Avainsana-arkisto: kirjallisuus

Jevhenia Biltšenko ja ”terrorismia lähentelevä runous”

Jevhenia Biltšenko, runoilija ja kahdessa korkeakoulussa opettava tohtori, kirjoitti talvella 2014 runon, joka alkoi: ”Olen poika, ja nukun arkkuun käpertyneenä…” Runo on sen jälkeen käännetty 27 kielelle ja se on mukana lähes kaikissa Maidanin aukion taisteluista julkaistuissa runoantologioissa.

Tämän vuoden tammikuussa Biltšenko sai yllättäen rehtorilta pyynnön tulla kansliaan, vaikka oli talviloma. Runoilija kuvaa tapaamista: ”Rehtorin varoitettua sodanvastaisten Facebook-julkaisujeni vaarallisuudesta huoneeseen astui kaksi siviilipukuista miestä. Tunnin kestäneessä asiallisesti pidetyssä kuulustelussa he kertoivat kollegojeni ilmiantaneen minut ja että he olivat haastatelleet kollegoja ja opiskelijoita toisessa työpaikassani, Dragomanoville nimetyssä kansallisessa opettajakorkeakoulussa. Kollegat olivat kommentoineet toimintaani negatiivisemmin, opiskelijat positiivisesti, myös oikeistolaiset. Selitin miehille kulttuuriin liittyviä kontaktejani sekä kirjallisen ja yhteiskunnallisen toimintani rauhantahtoista, humanistista luonnetta. Lopuksi minua kehotettiin allekirjoittamaan sivun mittainen Ukrainan turvallisuuspalvelun varoitus siitä, että toimintani lähes rikkoo rikoslain pykälää Terroristijärjestön perustaminen Ukrainaan. Toisen sivun tyhjiin sarakkeisiin kirjoitin: ‘Olen runoilija ja ihmiset pitävät runoistani. Prilepin on yksi heistä.’ (Donetskin ”kansantasavallan” murhatun johtajan Zahartšenkon neuvonantaja, moskovalainen kirjailija Zahar Prilepin on kehunut Biltšenkon runoja – suom. huom.) Muut sarakkeet pyyhin yli heidän kehotuksestaan. Kopiota en saanut. He tarjosivat sitten ryyppyä ja kyytiä sinne, minne olen menossa, mutta kieltäydyin. Tässä kaikki.”

***

“Minulle sanottiin, että yhteiskunnallinen toimintani ja runouteni lähentelee terrorismia. Jos minua valvotaan näin, heidän täytyy tuntea kirjeenvaihtoni sisältö. He voivat tarkistaa, mitä teen. En aio katkoa kontakteja kollegoihin, asuivatpa he missä tahansa.

Näen tehtäväkseni olla rauhansovittelija ja kulttuuridialogin ylläpitäjä vihamielisten valtioiden toimijoiden välillä. Ukrainan yhteiskunta on nyt epäinhimillinen, lähimmäisenrakkautta ei ymmärretä. En tajua, miten minua voidaan syyttää terrorismista; meillä kuitenkin rangaistaan toisinajattelusta.

Vainoon on erilaisia syitä. Kanssakäyminen Venäjän kansalaisten kanssa lähes rikkoo lakia Terroristijärjestön perustamisesta, ja suutani tukitaan jatkuvasti internetissä, käsketään irtisanoutua venäläisistä ystävistä ja kieltäytyä esiintymästä ‘hyökkääjävaltiossa’. Entiset kollegat, ukrainalaiset kirjailijat joko vilkuilevat pelokkaina, irtisanoutuvat minusta tai levittävät perättömyyksiä.

Miten konflikti saadaan loppumaan? Onhan Minskin sopimukset. Ukrainan täytyy lopettaa sota keinolla millä hyvänsä ja tunnustaa alueiden oikeudet. Jos Donbass valitsee yhteydenpidon Venäjän kanssa, se on yhtäläinen alueellinen valinta kuin Länsi-Ukrainan yhteydenpito Euroopan (EU:n) kanssa. Jos Donbass päättää olla hyväksymättä Maidanin ideologiaa, se on yhtäläinen valinta kuin Länsi-Ukrainan päätös olla hyväksymättä Antimaidanin ideologiaa. Ihmisillä on oikeus valita, kenen kanssa haluavat elää, millaista aatetta kannattaa. Ukrainan täytyy lopettaa kunnianosoitukset sellaisille historiallisille toimijoille, jotka on kielletty koko maailmassa: lopettaa natsismin valtiollinen puolustelu.

Äärioikeisto terrorisoi kaikkia, joista ei pidä, mutta se ei ole sama kuin armeija. Ukrainan oikeistossa vain osa on ollut sodassa. Loput ovat sohvapatriootteja, joita hallitus ja eräät oligarkit kontrolloivat.

