivaltaa. Tänä vuonna on havaittu journalistien oikeuksien rikkomusten lisääntyneen selvästi, ja journalistiliitto onkin enenevässä määrin kiinnittänyt huomiota tapauksiin.

Yksi suuri ongelma ovat eri ihmisoikeusjärjestöjen vastakkaiset näkemykset ja nojautuminen omiin mieltymyksiin. Osa näistä järjestöistä on läheisesti kytköksissä hallitukseen, eivätkä niiden raportit ole objektiivisia. Ne alentavat tahallaan havaittujen journalisteihin kohdistuneiden hyökkäysten määrää.

”Toisin kuin muut järjestöt, me yritämme kirjata heti kaikki tapaukset. Vasta myöhemmin mietitään, onko uhri hyvä vai huono ihminen. Pelkästään heinäkuussa 2017 tietoomme tuli seitsemän hyökkäystä journalisteja vastaan.”

Esimerkiksi toimittajien, kuten pahoinpidellyn Ruslan Kotsaban ja pidätetyn, maanpetturuudesta syytetyn Vasili Muravitskin tapauksissa ainoastaan journalistiliitto on puolustanut heitä, mutta esimerkiksi Ukrainan joukkotiedotusinstituutti ei ole, koska he eivät pidä Kotsabasta. Heidän puolestaan hänen oikeuksiaan saa loukata.

Vuonna 2014 Venäjältä Ukrainaan loikannut journalisti Pavel Šeremet murhattiin Kiovassa 20.7.2016. Murhan rikostutkinnasta kansainväliset ja kansalliset järjestöt ovat yksimielisiä: hallitus ei hoida sitä asianmukaisesti.

Nettilehti strana.ua vaikeuksissa

Euroopan tulisi arvioida kriittisemmin epävirallisten ukrainalaisten toimijoiden tekemiä analyyseja. Tomilenkon mukaan on hämmästyttävää, että kun Janukovitšin valtakaudella vielä kirjattiin kaikki tapaukset, niin nyt osa raskaistakin rikkomuksista jätetään sivuun ”epäolennaisina” tai ”poliittisesti vääränlaisina”.

”Toisinaan selitellään: aika on sellainen, nyt on sota, täytyy ymmärtää, näkemykset olivat vääränlaisia…”, Tomisenko huokaa.

Erittäin suuria ongelmia on nettijulkaisulla <i>strana.ua<i>. Sitä vastaan on kolme syytettä. Ensimmäisessä päätoimittaja Igor Gužvaa syytetään separatismista aiemmassa toimitustyössään mediayhtiö Vestin johtajana. Toinen syyte koskee Oleg Ljaškon johtaman Radikaalipuolueen kansanedustajan kiristämistä. Häntä uhataan epäedullisten tietojen julkistamisella. Kolmas syyte koskee valtionsalaisuuden paljastamista: toimitukseen tehdyn etsinnän aikana joltain muistitikulta kerrotaan löytyneen puolustusministeriön salaisia aineistoja. Etsintä suoritettiin kuitenkin ilman silminnäkijöitä.

Kotietsinnät on tehty myös julkaisun kahden nuoren toimittajan, 19-vuotiaan Kirill Malyševin ja 30-vuotiaan Varvara Kvitkon kodeissa.

Journalistiliitto ei ota kantaa vainottujen julkaisujen toimituspolitiikkaan. Tomilenkon mukaan he ottavat esille esimerkiksi sen, oliko perusteltua rynnätä radio Vestin toimitukseen konepistoolien kanssa.Turvallisuusviranomaiset tunkeutuivat radio Vestin toimitukseen heinäkuussa. Radioasema on jo pitempään ollut viranomaisten hampaissa ja painostuksen kohteena.

Omaksumansa asenteen vuoksi myös journalistiliittoa painostetaan. ”Ensinnäkin koska osallistuimme Etyjin johdon medianvapausprojektiin ’Venäläisten ja ukrainalaisten journalistien vuoropuhelu’. Ne, jotka syyttävät meitä tästä, eivät tajua, että vaikeuksiin joutuneille tämä foorumi on mahdollisuus parantaa heidän tilannettaan. Esimerkiksi pidätettyinä olleet journalistit Valeri Makejev ja Roman Tšeremski näkevät vapauttamisensa liittyvän siihen, että Venäjän ja Ukrainan journalistiliitot tekivät yhteiset julkilausumat.”

Muun muassa entinen armeijan tiedottaja ja oikeistonationalistisen Kansanrintaman kansanedustaja Dmitri Tymtšuk väittää journalistiliiton aiheuttavan välitöntä uhkaa maan informaatioturvallisuudelle. Journalistiliittoa alettiin uhkailla myös talous- ynnä muilla etsinnöillä sen jälkeen kun se oli puolustanut radio Vestiä, Strana.ua:ta sekä Muravitskiä ja Kotsabaa.

Tomilenko toteaakin, että juuri nyt on tärkeää järjestää oikeusapua journalisteille. ”Meneillään on ennennäkemätön noitavaino: kaikkialla nähdään vihollisia, Kremlin agentteja. Kriittisesti hallitukseen suhtautuva ihminen leimataan heti ’agentiksi’, vaikka hänellä ei olisi mitään tekemistä Venäjän tai Kremlin kanssa. Vallassaolijat lietsovat tätä leimaamista. Leimatut suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle, ja ulkopuolisten oikeuksia voi rikkoa. Näin käynnistyy sortokoneisto, ja taustalla on keinottelu turvallisuuden ja isänmaallisuuden käsitteillä.”

Toimittajat vihapuheen välittäjinä

Eräs Ukrainan ongelma on riippumattomien tiedotusvälineiden puute. Mediat kuuluvat joko oligarkeille tai ovat kytköksissä puolueisiin. Journalistien poliittiset näkemykset ovat usein samat kuin sijoittajien, he eivät siis myy vain osaamistaan vaan myös sielunsa. Tomilenkon mukaan tämä selittää sen, että monet journalistit levittävät vapaa-aikanaan vihaa sosiaalisessa mediassa. Monet toimivat esimerkiksi oikeistonationalistisen Kansanrintaman äänitorvina. Samaan aikaan journalistiliitto saa presidentinhallinnosta viestejä, että ”journalistiliitto on Moskovan saastaa” tai ”jos haluatte pelastaa liittonne, etsikää riveistänne Moskovan agentit” (näin sanoo Vladimir Gorkovenko, presidentinhallinnon informaatio-osaston johtaja).

Jatkuva sota on myös vaarallinen keinottelun kohde. Monet poliitikot haluavat sotatilan kestävän pitkään, koska he hyötyvät siitä poliittisesti. Tomilenko toteaakin, että keskustelua rauhanomaisesta ratkaisusta ei ole, koska sille ei ole edellytyksiä. ”Jollei julista sotaisuuttaan, leimataan kansallisten intressien pettäjiksi. Emme ole kypsiä neuvotteluihin. Tässä vaiheessa on välttämätöntä lievittää vihaa yhteiskunnassa. ”

Tomilenkon mielestä Euroopan pitää painostaa Ukrainan poliitikkoja, jotta he lopettaisivat vihanlietsonnan. Hänen mukaansa aggressioita lietsoo korkeintaan 10–20 presidentti Porošenkon lähipiirin henkilöä. Jos nämä parikymmentä saisivat kuulla vastaanotoilla ulkomaiden suurlähettiläiltä käyttäytyvänsä kuin moukat, edistäisi se huomattavasti Ukrainan demokratiaa. Samoin Ukrainan hallitukselta on vaadittava vihanlietsonnan kitkemistä, vasta sen jälkeen voidaan etsiä aitoja ja vilpittömiä rauhanrakentajia. Tällä hetkellä vallanpitäjät tuottavat yhteiskuntaan jännitteitä. ”Minäkin pelkään sekä itseni että järjestön puolesta”, toteaa Tomilenko lopuksi.

 Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

UKRAINA: Riippumaton media-alan ammattiliitto puolustaa journalistien oikeuksia

ukraina_tsaika
Igor Tšaika esittelee turvakypärää, jollaisia ammattiliitolta voi vuokrata, kun toimittaja menee töihin “antiterroristisen operaation” alueelle Itä-Ukrainaan.


Ukrainan mediakenttä muuttuu, ja maassa kampanjoidaan median julkista omistusta vastaan. Toimittajan työ ei ole helppoa saati turvallista maassa, jonka hallituksen asenne journalisteihin on se, että heidän pitää olla hallittavissa, sanoo riippumattoman media-alan ammattiliiton puheenjohtaja Igor Tšaika.

 

Riippumaton media-ammattiliitto perustettiin vuonna 2003. Viime vuonna sen puheenjohtajaksi valittiin Igor Tšaika. Hänen mukaan se perustettiin nimenomaan puolustamaan journalistien oikeuksia, mukaan lukien sosiaaliset ja työsuhdeoikeudet. Liitolla on tuhat jäsentä. Vanhemmassa Ukrainan journalistiliitossa on puolestaan tuhansia jäseniä, mutta se on luovan toiminnan yhteisö ja ilmoitetussa jäsenluvussa lienee ilmaa. Media-ammattiliitto on koettu kansalaisjärjestöksi, joka ajaa muun muassa sananvapautta, vaikka sen tehtävä on pikemminkin journalistien työsuhteisiin ja -oloihin vaikuttaminen. Journalisteilla ei ole kollektiivista työehtosopimusta. Kuitenkin media-ammattiliiton tavoitteena on pikemminkin käytännön asioiden hoitaminen todellisten tulosten saavuttamiseksi (erona Journalistiliittoon). Ammattiliitolta voi esimerkiksi vuokrata kypäriä ja luotiliivejä lehtityöhön ”antiterroristisen operaation” (ATO) alueella Donbassissa.

Mediakenttä elää

Ammattiliitolla on monia haasteita. Noin vuosi sitten Ukrainassa käynnistyi ohjelma median julkista omistusta vastaan. Kaupunkien ja alueiden johdon on luovuttava tiedotusvälineiden omistuksista, ja julkaisuilla on oikeus siirtyä toimimaan vapaasti. Tšaikan mukaan tämä johtaa luonnollisesti monen julkaisun lakkauttamiseen, koska rahoittajia ei löydy. Ohjelman mukaan julkaisut saavat omistukseensa kaiken, mitä niillä on ollut käytössään ennen hallinnon vetäytymistä. Mutta jotkut haluavat pitää valtansa, jotkut taas haluaisivat päästä julkaisusta, mutta pitää sen tilat itsellään. Viime vuonna Kivertsin kaupungissa sanomalehti Gornym šljahomin henkilökunta meni lakkoon, joka jatkuu yhä. Asiaa käsitellään oikeudessa, ja päätoimittaja on erotettu. Vastaavasti elokuun puolivälissä Luhanskin alueella oli samanlainen tapaus Novini Svjatovštšini -lehdessä, jonka tilat piirineuvosto haluaa itselleen.

Tämän vuoksi Tšaika tapaa eri alueiden johtoa ja yrittää saada laadittua yhteisiä muistioita hallintoelinten tai oikeusviranomaisten ja median edustajien kesken: ”Teemme ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä.” Hänen mukaansa on helpompi lähteä liikkeelle alueelliselta tasolta. ”On helpompaa allekirjoittaa ensin tällainen muistio kaikilla 24 alueella ja siirtää sitten käsittely valtakunnan tasolle.”

Tšaika kertoo muutaman esimerkin journalistien ongelmista. Kaksi vuotta sitten kansanedustajan, nykyisen Tšernigovin kaupunginjohtajan vaalitilaisuudessa vartiomiehet rikkoivat eräältä journalistilta silmälasit, katkaisivat sormen ja takavarikoivat laitteet. Tšernovtsyssa puolestaan toimittaja sysättiin ulos kaasuyhtiö Oblgazin kokouksesta. Journalisteja ajetaan pois kauppakeskuksista, koska siellä ei muka saa valokuvata.

”Tällaiset asiat on ratkaistava aluetasolla: hyökkääjinä on aina toimeenpanoporras, eivät ne, joilla on valtaa. Jos kuitenkin kuvernööri, poliisipäällikkö tai syyttäjä allekirjoittaa ”hyökkäämättömyyssopimuksen”, tilanne on selvä hierarkiassa alempana oleville. Tilanne ei tietenkään muutu täysin, Kiova on kaukana ja sitä kiinnostaa vain muodollinen puoli. Loppupiste olisi muistion allekirjoittaminen Kiovassa presidentinhallinnon ja Ukrainan poliisijohtajan kanssa. Toistaiseksi käymme alustavia neuvotteluja.”

Terrorismin vastaisen operaation (ATO) alueella journalisteilla on suurimmat ongelmat tarkastuspisteillä: ”Se on ymmärrettävää, kun paineet on kovat. – – En pidä sitä kuitenkaan hyökkäyksenä sananvapautta vastaan, sillä nyt on sota-aika. – – Ammattiliittomme jäsenillä ei ole viime aikoina ollut konfliktialueella hankaluuksia, eikä laajamittaisia konflikteja ATO-sotilaiden kanssa ole syntynyt.”

Bloggaajat pääsevät ammattiliiton jäseniksi

Tšaika kertoo, että syytteessä oleva Ruslan Kotsaba ”ei ole journalisti ja hänen esittämisensä journalistiksi on ongelmallista. Hän on pikemminkin aktivisti ja bloggaaja.” Pidätettyyn Muravitskiin ei liitolla ole kantaa, tilanteeseen ei ole vielä paneuduttu, sillä hän ei ole liiton jäsen.

”Mitä tulee painostukseen ja sananvapauteen, niin hallitus pelaa omilla säännöillään kaikissa maissa, kaikkein demokraattisimmissakin. Kaikki hallitukset pyrkivät tietyllä tavalla kontrolloimaan mediaa. Tämä ilmenee kaikilla tasoilla. Esimerkkinä piirihallinto, joka on lehden julkaisija: lehdessä on kaupunginjohtajan kuva joka sivulla tai samalla sivulla kolme juttua kaupunginjohtajasta. Pyrkimys kontrolloida mediaa on Neuvostoliiton peruja. Ukrainassa sananvapauteen ei kohdistu totaalista painostusta, on vain pyrkimys pitää tilanne kontrollissa.”

Kaikki tv-kanavat ovat oligarkkien ja bisneksen hallinnassa. Firtašilla on Inter, Kolomoiskilla 1+1, Murajevilla 112, Pintšukilla ICTV.

”Tilanne saattaa kuitenkin muuttua. Muodollisen omistajan taakse saattaa kätkeytyä todellinen omistaja. Julkisen omistuksen lopettaminen johtaa siihen, että kaikki mediat ovat oligarkkien ja bisnespiirien hallussa ja ne tekevät omaa politiikkaansa.”

