Avainsana-arkisto: media

Pääkirjoitus: Ukraina, Ukraina, Ukraina

Ukrainan ja Venäjän välisen Asovanmeren laivaliikenteeseen liittyvän välikohtauksen todelliset uhrit ovat toistaiseksi olleet ukrainalaisalusten venäläistulituksen kohteena olleet ja vangitut miehistöt ja demokratia.

Ukrainan presidentti Petro Porošenkolla oli tässä yhteydessä selkeästi muitakin tavoitteita kuin muistuttaa kansainvälistä yhteisöä Krimin laittomasta liittämisestä Venäjään ja sen myötä Kertšinsalmen liikennöintiin liittyvistä ongelmista. Hän käytti välikohtausta välittömästi hyväkseen demokratian ja kansalaisoikeuksien kaventamiseksi Itä-Ukrainassa julistamalla 30 päivän sotatilan kymmeneen rajamaakuntaan.

Porošenko sai siis mitä tilasikin, vaikka tietenkin kansainvälisen oikeuden näkökulmasta laillisin keinoin. Hän oli aivan varmasti tietoinen, että Venäjä tulee reagoimaan ukrainalaislaivaston liikkeisiin Kertšinsalmella. Venäjä on ilmaissut selkeästi, että pitää laittomasti kaappaamiaan vesialueita ominaan ja että se pitää huolta Kertšinsalmen sillan turvallisuudesta tarvittaessa voimakeinoin. Porošenko tunsi vastustajansa ja tiesi, että venäläissotilaiden reaktiot tulevat varmasti olemaan tapahtumaan nähden ylimitoitettuja.

Sotatila ja reserviläisten kutsuminen ylimääräisiin sotaharjoituksiin on uutisoitu suomalaismedioissa näyttävästi. Mutta moniko tietää, että samanaikaisesti peruttiin paikallisvaalit näissä maakunnissa? Ovatko demokratian vahvistaminen ja kansalaisten osallistuminen päätöksentekoon sellainen uhka, että ne on kiellettävä?

Suomalaismedioita seuraamalla ei myöskään tietäisi, mikä on S14. Se ei ole uusi keskipitkänmatkan ohjus vaan äärioikeistolainen ukrainalaisorganisaatio, joka on syyllistynyt muun muassa journalisteihin kohdistuneisiin väkivaltaisuuksiin ja käytännössä poliisin suojeluksessa hyökännyt Ukrainaa vastaan. Alkuvuodesta S14 sopi Kiovan kaupunginhallinnon kanssa, että se muodostaa kunnalliskaartin valvomaan katujen “turvallisuutta”. Tämä vastaisi suurin piirtein sitä, että pormestari Jan Vapaavuori virallistaisi Odinin sotureiden katupartioinnin Helsingissä.

Mutta ei anneta häiritsevien tietojen häiritä, koska Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

Laustin medianurkka: Brittimedian rooli eliittien edunvalvojana

Suomen eliitin yhä korostuneempi samaistuminen kuviteltuihin läntisiin arvoihin heijastuu myös joukkotiedotusvälineiden tapaan tulkita maailmaa. Osa mediasta on antautunut itsestäänselvyyksien kulttuurille, josta poikkeaminen ei ole helppoa. Tämän kulttuurin valovoimaisimpia airuita ovat brittilehti The Guardian ja Britannian yleisradioyhtiö British Broadcasting Corporation eli BBC. Molempien kyky teeskennellä puolueettomuutta, objektiivisuutta ja tasapuolisuutta on osa tuota itsestäänselvyyksien kulttuuria. Ne ovat kuitenkin raportoinnissaan enimmäkseen sidoksissa valtaeliittien edunvalvontaan, vaikka laadukastakin aineistoa mahtuu mukaan.

 

Kriittiset amerikkalaiset journalistit käyttävät valtamedian vääristelystä käsitettä ”group think”, ryhmäajattelu. Yleisesti hyväksyttyjä tulkintoja ei tässä ajatusmaailmassa saa juuri asettaa kyseenalaiseksi, vaikka ne eivät perustuisi selviin tosiasioihin. Britanniassa tätä vaihtoehdottomuuden kulttuuria on tehokkaimmin arvostellut Media Lens -internet-sivusto. Tämä kahden ihmisen ajatushautomo saa osakseen silmittömiä vihanpurkauksia, mitkä taas paljastavat journalismiin pesiytynyttä poliittista eliittiä myötäilevää, yhä aggressiivisemmaksi käynyttä aatemaailmaa.

Media Lensin kahden miehen tiimi, David Edwards ja David Cromwell, on vastikään julkaissut uuden kirjan nimeltä Propaganda Blitz: How the Corporate Media Distort Reality eli miten valtamedia vääristelee todellisuutta. Kirjan esipuheessa erinomainen australialais-brittiläinen medialegenda John Pilger kirjoittaa Media Lensin murtaneen valtamediaa suojelleen hiljaisuuden. Kuten aikoinaan Edward Herman ja Noam Chomsky, myös Edwards ja Cromwell ovat tehokkaasti kyseenalaistaneet eliittien ajatusmaailmaa myötäilevät analyysit ja auttaneet ymmärtämään tällaisen journalismin taustoja.

Media Lens ihmettelee osakseen tulleita vihanpurkauksia, kun sivustolla on vain muutama tuhat vakituista lukijaa. Valtamedia syytää suurille ihmisjoukoille vääristeltyä todellisuutta edesauttaen näin sotien puhkeamista ja rohkaisten kaupallista kulttuuria, joka uhkaa ihmiskunnan olemassaoloa. Luulisi olevan moraalisesti tärkeämpää arvostella tällaista tiedottamista kuin median marginaalisia arvostelijoita.

Nimekkäät brittijournalistit ovat perin hanakoita korostamaan puolueettomuuttaan. BBC:n uutistoiminnan päällikkö Helen Boaden puki tämän sanoiksi näin: ”Ajattelen aina, että puolueettomuus on DNA:ssamme. Se on osa BBC:n geneettistä koostumusta.”

Boaden kieltäytyi lopulta vastaamasta Media Lensin kriittisiin kommentteihin. Edwards ja Cromwell toteavat kirjassaan ”havainneensa yhä selvemmin, miten yleisradioyhtiö oli itse asiassa osallinen valtiorikoksiin: Afganistan, Irak, Israelin palestiinalaisiin kohdistama sorto, Libya, Syyria, ilmastokaaos. Ei ihme, että he reagoivat rationaalisiin haasteisiin kafkamaisella sekavuudella, tai parhaimmillaan vaikenemisella.”

 

Puolueettomuusvakuutteluista huolimatta journalistit eivät epäröi tuoda julki mielipiteitään maailman menosta. He epäröivät vasta, kun mielipiteet kääntyvät vallanpitäjiä vastaan. Nimekäs BBC:n toimittaja Andrew Marr varoi luonnehtimasta Irakin sotaa rikokseksi, mutta Bagdadin antautuminen huhtikuussa 2003 osoitti hänen mielestään Tony Blairin ”olevan merkittävämpi mies ja vahvempi pääministeri”.

Toinen BBC:n eturivin toimittaja Nick Robinson sanoo vain selostavansa vallanpitäjien toimintaa, mutta silti hän saattoi selostaa, että ”sadat [brittiläiset] sotilaat asettivat henkensä alttiiksi tuodakseen rauhaa ja turvallisuutta Bagdadin kaduille”. Edwards ja Cromwell toteavat, että journalistien sallitaan luopua ”objektiivisuudesta” tällä tavalla mutta ei tuolla tavalla – siis ei tavalla, joka loukkaa vallanpitäjiä.

