Avainsana-arkisto: kulttuuri

Rauha kerroksena konfliktien kudoksessa

Artsi_rauha_Darren-Cullen_Action-Man
Rauha sodan puuttumisena voisi olla yksi määritelmä rauhalle Jani Leinosen kuratoimassa näyttelyssä Vantaan taidemuseossa Artsissa. Leinonen itse kuitenkin sanoo, että hän halusi esittää rauhan monista erilaisista kulmista. Leinonen kertoo, että näyttely ottaa kantaa myös rauha-termin propagandaluonteeseen.

”Meillä ylläpidetään mielikuvaa rauhan rakentamisen helppoudesta Acehin kaltaisten näennäisten menestystarinoiden kautta. Rauha-brändi peittää sen, että rauhan takana on usein levottomuutta ja epätasa-arvoa. Ikävät asiat sodista halutaan unohtaa. Sisällissotaakin voitaisiin pyrkiä muistamaan ja oppimaan siitä. Monissa suomalaisissa perheissä sodasta on vaiettu.”

Näyttely käsittelee rauhan teemaa myös laajemmin ja yllättävistäkin näkökulmista.

”Moni näyttelyn teoksista pitää sisällään konfliktin. Esimerkiksi Sasha Huberin teokset käsittelevät luonnonrauhaa ja sen järkkymistä.”

Huberin teoksissa ihminen muuttaa luontoa omalla toiminnallaan, jättää siihen jäljen. Trophy-sarjassa Huber on kuvannut Akseli Gallen-Kallelan matkoillaan ampumia eläimiä käyttäen materiaalinaan puulevylle kiinnitettyjä niittejä. Teokset ovat kauniita ja herättävät kysymyksen siitä, miksi meidän on omistaaksemme tuhottava jotakin kaunista. Teoksissa luonnonrauha on tuhottu ja väkivalta on sitä häirinnyt. Trophy-sarjan teokset ikään kuin ehdottavat, että trofee eli metsästysmuisto voi olla myös muisto vain. Teos ottaa aiheensa haltuun ainoastaan viittaamalla väkivaltaan.

Myös Ismail Cirginacigin kukat ovat muuta kuin ensin näyttää. Ensivaikutelmalta teos vaikuttaa kuvaavan kasvioon kuivattuja kukkia latinankielisine nimineen. Teostekstit kuitenkin paljastavat kukkien kukkineen joukkohautojen päällä Bosniassa. Kun sodan kauhuista ja joukkotuhosta ei ole jäljellä enää mitään, eikä kukaan ole kertomassa tarinoita, kukat kasvavat edelleen. Kasvioon poimitut ja kuivatut kukat rinnastuvat liian aikaisin päättyneisiin elämiin.

”Ehkä [Cirginacigin teos] oli ensimmäinen näyttelyyn valittu teos, josta heijastui myös näyttelyn ristiriita ja rauha propagandaterminä.”

Samoin Pekka Elomaan luontokuvat Hyvinkäältä paljastuvat näyttelytekstejä lukemalla sisällissodan teloituspaikoiksi. Leinonen kertoo olevansa itse kotoisin Hyvinkäältä, mutta ei tiennyt ennen näyttelyn kokoamista teloituspaikoista mitään.

”En tiennyt, että tällaisia asioita on tapahtunut niin lähellä. Ajattelen, että ihmiskuntana ja kansana on parempi muistella tapahtumia kuin painaa ne jonnekin sielun syövereihin. Pahoinvointi voi kuitenkin olla sukupolvia pitkin kulkevaa.”

Artsissa monenlaiset teokset ilmaisevatkin erityisesti suhdetta konfliktiin. Rauha näyttäytyy välitilana, jossa on läsnä myös muunkinlaisen todellisuuden mahdollisuus. Teoksissa, joissa metallilevyille piirtyy eläimen hahmon utuisia kuvia, on uneksiva tunnelma. Teoksen menetelmä on ollut, että eläimen ruho on mädäntynyt levyn päällä ja jättänyt laattaan jälkensä. Teokset ovat siis eräänlaisia kuolinnaamioita, ja työmenetelmien pohtiminen muistuttaa siitä, miten väkivaltaisen kuoleman eläimet usein luonnossa ja yhteiskunnassamme kokevat.

Näyttely koostuu toisistaan paljon poikkeavista teoksista ja tunnelmista. Näyttelyssä esillä olevat Darren Cullenin toimintahahmot parodioivat toimintasankarinukkeja. Tavanomaisista toimintasankarinukeista nämä hahmot eroavat siinä, että hahmoilla on sotatraumoja ja -vammoja tai ne tulevat jo valmiiksi ruumispussissa. Teos ottaa kantaa siihen, miten romanttista kuvaa sodasta rakennetaan. Tarina sodasta ja sankaruudesta on hyödyllinen ja sellainen, jota yhteiskunnan on hyödyllistä ylläpitää, sillä se auttaa rekrytoimaan nuoria asepalvelukseen ja puolustamaan myyttistä isänmaata tai konservatiivisia arvoja.

”Taiteen ja propagandan välillä on hienon hieno raja”, Leinonen sanoo. ”Aktivismi vetoaa tunteisiin. Cullenin teokset vetoavat lapsuuden kuvamaailmaan, mutta Cullen on kääntänyt sen kuvamaailman ympäri. Se sanallistaa niitä puolia sodasta, joita me ei haluta useinkaan miettiä.”

Näyttelyssä on myös itsenäisenä osana Tove Janssonin kuvituksia Hobitti-kirjaan. Tove Jansson toimi sodan aikana rauhanliikkeessä ja oli avoimesti sodanvastainen aikana, jolloin myös kulttuuriväeltä odotettiin yhteisrintamaa sotamoraalin ylläpitämiseksi.

Mitä toivoisit katsojien vievän näyttelystä mukaansa?

”Toivon, ettei mietitä pelkästään taidetta vaan myös niitä aiheita, josta taide puhuu”, Leinonen sanoo. ”Kaikki haluavat ja toivovat rauhaa, mutta meidän pitäisi miettiä, mitä se käytännössä tarkoittaa.”

Teksti Maria Hukkamäki
Pax – puhutaan rauhasta Vantaan taidemuseo Artsissa 16.3.–29.7.2018

Rauhantekijä Rosa Liksom havainnoi historiaa ja tähtää tulevaan

rosa1Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksom on rikastuttanut elämäämme taiteellaan jo 1980-luvulta alkaen. Hänen tiiviit, puhuttelevat, hauskat, älykkäät ja provosoivatkin novellinsa ja romaaninsa ovat usein yhteiskunnallisia. Rauhanpuolustajia Liksom on ilahduttanut vuodesta 1999 lähtien muun muassa värikkään räiskyvillä Solidaarisuuskalenterin kansillaan.

 

Rosa Liksomin vuonna 2011 ilmestynyt romaani Hytti nro 6 oli kertomus junamatkasta halki Venäjän. Kirja voitti samana vuonna kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vuonna 2014 tuli novellikokoelma Väliaikainen, joka kertoi suomalaisesta arkitodellisuudesta. Uusin romaani, tänä vuonna ilmestynyt Everstinna, kertoo fasismista. Kirjan inspiraation lähteinä ovat olleet todelliset suomalaiset henkilöt, lappilaiskirjailija Annikki Kariniemi (1913–1984) ja hänen aviomiehensä jääkärieversti Oiva Willamo (1887–1967).