Kansallisen ykköskanavan pohjalle on edelleen kehitteillä yhteiskunnallinen (julkinen) tv-kanava. On vaikea sanoa, miten hanke kehittyy. Tavoitteena on luoda riippumaton valtakunnallinen tv-kanava. Uudelleenjärjestelyjen tuloksena voi kuitenkin olla työntekijöiden irtisanomisia, ja ammattiliiton täytyy seurata asiaa. Yksi ongelma on myös palkka: virallisesti maksetaan aivan vähän, muu osa ”kirjekuoressa”. Journalistin keskipalkka on virallisesti 3000–8000 hryvniaa, mutta epävirallinen on paljon korkeampi.

Ukrainassa ei ole juridisia kriteerejä siitä, kuka on journalisti. Ammattiliitto hyväksyy jäsenikseen muun muassa bloggaajia. ”Emme kuitenkaan ns. ota jäseniä kadulta. Liittyjien pitää esittää luettelo julkaisuistaan. Journalistiksi ryhtyvä henkilö saa jäseneksi päästyään lehdistökortin.”

Liittyykö Inter-kanavan konflikti sisältöön vai bisnekseen?
”Muodollisesti kyseessä on lähinnä politiikka. Jotkut poliitikot eivät hyväksyneet kanavan näkemyksiä. Ei tiedetä, mitä poliisiviranomaisten hyökkäysten takana on todellisuudessa; se saattaa olla myös kaappausyritys. Kanavahan on valtakunnallinen ja sillä on paljon lähetysaikaa. Sananvapaus on tärkeää, mutta kanava herättää tosiaan minussakin monia kysymyksiä: miten voi olla avoimen vihamielinen sodan oloissa… Järjestönä kuitenkin puolustamme jäseniämme: esimerkiksi hyökkäyksessä Interin toimitukseen joutui kärsimään nainen, joka on jäsenemme. Toimme julki närkästyksemme. Minua kanavan asenne ei miellytä, mutta julkaisun journalisteilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä, niin kauan kuin he eivät yllytä maan yhtenäisyyden horjuttamiseen. Emme pidä mahdollisena vainota heitä näkemystensä vuoksi.”

Internetportaali strana.ua:n ongelmat

”Medialiiton johtajan näkökulmasta katsoen virkavallan toimia journalisteja kohtaan ei voi pitää oikeina. Mitä tulee henkilökohtaiseen mielipiteeseeni, en kansalaisena ole hyväksynyt heidän toimituspolitiikkaansa. Eräiden tietojen mukaan mediaholding Vesti on herra Klimenkon omaisuutta, hän oli Janukovitšin aikaan valtion fiskaalipalvelun johdossa. Heidän johtajansa on pidätetty, hänen toiminnassaan on paljon kyseenalaista – ei journalistina vaan median johtajana. En pidä häntäkään journalistina vaan managerina. Kaikki riippuukin nyt hänen toimintansa oikeudessa saamasta arviosta. Hänestä ei siis kannata kysyä meiltä vaan asianajajilta ja oikeuslaitokselta. Tosin kaikki, mitä maassa tapahtuu, liittyy tavalla tai toisella politiikkaan.”

Suurin kansainvälinen järjestö, jonka kanssa Riippumaton media-ammattiliitto tekee yhteistyötä, on Kansainvälinen Journalistiliitto IFJ. Eri maiden journalistiliittoihin on suoria yhteyksiä tarpeen mukaan. Liittoyhteyksillä haetaan ammatillista valmennusta.

Tapaus Pavel Šeremet

Kaikki ajattelivat heti, että toimittaja Pavel Šeremetin murha oli Moskovan järjestämä. Elleivät journalistit olisi tehneet valtavasti töitä, moni asia olisi jäänyt havaitsematta. Tästä ilmestyi Dmitro Gnapin filmi Ubijstvo Pavla (Pavelin murha), josta on esitetty ensimmäinen osa. Selvitykset osoittavat, että rikostutkijat ovat joko työskennelleet huonosti tai eivät halunneet tehdä rikostutkintaa. Filmin jälkeen syntyi kohu, koska puhuttiin Ukrainan turvallisuuspoliisin mahdollisesta roolista murhassa yhden epäillyn kautta. Turvallisuuspalvelu julisti, ettei tuo henkilö työskentele heillä. Journalistit löysivät tutkimuksissaan valvontakameroiden kuvia, joita rikostutkijat eivät olleet löytäneet. Jopa presidentti otti kantaa elokuvaan.

”Journalistien työn tuloksena monet asiat tuotiin julki, eikä rikostutkinta voi enää kiemurrella tästä irti.” On vaikea päätellä, kenen eduksi murha tehtiin ja kuka konkreettisesti teki sen. ”Šeremet ei ollut näkyvä oppositiojohtaja, toisin kuin esimerkiksi Boris Nemtsov. Ei ole mahdotonta, että murha oli seurausta sisäisistä kiistoista. Rikostutkinnan täytyy kuitenkin hoitaa työnsä. Toivomme, ettei kuolemasta muodostu jokavuotista rituaalia. Hallituksen on tehtävä kaikkensa, jotta journalistit olisivat turvassa.”

”Hallituksen asenne journalisteihin on se, että journalistin pitää olla hallittavissa tai häntä ei pidä olla lainkaan. Hallitsemispyrkimys ei ole kadonnut mihinkään. Laissa on pykälä 171 journalistin työn estämisestä, mutta sen soveltamistapaukset voi laskea yhden käden sormin.” Rikostutkinnassa ponnistellaan aina tällaisten tapauksien rikosnimikkeen muuttamiseksi. ”Mutta mitalissa on toinenkin puoli: journalistien solidaarisuuden ongelma. Usein silloin, kun journalistia ja hänen oikeuksiaan loukataan, kovin monet kollegat tyytyvät tarkkailemaan sivusta. Toivottavasti vielä näemme sen päivän, jolloin ihmiset eivät ole välinpitämättömiä. Jos reagoitaisiin solidaarisesti kaikkiin rikkomuksiin, tilanne olisi jo toinen.”

Igor Tšaika kertoo, että vihapuheesta järjestetään paljon keskustelutilaisuuksia. Ukrainassa toimii journalistisen etiikan lautakunta, joten on siis olemassa elin, jonka puoleen voi kääntyä. ”Ammattiliiton jäsenet voivat kääntyä myös meidän puoleemme.”

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

Infosota ja journalismin kuolema

infosotaSotajournalismi on vaikea laji. Monesti sodan osapuolet pyrkivät vääristämään tietoja omien intressiensä tarpeisiin,
 ja faktojen tarkistaminen vaarantaa toimittajan hengen. Erityisen lujille toimittajat ja heidän journalistiset taitonsa ovat joutuneet Syyrian sodassa.

Tarinoita sodasta on paljon, mutta kuinka moni niistä 
on totta? Totuudellisuuteen pyrkivä sotajournalismi on vaikeaa, sillä osapuolet pyrkivät vääristämään tietoja omaksi edukseen 
ja niiden tarkistaminen on usein hengenvaarallista. Tässä tilanteessa voi helposti syntyä itse itseään vahvistava kertomus, jolla on vain vähän tekemistä todellisuuden kanssa: sodan alussa epäluotettavista ja hatarista lähteistä saadun tiedon perusteella luodaan tulkintakehys ja myöhemmin saapuvasta tietovirrasta suodatetaan pois tähän sopimaton tieto.