The Guardian on vuosien mittaan etääntynyt vasemmistoliberaalista perinteestään. Toisinajattelun tila lehden palstoilla on vakavasti kaventunut. Guardianin uusi päätoimittaja Katharine Viner kirjoitti: ”Työskenneltyäni Guardianissa kahden vuosikymmenen ajan tunnen mielestäni vaistomaisesti, miksi lehti on olemassa. Useimmat journalistimme ja lukijatkin kokevat, että sillä on tekemistä vallnpitäjien silmälläpidon ja liberaalien arvojen ylläpitämisen kanssa.”

Edwards ja Cromwell kirjoittavat tämän tulleen yllätyksenä lukijoille, jotka olivat seuranneet Guardianin silmittömiä hyökkäyksiä Labour-puolueen johtajaa Jeremy Corbynia vastaan. Vinerin mielestä Corbyn oli rikkonut kahden vuosikymmenen vaalipolitiikan sääntöjä yllyttämällä nuoria äänestäjiä uskomaan sosialistisiin ajatuksiin, jotka on jo ajat sitten hylätty. Edwards ja Cromwell huomauttavat, että Guardianilla on tässä hylkäämisessä ollut johtava rooli.

Keskustelussa valeuutisista Guardianin sivuilla on viljelty ajatusta, että demokratiaa uhkaavat internetin tuottamat vastakohtaisuudet. Edwards ja Cromwell kirjoittavat, että tietysti Donald Trumpin rasistiset provokaatiot ovat asian yksi puoli, mutta toinen puoli ovat Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin pyrkimykset rohkaista nuoria vastustamaan sotia ja epäoikeudenmukaisuuksia. Edwards ja Cromwell muistuttavat myös tavasta, jolla perinteinen valtamedia on harrastanut tahallista tosiasioiden vääristelyä. Valeuutisista puhuttaessa ei usein mainita valtaeliittien omasta piiristä lähtöisin olevia valheita.

 

Suomen sote-sekoilua seuratessa kannattaa lukea Media Lensin analyysi valtamedian roolista Britannian suositun ja tehokkaan valtakunnallisen terveydenhoitojärjestelmän horjuttamisessa. Asiaa koskeva lakiesitys oli ilmeisesti tehty tahallisesti niin vaikealukuiseksi, että ihmisille jäi epäselväksi lain todellinen tarkoitus, nimittäin yksityisten yritysten pääsy hallitsemaan systeemin infrastruktuuria, jopa sairaaloita. Media ei raportoinnillaan valaissut kunnolla asiaa, ja näin vaarana on, että yksi järjestelmän perusperiaatteista on vaarassa, nimittäin terveyspalvelujen tarjoaminen tarpeen, ei maksukyvyn mukaan.

BBC:n rooli uudistuksen selostamisessa on ollut häpeällinen. Yhtiön uutiset myötäilivät enimmäkseen konservatiivisen hallituksen linjaa. Kun laki hyväksyttiin parlamentissa, BBC:n otsikot olivat kuin hallituksen propagandaa. Britannian lääkäreiden enemmistö oli vastustanut lakia. BBC ei kuitenkaan uutisoinut lakia vastustaneita mielenosoituksia, ei edes terveysministeriön edessä järjestettyä protestia, joka katkaisi alueen liikenteen tunniksi. Näin BBC osoitti jälleen kerran olevansa kytköksissä hallitukseen ja viimein koko valtaeliittiin. Riippumaton journalismi olisi pitänyt velvollisuutenaan tutkia yhteyksiä politiikan, median ja yksityisten raha- ja teollisuuslaitosten välillä.

Esipuheessaan John Pilger pitää Guardianin hyökkäilyä WikiLeaksin perustajaa Julian Assangea vastaan järkyttävänä. Edwards ja Cromwell siteeraavat kirjassa useiden Guardianin toimittajien pöyristyttäviä Assangeen kohdistettuja solvauksia. Herjaukset ovat uskomattomia pohjanoteerauksia lehdessä, joka ylpeilee laadullaan.

Tapani Lausti

Luettavaa:
David Edwards & David Cromwell, Propaganda Blitz: How the Corporate Media Distort Reality. Foreword by John Pilger. Pluto Press 2018.

Sananvapaus ahtaalla Ukrainassa

Suomalaistiedotusvälineiden runsaassa Ukraina-uutisoinnissa näyttää jäävän huomiotta se, että sodan varjossa maan demokratia on rapautumassa entisestään. Sananvapautta eivät uhkaa pelkästään äärioikeistolaiset puolisotilaalliset järjestöt vaan myös oikeuslaitos.

Suomessa vieraili marraskuussa journalisti Dmitri Vasilets ja hänen asianajajansa Andrey Gožyi. Vasilets istui mielipiteidensä vuoksi kaksi ja puoli vuotta tutkintavankeudessa, kunnes oikeus joutui toteamaan, että rikosta, josta häntä syytettiin, ei löydy Ukrainan lainsäädännöstä.

Valitettavasti Vasiletsin tapaus ei ole poikkeus. Ukrainasta tulee säännöllisesti uutisia toimittajiin kohdistuvasta vainosta ja väkivallasta, joihin maan oikeuslaitos ei puutu millään tavoin. Päinvastoin: esimerkiksi toimittajien vainoon syyllistyvän äärioikeiston puolisotilaalliset väkivaltaorganisaatiot nauttivat hallituksen tuesta.

Ukrainan journalistiliiton hätähuudot sananvapauden tilasta eivät valitettavasti saa juurikaan vastakaikua suomalaistoimituksissakaan. Yksikään tiedotusväline ei ilmaissut kiinnostusta Vasiletsin ja Gožyin vierailua kohtaan. Suomalaismedioille Ukraina on kiinnostava vain suhteessa Venäjään, se miten maa kohtelee omia kansalaisiaan ei ylitä uutiskynnystä.

Teksti ja kuva Teemu Matinpuro

Laustin medianurkka: Hysteria haittaa Venäjän politiikan analysoimista

Suomen mediassa on viime aikoina ollut havaittavissa outoa ylimielisyyttä, kun kyse on Venäjästä. Monet kommentaattorit uskovat tietävänsä, mitä Vladimir Putinin kyseenalaisessa mielessä liikkuu. Putinin ulkopolitiikka nähdään aggressiivisena uhkana muulle maailmalle. Venäjän sanotaan pyrkivän lietsomaan sekaannusta Lännen riveihin. Kreml haluaa tämän näkemyksen mukaan heikentää läntistä demokratiaa. Ja niin edelleen. Asiallisten analyysien sijaan heitellään usein koppavia näennäisviisauksia.

Monet länsimaiden hallitukset, Yhdysvallat ja Britannia etunenässä, pelottelevat muuta maailmaa Venäjän salakavalilla aikeilla. Kansainvälisen ilmapiirin näin kiristyessä toimittajien tulisi suhtautua epäillen kaikenlaiseen hysteriaan. Pikemminkin olisi turvauduttava asialliseksi osoittautuneisiin asiantuntijoihin.

Arvostettu amerikkalainen Venäjän-tuntija professori Stephen F. Cohen analysoi hiljattain Putinin otteita niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Mitä Venäjän aggressiivisuuteen tulee, hän tarkasteli kolmea tässä yhteydessä esitettyä väitettä ja totesi niiden kaikkien takana olevan Yhdysvaltain alullepanemia, kansainvälistä ilmapiiriä kiristäneitä tapahtumia.

Naton laajentaminen Venäjän rajoille on Moskovassa koettu provokatiivisena, ja sellaisena sitä ovat kommentoineet myös lukemattomat varteenotettavat läntiset asiantuntijat. Georgian sodan vuonna 2008 pani alulle Yhdysvaltain tukema presidentti, jolle oli lupailtu Naton jäsenyyttä. Vuoden 2014 tapahtumia Ukrainassa olivat edeltäneet pitkään jatkuneet yritykset saada maa vedetyksi Natoon huolimatta siitä, että huomattava osa maan kansalaisista oli kulttuuriltaan ja kieleltään venäläisiä.