Liksom ei pureudu fasismin lumoon pikkutarkoilla faktoilla, vaan tyylilajina on villi ja pidäkkeetön fiktio. Lopputuloksena on yksi tämän vuoden väkevimmistä kirjoista, joka toden teolla saa lukijansa pään pyörälle. Kitaristi Raoul Björkenheim on sanonut free jazzista, että se toimii kuin kylmä suihku. Se voi tuntua aluksi pahalta, mutta lopputulos on virkistävä. Samaa voi sanoa Everstinnasta.

”Everstinna on romaani sodasta. Siinä Suomen liitto Saksan kanssa ja everstinnan liitto everstin kanssa kietoutuvat yhteen paljastaen molempien liittojen patologiset piirteet. Kirjan teemoja ovat sotakiihko, sota, seksi, väkivalta sen eri muodoissa, rakkaus, mielen järkkyminen ja siitä toipuminen sekä kehollisuus. Kirja on myös everstinnan selviytymistarina sekä ylistyslaulu Lapin luonnolle”, kuvailee Liksom kirjaansa.

Lähtökohdat Everstinnan kirjoittamiselle olivat yhteiskunnalliset. ”Halusin kirjoittaa Everstinnan useasta eri syystä. Yksi keskeisimmistä oli, että olen erittäin kiinnostunut tulevaisuudesta. Tulevaisuutta ei voi ymmärtää, ellei tunne historiaa. Elämme keskellä valtavaa ilmastokriisiä, koko Euroopassa ja läntisessä maailmassa kytee syvä poliittinen, taloudellinen, digitaalinen ja tekoälyllinen kriisi. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa on äärioikeisto jälleen kerran nousussa. On ennenkuulumatonta, että natsit ovat parlamentissa Saksassa”, puhisee Liksom.

Saksan liittopäivien syyskuussa 2017 pidetyissä vaaleissa nousi oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland, AfD) kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi parlamenttiin. Se on kansallismielinen, maahanmuuttovastainen, konservatiivinen ja EU-kriittinen populistipuolue, jonka kanssa muut puolueet ovat kieltäytyneet yhteistyöstä. AfD:n saama kannatus on yksi keskeinen syy Saksan tämänhetkiseen hallituskriisiin.

”Olen matkustellut paljon Saksassa. Monet paikalliset pitävät AfD:tä täysin natsipuolueena. Halusin selvittää mikä on Suomen ja Saksan yhteinen 1900-luvun historia. Olemme jälleen kerran Saksan kanssa samassa veneessä tai ainakin pyrkineet siihen EU:n jäseninä.”

1900-luvulla Suomessa oli nähtävissä kolme saksalaismielisyyden aaltoa. Ensimmäinen sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan huipentuen saksalaisten maihinnousuun Suomeen 1918, toinen aalto sijoittuu toisen maailmansodan aseveljeyteen natsi-Saksan kanssa ja kolmatta aaltoa elämme nyt.

”Järki sanoisi, että Suomi olisi pitänyt yhteyksiä Ruotsiin, mutta miksi kumppanimme ei ole ollut Ruotsi vaan Saksa? Aloin pohtia tätä kymmenen vuotta sitten. Tietokirjoista löytyi vastauksia, joka vuosi aukeaa uusia arkistoja. Kun aineistoa oli päässäni jo aika paljon, aloin miettiä minkä kautta kerron tarinan. En ole tutkija tai historioitsija vaan kirjailija, joka kertoo fiktiivisiä tarinoita ihmisten kautta.”

Kolme kovaa ideologiaa

Liksom ei väitä löytäneensä fasismista täysin uutta ja mullistavaa, mutta vähintäänkin tuoreita näkökulmia, jotka toimivat hänen kirjoittamisensa perustana. ”Meillä oli 1900-luvulla kolme todella kovaa ideologiaa, kapitalismi, sosialismi ja fasismi. Ihmisten elämä kulkee historian aaltojen mukaan. Tätä maailmaa rakentavat ja johtavat ihmiset etsivät utopiaa. Miten rakentaa sellainen yhteiskunta, joka olisi oman ajattelun mukaan täydellinen? Tätä yritettiin kansallissosialistisessa Saksassa. Hitler, Rosenberg ja muut fasistisen ideologian luojat olivat miettineet pitkälti valmiiksi, miten Saksa, Eurooppa ja lopulta koko maailma rakennetaan kansallissosialismin ja natsismin pohjalle.”

”Samaan aikaan oli toinen ideologia sosialismi, jota alettiin rakentaa Venäjällä. Toisen maailmansodan jälkeen se levisi kansandemokratioihin eli niin kutsuttuun Itä-Eurooppaan. Kummatkin näistä utopioista epäonnistuivat. Kaiken tämän rinnalla on ollut myös kapitalismi. Kapitalistista ihanneyhteiskuntaa on rakennettu Yhdysvaltojen johdolla. Käytän kapitalismistakin termiä utopia, siis ihanneyhteiskunta.”

Liksom löysi kapitalismista, fasismista ja sosialismista samankaltaisia piirteitä.

”Jokaisella näistä ideologioista on omat tunnuspiirteensä. Yhdysvalloissa käytetään sanaa vapaus. Samaa vapaus-sanaa käytettiin natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kaikki halusivat vapautta joskin eri keinoin ja eri asioista.”

Mitä löytöjä Rosa Liksom teki Suomen ja Saksan yhteisestä historiasta? ”Maidemme välinen pitkä suhde on alkanut jo ennen Suomen itsenäistymistä, ennen kuin ensimmäiset miehet lähtivät Saksaan kouluttautumaan jääkäreiksi. Saksa oli kiinnostunut Suomesta, koska Suomi on Venäjän rajanaapuri täällä pohjoisessa. Saksaa kiinnosti myös yhteys Pohjoiselle jäämerelle ja Petsamon nikkeli. Saksa on halunnut vaalia suhteitaan Suomeen Venäjän takia, ei siis Suomen itsensä takia.”

rosa2Saksan ja Suomen suhteen jättämät syvät uurteet näkyvät tämänkin päivän yhteiskunnassa. ”Suomalaisella establishmentilla oli vuosikymmenestä toiseen älyttömän voimakas saksalaissuhde joka suhteessa. Yliopiston, kirjallisuuden ja sivistyksen kieli oli saksa toisen maailmansodan loppumiseen asti, jolloin sivistyksen kieli muuttui englanniksi ja kaikki hyvä alkoi tulla Saksan sijaan USA:sta.”

