Avainsana-arkisto: kirjat

Tulevaisuudella on pitkä menneisyys

Rasismi on äärimmäisen muuntautumiskykyinen. Nykyisin vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että on puhuttava enemmänkin rasismeista ja niiden eri muodoista kuin yhdestä yhtenäisestä rasistisesta maailmankatsomuksesta -tai kuvasta. Rasismi on puhetapojen ja käytäntöjen järjestelmä, joka oikeuttaa ja uusintaa kulloinkin vallitsevia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Modernin tieteellisen rasismin piirissä ne määritellään luonnollisiksi ihmisryhmien välisiksi valtasuhteiksi, joiden perustana ovat väitetyt periytyvät fyysiset piirteet (esimerkiksi ihonväri ja/tai kallon muoto). Yksilön käyttäytyminen määräytyy myös ennen kaikkea rodullis-kulttuurisesta ryhmästä, johon hän kuuluu. Roduiksi määriteltyjen ihmisryhmien välillä vallitsee hierarkia, jonka mukaan jotkut niistä ovat periytyvien, muuttumattomien henkisten ja kulttuuristen ominaisuuksiensa ansiosta ylempiä ja toiset alempia. Kulttuurinen rasismi on luopunut näennäisesti biologisen rodun käsitteestä ja nostanut valtasuhteita määrittäväksi tekijäksi etnisyyden, kulttuurin ja uskonnon.

Teoksen ensimmäisessä painoksessa vuonna 1998 saatoimme kirjoittaa, että ”skinit ovat rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden näkyvin toiminnallinen subjekti ja sen väkivallan ’julkiset’ kasvot”. Skinien tilan ovat valloittaneet rasismiin tukeutuvat radikaalin oikeiston puolueet. Nyt rasistisen politiikan edustajina argumentoivat nais- ja miespoliitikot hyvin istuvissa puvuissaan. Myös rasismin muodot ovat muuttuneet. Biologisten perustelujen sijasta rasistinen puhe tukeutuu kulttuuriseen rasismiin. Antisemitismin sijaan rasismikeskustelun ytimeen on noussut muslimivastainen rasismi.

 

* * *

 

Rasistinen vihapuhe ja väkivalta maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan on lisääntynyt viime vuosina huomattavasti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) totesi vuonna 2016 ”kansallispopulismin ja ulkomaalaisvastaisen vihapuheen voimakkaan kasvun” olevan olennaisia tulevaisuuden haasteita. Rasistisista äärioikeistolaisista puolueista on tullut eurooppalaisessa politiikassa salonkikelpoisia, jopa hallituspuolueita. Itä-Euroopassa on menossa radikaali oikeistopopulismin vallankumous, joka on nostattanut rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden lisäksi erityisesti juutalais- ja romanivastaisuutta.

Euroopassa rasistiset liikkeet ovat imeneet itseensä lisävoimaa kasvavan pakolaisvirran tuottamista huolista kansalaisten keskuudessa. Euroopan unionin jäsenmaihin saapui arvioiden mukaan vuonna 2014 noin 560 000 ja vuonna 2015 noin 1 260 000 turvapaikanhakijaa. Pakolaismäärän kasvun takana ovat ennen kaikkea Afganistanin, Irakin ja Syyrian konfliktit sekä kasvava maailmanlaajuinen eriarvoisuus, globalisaatio ja ilmastonmuutoksen vaikutukset. Pakolaisten määrän kasvu on saanut useat johtavat poliitikot Yhdysvalloissa ja Euroopassa lietsomaan rasistista mielialaa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump herätti kansainvälistä huomiota tammikuussa 2018 viitatessaan Haitiin ja Afrikan maihin: ”Miksi meidän pitäisi sallia maahanmuutto persläpimaista?” Trump rakentaa muuria Meksikon rajalle ja kutsui vaalikampanjansa aikana Yhdysvaltoihin saapuvia meksikolaissiirtolaisia huumekauppiaiksi ja tappajiksi. Euroopassa Unkarin pääministeri Viktor Orbán julisti, että ”kaikki terroristit ovat maahanmuuttajia”. Unkari pystytti piikkilangasta aidan rajoilleen pakolaisten tulon estämiseksi. Vuoden 2015 lopulla 87 prosenttia unkarilaisista tuki Orbánin ratkaisua.

 

* * *

 

Rasismiksi ulkomaalaisvastaiset ennakkoluulot muuttuvat, kun sosiaaliset ja kulttuuriset erot ryhdytään mieltämään luonnollisiksi ja muuttumattomiksi tavoitteena yhteiskunnallisten valtasuhteiden tietoinen oikeuttaminen ja uusintaminen. Tällöin rasismi ei ole muukalaisvastainen ennakkoluulo, vaan siihen liittyy tietyn ihmisryhmän taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen syrjintä. Valtaväestön ennakkoluuloihin perustuva ulkomaalais- ja pakolaisvastaisuus on usein voitettavissa vakaissa ja sosiaalis-taloudelliseen tasa-arvoon pyrkivissä oloissa valistuksella, toisiinsa tutustumisella, yhdessä tekemisellä ja vieraan integroitumisella yhteiskuntaan. Rasismin voittaminen vaatii ennen kaikkea yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten valtasuhteiden muutosta sekä yhteiskunnallisia uudistuksia.