 

Putinin sotilaalliseen väliintuloon Syyriassa vuonna 2015 oli ymmärrettävä syy: vaihtoehtona olivat presidentti Assad ja terroristinen islamilainen valtio, kun taas presidentti Barack Obama kieltäytyi yhteistyöstä Venäjän kanssa Isisin vastustamiseksi.

Näiden esimerkkien valossa Putinia luonnehditaan Venäjällä usein reaktiiviseksi johtajaksi, Cohen toteaa ja lisää, että toisin kuin joskus väitetään, Putin ei myöskään haaveile neuvostoaikaisten rajojen palauttamisesta.

Cohen selostaa myös, miten Putinia on luonnehdittu läntisen kulttuurin vastustajaksi ja antiamerikkalaiseksi. Itse asiassa Putin on varsin länsimielinen ja olisi toivonut ”strategista ystävyyttä ja kumppanuutta” Yhdysvaltojen kanssa. Viimein hän joutui toteamaan, ettei Venäjää kohdeltu tasa-arvoisena valtiona. Vuonna 2017 Putin sanoi: ”Vakavin virheemme Lännen suhteissa on se, että luotimme teihin liikaa. Ja teidän virheenne on se, että te piditte tuota luottamusta heikkouden merkkinä ja käytitte sitä hyväksi.”

 

Suomessa huomattava osa mediasta on huokunut ivallista varmuutta monissa tapauksissa, joissa Venäjän on väitetty syyllistyneen kyseenalaiseen tai rikolliseen toimintaan. Näitä ovat sekaantuminen vuoden 2016 presidentinvaaleihin Yhdysvalloissa, entisen vakoilijan Sergei Skripalin murhayritys Englannissa ja malesialaiskoneen alas ampuminen Ukrainassa. Kaikissa tapauksissa monet suomalaiset kommentaattorit ovat pitäneet syytöksiä aukottomasti oikeiksi todistettuina. Lähteenä ovat ilmeisesti usein olleet The New York Times ja The Washington Post, jotka amerikkalaisen mediakritiikin perusteella (esimerkiksi FAIR, Consotium News, Chris Hedges ym.) ovat jo kauan sitten irtautuneet tosiasiapohjaisesta raportoinnista.

 

Syyskuun lopulla The New York Times julkaisi artikkelin, jossa ilman juuri minkäänlaista todistusaineistoa toisteltiin Yhdysvaltojen tiedusteluelinten väitteitä Venäjän tunkeutumisesta ”Yhdysvaltain maaperälle”. Putinia luonnehdittiin kyberaikakauden konnaksi. Kreml oli lehden mukaan pannut toimeen Pearl Harborin veroisen ovelan kyberhyökkäyksen Yhdysvaltoja vastaan. Pelkällä spekuloinnilla lehti tuli siihen tulokseen, että Putin onnistui linkoamaan Trumpin presidentin pallille. Valistuneemmat amerikkalaiset kommentaattorit pitävät pari vuotta jatkunutta selvittelyä ajan haaskauksena.

Skripalin tapauksessa on niin paljon epäselvyyksiä, että monet viileästi murhayritystä analysoineet kommentaattorit pitävät julkisuudessa levitettyä versiota epäuskottavana. Murhayritykseen vieraassa maassa ei lähdetä niin heppoisin ottein kuin mitä murhaajiksi leimatun venäläiskaksikon väitetään tehneen. Tapahtumien kulun ajoittamisessa on ristiriitaisuuksia. Luottamusta ei myöskään herätä Bellingcatin käyttäminen lähteenä. Suomen mediassa porukkaa on luonnehdittu riippumattomaksi tutkimusjärjestöksi, vaikka sen johtaja Eliot Higgins on kytköksissä Natoa lähellä olevaan Atlantic Counciliin. Bellingcat on aiemmin jäänyt kiinni virheellisistä tulkinnoista.

Mitä malesialaiskoneen alas ampumiseen tulee, Asia Timesin mukaan Venäjän puolustusministeriö näyttäisi pystyneen viime syyskuussa osoittamaan, että iskussa käytetty ohjus oli tuotu ukrainalaiselle sotilasyksikölle vuonna 1986, ja sinne se myös jäi.

Venäjä on tietysti monessa suhteessa Suomelle arvoituksellinen naapurivaltio ja oireita vakavista ihmisoikeuksien loukkauksista on paljon. Siksi maan otteiden vakava ja kunnollinen analysoiminen on tärkeätä pienelle naapurille. Hysteeriset vihanpurkaukset eivät auta ymmärtämään todellisuutta. Kanadalaisen Ottawan yliopiston Venäjän-tuntija, professori Paul Robinson kiinnittää huomiota lännessä levinneeseen hysteeriseen ilmapiiriin, joka parjaa vakavaa Venäjän tuntemusta leimaten sen Kremlin propagandaksi. Syvempi mielipiteidenvaihto Venäjästä puhuttaessa koetaan tässä katsannossa jopa vaaralliseksi.

Ja mitä Suomessa alinomaa jankutettuihin ”läntisiin arvoihin” tulee, monet amerikkalaisetkin kommentaattorit huomauttavat, ettei Yhdysvallat sen enempää kuin muutkaan johtavat länsimaat tavoittele maailmalla humanitäärisiä arvoja vaan geostrategisia etuja. Yhdysvallat on tässä mittelössä aggressiivisin ja otteiltaan paljon Venäjää sumeilemattomampi. Kansainväliset mielipidemittaukset osoittavat, että Yhdysvaltoja pidetään suurimpana uhkana maailmanrauhalle. Lapsellinen usko läntisiin arvoihin vie Suomeakin yhä lähemmäs konflikteja, joilla ei ole mitään tekemistä suomalaisten turvallisuuden kanssa.

Teksti Tapani Lausti

Medianurkassa Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.

Lähteitä:

Neil Clark: The Skripal Case: Fifteen Facts and Some Logical Conclusions, Sputnik, 9.10.2018

Stephen F. Cohen: Who Putin Is Not, The Nation, 20.9.2018

Mary Dejevsky: We should be asking for answers about the Skripals and Bellingcat – and not just from Russia, Independent, 10.10.2018

Pepe Escobar: Russia reveals the MH17 ‘smoking gun’, Asia Times, 18.9.2018

Paul Robinson: No history, no culture, please, irrussianality, 6.10.2018

Esko Seppänen: Ulkopoliittista hälyä, helskettä, vilinää ja vilskettä, Puheenvuoro / Uusi Suomi, 7.10.2018

Bill Van Auken: New York Times’ fraudulent “election plot” dossier escalates anti-Russia hysteria, World Socialist Web Site, 21.9.2018

 

 

Laustin medianurkka: ”Läntisten arvojen” lumovoima

Joissakin suomalaisissa kommenteissa haltioituminen ”läntisistä arvoista” on saamassa yhä absurdimpia muotoja. Liki uskonnollisella hartaudella vannotaan näiden arvojen nimeen. Suomalaisten turvallisuudentunteiden ytimessä sanotaan olevan kyky sisäistää länsimaiden arvoja. Tällaisen ideologian mukaan olisi siis olemassa arvomaailma, jonka lämpöön kokonainen kansakunta voisi kääriytyä.

Väitetään, että tässä kuvitellussa satumaassa eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla usko kansanvaltaan, oikeusvaltioon ja vapauteen on selkäytimessä. Usko ihmisten väliseen tasa-arvoon ja jokaisen henkilön perusoikeuksiin on tämän uskonkappaleen mukaan yhteiskuntiemme kulmakivi. EU-maiden sanotaan pyrkivän rauhaan maailmassa. Eurooppalaisia ihmisarvoja ovat tämän liturgian mukaan ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Tätä uskontoa valtamedia saarnaa hartaudella.