Elämmekö nyt kolmatta suurta saksalaismielisyyden aaltoa myötäillessämme EU:n talousveturin liikkeitä pohjoisella sivuraiteella? ”Saksalaismielisyyttä on ollut Suomessa koko ajan poliittisella, sotilaallisella ja kulttuurisella tasolla, oikeastaan joka tasolla. Se että Lappiin tuli yli 200 000 saksalaissotilasta jatkosodan aikana tarkoitti käytännössä sitä, että Saksa miehitti koko Lapin. Tämä oli minulle yllätys, sillä ainakaan minun koulukirjoissani ei puhuttu miehityksestä. Jatkosodassa Oulun alapuolelta Suomea johti marsalkka Mannerheim ja Oulusta pohjoiseen natsi-Saksa.”

Miten kasvetaan natsiksi?

Everstinnan päähenkilöt ovat natseja tai kasvavat sellaiseksi. Luulisi olevan aika tulenarkaa yrittää ymmärtää, miksi jostain ihmisestä tulee natsi tämän päivän poliittisessa tilanteessa. ”En pyri niinkään ottamaan kantaa vaan ymmärtämään, mistä on kysymys. Koska olen kirjailija, minun on luotava maailma fiktiivisesti. Minun on pakko tavalla tai toisella samaistua henkilöihin, joista kirjoitan. On kokonaan toinen asia, ovatko henkilöt hyviä vai pahoja. Yritän ymmärtää hyvin pitkälle näitä henkilöitä. Sekä eversti että everstinna ovat kumpikin vastenmielisiä joskin vahvoja henkilöitä. Sen takia Everstinnan kirjoittaminen oli minulle todella raskas prosessi.”

Rosa Liksom ei halunnut päästää itseään helpolla kirjaa kirjoittaessaan. Olisi ollut helppoa tuomita fasistit ja pitää natseja yksiulotteisesti pahoina ihmisinä. Liksom pyrkii porautumaan paljon syvemmälle ihmisyyteen. ”Fasismin ja natsismin nousu tällä hetkellä Euroopassa ja Yhdysvalloissa on jotain niin järkyttävää, että sitä on vaikea ymmärtää. Ovatko nämä uudet sukupolvet tai jopa vanhat ihmiset, jotka muistavat sodan, unohtaneet tai halunneet unohtaa, mitä fasismi oli? Tämä tarkoittaa, ettei natsismi tai fasismi ole koskaan kuollutkaan, se on vain ollut pinnan alla.”

Koska everstinna on voimakas ja älykäs tyyppi, voisi luulla, että hänellä olisi kyky ajatella omilla aivoillaan. ”Halusin kirjassani oikeasti yrittää ymmärtää, miten jostakin nuoresta upeasta naisesta tulee natsi. Everstinnalla on historiansa. Hänen isänsä oli jääkäri ensimmäisten suomalaisten joukossa, ja suojeluskuntalainen. Everstinna kasvatettiin valkoiseen Suomeen. Siitä ei ollut pitkä askel fasismiin, ainakaan siihen aikaan kun hän eli.”

Everstinnaa lukiessa herää ajatus, että kenestä tahansa voi tulla fasisti. Jos ajattelemme, että fasismi on pahuutta, elääkö meissä kaikissa pimeä puoli, joka voi tarvittaessa nousta pintaan ja suhtautuu kaikkeen vieraaseen hyökkäävästi tai vähintäänkin epäluuloisesti?

”En usko, että kenestä vain voi tulla fasisti. Ensinnäkin siihen tarvitaan tietty tausta. Everstinna sanoo kirjassa, että hänestä olisi aivan yhtä hyvin voinut tulla kommunisti kuin natsi. Suojeluskuntaperheeseen syntyminen teki hänestä natsin. Hän oli isän tyttö, eikä kapinoinut vanhempiaan vastaan. Everstinna seuraa isänsä jälkiä monella tapaa, myös opettajana. Kyky pahuuteen asuu meissä jokaisessa, halusimme tai ei. Harva ihminen on pelkästään paha. Hitlerissä ja Stalinissa niin kuin useimmissa hirmuhallitsijoissa oli paljon hyvää. Hitler rakasti eläimiä, Stalin tytärtään.”

Millaisista ihmisistä sitten tulee natseja tänä päivänä ja poikkeaako kaava jotenkin 1930-luvun Italiasta tai Saksasta? Nykyään fasismi tuntuu läpäisevän koko yhteiskunnan. ”Minunkin kaveripiirissäni on aina ollut hyvin eritaustaisia natseja ja rasisteja. Jotkut ovat natseja ajatusmaailmaltaan, vaikka eivät itse sitä huomaa. Heitä löytyy niin yliopistoihmisistä kuin kadulla asuvista sekakäyttäjistäkin ja kaikkialta tältä väliltä.”

Tottuminen rasismiin

Rosa Liksom on huomannut, että yksi ihmisen selviytymiskeinoista on tottua lähes mihin tahansa. Se mikä oli eilen shokeeraavaa, on tänään arkipäivää. ”Huomaan sekä itsestäni että kaikista meistä sen kuinka nopeasti me totumme. Totumme siihen, mitä halla-aholaiset laukovat tv:ssä, eduskunnassa ja lehdistössä. Kun kuulemme ensimmäisen kerran rasistisen kommentin, hätkähdämme hieman. Toinen kertakin vielä vähän hätkäyttää. Kolmannella kerralla se on business as usual.”

”Käytän usein esimerkkinä myös suhtautumistani romanialaisiin kerjäläisiin. Kun näin ensimmäisen kerran romanialaisen lumissohjossa kerjäämässä Helsingin Stockmannin edessä, minä kerta kaikkiaan lensin perseelleni. Ei jumalauta tämä ole totta. Loskan seassa istuu minun ikäiseni nainen kerjäämässä. Toisellakin kerralla hätkähdin hieman. Kolmannella kerralla olin jo tottunut. Kahdessa viikossa totuin kerjäläisiin jo niin paljon, etten kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Tällainen on ihminen. Sanotaan, että ihminen on kuin rotta. Me emme istuisi tässä, ellemme olisi tottuneet kaikkeen.”

Yhteiskunnallinen taiteilija

Liksom on sanonut videohaastattelussa olevansa yhteiskunnallinen taiteilija. Tosin lausuntoa seuraa pitkä ja makea nauru. Tämä vaatii tarkemman selityksen. ”Minua ei pidetä yhteiskunnallisena taiteilijana, mutta itse olen pitänyt itseäni sellaisena alusta asti. Koko kirjallinen tieni alkoi 1980-luvun alussa. Olin silloin töissä ongelmanuorten vastaanottokodissa Toisella linjalla Helsingin Kalliossa. Sinne sijoitettiin 11–16-vuotiaita nuoria. He haistelivat liimaa, vanhemmat saattoivat olla mielisairaita. He olivat siis nuoria, jotka olivat jääneet täysin heitteille kadulle.”

”Olin töissä siinä mestassa ja olen maalta kotoisin. Maalla on erilainen systeemi, en sano että se on parempi kuin kaupungissa, mutta erilainen. En ollut kohdannut tällaista. Jos maalla on tällaisia ’ei niin hirveen nerokkaita tyyppejä’, niin kyläyhteisö pitää heistä huolen. Kaikilla on kuitenkin lämmin paikka ja ruokaa. Siellä ei jätetä ketään lumihankeen, koska kaikki tuntevat toisensa. Helsingissä jätettiin lumihankeen lapset ja nuoret. Tsiisus, miten tämä voi olla totta? En ollut tajunnut, että Suomesta löytyy luurangonlaihoja 11-vuotiaita lapsia, jotka asuvat kadulla ja vetävät liimaa, eivätkä ole syöneet kolmeen viikkoon. Tämän näkeminen mullisti maailmani täysin. Ilman tätä kokemusta en olisi koskaan alkanut kirjoittaa.”

