Avainsana-arkisto: lapset

Mitä on punk? Siitä ilmestyi nyt tietokirja lapsille

Monet alkuperäiset punkkarit lähestyvät jo eläkeikää. Heillä on lapsia ja lapsenlapsia. Punk on tullut jäädäkseen suomalaiseen kulttuuriin, mutta siitä ei ole juurikaan kirjoitettu lapsille. Nyt tämä puute on korjattu: Mitä on punk? on 5–12-vuotiaille lapsille suunnattu tietokirja.

Kirja kertoo lapsiystävällisesti, mitä vuonna 1977 syntynyt punkrock on. Punkin ideologiaan kuuluu kapina turhia sääntöjä vastaan. Punkkarit ottavat ohjat omiin käsiinsä tee se itse -periaatteen mukaisesti. Kuka tahansa saattaa perustaa bändin tai pienlehden. Kaikki saavat piirtää, laulaa, soittaa, tanssia, kirjoittaa tai ilmaista muuten itseään. Tämä punkin perusajatus toimii myös osallistavana lastenkirjan aiheena: tarkoitus on saada myös lapsi toimimaan omaehtoisesti. Punk on hauskaa!

Mitä on punk? -kirjan julkaistaan Rosebud Booksin ja Suomen Rauhanpuolustajien uudessa Umpihanki-kirjasarjassa. Rauhanpuolustajien ja Liken Pystykorva-sarja räksytti viimeiset haukkunsa vuoden 2017 lopussa. Pystykorva tarjosi vuosina 1997–2017 yli 200 yhteiskunnallisen ja poliittisen kirjallisuuden merkkiteosta ja keskustelua herättävää pamflettia. Pystykorvan rinnalla moni kustantamo reivasi kurssiaan uusille vesille. Tästä huolimatta aktivisti(kustantaja)t päätyivät Umpihankeen tarpomaan koska vapauden kaiho ja tarve julkaista maailmaa muuttavaa kirjallisuutta on yhä valtava.

Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki. – Aaro Hellaakoski

Timo Kalevi Forss & Aiju Salminen: Mitä on punk? (Umpihanki 2018)

Timo Kalevi Forss (s. 1967) on helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja toimittaja, hän on kirjoittanut useita musiikkiaiheisia kirjoja kuten Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo ja Toverit herätkää – poliittinen laululiike Suomessa.

Aiju Salminen (s. 1979) on kuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä. Hän on tehnyt kuvituksia mm. Tittamari Marttisen lastenkirjoihin ja häneltä on julkaistu oma sarjakuva-albumi Potaatit.

 

Kolumni: Estellen sankaripurjehdus

Estelle-laivan yritys viedä gazalaisille lapsille jalkapalloja ja taistelujen tuhoamien talojen remontoijille sementtiä oli jälleen liikaa Israelille. Vastoin kansainvälistä oikeutta siviilejä saarroksissa pitävä Israel kaappasi Estellen kansainvälisellä merialueella ja syyllistyi siten yleisen tulkinnan mukaan häikäilemättömään merirosvoukseen.

Mieleen tulee väkisinkin ikävä ajatus siitä, että meillä on ensimmäisen luokan kärsiviä lapsia ja sitten näitä toisen ja kolmannen luokan kärsiviä lapsia. Kansainväliset uutistoimistot ovat tuottaneet tuhansia ja tuhansia artikkeleita Libyan ja Syyrian lasten kärsimyksestä, mutta Gaza ja palestiinalaiset jäävät täysin toissijaisiksi vaikka palestiinalaisalueiden miehitys on jatkunut kymmeniä vuosia.

Kansainvälisen uutisvirran luomassa maailmassa meillä on toisaalla yleisesti hyväksytty paha, assadien ja gaddafien diktatuurit ja Iranin ydinaseita tavoittelevat fundamentalistit. Toisaalla maailmaassamme on “meidän” Israel, jonka ilmeisten rikosten tuomitseminen on äärimmäisen vaikeaa. Eurooppalaiset tuntevat olevansa velkaa juutalaisvaltiolle toisen maailmansodan juutalaisten joukkotuhon, holokaustin vuoksi. Israelin politiikan arvostelu lähentelee useassa maassa poliittista itsemurhaa. Holokaustista on tullut osa eurooppalaista identiteettiä, joka on luonut Israelin valtiolle äärettömän suotuisan tilanteen käyttää holokaustin muisto myös myös väärin.