Erityisen kovalle koetukselle journalismi on joutunut Syyrian sodassa. On tavallista, että jutut tehdään kaukana tapahtumapaikalta – Beirutissa, Ankarassa tai sitten kotitoimituksissa. Lähteenä käytetään jonkun sotivan osapuolen välittämiä tietoja – yleensä niin sanottujen kapinallisten.(1)

Hyvä esimerkki on tapahtuma 4. huhtikuuta 2017, kun myrkkykaasua levisi Khan Sheikhunin kaupunkiin. Aluetta piti hallussaan Tahrir al-Sham -liitto, jota Wikipedian mukaan hallitsi Fateh al-Sham -rintama, aiemmalta nimeltään Syyrian al-Qaida. Tiedot ja videot tapahtumasta sekä Syyrian hallitusta syyttävä tulkinta tulivat Syrian Observatory for Human Rights – ja White Helmets -järjestöiltä.

Syrian Observatory for Human
 Rights on kangaskauppias Rami Abdulrahmanin kotoaan Englannista pyörittämä tiedotusorganisaatio,
 joka avoimesti vastustaa hallitusta(2). White Helmets on brittiläisen
 entisen tiedustelu-upseerin James
 Le Mesurierin perustama järjestö, joka on saanut Britannialta ja muilta Nato-mailta kymmenien miljoonien eurojen avustukset. Järjestö käyttää suuren osan rahoistaan itsensä markkinoimiseen ja toimii vain hallitusta vastustavien ryhmien alueella(3). Kovin luotettavina eikä ainakaan puolueettomina näitä lähteitä ei voi pitää.

”TOTUUS” KAASUISKUSTA

Mutta ennen kuin puolueettomat asiantuntijat ehtivät puhua, aseet puhuivat. USA kosti Syyrian kontolle pannun kaasuhyökkäyksen kolmen päivän kuluttua laukaisemalla 59 risteilyohjusta
Shayratin lentotukikohtaan. Koston edellyttämää varmuutta al-Assadin hallituksen syyllisyydestä perusteltiin jälkeenpäin Valkoisen talon tiedustelumuistiolla, joka julkaistiin 11.4. Trumpin väitteisiin yleensä kohdistuva epäluulo sysättiin nyt syrjään, ja Syyrian hallituksen syyllisyyttä alettiin valtamediassa etenkin USA:ssa pitää varmana.

Käsityksen uskottavuutta lisäsi se, että presidentti al-Assadin jouk- kojen väitettiin käyttäneen sariinia Ghoutassa lähellä Damaskosta vuonna 2013. Helsingin Sanomat 
ja lukuisat muut tiedotusvälineet julkaisivat uutisen, jonka mukaan Ranskan tiedustelupalvelulla on varmoja todisteita Syyrian hallituksen syyllisyydestä huhtikuun 2017 alun kaasuiskuun. Kuitenkin tämäkin todistelu perustui hallituksen oletettuun syyllisyyteen Ghoutan iskussa: käytetty kaasu oli näissä molemmissa samanlaista sariinia.

Jonkinlaisen puolueettoman journalismin vaikutelman säilyttämiseksi media kertoi Venäjän ja Syyrian virallisen kannan, jonka mukaan al-Assadin joukot eivät olleet tehneet kaasuiskua. Näiden kahden maan uskottavuus on kuitenkin länsimaisen yleisön silmissä ajettu niin alas, ettei vastaväitteillä ollut merkitystä. Näin ”totuus” kaasuiskusta oli muodostunut.

TOIMITTAJILLA
 ON VAIHTOEHTOJA

Olisiko toimittajilla ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata hallitusta vastustavien aseellisten ryhmien ja Valkoisen talon nuotteja? Nähdäkseni olisi. Ensinnäkin olisi voinut muistella vaikka Irakin sodan perusteeksi esitettyjä olemattomia joukkotuhoaseita ja suhtautua skeptisesti Syyrian sodan yhden osapuolen tietoihin. Toiseksi olisi voinut ihmetellä,
 miksi ihmeessä al-Assad haluaisi ampua itseään jalkaan. Syyrian hallituksen asemahan oli vahvistunut Aleppossa saadun voiton ja Trumpin Assadille myönteisten lausuntojen takia. Todellinen tai luuloteltu kaasuhyökkäys, jolla ei saavutettu mitään sotilaallisia etuja, vahvisti jälleen kuvaa Assadista hirviömäisenä johtajana, josta on päästävä eroon.

Kolmanneksi seuraamalla yhdysvaltalaisia riippumattomia tiedotusvälineitä olisi selvinnyt, että USA:n tiedusteluasiantuntijoiden piirissä epäiltiin kovasti käsitystä, että Syyrian hallitus olisi tehnyt kaasuhyökkäyksen. Tutkivan journalismin veteraani Robert Parry kirjoitti, että hänen lähteensä kertoi CIA:n johtajan Mike Pompeon raportoineen Trumpille henkilökohtaisesti, että CIA:n käsityksen mukaan al-Assad ei todennäköisesti ollut syyllinen kaasuhyökkäykseen.

Lehdistötilaisuudessa, jossa Trump esitteli tiedustelumuistiota, paikalla ei ollut Pompeo eikä myöskään kaikkia 16:ta USA:n tiedustelupalvelua koordinoiva ”kansallisen tiedustelu johtaja” Dan Coats, mikä on poikkeuksellista.(4)

Samaan aikaan Trumpin tiedustelumuistion julkaisemisen kanssa 24 entistä tiedusteluammattilaista julkaisi oman muistionsa. Nämä Veteran Intelligence Professionals for Sanityn (tiedusteluammattilaisten veteraanijärjestö) edustajat kertoivat, että alueella olevat USA:n armeijan sotilaat, joihin he olivat olleet yhteydessä, sanovat, että kaasuhyökkäystä ei tapahtunut, vaan tavalliset pommit osuivat asevarastoon, jossa sattui olemaan suuri määrä myrkyllisiä kemikaaleja(5).

Neljänneksi vähäinenkin internet- ja muiden lähteiden penkominen olisi paljastanut sen, että Ghoutan kaasuhyökkäyksestä kiistellään edelleen ja että on paljon aineistoa ja tutkijoita, joiden mukaan syyllisiä olivat hallitusta vastaan taistelevat ryhmittymät eikä hallitus. Esimerkiksi tunnettu tutkiva journalisti Seymour Hersh, jolla on laajat yhteydet Washington DC:n sisäpiireihin, paljasti, että Yhdysvaltain turvallisuuskoneistossa toisinajattelu oli yleistä. Armeijan ja CIA:n piirissä epäiltiin alun alkaenkin, että kyse
 oli al-Qaidan Turkin avustuksella tekemästä lavastetusta hyökkäyksestä, jonka tarkoituksena oli saada Syyrian hallitus näyttämään syylliseltä. Myöhemmin CIA sai käsiinsä salakuuntelu- ja muuta tietoja, jotka vahvistivat, että kyseessä todellakin oli Turkin organisoima ”false flag” -operaatio, jonka päämääränä oli saada USA lähtemään avoimesti sotimaan Syyriaa vastaan. Tätä käsitystä vahvisti Britannian tiedustelupalvelu, joka sai haltuunsa näytteen hyökkäyksessä käytetystä sariinista. Kun näytettä analysoitiin armeijan laboratoriossa, sen havaittiin olevan toisenlaista kuin se, mitä tiedettiin olevan Syyrian hallituksen varastoissa.(6)

