Avainsana-arkisto: Liberia

Kertomuksia rohkeudesta 19: Liberian naisten rauhankampanja 2003

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

 

Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolmelle naiselle heidän työstään naisten oikeuksien ja rauhan puolesta. Palkinnonsaajat olivat Liberian ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf, liberialainen sosiaalityöntekijä ja rauhanaktivisti Leymah Gbowee sekä jemeniläinen demokratia-aktivisti Tawakkul Karman.

Liberian toisen sisällissodan (1999–2003) saattaminen päätökseen on mitä suurimmassa määrin rauhanpalkinnon arvoinen teko. Sirleaf ei tätä rauhaa yksin saanut aikaan, ei myöskään Gbowee, mutta täydellä sydämellä ja itseään säästämättä he sen eteen tekivät töitä ja antoivat siten rauhanprosessille ratkaisevan tärkeän tukensa.

JAKAUTUNUT KANSAKUNTA

Liberia on Afrikan vanhin tasavalta, sen perustivat Amerikasta saapuneet entiset orjat vuonna 1847. Suurin osa heistä oli vapautettu sillä ehdolla, että he ”palaavat” Afrikkaan. Vaikka he määrällisesti jäivätkin pieneksi vähemmistöksi (tällä hetkellä alle kolme prosenttia), hallitsivat he maata seuraavien vuosikymmenten ajan ja synnyttivät syvästi jakautuneen yhteiskunnan. Gboween mukaan hirvittävä ironia oli, että he tekivät alkuperäisväestölle täsmälleen saman mitä heille oli tehty Yhdysvalloissa: erilliset koulut, erilliset kirkot, ei äänioikeutta – alkuperäisväestöstä tuli heidän palvelijoitaan.

Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa maan poliittinen johto siirtyi ensimmäistä kertaa alkuperäisväestön edustajille. Nyt esille nousi puolestaan etnisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuoden päästä seurannut uusi vallankaappaus aloitti neljätoista vuotta kestäneen kahden sisällissodan aikakauden.

Sodan käänteisiin tutustuessaan on vaikea löytää tahoa, jota sympatisoida, jonka hyväksi toivoisi sodan kääntyvän. Maan hallinnan brutaalilla väkivallalla itselleen anastanut ja sen avulla maata hallinnut Charles Taylor ei suuremmin sympatioita herätä. Toisaalta hänen hallintoaan vastaan taistelevat ryhmittymät Liberians United for Reconcilation and Democracy (LURD) ja Movement for Democracy in Liberia (MDL) eivät nimistään huolimatta olleet metodeissaan millään muotoa humaanimpia. Kylien polttamista, raiskauksia, silppomista, murhia ja lapsisotilaiksi pakottamista tapahtui laajassa mittakaavassa kaikkien kolmen sotivien osapuolten hallitsemmilla alueilla.

Sadattuhannet ihmiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Kuolonuhreja arvellaan olleen 250 000 eli kahdeksan prosenttia maan väestöstä. Lapsisotilaita oli kymmeniätuhansia, ja heistä 35–45 prosenttia oli tyttöjä.

NAISET SAAVAT TARPEEKSEEN

Keväällä 2003 pääkaupunki Monrovian naiset saivat tarpeekseen. He yhdistivät kristittyjen ja muslimien rauhanjärjestöt ja muodostivat ryhmän nimeltä Women of Liberia Mass Action for Peace. He vaativat välitöntä tulitaukoa, rauhanneuvotteluiden aloittamista ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen kutsumista maahan. He pukeutuivat valkoisiin ja uhmasivat presidentti Taylorin asettamaa mielenosoituskieltoa. He lauloivat virsiä ja islamilaisia lauluja vuorotellen. Useita viikkoja he tanssivat ja marssivat, istuivat ja rukoilivat, rekrytoivat ja protestoivat ja – miehiään painostaakseen – ryhtyivät myös seksilakkoon.