Poliittisten vastustajien syyttäminen antisemitismistä on Israelille paljon käyttökelpoisempi ase kuin sen ydinaseet. Kuvaan kuuluu myös, että koko maailma on aiheellisesti huolissaan Iranin mahdollisesti valmistelemista ydinaseista, mutta Israelia ei kovistella luopumaan omistaan. Sen sijaan maailmalla joudutaan jälleen kerran pohtimaan sitä, toteuttaako Israel uhkauksensa iskeä Irania vastaan vielä ennen marraskuun alussa käytäviä Yhdysvaltojen presidentin vaaleja. Obaman lienee vaikea olla antamatta siinä tilanteessa sotilaallista tukea Israelille. Siten hänestä tulisi jo toisen sotansa aloittanut Nobelin rauhanpalkinnolla palkittu.

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Kun lapsi miettii sotaa

“Koskaan emme ole olleet vakavasti sotaa vastaan. Kouluja ja kirkkoa, kaikkia elokuvateattereita ja lehtiä ei ole suljettu sotapropagandalta. Emme siis tiedä, millaiselta se sukupolvi näyttäisi, joka olisi kasvanut terveen ja taistelevan, mutta sodanvastaisen pasifismin ilmapiirissä. Sitä emme tiedä.” (Tucholsky 1931)

Edellinen lainaus sisältyi FT Jouko Jokisalon alustukseen Rauhankasvatusinstituutin 18.11. järjestämässä rauhankasvatusseminaarissa. Seminaarissa pohdittiin, miten sotia ja konflikteja voidaan käsitellä kouluikäisten kanssa. Jokisalo kysyi, onko rauha unohdettu koulujen historian opetuksessa. Historian opetukseen sisältyy helposti sodan piiloihannointia. Historian suuret sankarit ovat usein sodanlietsojia. ja rauhaa ylläpitäneet ja edistäneet ovat unohtuneet vuosien kuluessa.

Rauhankasvatuksessa nojataan Unescon periaatteeseen, että sodat syntyvät ihmisten mielissä, siksi myös rauha voi kasvaa siellä. Yhteiskunta on ihmisten tekemä, ja tavat, perinteet ja kulttuuri pitävät yllä kaiken positiivisen lisäksi myös negatiivisia asioita, kuten asevarustelua. Rauhankompetenssi, kriittinen ajattelu ja konfliktien väkivallaton ratkaiseminen vaativat taitoja, joita myös koulun tulisi opettaa entistä laajemmin ja monimuotoisemmin.

Mediakriittisyyteen oppiminen

“Suurin osa yli neljävuotiaista tunnistaa sotakonseptin”, sanoo Elina Ruddock, mediapedagogi, kouluttaja ja freelance-toimittaja, joka puhui mediakasvatuksesta ja -kriittisyydestä. Lapset saavat median kautta aivan yhtä paljon informaatiota kuin muutkin ihmiset. Lapset myös pohtivat kaikkea kuulemaansa ja yrittävät ymmärtää vaikeitakin käsitteitä. Lapsilla ei kuitenkaan ole samanlaista vertailupohjaa kuin aikuisilla. Seminaarin toisen puhujan, psykologi Kirsti Palosen mukaan tiedotusvälineiden kautta sota ja muut katastrofit tulevat kaikkien olohuoneisiin, eikä perheen pienimmillä ole vielä käsitystä esimerkiksi maantieteellisistä etäisyyksistä, jolloin on vaikea tiedostaa, kuinka kaukana oma koti on sotatantereesta.

“Lapsille on hyvä kertoa, että mikään median tuoma kuva tai uutinen ei välitä kuvaa todellisuudesta, vaan ainoastaan konstruktion todellisuudesta”, Ruddock painotti.

