Avainsana-arkisto: kirja-arvio

Mestarillista hybridivaikuttamista

Moni on varmaan ihmetellyt, kuinka Naton ja erityisesti Yhdysvaltojen sotavoimat voivat ilmaantua toistuvasti Suomen maaperälle harjoittelemaan. Viimeisin ällistyksen aihe on Yhdysvaltojen johtamat Bold Quest -sotaharjoitukset Suomessa keväällä. Ne ovat poikkeuksellisen kalliit: 4,5 miljoonaa euroa. Niihin osallistuu 2000 sotilasta 19 maasta, heistä noin 700 suomalaisia. Puolustusministeriön mukaan ”harjoitellaan monikansallista yhteistoimintaa eri asejärjestelmillä maalta, mereltä ja ilmasta”. Puolustusvoimien mukaan ”Tulenkäyttöä edellyttävät testaukset toteutetaan Rovajärven ampuma-alueella. Lentotoiminta toteutetaan Rissalan ja Rovaniemen lentokentiltä Rovajärven alueelle ja Rissalan lähialueelle.”

Valaistusta tilanteeseen tuli pukinkontista toimittaja Pentti Sainion uusimmassa kirjassa Minne Suomi pommittaa? Siinä konkaritoimittaja selvittelee 25 vuotta salaisina olleiden, nyt julkisiksi tulleiden asiakirjojen pohjalta tapahtumien kulkua.

Silmät pystyssä olen lukenut, kuinka Naton tarkkailijajäsenestä tuli rauhankumppanuuden kautta Naton kumppani. Kuinka syntyi ns. isäntämaasopimus, josta ei oikein tiedä, kuka on isäntä ja kuka renki, ja jonka nojalla Nato on ilmestynyt Suomeen. Sotilaallisesti liittoutumaton maamme on viety Naton harjoituksiin opettelemaan avun antamista Naton jäsenmaille 5. artiklan nojalla.

Miettivätkö 19 Nato-maata Yhdysvaltojen johdolla sitä, minne pommitetaan seuraavaksi? Nyt on Suomellakin valmius lähteä ”kansanvälisiin tehtäviin” toisin kuin Libyan pommitusten aikaan 2011, vaikka halua oli jo silloin – ainakin Kataisen hallituksen eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbilla. Hornetit ovat vihdoin saaneet hyökkäämiseen sopivat ilmasta maahan ammuttavat JASSM-ohjukset, ja viime syksynä lentäjät läpäisivät Alaskan harjoituksissa Yhdysvaltojen soveltuvuustestin tositoimiin.

Sainiota lukiessani pohdin, että kyseessä on ollut mestarillinen hybridivaikuttaminen. Pieni johtavien virkamiesten, sotilaiden ja poliitikkojen piiri on yhteistyössä ulkovaltojen edustajien kanssa vienyt meidät sotilaalliseen yhteistyöhön läntisten suurvaltojen kanssa. Tämä on tapahtunut kansalaisten tietämättä ilman asianmukaisia päätöksiä, ilman mitään keskustelua edes eduskunnassa – julkisuudesta puhumattakaan. 
Suunnitellun hävittäjähankinnan kohdalla ei saisi käydä samoin.

Hannu Ketoharju

Syyrialaisten toiveet demokratiasta diktatuurin ja islamismin puristuksessa

Airin Bahmanin ja Bruno Jäntin Syyrian sota romuttaa tehokkaasti Syyrian sodan ympärille rakennettuja tarkoitushakuisia kertomuksia ja myyttejä. Samalla kirjoittajat nostavat silminnäkijälausuntojen avulla vahvasti esiin sodan kärsimykset ja julmuudet. Herkimmille lukijoille ei voi suositella kirjassa dokumentoituja kertomuksia julmuuksista.

Syyrian monitahoisen ja -vaiheisen sodan kattava käsittely olisi lähes ylivoimainen tehtävä, mutta Bahmani ja Jäntti pureutuvat konfliktin eri puoliin pintaa syvemmältä. Osansa saavat muun muassa konfliktin sosioekonomiset taustatekijät, aseellisen sunni-islamismin rakentuminen ja jesidivähemmistön kärsimykset niin Isisin terrorin kuin Turkin interventionkin seurauksena.