Rosa Liksomin ensimmäinen kirja, novellikokoelma Yhden yön pysäkki ilmestyi vuonna 1985. Se kertoo syrjäytyneistä ja vähäosaisista. ”Kirjoittamiseni alkoi siitä mullistuksesta päässäni, jonka koin nuorten vastaanottokodissa. Köyhyys, osattomuus, monta sukupolvea jatkunut syrjäytyminen, hirveät tuloerot, epätasa-arvo, mielenterveysongelmat, huume- ja alkoholiongelmat, jotka näin jo 1980-luvulla, vaikuttivat minuun. Näistä aiheista kirjoittamista olen jatkanut koko elämäni. Vuonna 2014 ilmestynyt Väliaikainen käsittelee näitä samoja teemoja päivitettynä tähän päivään.”

Liksom sanoo, ettei halua herättää tunteita taiteellaan. Tavoitteena on saada ihmiset ajattelemaan.

”Pyrin koko ajan etäännytykseen ja kerron tarinat ottamatta mitään kantaa suuntaa taikka toiseen. En myöskään mene tunnemaailmaan mukaan kirjailijana. Minä kerron mistä on kysymys, vaikka kyseessä olisi monologi. En halua koskea ihmisten tunteisiin vaan heidän päähänsä. Haluan, että luettuaan kirjani lukijan päässä heräisi ajatuksia siitä, missä tämä maailma menee.”

Venäjä

Jos Everstinna kertoo pohjavireiltään Saksasta, on Hytti nro 6 kirja Venäjästä. Venäjä ja venäläisyys aukesi nuorelle Rosa Liksomille Neuvostoliiton arktisen keskuksen Murmanskin kautta. ”Olen kotoisin Suomen länsirajalta Tornionjokilaaksosta. Tulen lestadiolais-keskustalaisesta kylästä, jossa ei kuultu kaunista sanaa venäläisistä. Ennen kuin menin lukioon, Rovaniemeltä tehtiin votkaturistimatkoja Murmanskiin, koska se oli lähin suurkaupunki jonne pääsi. Votkaturistimatkat olivat hirveän suosittuja myös nuorison keskuudessa.”

Vaikka Venäjä kiinnosti, se myös tuntui arvaamattomalta ja herätti aluksi voimakkaita ennakkoluuloja. ”1970-luvulla lähti kerran kuukaudessa kokonainen bussi Rovaniemeltä Murmanskiin. Sain passin ja äiti suostui päästämään minut alaikäisenä matkalle, koska lähdin sinne opettajan samanikäisen tyttären kanssa. Meitä jännitti aika lailla. Tappavatkohan ne ryssät meidät nyt? Tulemmekohan me koskaan takaisin? Joudummeko Siperiaan työleirille?”

Murmanskissa avautui toinen todellisuus, jossa oli läsnä koko valtavan Neuvostoliiton kansojen kirjo. ”Ihastuin valtavasti Murmanskiin. Siellä asui tuolloin noin puoli miljoonaa ihmistä valtavissa 11-kerroksisissa taloissa. Rovaniemellä ei ollut noin korkeita taloja. Ennen kaikkea vaikutuksen teki se, että kaupunkilaisten keski-ikä oli 25 vuotta. Palkkoihin maksettiin arktinen lisä, joten nuoret hakeutuivat sinne töihin. He tienasivat rahaa ja hankkivat myöhemmin asunnon Leningradista tai Moskovasta. Väkeä oli ympäri Neuvostoliittoa Azerbaidžanista, Gruusiasta, Ukrainasta, vaikka mistä. Murmanskissa oli 1970-luvulla etnisiä ravintoloita. Suomessa ei tuolloin tiedetty edes mitä termi tarkoittaa. Murmanskissa oli suurkaupungin meininkiä.”

Murmanskin-matkan jälkeen Liksom päätti tutustua paremmin itäiseen naapuriimme. Hän hakeutui Rovaniemelle lukioon, jossa voi lukea venäjää.

rosa3Liksomin suhde Venäjään on tavallista suomalaista lämpimämpi ja ymmärtävämpi. Se näkyy myös hänen kirjoissaan ja niiden aiheissa. Venäjällä ollaan myös kirjoissa Väliasema Gagarin ja Go Moskova go. ”Käsitykseni venäläisistä muuttui heti ensimmäisen matkan jälkeen. Avain venäläisten ymmärtämiseen on ollut venäjän kielen taitoni. Jos pystyy puhumaan venäläisten kanssa heidän omalla kielellään, heidän suhtautumisensa muuttuu. Sanot vain Здравствуйте, как дела?, niin he halaavat sinua sydämellisesti. He ovat niin onnellisia siitä, että joku ulkomaalainen puhuu venäjää.”

Suomessa pelätään ja vihataan Venäjää. Se on tietysti osin ymmärrettävää pienen maan reagoimista rajanaapurina olevaan suurvaltaan. Venäjän valtio ei ole kuitenkaan sama asia kuin Venäjän kansa. Rosa Liksom sanoo arvostavansa perinteistä venäläistä ajattelua. Mitä opittavaa meillä olisi venäläisiltä?

”Heidän ajattelunsa on hyvin antimaterialistista. He eivät hae onnellisuutta toisin kuin me. Ootsä onnellinen sun parisuhteessa? Ootsä onnellinen sun työssä? Ootsä onnellinen sun elämässä? Näin me ajattelemme. Venäläiset arvostavat kärsimystä. Onni ei merkitse heille mitään. Elämä ei ole oikeasti onnea. Elämä on vittu kärsimystä joka puolella maailmaa. En puhu nyt ruuan puutteesta, vaan siitä henkisestä tilasta, joka liittyy ihmisyyteen ja ihmisenä olemiseen. Se, että jokainen syntyy tänne, se on kärsimys. Se miten rakennamme omaa elämäämme ja löydämme itsemme, se tulee kärsimyksen, ei onnen kautta. Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu, että kaikki tämä olemisen sietämättömyys dumpataan. Venäläiset sen sijaan kohtaavat elämisen sietämättömyyden. Tämä on suurin ero kulttuuriemme välillä.”

”Elämä on kärsimystä” kuulostaa buddhalaiselta ajattelulta. Rosa Liksom ei halua rajata tätä ajatusta pelkästään uskonnolliseksi, vaan ennemmin yleisinhimilliseksi totuudeksi. ”Kärsimys ei ole oikeastaan ongelma, vaan ihmisyyden lähtökohta. Me emme voi kasvaa ihmisinä ilman sisäistä kärsimystä.”