Mediakriittinen ihminen ymmärtää tämän, eikä ole suoraan median ohjailtavissa. Nykylapset ja nuoret osaavat käyttää ja hyödyntää uusia medioita suvereenisti vanhempiin sukupolviin verrattuna. Ruddock huomautti, että tämän myötä unohtuu usein se tosiasia, että lähdekriittisyys ja kyky arvioida ja käsitellä internetin ja uutisten välittämiä sisältöjä ei kehity yhtä nopeasti kuin kyky käsitellä teknistä välinettä. Medialukutaito on nykymaailmassa lähes yhtä tärkeä kuin perinteinen lukutaitokin. Suomen koulujärjestelmä ei ole kuitenkaan vielä herännyt ottamaan mediakasvatusta omaksi oppiaineekseen kuten esimerkiksi Iso-Britanniassa. Mediakasvatus linkittyy vahvasti rauhankasvatukseen, koska molemmat kannustavat ja ohjaavat oppilaita kriittisyyteen ja omaan ajatteluun. Ruddockin mukaan “kriittinen medialukutaito mahdollistaa positiiviset vaikutukset ja estää negatiiviset vaikutukset”.

Lapsen ehdoilla, toiminnan kautta

Kirsti Palosen mukaan ei ole niinkään tärkeää pohtia miten lapsille voi kertoa sodasta, vaan pikemmin johdatella häntä aihetta kohden ja olla läsnä ja kuulolla sille, mitä hänellä on sanottavaa. Kun lapsi kysyy häntä askarruttavan kysymyksen, on tärkeää, että kysytään lapselta, mitä hän tietää esimerkiksi juuri sodasta. Kyselemällä annetaan mahdollisuus lapselle johtaa keskustelua, jolloin aikuinen voi korjata mahdollisia väärinkäsityksiä. Liikaa informaatiota ei kannata lapselle antaa kerralla. Aloitteen keskusteluun tekee lapsi, mutta aikuisen on hyvä tiedostaa, milloin lapsi haluaa keskustella. Ruddock sanoo myös, että lapselle esitetyt kysymykset, kuten “mitä pelkäät, miltä sinusta tuntuu, kun näet kuvia sodasta”, auttavat abstraktien käsitteiden ja tunteiden hallinnassa, kunhan lapsi saa tarvitsemansa luottamuksen aikuiselta.

Välillä on parempi tehdä asioita yhdessä. Joskus tunteita nostattavista asioista on vaikea puhua. Silloin tekeminen voi auttaa, ja draaman, piirtämisen ja arkisen yhdessä puuhailun kautta voidaan turvallisesti lähestyä eri teemoja. Tekemällä oppimisessa jää vahvempi muistijälki kuin vain lukemalla. Eri puolella Suomea järjestettävät Rauhankoulun toimintapäivät antavat osallistuville luokille mahdollisuuden toiminnallisesti draamamenetelmien avulla tutkia rauhaan liittyviä teemoja. Päivien aikana eläydytään yksilön tarinan kautta yleisempiin ilmiöihin ja kannustetaan nuoria vaikuttamaan omaan elinympäristöönsä.

Johanna Laaja

Tuomas Hirvonen

www.rauhankasvatus.fi

www.rauhankoulu.fi

www.maailmankoulu.fi

Maailman unohtamat lapset

Brittiläinen KIDS FOR KIDS -järjestö auttaa lapsia ja heidän perheitään Darfurissa – ihmisiä, jotka haluavat palata pakolaisleiriltä kotiin ja niitä, jotka ilman ulkopuolista apua joutuisivat lähtemään kodeistaan leirille.

 

Darfurin konfliktin vaikutukset ovat mutkikkaita. Darfurin koko alueeseen vaikuttavat sekä suorat hyökkäykset että niistä ja monista muista seikoista kumpuava välillinen kärsimys. Darfurilaisten paluu edes normaalia elämänmenoa muistuttavaan tilaan vie monia vuosia. Yksi konfliktin surullisimmista puolista on kansainvälisen yhteisön sitä kohtaan osoittama kovin valikoiva huomio. Kansainväliset avustusjärjestöt ovat keskittyneet 2,5 miljoonaan leireille paenneeseen pakolaiseen, ja samaan aikaan yli 3,5 miljoonaa pieniin, kaukaisiin kyliin jäänyttä darfurilaista taistelee selvitäkseen hengissä. KIDS FOR KIDS on käytännössä ainoa järjestö, joka tukee ihmisiä näissä hylätyissä maaseutuyhteisöissä auttaen heitä pysymään kodeissaan.