Viidenneksi olisi voinut raportoida USA:n johtavan teknillisen yliopiston MIT:n emeritusprofessorin Theodore Postolin kritiikistä Valkoisen talon tiedusteluraporttia kohtaan. Tämän asetekniikan läpikotaisin tuntevan tutkijan mukaan raportissa esitetty kuva- aineisto sotii sen johtopäätöksiä vastaan. Sariiniksi väitetyn kaasun lähtöpaikaksi esitetty kuopassa oleva putki ei voi olla lentokoneesta käsin pudotettu, vaan se on pikemminkin maahan asetettu ja siinä räjäytetty. Toisaalta putki ei ilmeisesti koskaan sisältänytkään sariinia, koska vallitsevan tuulen mukana myrkkykaasun olisi pitänyt kulkeutua ja levitä aivan lähellä olevalle tiheästi asutetulle alueelle. Kuitenkaan tällä alueella mahdollisesti tapahtuneesta tragediasta ei ole mitään kuva-aineistoa, vaikka videokuvaajat parveilivat kuopan ääressä, josta olisi vielä kuvaushetkelläkin pitänyt tulla tappavan myrkyllistä kaasua. Toisaalta satelliittikuvista voidaan havaita, että sellaista aukiota, jossa kaasuhyökkäyksen uhreja näytetään, ei ole missään lähistöllä.(7)

ALUMIINIFOSFIDIA VAI SARIINIA?

Toimittajat, jotka eivät olleet huhtikuussa välittäneet virallisesta kertomuksesta poikkeavista näkemyksistä, saattoivat onnitella itseään syyskuun alussa. YK:n Syyriaa tutkiva riippumaton kansainvälinen komissio julkaisi raporttinsa Khan Shaykhunin tapauksesta: komission mukaan Syyrian hallitus oli pudottanut huhtikuussa kaupunkiin sariinia levittävän pommin. Raportti on kuitenkin paljolti vanhaa viiniä uudessa leilissä: komissio ei vieraillut itse paikalla, ja raportin tulokset perustuvat paljolti 43:n sieltä tulleen ihmisen haastatteluun ja siihen, että Postolin ja muiden asiantuntijoiden esittämä rikostekninen todistusaineisto sivuutettiin(8).

Komissio koostuu kolmesta YK-uraa tehneestä ihmisestä, joiden asiantuntemus liittyy kansainväliseen oikeuteen ja politiikkaan. Ilmeisesti koska heillä ei ollut teknistä asiantuntemusta, he saattoivat hyväksyä kemiallisen aseen käytön todisteeksi kuvat, joiden tulkintaa asetekniikkaa tuntevat voimakkaasti kritisoivat. Esimerkiksi kaksi USA:n hallituksen entistä kemiallisten aseiden asiantuntijaa totesi, ettei kemiallinen ase olisi voinut tehdä kuvissa näkyvää kuoppaa, koska tällaisissa aseissa on vain vähän räjähdysainetta. Pientä räjähdystä tarvitaan kaasun levittämiseen, mutta isompi räjähdys tuhoaisi kaasun(9).

Yhdessä USA:n suurimmista vasemmalle kallellaan olevista nettilehdistä AlterNetissä kirjoittava tutkiva journalisti Gareth Porter on tehnyt perusteellisen selvityksen Khan Sheikhun tapahtumista. Hän kritisoi voimakkaasti riippumattoman komission ja Kemiallisten aseiden kieltojärjestön (OPCW) raportteja. Hän päätyy siihen, että Syyrian hallituksen lentokone todellakin pommitti kaupunkia tuona aamuna. Kyse oli kuitenkin tavanomaisesta pommista, joka osui alumiinifosfidivarastoon. Alumiinifosfidista muodostuu herkästi erittäin myrkyllistä fosfiinikaasua, jonka aiheuttamat oireet ovat pitkälti samanlaiset kuin sariinin. Osa kudosnäytetesteistä ei kykene erottamaan sariinia fosfiinista. Alumiinifosfidia käytetään yleisesti tuholaisten torjuntaan ja viljan säilömiseen, mutta sen mahdollinen käyttö kemiallisen aseen lähtöaineena on myös laajalti tunnettu.(10)

INFOSOTAA

Miksi valtamedia on sivuuttanut kaiken tämän aineiston, joka olisi saattanut epäilyksenalaiseksi virallisen kertomuksen Khan Sheikhunin tapauksesta tai olisi vähintäänkin antanut ratkaisevasti monipuolisemman kuvan kaasuhyökkäyksestä? Tämä on sitäkin merkillisempää, kun sama media on viime aikoina halunnut voimakkaasti erottautua amatöörien internetissä harjoittamasta
kirjoittelusta, jonka väitetään usein sisältävän valeuutisia.

Valtamedian edustajien oletetaan noudattavan ”journalistin ohjeita”, joiden mukaan ”journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”, ”tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin” ja ”tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti”. Aivan ilmeisesti näitä ohjeita ei Khan Sheikhunin tapauksen raportoinnissa noudatettu. Kritiikitön suhtautuminen yhden sodan osapuolen tietoihin on sikälikin raskauttavaa, koska journalistin ohjeissa korostetaan, että ”erityisen tärkeää” kriittinen suhtautuminen ”on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus”. Sekään, että alussa tietoja oli vain vähän saatavilla, ei riitä puolustukseksi: ”Raportointia asioista ja tapahtumista on syytä täydentää, kun uutta tietoa on saatavissa. Uutistapahtumia on pyrittävä seuraamaan loppuun saakka.”

Mistä oikein on kysymys?
 Ovatko tiedotusvälineiden ulkomaantoimitukset täynnä epäpäteviä toimittajia? Tätä on vaikea uskoa, koska toimitukset tuottavat myös korkeatasoista journalismia. Sen sijaan asia voidaan ehkä selittää käsitteiden ’globaali nationalismi’ ja ’informaatiosota’ avulla.

Suuren maan nationalismikin 
on suurta, ja se leviää kauas maan rajojen ulkopuolelle. Aikoinaan suuri ja mahtava Neuvostoliitto 
sai monen eri puolilla maailmaa asuvan ihmisen mielen herkistymään. He tunsivat tarvetta selittää asiat idän jättiläisen kannalta parhain päin. Kun silloin ”länsimaissa” oli kysymys pääasiassa johtavan eliitin ulkopuolella olevasta autoritäärisestä vasemmistosta, nyt suureen ja mahtavaan samaistuu suuri osa lännen johtavaa eliittiä. Siksi toimitusten johdossa ja sitä vapaaehtoisesti tai välttämättömyyden pakosta seuraavien toimittajien keskuudessa halutaan tulkita sodat USA:ta ja sen liittolaisia myötäillen.

Tendenssiä on viime vuosina vahvistanut informaatiosotapuheen esiinmarssi. Tässä puheavaruudessa se, mitä Venäjä tai jokin muu USA:n ja Naton kanssa eripurainen maa esittää oman toimintansa tai näkemystensä tueksi, ei olekaan vanhaa tuttua organisaatioviestintää, suhdetoimintaa tai mainontaa vaan sotaa, jossa aseina ovat tekstit, puheet ja kuvat. Näin toimittajista tulee sotilaita kamppailussa vastapuolelta sinkoavia infoammuksia vastaan. Sellaisia uutisia ja väitteitä, jotka saattaisivat hyödyttää ”vihollista”, ei voi esittää, vaikka ne olisivat ilmeisestikin totta. Tällaisten väitteiden esittäjät leimataan trolleiksi, jotka rahasta tai ideologisesta ”maanpetturuudesta” toimivat vastapuolen käsikassaroina.