Jäntti pyrkii poliittista ääri-islamismia ja Isisiä käsittelevissä osioissa romuttamaan karkeimpia väärinymmärryksiä näiden suhteesta islamiin ja alueen asukkaiden yleisiin näkemyksiin. Mielipidemittauksiin nojaten Jäntti todistelee, että niin Syyriassa kuin Irakissa valtaenemmistö kannattaa demokratiaa ja uskontokuntien tasa-arvoista rinnakkaineloa.

Osin Jäntti tuntuu kuitenkin vetävän gallupeista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Gallupeista saadaan tunnetusti monenlaisia tuloksia kysymysten muotoilusta riippuen ja ne kuvaavat yleensä varsin rajallisesti ihmisten usein ristiriitaista ajattelua. Tämä käy ilmi myös Jäntin esille tuomasta materiaalista.

Kuten Jäntti toteaa, 83 prosenttia syyrialaista kannattaa ”vapaita ja rehellisiä vaaleja” ja selvä enemmistö demokratiaa ylipäätään. Samalla on kuitenkin huomattava, että 40 prosenttia syyrialaisista pitää Assadin hallinnon toimintaa kriisissä ”yksinomaan positiivisena” ja täsmälleen vastaava 40 prosenttia puolestaan antaa saman arvion oppositiosta. Tämä huolimatta siitä, että molemmat osapuolet ovat syyllistyneet räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin ja demokratian tukahduttamiseen. Jäntin maalailema demokraattinen valtavirta, joka tuomitsee kummatkin sotivista osapuolista, näyttää valitettavasti käytännössä jäävän heikoksi vähemmistöksi taistelevien osapuolten välissä. Tämä tulkinta näyttää myös konfliktin kehityksen valossa realistiselta.

Syyrialaiset voivat olla periaatteessa demokratian kannalla, mutta käytännössä valtaosa on silti lukittunut kannattamaan jompaakumpaa keskenään kamppailevista osapuolista, joiden demokraattisuudessa ei ole kehumista. Tätä toki edesauttaa se, että kumpikin osapuoli julistaa retoriikassaan edustavansa demokratiaa. Vastaavanlaiset tilanteet eivät tietenkään ole tuntemattomia länsimaisessakaan politiikassa.

Kirjassa Rojavan vallankumous ja sen pohjalle syntynyt Pohjois-Syyrian federaatio saavat varsin lyhyen käsittelyn. Tässä pikakelauksessa kehitys Rojavan kurdien kansannoususta monietniseen Pohjois-Syyrian federaatioon jää selittämättä, ja esimerkiksi viittaukset alueen yhteiskuntasopimukseen ovat jo osin vanhentuneita. Kirjoittajien ansioksi on kuitenkin luettava se, että Turkin Syyria-interventiota käsitellessään he ottavat esiin myös siihen liittyvää alueen jesidivähemmistön vainoa, mistä suomalaiset tiedotusvälineet ovat tyystin vaienneet.

Syyrian konfliktin eri tahojen propagandamyrskyssä faktojen perässä on usein vaikea pysyä, ja niinpä tähänkin kirjaan on eksynyt joitain virhetietoja. Esimerkiksi kirjassa ohimennen mainittu ja laajalle levinnyt kertomus protestilaulaja Ibrahim Qashoushin kuolemasta on ilmeisesti keskeisiltä osiltaan virheellinen. Tästä huolimatta kirja on luotettavampi ja tarkempi kuin useimmat suomalaiset Syyria-kuvaukset. Jäntin ja Bahmanin kirja on ehdottoman suositeltava teos, joka haastaa mustavalkoisia myyttejä Syyrian konfliktista.

Teksti Reko Ravela

Propaganda on tuhoisa ase

propagandakirja
Propagandan voima ei haalistu aikojen muuttuessa. Sitä käyttivät valtansa korostamiseen jo Egyptin faaraot sfinksejä ja pyramideja rakentaessaan. 2010-luvulla propaganda leviää erityisesti internetin, somen ja valemedioiden välityksellä.

 

Ulkopolitiikka-lehden toimituspäällikkö Joonas Pörsti on kirjoittanut 1900- ja 2000-luvun propagandan historiaa käsittelevän teoksen Propagandan lumo. Sata vuotta mielen hallintaa. Pörstin tavoite on avata ja ymmärtää 2000-luvun propagandaa ja esitellä aseita, joilla mielten hallinnasta taistellaan internetin aikakaudella. Tämän päivän propagandistit hyödyntävät aiempien oppeja ja 1900-luvun maailmansodissa testattuja ja toimiviksi havaittuja menetelmiä.