Opiskelijat tukivat minua, ja siksi minua ei uskalleta erottaa. Vuosien varrella suhteeni opiskelijoihin eivät ole muuttuneet. Vastustan kategorisesti politikoimista korkeakoulutyössä, opettaja ei saa julistaa oikeistolaista eikä vasemmistolaista oppia.

En ole harrastanut propagandaa Maidanin aikana enkä nyt, riittää, kun opiskelijat tietävät opettajansa humaanit arvot. Koska kuitenkin olen opetustyöni ohella runoilija, bloggaaja ja julkisuuden henkilö, he ovat Maidanin aikana ja nyt lukeneet Facebook-sivuani. He voivat tehdä omat johtopäätöksensä. Sikäli kuin tiedän, tämänhetkisillä opiskelijoillani on samankaltaisia sodanvastaisia näkemyksiä kuin minulla; russofobiasta en tiedä, emme puhu aiheesta. Siteeraan paljon venäläistä klassista runoutta, semiotiikkaa ja filosofiaa, sillä se on valtava kulttuurinen koulukunta, minkä kiistäminen on hulluutta.

Nyt on opiskelemassa uusi sukupolvi, joka ei muista vallankumousta, he olivat silloin 14–15-vuotiaita. He eivät kokeneet sitä ja elävät nyt kansalliseksi byrokratiaksi jähmettyneessä järjestelmässä. Nationalismia tyrkytetään siinä valtiollisena paatoksena, ei elävänä katujen tunnelmana. Kukapa nuori pitäisi paatoksesta ja vallitsevasta järjestelmästä? Siksi monet heistä protestoivat puhumalla venäjää, kuuntelemalla venäläisiä lauluja, räppiä, lukemalla vasemmistofilosofeja. En tiedä, paljonko tällaisia nuoria on, olen tekemisissä vain kerman kanssa, mutta luulen, että osuus on korkea, koskapa minua ei uskalleta erottaa.

 

Vuonna 2014 oli muodikasta esiintyä Janukovitšia vastaan, ei pelätty vaan ylvästeltiin sillä. Nyt ihmiset pakotetaan itsesensuuriin ja pannaan häpeämään aiheetta. Jos protestoit järjestelmää vastaan, kysytään: ‘Etkö kunnioita Maidanilla kuolleita?’ tai ‘Etkö rakasta Ukrainaa?’ He samaistavat itsensä Ukrainaan, käyttävät vuodatettua verta hyväkseen, jottei kukaan uskaltaisi sanoa mitään, jotta kainostelisimme yhteiskunnallisia näkemyksiämme ja pelkäisimme lähimmäisiämme. Jos nyt protestoi julkisesti, se leimataan Ukrainan pettämiseksi, koska hallitus on julistanut itsensä Ukrainaksi.

En tiedä, miksi silloin tuin Maidania: olin saanut tohtorinväitöksestäni erinomaiset [arvosanat], minua ei sensuroitu. Toin silloin julki kansallisia mielipiteitäni, ne innostivat minua. Nähtävästi rakastin ihmisiä, joita kohtasin – talonpoikia, opiskelijoita. Kirjoitin vapaasti, mitä halusin, palkkani riitti matkusteluun kotimaassa.

Maidanin jälkeen alkoi painostus, kun minut heitettiin ulos verkkojulkaisu LIGA.netistä. Siellä minulla oli kolumni, kirjoitin venäjän kielen asemasta. Kirjoitin nätisti, en käsitellyt politiikkaa tai sotaa. Kirjoitin vain kulttuurista ja kritisoin radikaalia nationalismia, joka suuntautuu kulttuuria vastaan. Tavattuani tieteellisen opettajani, emigroituneen professori Viktor Malahovin käsitin, että yhteinen tuskamme on jo sietämätön ja kirjoitin esseen Strah, pelko. Käytin maamme kehityksestä termiä ’uustotalitaarinen hallinto’. Lisäksi otin esille Maidanin joukkoampumiset ja Bankovaja-kadun puiden kaatamisen. Minut karkotettiin LIGA.netistä, ja sosiaalisessa mediassa alkoi heti nationalistien ja entisten kirjailijaystävieni lietsoma vaino. Samoin alkoivat ‘ennaltaehkäisevät puhuttelut’, siis esimiesten ja turvallisuuspalvelun puhuttelut.

Toisinaan ajattelen, että menisin nytkin Maidanille, jos se puolustaisi rauhaa ja vastustaisi nationalismia, mutta tämä on utopiaa. Menin esimerkiksi mukaan Näyttelijöiden talon sulkemista vastustaneeseen mielenosoitukseen. Aihe oli hyvä, kaupungin suojeleminen, siellä oli paljon kuuluisia ihmisiä ja minua pyydettiin lukemaan runo. Siitä huolimatta poliittiset vastustajani, nationalistit ajoivat minut pois [mielenosoituksesta].

