Avainsana-arkisto: Lehti

Rauhan Puolesta 3/2017

Rauhantekijä Tauno Tuomivaara

Tauno Tuomivaara oli yksi neljästä asevelvollisuutensa suorittaneesta, jotka polttivat sotilaspassinsa vuonna 1967 ja sanoutuivat irti ”maamme ainoan sotilaallisen järjestön jäsenyydestä” ...
teemu_kolumni

Pääkirjoitus: Rauhanmerellä sotilasruuhka

Uutisissa kerrottiin äskettäin, että kiinalainen laivasto-osasto on saapumassa heinäkuussa Itämerelle harjoittelemaan Venäjän laivaston kanssa. Tähän mennessähän kaukaisimmat tänne harjoittelemaan tulleet ...

KOLUMNI: Kelvottomia uutisia

Elämme jälleen rauhanaseiden aikaa. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto on todennut, että Venäjä on vastuussa jännityksen kasvattamisesta Itämerellä, ja USA:n ...

Epävarmuus Trumpin kaudella

Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi on muuttanut kansainvälisen politiikan entistä arvaamattomammaksi. Maailma on odottanut Trumpin seuraavia liikkeitä. Viimeaikaisista tapahtumista on ...

Loviisan Leena

Loviisan Rauhanfoorumi sai uuden pääsihteerin, kun sivarikouluttaja Leena Viikari tarttui puikkoihin. Järjestötyöhön luokanopettajan paikalta loikan ottanutta Viikaria kiinnostavat ympäristöasiat. Rauhanfoorumiin ...
Khan_Abdul_Ghaffar_Khan43_17

Kertomuksia rohkeudesta 11: Abdul Ghaffar Khanin aseeton armeija

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja ...

Vammaisten oikeuksien edelläkävijä Moreno johtaa nyt Ecuadoria

Sunnuntaina 2.4.2017 Ecuadorin uudeksi presidentiksi valittiin Lenín Moreno. Hänet tunnetaan rauhallisena neuvottelijana ja kansaa lähellä olevana leppoisana humoristina, vaikka edes ...

Ilona Nykyri In memoriam

Ilona Nykyri kuoli 29.4.2017 vaikean sairauden jälkeen. Hän oli Mikael Agricola -palkinnolla palkittu eturivin kääntäjä. Palkinnon hän sai Hans Falladan ...

AVOINTA RAPORTOINTIA UKRAINASTA

Etyjin Ukraina-tarkkailuoperaation johtaja Alexander Hug vieraili Helsingissä toukokuussa. Hän tapasi suomalaisia virkamiehiä ja kertoi heille ja suomaisille Etyjin tarkkailuoperaation tavoitteista ...
rauhankasvatusneuvola2

Rauhankasvatusneuvola 10: Gandhia kansalaiskäyttöön

Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen toteutukseen. Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa ...

Toivonpilkahdus Somaliassa – Rauhan palauttamiseen on pitkä matka

Sotien hajottamaa kansakuntaa riivaavat terrorismi ja toistuvat luonnonkatastrofit. Somalia kuitenkin jälleenrakentaa itseään hitaasti mutta sitkeästi. Helmikuussa maa sai uuden presidentin ...
markku_kangaspuro2

Kolumni: Suomen linja

Selviytyminen oli yksi presidentti Mauno Koiviston määritelmistä Suomen ulkopoliittiselle linjalle. Kaikkien sodan jälkeen virassa olleiden presidenttiemme selviytyminen on tarkoittanut dialogia ...
lausti

Laustin medianurkka: Läntiset arvot ja todellinen maailma

Läntisissä demokratioissa vallitsee tasapuolisen journalismin perinne, meille usein vakuutetaan. Meitä varoitetaan ”mielipidejournalismista”. Ohjenuoraksi vaaditaan ”objektiivisuutta”. Tällaisella vakuuttelulla on pitkä perinne, ...

Työpaikkojen rauhantoimikunta:­ Palkankorotus vai veronalennus?

Suomen hallitus paistattelee nyt talouden nousevien kasvulukujen loisteessa, mutta julkisen alan palkansaajat ihmettelevät leikattuja lomarahojaan. Kapitalistisen talouden suhdannevaihtelut toivat nousun ...

Sota ei syty itsestään

Kansainvälisen rauhanliikkeen sanotaan olevan kuollut, mutta Lapissa rauhanmielenosoitus yhdisti ihmisiä yli rajojen. On sunnuntai 21.5. kello 9.10, istun tilausbussissa, jonka ...

UUSIKAUPUNKI RAUHANKAUPUNKI 40 • 100 • 400

Rauhanpuolustajien Uudenkaupungin yhdistyksen 40-vuotistaivalta juhlittiin kaksipäiväisellä seminaarilla 6.–7. toukokuuta. Rauhanpuolustajien Uudenkaupungin yhdistystä on koko sen olemassaolon ajan luotsannut Ilmo Suikkanen ...
sahara-juttu

Länsi-Sahara: Rikas ja ryöstetty maa

Länsi-Sahara, Espanjan entinen siirtomaa, on luonnonvaroiltaan rikas alue, jossa on runsaat kalavedet sekä fosfaatti- ja mineraalivarat. Polisario-liike, joka on alueen ...

Rauhankasvatusneuvola 8: Pam! Pam!

Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen toteutukseen. Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä Rauhankasvatusneuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki Jakomäen peruskoulusta.

 

 

Pam pam! Tapa se! – mitä pyssyleikeistä pitäisi ajatella?

Voiko rauhanihminen antaa jälkikasvunsa osoitella toisia aseella? Hyökkääkö kunnon rauhanaktiivi puuttumaan jopa vieraiden lasten pyssyleikkeihin?

Sosiaalisesta mediasta koottuja ajatuksia pyssyleikeistä:

  • Kohtuullisia pyssyleikkejä ei kannata kieltää, mutta toisia kohti ei saa osoitella.
  • Olen elänyt tyttömaailmassa. Sitten sisareni sai pojan. Poika tulitti ja tulitti ja tähtäili. Poika sanoi olevansa hyvä ja tuhoavansa kaikki pahat.
  • ”Hyvän puolella pahaa vastaan” ei ole toimiva argumentti, koska niinhän kaikki aina ovat, leikeissä ja oikeasti – ja silti toisiaan vastaan.
  • Meidän sodan kokenut mummo asui meidän kanssa kun oltiin lapsia ja sitä inhotti kaikki pyssyleikit.
  • 80-luvulla keskusteltiin paljon siitä, miten noihin sotaleikkeihin pitäisi suhtautua. Yksi ajatus oli, että aikuinen menisi mukaan leikkiin ja koettaisi johdatella leikin tunnetasolla loppuun tilanteessa, jossa joku on ammuttu. Mitä sitten tapahtuu? Ei voi nousta ja alkaa leikkiä uutta leikkiä. Kun on kuollut.
  • Kieltäminen ei ehkä toimi. Tulos on yleensä päinvastainen. Muistan, että kun lapsena yritettiin rajoittaa, alettiin miettiä, miten rikkoa sääntöjä.
  • Mun kaveri, pasifistien poika, nakerteli itselleen näkkäristä pyssyn, piirsi vihkot täyteen aseita ja on nyt Suomen parhaita aseasiantuntijoita.
  • Tosi mielenkiintoista on tutkimus rauhanomaisista kulttuureista ja siitä, miten ne kasvattavat lapsia. Yleistä on, että 1) väkivaltaa ei palkita mitenkään, ei edes huomiolla, ja 2) väkivaltaan turvautuminen ja äkkipikaisuus on tyhmää, pitkäpinnaisuus tosi hienoa.
  • Olennaisempaa kuin rajoitukset on asioista keskustelu.
  • Isien, vaarien ja naapurin setien pitää lopettaa puupyssyjen ym. sotalelujen veistely pikkupojille!
  • Omien poikieni pyssyleikeistä huolestuneena aloin kerran kesken leikin opastaa: ”Kyllähän te ymmärrätte, että noin ei voi oikeasti toiselle ihmiselle tehdä?” Vastauksesi sain hölmistyneitä katseita ja toteamuksen: ”Äiti, tää on LEIKKIÄ!”