 

Rauhanpuolustajien ja Rosebudin uudessa Umpihanki-kirjasarjassa on julkaistu neljäs, täydennetty painos Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon kirjasta Kallonmittaajia ja skinejä: rasismin aatehistoriaa. Yllä on otteita kirjan esipuheesta.

 

 

Astu Umpihankeen!


Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.
– Aaro Hellaakoski

Umpihanki on Rosebudin ja Suomen Rauhanpuolustajien uusi yhteinen kirjasarja. Rauhanpuolustajien ja Liken Pystykorva-sarja räksytti viimeiset haukkunsa vuoden 2017 lopussa. Pystykorva tarjosi vuosina 1997–2017 yli 200 yhteiskunnallisen ja poliittisen kirjallisuuden merkkiteosta ja keskustelua herättävää pamflettia.

Umpihankeen päädyttiin, koska tarve julkaista vaihtoehtoista kirjallisuutta on yhä valtava.

Aaro Hellaakoskelta lainattu sitaatti on Umpihanki-sarjan tunnus. Vuoden 2018 tuotanto kuvastaa hyvin luvassa olevaa yllätyksellisyyttä ja monipuolisuutta.

Umpihankeen suunnistetaan kustantamalla muun muassa punk-hengessä yhteiskunnallista lastenkirjallisuutta ja Suomessa aivan liian heikosti tunnettua uutta venäläistä sarjakuvaa, eikä amerikkalainen aktivismikaan juuri ole täällä esillä vaikka yltiöpopulistinen presidentti pitääkin maan hyvin lööpeissä. Päivitettynä julkaistiin rasismin aatehistorian suomalainen klassikkoteos Kallonmittaajia ja skinejä. Digitalisoituvassa maailmassa jatketaan vastavirtaan legendaarisen Solidaarisuuskalenterin julkaisemisella. Uskomme vahvasti perinteisen painetun kirjan kestävyyteen käyttöliittymänä myös ensi vuosisadalla.

Kulttuuri: Parasta lapsille ja kaikille muillekin

iltasatuja_kansiElena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille on niittänyt mainetta ympäri maailmaa, niin myös Suomessa. Kustantamo S & S julkaisi Maija Kauhasen kääntämän menestysteoksen suomeksi viime vuonna, ja teos hurmasi myös suomalaiset lukijat. Kirjan uskottavuuspisteitä lisää se, että monikansallisten kustannusjättien ja digitalisaation jatkuvassa ristipaineessa toimivassa kirjankustannusmaailmassa harva onnistuu erottumaan massasta joukkorahoituksen turvin. Iltasatuja kapinallisille tytöille kuitenkin mursi tämänkin jään ja menestyi.

Mikä sitten tekee kirjasta niin mainion? Teos esittelee napakasti ja selkeästi sata vaikutusvaltaista naista ympäri maailmaa. Mukana on niin taiteilijoita ja tieteilijöitä kuin aktivisteja ja kuninkaallisia. Osa on kaikille tuttuja kuten Kleopatra, Yoko Ono, Frida Kahlo taikka Coco Chanel. Sitten mukana on joukko – ainakin minulle – uusia tuttavuuksia kuten partisaani Claudia Ruggerini, filosofi Hypatia, nyrkkeilijä Mary Kom tai räppäri Sonita Alizadeh. Kaikista on kirjoitettu tiiviillä ja yleisymmärrettävällä tyylillä kiehtova ja innostava tarina.

iltasatuja_chanel_cocoNäinä #metoo-kampanjan ravistelemina aikoina setämiesten hallitsema maailma vavahtelee ja vanha valta murtuu. Tämäkin vain vahvistaa kirjan arvoa. Iltasatuja kapinallisille tytöille on luonnollisestikin feministinen kirja ja ylistyslaulu kamppailulle naisten oikeuksien puolesta. Sitä ei kuitenkaan missään nimessä ole suunnattu vain tytöille. Helposti omaksuttavia tarinoita kannattaa lukea myös pienille pojille tai keski-ikäisille miehille, ylipäätään kaikille, jotka pitävät yleissivistystä ja maailmankuvan avartamista tärkeänä.

Oma lukunsa ovat kirjan värikkäät ja moni-ilmeiset kuvitukset. Sataan tarinaan on tilattu kuvitukset kuudeltakymmeneltä eri naistaiteilijalta ympäri maailmaa. Mukaan on päässyt ainoana suomalaisena Riikka Sormunen tyylikkäällä Isabel Allende -kuvallaan. Tyylien kirjo on riemunkirjavan runsas ja tekee kirjasta pirskahtelevan pontevan ja helposti lähestyttävän. Jos minä saisin päättää, määräisin tämän kirjan pakolliseen oppimäärään kaikkiin maailman kouluihin.

