Avainsana-arkisto: kolumni

Kolumni: Suomi tarvitsee oman ydinaseen

raimopesonen-683x1024_2Keskustelu henkilömiinoista on herännyt jälleen henkiin jonkinlaisena presidentinvaalien lieveilmiönä. Se on väärin. Ydinaseista meidän pitäisi keskustella.

Moderni ydinase on iskuvoimainen ja pelotevaikutukseltaan kustannustehokas sotilaallisen maanpuolustuksen osa. Taistelutilanteessa ydinaseiden rajattukin käyttö voi muuttaa kokonaistilannetta nopeasti ja ratkaisevalla tavalla. Jo pelkkä tietoisuus ydinaseen olemassaolosta nostaa mahdollisen hyökkääjän kynnystä käyttää aseellista voimaa Suomea vastaan. Maamme puolustusvoimien hallussa ydinaseet olisivat tarkasti valvottuja ja vastuullisesti käytettyjä. Siviiliväestölle ne eivät muodostaisi minkäänlaista vaaratekijää.

Kaikkien näiden tosiasioiden vuoksi on käsittämätöntä, kuinka Suomella on varaa kieltäytyä ydinaseteknologian tarjoamista mahdollisuuksista. Esimerkiksi puolustusasioissaan kylmää harkintaa käyttävä Venäjä ei ole antanut periksi erilaisten kansalaisjärjestöjen painostukselle, vaan pitää ydinasearsenaalistaan tiukasti kiinni. Suomen päätös olla hankkimatta ydinaseita on sen sijaan vastuuton ja maksetaan kriisitilanteessa nuorten varusmiesten verellä.

Tilanne on onneksi helposti korjattavissa. Nykyään oman ydinaseen kehitys ei vaadi enää suurvallan resursseja. Aseisiin tarvittava uraani voidaan hankkia kansallisten talkoiden hengessä Talvivaarasta. Ydinkärkien kuljetukseen voidaan taas käyttää jo olemassa olevia Hornetien risteilyohjuksia, JASSMeja, joita puolustusvoimat kutsuu turhan vaatimattomaan tyyliinsä rynnäkköohjuksiksi.

Kansallisen ydinaseen tekninen kehittäminen on siis helppoa, kunhan asian hoitamiseen tarvittava tahto vain löytyy. Ja kun tahtotila on oikea, on myös helppo hiljentää niin koti- kuin ulkomaisetkin arvostelijat. Suomen ydinasekysymykseen pätevät tismalleen samat näkökulmat kuin henkilömiinakeskusteluunkin.

Suomen puolustusvoimat on poikkeuksellisen vastuuntuntoinen asejärjestelmien ylläpitäjä ja käyttäjä, eikä sille tapahdu virhearvoita. Piste.

Suomen sotilaallinen asema on täysin poikkeuksellinen ja tukala: meidän vihollisemme on kiivas, kiukkuinen, ja julma, hirmuinen. Piste.

Näiden seikkojen ja suomalaisten poikkeuksellisen korkean moraalin vuoksi olemme kansainvälisten sopimusten yläpuolella. Piste. Jos jonkun käsityskyky ei riitä suomalaisten ylemmyyden hahmottamiseen, hänen mielipidettään ei tarvitse huomioida. Piste.

Raimo Pesonen

Kolumni: Terrorismista

Turun puukotus järkytti, nosti mieleen pelon terrorismin rantautumisesta myös Suomeen ja sen seuraukset. Viranomaisten rauhallinen toiminta ansaitsee kiitoksen, mutta somessa on jaettu pikatuomioita sitäkin enemmän. On haukuttu viranomaiset, ”suvakit” ja tietenkin media, ja monia on ehditty myös uhkailla. Mikään vähempi ei näille ihmisille näytä riittävän kuin turvapaikanhakijoiden kollektiivinen tuomitseminen ja maasta ulos potkiminen.