 

Johtavien läntisten joukkotiedotusvälineiden sivuilta ja kanavilta ei juuri törmää epäileviin mielipiteisiin. Kuitenkin Yhdysvaltain ja sen lähimpien liittolaisten historian pintapuolinenkin tarkastelu osoittaa, miten paljon väkivaltaa ja demokraattisten periaatteiden loukkauksia ”läntisten arvojen” nimissä on harjoitettu. Teeskentely ylevillä periaatteilla on perinteisesti osa epädemokraattista vallankäytöä.

Silti uskoa Lännen hyvää tarkoittaviin tavoitteisiin pidetään itsestäänselvyytenä. Uuden kylmän sodan ilmapiirissä Lännen sanotaan toivovan Venäjällekin avointa, demokraattista ja vapaata yhteiskunnallista järjestelmää. Tässä ilmapiirissä läntisten arvojen olemassaolon kyseenalaistaminen on mahdollista leimata vaikkapa putinismiksi. Ja Putinhan on tässä maailmankuvassa uusi Hitler.

Tietenkin Venäjän autoritaarinen kapitalismi on yksi historiallinen, epämiellyttävä umpikuja. Mutta hymistely ”läntisistä arvoista” kätkee taakseen kykenemättömyyttä ymmärtää johtavien kapitalististen maiden politiikan tuhoisaa vaikutusta. Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan ulkopolitiikalla ei ole mitään tekemistä kansainvälisen oikeuden, ihmisoikeuksien ja demokratian kanssa.

Läntisen median työskentelyä leimaa merkillinen kaksijakoisuus. Kun Venäjän katsotaan syyllistyneen johonkin rikkomukseen, mediassa nousee hysteerinen kohu. Kun Lännen johtavat valtiot tuhoavat kokonaisia maita, surmaavat epäröimättä vastustajia ja puuttuvat suvereenisten maiden vaaleihin, on kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Totuudellinen raportointi on tungettu vaihtoehtoisille internet-sivuille. Näiden analyysit eivät juuri pääse uutisyleisön tietoisuuteen. Näin kansalaisten on vaikea nähdä, että läntiset kapitalistiset ja sairaat yhteiskunnat ovat keskeinen umpikuja inhimillistä tulevaisuutta ajatellen.

Venäjän sanotaan propagandallaan kylvävän epävarmuutta länsimaiden kansalaisten keskuuteen. Todellisuudessa läntinen mediapropaganda on paljon tehokkaampaa. Ihmisille uskotellaan, että Venäjän lonkerot ulottuvat kaikkialle, että ”punaiset” ovat taas kaikkialla, sänkyjemme alla ja ainakin myrkyttämässä ovenkahvojamme.

 

Nasaretissa asuva brittiläinen journalisti Jonathan Cook kirjoittaa, että päivittäin meitä pommitetaan kirjoittelulla, jolla pyritään heikentämään kriittistä ajattelukykyämme. Näin autetaan vallanpitäjiä heidän hyökätessään demokraattisia normeja vastaan. Liberaaleina pidetyt joukkotiedotusvälineet teeskentelevät valvovansa vallankäyttöä, vaikka ne todellisuudessa valmistelevat maaperää tulossa oleville muutoksille, jotka rajoittavat toisinajattelua, kiristävät sosiaalisen median valvontaa ja avaavat tietä tiukemmalle lainsäädännölle.

Cook kuvaa, miten meitä talutetaan kuviteltuun maailmaan, jossa vihollisia eivät ole ne, jotka hallitsevat meitä, jotka ovat kahmineet itselleen kaiken vaurauden, jotka kätkevät omaisuutensa veroparatiiseihin ja jotka vähät välittävät ilmastonmuutoksesta, koska tarvittavat muutokset vahingoittaisivat heidän liiketoimintaansa.

Tässä ylösalaisessa maailmassa todellisina vihollisina pidetään epäilijöitä ja poliittisia aktivisteja. He saattavat vaikuttaa harmittomilta, mutta heidän takanaan on pimeitä voimia, meitä varoitetaan. Meille vakuutetaan, että tarvittavilla ilmaisunvapauden rajoituksilla meitä puolustetaan, koska Putin kätyreineen hallitsee jo kyberavaruutta ja pyrkii vielä perusteellisempaan mielipiteiden kontrolliin. Cook kuvaa, miten taitavasti todellisuutta vääristellään tässä läntisessä valemaailmassa. Niinpä aggressiiviset sodat öljyrikkaassa Lähi-idässä eivät ole julmia vaan hyvää tarkoittavia. Tätä näkemystä arvostelevat vain ne, jotka ovat jo Putinin talutusnuorassa.

Näin Cook päättää uutta orwellilaista mediamaailmaa tarkastelevan artikkelinsa: ”Tämä on hetki, jolloin sodasta tulee rauhaa, vapaudesta tulee orjuutta, tietämättömyydestä tulee voimaa.”

Teksti Tapani Lausti

Lähteet:

Jonathan Cook: 2018: When Orwell’s 1984 stopped being fiction, Jonathan Cook Blog, 4.5.2018

Mark Karlin: “Making America Great Again” Assumes That It Once Was. David Swansonin haastattelu, Truthout, 13.5.2018

Paul Street: Uncle Sam, the Human Rights Hypocrite, Information Clearing House, 4.5.2018

Colin Todhunter: Behind May’s ’Humanitarian Hysterics’: The Ideology of Empire and Conquest, CounterPunch, 19.4.2018

Jon Basil Utley: The Lies Behind America’s Interventions, The American Conservative, 25.4.2018

 

 

 

 

 

 

Laustin medianurkka: Mihin uskoa sekavassa uutismaailmassa?

Jo ennen Salisburyn myrkytysvälikohtauksen nostattamaa kohua suomalaisissa lehdissä saattoi törmätä ajatukseen, että Venäjän ”aggressiivisuus” on tehnyt maailman entistä vaarallisemmaksi. Tai sitten on lainattu kritiikittä Naton lausuntoja, joiden mukaan ”Venäjän voimatoimet” Ukrainassa neljä vuotta sitten käynnistivät Naton vastareaktion. Naton asiantuntijoiden mukaan tapahtumat Ukrainassa ovat edelleen syy nykyiseen tilanteeseen.

Tässä läntisessä propagandassa Yhdysvallat ja Nato siis näyttäytyvät kriisin viattomina osapuolina. Vallanvaihto Ukrainassa oli kuitenkin osa Yhdysvaltain pitkäaikaista geopoliittista vehkeilyä. Washington oli pitkään kaavaillut Ukrainan vetämistä pois Venäjän vaikutuspiiristä ja viimein sen liittämistä Natoon. Ukrainan Natoon liittymisen ehtona olisi ollut Venäjän Krimillä olevien sotilastukikohtien karkottaminen. Ei ole järkevää odottaa Venäjän suhtautuvan levollisesti tällaiseen kehitykseen. Venäjän vastatoimet tässä tilanteessa olivat kuitenkin lieviä verrattuna Yhdysvaltain jatkuviin aggressioihin eri puolilla maailmaa.

Mitä aggressiiviseen käyttäytymiseen tulee, tässä lyhyt sitaatti: ”Presidentti George W. Bushin, Barack Obaman ja nyt Donald Trumpin alaisuudessa Yhdysvaltain sotavoimat ovat olleet alati liikekannalla. Olen valmis väittämään, että yksikään muu valtio kirjoitetun historian aikana ei ole lähettänyt joukkoja niin moneen paikkaan kuin Yhdysvallat vuodesta 2001 lähtien. Amerikan pommeja ja ohjuksia on satanut huomattavaan määrään maita. Olemme surmanneet uskomattoman määrän ihmisiä.”

Sitaatti on Andrew Bacevichilta, joka on amerikkalainen historioitsija ja entinen Yhdysvaltain armeijan eversti.