Suuri ongelma infosodankäynnissä on kuitenkin se, että sodankävijät sokeutuvat. Kun
l ähes kaikista medioista tulee infosotaa varten suodatettua
 tietoa, suodattamatonta tietoa on vaikea saada, ja silloinkin, kun sellaista saadaan, siihen ei helposti uskota ja sen epäillään olevan vihollisen trollausta. Harhaisen tiedon pohjalta tehdään järjettömiä päätöksiä. Voidaan esimerkiksi ajautua kaiken tuhoavaan sotaan, joka olisi helposti voitu välttää. Kansallisen turvallisuuden ja maanpuolustuksen nimissä käyty infosota johtaakin turvallisuuden syöksylaskuun.

Teksti Olli Tammilehto
Kuva Essi Rajamäki

Viitteet

1. Patrick Cockburn: ”This is why everything you’ve read about the wars in Syria and Iraq could be wrong”, The Independent, 2. joulukuuta 2016, www.independent.co.uk/voices/syria-aleppo-iraq-mosul-isis-middle-east-conflict-assad-war-everything-youve-read-could-be-wrong-a7451656.html

2. Ks. esim. Charlie Skelton: ”The Syrian opposition: who’s doing the talking?”, The Guardian, 12. heinäkuuta 2012, www.theguardian.com/commentisfree/2012/jul/12/ syrian-opposition-doing-the-talking; Neil MacFarquhar: ”A Very Busy Man Behind the Syrian Civil War’s Casualty Count”, The New York Times, 9. huhtikuuta 2013, osa Middle East, www.nytimes.com/2013/04/10/world/middleeast/the-man-behind-the-casualty-figures-in-syria.html

3. Ks. esim. Scott Ritter: ”The ‘White
Helmets’ and the Inherent Contradiction
of America’s Syria Policy”, Truthdig, 5. lokakuuta 2016, www.truthdig.com/articles/the-white-helmets-and-the-inherent-contradiction-of-americas-syria-policy/;
 Jan Öberg: ”TFF PressInfo # 392: Just how grey are the White Helmets and their backers?”, TFF Pressinfo, 1. marraskuuta 2016, blog.transnational.org/2016/11/tff-pressinfo-392-just-how-grey-are-the-white-helmets-and-their-backers/

4. Robert Parry: ”Where Was CIA’s Pompeo on Syria?”, Consortiumnews, 8. huhtikuuta 2017, consortiumnews.com/2017/04/08/where-was-cias-pompeo-on-syria/

5. Veteran Intelligence Professionals for Sanity: ”Trump Should Rethink Syria Escalation”, Consortiumnews, 11. huhtikuuta 2017, consortiumnews.com/2017/04/11/trump-should-rethink-syria-escalation/

6. Seymour M. Hersh: ”The Red Line and the Rat Line”, London Review of Books, 17. huhtikuuta 2014, www. lrb.co.uk/v36/n08/seymour-m-hersh/the-red-line-and-the-rat-line

7. Theodore A. Postol: ”The Nerve Gas Attack Described in White House Report Did
Not Occur, Expert Says of Syria Incident”, Truthdig, 20. huhtikuuta 2017, www.truthdig.com/articles/the-nerve-gas-attack-described-in-white-house-report-did-not-occur-expert-says-of-syria-incident-2/; Theodore A. Postol: ”With Error Fixed, Evidence Against ‘Sarin Attack’ Remains Convincing”, Truthdig, 22. huhtikuuta 2017, www.truthdig.com/articles/with-error-fixed-evidence-against-sarin-attack-remains-convincing-2/

8. Report of the Independent International Commission of Inquiry on the Syrian Arab Republic, Thirty-sixth session Agenda item 4 (Human Rights Council, 2017), www. ohchr.org/Documents/HRBodies/HRCouncil/CoISyria/A_HRC_36_55_EN.docx

9. Gareth Porter: ”Have We Been Deceived
Over Syrian Sarin Attack? Scrutinizing the Evidence in an Incident Trump Used to Justify Bombing Syria”, Alternet, 13. syyskuuta 2017, www.alternet.org/grayzone-project/what-really-happened-khan-sheikhoun

10. Ks. edellä

Laustin medianurkka: Läntiset arvot ja todellinen maailma

LAUSTIN MEDIANURKKA
Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.

Läntisissä demokratioissa vallitsee tasapuolisen journalismin perinne, meille usein vakuutetaan. Meitä varoitetaan ”mielipidejournalismista”. Ohjenuoraksi vaaditaan ”objektiivisuutta”. Tällaisella vakuuttelulla on pitkä perinne, jota kannattaa tarkastella valeuutiskeskustelun riehuessa maailmalla ja myös Suomessa.

Kysymyksen ongelmallisuudesta otan esimerkiksi I. F. Stonen (1907–1989), amerikkalaisen tutkivan journalistin, jonka syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 110 vuotta.

Aloitettuaan journalistisen uransa 19-vuotiaana Stone radikalisoitui 1930-luvun pulavuosina ja ajautui toisen maailmansodan jälkeen välirikkoon niin Yhdysvaltain hallitsevan eliitin kuin sitä myötäilevien päätoimittajien kanssa. Hänen peräänantamaton kirjoittelunsa ei kunnioittanut objektiivisuuden kuviteltuja sääntöjä. Hän etsi totuutta ja usein löysikin sen.

Menetettyään mahdollisuuden työhön tuon ajan lehdistössä hän perusti vuonna 1953 nelisivuisen, sittemmin legendaariseksi osoittautuneen lehden I.F. Stone Weekly. Viikkolehden 18 vuotta kestäneen olemassaolon aikana Stone sai vaikutusvaltaisia vihollisia. Hänen puhelujaan salakuunneltiin, hänen postiaan avattiin ja hänen perhettään vakoiltiin.

Objektiivisuuden myytti

Stonen mielestä ”objektiivinen” journalismi oli myytti. Hän luonnehti asiaa kerran sanomalla, että objektiivisuus merkitsi tavallisesti vain sitä, että asiat nähdään samalla tavalla kuin kaikki muutkin ne näkevät. Hän totesi myös, että eliittiä liehittelevät toimittajat tiesivät epäilemättä paljon asioita, joista hän ei itse tiennyt, muta monet noista asioista eivät olleet Stonen mielestä totta. 60-luvun radikaalit ihailivatkin Stonen kykyä kaivaa esiin tosiasioita, jotka paljastivat vallanpitäjien valheet.

Radikaaleja Stone kuitenkin varoitti vaarasta, joka muuttaisi uudet oivallukset dogmeiksi ja tuoreet ajatukset elottomiksi puoluelinjoiksi. Hän kirjoitti: ”Jokainen vapautuminen pitää sisällään myös uuden orjuuden siemenet ja jokainen totuus muuttuu helposti valheeksi.”

Stone eli ja työskenteli maassa, jota monet suomalaisetkin pitävät demokratian ja vapauden esikuvana. Tämä illuusio työntyy helposti myös suomalaiseen journalismiin. Viime vuonna I. F. Stone -palkinnon saanut amerikkalainen tutkiva toimittaja Robert Parry on kiinnittänyt huomiota siihen, miten Yhdysvaltoja hallitsee häikäilemätön eliitti. Nämä päätöksentekijät eivät epäröi salata poliittisen ja taloudellisen elämän todellista luonnetta. Turvautuminen suoranaisiin valheisiin on niinikään yleinen tapa edistää omaa uraa. Aivan liian moni journalisti on lähtenyt samalle tielle. Parryn totuudellisuuteen pyrkinyt journalismi ajoi hänetkin valtamedian ulkopuolelle.