Sivistyneistö ottaa heiltä nyt apua, suojelua. Se ei uskalla pyytää tukea vasemmistolta tai venäläisiltä, ettei nimitetä Kremlin agenteiksi. He eivät tajua, että juuri Ukrainan hallitus ruokkii nationalisteja. He siis taistelevat hallintoa vastaan hallinnon käsikassaran avulla?

Vuonna 2012 väittelin, aiheena oli viholliskuvan luomisen keinot. Nyt näen käytäntöä. Yhdeksän ihmistä kymmenestä tietää, että sodassa menehtyy siviilejä, mutta sanoo ‘No kun on sota’. On olemassa menetelmä ’tapahtuman merkityksen vähättely’. Kun jotain ei voi salata, se pitää kuvata merkityksettömäksi verrattuna suuriin tavoitteisiin, triviaaliksi: ‘Miksi tuosta pitäisi puhua?’ Tragedia siis käännetään farssiksi ja kiistetään sen arvo. Silloin on noloa protestoida. Ihmisille syötetään ajatusta, että Ukrainan palveleminen on sama kuin taistelu Venäjää vastaan. Täten toimii epävapaa vapaus, ohjattu extreme: jokainen hallinnon palvelija kuvittelee itsensä sankariksi, hänhän taistelee peräti ‘Venäjän imperiumia’ vastaan!

Yksi taistelumenetelmä: ellei tietoa voida yhteiskunnassa salata, on huolehdittava, ettei merkitystä olisi faktoilla vaan ainoastaan yleisellä mielipiteellä. Meillä monet myös sivistyneistöstä harjoittavat itsesensuuria. Tutkijoiden poliittista ‘puhtautta’ kontrolloidaan Facebookissa.

Näyttelijöiden talon mielenosoituksessa, josta nationalistit ajoivat minut pois, luin tämän runon:

 

Kellarimme

Syksy… Slaavilaisuus… Ruskeapäisen Borisoglebin kanssa puhumme Hegelistä ja Kristuksesta.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselle leivälle: vierellä on ystäviä ja heidän omatuntonsa puhdas.

 He kaikki ovat täällä: Jesenin, Baudelaire, Vysotski, tulleet paratiisista jauhamaan summassa tyhjää.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselle auringolle, mutta ylhäällä vallitsee täydellinen yö.
Ei ole oikeaa olla yhä vasen. Ikuisuus on katkeraa kuin viini edamin kanssa.
Kellarimme tuoksuvat maanalaiselta Jumalalta, mutta ylhäällä jumalaton maailma on menossa sekaisin.

 Missä olet Tulipunainen kukka, Seitsenteräinen? Missä olette, rajut punaiset lyhdyt?
Kellaritunnelimme päässä ei valonhäivää…

Siksi valaisemme sisältäpäin.

(30.10.2011)

Haastattelun teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

 

 

Rauhantekijä Rosa Liksom havainnoi historiaa ja tähtää tulevaan

rosa1Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksom on rikastuttanut elämäämme taiteellaan jo 1980-luvulta alkaen. Hänen tiiviit, puhuttelevat, hauskat, älykkäät ja provosoivatkin novellinsa ja romaaninsa ovat usein yhteiskunnallisia. Rauhanpuolustajia Liksom on ilahduttanut vuodesta 1999 lähtien muun muassa värikkään räiskyvillä Solidaarisuuskalenterin kansillaan.

 

Rosa Liksomin vuonna 2011 ilmestynyt romaani Hytti nro 6 oli kertomus junamatkasta halki Venäjän. Kirja voitti samana vuonna kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vuonna 2014 tuli novellikokoelma Väliaikainen, joka kertoi suomalaisesta arkitodellisuudesta. Uusin romaani, tänä vuonna ilmestynyt Everstinna, kertoo fasismista. Kirjan inspiraation lähteinä ovat olleet todelliset suomalaiset henkilöt, lappilaiskirjailija Annikki Kariniemi (1913–1984) ja hänen aviomiehensä jääkärieversti Oiva Willamo (1887–1967).

Liksom ei pureudu fasismin lumoon pikkutarkoilla faktoilla, vaan tyylilajina on villi ja pidäkkeetön fiktio. Lopputuloksena on yksi tämän vuoden väkevimmistä kirjoista, joka toden teolla saa lukijansa pään pyörälle. Kitaristi Raoul Björkenheim on sanonut free jazzista, että se toimii kuin kylmä suihku. Se voi tuntua aluksi pahalta, mutta lopputulos on virkistävä. Samaa voi sanoa Everstinnasta.