Osa suomalaisista joukkotiedotusvälineistä on omaksunut Washingtonista levinneen hysterian Venäjän väitetyistä yrityksistä horjuttaa ”läntisia demokratioita”. Amerikkalaisen median Russiagate-kirjoittelu on usein nielaistu sellaisenaan, vaikka kriittistä aineistoa olisi tarjolla. Hyvin vähän on niinikään kiinnitetty huomiota siihen, että Yhdysvallat on alinomaa puuttunut muiden valtioiden vaaleihin. On laskettu, että vuosina 1946–2000 Yhdysvallat sekaantui muiden maiden vaaleihin 81 kertaa. Lisäksi Washington turvautui sotilaallisiin väliintuloihin, saartoihin, salamurhayrityksiin ja muihin keinoihin hallitusten vaihtamiseksi.

Kansainvälistä politiikkaa käsittelevät uutisvirrat ovat kieltämätä viime aikoina muuttuneet entistä sekavammiksi. On houkuttelevaa suhtautua alentuvasti yleisön kykyyn arvioida raportoinnin uskottavuutta. Kuitenkin toimittajienkin keskuudessa on havaittavissa kykenemättömyyttä tarjotun uutisaineiston järkevään arviointiin. Ottakaamme esimerkiksi Bellingcat-organisaation johtaja Eliot Higgins, jonka työ on herättänyt meilläkin innostusta.

Hyödyllinen tapa arvioida kirjoittajien luotettavuutta on selvittää, miten oikeaan osuviksi heidän aiemmat analyysinsä ovat osoittautuneet. Yhdysvaltain parhaimpiin tutkiviin toimittajiin lukeutunut, hiljattain edesmennyt Robert Parry kiinnitti huomiota Higginsin epäluotettaviksi paljastuneisiin kirjoituksiin. Parry kirjoitti Higginsin tehneen työssään sellaisia virheitä, että moisella menolla moni journalistinen ura olisi loppunut lyhyeen. Tästä huolimatta The New York Times ja The Washington Post lainasivat innolla Higginsin analyysejä.

On oireellista, että Higgins innostuu asioista aina, kun tehdyt johtopäätökset näyttäisivät myötäilevän Washingtonin ja Naton linjoja. Ei ihme, että Higgins nimitettiin vuonna 2016 Natoa ja Yhdysvaltain valtaapitäviä lähellä olevan Atlantic Council -ajatuspajan ulkojäseneksi.

Lähdekritiikkiä jää kaipaamaan monissa Venäjän ja Yhdysvaltain suhteita käsittelevissä artikkeleissa. Yhtenä esimerkkinä olkoon brittiläisen journalistin Luke Hardingin ja entisen brittiläisen vakoojan Christopher Steelen yhteistyö, jota jotkut suomalaisetkin toimittajat ovat seuranneet kritiikittä.

Robert Parry seurasi tarkkaan Russiagaten vaiheita ja piti Christopher Steelen tietoja Putinin väitetyistä Trump-sympatioista epäluotettavina. Osa tiedoista saattoi olla paikkansapitäviä, osa taas Hillary Clintonin porukan Steelelle antamien rahapalkkioiden innoittamia arvailuja.

Luke Harding pyrkii osoittamaan, että Steelen selvitystyö oli korkealaatuista tiedustelua. Uskottavat amerikkalaiset asiantuntijat leimasivat Steelen raportin ”epärehelliseksi”.

Monen suomalaisen toimittajan työtä leimaa sinänsä ymmärrettävä epäluulo Venäjän tiedottamista kohtaan. Venäjän median ongelmat ovat helposti nähtävissä. Uskottavia riippumattomia uutislähteitä on vähän. Meillä outo usko läntisten demokratioiden esimerkillisyyteen ja niiden joukkotiedotusvälineiden riippumattomuuteen taas peittää näkyvistä toisenlaisen todellisuuden. Amerikkalaiset tutkivat toimittajat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että eturivin sanomalehdet ja johtavat televisiokanavat ovat läheisessä yhteydessä Yhdysvaltain tiedustelupalveluihin ja muihin yleisöltä näkymättömiin jääviin puolisalaisiin instituutioihin. Huomattava osa amerikkalaisesta mediasta palvelee valtion propagandaa.

George W. Bushin presidenttikaudella puolustusministeriö värväsi 75 kenraalia toimimaan ministeriöissä ”objektiivisina” asiantuntijoina, joiden analyyseihin toimittajat opetettiin luottamaan. Hiljattain CIA:n entinen johtaja John Brennan nimitettiin parin johtavan televisiokanavan tiedusteluasioiden asiantuntijaksi. Brennan tunnetaan CIA:n vankien kidutuksen kannattajana ja senaatin toimihenkilöiden salakuuntelun organisoijana, kun nämä selvittivät CIA:n roolia vankien kiduttamisessa.

Mielipidetiedustelut osoittavat, että amerikkalaisten enemmistö suhtautuu epäluuloisesti median ”objektiivisuuteen”. ”Vapaata lehdistöä” ei pidetä luotettavana. Myös Yhdysvaltain muihin keskeisiin instituutioihin suhtaudutaan nykyään niin kielteisesti, että maan sanotaan elävän historiansa suurinta uskottavuuskriisiä.

Teksti Tapani Lausti

Lähteet:

Ray McGovern: Intel Committee Rejects Basic Underpinning of Russiagate. Consortiumnews.com. 14.3.2018.

Robert Parry: What Did Hillary Clinton Know? Consortiumnews.com, 25.10.2017

Robert Parry: MH-17’s Unnecessary Mystery, Consortiumnews.com, 15.1.2016.

Robert Parry: MH-17 Case: ‘Old’ Journalism vs. ‘New’, Consortiumnews.com, 20.10.2015.

Paul Robinson: Dolphin hunting in Lugansk, irrussianality, 9.12.2017.

Olli Tammilehto: Venäjän vaikutus jää selvittämättä, Olli Tamilehdon kirjoituksia, 1.3.20187. www.lausti.com/articles/books/harding.html

Olli Tammilehto: Sensuuria valeuutissyytösten varjolla, Olli Tamilehdon kirjoituksia, 20.11.2017. www.tammilehto.info/blogi/2017/11/20/sensuuria-valeuutissyytosten-varjolla/

Kevin Zeese & Margaret Flowers: Our New National Defense Strategy, ZNet, 7.2.2018.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Vastuullista vai valikoivaa journalismia?

nappikuva_nettiinMinulla on aikaa seurata, mitä maailmassa tapahtuu. Aamu alkaa Hesarin lukemisella, ja radion ja television ajankohtaislähetykset seuraavat maailman menoa aamusta iltamyöhään. Kun avaa tietokoneen tai puhelimen, uutiset vilkkuvat ruudulla. Kauppareissulla ei voi välttyä iltapäivälehtien lööppien kilpalaulannalta. Luulisi, että tarjontaa on riittävästi antamaan monipuolisen kuvan maailmasta.

Julkisen sanan neuvosto täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Sen kunniaksi JSN käynnisti kampanjan nimeltä Vastuullista journalismia. Valtaviestimet ovat sitoutuneet kampanjaan, jossa korostetaan viestin vastaanottajan oikeutta saada tasapuolista ja luotettavaa tietoa.

Kampanjan teesit on poimittu journalistin ohjeista, jotka ovat ohjanneet toimittajien työtä jo tätä ennen. Lukija, kuulija ja katsoja voi Suomessa luottaa siihen, että toimittajien jutuissa faktat ovat kohdallaan ja jos eivät ole, virheet oikaistaan. Valemedian törkysivustot ovat tietysti asia erikseen.