Ei ääri-islamilaista ideologiaa ja terrorismia, saati sitten Turun puukotuksen kaltaisia hyökkäyksiä, tällä tavalla kitketä pois. Ei se myöskään taida olla meuhkaajien ainoa tavoite. Halla-aho joukkoineen ryntäsi käyttämään tragediaa oman profiilinsa nostoon ja hänen vähemmän sisäsiisti osastonsa sanallisen väkivallan viljelyyn. Tästä on ollut vain lyhyt matka pizzeriahyökkäyksiin ja pahoinpitelyihin.

Mutta kuinka ainutlaatuinen ilmiö terrorismi on Suomessa? Tarkemmin katsottuna huomaamme, että terrorismia meillä on ollut jo ennen ääri-islamia. Yksi sen uhreista oli sisäministeri, edistyspuolueen Heikki Ritavuori. Hän vaati kansalaissodan jälkeen punavankien mielivaltaisen kohtelun lopettamista ja armahtamislakia ja vastusti suojeluskuntien itsenäistymistä eli kehittymistä oikeistoradikaalien asekaartiksi.

Oikeistoaktivistit ottivat hänet vihakampanjansa kohteeksi. Sen kuplassa elänyt Ernst Tandefelt teki omat johtopäätöksensä ja ampui Ritavuoren tämän kotikadulle helmikuussa 1922. Väkivalta ei pysähtynyt kuitenkaan tähän. Fasistinen lapuanliike murhasi vuonna 1930 ainakin kolme vasemmistopoliitikkoa ja hyökkäsi väkivaltaisesti satojen suomalaisten, mukaan lukien useiden vaaleilla valittujen vasemmistolaisten kansanedustajien ja kunnanvaltuutettujen kimppuun ja esti heidän työnsä. Terrori huipentui presidentti K. J. Ståhlbergin kaappaukseen 1930 ja aikomukseen kyyditä hänet itärajan yli. Kaikkiaan näitä lapuanliikkeen kyydityksiä tapahtui 254.

Lopulta lapuanliike yritti keväällä 1932 aseellista vallankaappausta. Kaikki tapahtui isänmaallisuuteen vedoten pettureita, sosialismia levittäviä kommunisteja ja marxilaisia vastaan. Ei tämä retoriikka paljon eroa siitä, mitä nyt kuulee puhuttavan pakolaisten hyysääjistä, kulttuurimarxilaisista, punavihreästä kuplasta ja feministeistä. Ehkä Suomi on kuitenkin oppinut jotain noista ajoista?

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Näköalattomat nuoret

Olen työni puolesta elänyt reilun vuoden ajan arkea yksin tulleiden alaikäisten turvapaikanhakijoiden kanssa. Arkeen on mahtunut paljon ilon, surun ja hämmennyksen hetkiä, toivoa ja keinottomuutta. Monta kertaa olen ollut ärtynyt suomalaiselle järjestelmälle siitä, millä tavoin kotouttaminen ja sopeuttaminen tapahtuu. Vihainen olen ollut lukiessani asiattomia kirjoituksia turvapaikanhakijoista, ihmisistä.

Kirjoittelu on ollut värikästä mutta surullista luettavaa. Lähes yhtä haitallista on kuitenkin se, mikäli turvapaikanhakijoihin liittyvät haasteet sivuutetaan tai kielletään niiden olemassaolo. On totta, että turvapaikkaprosessiin liittyy monia vaikeuksia, ja niistä tulisi voida keskustella rakentavasti ja ratkaisukeskeisesti. Valitettavasti asiallisia kirjoituksia näkyy vähän, ja niidenkin ympäriltä keskustelu loppuu lyhyeen tai muuttuu vihamieliseksi ja sitä myöten asian kannalta hyödyttömäksi. Ainoastaan asiallisella arvioinnilla ja kokemuksista oppimalla voidaan rakentaa käytäntö, joka on inhimillinen ja oikeudenmukainen. Tällä hetkellä näin ei ole.