Venäläisillä on kyky ottaa asiat hieman rauhallisemmin kuin kiky-Suomen supersuorittajilla. ”Venäläisiltä voisimme oppia myös sen, ettei tarvitsisi vouhottaa ja kiirehtiä niin hirveästi. Ihminen voi joskus vain olla ilman että se tuottaa koko ajan jotakin. Venäläiset osaavat relaamisen taidon. Mehän olemme työhulluja, Venäjällä sitä ei tunneta. Siellä ehditään kyllä, eikä kanneta hirveästi huolta tuottavuudesta. Heidän suhtautumisensa maailmaan on vähemmän kiihkoista kuin meidän. Me olemme niin kiihkeitä ja ahneita kaikelle.”

Mitä mieltä Liksom on sitten Venäjällä tällä hetkellä valtaapitävästä tsaarista ja hänen politiikastaan? Tätä kysyttäessä Liksom yllättäen kertoo henkilökohtaisen kokemuksen Venäjän nykypresidentistä lisäten siihen vielä historiallisen anekdootin isä aurinkoisen ihailusta. ”Kun Putin oli ensimmäisellä valtiovierailulla Suomessa, Tarja Halonen kutsui minut illalliselle Presidentinlinnaan. Kättelyvaiheessa minulla oli mahdollisuus jutella hetki Putinin kanssa. Hän oli hirveän ujo ja sympaattisen oloinen, paino sanalla ujo.”

Liksom kertoo, että illallisen tunnelma oli hyvä ja kaikesta näkyi, että Halonen ja Putin viihtyivät keskenään. Liksom vetää tästä pitkän linjan 1950-luvun alkuun, jolloin Suomen kirjailijaliitto järjesti viiden kirjailijan matkan Moskovaan. Yllättäen heidät kutsuttiin Kremliin tapaamaan Stalinia. Kirjailijat kuvailivat Stalinia ”ihan mahtavaksi tyypiksi” ja kehuivat iltaa Kremlissä ”mahtavaksi”.

Liksom mainitsee maailmanpolitiikan ja sen, että kaikissa maissa media tekee propagandaa. Hän kuvailee, miten esimerkiksi Yhdysvaltojen lukemattomien tv-kanavien joukossa on kaksi, joiden uutiset ovat täysin erilaiset toisiinsa verrattuna. ”Olin alkuvuodesta jenkeissä. Matkustin maan läpi junalla ja katsoin peräkkäin näitä kahta tv-kanavaa. Niiden perusteella ei voi ymmärtää, että ne tehdään samassa maassa. On tietysti olemassa myös Venäjän propagandaa, mutta täytyy muistaa että kaikki tekevät propagandaa.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Nauska

 

Solidaarisuuskalenteri

Liksom on tehnyt jokaisen Solidaarisuuskalenterin kannen vuodesta 1999 alkaen. Hän on myös Rauhanpuolustajien jäsen. Hänen kiinnostuksensa rauhanliikkeeseen juontaa juurensa kylmän sodan vuosiin. ”Ajattelin, että haluan tehdä edes jotakin. Kun 1980-luvulla oli rauhanmarsseja ja rauhanjunia, olin niissä mukana. Ne eivät kuitenkaan ole tätä päivää, eivätkä ole olleet sitä useaan kymmeneen vuoteen. Ehdotin Teemu Matinpurolle, voisinko tehdä jotain kuvataidejuttuja Rauhanpuolustajille. Tein kuvituksia ja Pystykorva-kirjojen alkuperäisen logon, sitten tuli Solidaarisuuskalenteri. On hienoa, että voin tehdä edes sen.”

 

Rauhantekijä Antti Holma: Jokaisella on vastuu sanoa, että nyt riittää

antti_holma1
Näyttelijä-kirjailija Antti Holma uskoi ennen, että huumorilla voi vaikuttaa. Nykyään hän on sitä mieltä, että aktivismi ja näkyvä poliittinen osallistuminen vaikuttavat ja huumori on ajankulua varten. Lontooseen muuttanut Holma vetoaa silti suorasukaisilla twiiteillään suomalaisten huumorintajuun, mutta moniko tiesi, että Holma on myös rauhanmies?

 

Antti Holma on pappi-isän ja uskonnonopettaja-äidin jälkeläinen Pohjois-Savosta Sonkajärveltä. Hän on ollut vuosia Rauhanpuolustajien jäsen ja ottanut julkisuudessa näkyvästi rasisminvastaisen kannan. Hän esimerkiksi teki keväällä 2015 laulun kansanedustaja Olli Immosen (ps) kuohuntaa herättäneestä, monikulttuurisuutta vastustaneesta Facebook-statuksesta, joka laajalti tuomittiin rasistiseksi vihapuheeksi. Holman käsissä teksti kääntyi rakkauslauluksi, jonka hän esitti toukokuussa Meillä on unelma -mielenosoituksessa Helsingissä. Kodin opeillako Holmasta tuli maailmanparannushenkinen, vai onko hän sitä?
”En ole koskaan ajatellut olevani erityisen maailmanparannushenkinen, kuvittelen pikemminkin olevani jonkinlainen synkeä realisti, joka pyrkii välttämään kyynisyyttä. Pappi-isäni työn kautta elämän kaikki laidat ja myös kuolema olivat ehkä tavallista enemmän läsnä lapsuudenkodissani: kun lapsia kuolee, tai kun tietää, että joku on lähtenyt oman käden kautta. En ole kotoani saanut mitään asenteita tai oppeja, mutta ehkä synkeä realismini on sieltä peräisin.
Isä on lisäksi tehnyt paljon töitä sotaveteraanien parissa. Ehkä hän ajattelee, että yhteiskunnalla ja kirkolla on velvollisuus kannatella niitä, jotka ovat uhrautuneet ja jotka ovat heikkoja. Olen sanonut joskus jossain, että olisin varmasti piinkova oikeistolainen ilman kotitaustaani. Olen saanut menestyä omalla työlläni ja tästä asemasta käsin on helppo ylenkatsoa työttömiä ja ajatella, että sieltä vaan, sohvanpohjalta hommiin. Mutta kotoa opin sen, että elämällä on taipumus ottaa ja antaa, yhtäkkiä ja yllättäen, ja että toinen kestää enemmän kuin toinen.”

Vihapuheesta

Holma on tullut suurelle yleisölle tutuksi nimenomaan huumoripitoisista tv-ohjelmista kuten Putous ja kirjastaan Kauheimmat runot, jonka runot ovat aika räävittömiä. Hän on myös avoimesti homoseksuaali ja, kuten edellä kuvattiin, vastustaa rasismia. Helsingin Sanomat julkaisi 16.4.2016 hänestä haastattelun otsikolla ”Lontooseen muuttava Antti Holma kyllästyi Suomeen ja sen suvaitsemattomuuteen – ’Mitä minä oikein täällä teen?’”Joidenkin silmissä hän voisi olla osuva vihapuheen kohde.
”En ole joutunut vihapuheen kohteeksi juuri ollenkaan, luultavasti siksi, että en ole nainen. Homottelultakin on tavallaan pohja pois, sillä olen puhunut seksuaalisuudestani avoimesti; jos joku katsoo asiakseen ilmoittaa minulle, että olen homo, hän voi sen tehdä.
Kun kerroin muuttavani Suomesta, koska siellä on ikävä tunnelma, erityisesti moni keski-ikäinen mies suuttui. Se oli minusta hilpeää. Silloin ajattelin, että kyllä ihmiset kestävät nykyisin sen, että joku on hintti, mutta eivät enää sitä, jos se hintti on ylpeä. Myönnän, että tarkoitukseni oli ärsyttää. Olin jo pitkään ajatellut, että vaikka pyrin puhumaan julkisuudessa erityisesti rakenteellista rasismia ja vähemmistöjen syrjintää vastaan, en osaa provosoida tai haastaa tarpeeksi. Silloin ajattelin, että vaikka Helsingin Sanomien juttu sai pääasiassa negatiivista palautetta, ainakin jätin jäljen.”