Journalismi on siis virheetöntä, mutta onko se aina monipuolista ja vastuullista? Kun uutisointi keskittyy vain ns. päivän puheenaiheisiin, samat aiheet ja jopa samat asiantuntijat pyörivät piiriä eri medioissa. Päivän puheenaihe kalutaan puhtaaksi, mutta ihmisten kannalta paljon tärkeämmät asiat päätetään hiljaisuudessa. Tästä on osuva esimerkki viime vuoden lopulta: Mediassa kohistiin alkoholilainsäädännöstä, vaikka eduskunnassa päätettiin samoihin aikoihin myös työttömien toimeentuloa leikkaavasta aktiivimallista.

Mediaseksikkyys ja yleisön kosiskelu ohjaavat uutisointia. Henkilöinti on tässä hyvä keino. Vääryydet ja rikokset saavat kasvot, koska toimittaja tietää, että sitten uutinen ainakin kiinnostaa. Tässä on se vaara, että syvällä yhteiskunnassa ja kulttuurissa piilevät ongelmat projisoituvat henkilöön, jolloin esimerkiksi rakenteellinen väkivalta jää huomaamatta. Ja kun tavallinen ihminen vahingoniloisena seuraa toisen rimpuilua viikosta toiseen julkisuuden pihdeissä, ei tarvitse miettiä omaa käyttäytymistään.

Monet journalismin ongelmat voidaan varmaan selittää toimittajien työoloilla, kiireessä ei paljon tutkita ja analysoida. Iltapäivälehtien lööpit ovat kuitenkin viime vuosina alkaneet näyttää tietoiselta manipuloinnilta. Katso, miten Venäjä varustautuu -tyyppiset lööpit toistuvat kummankin lehtiyhtiön mainoksissa. Jostain syystä en muista nähneeni yhtään lööppiä Naton varustautumisesta.

Presidentinvaaleja edeltävissä tenteissä toimittajat tiukkasivat kandidaateilta, millaisiin sotilasoperaatioihin he olisivat valmiita. Puolustuspolitiikka on keskusteluissa korvannut ulkopolitiikan. Talouspolitiikan asiantuntijoina taas päivystävät suurten pankkien ekonomistit. Kansantaloustieteilijöitä ei juuri näy. Kulttuurin osuus on kutistunut niin lehdissä kuin sähköisissä viestimissäkin. Jos kulttuurista tehdään uutisia, näkökulma on useimmiten kaupallinen.

JSN lupaa, että minulla on oikeus saada tietää, mitä maailmassa tapahtuu. Olen samaa mieltä. Monipuolista ja tasapuolista journalismia syntyy, kun ammattinsa taitaville toimittajille annetaan aikaa ja vapautta tehdä työnsä hyvin. Vastuun siitä kantavat heidän työnantajansa.

Jussi Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.

UKRAINA: Sodan vastustaminen on Ukrainassa maanpetos

ukraina_2

 

Volodimir Cheremis varoittaa äärioikeiston lisääntyvästä väkivallasta lehdistöä kohtaan Ukrainassa.

 

Volodimir Cheremis on tunnettu kansalaisoikeusaktivisti ja poliitikko, joka oli Ukrainan parlamentin jäsen 1994–1998 ja yksi tunnetuista aktivisteista Ukraina ilman Kutšmaa -liikkeessä (Leonid Kutšma toimi Ukrainan presidenttinä 1994–2005). Cheremis oli aikoinaan perustamassa Ukrainan Helsinki-ryhmää, joka syntyi edistämään Helsingin Ety-huippukokouksessa sovittujen ihmisoikeuksien toteuttamista. Nykyään hän johtaa erityisesti kokoontumisvapauteen liittyviin kysymyksiin keskittyvää Respublica-instituuttia ja modernia vasemmistolaista Sosiaalinen liike -puoluetta. Cheremis on yksi näkyvimpiä lehdistönvapauden puolustajia Ukrainassa.

Volodimir Cheremis ei arkaile kuvailla tiedotusvälineiden tilaa Ukrainassa sanoilla ”sensuurin ja propagandan ilmapiiri”. Sillä hän tarkoittaa konkreettisia rajoittavia keinoja, joita viranomaiset kohdistavat toimittajiin ja bloggaajiin. Cheremis sanoo, että kolmen viime vuoden aikana yhteensä 36 journalistia ja bloggaajaa on tuomittu oikeudessa. Pääsyylliseksi hän nimeää Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n.

”Toimittaja Georgi Gongadzen murha syyskuussa 2000 synnytti valtavan protestiliikkeen, jolle annettiin nimi ’Ukraina ilman Kutšmaa’. Aiemmin kaikki yritykset kieltää poliittisia puolueita, sulkea tiedotusvälineitä tai tappaa poliittisia aktivisteja Ukrainassa ovat johtaneet mielenosoituksiin. Nyt median vainoamisesta on tullut yleisesti hyväksyttyä. Vaino kohdistetaan toimittajiin, joiden katsotaan palvelevan vihollista. Yleensä syyte on ’Ukrainan itsehallinnan ja alueellisen koskemattomuuden loukkaus’”, Cheremis selittää.

Tällä viitataan epäilyyn siitä, että syytetty tukee Krimin liittämistä Venäjään tai aseistettuja separatisteja näiden hallitsemilla alueilla Itä-Ukrainassa. Cheremis sanoo, että viranomaisten lisäksi myös äärikansallinen oikeisto hyökkää toistuvasti lehdistön edustajia vastaan. Tämä tapahtuu usein rankaisemattomuuden ilmapiirissä.

”Äärioikeiston mielestä opposition toimittajat ovat vihollisia, jotka pitää tuhota. Tämä on johtanut toimittajien keskuudessa itsesensuuriin.”

Cheremis huomauttaa, että Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj ja YK:n ihmisoikeuskomissaari sekä ihmisoikeusjärjestöt kuten Amnesty International ja Human Rights Watch ovat kiinnittäneet huomiota Ukrainan lehdistönvapauden loukkauksiin.

”Jopa Federica Mogherini, Euroopan unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, on ilmaissut huolensa toimittaja Ruslan Kotsaban kohtalosta. (Kotsaba pidätettiin epäiltynä maanpetoksesta ja puolustusvoimien vastustamisesta. Hän sai 3,5 vuoden vankeustuomion 11.5.2016, toim. huom.) Ulkopuolelta tulevalla huomiolla ei ole kuitenkaan mitään vaikutusta nykyiseen presidenttiin Petro Porošenkoon. Paine toimittajia kohtaan vain kasvaa.”

Kotsaban ohella Cheremis viittaa freelance-toimittaja Vasily Muravitskiin ja aktivisti Eduard Kovalenkoon. Muravitski on vangittu epäiltynä valtion vastaisista toimista. Kovalenko taas on avoimesti puhunut Ukrainan sotilaallista liikekannallepanoa vastaan. Cheremis mainitsee myös, että viranomaiset ovat tehneet lukemattomia kotietsintöjä opposition verkkolehden strana.ua:n toimitukseen selvästi tekaistuin perustein.

Äärioikeisto valtaa alaa

Huhtikuun 20. päivänä 2017 Social Movement -liikkeen jäsen, parikymppinen Stanislav Sergienko loukkaantui vakavasti äärioikeistolaisen aktivistin puukotettua häntä useita kertoja. Sergienko joutui olemaan pitkään sairaalassa. Puukotuksesta ei ole tehty virallista rikostutkintaa.

”Vastaavia tapauksia sattuu koko ajan. Äärioikeiston mielestä on ihmisiä ja tiedotusvälineitä, jotka levittävät väärää informaatiota ja heidät täytyy vaientaa. Petturin leiman saa jos on sodanvastainen rauhan kannattaja, vasemmistolainen tai jopa ay-aktiivi”, Cheremis väittää. Stanislav Sergienko oli järjestämässä mielenosoitusta, jossa vaadittiin sotilasmenojen leikkaamista ja lisää rahaa koulutukseen.