 

Lastentarhanopettaja Tuomas Urhon ajatuksia:

Leikki itsessään on arvokasta. Me aikuiset haluamme usein arvioida leikkiä omista tarpeista ja arvoista käsin. Leikin oleellisin arvo on, että se on kivaa. Haastattelin lapsia taisteluleikeistä ja he kertoivat, että hauskinta leikissä on jännitys. Jännitys syntyy siitä, kun tapahtuu jotain odottamatonta ja odotetaan toisten hyökkäystä. Pyssy- ja taisteluleikeissä vastakkain ovat hyvät ja pahat. Asetelmat leikkeihin tulevat peleistä ja tv-sarjoista. Pääsääntöisesti hyvä voittaa ja lapsi saa kokea olevansa sankari ja pelastaja. Leikissä lapsi saa olla voimakkaampi ja vaikutusvaltaisempi kuin välttämättä omassa elämässään. Pahuuden ja rumuuden käsittely on oleellinen osa ihmisenä kasvamista. Mikä olisikaan turvallisempaa kuin kokeilla omaa pahuuttaan leikissä, jossa kaikkien kavereiden kanssa on sovittu toisen pahuudesta. Se ei satuta tai loukkaa toista. Silloin voi ampua toisen noin vain, koska samassa leikissä olevat ovat sopineet sen niin. Usein ammuttu herää henkiin tai muuttuu toiseksi hahmoksi. Yleensä lapsilla ei ole vaikeuksia erottaa leikkiä ja todellisuutta.

Lataa tästä neuvola8pdf

neuvola8

 

PÄÄKIRJOITUS: Tärkein puuttuu: rauha

[rapu] teemu (08.05.14)Hallituksen esityksessä ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi selonteoksi siteerataan aluksi hallitusohjelman tulevaisuuden visiota, jonka mukaan ”Suomi vuonna 2025 on uudistuva, välittävä ja turvallinen maa, jossa jokainen meistä voi kokea olevansa tärkeä. Yhteiskunnassamme vallitsee luottamus.” Selonteosta on kyllä vaikea löytää sellaisia toimenpiteitä, joiden ajattelisi lisäävän luottamusta kansainvälisessä politiikassa. Luottamusta lisääviin toimiin, kuten aseriisuntaan, selonteossa viitataan vain menneessä muodossa. Ikään kuin vanhentuneina keinoina, jotka joutavat nykytilanteessa romukoppaan.

Selonteon lähtökohtana on epäluulo ja siihen ainoana vastauksena sotilaallinen varustautuminen ulkoisiin uhkiin, olivat ne sitten itäinen naapuri tai kansainvälinen muuttoliike. Selonteon lähtökohtana on voimakas muutos ulko- ja turvallisuuspolitiikan ympäristössä, jonka todetaan jatkuvan. Muutos todetaan myös ennalta-arvaamattomaksi ja nopeaksi. Olemme jälleen kerran katsomossa, emmekä pelikentällä: ”Suomen on pystyttävä ennakoimaan toimintaympäristön muutoksia ja vastaamaan muutosten asettamiin vaatimuksiin.” Omien aiempien toimiemme vaikutusta turvallisuusympäristömme tilaan ei juurikaaan arvioida. Pitäisikö pikemminkin sotilaallisten lisäsatsausten sijaan pyrkiä etsimään niille vaihtoehtoja tarjoamalla areena Venäjän ja muiden Itämeren alueen maiden kanssa käytävän vuoropuhelun lisäämiseksi?

Toki rauhanvälityksellekin on selonteossa uhrattu muutama rivi. Sen uskottavuus on valitettavasti kärsinyt hallituksen käytännön toimien, kuten Ahtisaaren vetämän järjestön CMI:n (Crisis Management Initiative) tuen merkittävän leikkauksen johdosta. Tärkeimmät turvallisuuspoliittiset keinovalikoimat liittyvätkin vain sotilaallisen yhteistyön tiivistämiseen kaikkien mahdollisten tahojen kanssa (Nato, USA, Ruotsi ja EU) sekä innokkuus sotilaalliseen ja siviilikriisinhallintaan.

Globaalia muuttoliikettäkin lähestytään lähinnä kriisinhallinnan näkökulmasta, vaikka nimenomaan tärkeäksi kumppaniksi nostetun Yhdysvaltain ”kriisinhallintatoimien” ansiosta eniten turvapaikanhakijoita on viime aikoina tullut Suomeen Afganistanista ja Irakista. Jostain syystä he eivät jaa Maahanmuuttoviraston näkemystä kriisinhallinnan onnistumisesta ja kotimaidensa turvallisuudesta.

Voikin hyvin yhtyä entisen valtiosihteerin Risto Volasen arvioon: selonteosta puuttuu tärkein, rauha. Selonteko ei onneksi velvoita meitä kansalaisia millään tavoin varautumaan sen esittämiin uhkiin. Varaudutaan me rauhanpuolustajat uusiin maahanmuuttajiin vieraanvaraisuudella ja Venäjän uhkaan kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten suorilla kontakteilla – joille selontekokin lupaa tukensa.

Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.

KERTOMUKSIA ROHKEUDESTA 5: Väkivalta ja väkivallattomuus apartheidin vastaisessa kamppailussa

[rapu] Mandela_JukkaVaris (23.06.16)

Maailmanhistorian suurien käänteiden jakaminen väkivaltaisiin ja väkivallattomiin ei ole ongelmatonta. Kaikissa tämän kirjoitussarjan aiemmin julkaistuissa väkivallattomuuden voimaa kuvaavissa kampanjoissa – Intian itsenäistymiskamppailussa, Yhdysvaltojen vuosien 1955–68 kansalaisoikeusliikkeessä ja Filippiinien People Power -vallankumouksessa 1986 – käytettiin paitsi väkivallattomia, jossain määrin myös väkivaltaisia metodeja. Tämä pätee myös nyt aiheena olevaan Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän vastaiseen taisteluun. Onkin syytä kysyä, kaatuiko apartheid terrorismin painostamana, väkivallattomien metodien suostuttelemana vai kenties apartheidin vastustajista riippumattomien, suurten kansainvälis-poliittisten myllerrysten sivutuotteena.

KUN HIUSTEN KIHARUUDEN ASTE MÄÄRITTELEE KOKO ELÄMÄN
Apartheid oli Etelä-Afrikassa vuosina 1948–1991 harjoitettua rotuerottelupolitiikkaa. Monet sen käytännöistä olivat periytyneet vanhemmalta ajalta, mutta Kansallispuolueen noustua valtaan nämä käytännöt saivat lain voiman. Väestö jaettiin mustiin, valkoisiin, intialaisiin ja värillisiin, joilla kullakin oli omat asuinalueensa, koulutusjärjestelmänsä, oikeutensa, velvollisuutensa ja rajoituksensa. Rauhantutkija Johan Galtungin termeillä ilmaistuna kyseessä oli kouluesimerkki rakenteellisesta väkivallasta.

Järjestelmää kuvaa hyvin Nelson Mandelan muistelut siitä, mitä rikoksia hänen asiakkaansa olivat tehneet hänen toimiessaan asianajajana 1960-luvun alussa Johannesburgissa: vain valkoisille varatusta ovesta kulkeminen, bussilla matkustaminen, vesilähteestä juominen ja uimarannalla kävely. ”Oli rikollista kulkea ilman passia tai pitää hallussaan passia, jossa oli väärä allekirjoitus. Oli rikollista olla työtön, ja oli rikollista olla työllistettynä väärässä paikassa. Oli rikollista asua tietyssä paikassa, ja oli rikollista olla asunnottomana.”

Laki johti absurdeihin tilanteisiin: viranomaiset saattoivat luokitella saman perheen jäsenet eri etniseen ryhmään riippuen siitä, kuinka tumma tai vaalea lapsen iho sattui olemaan. Hiusten kiharuuden aste ja huulten koko määräsi koko elämän: niiden perusteella päätettiin, kuka sai asua missäkin, kenen kanssa seurustella ja mennä naimisiin, miten kouluttautua ja missä työskennellä.