”Olemme väsyneitä!”, luki heidän lentolehtisissään. ”Olemme väsyneitä siihen että lapsiamme tapetaan! Olemme väsyneitä tulemaan raiskatuksi!” Viikkojen painostusten jälkeen he saavat presidentti Taylorin suostumaan ensin audienssiin ja lopulta Ghanassa järjestettäviin rauhanneuvotteluihin.

Ghanassa rauhanneuvottelut junnasivat paikallaan. Viikot kuluivat. Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvan mukaan keskeinen syy rauhanneuvotteluiden hitauteen oli sotaherrojen motivaation puute. Hehän tunsivat olevansa uransa huipulla: hyvää ruokaa, laadukas hotelli, poliisisaattueet ja kansainvälisen lehdistön mielenkiinto heitä kohtaan.

RAUHANNOBELISTI MEINAA TARTTUA ASEESEEN

Women of Liberia Mass Action for Peace pystyi lähettämään Monroviasta paikalle seitsemän naista, mutta koska Ghanassa oli paljon liberialaisia pakolaisia, valkopaitoja saatiin kokoon viitisensataa. He jatkoivat istumalakkoiluaan ja mielenosoituksia, mutta koska viikot kuluivat, taistelut jatkuivat ja neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, liikkeen johtaja Leymah Gbowee alkoi toden teolla turhautua.

Heinäkuun 21. päivänä aamulla, ennen lähtöään konferenssipaikalle, Gbowee näki uutisista Monroviassa tapahtuneesta kranaatti-iskusta, jossa oli kuollut kaksitoista siviiliä. Kaksi lasta oli ollut ulkona harjaamassa hampaitaan, kun kranaatti oli iskenyt. Heistä ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin sandaalit. Elämäkerrassaan Gbowee kertoo tunteneensa tuolloin suurempaa raivoa kuin koskaan. ”Jos minulla olisi tuolloin ollut AK-47, olisin palannut konferenssisaliin ja tappanut kaikki.”

Gbowee johdatti joukkonsa neuvottelutilojen aulaan, jossa he estivät neuvotteluosapuolia, vettä ja ruokaa kulkemasta kumpaankaan suuntaan. ”Me emme päästä heitä ulos ennen kuin he ovat antaneet meille rauhan”, he julistivat. Järjestysmiesten aikoessa pidättää heidät Gbowee uhkasi riisuutua, ja alkoikin riisua itseään. Temppu ei ollut suunniteltu mutta se toimi, ja häntä ei pidätetty. Rauhaa ei tuona päivänä saavutettu, mutta askeleita siihen suuntaan kyllä.

PAHOLAINEN TAKAISIN HELVETTIIN

Elokuussa presidentti Taylor luopui presidenttiydestään ja lupasi muuttaa maanpakoon Nigeriaan. Myöhemmin hänet pidätettiin ja tuomittiin kansainvälisessä tuomioistuimessa vankilaan, jossa hän yhä istuu viidenkymmenen vuoden tuomiotaan.

Gboween ja muiden naisten rauhanaktivismin merkitys sodan päättymisessä kuvataan heistä kertovassa Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvassa vähintäänkin ratkaisevaksi. Sen sijaan sodan jälkeen Liberian presidentiksi nousseen Ellen Johnson Sirleafin elämäkerrassa näiden ”rauhanmerkkejä heilutelleiden” valkopaitaisten naisten rooli jää huomattavasti pienemmäksi, kansallisten ja kansainvälisten poliittisten kädenvääntöjen varjoon.

Totuus lienee jostain siltä väliltä. Liberian naisten rauhankampanjan esimerkki opettaa, että rauhan rakentamista ei saa jättää poliitikoille. Nähdessämme tai kokiessamme epäoikeudenmukaisuutta me emme saa vaipua epätoivoon tai uhriutua. Meidän tulee valjastaa raivomme energia kontrolloiduissa olosuhteissa rakentavaan toimintaan, kuten Martin Luther King Jr. on todennut.

Teksti Timo Virtala
Kuva Pewee Flomoku

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.