Avainsana-arkisto: Ihmisoikeudet

Euroviisut, älkää peitelkö Israelin miehitystä ja ihmisoikeus­loukkauksia

Truevision-vastisMe allekirjoittaneet taiteilijat Euroopasta ja sen ulkopuolelta tuemme palestiinalaisten taiteilijoiden vilpitöntä kutsua boikotoida Israelin isännöimiä vuoden 2019 euroviisuja. Kunnes palestiinalaiset saavat nauttia kaikille ihmisille kuuluvista vapaudesta, oikeudenmukaisuudesta ja yhtäläisistä oikeuksista, ei pidä teeskennellä, että kaikki on hyvin valtiossa, joka kiistää heiltä perusoikeudet.

Toukokuun 14. päivä, muutama päivä Israelin euroviisuvoiton jälkeen, Israelin armeija tappoi 62 aseetonta palestiinalaista mielenosoittajaa Gazassa, mukaan lukien kuusi lasta, ja haavoitti satoja, suurinta osaa kovilla luodeilla. Amnesty International on tuominnut Israelin sotilaiden käytännön ampua tappaakseen ja vammauttaakseen ja Human Rights Watch on kuvaillut tappoja ”laittomiksi ja harkituiksi”.

Vuoden 2019 euroviisuja tulisi boikotoida, jos Israel isännöi niitä, kun maa jatkaa vakavaa, vuosikymmeniä jatkunutta palestiinalaisten ihmisoikeuksien loukkaamista. Käsittääksemme Euroopan yleisradiounioni vaatii, että Israel pitäisi vuoden 2019 euroviisut paikassa, joka ei synnyttäisi ristiriitoja. Sen pitäisi peruuttaa Israelin isännöinti kokonaan ja siirtää kilpailu maahan, jossa ihmisoikeudet ovat paremmalla tolalla. Epäoikeudenmukaisuus erottaa, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien tavoitteleminen yhdistää.