Järjestelmän julkilausuttunakin tavoitteena oli pitää ihmisryhmät erillään ja varmistaa eurooppalaista alkuperää olevien eritysaseman jatkuminen. Yksi keino tämän päämäärän saavuttamiseksi oli räikeän epäoikeudenmukainen koulutusjärjestelmä. Siinä missä valkoisten koulutus oli pakollista, ilmaista ja eurooppalaista tasoa, afrikkalaistaustaisten koulutus oli vapaaehtoista, maksullista ja puitteiltaan surkeaa.

VÄKIVALLATTOMASTA VASTARINNASTA SISSISOTAAN
Järjestelmää vastustettaessa käytettiin sekä väkivaltaisia että väkivallattomia keinoja. Järjestelmän kuuluisin vastustaja, rauhan, sovinnon ja väkivallattomuuden keulakuvaksi usein nostettu Nelson Mandela ei ollut gandhilaisen periaatteellisen väkivallattomuuden kannattaja. Mandela näki väkivallattomuuden taktiikkana poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Mikäli tämä taktiikka osoittautui toimimattomaksi, hän oli valmis turvautumaan väkivaltaan. Mandela kävi keskustelua periaattellisen ja taktisen väkivallattomuuden eduista ja haitoista muun muassa Mohandas Gandhin Etelä-Afrikassa asuvan pojan Manilal Gandhin kanssa. Keskustelu tapahtui Afrikan kansalliskongressin eli ANC:n kokouksessa 1950-luvun alussa yhdistyksen viritellessä ensimmäistä merkittävää kansalaistottelemattomuuskampanjaansa.

Vaikka Mandelan kanta voittikin, kyseisen kampanjan julistuksessa korostettiin hyvin gandhimaisesti, että sitä ei ole suunnattu ketään ihmistä tai ihmisryhmää vastaan, vaan sillä vastustetaan epäoikeudenmukaisia lakeja, jotka pitävät suuren osan kansasta kurjuudessa. Kyseessä oli ensimmäinen laaja-alainen, keskusjohtoinen ja monietninen poliittinen mobilisaatio apartheidia vastaan. Yli 8 000 koulutettua vapaaehtoista antoi pidättää itsensä rikottuaan passilakia tai ulkonaliikkumiskieltoa tai astuttuaan sisään vain valkoisille varattuihin julkisiin paikkoihin. Vaikka kampanjalla ei sillä kertaa saavutettukaan päämääriä, se kuitenkin kasvatti ANC:n suosiota ja paljasti laajamittaisen ja yhä kasvavan opposition apartheidille.

Seuraavien vuosien aikana valtio tiukensi otettaan. Maaliskuussa 1960 poliisi ampui Sharpevillessä väkijoukkoa, joka oli tullut poliisiaseman eteen ilman passeja ja vaati tulla pidätetyksi. Verilöylyssä kuoli 69 ihmistä, joukossa myös lapsia. Suurinta osaa oli ammuttu selkään heidän paetessaan paikalta. Sharpevillen verilöyly johti entistä suurempiin mielenosoituksiin, hätätilan julistukseen ja 18 000 mielenosoittajan pidätykseen.

Seuraavien kuukausien aikana Nelson Mandela koki yhä vahvemmin, että oli tullut aika todeta ettei väkivallattomuus toimi. Joulukuussa 1961 hän ideoi, kokosi ja nousi johtamaan Umkhoto we Sizwe – (MK) eli Kansakunnan keihäs -järjestöä, josta tuli ANC:n aseellinen siipi. Mandela ei ehtinyt toimia järjestön johtajana pitkään, vaan hänet pidätettiin jo seuraavana vuonna. Vaikka MK:n toiminta ei Mandelan alaisuudessa aiheuttanut ihmisvahinkoja, Mandela sai silti elinikäisen tuomion maanpetoksesta.

Toivuttuaan johtajiensa pidätyksistä MK vahvisti kampanjaansa 1970-luvun puolessavälissä. Se perusti koulutus- ja sotilastukikohtia maan rajojen ulkopuolelle ja teki sotilasoperaatioita öljynjalostamolle, poliisiasemille, sähkölaitoksiin ja sotilastukikohtiin. MK:n iskut jatkuivat 1980-luvun loppuun asti ja laajenivat – vastoin ANC:n johdon ohjeita – myös siviilikohteisiin. Näistä pahin oli Church Streetin 21 ihmistä tappanut pommi-isku vuonna 1983.

VÄKIVALLATTOMUUDEN UUSI AALTO
Valtiotieteen professorin Stephen Zunesin mukaan aseellinen toiminta mantereen voimakkainta armeijaa vastaan saattoi hyvinkin haitata apartheidin vastaista liikettä antamalla valtiovallalle legitiimin syyn koviin otteisiin.

Yksi keskeisimmistä apartheidin vastaisen liikkeen inspiraationlähteistä oli Musta tietoisuusliikkeen johtaja Steve Biko. Hän uskoi, että mustille koulutuksen ja kulttuurin avulla syötetyt ideat olivat kaltoinkohteluakin vaarallisempaa. Historia oli valkoisten kertomaa, koulutus valkoisten tarjoamaa ja keksinnöt valkoisten keksintöjä. Järjestelmän nerous oli siinä, että se sai mustat ajattelemaan itsensä vähemmän kyvykkäinä. Keskeistä olisi Bikon mukaan päästä eroon ajatuksesta, että yksi ihminen on toista arvokkaampi. Biko kuoli poliisin pahoinpitelemänä vuonna 1977 ollessaan 30-vuotias.

Toinen karismaattinen nuorisojohtaja, 26-vuotias Mkhuseli Jack, onnistui Port Elisabethin kaupungissa kanavoimaan ihmisten turhautumisen strategiseen väkivallattomaan toimintaan. Hän valitsi taktiikaksi ostoboikotit keskustan valkoisten omistamia kauppoja vastaan. Hän sai organisoitua mukaan katukomiteoita, seurakuntia, urheiluseuroja ja naistenkerhoja. Hallitus vastasi poikkeustilalla, mikä Jackin omien sanojen mukaan vain lisäsi kampanjan järjestelijöiden intoa.

Asiaa konfliktin toiselta puolelta tarkkaillut provinssin armeijan entinen tiedusteluosaston johtaja Lourens Du Plessis piti Mkhuseli Jackin valitsemaa taktiikkaa nerokkaana: ”Se, että ei tee ostoksia, ei ole rikos. Mutta se on massatoimintaa. Mitä sille muka voi tehdä? Ei heitä voi ampua, ei heitä voi sulkea vankilaan.”

Kesäkuussa 1988 järjestettiin Etelä-Afrikassa kolmen päivän yleislakko, johon osallistui yli kolme miljoonaa työläistä ja opiskelijaa. Yleislakko uusittiin vielä edellistäkin suurempana elokuussa 1989, ja väkivallattomien metodien kirjo laajeni: valtion laitoksia ja palveluita boikotoitiin ja vaihtoehtoisia instituutioita – kuten osuuskuntia, kyläklinikoita, oikeusapukeskuksia – perustettiin.

Ne, jotka halusivat vältellä valtakunnanpolitiikkaa, keskittivät tarmonsa paikallisten asioiden hoitamiseen, kuten asumiseen, vuokrien nousuun tai sanitaation parantamiseen. Hallitus yritti kieltää kansainvälisen tuen tällaisilta järjestöiltä, mutta tällä ei ollut suurtakaan merkitystä. Hallitus oli pikkuhiljaa menettänyt kontrollin kutakuinkin kaikilla tasoilla. Kiellettyjä ANC:n lippuja liehui eri puolilla, julkisia rakennuksia nimettiin uudelleen, koululaiset uhmasivat viranomaisten määräyksiä, vankiloissa järjestettiin nälkälakkoja ja papisto vihki laittomasti eri etnisen taustan omaavia pareja.

Apartheidin vastainen kampanja huipentui valtaviin rauhanmarsseihin Kapkaupungissa, Johannesburgissa, Durbanissa ja eri puolilla maata. Tällä kertaa mukana oli myös monia liike-elämän ja politiikan edustajia, kuten Kapkaupungin pormestari.