”Everstinna on romaani sodasta. Siinä Suomen liitto Saksan kanssa ja everstinnan liitto everstin kanssa kietoutuvat yhteen paljastaen molempien liittojen patologiset piirteet. Kirjan teemoja ovat sotakiihko, sota, seksi, väkivalta sen eri muodoissa, rakkaus, mielen järkkyminen ja siitä toipuminen sekä kehollisuus. Kirja on myös everstinnan selviytymistarina sekä ylistyslaulu Lapin luonnolle”, kuvailee Liksom kirjaansa.

Lähtökohdat Everstinnan kirjoittamiselle olivat yhteiskunnalliset. ”Halusin kirjoittaa Everstinnan useasta eri syystä. Yksi keskeisimmistä oli, että olen erittäin kiinnostunut tulevaisuudesta. Tulevaisuutta ei voi ymmärtää, ellei tunne historiaa. Elämme keskellä valtavaa ilmastokriisiä, koko Euroopassa ja läntisessä maailmassa kytee syvä poliittinen, taloudellinen, digitaalinen ja tekoälyllinen kriisi. Nykyisessä poliittisessa tilanteessa on äärioikeisto jälleen kerran nousussa. On ennenkuulumatonta, että natsit ovat parlamentissa Saksassa”, puhisee Liksom.

Saksan liittopäivien syyskuussa 2017 pidetyissä vaaleissa nousi oikeistopopulistinen Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland, AfD) kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi parlamenttiin. Se on kansallismielinen, maahanmuuttovastainen, konservatiivinen ja EU-kriittinen populistipuolue, jonka kanssa muut puolueet ovat kieltäytyneet yhteistyöstä. AfD:n saama kannatus on yksi keskeinen syy Saksan tämänhetkiseen hallituskriisiin.

”Olen matkustellut paljon Saksassa. Monet paikalliset pitävät AfD:tä täysin natsipuolueena. Halusin selvittää mikä on Suomen ja Saksan yhteinen 1900-luvun historia. Olemme jälleen kerran Saksan kanssa samassa veneessä tai ainakin pyrkineet siihen EU:n jäseninä.”

1900-luvulla Suomessa oli nähtävissä kolme saksalaismielisyyden aaltoa. Ensimmäinen sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan huipentuen saksalaisten maihinnousuun Suomeen 1918, toinen aalto sijoittuu toisen maailmansodan aseveljeyteen natsi-Saksan kanssa ja kolmatta aaltoa elämme nyt.

”Järki sanoisi, että Suomi olisi pitänyt yhteyksiä Ruotsiin, mutta miksi kumppanimme ei ole ollut Ruotsi vaan Saksa? Aloin pohtia tätä kymmenen vuotta sitten. Tietokirjoista löytyi vastauksia, joka vuosi aukeaa uusia arkistoja. Kun aineistoa oli päässäni jo aika paljon, aloin miettiä minkä kautta kerron tarinan. En ole tutkija tai historioitsija vaan kirjailija, joka kertoo fiktiivisiä tarinoita ihmisten kautta.”

Kolme kovaa ideologiaa

Liksom ei väitä löytäneensä fasismista täysin uutta ja mullistavaa, mutta vähintäänkin tuoreita näkökulmia, jotka toimivat hänen kirjoittamisensa perustana. ”Meillä oli 1900-luvulla kolme todella kovaa ideologiaa, kapitalismi, sosialismi ja fasismi. Ihmisten elämä kulkee historian aaltojen mukaan. Tätä maailmaa rakentavat ja johtavat ihmiset etsivät utopiaa. Miten rakentaa sellainen yhteiskunta, joka olisi oman ajattelun mukaan täydellinen? Tätä yritettiin kansallissosialistisessa Saksassa. Hitler, Rosenberg ja muut fasistisen ideologian luojat olivat miettineet pitkälti valmiiksi, miten Saksa, Eurooppa ja lopulta koko maailma rakennetaan kansallissosialismin ja natsismin pohjalle.”

”Samaan aikaan oli toinen ideologia sosialismi, jota alettiin rakentaa Venäjällä. Toisen maailmansodan jälkeen se levisi kansandemokratioihin eli niin kutsuttuun Itä-Eurooppaan. Kummatkin näistä utopioista epäonnistuivat. Kaiken tämän rinnalla on ollut myös kapitalismi. Kapitalistista ihanneyhteiskuntaa on rakennettu Yhdysvaltojen johdolla. Käytän kapitalismistakin termiä utopia, siis ihanneyhteiskunta.”

Liksom löysi kapitalismista, fasismista ja sosialismista samankaltaisia piirteitä.

”Jokaisella näistä ideologioista on omat tunnuspiirteensä. Yhdysvalloissa käytetään sanaa vapaus. Samaa vapaus-sanaa käytettiin natsi-Saksassa ja Neuvostoliitossa. Kaikki halusivat vapautta joskin eri keinoin ja eri asioista.”