Suomeen yksin tulleista alaikäisistä suurin osa on afganistanilaisia, joista iso osa on syntynyt Iranissa, maassa, jonne heidän vanhempansa ovat jo aikaisemmin paenneet. Suomesta palautus tapahtuu kuitenkin Afganistaniin, joka on nuorelle täysin vieras ja missä hänellä ei ole minkäänlaisia läheisverkostoja. Jaoin Työpaikkojen rauhantoimikunnan Facebook-sivulle Suomen Kuvalehdessä julkaistun jutun koskien täysi-ikäiseksi tulleen turvapaikanhakijan saamaa kielteistä turvapaikkapäätöstä. Jakamani jutun oheen olin kirjoittanut, että ei liene suuri yllätys, jos nuori kielteisen päätöksen ja mahdollisen karkotuksen jälkeen radikalisoituu. Seuraavana päivänä tapahtui Turussa. Yksikään väkivallanteko ei ole hyväksyttävissä, on motiivi mikä hyvänsä. Teosta kantaa kuitenkin aina vastuun vain tekijä, ei koko kansanryhmä.

Viimeistään nyt on vakavasti lähdettävä miettimään turvapaikanhakua prosessina. On järjetöntä, että alaikäiset saavat vuoden oleskelulupia ja joutuvat odottamaan tietoa jatkoluvasta usean kuukauden ajan. On turha puhua kotouttamisesta ja integroimisesta tilanteessa, jossa nuori ei tiedä onko hänellä olemassa tulevaisuutta vai ei. Olen työssäni nähnyt, kuinka odottaminen ja epävarmuus nakertaa nuoren psyykettä pala kerrallaan, ja toivo hiipuu. Ihminen, joka on jo menettänyt kaiken ja menettää myös toivon tulevaisuudesta, on arvaamaton myös ympäristölleen.

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

Kolumni: Turvallisuus­kysymyksiä

raimopesonen-683x1024_2Kun valtioita johdetaan talousteorioihin nojaavien ideologioiden pohjalta, ääripäät saattavat yllättävästi muistuttaa toisiaan. Marxia väärinkäytettiin edesmenneessä itäblokissa paljon. Meitä nykyään ohjaava uusliberalismi taas nojaa pitkälti uusklassiseen talousteoriaan haikaillessaan takaisin 1800-luvun lopun yhteiskuntaa. Noita näennäisesti toisistaan kaukana olevia ideologisia tulkintoja yhdistää usko oman oppijärjestelmän erehtymättömyyteen, kyvyttömyys reagoida systeemin kriiseihin, sanelunhaluisen nomenklatuuran synty, demokratian kammo, piittaamattomuus luonnosta sekä kapea käsitys yhteiskunnasta, kulttuurista ja ylipäätään ihmiselämästä. Suhtautuminen valtion väkivaltamonopoliin ja -koneistoihin saa uusliberalistit löytämään julkisestikin yhteisen sävelen menneen maailman ”sosialistivaltioiden” kanssa: armeijan ja poliisin budjetit eivät ole koskaan liian suuria. Eihän turvallisuudesta voi tinkiä.

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkiseurauksena uusliberalistisen maailman valtioille on vaivihkaa ilmestynyt uusi tehtävä: niiden on toimittava finanssijärjestelmän viimeisinä takuumiehinä. Kun liikepankeille annettu oikeus rahan luomiseen yhdistyy niissä sukkuloivien testosteronihumalaisten uraohjusten voitontahtoon ja riskinottohalukkuuteen, uudet kriisit ovat väistämättömiä. Vuonna 2008 käytiin jo niin lähellä romahdusta, että Lontoon Cityn meklarit soittelivat läheisilleen ja kehottivat hamstraamaan säilykkeitä. Laajat – pohjimmiltaan valtioiden takaamat – keskuspankkien tukitoimet pelastivat euron ja pitkän liudan keinottelijoita, mutta kriisi läikkyi maailmanlaajuiseksi ja sysi muun muassa Syyriaa, Ukrainaa, Turkkia ja Thaimaata lähemmäs kuilun reunaa.