MIHIN APARTHEID KAATUI?
Väkivallattomuus tehostui apartheidin vastaisen liikkeen onnistuessa 1980-luvulla mobilisoimaan suuret massat mukaan taisteluun. Kampanjoinnin pääpainon pysyessä väkivallattomissa metodeissa liikkeen oli helpompi kerätä sympatiaa niin maan sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Ajatus uudesta, mustien hallitsemasta järjestelmästä ei enää pelottanut hallitsevaa luokkaa.

Filosofian tohtorin Lester R. Kurtzin analyysin mukaan pysyäkseen pystyssä Etelä-Afrikan hallitus joutui tukeutumaan ainakin kolmeen tahoon: ei-valkoisiin työntekijöihin, naapurimaihin ja länsimaihin. Näiden kolmen tahon vetäessä yksi toisensa jälkeen tukensa apartheidiltä peli oli pelattu.

Myös kylmän sodan päättymisellä oli epäilemättä keskeinen rooli. Edesmennyt lakimies, totuus- ja sovittelukomissionkin työskentelyyn osallistunut Matti Wuori on huomauttanut, että hirmuhallinnon ylläpitäminen vetoamalla kommunismin vastaiseen taisteluun kävi reaalisosialismin kukistuttua kestämättömäksi.

Vuonna 1990 ANC ja muut aiemmin kielletyt järjestöt sallittiin jälleen. Nelson Mandela, Walter Sisulu ja sadat muut toisinajattelijat päästettiin vankilasta. Huhtikuussa 1994 järjestettiin Etelä-Afrikan ensimmäiset vapaat vaalit. Muutamaa viikkoa myöhemmin Nelson Mandela, mies joka oli istunut vankilassa 27 vuotta, valittiin maan presidentiksi. Kunniavieraakseen virkaanastujaisiinsa hän kutsui entisen vanginvartijansa.

Teksti: Timo Virtala
Kuva: Jukka Varis

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan viides osa.

KOLUMNI: Vaikea suhde Venäjään / Markku Kangaspuro

 

[rapu] make (08.05.14)Venäjään suhtautuminen ei ole aina helppoa edes venäläisille itselleen, saati sitten sen naapureille. Venäjä on yksi suurvalloista, jotka ovat jakaneet naapurimaansa etupiireihin useampaan kertaan eri sopimuksilla. Viimeisen sadan vuoden aikana se on myös romahtanut kaksi kertaa, ja molemmilla kerroilla sen reunoilta itsenäistyi joukko maita.

Venäjän ensimmäisen hajoamisen jälkijäristykset jatkuivat noin 25 vuotta. Ne päättyivät vasta toisen maailmansodan loppumiseen. Länsi ja Neuvostoliitto sopivat Jaltassa 1943 Euroopan jakamisesta etupiireihin. Britannian pääministeri Churchill räknäili Stalinin kanssa lappusille piirretyillä prosenttiluvuilla, kenen vaikutuspiirissä ja millä osuudella kukin on. Baltian kuulumista Neuvostoliittoon ei näissä neuvotteluissa kyseenalaistettu. Suomen puolestaan haluttiin antautuvan ja irtautuvan Saksan liittolaisuudesta.

Seuraava suuri mullistus oli Saksojen yhdistyminen 1990. Sen teki mahdolliseksi lännen ja Neuvostoliiton suullinen sopimus uusista etupiireistä. Yhdysvaltojen ulkoministeri James Baker lupasi, että Naton ja Neuvostoliiton väliin jätetään maat, jonne Nato ei laajene.

Neuvostoliiton vuotta myöhemmin tapahtuneen romahduksen myötä Baltian maat itsenäistyivät toisen kerran ja Venäjä joutui sen tosiasian eteen, että Bakerin puheet on unohdettu. Nato laajeni Itä-Eurooppaan, joka halusi sotilaalliset takeet myöhemmin voimistuvaa Venäjää vastaan. Tämä ei kuitenkaan ole poistanut uusien Nato-maiden epävarmuutta. Niiden turvallisuus riippuu yhä ratkaisuista, joita suurvallat tekevät pöydissä, joihin niillä ei ole asiaa.

Etelärajallaan sijaitsevat entiset neuvostotasavallat Venäjä on pitänyt vaikutuspiirissään. Sen on käytännössä tunnustanut myös länsi. Tätä kuvaa myös Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi solmittu Minskin sopimus, joka on eräänlainen etupiirisopimus. EU:n johtokaksikko Saksa ja Ranska neuvotteli sen Venäjän kanssa välttääkseen avoimen sotilaallisen kriisin puhkeamisen. Vastahakoinen Ukrainan johto pantiin hyväksymään sopimus neljäntenä osapuolena.

Miten Venäjään siis pitäisi suhtautua? Minun reseptini on: kuten muihinkin suurvaltoihin. Erona muihin on vain se, että naapurina sen kanssa on tultava toimeen johtajista riippumatta.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

KULTTUURI: Toinen menetti järjen, toinen kodin

[rapu] Kannaskansi (23.06.16)HANNERIINA MOISSEINEN: KANNAS. Kreegah Bundolo 2016. 250 s.

Hanneriina Moisseisen Kannas sijoittuu jatkosodan loppuvaiheille. Hieman alle 250-sivuinen sarjakuvakirja yhdistelee upeasti sodanaikaista arkistokuvaa sekä mustavalkoista lyijykynäpiirrosta. Kirjaan liittyy olennaisesti myös Eero Grundströmin luoma kolmen vartin mittainen soundtrack, joka kannattaa napsauttaa päälle samalla kun avaa kirjan.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. On karjalainen sotamies Auvo Oksanen, jonka suomalaissotilaat löytävät kuolleiden taistelutovereidensa keskeltä. Pahasti traumatisoituneen ja samalla järkensä menettäneen Auvon tarina kuvastaa sodan kauheutta, joka tuhoaa ihmisen myös henkisesti.

Kannas nostaa esiin kipeitä aiheita. Vaikka sodassa kaatuneista pidettiin huolta ja heidät haettiin jopa rintaman takaa haudattavaksi kotimaahansa, niin henkisesti kärsineistä ei huolehdittu samalla tavalla, jos lainkaan. Sotatuomioistuimien toiminnasta olivat humaanit arvot kaukana.

Toinen tarinan päähenkilöistä on nuori karjalaisnainen Maria Shemeikka, jolla on kiire valmistautua pitkää evakkomatkaa varten. Karja täytyy koota raskasta matkaa varten ja mukaan saa ottaa vain sen, minkä jaksaa kantaa. Marian tarina kuvaa sitä, miten eri lailla karjalaiset kokivat sodan kuin muut suomalaiset. Taakse jäivät koti ja nuoruuden muistot.

Kannas on kokonaisuutena vaikuttava ääntä ja kuvaa yhdistävä sarjakuvaromaani. Se ei kuvaa pelkästään omaa historiaamme vaan muistuttaa lisäksi siitä, että otamme päivittäin vastaan eri puolilta maailmaa tulleita uusia evakkoja, jotka ovat joutuneet luopumaan kaikesta paetessaan sotaa.

Antti Kurko
VIISI TÄHTEÄ

Kannas on Hanneriina Moisseisen neljäs sarjakuvakirja. Hän on julkaissut aiemmin teokset Sen synty (2005), Setit ja partituurit (2010) ja Isä (2013).

 

Synkkiä pilviä Itämeren yllä

Itämeren asemaa rauhan merenä uhkaavat Nato ja USA, Venäjä, monenlainen turvallisuuspoliittinen kissanhännänveto ja erilaiset käsitykset siitä, kuinka Itämeren rauhaa suojataan. Kesäkuisessa seminaarissa pääosassa oli Itämeri.

Professori ja eversti (evp) Pekka Visuri totesi, että Itämeren tilanteen kiristyminen otetaan jo faktana. Sitä ei kyseenalaisteta, mutta ei myöskäään pohdita taustoja ja syitä.

”Konkretia puuttuu lähes täysin. Pitäisi selvittää, mikä tilanteessa on muuttunut tai muuttumassa sen sijaan, että toistellaan mitä joku on jossain vaiheessa sanonut jossakin.”