 

Jättiläisten harteilla

Propagandan lumoon tutustuminen alkaa ensimmäisen maailmansodan propagandakoneistojen esittelyllä, tämän jälkeen Joonas Pörsti avaa propagandan toimintaperiaatteita nykytutkimuksen näkökulmasta. Viimeisessä osiossa syvennytään 2000-luvun tapahtumiin. Keskipisteeseen nousevat Irakin sota, Ukrainan konflikti ja äärijärjestö Isisin nousu. Tapahtumien esittely on perusteellista mutta silti sujuvaa.

Pörsti osoittaa propagandan historiaan nojaten, kuinka esimerkiksi terroristijärjestö Isisin vetovoima perustuu samoihin oppeihin natsi-Saksan ja Neuvostoliiton kanssa. Isisin tarjoamat ratkaisut, kuten poliisivaltio, uskonnollinen puhdistus ja jatkuva suggestiivinen propaganda, ovat jo moneen kertaan toimiviksi havaittuja. Tässä piilee propaganda-aseen tuhovoimaisuus: propagandakeinot nousevat yhä uudelleen esille jäljittelijöiden käsissä. Vaikka Isis katoaisi, se on onnistunut luomaan mallin, jota tulevat propagandistit todennäköisesti hyödyntävät.

Järjestelmällisellä propagandalla perustellut etniset puhdistukset toistuvat, välineet vain ovat uusia tämän päivän propagandistien käyttäessä älypuhelimia, internet-yhteyksiä ja sosiaalista mediaa levittäessään kannatustaan ympäri maailmaa.

 

Lukijan vastuu on suuri

Pörsti esittelee Yhdysvaltojen johtaman liittouman hyökkäyssotaa Irakiin vuonna 2003 ja sitä edeltänyttä yli vuoden kestänyttä psykologista operaatiota, jonka avulla kansalaisten mieliä manipuloitiin sotaa varten. Tiedustelupalvelujen tietoja väitetyistä joukkotuhoaseista muutettiin ja syötettiin julkisuuteen tarkasti valikoituja toimittajia hyväksikäyttäen.

Pohjustaessaan hyökkäystä Irakiin Bush tarjosi arvostetuille toimittajille usein nimettömiin lähteisiin pohjautuvia ”tiedustelutietoja” ja paljastuksia, jotka osoittautuivat jälkeenpäin valheellisiksi. Kun kriittisinä tunnetut lehdet kertovat faktana uuskonservatiivien käsikirjoittamia paljastuksia, menee yhä useampi lankaan. Kun tarpeeksi moni lähde toistaa samaa kertomusta, vieläpä yli maan rajojen, ovat propagandistit johtaneet harhaan valtavan yleisön.

 

Lääke propagandaa vastaan

Propagandan lumo on ajankohtainen teos. Propagandan toimintamekanismien tunnistuksen tärkeys ei ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin internetin aikakaudella käytetyt uudet menetelmät ovat entistä tehokkaampia ja niihin reagoiminen on tähän saakka ollut hidasta.

Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan helmikuussa 2014 informaatiovaikuttaminen nousi Suomessa julkisen keskustelun keskiöön. Pörsti pohtii kirjassaan, miten Euroopan demokratioiden tulisi vastata propagandaan. Hän muistuttaa, kuinka propagandan voima perustuu lopulta siihen, ettemme tunne sen vaikutustapoja. Poliittisen propagandan ymmärryksen pitäisi Pörstin mukaan olla kansalaistaito. Ilman sitä olemme haavoittuvaisia. Tehokkain lääke propagandaa vastaan on koulutus.

”Faktantarkistuksen ongelma on, ettemme hahmota maailmaa niinkään yksittäisten tosiasioiden kuin tarinoiden avulla.” Pörstin mukaan totuutta kuunnellaan vain, jos se sopii olemassa oleviin ajatuskehyksiin. Faktat tavoittavat ne, joiden näkemyksiä ei ole lyöty lukkoon.

Demokratioiden panostukset vastatoimiin ovat Pörstin mukaan olleet vähäisiä verrattuna esimerkiksi Venäjän trollitehtaisiin tai Isisin vetovoimaan Euroopan salafistisissä eli islamin fundamentalistista tulkintaa suosivissa yhteisöissä ja sosiaalisessa mediassa. Tämä erityisen ajankohtainen pohdinta on kirjan kiinnostavinta antia.