Vallitseva eurooppalainen talouskuripolitiikka istuu sinänsä loistavasti uusliberalistiseen ideologiaan, koska se merkitsee julkisen sektorin alasajoa, mutta samalla se pyrkii varmistamaan valtioiden velanmaksukyvyn tulevien talouskriisien varalta. Turvallisuuskysymyksiin on aina oltava varaa, ja finanssijärjestelmän romahduksen näkeminen turvallisuuskysymyksenä on perusteltua. Nykyisen keinovalikoiman mielekkyyden voi kuitenkin kyseenalaistaa. Kriisien syntyä ei yritetä ehkäistä tai hillitä, koska se heikentäisi keinottelijoiden mahdollisuuksia nopeisiin voittoihin.

Raimo Pesonen

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Työpaikkojen rauhantoimikunta:­ Palkankorotus vai veronalennus?

 juhani_lilja2Suomen hallitus paistattelee nyt talouden nousevien kasvulukujen loisteessa, mutta julkisen alan palkansaajat ihmettelevät leikattuja lomarahojaan. Kapitalistisen talouden suhdannevaihtelut toivat nousun merkit Suomen talouteen omituisen myöhään. Ministerit yrittävät nyt selittää talouden piristymistä kilpailukykysopimuksella ja hallituksen oikeaan osuneella politiikalla. Kiky-sopimuksella tai hallituksen talouspolitiikalla ei ole orastavan talouden kasvun kanssa kuitenkaan mitään tekemistä – ministereiden hehkutuksesta huolimatta.

Kiky-sopimus on yhtä kuin sisäinen devalvaatio. Käytännössä se tarkoittaa palkkojen ja muiden työehtojen heikentämistä. Työajan pidentämistä, ostovoiman laskua, työnantajamaksujen siirtoa työntekijöille, sairauskulujen kasvua, perhekustannusten nousua ja julkisen talouden leikkauksia. Samanlaisia toimia on toteutettu monissa maissa, muun muassa Irlannissa, Espanjassa, Kreikassa, Portugalissa ja nyt myös Ranskassa.

Muistatteko, miten hallituksen aikeiden paljastuttua ammattiliittojen johto keräsi väen Helsinkiin Rautatientorille? Isolla joukolla vastustettiin ”pakkolakeja”. Hallitus näytti uhkavaatimuksineen asettuneen EK:n edunvalvojaksi. Suunnitelmat kohtelivat erityisen kaltoin naisvaltaisia aloja. Onnistuneen mielenilmaisun jälkeen ammattiliitot suostuivat kuitenkin neuvotteluihin sisäisen devalvaation toteuttamiseksi. Eikö ay-liikkeellä ollut muita vaihtoehtoja? Ensin suostuttiin 0-ratkaisuun, ja sen päälle hallitus sai haluamansa eli kauniisti nimetyn kilpailukykysopimuksen.

Sopimusta hierottaessa oli hämmästyttävää, että tuloverojen alennusta käytettiin syöttinä, jonka jotkut ammattiliitot jopa nielaisivat. Saavutuksena pidettiin sitä, että hallitus lupasi kaikille tuloluokille yhtä suuret veronkevennykset! Hallitus siirsi palkkasummasta useita miljardeja työnantajille. Verorahoilla se tukee maltillista kiky-sopimusta 400 miljoonalla, eli kun leikataan työnantajien maksamaa palkkaa, siirretään osa tästä veronmaksajien maksettavaksi. Hallitus jatkaa leikkauksia, ettei valtion velka kasvaisi.

Hyvinvointivaltion mureneminen kiihtyy verovarojen huvetessa, kun julkisten alojen palveluja leikataan, henkilöstöä vähennetään ja palvelumaksuja nostetaan. Veronmaksajat maksavat näiden leikkausten seuraukset, kuten viime kädessä valtion velatkin. Progressiivinen tulovero ei juo köyhälistön verta vaan on hyvinvointivaltion perusta.