Visurin mukaan yksi konkreettinen muutos on se, että nyt suomalaiset ovat mukana sotaharjoituksissa USA:n ja Naton kanssa, eikä enää ole kyse vain kriisinhallintaharjoituksista. Venäjän viimeaikainen vaarallinen ja riskialtis uhittelu hävittäjien läheltä piti -tilanteineen on osa sen voimannäyttöä muuttuneessa tilanteessa. Kun media uutisoi uhitteluista näkyvästi – ja moni tiedotusväline tarkoituksellisen Nato-hakuisesti – syntyy helposti mielikuva, että Itämeri on jatkuvassa jännityksen tilassa.

Itämeren alueen geopoliittinen asetelma ja poliittinen vakaus ovat vakiintuneet kylmän sodan jälkeen. Venäjän aseistus on Visurin mukaan keskittynyt Mustanmeren suuntaan eikä Suomen rajalle, toisin kuin suomalainen media väittää. Visuri kiinnitti huomiota Venäjän Itämeren laivaston tilaan: esimerkiksi vuonna 2013 Venäjällä oli Itämerellä kolme sukellusvenettä ja seitsemän hävittäjää/fregattia. Vuonna 2016 sillä on yksi sukellusvene ja kahdeksan suurta pinta-alusta.

”Puolet Venäjän viennistä kulkee Itämeren kautta. Miksi se vaarantaisi tuon reitin vaikkapa hyökkäämällä Baltiaan?”, Visuri kysyi.

Kansanedustaja Erkki Tuomiojan mielestä Suomen pitää kuulua niihin, jotka hakevat vakautta ja sopua Itämerelle, koska ”toiseen leiriin näyttää riittävän liiaksikin halukkaita”. Tuomioja totesi olevan todella tärkeää, että Suomi toimii jännitteitä vähentävällä tavalla ja ”harjoittaa sellaista aktiivista vakauspolitiikkaa, jonka tärkein tavoite on konfliktien ennaltaehkäiseminen ja vastakkainasettelujen liennyttäminen”. Suomen on siis ”kaikissa olosuhteissa tehtävä selväksi se, että sillä on kyky estää alueensa käyttö ketään muuta maata vastaan sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin”.

Tuomiojan mukaan Suomen turvallisuuden tärkein tae on oman puolustuksen ja kriisitilanteessa myös avun vastaanottamismahdollisuuden rinnalla se, että millään suunnalla ei ole aihetta epäillä Suomen kykyä ja halua torjua alueensa sotilaallisen käyttö.

Yleisökysymykseen Pekka Visuri vastasi, että on tarvetta jonkinlaiseen rauhanprosessiin, ainakin tahattomien konfliktien välttämiseksi. Tuomioja puolestaan totesi, ettei hän arvosta näyttäviä aloitteita, ellei niillä tiedetä olevan oikea tarve. Visuri kuitenkin muistutti, että Etyk oli aikoinaan monien mielestä utopistinen hanke, mutta onnistui silti.

Tuomiojan mukaan ne konkreettiset toimet, joilla Venäjä on kiristänyt ilmapiiriä, ovat olleet Krimin haltuunotto sekä voimannäyttö ja uhittelu Itämerellä (jota tekee myös Nato). Pekka Visurin mielestä kiristynyt tilanne on seurausta Ukrainan kriisistä: ”Mutta sitä edelsi Venäjän ja USA:n ydinasevarustelun lisäys, koska Venäjän näkemyksen mukaan USA horjuttaa maiden tasapainoa.”

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Katri Pynnöniemi totesi yleisökommenttina, että Venäjä on ennen osallistunut Itämerellä Baltops-harjoituksiin, ja pohti ääneen, saisiko maan uudelleen mukaan.

Itä-Suomen yliopiston tutkija Pertti Joenniemi, joka on toiminut myös muun muassa Tampereen ja Kööpenhaminan rauhantutkimuslaitoksilla, kertoi alustuksessaan, että kun Itämerestä puhutaan EU:n sisämerenä, se loukkaa Venäjää ja jättää sen ulkopuoliseksi, koska maa kokee olevansa ainakin osittain Eurooppaa. Hänestä rauhanpolitiikan näkökulmasta EU voisi – Ukrainan konfliktista huolimatta – suhtautua Venäjään enemmän tasa-arvoisena toimijana.

Joenniemellä oli terveisiä myös rauhanjärjestöille. Hänestä rauhanliikkeen ei pidä palata retroliikkeeksi ja turvautua vanhaan retoriikkaan, vaan sen tulee olla vahvemmin subjekti, toimija. Kylmän sodan aikaisista kannanotoista pitää irtautua esimerkiksi hyvällä analyysilla. Tarvitaan uutta ajattelua vanhaan turvautumisen sijaan, ironiaa ja parodiaa unohtamatta, Joenniemi ehdotti.

Anu Harju

Sadankomitea järjesti Itämeren turvallisuus -seminaarin 9.6. Helsingissä. Puhujina olivat Anna-Liisa Heusala, Pertti Joenniemi, Erkki Tuomioja ja Pekka Visuri. Seminaari oli osa Sadankomitean laajempaa Euroopan yhteinen puolustus -hanketta.

 

Azawadin suurlähettiläs

 

[rapu] Moussa_Azawad (23.06.16)Suomessa vieraili toukokuussa Azawadin eli Pohjois-Malin epävirallinen Euroopan-suurlähettiläs Moussa Ag Assarid. Hän oli lyhytaikaiseksi jääneen Azawadin väliaikaisen hallituksen ministeri alueen julistautuessa itsenäiseksi vuonna 2012.

• Kertoisitko hieman Malin itsenäistymisen ajoista ja ensimmäiseen kapinaan johtaneista syistä. Malihan on kulttuurillisesti ja ilmastollisesti hyvin erilaisten alueiden keinotekoinen yhteenliitos.

Mali itsenäistyi vuonna 1960. Etelästä saapuneen armeijan mukana tulleet komentajat vaativat pohjoisen, eli Azawadin, ihmisiltä veroja. Heimojen johtajien vastuulla oli kerätä nämä verot. Vuonna 1962 eräs heimopäälliköistä ei kyennyt heti maksamaan veroja, jolloin armeija vangitsi ja tappoi hänet. Heimopäällikön sukulaiset tarttuivat aseisiin, joita olivat metsästysaseet, miekat ja veitset. Malin armeija kosti kapinan myrkyttämällä kaivoja, raiskaamalla naisia ja tappamalla lukuisia miehiä. Ihmisiä katosi ja paimentolaisten eläimet tapettiin.

• Miksi kapinat Azawadin alueella ovat jatkuneet aina tähän päivään asti?

Ihmiset ovat olleet kyllästyneitä sortoon ja kansanmurhiin. Jokainen konflikti selviteltiin asein, poliittisia ratkaisuja ei etsitty ja rauha on aina ollut vain väliaikaista.

Ensimmäinen kapina hukutettiin vereen. Armeijalla oli oikeus tehdä mitä vain. Tuaregeja ja arabeja pidettiin potentiaalisina kapinallisina ja heitä tuli rangaista. Voidaan puhua kansanmurhasta, ihmisiä tapettiin ilman seurauksia. Iso osa etenkin tuareg- ja arabiväestöstä pakeni Algeriaan ja Libyaan, josta he löysivät töitä. Libyassa Muammar Gaddafi palkkasi heitä armeijaansa.

Vuonna 1990 monet palasivat Libyasta, ilman aseita, mutta mukanaan rahaa, jolla niitä voitiin ostaa. Useat ryhmät vaativat Azawadin itsenäisyyttä kapinavuosina 1990–96, ja sen jälkeen alueella kapinoitiin vuonna 2006, ja 2008 oli pienempi kansannousu.


Jo vuonna 1958 ennen itsenäistymistä Azawadin alueen päälliköt kaikista eri etnisistä ryhmistä allekirjoittivat kirjeen Ranskan presidentille ja pyysivät, että Azawad saisi itsenäisyyden. Mutta Ranska ei koskaan vastannut kirjeeseen. Kapinat ovat olleet pikemminkin vallankumousyrityksiä, joiden perimmäinen syy oli löytää poliittinen, oikeudellinen ja alueellinen ratkaisu. Ihmiset kokivat, että Azawad oli uudelleen kolonisoitu Ranskan siirtomaavallan jälkeen.