Kuvittele että olet viiden pienen lapsen äiti. Vietät suurimman osan elämästäsi muutaman puun alla kuivuneen joenvarren lähistöllä. Teillä on pari vuohta, mutta maitoa tuottaakseen ne tarvitsisivat vettä. Vanhimman lapsen, 9-vuotiaan pojan, täytyy noutaa vettä kävellen. Niinpä hän taivaltaa yli 20 kilometrin matkan polttavan kuumassa autiomaassa tuodakseen riittävästi vettä sekä sisaruksilleen sekä janoisille vuohille. Nyt vuohista voidaan lypsää maitoa ja perheesi saa elintärkeitä vitamiineja, mineraaleja ja proteiineja, joiden avulla pysytte hengissä. Tulee uusi aamu – mutta huominen merkitsee vain tämän kaiken tekemistä uudelleen ja uudelleen.

Tähän tarinaan törmäsi Patricia Parker, KIDS FOR KIDS -järjestön puheenjohtaja, vieraillessaan Pohjois-Darfurissa vuonna 2001. Tarina järkytti häntä suuresti ja herätti hänet omistamaan elämänsä näiden nälkäisten, toivottomien ja osin kodittomien ihmisten auttamiselle.

”Vaihtoehtoa ei ollut”, Parker kertoo. ”Palasin Khartumiin ja siellä olevien ystäväni avulla perustin KIDS FOR KIDSin. Ystäväni auttavat meitä edelleen Khartumin komitean kautta.”

Patrician ensimmäinen ajatus oli, että hän voisi perheineen ostaa käsipumpun 9-vuotiaan pojan kodin lähelle Um Ga’aliin. Darfurin alla sijaitsee yksi Afrikan suurimmista pohjavettä johtavista kerroksista, mutta siitä huolimatta alueella ei ollut olemassa suunnitelmaa veden johdattamisesta sitä janoaviin kyliin. Tähän mennessä KIDS FOR KIDS on rahoittanut yli 40 vesipumpun hankinnan.

 

Kilit kiertoon

Patricia Parker ei usko hyväntekeväisyyteen – hän uskoo että ihmisiä on autettava auttamaan itseään. KIDS FOR KIDS -järjestön yksinkertaiset, pitkäkestoiset hankkeet mahdollistavat perheiden jäämisen omiin kyliinsä ja koteihinsa asumaan. Järjestö antaa perheille kahdeksi vuodeksi lainaksi kuusi vuohta, jotka muodostavat pienen katraan ydinjoukon ja joista lapset saavat maitoa. Perhe lupaa olla myymättä järjestön vuohia kahteen vuoteen ennen kuin on luovuttanut kuusi syntynyttä kiliä jollekin toiselle niitä tarvitsevalle perheelle – ja niin edelleen. Jopa yhden vuohen lahjoittamisella on valtava merkitys, koska vuohen jälkeläiset siirtyvät toiseen perheeseen, ja sieltä taas edelleen. Vuohista muodostuu pohja pienelle omaisuudelle, joka vakauttaa jokapäiväisestä leivästä kamppailevien perheiden elämää konfliktin keskellä.

Tuon ensimmäisen pienen, surullisen 9-vuotiaan pojan vuoksi KIDS FOR KIDS nykyisin antaa apuaan 41 kylässä, ja suunnitelmissa on auttaa tänä vuonna vielä ainakin kymmentä muuta kylää. Vuohien ja pumppujen lahjoittamisen lisäksi järjestö toimii monin eri tavoin: lahjoittaa aaseja (jotka ovat ainoa käytännöllinen kulkuväline alueella), antaa eläinlääkintäapua, tarjoaa kyläkätilön ja ensiapuhoitajan palveluja sekä ennen kaikkea kouluttaa yhteisöä hoitamaan hankkeitaan itse. KIDS FOR KIDS pyrkii vahvistamaan kyliä, jotta niissä voitaisiin elää normaalia elämää, ja sen lisäksi järjestö rohkaisee pakolaisleireillä eläviä palaamaan kotiin.