Cheremis syyttää tapauksesta S14-nimistä uusnatsiryhmää. Hän kertoo, että muita militantteja äärioikeistolaisia ryhmiä, jotka eivät epäröi käyttää väkivaltaa, ovat Svoboda ja niin sanottu vapaaehtoispataljoona Azov, joka on sittemmin järjestäytynyt uudestaan Kansallinen armeijakunta -puolueeksi (National Corps). Azov on puolestaan osa sisäministeriön alaista Ukrainan kansalliskaartia.

Nyt monet äärioikeistolaisista puolueista ovat yhdistäneet voimansa. Ne allekirjoittivat maaliskuussa 2017 yhteisen Kansallisen manifestin. Allekirjoittajia ovat muun muassa Svoboda, Kansallinen armeijakunta, Ukrainan nationalistien kongressi sekä S14.

Mitä muiden Euroopan maiden tulisi tehdä auttaakseen Ukrainaa kunnioittamaan ilmaisunvapautta? ”Ilman muuta tarvitaan painostusta lännestä. Valitettavasti kansainväliset ihmisoikeustarkkailijat pysyttelevät joskus hiljaa. Mutta nykyinen Ukrainan presidentti on vahvasti riippuvainen lännen tuesta. Sitä voitaisiin käyttää häneen vaikuttamiseksi.”

Teksti Antero Eerola
Kuva Oksana Tšelyševa

 

 

Läntisen tuolla puolen -sivusto avattu

Lantinen_kuva
Mitä ihmettä tarkoittaa länsimaalainen?  Ketkä suljetaan länsimaisuuden ulkopuolelle? Miksi haluamme niin kovasti kuulua länteen ja millaisia maailmankuvia länsi/ei-länsi-asettelulla tuotetaan?

Läntisen  tuolla puolen on Rauhanpuolustajien yhteistyössä Rauhankasvatusinstituutin kanssa tuottama mediakasvatusmateriaali, jonka kohderyhmänä ovat erityisesti yläkoulun ja toisen asteen opiskelijat. Sopivaa aineistoa se on kyllä aikuisillekin!
Materiaali sisältää neljä osiota: Länsi ja viihde, Länsi mediassa, Kuvien taakse ja Länsi-Sahara. Se johdattaa analysoimaan filmejä, sarjakuvia, sketsiviihdettä, mediatekstejä ja uutiskuvia. Länsi-Sahara-osio haluaa herättää ihmisten tietoisuutta kansasta, joka elää jo kolmannessa sukupolvessa pakolaisleireillä.
Johdantona aineistoon toimii lyhyt ja värikäs animaatio.

Tutustu ja askella mediakriittisyyden polulla!

UKRAINA: Ukrainan journalistiliiton puheenjohtaja vastustaa noitavainoja

ukraina_tomilenko
Ukrainassa toimittajat sekä ovat noitavainojen kohteena että lietsovat itse vihapuhetta sosiaalisessa mediassa. Jälkimmäinen liittyy siihen, että journalistien poliittiset näkemykset ovat usein samat kuin sijoittajien. Eräs Ukrainan ongelma onkin riippumattomien tiedotusvälineiden puute.

 

”Vastustamme noitavainoja ja pidämme pintamme, kun meitä vaaditaan ’siivoamaan rivimme’ erottamalla ne, jotka ovat edelleen Donbassin alueella. Emme kannata tätä”, toteaa Sergei Tomilenko, joka valittiin Ukrainan kansallisen journalistiliiton puheenjohtajaksi huhtikuisessa liittokokouksessa. Liitto tekee yhteistyötä Maailman journalistiliiton IFJ:n kanssa, jäseniä on 19 000.

”Krimin järjestö on lakkautettu, muttei meidän aloitteestamme, vaan koska suuri osa sikäläisistä journalisteista kannatti aktiivisesti Krimin liittämistä Venäjään ja jäsenjärjestömme johto pyysi Venäjän journalistiliiton puheenjohtajalta Bogdanovilta pääsyä siihen. Kiista saatiin rajattua kansainvälisten journalistijärjestöjen ansiosta, ja neuvottelujen jälkeen Venäjän journalistiliitto pidättyi ottamasta Krimin organisaatiotamme jäsenekseen. Se päätti lakkauttaa toimintansa, ja kun Krim oli liitetty Venäjään, perustettiin Krimin journalistiliitto. Vain 20 sikäläistä jäsentämme vahvisti pysyvänsä Ukrainan journalistiliitossa.”

Ennen sotaa journalistiliitolla ei ollut keskitettyä jäsenrekisteriä, Kiovaan koottiin vain yleiset tiedot alueiden jäsentilanteesta. Luhanskin alueen jäsenet, jotka ovat Kiovan valvoman alueen ulkopuolella, eivät työskentele aktiivisesti. Useimmat ovat ikäihmisiä, ja liitto koki moraalittomaksi ja epärehelliseksi heidän osastojensa lakkauttamisen. Sen sijaan perustettiinkin Luhanskin alueellinen journalistiyhdistys, jota johdetaan Ukrainan hallinnoimalta alueelta Severodonetskista käsin. Suuri osa Donetskin journalisteista taas on muuttanut Ukrainaan ja on kirjoilla Mariupolin järjestössä, jossa on noin tuhat jäsentä. Ennen sotaa siellä oli 2 000 jäsentä. Krimiltä ja Donbassista muuttaneilla journalisteilla on valtavasti ongelmia esimerkiksi työnsaannissa ja terveydenhoidossa. Tilanteen parantamiseksi journalistiliitto toivoo jatkokoulutusta.

Tulkintoja isänmaallisuudesta

Ukrainalaiset toimittajat toivovat kansainvälistä huomiota ja solidaarisuutta tilanteelleen. Journalistien painostamisen esiinnostamisessa on otettava huomioon pitkään jatkunut konflikti. Mikäli korostetaan vain niitä, joita syytetään epäisänmaallisuudesta, aiheutetaan itse asiassa vahinkoa asialle, koska heti tulee syytöksiä konfliktin toisen osapuolen tukemisesta. Myös Venäjä painostaa ja vainoaa toimittajia.

Tomilenko nostaa esiin kaksi tapausta. Lokakuussa 2016 Roman Suštšenko Ukrinformista pidätettiin Moskovassa ja sai syytteen vakoilusta. Hän oli lentänyt Moskovaan Pariisista toimittuaan siellä tietotoimiston kirjeenvaihtajana. Hänen tarkoituksenaan oli viipyä Moskovassa vain pari päivää lomailemassa ja sukulaisiaan tapaamassa, mutta FSB pidätti hänet ja hän on nyt tutkintavankilassa Lubjankalla. Hänen asianajajansa Venäjällä on Mark Feigin. Paikalliset viranomaiset puolestaan vainoavat krimiläistä Nikolai Semenaa vain mielipiteiden takia – julkaisuissaan hän on kyseenalaistanut Krimin nykyisen aseman.

Tomilenkon mukaan on välttämätöntä järjestää pyöreän pöydän keskusteluja kriteereistä, joiden perusteella kirjataan journalistien oikeuksien rikkomukset. Nyt ongelma on se, että osa viranomaisista ei suostu kirjaamaan rikkomuksia, jos uhrit ovat ”epäisänmaallisia”. ”Ihmisoikeusloukkauksiin puuttuminen ei saa perustua isänmaallisuuteen, tai oikeammin käsitykseemme henkilön isänmaallisuudesta”, Tomilenko sanoo.

Jo Euromaidanin aikana (marraskuusta 2013 helmikuuhun 2014) Ukrainan journalistiliitto rekisteröi 271 tapausta, joissa journalisteihin kohdistui fyysistä väkivaltaa. Tänä vuonna on havaittu journalistien oikeuksien rikkomusten lisääntyneen selvästi, ja journalistiliitto onkin enenevässä määrin kiinnittänyt huomiota tapauksiin.