Mitä löytöjä Rosa Liksom teki Suomen ja Saksan yhteisestä historiasta? ”Maidemme välinen pitkä suhde on alkanut jo ennen Suomen itsenäistymistä, ennen kuin ensimmäiset miehet lähtivät Saksaan kouluttautumaan jääkäreiksi. Saksa oli kiinnostunut Suomesta, koska Suomi on Venäjän rajanaapuri täällä pohjoisessa. Saksaa kiinnosti myös yhteys Pohjoiselle jäämerelle ja Petsamon nikkeli. Saksa on halunnut vaalia suhteitaan Suomeen Venäjän takia, ei siis Suomen itsensä takia.”

rosa2Saksan ja Suomen suhteen jättämät syvät uurteet näkyvät tämänkin päivän yhteiskunnassa. ”Suomalaisella establishmentilla oli vuosikymmenestä toiseen älyttömän voimakas saksalaissuhde joka suhteessa. Yliopiston, kirjallisuuden ja sivistyksen kieli oli saksa toisen maailmansodan loppumiseen asti, jolloin sivistyksen kieli muuttui englanniksi ja kaikki hyvä alkoi tulla Saksan sijaan USA:sta.”

Elämmekö nyt kolmatta suurta saksalaismielisyyden aaltoa myötäillessämme EU:n talousveturin liikkeitä pohjoisella sivuraiteella? ”Saksalaismielisyyttä on ollut Suomessa koko ajan poliittisella, sotilaallisella ja kulttuurisella tasolla, oikeastaan joka tasolla. Se että Lappiin tuli yli 200 000 saksalaissotilasta jatkosodan aikana tarkoitti käytännössä sitä, että Saksa miehitti koko Lapin. Tämä oli minulle yllätys, sillä ainakaan minun koulukirjoissani ei puhuttu miehityksestä. Jatkosodassa Oulun alapuolelta Suomea johti marsalkka Mannerheim ja Oulusta pohjoiseen natsi-Saksa.”

Miten kasvetaan natsiksi?

Everstinnan päähenkilöt ovat natseja tai kasvavat sellaiseksi. Luulisi olevan aika tulenarkaa yrittää ymmärtää, miksi jostain ihmisestä tulee natsi tämän päivän poliittisessa tilanteessa. ”En pyri niinkään ottamaan kantaa vaan ymmärtämään, mistä on kysymys. Koska olen kirjailija, minun on luotava maailma fiktiivisesti. Minun on pakko tavalla tai toisella samaistua henkilöihin, joista kirjoitan. On kokonaan toinen asia, ovatko henkilöt hyviä vai pahoja. Yritän ymmärtää hyvin pitkälle näitä henkilöitä. Sekä eversti että everstinna ovat kumpikin vastenmielisiä joskin vahvoja henkilöitä. Sen takia Everstinnan kirjoittaminen oli minulle todella raskas prosessi.”

Rosa Liksom ei halunnut päästää itseään helpolla kirjaa kirjoittaessaan. Olisi ollut helppoa tuomita fasistit ja pitää natseja yksiulotteisesti pahoina ihmisinä. Liksom pyrkii porautumaan paljon syvemmälle ihmisyyteen. ”Fasismin ja natsismin nousu tällä hetkellä Euroopassa ja Yhdysvalloissa on jotain niin järkyttävää, että sitä on vaikea ymmärtää. Ovatko nämä uudet sukupolvet tai jopa vanhat ihmiset, jotka muistavat sodan, unohtaneet tai halunneet unohtaa, mitä fasismi oli? Tämä tarkoittaa, ettei natsismi tai fasismi ole koskaan kuollutkaan, se on vain ollut pinnan alla.”

Koska everstinna on voimakas ja älykäs tyyppi, voisi luulla, että hänellä olisi kyky ajatella omilla aivoillaan. ”Halusin kirjassani oikeasti yrittää ymmärtää, miten jostakin nuoresta upeasta naisesta tulee natsi. Everstinnalla on historiansa. Hänen isänsä oli jääkäri ensimmäisten suomalaisten joukossa, ja suojeluskuntalainen. Everstinna kasvatettiin valkoiseen Suomeen. Siitä ei ollut pitkä askel fasismiin, ainakaan siihen aikaan kun hän eli.”

Everstinnaa lukiessa herää ajatus, että kenestä tahansa voi tulla fasisti. Jos ajattelemme, että fasismi on pahuutta, elääkö meissä kaikissa pimeä puoli, joka voi tarvittaessa nousta pintaan ja suhtautuu kaikkeen vieraaseen hyökkäävästi tai vähintäänkin epäluuloisesti?