”Suora väkivalta ei ole ainoa syy miksi ihmiset ovat lähteneet kodeistaan”, Patricia kertoo. ”Myös vaikeudet selvitä yhä ankarammiksi käyvistä koettelemuksista pakottavat heidät muuttamaan. Ihmiset ovat kertoneet meille, että jopa vuohenmaidon myymisestä saadut pienet rahasummat antavat heille mahdollisuuden tehdä valintoja vaikkapa saippuan ja tomaattien ostamisen välillä. Eräs äiti sanoi että olemme antaneet hänelle hänen aviomiehensä takaisin! Ennen miehen täytyi joka vuosi jättää perheensä useiksi kuukausiksi, koska ruokittavia suita oli muuten liikaa. Nyt hän voi olla pysyvästi lastensa kanssa.”

Eräs heimojohtaja sanoi KIDS FOR KIDSin olevan ainoa taho, joka tarjosi toivoa hänen väelleen. 30 perhettä oli palannut leireiltä kotikyläänsä koska tiesivät, että tulisivat ajan myötä hyötymään järjestön yhteisöä kannustavista hankkeista. Hänen viestinsä kuuluu yksinkertaisuudessaan: ”Älkää unohtako meitä!”

Tulevaisuus on taimissa

Vuonna 2006 KIDS FOR KIDS rahoitti ensimmäisen ja erittäin menestyksekkään puiden-istutuskampanjan. Sadekauden alussa istutettiin 180 000 puuntainta – 14 erilaista kotimaista lajiketta, jotka eri tavoin hyödyttivät perheitä joille ne oli tarkoitettu. Puista saadaan hedelmiä, joista jalostetaan lääkkeitä ja virvoitusjuomia. Ajan myötä baobab-puun kaarnasta voidaan tehdä majojen kattoihin ”tiiliä”. Puut luonnollisesti antavat myös suojaa auringolta sekä ennen kaikkea estävät maaperän kulumista eli eroosiota. Ilmakin muuttuu kasvien kasvun vaikutuksesta – vaikka kyseessä olisikin vain pieni tilkku kulottuneessa erämaassa. Nuoret puut kasvavat nopeasti: viime vuonna istutetut baobabit ovat nyt kaksimetrisiä ja raikkaan, vihreän lehvästön peitossa. Monet puista on istutettu Abou Shoukin pakolaisleirin lähistölle. Alueen jokainen puu oli tuhottu neljä vuotta sitten, kun ihmiset ensimmäisen kerran pakenivat sinne ja käyttivät epätoivoisina kaiken mahdollisen puuaineksen hätäapuna annetun ruoan valmistuksessa. Kun he aikanaan lähtevät, siellä missä ennen seisoi muovisia majoja kasvaakin nyt puita. KIDS FOR KIDS on tämän vuoden aikana istuttanut 61 000 puuntainta auttaen hitaasti mutta varmasti Darfurin luontoa ylläpitämään elämää.

Konfliktin päättyminen ja rauhan saavuttaminen antavat ihmisille tilaisuuden palata koteihinsa. Mutta koska niin monet kylät ovat tuhoutuneet, pakolaiset joutuvat jäämään leireille ellemme auta heitä. KIDS FOR KIDSin hankkeet mahdollistavat ihmisten asumisen kodeissaan pakolaisleirin sijaan, ja ne myös tarjoavat mahdollisuuden palata leiriltä kotiin. Patricia Parker ja KIDS FOR KIDS uskovat, että Darfurin ihmisille on tarjolla parempi elämä ja tulevaisuus kuin tuolla 9-vuotiaalla pojalla, joka päivittäin kulki 20 kilometrin matkan vettä hakeakseen.

Teksti Patricia Parker
Suomentanut Anu Harju


www.kidsforkids.org.uk

patricia@kidsforkids.org.uk

Puh. +44 79 5720 6440

Kadonneita vanhempia etsimässä

Ruandan kansanmurhasta on kulunut kaksitoista vuotta. Silti maahan saapuu vieläkin kuukausittain kymmeniä vanhempiaan etsiviä lapsia.

Ruandan kansanmurha pistettiin täytäntöön huhtikuussa 1994, kun maan silloisen presidentin Juvénal Habyarimanan lentokone ammuttiin alas. Hutujen aloitettua sata päivää kestäneen verilöylyn ainakin 800 000 tutsia tapettiin. Rajuimpien arvioiden mukaan ihmisiä olisi tapettu jopa kaksi kertaa enemmän.