Yksi suuri ongelma ovat eri ihmisoikeusjärjestöjen vastakkaiset näkemykset ja nojautuminen omiin mieltymyksiin. Osa näistä järjestöistä on läheisesti kytköksissä hallitukseen, eivätkä niiden raportit ole objektiivisia. Ne alentavat tahallaan havaittujen journalisteihin kohdistuneiden hyökkäysten määrää.

”Toisin kuin muut järjestöt, me yritämme kirjata heti kaikki tapaukset. Vasta myöhemmin mietitään, onko uhri hyvä vai huono ihminen. Pelkästään heinäkuussa 2017 tietoomme tuli seitsemän hyökkäystä journalisteja vastaan.”

Esimerkiksi toimittajien, kuten pahoinpidellyn Ruslan Kotsaban ja pidätetyn, maanpetturuudesta syytetyn Vasili Muravitskin tapauksissa ainoastaan journalistiliitto on puolustanut heitä, mutta esimerkiksi Ukrainan joukkotiedotusinstituutti ei ole, koska he eivät pidä Kotsabasta. Heidän puolestaan hänen oikeuksiaan saa loukata.

Vuonna 2014 Venäjältä Ukrainaan loikannut journalisti Pavel Šeremet murhattiin Kiovassa 20.7.2016. Murhan rikostutkinnasta kansainväliset ja kansalliset järjestöt ovat yksimielisiä: hallitus ei hoida sitä asianmukaisesti.

Nettilehti strana.ua vaikeuksissa

Euroopan tulisi arvioida kriittisemmin epävirallisten ukrainalaisten toimijoiden tekemiä analyyseja. Tomilenkon mukaan on hämmästyttävää, että kun Janukovitšin valtakaudella vielä kirjattiin kaikki tapaukset, niin nyt osa raskaistakin rikkomuksista jätetään sivuun ”epäolennaisina” tai ”poliittisesti vääränlaisina”.

”Toisinaan selitellään: aika on sellainen, nyt on sota, täytyy ymmärtää, näkemykset olivat vääränlaisia…”, Tomisenko huokaa.

Erittäin suuria ongelmia on nettijulkaisulla <i>strana.ua<i>. Sitä vastaan on kolme syytettä. Ensimmäisessä päätoimittaja Igor Gužvaa syytetään separatismista aiemmassa toimitustyössään mediayhtiö Vestin johtajana. Toinen syyte koskee Oleg Ljaškon johtaman Radikaalipuolueen kansanedustajan kiristämistä. Häntä uhataan epäedullisten tietojen julkistamisella. Kolmas syyte koskee valtionsalaisuuden paljastamista: toimitukseen tehdyn etsinnän aikana joltain muistitikulta kerrotaan löytyneen puolustusministeriön salaisia aineistoja. Etsintä suoritettiin kuitenkin ilman silminnäkijöitä.

Kotietsinnät on tehty myös julkaisun kahden nuoren toimittajan, 19-vuotiaan Kirill Malyševin ja 30-vuotiaan Varvara Kvitkon kodeissa.

Journalistiliitto ei ota kantaa vainottujen julkaisujen toimituspolitiikkaan. Tomilenkon mukaan he ottavat esille esimerkiksi sen, oliko perusteltua rynnätä radio Vestin toimitukseen konepistoolien kanssa.Turvallisuusviranomaiset tunkeutuivat radio Vestin toimitukseen heinäkuussa. Radioasema on jo pitempään ollut viranomaisten hampaissa ja painostuksen kohteena.

Omaksumansa asenteen vuoksi myös journalistiliittoa painostetaan. ”Ensinnäkin koska osallistuimme Etyjin johdon medianvapausprojektiin ’Venäläisten ja ukrainalaisten journalistien vuoropuhelu’. Ne, jotka syyttävät meitä tästä, eivät tajua, että vaikeuksiin joutuneille tämä foorumi on mahdollisuus parantaa heidän tilannettaan. Esimerkiksi pidätettyinä olleet journalistit Valeri Makejev ja Roman Tšeremski näkevät vapauttamisensa liittyvän siihen, että Venäjän ja Ukrainan journalistiliitot tekivät yhteiset julkilausumat.”

Muun muassa entinen armeijan tiedottaja ja oikeistonationalistisen Kansanrintaman kansanedustaja Dmitri Tymtšuk väittää journalistiliiton aiheuttavan välitöntä uhkaa maan informaatioturvallisuudelle. Journalistiliittoa alettiin uhkailla myös talous- ynnä muilla etsinnöillä sen jälkeen kun se oli puolustanut radio Vestiä, Strana.ua:ta sekä Muravitskiä ja Kotsabaa.

Tomilenko toteaakin, että juuri nyt on tärkeää järjestää oikeusapua journalisteille. ”Meneillään on ennennäkemätön noitavaino: kaikkialla nähdään vihollisia, Kremlin agentteja. Kriittisesti hallitukseen suhtautuva ihminen leimataan heti ’agentiksi’, vaikka hänellä ei olisi mitään tekemistä Venäjän tai Kremlin kanssa. Vallassaolijat lietsovat tätä leimaamista. Leimatut suljetaan yhteiskunnan ulkopuolelle, ja ulkopuolisten oikeuksia voi rikkoa. Näin käynnistyy sortokoneisto, ja taustalla on keinottelu turvallisuuden ja isänmaallisuuden käsitteillä.”

Toimittajat vihapuheen välittäjinä

Eräs Ukrainan ongelma on riippumattomien tiedotusvälineiden puute. Mediat kuuluvat joko oligarkeille tai ovat kytköksissä puolueisiin. Journalistien poliittiset näkemykset ovat usein samat kuin sijoittajien, he eivät siis myy vain osaamistaan vaan myös sielunsa. Tomilenkon mukaan tämä selittää sen, että monet journalistit levittävät vapaa-aikanaan vihaa sosiaalisessa mediassa. Monet toimivat esimerkiksi oikeistonationalistisen Kansanrintaman äänitorvina. Samaan aikaan journalistiliitto saa presidentinhallinnosta viestejä, että ”journalistiliitto on Moskovan saastaa” tai ”jos haluatte pelastaa liittonne, etsikää riveistänne Moskovan agentit” (näin sanoo Vladimir Gorkovenko, presidentinhallinnon informaatio-osaston johtaja).

Jatkuva sota on myös vaarallinen keinottelun kohde. Monet poliitikot haluavat sotatilan kestävän pitkään, koska he hyötyvät siitä poliittisesti. Tomilenko toteaakin, että keskustelua rauhanomaisesta ratkaisusta ei ole, koska sille ei ole edellytyksiä. ”Jollei julista sotaisuuttaan, leimataan kansallisten intressien pettäjiksi. Emme ole kypsiä neuvotteluihin. Tässä vaiheessa on välttämätöntä lievittää vihaa yhteiskunnassa. ”

Tomilenkon mielestä Euroopan pitää painostaa Ukrainan poliitikkoja, jotta he lopettaisivat vihanlietsonnan. Hänen mukaansa aggressioita lietsoo korkeintaan 10–20 presidentti Porošenkon lähipiirin henkilöä. Jos nämä parikymmentä saisivat kuulla vastaanotoilla ulkomaiden suurlähettiläiltä käyttäytyvänsä kuin moukat, edistäisi se huomattavasti Ukrainan demokratiaa. Samoin Ukrainan hallitukselta on vaadittava vihanlietsonnan kitkemistä, vasta sen jälkeen voidaan etsiä aitoja ja vilpittömiä rauhanrakentajia. Tällä hetkellä vallanpitäjät tuottavat yhteiskuntaan jännitteitä. ”Minäkin pelkään sekä itseni että järjestön puolesta”, toteaa Tomilenko lopuksi.

 Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era