• Kertoisitko viimeisimmän 2012 alkaneen konfliktin taustoista.


Taustalla oli monen asian summa. Vuonna 2010 syntyi MNA (Mouvement national de l’Azawad), jolla oli poliittiset ja alueelliset vaatimukset. Lisäksi vuoden 2006 kapinan jälkeen Adrarin vuoristossa piileskeli Ibrahim Ag Bahangan johtama järjestö. Alueella toimi myös Maghrebin al-Qaida AQMI (Al-Qaïda au Maghreb islamique), huumeiden salakuljetusta oli paljon ja Malin valtio loisti poissaolollaan. Turismi ja kehitysprojektit olivat turvattomuuden takia kadonneet ja tilanne Azawadissa oli räjähdysherkkä.

Kapina olisi alkanut Libyan sortumisesta huolimatta ennemmin tai myöhemmin. Libyan armeijassa olleet azawadilaiset palasivat Maliin ja liittyivät Ibrahim Ag Bahangan, MNA:n ja Malin armeijasta lähteneisiin miehiin. Mukaan tuli paljon muitakin, muun muassa intellektuelleja ja vanhoja kapinallisia. Yhdessä he perustivat lokakuussa 2011 vapautusliike MNLA:n (Mouvement national de libération de l’Azawad). MNLA ehdotti Malin hallitukselle neuvotteluja poliittisen ratkaisun löytämiseksi. Presidentti Amadou Toumani Touré vastasi ehdotukseen armeijan hyökkäyksellä.

Malin hallituksen siunauksella alueella toimivat AQMIn lisäksi jihadistijärjestö MUJAO (Mouvement pour l’unicité et le jihad en Afrique de l’Ouest), joka oli erikoistunut panttivankeihin ja huumeiden salakuljetukseen, ja heti konfliktin syttymisen jälkeen syntyi vielä Ansar Dine. Myös nämä kolme ryhmää aloittivat taistelut MNLA:ta vastaan, samoin kuin Malin valtion luomat etniset miliisit. Kansainvälinen yhteisö ei tukenut MNLA:ta sen taistelussa terroristeja vastaan, ja Malin armeija teurasti ihmisiä Azawadissa.

• Mikä oli MNLA:n ja terroristiryhmien suhde?


Terroristiryhmillä ja MNLA:lla ei ollut minkäänlaista suhdetta. Vuoden 2012 alussa, kun Ansar Dine ei ollut vielä terroristijärjestö, allekirjoitti MNLA:n pääsihteeri ystävyyssopimuksen Ansar Dinen kanssa. Sopimus kesti kuitenkin vain yhden illan MNLA:n enemmistön vastustuksen takia.


• Kertoisitko hieman rauhansopimuksista.

Kesäkuussa 2013 MNLA allekirjoitti Malin hallituksen kanssa Ouagadougoussa tulitaukosopimuksen, joka mahdollisti presidentinvaalien järjestämisen. Valitettavasti hallitus ei kunnioittanut tehtyä sopimusta. Syyskuussa 2014 neuvottelut siirtyivät Algeriin, ja maaliskuussa 2015 tehtiin Alger–Bamako-sopimus. Azawadilaisten järjestöjen yhteenliittymä CMA (Coordination des mouvements de l’Azawad) allekirjoitti sopimuksen vasta voimakkaan painostuksen tuloksena. Suurin osa Azawadin väestöstä torjui sopimuksen. Nyt on mennyt vuosi sen allekirjoittamisesta, eikä mitään edistystä ole tapahtunut.

Voidaan myös sanoa, että mitään todellista sopimusta ei ole. Sitä olivat allekirjoittamassa legitiimien ryhmien lisäksi myös Malin hallituksen luomat etniset miliisit.

• Millainen on ihmisoikeustilanne Malissa ja Azawadissa?

Malin armeijalla on tapana kostaa aseelliset konfliktit Azawadin siviiliväestölle. Ihmisten koteja on tuhottu, siviilejä on vangittu laittomasti ja tapettu aina 60-luvulta asti ilman seurauksia tai kansainvälisen yhteisön tuomitsemista. Azawadin väestö elää hyvin rankoissa olosuhteissa: joka viides ja kymmenes vuosi on joko kapina tai kuivuus. Jokaisen kuivuuden aikana valtava osa nomadiväestön eläimistä kuolee ja sato tuhoutuu. Suuri osa kansainvälisestä avusta jää pääkaupunki Bamakoon ja rahoilla rakennetaan huviloita. Bamakossa on asuinalueita, joita kutsutaan Kuivuuden huviloiden kortteleiksi.

Malin valtio on myös yrittänyt aikaansaada sotaa eri ryhmien välille luomalla etnisiä miliisejä. 1990-luvulla luotiin kaksi miliisiryhmää: Ganda Koy, joka on songhaimiliisi ja Ganda Izo, fulanimiliisi. Vuonna 2012 luotiin ensimmäistä kertaa myös arabi- ja tuaregmiliisit, MAA (Mouvement arabe de l’Azawad) ja Gatia (Groupe autodéfense touareg Imghad et alliés), jotka taistelivat vallankumousta vastaan.


• Entä pakolaiset?

1960-luvun kansanmurhan jälkeen valtavia määriä ihmisiä lähti naapurimaihin, ja kun 1990-luvulla tuaregien ja arabien koteja tuhottiin ja ihmisiä teurastettiin, paljon siviilejä pakeni uudelleen. Vuonna 2012 siviilien uhkana olivat myös terroristit. Aikaisemmista vuosista poiketen pakolaiset saivat pakolaisstatuksen, ja Mauritaniaan, Nigeriin ja Burkina Fasoon rakennettiin pakolaisleirejä. Naapurimaista Algeria kieltäytyi kuitenkin antamasta pakolaisstatusta azawadilaisille.

Niin kauan kun Azawadin alueella ei ole turvallista tai edes minimiedellytyksiä elämään, kuten juomavettä tai sähköä, ei moni pakolainen halua palata joutuakseen taas Malin armeijan saaliiksi, sillä se edustaa suurelle osalle kuolemaa.

• Mitä mieltä olet kansainvälisen yhteisön väliintulosta?


Ranskan sotilasperaatio Serval tuli Maliin vasta siinä vaiheessa, kun maan eteläosa oli uhattuna, vuosi sen jälkeen kun terroristit olivat riehuneet Azawadin alueella, ilman että kukaan olisi silloin tullut apuun. Servalin saapuessa pohjoiseen tuli sen mukana myös Malin armeija, joka tappoi ja vangitsi siviilejä. Miksi ranskalaiset sotilaat eivät estäneet teurastuksia tai miksi tekoja ei tuomittu? Uskon, että Serval tuli Maliin Ranskan omien intressien takia ja palauttaakseen Malin hallinnon ja armeijan Azawadin alueelle.

YK:n MINUSMA-operaation (Multidimensional Integrated Stabilization Mission in Mali) sotilaiden läsnäolo ei ole tuonut alueelle toivottua rauhaa. Servalin ja YK:n sotilaat toimivat poliiseina estäen azawadilaisia ajamasta Malin hallintoa pois alueelta. He eivät suojele siviilejä armeijalta, terroristeilta tai miliiseiltä, vaan he huolehtivat etupäässä omasta turvallisuudestaan. MINUSMAn luodit ovat tappaneet kolme kertaa siviilejä, yhteensä toistakymmentä kuollutta, ja haavoittaneet useita. Miksi sotilaat, joita kutsutaan rauhanturvaajiksi, ampuvat ihmisiä, joita heidän tulisi suojella?

• Mitä mieltä olet Suomen osallistumisesta MINUSMA-operaatioon?

Azawadin alueella on tällä hetkellä viisi suomalaista sotilasta. MINUSMAn maine on todella huono Azawadissa, enkä pidä hyvänä ideana, että Suomi lähettäisi lisää joukkoja Maliin. Kehottaisin Suomea vetämään myös nuo viisi sotilastaan pois, koska maanne voisi antaa rauhanprosessiin paljon muuta kuin sotilaallista apua, esimerkiksi kokemustaan konfliktien selvittelyssä ja demokrattisena valtiona.