Teksti Liisa Louhela
Propagandan lumo. Sata vuotta mielten hallintaa. Teos 2017.

 

 

AJANKOHTAINEN TEOS NATO-JÄSENYYDEN ONGELMISTA

nato_julisteHiljattain ilmestyneessä Vakaus vaakalaudalla -teoksessa 19 asiantuntijaa analysoi Nato-jäsenyyden haittoja Suomelle. Artikkelien kirjoittajina ovat mm. Matti Klinge, Esko Seppänen, Heikki Talvitie, Erkki Tuomioja, Pekka Visuri, Pentti Sainio, Keijo Korhonen ja Markku Kivinen.
Sujuvan teoksen toimittanut Timo Hakkarainen on saanut haastattelut myös puolustusvoimien entiseltä komentajalta Gustav Hägglundilta ja kenraaliluutnantti evp. Markku Nikkilältä.

 

NATON YDINASEET SUOMEEN?
Olisiko Suomen pakko ottaa alueelleen ydinaseita, jos Suomi liittyisi Naton jäseneksi? Kenraali evp. Gustav Hägglund ei usko, että Suomi voisi kieltää ydinaseiden tuomisen ja saada samanlaisen poikkeuksen kuin vanhat Nato-maat Norja ja Tanska, joiden alueille ei rauhan aikana sijoiteta ydinaseita: ”En usko, että uusi jäsen voi esittää sellaista vaatimusta, koska ne, jotka jäsenyyden ratkaisevat, ovat neuvotteluissa niskan päällä. Miksi ne suostuisivat tällaiseen poikkeukseen, mitä ei millään muullakaan uudella jäsenmaalla ole?”
Hägglundin arvio johtaa tärkeiden ongelmien ruotimiseen: Jos Nato toisi Suomeen ydinaseita, niin saattaisivatko osapuolet sodassa käyttää taktisia ydinaseitaan herkästi juuri Suomessa, jonka raja-alue olisi Naton etulinjaa ja Brysselistä nähtynä aika harvaan asuttua erämaata.

VENÄJÄ EI OLE UHKA
Kylmän sodan lopulla Neuvostoliitolla oli jättiläismäinen neljän miljoonan sotilaan armeija, mutta Venäjän maa-armeijan koko on enää noin 300 000 sotilasta, eikä siitä ole vakavaa uhkaa EU-maiden jatkuvasti aseissa olevalle kahdelle miljoonalle sotilaalle. ”Moskovassa tuskin kenenkään mieleen tulee lähteä hyökkäämään EU:ta vastaan. Kaikki asiaan perehtyneet tietävät sen, mutta monilla on myös omia syitään maalata uhkakuvia”, eversti evp. Pekka Visuri kirjoittaa.
Myös Hägglund toteaa kuinka ”Venäjän ylivoiman maalailu on minusta ihan huuhaata”.

EI UFOJA EIKÄ VIHREITÄ MIEHIÄ
Voisivatko sen sijaan Venäjän niin sanotut vihreät miehet (eli tunnuksettomat sotilaat) toimia myös Suomessa?
Pekka Visurin mielestä eivät, koska Suomi ei ole vastaavassa sekasortoisessa tyhjiössä kuin Krimin niemimaa oli vuonna 2014. Visuri nostaa tuekseen myös kenraaliluutnantti evp. Arto Rädyn vahvan mielipiteen HS:n haastattelussa: ”Suomi ei ole Ukraina. Meillä on järjestäytynyt yhteiskunta. Jos tunnuksettomat vihreisiin pukeutuneet sotilaat yrittäisivät rajan yli, vastassa olisivat rajavartiolaitos, poliisi, tulli ja puolustusvoimat. Ei sellaista yllätystä voi Suomessa tapahtua. Jos jostain ihmeen syystä tapahtuisi, meillä on työkaluja hoitaa se. Tästä ei kannata edes keskustella.” (HS, 3.1.2016.)