Sankaruudesta

Holma valmistui Teatterikorkeakoulusta teatteritieteen maisteriksi vuonna 2008. Näyttelijän lisäksi häntä voi tituleerata käsikirjoittajaksi ja kirjailijaksi. Hänen esikoisromaanissaan Järjestäjä päähenkilö Tarmo työskentelee ensin kirjastossa mutta haluaa olla sankari ja menee Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi. Rakkautta etsivän Tarmon tarina on samaan aikaan tuskainen ja hauska. Tarmo ei tavoita sitä sankaruutta jota halajaa, mutta mitä sankaruus Holman mielestä on?
Järjestäjässä halusin tutkia erityisesti fiktion suhdetta todellisuuteen. Minulla oli ollut jo pidempään hankaluuksia lukea fiktiivisiä kertomuksia. Löysin reitin siitä väitteestä, että kaikki on fiktiota: rakkaus, ura, ystävyys. Sellaiset käsitteet kuin sankaruus tai antisankaruus varsinkin ovat täysin fiktiivisiä rakennelmia, joita täytyy purkaa aina vastaanottajan näkökulmasta. Mika Myllylä oli sankari, josta tuli langennut sankari, jonka elämä päättyi karmealla tavalla. Kaikki oli kuin jostain ennalta kirjoitetusta narratiivista. Donald Trump on monille sankari, päähenkilö, eli draaman kielellä protagonisti, ja monille pahis, eli antagonisti.”

Holmalle sankaruus määrittyy tekojen, ei puheiden perusteella. ”Minulla on lääkäriystävä, joka on viime vuosien aikana ollut hoitamassa ebolaan kuolevia lapsia Afrikan mantereella ja työskennellyt lääkärinä laivalla, joka pelastaa Välimereen hukkuvia pakolaisia. Minulle hän on sankari.”

Yksilön tekojen merkityksestä

Toimittaja pohtii, onko yksittäisten ihmisten teoilla merkitystä. Noin 20 000 ihmistä osallistui syyskuussa Peli poikki! -mielenosoitukseen Helsingissä sen jälkeen, kun nuori mies kuoli Suomen vastarintaliikkeen jäsenen väkivallanteon seurauksena. Mielenosoitus oli Suomen mittakaavassa suuri, mutta Suomessa on paljon väkeä, jonka ajatukset ovat pelottavia ja saattavat muuttua väkivaltaisiksi teoiksi. Onko yksittäisen ihmisen oltava koko ajan valpas ja valmiina reagoimaan?
”Kaikki palaa yksilöön tässä asiassa. Jokaisella on vastuu sanoa, että nyt riittää. Se ei ole mitenkään helppoa ja syyllistyn vaikenemiseen itsekin. Toiminta on vielä vaikeampaa, varsinkin suomalaiselle. Jokainen helsinkiläinen on varmaan joskus raitiovaunussa miettinyt, että nyt kyllä tuohon jonkun pitäisi mennä väliin, eikä ole mennyt. Suurin osa kaikista arkisista vaaratilanteista on helppo sivuuttaa humalaisten rähinöintinä.”

Koska kiusaaja saa usein helposti kaiken huomion, pitäisi huomio Holman mielestä siirtää niihin, jotka sallivat kiusaamisen tapahtua ja tietenkin kiusattuun.
”Minusta hyvä nyrkkisääntö on se, että jos näkee tilanteen, jossa joku joutuu julkisessa tilassa häirinnän kohteeksi, kannattaa mennä istumaan häirityn viereen ja olla hänen kanssaan. Ei tarvitse alkaa karateottein taltuttaa ketään, kunhan on vain läsnä.”

Vaikutamme ennakkoluuloihin myös kielenkäytöllämme. Onko sillä merkitystä, miten aivan tavallinen ihminen aivan tavallisista asioista puhuu?
”Minusta on aina ollut selvää, että on kahvipöytäpuheet, joissa voi päästellä menemään, ja sitten on julkisempi puhe. Nykyisin tätä rajaa ei enää ole, enkä ole itsekään varma, onko tuo jaottelu koskaan ollut hyvä. Nuorena kuuntelin käsittämättömiä kommentteja esimerkiksi homoista ihmisiltä, jotka olivat minulle tärkeitä. Se vaikutti ja vaikuttaa ehkä tänäänkin. Toisaalta kielessä inflaatio on nopeaa. Enää en provosoidu twitter-trollien kielenkäytöstä, se on kulunut parissa vuodessa toisteiseksi ölinäksi.”

Maailmalla tapahtuu

Antti Holma vaikuttaa some-päivitystensä perusteella seuraavan melkoisen tarkasti maailman tapahtumia, uutisia ja politiikkaa. Lontoolaistuneenakin hän on hyvin kärryillä myös Suomen asioista.
”On sanottava, että vaikka brexit ja USA:n vaalit ovat olleet järkyttäviä lopputulemaltaan, niiden myötä on tullut saataville aivan älyttömän hyviä kirjoituksia ja esseitä melkein päivittäin. En kuitenkaan aio lähteä mukaan siihen virteen, että nämä valkoisen rodun ylivaltaa heijastelevat maailmantapahtumat olisivat jotenkin tervetulleita siksi, että ne ovat jotenkin herätelleet journalisteja ja poliitikkoja. Vihaan ajatusta, että rasismilla ja vihalla herätellään yhtään mitään tai ketään.

Holman mielestä brittipolitiikka on ulkopuoliselle hyvin viihteellistä. ”He osaavat puhua. Ehkä siksi sitä jaksaa seuratakin. Brexitin jälkeen katsoin televisiota ja selasin nettiä Theresa Mayn ensimmäiseen pääministerin kyselytuntiin asti koko ajan, sen jälkeen tietoisesti vähemmän, koska aloin olla epätoivoinen. Käyn pintapuolisesti läpi Guardianin nettilehden aamulla ja Evening Standardin iltapäivällä, pyrin lukemaan Daily Mailia, jotta pysyisin kartalla siinä, miten lehdistössä disinformaatio leviää. Erityisellä mielenkiinnolla seuraan alt-rightin [alt-right on poliittinen liike, joka perustuu valkoisille nationalistisille, antisemitistisille ja rasistisille ideologioille, toim. huom.] maailmanvalloitusta ja Suomen tapahtumia, kuten [pääministeri Sipilän] Terrafame-pipo ja humalainen sosiaali- ja terveysministeri. Ja aina kun Kaarina Hazard jakaa jonkun lehtijutun tai kirjoituksen, luen sen erityisen huolella. Kaarina ei jaa höttöä.”