Media tukee vaihtoehdottomuuden illuusiota

Suomalaisiakin toimittajia on varoitettu ”mielipidejournalismista”. Selkokielelle käännettynä tällä tarkoitetaan, että olemassa olevan yhteiskunnallisen järjestelmän olettamuksia ei tule asettaa kyseenalaiseksi. ”Objektiivisuuden” vaatimuksella tukahdutetaan mahdollisuus osoittaa, että järjestelmän oikeutuksen hokemat ovat valheellisia.

Sallitun ajattelun tuolla puolen piilee ”luvattomia” johtopäätöksiä. Todellisuus on sallitun mielipidekirjon ulkopuolella. On luvatonta osoittaa, että kapitalismi on pitkän päälle kestämätön järjestelmä. Nyt se yrittää toipua sälyttämällä kriisin kustannukset tavallisten palkansaajien kannettavaksi. Voitot on yksityistetty ja tappiot sosialisoitu. Pääoman valtarakenteet alkavat kuitenkin olla nähtävissä kaikessa alastomuudessaan. Median tukema vaihtoehdottomuuden illuusio estää ihmisiä tekemästä pitemmälle meneviä johtopäätöksiä. Nyt olisi silti mahdollista kehitellä purevaa, yhteiskuntakriittistä journalismia.

Toki kaikki myöntävät esimerkiksi ympäristöongelmien vakavuuden. Mutta vaikka kaikki nyt vannovat “kestävän kehityksen” nimeen, ei haluta avoimesti myöntää, että suuryritysten yksityiseen voitontavoitteluun perustuva järjestelmä ei voi irrottautua talouden rajattoman kasvun pakosta, kasvun, joka uhkaa planeettamme tulevaisuutta. Talousanalyysit kykenevät laskemaan vain markkinoille tulevien tuotteiden arvoa. Luontoa – vettä, ilmaa ja eläviä olentoja – pidetään “ilmaisena lahjana”.

Totuudellisuuden vaatimus

Tietenkin toimittajatkin ovat mielipiteineen kansalaisia siinä kuin muutkin. Journalismiin kuuluu kuitenkin totuudellisuuden vaatimus. On kyettävä analysoimaan, mitä esimerkiksi “läntisillä arvoilla” tarkoitetaan. Propagandan erottaminen totuudesta on olennainen osa tätä tehtävää. Johtavat suomalaiset kommentaattorit suoriutuvat tästä tehtävästä huonosti. Heidän atlantistisympatiansa estävät heitä ymmärtämästä, että Yhdysvallat on häikäilemätön suurvalta, jonka etujen mukaista on alistaa muu maailma – erityisesti strategisesti tärkeät alueet – komentoonsa keinoilla millä hyvänsä. Totta kai omaneduntavoittelua aina kaunistellaan puheilla demokratiasta ja ihmisoikeuksista.

”Izzy” Stone kirjoitti Vietnamin sodan vuosina: ”Emme tule näkemään rauhasta nauttivaa sukupolvea ennen kuin jotenkin saamme aisoihin militarismin ja imperialismin, jotka antoivat meille Vietnamin ja jotka luovat uusia Vietnameita.” Tällaista muutosta ei surullista kyllä ole tapahtunut sen enempää poliittisessa kuin mediakulttuurissa. Vietnamin sodan todellisuutta kuvanneiden Pentagonin papereiden vuodattaja Daniel Ellsberg totesi hiljattain katkerana: ”Kukaan ei ole oppinut mitään Pentagonin papereista, Vietnamista, Izzyn esimerkistä tai mistään.”

Tuskin Ellsberg tällä kuitenkaan tarkoitti, että meidän on heittäydyttävä toivottomiksi.

Tapani Lausti

I. F. Stonen elämäkertoja:

Myra MacPherson, All Governments Lie: The Life and Times of Rebel Journalist I.F. Stone.
www.lausti.com/articles/media/stone2.html

D. D. Guttenplan, American Radical: The Life and Times of I. F. Stone www.lausti.com/articles/media/stone.html

Katso myös D. D. Guttenplan: Remembering I. F. Stone, New Statesman, 2.6.2011
www.newstatesman.com/books/2011/05/stone-assange-vietnam-world

 

 

UUSIKAUPUNKI RAUHANKAUPUNKI 40 • 100 • 400

ugi1_3_17Rauhanpuolustajien Uudenkaupungin yhdistyksen 40-vuotistaivalta juhlittiin kaksipäiväisellä seminaarilla 6.–7. toukokuuta.

 

Rauhanpuolustajien Uudenkaupungin yhdistystä on koko sen olemassaolon ajan luotsannut Ilmo Suikkanen. Puheenjohtaja huomioi tervehdyspuheessaan, että yhdistyksen lisäksi juhlii Uusikaupunki 400-vuotistaivaltaan ja Suomi sataa vuottaan itsenäisenä valtiona.

”Oma yhdistyksemme saavuttaa kuluvana vuonna 40 vuoden merkkipaalun. Sen osalta kyse ei ole historiallisesti pitkästä ajasta, mutta ihmiselämällä mitattuna on sekin merkittävä rupeama. Uudenkaupungin yhdistyksemme sinnikkäästä järjestöväestä suuri osa on puuhannut rauhantyön parissa vuosikymmeniä, ja 40-vuotistapahtuman valmistelut on yksi kymmenien ja taas kymmenien joukossa, lämmin kiitos eritoten heille siitä.”

Rauhanliikkeessä sodat nähdään aina onnettomuutena, jotka pitäisi kyetä estämään jo etukäteen eli vähän samaan tapaan kuin ennaltaehkäisevässä terveydenhuollossa. Erityisesti sisällissodan traumojen ja tuhojen parantelu, josta on kokemuksia meillä ja tälläkin hetkellä monissa maailman kriisipesäkkeissä, on sukupolvien mittainen prosessi. Sodan voittaminen ei juurikaan riitä, on voitettava rauha.

Yhdistyksen perustamisajankohdan jälkeisen kylmän sodan ilmapiirin murtamista voisi luonnehtia myös maailmanlaajuisena haluna rakentaa parempaa huomista pyrkimällä sotilaallisen vastakkainasettelun ja asevarustelun sijasta rauhanomaisen rinnakkainolon ja yhteistyösuhteiden kehittämiseen.

Viime vuosituhannen loppupuolella onnistumisia tällä saralla löytyy runsaasti, ja harva tohtii kiistää, etteivätkö ne olleet maailman miljoonia ihmisiä käsittävän rauhantahtoisen väen painostuksen tuloksena syntyneitä.

”Näin jälkeenpäin kun miettii, niin aika pitkälle ilon kautta lähestyttiin silloin vaikeita aiheita. Eikä yhtään ujostuta kertoa, että aikaa myöten myös tulosta tuli: Ronald Reagan ja Mihail Gorbatšov allekirjoittivat keskimatkan ohjukset Euroopasta poistavan INF-sopimuksen vuonna 1987”, totesi Suikkanen.

Valitettava tosiasia sen sijaan on se, että esimerkiksi sopimuksin maanosastamme viedyt euro-ohjukset ovat jälleen palanneet Euroopan asearsenaaliin ja sotilaallinen vastakkainasettelu on kärjistynyt noista ajoista vaarallisesti. Rauhanliike seurasi huolestuneena esimerkiksi nyt touko-kesäkuun vaihteen ”Arktinen Haaste” -nimellä pidettyjä Nato-johtoisia 12 maan sotaharjoituksia, jossa oli yli 100 ilma-alusta, joukossa uuden hävittäjäkaluston ohella myös USA:n Vietnamin sodassa käyttämä pahamaineinen B-52-pommittaja.