NATON PETOS JA AGGRESSIIVINEN LAAJENTUMINEN
Kylmän sodan lopulla Neuvostoliitto suostui vetämään joukkonsa rauhanomaisesti pois Itä-Euroopasta, kun Yhdysvaltojen silloinen presidentti George H. W. Bush vastavuoroisesti lupasi, ettei Nato laajene entisen Varsovan liiton alueille.
Lupaus petettiin pian, minkä asiantuntija George F. Kennan varoitti olleen traaginen virhe: ”Tietysti Venäjän puolelta seuraa paha reaktio ja silloin meikäläiset sanovat, että Venäjä on aina ollut tuollainen, mutta se on yksinkertaisesti väärin.”
Suomen Nato-selvitystä laatineen työryhmän jäsen Mats Bergquist varoittaa, että mikäli pinta-aloiltaan suurikokoiset Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon, niin se aiheuttaisi yhden suurimmista geopoliittisista muutoksista Länsi-Euroopassa: ”Itämerestä tulisi Naton sisämeri. Puolet Nato-maiden ja Venäjän välisestä rajasta kulkisi pitkin Suomen itärajaa ja Itämerta.”

HAITTOJEN VÄHENTÄMISESTÄ
Suomi allekirjoitti vuonna 2014 Naton isäntämaasopimuksen, jonka perusteella Naton joukkoja voidaan sijoittaa Suomeen ”rauhan, kriisien, poikkeusolojen ja konfliktien aikana Naton sotilaallisen toiminnan tukemiseksi”.
Esko Seppänen tähdentää, kuinka Ruotsin isäntämaasopimukseen tehtiin selkeä kirjaus, että vieraita joukkoja voi saapua vain Ruotsin kutsumana. Suomen sopimus sen sijaan on tulkinnanvarainen: ”Suomella ei ole tarkasti ottaen muodollista määräysvaltaa eikä veto-oikeutta tulijoiden tulemisen estoon niin kuin on Ruotsilla.”
Kun isäntämaasopimus on luonteeltaan poliittinen, tulisi Esko Seppäsen mielestä Suomen aktiivisesti pyrkiä saavuttamaan Venäjän luottamus siihen, ettei sopimusta käytetä Venäjää vastaan.
Esko Seppänen korostaa, kuinka oppositiopuolueet onnistuivatkin ajamaan joulukuussa 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon lausuman, jossa Suomi ei salli ”alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”.
Myös Pekka Visuri on esittänyt, kuinka isäntämaasopimuksen takia tulisi ponnekkaasti vakuuttaa, että ”Suomi ei anna aluettaan käytettäväksi minkäänlaisiin sotatoimiin toista osapuolta vastaan. Aikanaan Paasikiven, Kekkosen ja Koivistonkin aikana annettiin tällaisia julistuksia.”

NATON YHTEISEN PUOLUSTUKSEN ARTIKLA 5
Natoon liittymisen pääperusteena usein esitetään sen yhteistä puolustusta. Kuitenkaan Nato-mailla ei ole sitovaa velvoitetta auttaa sotilaallisesti. Yhteisen puolustuksen artikla viidessä jäsenmaa nimittäin lupautuu vain ”sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi”. Eli se voi tarkoittaa sotilaiden sijaan vaikkapa punajuurilaatikoiden lähettämistä.
Jaakko Laakso kirjoittaa, että Naton yhteiseen puolustukseen ei saatu sitovaa kirjausta, koska Yhdysvallat halusi pitää itsellään oikeuden päättää, miten artiklaa tulkitaan ja käytetään. Laakson mukaan monet asiantuntijat katsovat, ettei yhteisen puolustuksen artikla loppujen lopuksi takaa mitään vaan sitoo jäsenmaat Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisiin linjauksiin. Esimerkiksi Norjaa kiristettiin, että mikäli maa ei osallistu Irakin sotaan, niin artikla viiden toteutus sen kohdalla kyseenalaistuu. Norja antoikin painostuksen alla periksi ja osallistui Irakin sotaan hieman myöhemmässä vaiheessa.
Artikla viiden käytöstä tulisi Natossa päättää yhdessä. Silti sen ainoan kerran, kun sitä on käytetty 11.9.2001 iskujen jälkeen, määräsi Yhdysvallat käytännössä yksinvaltaisesti sen toteuttamisesta.
On hyvä muistaa, ettei artikla viiden uhka ole aina estänyt sotilaallisia hyökkäyksiä. Se ei estänyt Argentiinaa hyökkäämästä Britannialle kuuluville Falklandin saarille vuonna 1982 eikä Intiaa valtaamasta Nato-maa Portugalin alueita vuonna 1961.
Kun kansalaisista liki 60 prosenttia vastustaa Nato-jäsenyyttä, niin Vakaus vaakalaudalla -teoksella voi olettaa olevan suurta kysyntää. Etenkin kun siitä löytää niin asiantuntevia perusteluja, taustatietoja ja uusia paljastuksia, että teos lienee paras saatavilla oleva turvallisuuspoliittinen analyysi Suomen tilanteesta.
Miksi Suomen kannattaisi liittyä Natoon, kun rauhallisesta Venäjän-rajastamme tulisi Naton 1300 kilometriä pitkä etummaisin rajalinja, joka olisi Murmanskin tukikohdan, rautatien ja Pietarin läheisyyden vuoksi myös erittäin kriisialtis?