Tämä yhteiskuntasopimus on osoittanut, minne olemme menossa. Luopuminen vapaasta sopimusoikeudesta ja osallistuminen kiky-sopimuksiin on tietyllä tavalla ay-liikkeelle kohtalonkysymys, sillä vaatimukset erilaisiin talkoisiin osallistumisesta toistuvat ainakin niin kauan kuin olemme mukana yhteisvaluutta eurossa.

Jussi Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.

Kolumni: Realismia ja rusinanpoimintaa

raimopesonen-683x1024_2Sotaan varustautumisen yhteydessä puhutaan mielellään realismista, kylmästä harkinnasta ja muuttumattomasta ihmisluonnosta. ”Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan” on edelleen suosittu hokema. Samalla ajatus Suomen alueella vielä joskus käytävistä taisteluista vaikuttaa arkipäiväistyvän: heittoja aiheesta kuulee julkisuudessa niin upseereilta, toimittajilta kuin joiltakin humanistitutkijoiltakin. Silloin kun sota nähdään väistämättömänä, sotilaallisen voiman kasvattaminen asehankinnoin ja liittoutumisen kautta esitetään välttämättömyytenä ja sitä kutsutaan realismiksi.

Realismin asemesta kyse on kuitenkin rusinanpoiminnasta, omaan ajattelutapaan sopivien yksityiskohtien valinnasta ja silmien sulkemisesta muulta. Väite sodan väistämättömyydestä kuuluu kohtalonuskon ja Olympoksella noppaa heittävien jumalien maailmaan. Politiikka on kohtalonuskon kyseenalaistamista – mikä olisi syytä muistaa myös turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa. Sota on ihmisen aiheuttama onnettomuus, ja silloin sen pitäisi olla myös ihmisten estettävissä. Si vis pacem, para bellum -hokeman toistelijoilta unohtuu se, että pelkästään sotaan valmistautumalla rauhaa ei ole koskaan saavutettu, mutta varustautuminen voi kyllä vaarantaa rauhan monin tavoin.

Kaiken muun ohella sota on onnettomuus myös siinä suhteessa, että se vaikuttaa kerta toisensa jälkeen yllättävän siihen ammatikseen varautuvat sotilaat. Kenraalien sanotaan valmistautuvan aina edellisiin sotiin, ja voittoisienkin taistelujen lopputulokset ovat harvoin sitä, mihin on virallisesti pyritty, kuten Irakin ja Afganistanin esimerkeistä nähdään.

Voimankäyttövalmiutta korostavat ”realistit” harjoittavat erityisen raskasta toiveajattelua ydinaseiden suhteen. Samalla kun tavanomaisin asein käytävä
sota esitetään tulevaisuudessa väistämättömänä, ydinsodan mahdollisuus suljetaan pois, koska sen seuraukset ovat liian sietämättömiä ajateltaviksi. Varaa silmien sulkemiseen tai toiveajatteluun ei kuitenkaan ole. Ydinkärkien kantamiseen soveltuvat ohjukset ovat tuhovoimaansa nähden kustannustehokkaita, eikä onnettomuuksien luonteeseen kuulu hallittavuus.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Kolumni: Hävittäjä­matematiikkaa

raimopesonen-683x1024_2

Eduskunta käsittelee kevätkaudella ensi vuosikymmenelle kaavailtua hävittäjähankintaa. Koneiden elinkaarikustannukset nousevat Ylen arvion mukaan 15–30 miljardiin euroon. Hankinnan edellyttämä valtiovelan kasvu närästää pahasti talouskuripolitiikkansa toteutumista vahtivaa Euroopan unionia, veronkorotukset taas aiheuttavat ristiriitoja porvarihallituksen sisällä. On pohdittu mahdollisuutta hakea EU:lta erivapautta velkaantumisrajoihin, erillisen puolustusveron perimistä tai puolustusobligaatioiden myymistä, mutta todennäköisimmältä vaihtoehdolta näyttää yhdistelmä lisävelkaa ja valtion menojen lisäleikkauksia muihin budjetin osiin.