Aseteollisuus esittelee uusinta kalustoaan ja hykertelee tietäessään, että sotaan varustautuminen kilauttaa sen laariin miljardeja miljardien perään, puhumattakaan siitä, jos tilanne kärjistyy yhteenottojen asteelle.

Uhkaa on siis ilmassa, totuus näyttäisi jo kuolleen ja mediassa tilalle on tullut sotapropagandalle tyypillinen kaunainen viestintä. Valtaan nousee arvaamattomia poliitikkoja jne.

”Vahvaa rauhanliikettä tarvitaan taas, ja korostaisin nyt erityisesti nuorison aloitteellisuuden ensisijaisuutta. Asiaa ei ratkaista vihapuheilla ja vähävaraisten usuttamisella toinen toistensa kimppuun. Tarvitaan solidaarisuutta ja yhteistyötä käydä käsiksi sotien syihin, sotien, joissa Eurooppakin on osapuolena ja joista keskeisiltä osin johtuvat myös tänne suuntautuneet pakolaisvirrat”, korosti Ilmo Suikkanen.

HUONO RAUHANSOPIMUS ON UUDEN SODAN SIEMEN

1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla rauhanliikkeellä oli vahva kannatus ja erilaisia uhkakuvia paljon. Sen jälkeen liike on hiipunut, kunnes nyt maailmanpolitiikan kiristymisen vuoksi sitä taas tarvitaan.

Yhdistyksen pääjuhlassa puhunut Rauhanpuolustajien puheenjohtaja, professori Markku Kangaspuro näkee filosofi Immanuel Kantiin viitaten, että ikuisen rauhan ainoa mahdollisuus on armeijoiden lakkauttaminen, mutta myöntää, että se ei ole tämän päivän realismia.

”Tiedämme, miten valtavia rahamääriä maailmassa aseisiin käytetään. Jo 10 prosenttia siitä riittäisi absoluuttisen köyhyyden poistamiseen maapallolta.”

Paradoksaalista kyllä Suomi syntyi sodasta. Venäjän heikkouden ja ensimmäisen maailmansodan ”ansiosta” Suomi sai tilaisuuden irrottautua Venäjästä.

”Sopiminen on avain sotien välttämiseen. Itsenäiset kansakunnat tekevät sopimuksia toistensa kanssa ja pitävät niistä kiinni. Rauha pitää solmia siten, että hävinneetkin voivat sen ehtojen kanssa elää. Kuten tiedämme, rauhansopimukset ovat olleet monen tulevan kriisin siemeniä.”

Toisen maailmansodan yksi syy oli Kangaspuron mukaan se, että 1930-luvulla maailmassa ei kyetty luomaan kestävää sopimuspoliittista järjestelmää.

”Vain laaja kansainvälinen sopimusjärjestelmä takaisi pienten maiden aseman. 1930-luvulla suurvallat alkoivat tehdä keskinäisiä sopimuksiaan ja niitä tehtiin pienten maiden kustannuksella. Nähdäkseni nyt ollaan ikävä kyllä hieman samassa tilanteessa kuin 1930-luvulla.”

Kangaspuro sanoi, että Ukrainan tilanne ei automaattisesti vaikuta Pohjoismaihin, mutta jos asioista ruvetaan päättämään asevoimin, niin Suomi ja muut pienet valtiot häviävät.

”Pohjois-Eurooppa on edelleen rauhallinen kolkka ja se tilanne tulisi pyrkiä säilyttämään. Siksi Rauhanpuolustajat ja muut vastaavat toimijat ovat tärkeitä. Meidän tulee olla mukana vaikuttamassa Suomen ulkopoliittisen linjaan, pyrkiä vaikuttamaan Suomen kansainväliseen toimintaan niin, että se tukisi vastakkainasettelun lientymistä ja luottamuksen lisäämistä sekä Itämeren alueella että Euroopassa ja laajemminkin maailmassa.”

”Vaikka Suomi on pieni maa, on myös meidän valinnoillamme merkitystä. Erityisesti se pätee siihen, minkälaisen signaalin annamme sotilaspoliittisesta suuntautumisestamme. Nato-jäsenyys olisi väärä turvallisuuspoliittinen signaali. On muistettava, että myös suurten ja toistuvien sotaharjoitusten järjestäminen on viesti, jolle parempi vaihtoehto on kehittää sotilaalliseen liittoutumattomuuteemme ja kansainväliseen yhteistyöhön nojaavaa turvallisuuspoliittista linjaamme. Sen tärkeänä elementtinä on myös yhteistyö Venäjän kanssa.”

SIVISTYKSELLÄ VOI HALLITA SEKAVAA TIEDONVÄLITYSTÄ

”Medialukutaito on vaikeaa, samoin informaatiotulvasta selviäminen ja siitä selvän ottaminen. Monella tapaa tuntuu, että olemme uudessa tilanteessa, jossa informaatiokuplat ja viholliskuvat jylläävät ja medialukutaito on hukassa ja yhä vaikeampaa”, sanoi aiheesta tilaisuudessa luennoinut valtiotieteen tohtori Noora Kotilainen.

ugi2_3_17Vihollisuus ja viholliskuvat rakentuvat usein myös voimakkaasti mediakuvaston kautta, ja mediassa paljon kiertelevät kuvat ja kuvatyypit rakentavat sitä, miten me hahmotamme maailman, myös maahanmuuton ja globaalin (epä)oikeudenmukaisuuden.

Edellytys medialukutaidolle on tieto ja kontekstin hahmotus, riittävän laaja näkökulma. ”Myös huomio kuviin ja siihen, miten niitä käytetään, on minusta ensiarvoisen tärkeää, koska nykyinen maailmamme on yhä enemmän visuaalinen. Tekstejä ei välttämättä edes jakseta lukea. Kuvien voima on valtava, eikä kuvien lukutaitoon ole varsinkaan takavuosina annettu tarpeeksi välineitä. Niitä on pidetty sekundaarisina, toissijaisina.”

”Parasta vastamyrkkyä propagandistiselle ja vääristävälle, poliittisesti johdattelevalle ja tarkoitushakuiselle tai vain sekavalle tiedonvälitykselle ja infotulvalle on laaja sivistys. Mitään oikotietä tai viisasten kiveä ei ole. Koulutus, sivistys, laaja perspektiivi, toisten kunnioitus, solidaarisuus”, korosti Noora Kotilainen johtopäätöksenään.

 

Uudenkaupungin kaupunki järjestää tänä vuonna ensimmäistä kertaa rauhanseminaarin 10.–11. elokuuta. Seminaarin valmistelussa ovat olleet mukana Tampereen rauhan ja konfliktin tutkimuskeskus (Tampereen yliopisto), Siirtolaisinstituutti (Turun yliopisto) sekä Unescon edustaja. Luennoitsijoita on tulossa mm. Ruotsista ja Venäjältä, mukana ovat myös opetus- ja kulttuuriministeriö sekä ulkoministeriö. Presidentti Tarja Halonen on lupautunut tapahtuman suojelijaksi. Tapahtuma on saanut Suomi 100 -tapahtumastatuksen ja se on osa kaupungin 400-vuotisjuhlaa.

 

Lämmin kiitos kaikille 40-vuotistapahtumassamme mukana olleille, meitä muistaneille sekä valmisteluihin osallistuneille. Te teitte tapahtumastamme juhlan! Toiminta rauhan puolesta jatkuu.
Suomen Rauhanpuolustajain Uudenkaupungin yhdistys ry