Kansanmurhassa tapettiin ihmisiä ikään katsomatta – nuorimmat surmansa saaneista olivat vastasyntyneitä. Osa tutsiväestöstä pääsi pakenemaan Ruandan naapurimaihin, perheineen tai ilman. Ne, jotka ovat kadottaneet kansanmurhassa omaisiaan, saavat läheistensä löytämiseksi apua Kansainväliseltä Punaiselta Ristiltä. Catherine Mukantabana työskentelee Punaisen Ristin tiimissä, joka etsii ruandalaislasten kadonneita vanhempia.

Ruandan kansanmurhasta on jo yli kymmenen vuotta, mutta maahan palaa orpoja lapsia. ”Vieläkin löytyy Kongosta palaavia lapsia, jotka ovat menettäneet tai kadottaneet vanhempansa. Kuukausittain jopa 20 lasta ilmaantuu Ruandaan etsimään vanhempiaan.”

Vaikka lapsen ja Mukantabanan tiimin hartain toive olisi lasten vanhempien löytäminen, ei se aina ole mahdollista. Tällöin etsitään muita sukulaisia. ”Usein emme löydä lasten vanhempia, mutta löydämme tädin, enon, isovanhemmat tai muita sukulaisia, joiden luo lapsi voidaan sijoittaa.”

Käytännössä lasten perheiden etsiminen tarkoittaa paljon kävelyä ja kyselyä. Osan työstään Mukantabana tiimeineen tekeekin kentällä. ”Kyselemme lapsilta perustietoja kuten vanhempien nimen sekä asuinpaikan ja lähdemme paikan päälle etsimään ja tutkimaan.”

”Pyydämme paikallisilta apua lasten ja heidän vanhempiensa yhdistämisessä. Näytämme kuvia lapsista ja toivomme, että joku tunnistaisi heidät ja osaisi auttaa vanhempien etsinnässä.” Vaikka lapsista olisi valokuvia naapureille ja jopa lasten vanhemmille näytettäväksi, ei kuvan näkeminenkään aina auta. ”Vanhemmat eivät aina tunnista omia lapsiaan valokuvista, koska eivät kerta kaikkiaan ole tottuneet valokuviin.”

 

Kun biologiset vanhemmat tuntuvat vierailta

”Tällä hetkellä meillä on tiedossamme noin seitsemänsataa vanhempansa kadottanutta lasta. Heistä neljäsataa asuu ottoperheissä ja kolmisensataa orpokodeissa ympäri Ruandaa”, laskee Mukantabana.

Jotkut lapset ovat asuneet ottoperheessä jo vuosia eivätkä välttämättä muista biologisia vanhempiaan lainkaan. Tällöin molemmilta osapuolilta vaaditaan kärsivällisyyttä. ”Joskus lapsi ei halua enää palata biologisen perheensä luo, koska on tottunut ottoperheeseensä. Ja biologiset vanhemmat haluavat lapsensa takaisin. Tällöin pyydämme heitä olemaan kärsivällisiä ja vierailemaan lastensa luona usein. Jonkin ajan jälkeen lapset haluavat aina palata biologisen perheensä luo.”

Ruandassa lasten koulunkäynti on ilmaista yläkouluun asti, jonne mentyään täytyy lapsen koulutuksesta maksaa. ”Joskus ottovanhemmat haluavat päästä eroon ottolapsistaan, kun tulee aika maksaa koulumaksut ja muut kustannukset.”

Ottolapset tarvitsisivat usein tukea vaikeiden traumojensa käsittelyyn. ”Kigalissa on yksi lasten psykologisiin ongelmiin keskittynyt keskus, mutta se ei yksinään riitä kaikille Ruandassa eläville traumoista kärsiville lapsille.”

Jotkut ottovanhemmat eivät jaksa tai osaa hoitaa traumatisoituneita lapsia. ”Traumoista kärsivän lapsen kanssa eläminen on välillä liian vaikeaa ottovanhemmille.” Mukantabana tietää tämän itse hyvin. Hän on ottanut perheeseensä kansanmurhassa tapetun veljensä ja tämän vaimon lapsen, 15-vuotiaan Jean Felixin. Vaikka vanhempiaan kaipaavan lapsen kasvattaminen onkin vaikeaa, Mukantabana sanoo ettei ikinä luopuisi kasvatistaan.

Teksti ja kuva Leona Kotilainen

Leona Kotilainen vieraili Ruandassa helmikuussa 2006.