• Mikä voisi tuoda pysyvän rauhan alueelle?


Paras ratkaisu jatkuviin konflikteihin olisi antaa azawadilaisten ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja hallita omaa aluettaan, joko itsenäisyyden tai kahden erillisen osavaltion muodossa. Kaikki muut ratkaisut ovat mielestäni vain väliaikaisia ja kestämättömiä. Puolueettomien maiden tulisi osallistua rauhan rakentamiseen, koska jos Azawadissa ei ole rauhaa, ei sitä ole koko Sahelin tai Saharan alueella. Ilman pysyvää rauhaa Afrikka ja Eurooppa, ja sitä kautta myös koko maailma, on epästabiili. Pakoilaismäärät kasvavat, terroristit hyödyntävät tilannetta luomalla kaaosta ja huumeet kulkevat vapaasti. Myös kolonialismin aikana luodut rajat pitäisi miettiä uudestaan.

Moussa Ag Assarid on Azawadin tuareg, ja hän eli nomadielämää 14-vuotiaaksi asti. Maisteritutkintonsa hän on suorittanut Ranskassa. Hän on julkaissut kolme kirjaa ja toimii useassa humanitäärisessä organisaatiossa. Moussa Ag Assarid vieraili toukokuussa Suomessa ja osallistui muun muassa Historioitsijat ilman rajoja -konferenssiin ja Tampereen yliopistolla järjestettyyn seminaariin sekä puhui Maailma kylässä -festivaaleilla Helsingissä.

Teksti: Hanna Yikona
Kuva: Teemu Matinpuro

 

Ovatko rauhanneuvottelut Erdoganin Turkissa mahdolliset?

 

[rapu] GaroPaylan (23.06.16)Pohjois-Kurdistanin (Kaakkois-Turkki, josta kurdit käyttävät nimitystä Bakur) kurdien ja Turkin hallituksen välinen konflikti leimahti jälleen täydeksi sodaksi noin vuosi sitten. Useimmilla viime aikoina tapaamillani Suomessa asuvilla kurdeilla ja kurdiliikkeiden edustajilla on ollut sama huoli: He eivät usko, että Turkkia hallitsevan konservatiivisen AKP-puolueen kanssa on mahdollista käynnistää uudestaan rauhanneuvotteluita. Viime vuoden heinäkuuhun asti käynnissä olleet neuvottelut käytiin Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n vangitun johtajan Abdullah Öcalanin ja hallituksen edustajien välillä kurdimyönteisen HDP-puolueen toimiessa välikätenä.
Kesäkuun 2. päivänä Helsingissä puhunut HDP:n edustaja Garo Paylan kertoi taistelujen olevan välttämättömyys, sillä ”AKP ei tiedä mitään rauhan tekemisestä, se tietää vain sodasta. Siksi se on pakotettava neuvottelupöytään täydellä hyökkäyksellä kaupungeissa. Ei ole muuta vaihtoehtoa.” Vastaavat lausunnot vain osoittavat, kuinka vakava tilanne on ja kuinka tärkeää on painostaa Turkin hallitusta istumaan takaisin neuvottelupöydän ääreen.

Rauhanneuvottelut ovat kaksisuuntainen tie, ja molemmilta osapuolilta vaaditaan kompromisseja. Valitettavasti tällä hetkellä rauha vaikuttaa erittäin kaukaiselta. Itse asiassa presidentti Recep Tayyip Erdogan on hankkiutunut eroon kaikista, jotka ovat vaatineet rauhanomaisen ratkaisun etsimistä. Osansa Erdoganin toimista ovat saaneet niin median edustajat kuin yliopistoväki ja maan hallitus. Hän erotti pääministerinsä Ahmet Davutoglun tämän väläytettyä rauhanneuvottelujen mahdollisuutta PKK:n kanssa, mikäli sissit vetäytyisivät Etelä-Kurdistanin (Bashur/Irakin kurdialueet) puolelle rajaa.

VÄKIVALLAN KIERRE SYVENEE
Kurdiliike on jo viime kesästä lähtien varoitellut, että ikkuna rauhanneuvotteluihin palaamiseksi saattaa olla sulkeutumassa lopullisesti. Uudet kurdinuorten muodostamat aseistetut ryhmät, jotka kasvoivat keskellä 1990-luvun raakaa sotaa, eivät ole enää täysin PKK:n johtoportaan hallinnassa. Näin ollen on olemassa vaara, että kukaan ei hallitse tilannetta. Pelättävissä on, että Turkissa päädytään todistamaan väkivallan kierrettä, joka on piinannut esimerkiksi Palestiinaa vuosikymmenestä toiseen.

Yhtenä ongelmana ovat radikaalit ryhmät kuten TAK (Kurdistanin vapauden haukat), joka pitää PKK:n sotilaallista linjaa riittämättömänä Turkin joukkoja vastaan. TAK onkin jo avoimesti kutsunut taistelijoita tuomaan ”sota Länsi-Turkin kaupunkien kaduille” ja suorittanut iskuja Istanbulissa ja Ankarassa. Iskemällä alueilla, joiden talous pyörii pitkälti vuosittain maassa vierailevien miljoonien turistien varassa, TAK pyrkii horjuttamaan maan taloutta. Kesäkuun alussa TAK iski jälleen Istanbulissa tappaen autopommi-iskussa ainakin 11 erikoisjoukkojen poliisia.

Turkin miestappiot taisteluissa alkavat olla merkittäviä. Satoja sotilaita ja erikoisjoukkojen poliiseja on kuollut HPG-sissien (PKK:n aseellinen siipi) ja YPS-itsepuolustusjoukkojen väijytyksissä. Yksi käännekohta oli se, kun PKK ampui alas Cobra-helikopterin käyttämällä venäläistä olalta laukaistavaa MANPAD-ohjusta. Tämä syvensi jälleen myös Venäjän ja Turkin välistä diplomaattista kriisiä, sillä Recep Tayyip Erdogan syytti suoraan Venäjää aseiden toimittamisesta PKK:lle. Moni on epäillyt Syyrian kurdien taistelijoiden Yhdysvalloilta ja Venäjältä saamien aseiden päätyneen myös PKK:n käsiin Turkin puolelle rajaa.

BASKIEN JA KURDIEN SAMANKALTAINEN TILANNE
Sodan kiihdyttyä AKP-hallitus on tehnyt lakiesityksen, joka antaisi Turkin armeijan sotilaille ja poliisille koskemattomuuden lain edessä. Näin ollen kaikki jo tähän mennessä esiin tulleet syytökset sotarikoksista kurdeja vastaan voitaisiin haudata kuolleiden siviilien mukana. Turkin armeijan on muun muassa väitetty polttaneen satoja siviilejä hengiltä Cizren ja Surin taisteluissa, samoin sen sanotaan pommittaneen Nusaybinin kaupunkia kielletyillä fosforipommeilla, jotka napalmin tavoin kirjaimellisesti polttavat lihan luiden päältä. Liekö sattumaa, että Turkin hallituksen suhteet ovatkin alkaneet lämmetä Israeliin, jota on syytetty samojen aseiden käytöstä palestiinalaisia vastaan.

Jatkuvasti kasvava asevarustelu molemmin puolin ei kuitenkaan tule ratkaisemaan konfliktia. Ainoa tapa eteenpäin on sallia rauhanneuvottelujen jatkua ja tukea kurdiliikkeen demokratisoimisprosessia, jossa juuri HDP on avainasemassa. Hyökkäämällä demokraattisia ja parlamentaarisia toimijoita vastaan Turkin hallitus ei jätä muuta vaihtoehtoa kuin sodan. Tämä on nähty useita kertoja jopa Euroopan alueella.