Rauhasta

Antti Holma on ollut vuodesta 2002 Rauhanpuolustajien jäsen. Rauhanjärjestön näkökulmasta on aina kiinnostavaa kuulla, mikä ihmiset on saanut liittymään jäseneksi, varsinkin, jos kyse ei ole äidinmaidossa imetystä sukupolvelta toiselle siirtyneestä rauhanaatteesta, kuten saattoi olla vuosikymmenet sitten.
”Etsin siviilipalveluksen jälkeen turhautuneena kotia rauhanaatteen tukemiselle. Moni aseistakieltäytyjäjärjestö tuntui tuolloin epäorganisoidulta ja militantilta, ja olin myös siinä käsityksessä, että järjestöillä oli jotain kahnauksia keskenään. Rauhanpuolustajien lähestyminen on ollut jotenkin akateeminen ja se vetosi ja vetoaa minuun edelleen, vaikka myönnän, että jäsenyyteni on ennen kaikkea tukijäsenyys. En pystyisi antamaan rauhanjärjestölle mitään erityistä, minulla ei ole kykyjä eikä aikaa, mutta olen iloinen, että muilla on. Sitä työtä haluan edelleen tukea.”

Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro sanoi eräässä haastattelussa, että rauhanliike ei ole palokunta, joka kutsutaan hätiin kun jossain syttyy sota. Hänen mukaansa ihmisten pitää kokea itse olevansa osa rauhanliikettä. Millaisena Holma näkee rauhanjärjestöjen roolin?
”Suhtaudun aika kyynisesti järjestöjen mahdollisuuksiin politiikan jälkeisessä, yritysten johtamassa maailmassa, mutta ajattelen sillä lailla idealistisesti, että ihmisten yhteen tuominen rauhan nimissä ei voi olla paha asia. Tietysti jos joku käy väittämään, että Putinin operaatio Ukrainassa on rauhan nimissä ihmisten tuomista yhteen, niin joku toinen saattaa olla eri mieltä. Tutkimuksen, asiantuntijuuden ja journalismin tukeminen on erityisen tärkeää nyt ja tulevaisuudessa ja toivon, että rauhanliike on siinä aktiivinen.”

Vuonna 2012 Holma näytteli Teatteri Takomossa sooloesityksessä Johtaja, jossa hän käsitteli valtaa ja valta-asetelmien rakentamista. Kenellä on eniten valtaa nyky-yhteiskunnassa?
”Pääomalla ja populisteilla on valta tällä hetkellä, sillä vasemmistoa ei käytännössä enää ole. Ay-liike on yhtä lailla pääoman alainen kuin pankitkin. Tämä toistuu minusta niin Suomessa kuin Britanniassakin. Luin [ranskalaisen filosofin ja poliittisen aktivistin] Alain Badioun USA:n vaalien jälkeisen puheen, ja siinä oli hyvä analyysi siitä, kuinka Trump ja Hillary Clinton ovat erilaisia, mutta edustavat samaa maailmaa. Todelliseen vaalikamppailuun olisi tarvittu visiot kahdesta eri maailmasta, mutta sellaista ei enää ole, elämme Thatcherin sanojen mukaisessa ainoan mahdollisuuden yhteiskuntajärjestelmässä. Uskon, että rauhanliikkeellä on tulevaisuus, mutta sitä tulevaisuutta edeltävät valitettavasti lukemattomat konfliktit.”

Pelosta ja vaikuttamisesta

Rauhanjärjestöjen tapa viestiä on monesti synkkää ja ahdistuksentäyteistä: pommit tappoivat taas lapsia Aleppossa, maailman ydinarsenaalilla saadaan maapallo tuhottua x kertaa jne. Kun yritämme vaihteeksi keveämpää lähestymistapaa, ihmiset eivät kiinnostu. Vaikuttaa siltä, että Holma on valinnut vaikuttamisen huumorin avulla eikä vakavalla saarnaamisella. Tehoaako se?
”Olen jo lakannut uskomasta siihen, että tekemisilläni olisi mitään merkitystä kenellekään tai millekään. Kun tulin julkisuuteen, ajattelin, että voin käyttää asemaani tärkeäksi katsomieni asioiden ulottamiseen sellaisillekin yleisöille, jotka ovat kaukana niin fyysisesti kuin henkisesti. Ajattelin ylpeästi, että omalla esimerkilläni voin esimerkiksi rohkaista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä pelkästään olemalla esillä, mutta enää en usko, että millään tekemiselläni on mitään suurempaa tai syvempää merkitystä. Olen niellyt sen, että töitäni kuluttaa kapea viipale suomalaisia, jotka todennäköisesti ovat aika samoilla linjoilla kanssani muutenkin.
Aiemmin uskoin myös, että huumorilla voi vaikuttaa, mutta se ei pidä paikkaansa. Aktivismi ja näkyvä poliittinen osallistuminen vaikuttavat, huumori on ajankulua varten. Vitseillä voi saada huomiota, mutta niiden arvo muutoksen kannalta on mitätön, siksi en suosittele vitsilinjaa rauhanjärjestöillekään.”

Suomessa on joissakin tutkimuksissa tullut ilmi, että monien mielestä media lisää ihmisten ahdistusta luomalla jatkuvalla syötöllä uhkakuvia. Poissa ovat Arvi Lindin ja Eva Polttilan lukemat turvallisenneutraalit iltauutiset. Esimerkiksi lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä on mediassa lähes pelkästään tulva tai vyöry. Venäjän pieninkin liikahdus on vaarallista. Ilmastonmuutos on käynnissä, mutta talouskasvu on jumalamme ja kaikkien rahat pitää suunnata kulutukseen, koska muuten talous romahtaa. Ylipäänsä herkemmin uutisoidaan pelot ja uhat, mistä syntyy mielikuva, että maailma on koko ajan tuhon partaalla. Onko näin Britanniassakin?
”Britanniassa on saatavilla sanomalehtiä laidasta laitaan. Suomessa on Hesari, jota kaikki pitkin hampain lukevat ykköslehtenä, koska kilpailua ei ole. Britanniassa törkeisiin lööppeihin on totuttu, mutta en tiedä onko se hyvä asia. Kaikenlainen vihapuheen normalisointi on hirveää. Iloitsen, kun Daily Express – ja Daily Mail -pinot ovat koskemattomina marketin hyllyssä iltaisin, kun muut lehdet on myyty loppuun.
Maaseudulla tilanne on toinen. Pelko vetoaa kaikilla laidoilla. Yhtä lailla brexitin jälkeinen vasemmistolehtien kirjoittelu perustui pelolle: turvallisuudentunteeseen vetoaminen toimi. Minäkään en uskaltanut iltaisin bussissa puhua enää suomea puhelimeen. Luultavasti pelko oli aiheeton, mutta kuitenkin se oli luikerrellut ihon alle.”
(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

antti_holma2

Antti Holman vinkki arjen rauhanteoksi: Lue runokirja ja vie se sellaiseen paikkaan, josta joku voi sen ottaa. Miehen on tutustuttanut runoihin Kaj Chydenius, jonka lauluiksi säveltämiä runoja Holma esittää konserteissa. Lukulistalla ovat myös Pertti Nieminen ja Einari Vuorela sekä rap-artisti Tuuttimörkö. ”Hänen suomensa on tarkkaa ja selittämättömän vetoavaa. Tuuttimörön kuunteleminen tuottaa minulle puhdasta iloa.”