”En usko, että kenestä vain voi tulla fasisti. Ensinnäkin siihen tarvitaan tietty tausta. Everstinna sanoo kirjassa, että hänestä olisi aivan yhtä hyvin voinut tulla kommunisti kuin natsi. Suojeluskuntaperheeseen syntyminen teki hänestä natsin. Hän oli isän tyttö, eikä kapinoinut vanhempiaan vastaan. Everstinna seuraa isänsä jälkiä monella tapaa, myös opettajana. Kyky pahuuteen asuu meissä jokaisessa, halusimme tai ei. Harva ihminen on pelkästään paha. Hitlerissä ja Stalinissa niin kuin useimmissa hirmuhallitsijoissa oli paljon hyvää. Hitler rakasti eläimiä, Stalin tytärtään.”

Millaisista ihmisistä sitten tulee natseja tänä päivänä ja poikkeaako kaava jotenkin 1930-luvun Italiasta tai Saksasta? Nykyään fasismi tuntuu läpäisevän koko yhteiskunnan. ”Minunkin kaveripiirissäni on aina ollut hyvin eritaustaisia natseja ja rasisteja. Jotkut ovat natseja ajatusmaailmaltaan, vaikka eivät itse sitä huomaa. Heitä löytyy niin yliopistoihmisistä kuin kadulla asuvista sekakäyttäjistäkin ja kaikkialta tältä väliltä.”

Tottuminen rasismiin

Rosa Liksom on huomannut, että yksi ihmisen selviytymiskeinoista on tottua lähes mihin tahansa. Se mikä oli eilen shokeeraavaa, on tänään arkipäivää. ”Huomaan sekä itsestäni että kaikista meistä sen kuinka nopeasti me totumme. Totumme siihen, mitä halla-aholaiset laukovat tv:ssä, eduskunnassa ja lehdistössä. Kun kuulemme ensimmäisen kerran rasistisen kommentin, hätkähdämme hieman. Toinen kertakin vielä vähän hätkäyttää. Kolmannella kerralla se on business as usual.”

”Käytän usein esimerkkinä myös suhtautumistani romanialaisiin kerjäläisiin. Kun näin ensimmäisen kerran romanialaisen lumissohjossa kerjäämässä Helsingin Stockmannin edessä, minä kerta kaikkiaan lensin perseelleni. Ei jumalauta tämä ole totta. Loskan seassa istuu minun ikäiseni nainen kerjäämässä. Toisellakin kerralla hätkähdin hieman. Kolmannella kerralla olin jo tottunut. Kahdessa viikossa totuin kerjäläisiin jo niin paljon, etten kiinnittänyt heihin mitään huomiota. Tällainen on ihminen. Sanotaan, että ihminen on kuin rotta. Me emme istuisi tässä, ellemme olisi tottuneet kaikkeen.”

Yhteiskunnallinen taiteilija

Liksom on sanonut videohaastattelussa olevansa yhteiskunnallinen taiteilija. Tosin lausuntoa seuraa pitkä ja makea nauru. Tämä vaatii tarkemman selityksen. ”Minua ei pidetä yhteiskunnallisena taiteilijana, mutta itse olen pitänyt itseäni sellaisena alusta asti. Koko kirjallinen tieni alkoi 1980-luvun alussa. Olin silloin töissä ongelmanuorten vastaanottokodissa Toisella linjalla Helsingin Kalliossa. Sinne sijoitettiin 11–16-vuotiaita nuoria. He haistelivat liimaa, vanhemmat saattoivat olla mielisairaita. He olivat siis nuoria, jotka olivat jääneet täysin heitteille kadulle.”

”Olin töissä siinä mestassa ja olen maalta kotoisin. Maalla on erilainen systeemi, en sano että se on parempi kuin kaupungissa, mutta erilainen. En ollut kohdannut tällaista. Jos maalla on tällaisia ’ei niin hirveen nerokkaita tyyppejä’, niin kyläyhteisö pitää heistä huolen. Kaikilla on kuitenkin lämmin paikka ja ruokaa. Siellä ei jätetä ketään lumihankeen, koska kaikki tuntevat toisensa. Helsingissä jätettiin lumihankeen lapset ja nuoret. Tsiisus, miten tämä voi olla totta? En ollut tajunnut, että Suomesta löytyy luurangonlaihoja 11-vuotiaita lapsia, jotka asuvat kadulla ja vetävät liimaa, eivätkä ole syöneet kolmeen viikkoon. Tämän näkeminen mullisti maailmani täysin. Ilman tätä kokemusta en olisi koskaan alkanut kirjoittaa.”

Rosa Liksomin ensimmäinen kirja, novellikokoelma Yhden yön pysäkki ilmestyi vuonna 1985. Se kertoo syrjäytyneistä ja vähäosaisista. ”Kirjoittamiseni alkoi siitä mullistuksesta päässäni, jonka koin nuorten vastaanottokodissa. Köyhyys, osattomuus, monta sukupolvea jatkunut syrjäytyminen, hirveät tuloerot, epätasa-arvo, mielenterveysongelmat, huume- ja alkoholiongelmat, jotka näin jo 1980-luvulla, vaikuttivat minuun. Näistä aiheista kirjoittamista olen jatkanut koko elämäni. Vuonna 2014 ilmestynyt Väliaikainen käsittelee näitä samoja teemoja päivitettynä tähän päivään.”