Teksti Mikael Kallavuo

Timo Hakkarainen (toim.): Vakaus vaakalaudalla. Into 2017.
vakaus_etukansi

 

 

 

VANHOJEN TIE KOKOSI ROMANIEN TARINAT

Vanhojen_tie_etukansiToimittaja Aija Kuparinen ja valokuvaaja Olga
Poppius ovat koonneet suomalaisten romanivanhusten tarinoita Vanhojen tie -nimiseksi kirjaksi. Muun muassa muotikuvia tehnyt Poppius on kuvannut haastateltavat pysäyttävän upeiksi muotokuviksi. Kuvat ja tarinat ovat nähtävissä myös Helinä Rautavaaran museossa Phuranengo drom, Vanhojen tie -nimisenä näyttelynä. Aloite kuvien ja tarinoiden tallentamisesta tuli Suomen Romaniyhdistys ry:n vanhushankkeen projektipäällikkö Tiina Isbergiltä.

Kirjassa tarinansa kertoo 14 romanivanhusta, joista nuorimmat ovat 70-vuotiaita ja vanhimmat vähän yli 90-vuotiaita. Tarinat ovat pysäyttäviä ja järkyttäviä. Monet romaneista ovat viettäneet lapsena kovaa kiertolaiselämää. Vanhempien kanssa on kierretty hevoskärryillä talosta taloon, ja lämpimään saunaan majoittumaan pääseminen on tuntunut taivaalliselta. Perheet ovat olleet suuria, jopa 15-lapsisia. Köyhyys, kurjuus ja rasismi leimaavat kertomuksia, joiden todellisuuden sijoittaa helposti 1800-luvulle. Kokemusten kertojat ovat kuitenkin joukossamme juhlimassa 100-vuotiasta Suomea.

Osa kovan elämän eläneistä vanhuksista on lukutaidottomia. Se on seikka, joka panee miettimään umpidigitalisoituneen yhteiskunnan teräksenkylmää suhtautumista vanhuksiin. Romanimiehet taistelivat muiden suomalaisten tavoin viime sodissamme, mutta saivat isänmaallisuutensa palkaksi rintamalta palattuaan lähinnä halveksuntaa. Vaikka tarinoiden karut puolet ovat šokeeraavia, välittyy kertomuksista myös verratonta lämpöä, yhteisöllisyyttä ja ylpeyttä omasta kulttuurista. Niissä ollaan syvällä inhimillisyyden ytimessä.

Suomessa asuu vähän yli 10 000 romania. He alkoivat ajaa oikeuksiaan 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen sukupolvi romaneja aloitti säännöllisen koulunkäynnin vasta 1970-luvulla. Silloin myös loppui romanien kiertävä elämäntapa Suomessa. Romaneja syrjinyt irtolaislaki kumottiin vasta vuonna 1986. Vaikka romanien taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen asema on parantunut huomattavasti sitten 1970-luvun, on jäljellä vielä kosolti tehtävää. Valtaväestö tuntee huonosti romanikulttuuria, ja tarvetta dialogille olisi puolin ja toisin. Monet romanit kohtaavat edelleen syrjintää koulutus-, asunto- ja työmarkkinoilla. Ongelmat eivät poistu itsestään muutamassa vuodessa, vaan niiden ratkaisemiseksi on tehtävä määrätietoista ja pitkäjännitteistä työtä.