Hävittäjien määrästä ei sen sijaan käydä keskustelua. Miksi juuri kuusikymmentä konetta, miksei saman tien kahtasataa – tai riittäisikö kuitenkin neljäkymmentä?

Pariisin rauhansopimuksessa 1947 Suomen sotakalustolle määriteltiin useita rajoituksia. Brittien aloitteesta hävittäjälentokoneiden enimmäismääräksi muodostui 60 (lukua on hieman venytetty koulutuskoneiksi määritellyillä kaksipaikkaisilla koneilla). Myöhemmin sopimukseen saatiin poikkeamia esimerkiksi ilmatorjuntaohjuksia hankittaessa, ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomi irtautui rauhansopimuksen aserajoituksista ydinaseita lukuun ottamatta.

Kuudestakymmenestä hävittäjästä on kuitenkin pidetty kiinni, vaikka tekniikan kehittyminen ja koneiden kallistuminen ovat pienentäneet ilma-armeijoita maailmalla huomattavasti. Kun toisen maailmansodan aikainen amerikkalaishävittäjä maksoi nykyrahassa noin viisi miljoonaa dollaria, 80-luvun F-16:n hintalapun suuruusluokka on noin 50 miljoonaa – ja Suomeenkin nyt tyrkyllä olevan F-35:n 150 miljoonaa. Toisen maailmansodan suosituimpia hävittäjämalleja rakennettiin kymmeniin tuhansiin nousevina sarjoina, nyt valmistusmäärät liikkuvat yleensä muutamissa sadoissa.

Entisissä luvuissa pysyttäytyminen nostaa Suomen ilmavoimien suhteellista vahvuutta silloin, kun konemäärät muualla putoavat. On kuitenkin mietittävä, mihin meillä on varaa – ja mihin tarpeisiin hankintoja lopulta tehdään. Iltalehden Olli Ainolan arvion mukaan amerikkalaisia F-35-hävittäjiä saadaan puolustusministeri Niinistön mainostamaan ”asevelihintaan”, koska osa koneista varataan Baltian ilmapuolustukseen.

RAIMO PESONEN

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Arvaamattomia aikoja

Marraskuussa Yhdysvaltojen presidentiksi valittiin mies, johon yhdistettiin muun muassa sanat arvaamaton tai vaarallinen. Tammikuussa heti virkaanastujaisten jälkeen tuli nopeasti ilmi, että hän todella aikoo toteuttaa suunnitelmiaan nopealla tahdilla käyttäen hyväkseen oikeutta presidentin asetuksiin. Maahantulokielto on saanut syystäkin suurta huomiota, onneksi liittovaltion tuomarilla on ollut rohkeutta määrätä sen toimeenpano keskeytettäväksi. Presidentti on myös jo antanut luvan jatkaa öljyputkien rakentamista alkuperäisväestön alueiden lähistöllä. Saman öljyputken, jonka rakentamisen ympäristösyistä Obama keskeytti muutama vuosi sitten. Eivät uutiset rapakon takaa ainakaan turvallisuudentunnetta ole lisänneet, päinvastoin.

Uutisia riittää kotimaassakin. Ihmettelin, kun puolustusministeri Niinistö vahvisti maamme pyrkimyksen hakeutua JEF-yhteisöön eli Britannian johtamaan kansainväliseen valmiusjoukkoon, jonka tarkoituksena on vastata nopeasti missä tahansa päin maailmaa tapahtuviin tilanteisiin esimerkiksi YK:n tai Naton pyynnöstä. Siis mitä? Sanoja arvaamaton ja vaarallinen voisi käyttää kuvaamaan Suomenkin tapahtumia. Tämäkö on se keino, jolla poliitikkomme purkavat Suomen puolueettomuuden, kun he eivät ole yrityksistä huolimatta ja median avustamina saaneet kansalaisia kannattamaan Nato-jäsenyyttä?