Liksom sanoo, ettei halua herättää tunteita taiteellaan. Tavoitteena on saada ihmiset ajattelemaan.

”Pyrin koko ajan etäännytykseen ja kerron tarinat ottamatta mitään kantaa suuntaa taikka toiseen. En myöskään mene tunnemaailmaan mukaan kirjailijana. Minä kerron mistä on kysymys, vaikka kyseessä olisi monologi. En halua koskea ihmisten tunteisiin vaan heidän päähänsä. Haluan, että luettuaan kirjani lukijan päässä heräisi ajatuksia siitä, missä tämä maailma menee.”

Venäjä

Jos Everstinna kertoo pohjavireiltään Saksasta, on Hytti nro 6 kirja Venäjästä. Venäjä ja venäläisyys aukesi nuorelle Rosa Liksomille Neuvostoliiton arktisen keskuksen Murmanskin kautta. ”Olen kotoisin Suomen länsirajalta Tornionjokilaaksosta. Tulen lestadiolais-keskustalaisesta kylästä, jossa ei kuultu kaunista sanaa venäläisistä. Ennen kuin menin lukioon, Rovaniemeltä tehtiin votkaturistimatkoja Murmanskiin, koska se oli lähin suurkaupunki jonne pääsi. Votkaturistimatkat olivat hirveän suosittuja myös nuorison keskuudessa.”

Vaikka Venäjä kiinnosti, se myös tuntui arvaamattomalta ja herätti aluksi voimakkaita ennakkoluuloja. ”1970-luvulla lähti kerran kuukaudessa kokonainen bussi Rovaniemeltä Murmanskiin. Sain passin ja äiti suostui päästämään minut alaikäisenä matkalle, koska lähdin sinne opettajan samanikäisen tyttären kanssa. Meitä jännitti aika lailla. Tappavatkohan ne ryssät meidät nyt? Tulemmekohan me koskaan takaisin? Joudummeko Siperiaan työleirille?”

Murmanskissa avautui toinen todellisuus, jossa oli läsnä koko valtavan Neuvostoliiton kansojen kirjo. ”Ihastuin valtavasti Murmanskiin. Siellä asui tuolloin noin puoli miljoonaa ihmistä valtavissa 11-kerroksisissa taloissa. Rovaniemellä ei ollut noin korkeita taloja. Ennen kaikkea vaikutuksen teki se, että kaupunkilaisten keski-ikä oli 25 vuotta. Palkkoihin maksettiin arktinen lisä, joten nuoret hakeutuivat sinne töihin. He tienasivat rahaa ja hankkivat myöhemmin asunnon Leningradista tai Moskovasta. Väkeä oli ympäri Neuvostoliittoa Azerbaidžanista, Gruusiasta, Ukrainasta, vaikka mistä. Murmanskissa oli 1970-luvulla etnisiä ravintoloita. Suomessa ei tuolloin tiedetty edes mitä termi tarkoittaa. Murmanskissa oli suurkaupungin meininkiä.”

Murmanskin-matkan jälkeen Liksom päätti tutustua paremmin itäiseen naapuriimme. Hän hakeutui Rovaniemelle lukioon, jossa voi lukea venäjää.

rosa3Liksomin suhde Venäjään on tavallista suomalaista lämpimämpi ja ymmärtävämpi. Se näkyy myös hänen kirjoissaan ja niiden aiheissa. Venäjällä ollaan myös kirjoissa Väliasema Gagarin ja Go Moskova go. ”Käsitykseni venäläisistä muuttui heti ensimmäisen matkan jälkeen. Avain venäläisten ymmärtämiseen on ollut venäjän kielen taitoni. Jos pystyy puhumaan venäläisten kanssa heidän omalla kielellään, heidän suhtautumisensa muuttuu. Sanot vain Здравствуйте, как дела?, niin he halaavat sinua sydämellisesti. He ovat niin onnellisia siitä, että joku ulkomaalainen puhuu venäjää.”

Suomessa pelätään ja vihataan Venäjää. Se on tietysti osin ymmärrettävää pienen maan reagoimista rajanaapurina olevaan suurvaltaan. Venäjän valtio ei ole kuitenkaan sama asia kuin Venäjän kansa. Rosa Liksom sanoo arvostavansa perinteistä venäläistä ajattelua. Mitä opittavaa meillä olisi venäläisiltä?