 

Tulevaisuudesta

 Antti Holma näytteli valmistumisensa jälkeen useita vuosia Kansallisteatterissa ja Teatteri Takomossa. Myös tv-sarja- ja elokuvarooleja hänellä on lukuisia. Takomon Johtajassa Holma näytteli useita eri rooleja ja tahti oli nopea. Millaisesta näyttelemisen tavasta Holma pitää?
”Olen ollut hirveän kiinnostunut kameranäyttelemisestä, sillä se on niin vaikeaa ja pelottavaa. Tammikuussa tulee ensi-iltaan Armoton maa -elokuva, jossa näyttelen miestä, joka vapautuu vankilasta. Se on yksi tärkeimmistä töistäni, vaikka en tiedä onnistuinko siinä ja millainen elokuvasta on tullut.
Komedian tekemisen myötä minulla on ollut taipumusta lyödä kaikki läskiksi, ironisoida jokainen ele ja sävy. Kun teimme Armotonta maata, minun piti olla vakava. Se on hirveän vaikeaa. Haluaisin tehdä sitä paljon lisää.”

Kuudentena joulukuuta vuonna 2017 Antti Holma täyttää 35 ja Suomi 100 vuotta. Millaisen Holma toivoisi satavuotiaan Suomen olevan? Entä millainen hän arvelee sen oikeasti olevan? Ja missä hän näkee silloin itsensä?
”Suomi on kiinnostava maa, mutta suomalaisten olisi hyvä tiedostaa, ettei suurin osa maailman ihmisistä tiedä Suomesta yhtään mitään. Ne jotka tietävät, ajattelevat sen olevan joko Helsinki tai Lappi tai eräänlainen Ruotsin takapiha, joka on ihan mukava, mutta kallis ja tylsä. Suomi ei osaa markkinoida itseään maailmalle. Jotain on kuitenkin tehty oikein, jos intialaislähtöinen taksikuski tuntee Suomen hyvän koulutusjärjestelmän ja äitiyspakkauksen. On ollut työlästä vakuuttaa ihmisille, että suomalaista koulutusjärjestelmää ajetaan alas ja että natsit partioivat poliisin suojeluksessa kaduilla.
Kehitys ei pysähdy siihen. Disinformaatio leviää, sanoista tulee ajatuksia, ajatuksista tekoja, ja 100-vuotispäivään mennessä nähdään vielä monta väkivaltaista kuolemaa rasistisissa yhteenotoissa. Se tapahtuu kaikkialla muuallakin maailmassa, mutta Suomen olisi muutama vuosi sitten ajatellut ottavan toisen suunnan. Olisi ihanaa lukea Suomesta kertovia kirjoituksia, jossa kerrottaisiin, että pieni maa selätti pakolaiskriisin koulutuksella ja yhteistyöllä, mutta uskon, että luen uutisia pienestä maasta, jossa humalainen ministeri kakkasi itsenäisyyspäivän juhlallisuuksissa housuun. Itse työskentelen kehonhuollollisissa tehtävissä itsenäistyvässä Skotlannissa.”

Teksti: Anu Harju
Kuvat: Velda Parkkinen

 

Kieli poskessa: Antti Holman 5 ohjetta maailmanrauhan saavuttamiseksi:

 • Maksuton koulutus joka maahan
• Kaikki kakarat sekaisin taustoista riippumatta
• Neulominen ja runous pakollisiksi oppiaineiksi
• Joka vuosi luokkaretki eri mantereelle
• Käytöstavoista pakollinen päättötutkinto

 

 

 

 

Kirje Länsi-Saharasta: Länsi-Sahara lautasella

Tänään aion kertoa teille länsisaharalaisesta ruoasta. Ruokatapojen ja -kulttuurin kautta voi ymmärtää paremmin koko sahrawiyhteisön toimintaa. Historiallisesti sahrawit ovat paimentolaisia ja tästä syystä on pyritty syömään sitä mitä on luonnossa tarjolla eikä ruokaa ole juurikaan prosessoitu.

Sahrawit ovat asuneet pienissä yhteisöissä, joista paikallisessa kielessä hassaniaksi käytetään sanaa lafrig. Yhteisöt olivat eräänlainen ilmentymä modernista yhteiskunnasta ja ne tarjosivat suojaa ja ruokaa asukkailleen. Ihmiset auttoivat toinen toisiaan, jakoivat ruokaa tiukkoina aikoina sekä antoivat turvaa koko yhteisölle. Yhteisön voimin saatettiin teurastaa kameli tai vuohi ja jakaa sen liha kaikkien kesken. Koska Sahara on rutikuiva alue, on ruokaa usein niukalti tarjolla. Tästä syystä ruoan jakaminen on ollut perinteinen tapa jota kutsumme louziaaksi.

Yleensä naisten rooli on ollut tehdä ruokaa kaikille. Liha valmistetaan usein kahdella eri tavalla: joko grillattuna kuumilla hiilillä tai paistettuna pannulla riisin ja mausteiden kanssa niin, että sekaan lisätään hieman vettä ja annetaan keittyä kuivaksi.

Jälkimmäinen tapa on vieläkin yleisesti käytössä nykypäivänä, koska sahrawiperheissä on monta suuta ruokittavana.

Ruoan kanssa syödään perinteisesti paljon couscousia, koska se on ravitseva energianlähde. Couscousin joukkoon lisätään hieman vettä, suolaa sekä sokeria ja lopuksi sen päälle ripotellaan vuohenmaitoa. Tätä ruokaa kutsutaan nimellä bouloughman ja sitä syödään paljon ramadanin yhteydessä, sillä se auttaa jaksamaan pitkän paaston ylitse.

Toisinaan lihasta ja maidosta valmistetaan ravitseva keitto, jota juodaan yhdessä taatelien ja vihreän teen kanssa.

Nykyään sahrawien ruokakulttuuri on hyvin rikas ja siihen kuuluu myös riisiä sekä kalaa erityisesti Dakhlan rannikkokaupungissa. Sahrawinaiset käyttävät ruoanlaitossa paljon kotkakalaa, joka valmistetaan yhdessä seitsemän erilaisen vihanneksen kanssa. Tämä ruoka tarjoillaan usein vieraille. Ruokakulttuuriin kuuluu myös paljon erilaisia ruokia, jotka ovat peräisin Espanjasta, Ranskasta ja Mauritaniasta.

Ensi kertaan! Rauhaa!

Laila Lehbib
El-Aaiun, Länsi-Sahara,
28. syyskuuta, 2016

Suomentanut: Antti Kurko
Kirjoitus on osa Kirje Länsi-Saharasta -sarjaa.