Monissa keskusteluissa nousee esille pohdinta siitä, mihin maailma on menossa. Keskustelujen sävy on aikaisempaa huolestuneempi. Huolestunut se on myös puhuttaessa Suomesta ja hyvinvointiyhteiskunnasta, syystäkin. Kuntien palveluiden yhtiöittämisen ja yksityistämisen juna etenee vauhdilla, toisin kuin Länsimetro. Valmistaudutaan soteen, vaikka ei tiedetä mitä se tulee olemaan. Meillä on kuitenkin paljon vaikutusmahdollisuuksia siihen, miltä lähiympäristömme näyttää. Tulevissa kuntavaaleissa me äänestäjät annamme valtakirjan ja teemme valinnan.

Onneksi on hyviäkin uutisia. Lahden ay-väen rauhanpäivillä valittiin uusi Työpaikkojen rauhantoimikunta vuosille 2017–2018. Lämmin kiitos nyt pois jääneille, jotka ovat vuosien ajan olleet mukana toiminnassa ja antaneet aikaansa ja tietämystään rauhantyölle. Nyt toimikuntaan tuli mukaan runsaasti (yli 30 %) uusia jäseniä, työssäkäyviä ay-aktiiveja. Näin sen kuuluukin olla.

TANJA PELTTARI

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.

KOLUMNI: Isänmaallisuudesta on moneksi

Sankari uhrautuu toisten vuoksi. Antisankarin kohdalla uhrautuminen on usein tahatonta, mutta juuri inhimilliset heikkoudet tekevät hänestä helpon samaistumiskohteen. Muiden puolesta uhrautumista kutsutaan altruismiksi, ja tietyn valtion tai alueen asukkaisiin kohdistuvaa altruistista tunnekokemusta taas isänmaallisuudeksi. Samaistumisen mahdollisuus on tässä tunnekokemuksessa keskeisessä roolissa – isänmaallisuudeksi koetaan paitsi toisten puolesta ponnistelu, myös tuohon toimintaan samaistuminen. Suomalaisen maajoukkuejääkiekkoilijan katsotaan kamppailevan ensisijaisesti isänmaansa eikä pelaajabrändinsä puolesta, ja häneen samaistuva televisionkatsoja voi kokea isänmaallisia tunteita.

Altruismi on keskeinen osa ihmisyyttä, mutta samalla se on myös sitä vanhempaa, monille eläinlajeille tyypillistä toimintaa, jota on selitetty homo sapiensin kohdalla niin uskonnon, moraalifilosofian, peliteorioiden kuin biologiankin kautta. Ihmiskunnan kehittämät monimutkaiset kuvitteelliset järjestelmät – esimerkiksi uskonnot, valtiot, puolueet, armeijat tai hyväntekeväisyysorganisaatiot – taas eivät voisi toimia ilman altruismin hyödyntämistä. Muiden puolesta ponnistelu tuottaa itsessään mielihyvää, mutta pitää myös meidän kulttuurimme koossa. Toisaalta altruismin hyväksikäyttö on mahdollistanut maailmansotien kaltaiset massateurastukset.

Eräs sotaelokuvien hiljalleen voimistunut trendi vaikuttaa olevan realismin nimissä tehty sotarikosten oikeuttaminen, esimerkiksi vankien teloittamisen esittäminen joissakin tilanteissa välttämättömyytenä. Isänmaallinen (anti)sankaruus kestää tämänkin. Sotarikokseen syyllistyminen on osa muiden puolesta tehtävää henkilökohtaista uhrausta ja vain syventää sitä. Myös viattomien siviilien kuolema voidaan esittää ja kokea osana ”uhria”. Kaikkeen tähän liittyvä positiivisen samaistumisen mahdollisuus tekee sodanvastaisuuteen pyrkivän taiteen tuottamisesta vähintäänkin haasteellista – samalla kun on muistettava, ettei tuollaista pyrkimystä ole aina edes olemassa.