”Heidän ajattelunsa on hyvin antimaterialistista. He eivät hae onnellisuutta toisin kuin me. Ootsä onnellinen sun parisuhteessa? Ootsä onnellinen sun työssä? Ootsä onnellinen sun elämässä? Näin me ajattelemme. Venäläiset arvostavat kärsimystä. Onni ei merkitse heille mitään. Elämä ei ole oikeasti onnea. Elämä on vittu kärsimystä joka puolella maailmaa. En puhu nyt ruuan puutteesta, vaan siitä henkisestä tilasta, joka liittyy ihmisyyteen ja ihmisenä olemiseen. Se, että jokainen syntyy tänne, se on kärsimys. Se miten rakennamme omaa elämäämme ja löydämme itsemme, se tulee kärsimyksen, ei onnen kautta. Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu, että kaikki tämä olemisen sietämättömyys dumpataan. Venäläiset sen sijaan kohtaavat elämisen sietämättömyyden. Tämä on suurin ero kulttuuriemme välillä.”

”Elämä on kärsimystä” kuulostaa buddhalaiselta ajattelulta. Rosa Liksom ei halua rajata tätä ajatusta pelkästään uskonnolliseksi, vaan ennemmin yleisinhimilliseksi totuudeksi. ”Kärsimys ei ole oikeastaan ongelma, vaan ihmisyyden lähtökohta. Me emme voi kasvaa ihmisinä ilman sisäistä kärsimystä.”

Venäläisillä on kyky ottaa asiat hieman rauhallisemmin kuin kiky-Suomen supersuorittajilla. ”Venäläisiltä voisimme oppia myös sen, ettei tarvitsisi vouhottaa ja kiirehtiä niin hirveästi. Ihminen voi joskus vain olla ilman että se tuottaa koko ajan jotakin. Venäläiset osaavat relaamisen taidon. Mehän olemme työhulluja, Venäjällä sitä ei tunneta. Siellä ehditään kyllä, eikä kanneta hirveästi huolta tuottavuudesta. Heidän suhtautumisensa maailmaan on vähemmän kiihkoista kuin meidän. Me olemme niin kiihkeitä ja ahneita kaikelle.”

Mitä mieltä Liksom on sitten Venäjällä tällä hetkellä valtaapitävästä tsaarista ja hänen politiikastaan? Tätä kysyttäessä Liksom yllättäen kertoo henkilökohtaisen kokemuksen Venäjän nykypresidentistä lisäten siihen vielä historiallisen anekdootin isä aurinkoisen ihailusta. ”Kun Putin oli ensimmäisellä valtiovierailulla Suomessa, Tarja Halonen kutsui minut illalliselle Presidentinlinnaan. Kättelyvaiheessa minulla oli mahdollisuus jutella hetki Putinin kanssa. Hän oli hirveän ujo ja sympaattisen oloinen, paino sanalla ujo.”

Liksom kertoo, että illallisen tunnelma oli hyvä ja kaikesta näkyi, että Halonen ja Putin viihtyivät keskenään. Liksom vetää tästä pitkän linjan 1950-luvun alkuun, jolloin Suomen kirjailijaliitto järjesti viiden kirjailijan matkan Moskovaan. Yllättäen heidät kutsuttiin Kremliin tapaamaan Stalinia. Kirjailijat kuvailivat Stalinia ”ihan mahtavaksi tyypiksi” ja kehuivat iltaa Kremlissä ”mahtavaksi”.

Liksom mainitsee maailmanpolitiikan ja sen, että kaikissa maissa media tekee propagandaa. Hän kuvailee, miten esimerkiksi Yhdysvaltojen lukemattomien tv-kanavien joukossa on kaksi, joiden uutiset ovat täysin erilaiset toisiinsa verrattuna. ”Olin alkuvuodesta jenkeissä. Matkustin maan läpi junalla ja katsoin peräkkäin näitä kahta tv-kanavaa. Niiden perusteella ei voi ymmärtää, että ne tehdään samassa maassa. On tietysti olemassa myös Venäjän propagandaa, mutta täytyy muistaa että kaikki tekevät propagandaa.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Nauska

 

Solidaarisuuskalenteri

Liksom on tehnyt jokaisen Solidaarisuuskalenterin kannen vuodesta 1999 alkaen. Hän on myös Rauhanpuolustajien jäsen. Hänen kiinnostuksensa rauhanliikkeeseen juontaa juurensa kylmän sodan vuosiin. ”Ajattelin, että haluan tehdä edes jotakin. Kun 1980-luvulla oli rauhanmarsseja ja rauhanjunia, olin niissä mukana. Ne eivät kuitenkaan ole tätä päivää, eivätkä ole olleet sitä useaan kymmeneen vuoteen. Ehdotin Teemu Matinpurolle, voisinko tehdä jotain kuvataidejuttuja Rauhanpuolustajille. Tein kuvituksia ja Pystykorva-kirjojen alkuperäisen logon, sitten tuli Solidaarisuuskalenteri. On hienoa, että voin tehdä edes sen.”