Teksti Timo Kalevi Forss

Kiviä sotilaiden saappaissa

Teksti Jouni Sirén

Suomessa on ollut yleinen asevelvollisuus reilut sata vuotta. Yhtä kauan on ollut niitä, jotka kiistävät järjestelmän järjen ja oikeutuksen. Tuore historiateos kertoo, miten aseistakieltäytyjiin on suhtauduttu eri aikoina. Mukaan mahtuu raakaa väkivaltaa ja tahatonta huumoria.

Asevelvollisuus on velvollisuus, joka yhteiskunnassamme eniten loukkaa yksilön vapautta. Jokaisen miehen on vastoin järjellistä tai eettistä vakaumustaan suoritettava asevelvollisuutensa.” Tämä puoli Paavo Väyrysen maailmankuvasta olisi jäänyt hämärään, jos en olisi lukenut Kalevi Kalemaan kirjaa Sankareita vai pelkureita. Kannanotto on toukokuulta 1969.

Ennen kuin kirja ehtii 1960-luvulle asti, tulee selväksi, että Suomessa on oltu hanakoita loukkaamaan niiden yksilöiden vapautta ja myös ruumiillista koskemattomuutta, jotka eivät halua tarttua aseisiin. Sotien aikana asepalveluksesta kieltäytyneitä kohdeltiin tavalla, joka tuo mieleen uutiskuvat Abu Ghraibin vankilasta Irakista tai Guantánamon vankileiristä.

Kalemaa käy yksityiskohtaisesti läpi aseistakieltäytymisen ja rauhanliikkeen vaiheet Suomessa ja vähän muuallakin 1800-luvun lopulta nykypäivään. Ehkä parasta antia ovat tapauskuvaukset pasifisteista, joiden nöyryyttämiseen, kidutukseen ja jopa tappamiseen käytettiin Suomen oikeuslaitoksessa ja armeijassa 1930–1940-luvuilla huomattava määrä aikaa ja tarmoa.

Arndt Pekurisen traaginen kohtalo tai muun muassa Tuntemattomassa sotilaassa esiintyneen näyttelijä Tarmo Mannin vankeus jatkosodan aikana ovat monelle uutta tietoa.

Sodanjälkeisten vuosikymmenten osalta Kalemaan teosta voi lukea tutkielmana Suomen surkuhupaisasta julkisesta keskustelusta, yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksesta ja armeijan ja rauhanliikkeen välisestä köydenvedosta.

Villeintä ja jälkikäteen tarkasteltuna viihdyttävintäkin debatti näyttää olleen 1960–1980-luvuilla. Rintamalinja kulki oikeiston ja vasemmiston välissä, ja nimenomaan oikeisto löysi hengenheimolaisia itärajan takaa. ”Pinnarit työkomennukselle Neuvostoliittoon”, kuului yksi vaatimus. Myös siviilipalvelukseen pyrkivien tutkintalautakunnassa vedottiin usein YYA-sopimuksen vaatimuksiin Suomelle.

Hupaisia ovat myös poiminnat lehtijutuista, joissa siviilipalvelusmiehille suositellaan ryhdistäytymistä ja ulkoilua parannukseksi mielipiteisiinsä. Olisi myös kiintoisaa tietää, mitä vastasi se siviilipalvelukseen pyrkijä, jolta tutkintalautakunta kysyi: ”Mitä tekisit, jos marsilaiset hyökkäisivät Maahan?”

Armeija ei ole asevelvollisuuskeskustelussa loistanut ainakaan johdonmukaisuudella. Yhtäältä se vakuuttaa säännöllisin väliajoin gallupeihin vedoten, miten vahva suomalaisten maanpuolustustahto on, toisaalta se painottaa, että siviilipalveluksen pitää olla rangaistus, koska muuten loppuvat sotilaat.

Kalemaa surkuttelee parissakin kohdassa, että rauhanliike on menettänyt puhtinsa. Siihen nähden, miten valtava propagandaylivoima sotilailla on ollut puolellaan, rauhanliike on kuitenkin lobannut asiaansa hyvin tehokkaasti. Aseistakieltäytyjien vakaumusta ei enää tutkita ja siviilipalvelus on yleisesti hyväksytty valinta. Tosin palveluaika on pidempi kuin armeijassa, ja totaalikieltäytyjät joutuvat edelleen vankilaan.

Kirja on nimensä mukaisesti suomalaisen aseistakieltäytymisen historia. Siinä mainitaan todennäköisesti jokainen uutiskynnyksen ylittänyt aseistakieltäytyjä ja asiaan liittyvä laki tai poliittinen kanta. Lähes 400-sivuisen teoksen faktavyöry on välillä uuvuttavaa, mutta vaivannäkö myös palkitsee.

Tiesitkö sinä, että vuonna 1931 sosiaalidemokraatit esittivät armeijan korvaamista pelkällä rajavartiolaitoksella, jotta ulkovallat eivät pääsisi vetämään Suomea ”vaarallisiin sotilasliittoihin tai muihin sotahankkeisiin”? Ei pöllömpi ehdotus.

Jouni Sirén