Yksi esimerkki löytyy Espanjasta, jossa hallitus on jo vuosikymmenten ajan koettanut estää kaikki pyrkimykset lopettaa baskivähemmistön aseellinen taistelu ja siirtää se demokraattiselle pohjalle. Myös baskiliike on jo pitkään yrittänyt luoda poliittisen puolueen tukemaan sen pyrkimyksiä kansalle kuuluvien oikeuksien voittamisessa, mutta Espanjan hallitus on kerta toisensa jälkeen julistanut puolueet laittomiksi ja väittänyt niiden olevan vain osa aseellista ETA-järjestöä. Monessa mielessä baskien ja kurdien tilanteet ovat identtiset, sillä myös baskeilla on laaja poliittinen ohjelma, johon kuuluu nuorisoryhmiä, ammattiliittoja, opiskelijaryhmiä ja feministejä. Kurdeilla vastaava ohjelma on PKK:n ajama demokraattinen konfederalismi, joka pyrkii luomaan toimivan alueellisen (federalistisen) demokratian Turkkiin ja muihin valtioihin, joiden alueilla kurdeja asuu. Etenkin presidentti Erdogan on kuitenkin ottanut saman linjan kuin Espanjassa ja pidättänyt, karkottanut ja kiduttanut niitä, joiden hän näkee olevan osa kurdien demokratialiikettä. Juuri nuoriin kohdistuva sorto tulee vaikeuttamaan rauhanprosessia ja kenties tuhoamaan sen täysin, sillä he tulevat muistamaan sen mitä tänään tapahtuu, ja tulevaisuudessa tämän päivän tapahtumat tulevat näyttäytymään joko neuvotteluina tai sotana.

RAUHAN MAHDOLLISUUS KARKAA
Kidutus on erittäin vakava ongelma Turkissa. On hyvin tiedossa, että Turkin viranomaiset käyttävät kidutusta aseena taistelussa kurdien demokratialiikettä vastaan. Mutta tämä ei rajoitu vain todistettuihin PKK-taistelijoihin, vaan juuri nuoria ja jopa naissiviilejä on kidutettu. Pitkien taisteluiden jälkeen Nusaybinissa osa kaupunkiin jääneistä siviileistä joutui antautumaan Turkin joukoille jäätyään keskelle taisteluita. Luotettavat raportit kertovat, että kaikki kymmenet siviilit, jotka pyrkivät vain pois taisteluiden alta, oli viety paikalliselle poliisiasemalle, jossa heitä kaikkia kidutettiin. Paikalla olleet poliisit olivat toivottaneet heidät ”tervetulleiksi helvettiin”. Samoin sosiaalisessa mediassa on nähty kuvia, joissa turkkilaiset sotilaat ovat pakottaneet kurdinaisia pitämään kädessään Turkin lippua ja vannomaan uskollisuutta Turkin valtiolle. Kuvia hakatuista tai kuolleista naisista, joiden ruumiit sotilaat ovat häpäisseet, on viime aikoina tullut säännöllisesti esiin.

Oikeudenmukaisen ratkaisun suurin este on Turkin valtion syvään juurtunut nationalismi ja käsitys kansallisvaltiosta. Turkkilainen nationalismi on aina perustunut ajatukselle ”turkkilaisuudesta”, ja jopa sanat kuten ”armenialainen” ja ”kurdi” ovat olleet kiellettyjä. On ollut vain turkkilaisia. Kurdeja on kutsuttu loukkaavilla termeillä kuten ”vuoristoturkkilaiset” ja kieltämällä mahdollisuus omaan kieleen ja kulttuuriin. Koko 15–20-miljoonainen kansa on pyritty pakottamalla integroitumaan osaksi Turkin valtion fasistista ideologiaa. Vastaavasti PKK:n ajama demokraattinen konfederalismi tarjoaisi mahdollisuuden luoda uusi lähtökohta modernille monikulttuuriselle Turkille.

Rauhan aika ei kuitenkaan ole käsillä. Itse asiassa rauha on erittäin kaukana kenenkään käsistä, ja ainoa keino näyttäisi olevan AKP-hallituksen kaatuminen. Presidentti Erdogan on tällä hetkellä suurin vaara Turkin demokratialle ja oikeudenmukaisen rauhan saavuttamiselle. Eivätkä hänen hallituksensa politiikan ongelmat rajoitu vain Turkkiin. Kurdit näkevätkin, että tarvitaan vallankumous koko Turkin alueella.
Perinteiset turkkilaiset puolueet ja muut poliittiset ryhmät ovat kuitenkin olleet hiljaa, ja rauhaa ajava HDP-puolue on jäänyt yksin. Nyt sen edustajat ovat vaarassa joutua vankilaan, sillä Erdogan on juuri poistattanut puolueen kansanedustajien koskemattomuussuojan. Näin ollen – AKP:n näkemyksen mukaan – heitä tullaan syyttämään PKK:n ja terrorismin tukijoiksi.

Jos jokin tällä hetkellä muistuttaa terrorismia Turkissa, on se jatkuvasti lisääntyvä autoritaarisuus ja hallituksen lipuminen kohti diktatuuria. Kurdiliike on tehnyt kaikkensa, jotta rauhanneuvotteluihin voitaisiin palata. Olisi Turkin hallituksen aika ottaa askel kohti rauhaa. Pelkään kuitenkin pahoin, että tämä kesä tulee olemaan verinen Euroopan johtajien kääntäessä katseensa pois Turkista, joka vartoi linnake-Eurooppaa puolestamme. Ilmeisesti Euroopan poliitikoille sotaa pakenevat pakolaiset ovat suurempi paha kuin toiseksi suurin Nato-armeija pommittamassa omia vähemmistöjään.

Juha Häikiö

 

RAUHANKASVATUSNEUVOLA 4: Vuorovaikutus on elämän tarkoitus


[rapu] HannaNeuvolassa (25.02.16)Juttusarjassa annetaan käytännönläheistä vinkkausta rauhankasvatuksen

’Rauhankasvatus’ on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu.

 Vuorovaikutus on elämän tarkoitus

Matkalla maailmanrauhaan tarvitaan yhteisymmärrystä. Ymmärrystä lisää taito hyvään dialogiin. Dialogisuus ei toteudu pelkästään sellaisin eväin, että kaksi ihmistä puhuu toisilleen vuorotellen. Tarvitaan enemmän.

Etenemme seuraavassa dialogin tappamisesta dialogin ylläpitämiseen.


ÄLÄ…

…oleta, että keskustelukumppanisi on tyhmä.

…kerro keskustelun alkuvaiheessa mahdollisimman paljon omasta pätevyydestäsi kuten tutkinnoistasi ja työkokemuksestasi.

…sisällytä kysymykseen omaa ennakkoluuloasi tyyliin: Miksi te musliminaiset olette niin alistettuja?

…räplää puhelinta tai katsele ulos ikkunasta tai yski hermostuneesti, kun toinen puhuu.

…keskeytä koko ajan, koska sinulla on paljon mehukkaampi juttu kerrottavanasi tyyliin: Ei tuo vielä mitään, mutta minun kummin kaimalleni kävi kerran näin…

 

SEN SIJAAN TOIMI NÄIN:

1. Puhu niin, että toinen haluaa kuunnella.
2. Kuuntele niin, että toinen haluaa puhua.
3. K + K = kysy ja kytkeydy. Kysy niin kauan että ymmärrät. Älä sisällytä tulkintoja kysymyksiisi.
4. Kysy toisen tunteita asiaan liittyen.
5. Kuuntele perustelut ennen kuin päätät mitä mieltä olet. Sinulla ei ole pakko olla omaa mielipidettä joka asiasta.
6. Kuuntele sitä, mitä toinen sanoo, älä sitä mitä luulet hänen sanovan.
7. Sano mitä todella ajattelet.


Filosofisempia ajatuksia dialogisuudesta:

• Dialogissa ihminen rakentuu myös itselleen.
• Ihminen tarvitsee toista ihmistä peilikseen.
• Olennainen tapahtuu välillä tai suhteessa.
• Dialogi on yhdessä tietämistä.
• Dialogissa lähestytään totuutta moniäänisesti.

Kiitokset hienoista ajatuksista Hannu Niemelälle, joka välitti niitä neuvolantädille.

Kätilönä Rauhankasvatusneuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki, joka siirtyy elokuussa Rauhankasvatusinstituutista takaisin oikeaan työhön eli opettajaksi.