Teksti: Timo Kalevi Forss

Aija Kuparinen & Olga Poppius: Vanhojen tie (Like 2017)
Phurannengo drom, vanhojen tie -näyttely 28.2.–6.8.2017 Helinä Rautavaaran museossa, Ahertajankuja 4, Espoo, vapaa pääsy.
www.helinamuseo.fi

Aseistakieltäytyjän elämää 80-luvulla

romanialainen_prinssi_kansikuva_ml

Vuoteen 1987 asti siviilipalvelukseen pääsi vain asevelvollisten tutkijalautakunnan hyväksynnällä. 80-luvun alussa hylkäysprosentti nousi äkillisesti kahteenkymmeneen. Siviilipalvelukseen hakeneita lähetettiin aseelliseen tai aseettomaan armeijapalvelukseen, vankilaan tai jopa vapaaehtoiseen maastapakoon. Tutkijalautakunnan hylkäyspäätösten mielivaltaisuus teki systeemistä vähitellen toimintakelvottoman, ja se lakkautettiin lopulta yleisen painostuksen vuoksi.

80-lukua eletään myös Tapio Puhakan esikoisromaanissa Romanialainen prinssi. Siinä taiteenopiskelija ei halua armeijaan, mutta häntä ei nähdä vakaumuksellisena pasifistina eikä hänen palveluhaluttomuuttaan tulkita eettiseksi kieltäytymiseksi, joten hän ei pääse siviilipalvelukseen. Opiskelija päätyy Suomenlinnan työsiirtolaan, koska hän kieltäytyy myös aseettomasta palveluksesta armeijassa.

Minä-muodossa kirjoittava päähenkilö haluaa opiskella ja taistelee sitkeästi itselleen opiskelu- ja työskentelyoikeuden byrokratian sokkeloissa. Hän alistuu avovankilan sääntöihin ja vartijoiden sekä muiden vankien oikkuihin säilyttääkseen opiskeluoikeutensa. Lopulta tasavallan presidentti hänet armahtaa, mutta sekään ei tunnu oikealta: päähenkilö ei tunne tehneensä rikosta, josta voisi armahtaa.

Kirjan kieli on irtonaista, värikästä, paikoin ehkä turhan kikkailevaa. Pidän Puhakan henkilökuvauksesta, hänen kielensä keveydestä ja tavasta, jolla hän kuvaa sukupolvien asenteiden välistä kuilua.

Aiheesta huolimatta kieli on myös melko neutraalia, paitsi teoksen puolivälin paikkeilla, jolloin vaikuttaa siltä kuin menneiden vuosikymmenien aikapoimuun jumiin jäänyt Ben Zyskowicz olisi tyrkännyt Puhakan (tai siis minä-hahmon) näppäimistöltä ja purkanut kolmen sivun verran inhoaan rauhanliikkeeseen. Tuo vihanhehkuinen pätkä herättää hämmennystä, sillä alusta alkaen on hieman epäselvää, miksi päähenkilö on kieltäytynyt varusmiespalveluksesta. Onko suurin syy se, että hän ei halua olla mukana, kun sotilasvala vannotaan? Muuten hänen asenteensa rauhanliikettä kohtaan on lähinnä hyödyntävä – hän on vastentahtoisesti lähestynyt rauhanjärjestöjä ja YK-nuoria näyttääksen siltä, että hänellä on aatteellinen rauhanvakaumus, vaikka juuri tuon mainitun kolmen sivun verran hän purkaa inhoaan järjestöjä kohtaan.

Noista järjestöistä eniten hän vihaa Rauhanpuolustajia ja antaa ihan oikeutettuakin kritiikkiä. Toisaalta asepalvelusta voi vastustaa, vaikka olisikin lähes kaikesta eri mieltä rauhanliikkeen kanssa noin muuten. Silti myös purkaus Nelson Mandelasta saa lukijan kakomaan (”Sanokaa minun sanoneen, Mandelasta tulee pahin kaikista. Oikea tappajaneekeri. Verikekkerit tiedossa kun se pääsee irti.”)

Joistakin ristiriitaisuuksista huolimatta Romanialainen prinssi on lukemisen arvoinen kirja. Sen avulla ymmärtää asevelvollisikäisen näkökulmasta 80-luvun yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Faktatietoa samasta aiheesta saa esimerkiksi Erkki Löfbergin kirjasta Kanta vaihteli – Sivarit kertovat. Like & Rauhanpuolustajat 2013.

Anu Harju

Tapio Puhakka: Romanialainen prinssi. Kirjokansi 2016.