Isänmaallinen tunnekokemus vaikuttaa olevan läsnä myös silloin, kun eriarvoisuutta kasvattava politiikka ja sen tuottamat uhrit esitetään väistämättöminä.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija. Kolumni pohjautuu Voiman Mitä voi sanoa -blogissa julkaistuun tekstiin Isänmaallisuudesta.

 

Lukijakolumni: Armeijat tuhoavat

Aseeton vastarinta tarkoittaa kaikenlaisesta väkivaltaisesta toiminnasta pidättymistä väkivallan, sodan uhkan, sodan ja miehityksen tilanteissa ja kansalaisten toimintaa muilla keinoin. Olen päätynyt tälle kannalle pohdiskelun kautta. En halua Suomeen uusia sodassa kaatuneita enkä sotainvalideja. Uskoakseni voisimme minimoida kriisi­tilanteen henkilövahingot rauhanomaisella vastarinnalla.
Aseettoman vastarinnan organisointi ja johtaminen kuuluvat valtion tehtäviin. Väkivallaton vastarinta lujittaa kansalaisten yhteenkuuluvuutta. Se taas vahvistaa omaa itsenäistä päätöksentekoa.
En näe, että Suomen armeija voisi taistella menestyksellisesti suurvaltaa vastaan. Sellainen sotiminen on hyödytöntä lopputuloksen kannalta, mutta tuhoisaa sotilaille ja siviileille.
Suomen tulisi pysyä kaikkien sotilas­liittoutumien ulkopuolella ja toimia sen mukaisesti omassa päätöksenteossaan ja neuvotteluissa muiden maiden kanssa.
Sota on ollut elämässäni läsnä aina. Isäni oli sodassa ja lapsuuden kerrostalon kaikkien pihakavereiden isät myös. Isäni kaksi vanhempaa veljeä kaatuivat sodassa. Itse kävin armeijan ja samaan aikaan olin rauhanliikkeen aktiivitoimija. Olen lukenut myös paljon sota­kirjallisuutta. Se on realismissaan mielestäni pääosin hyvin sodanvastaista. Sotahistorian lukemista pidän hyödyllisenä. Siinä tulee esiin pelkistettynä sodan eri voimien intressit.
Olen horjunut kannassani niin, että olen ymmärtänyt aseellista maanpuolustusta ja luottanut siihen, että sillä voi olla suuri merkitys Suomen pitämisessä konfliktien ulkopuolella. Olen pitänyt mahdollisena sotilaallista uhkaa vain Venäjältä.
Kuitenkin Suomen valtionjohdon ja armeijan johdon viimeaikaiset isäntämaaso­pimukset USA:n kanssa muuttavat tilanteen. Suomi saattaa joutua konfliktiin nyt kahdesta suunnasta. Molemmat voimat ovat sellaisia, että suomalainen sotavoima ei riitä torjumaan uhkaa. Mahdollisessa sotilaallisessa konflik­tissa Suomen koko alueeseen kohdistuva tuho olisi suuri.
Näkemykseeni ovat vaikuttaneet myös nykyiset sodat. Armeijat saavat aikaan valtavaa tuhoa.
Minusta Suomi voisi valita puolustukseensa siviilivastarinnan. Asemamme Venäjän naapu­rina ja arktisen alueen reunassa on haastava. Valintamme olisi siirtää kaikki vastuu mahdol­lisesta väkivallan käytöstä muille toimijoille. Suomi voisi kertoa olevansa ulkopuolella ja vaativansa ristiriitatilanteessa rauhanomaista ratkaisua pohjoisille alueille.

Näkökulmani on valinta. Samanlaisia valintoja ovat reaalipolitiikka ja sotilas­doktriinit. Niihin verrattuna aseeton vastarinta on aivan yhtä pätevä toimintamalli.

Erkki Kupari
Kotka