L-FRESH The LION, muusikko, Euroviisujen 2018 kansallinen tuomari (Australia)
Helen Razer, tv-toimittaja, kirjailija (Australia)
Candy Bowers, näyttelijä, kirjailija, teatteriohjaaja (Australia)
Blak Douglas, artisti, (Australia)
Nick Seymour, muusikko, tuottaja (Australia)
DAAN, muusikko, lauluntekijä (Belgia)
Daan Hugaert, näyttelijä (Belgia)
Alain Platel, koreografi, teatteriohjaaja (Belgia)
Marijke Pinoy, näyttelijä (Belgia)
Code Rouge, yhtye (Belgia)
DJ Murdock, DJ (Belgia)
Helmut Lotti, laulaja (Belgia)
Raymond Van het Groenewoud, muusikko (Belgia)
Stef Kamil Carlens, muusikko, säveltäjä (Belgia)
Charles Ducal, runoilija, kirjailija (Belgia)
Fikry El Azzouzi, kirjailija, näytelmäkirjailija (Belgia)
Erik Vlaminck, kirjailija, näytelmäkirjailija (Belgia)
Rachida Lamrabet, kirjailija (Belgia)
Slongs Dievanongs, muusikko (Belgia)
Chokri Ben Chikha, näyttelijä, teatteriohjaaja (Belgia)
Yann Martel, kirjailija (Kanada)
Karina Willumsen, muusikko, säveltäjä (Tanska)
Kirsten Thorup, kirjailija, runoilija (Tanska)
Arne Würgler, muusikko (Tanska)
Jesper Christensen, näyttelijä (Tanska)
Tove Bornhoeft, näyttelijä, teatteriohjaaja (Tanska)
Anne Marie Helger, näyttelijä (Tanska)
Tina Enghoff, kuvataiteilija (Tanska)
Nassim Al Dogom, muusikko (Tanska)
Patchanka, yhtye (Tanska)
Raske Penge, lauluntekijä, laulaja (Tanska)
Oktoberkoret, kuoro (Tanska)
Nils Vest, elokuvaohjaaja (Tanska)
Britta Lillesoe, näyttelijä (Tanska)
Kaija Kärkinen, muusikko, laulaja, näyttelijä, Euroviisu-finalisti 1991 (Suomi)
Kyösti Laihi, muusikko, Euroviisu-finalisti 1988 (Suomi)
Kimmo Pohjonen, muusikko (Suomi)
Paleface, muusikko (Suomi)
Manuela Bosco, näyttelijä, kirjailija, taiteilija (Suomi)
Noora Dadu, näyttelijä (Suomi)
Pirjo Honkasalo, elokuvantekijä (Suomi)
Ria Kataja, näyttelijä (Suomi)
Tommi Korpela, näyttelijä (Suomi)
Krista Kosonen, näyttelijä (Suomi)
Elsa Saisio, näyttelijä (Suomi)
Martti Suosalo, näyttelijä, laulaja (Suomi)
Virpi Suutari, elokuvaohjaaja (Suomi)
Aki Kaurismäki, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja (Suomi)
Pekka Strang, taitelija, taiteellinen johtaja (Suomi)
HK, laulaja (Ranska)
Dominique Grange, laulaja (Ranska)
Imhotep, DJ, tuottaja (Ranska)
Francesca Solleville, laulaja (Ranska)
Elli Medeiros, laulaja, näyttelijä (Ranska)
Mouss & Hakim, yhtye (Ranska)
Alain Guiraudie, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja (Ranska)
Tardi, sarjakuvataiteilija (Ranska)
Gérard Mordillat, kirjailija, elokuvantekijä (Ranska)
Eyal Sivan, elokuvantekijä (Ranska)
Rémo Gary, laulaja (Ranska)
Dominique Delahaye, kirjailija, muusikko (Ranska)
Philippe Delaigue, kirjailija, teatteriohjaaja (Ranska)
Michel Kemper, verkkolehden päätoimittaja (Ranska)
Michèle Bernard, laulaja-lauluntekijä (Ranska)
Gérard Morel, teatterinäyttelijä, ohjaaja, laulaja (Ranska)
Daði Freyr, muusikko, Euroviisu-ehdokas 2017 (Islanti)
Hildur Kristín Stefánsdóttir, muusikko, Euroviisu-ehdokas 2017 (Islanti)
Mike Murphy, tv-toimittaja, Euroviisu-kommentaattori (Irlanti)
Mary Black, laulaja (Irlanti)
Christy Moore, laulaja, muusikko (Irlanti)
Charlie McGettigan, muusikko, lauluntekijä, Euroviisu-voittaja 1994 (Irlanti)
Mary Coughlan, laulaja (Irlanti)
Luka Bloom, laulaja (Irlanti)
Robert Ballagh, taiteilija, Riverdance-lavastaja (Irlanti)
Aviad Albert, muusikko (Israel)
Michal Sapir, muusikko, kirjailija (Israel)
Ohal Grietzer, muusikko (Israel)
Yonatan Shapira, muusikko (Israel)
Danielle Ravitzki, muusikko, kuvataiteilija (Israel)
David Opp, taiteilija (Israel)
Assalti Frontali, yhtye (Italia)
Radiodervish, yhtye (Italia)
Moni Ovadia, näyttelijä, laulaja, näytelmäkirjailija (Italia)
Vauro, toimittaja, sarjakuvataiteilija (Italia)
Pinko Tomažič Partisan Choir, kuoro (Italia)
Jorit, katutaiteilija (Italia)
Marthe Valle, laulaja (Norja)
Mari Boine, muusikko, säveltäjä (Norja)
Aslak Heika Hætta Bjørn, laulaja (Norja)
Nils Petter Molvær, muusikko, säveltäjä (Norja)
Moddi, laulaja (Norja)
Jørn Simen Øverli, laulaja (Norja)
Nosizwe, muusikko, näyttelijä (Norja)
Bugge Wesseltoft, muusikko, säveltäjä (Norja)
Lars Klevstrand,
muusikko, säveltäjä, näyttelijä (Norja)
Trond Ingebretsen, muusikko (Norja)
José Mário Branco, muusikko, säveltäjä (Portugali)
Francisco Fanhais, laulaja (Portugali)
Tiago Rodrigues, taiteellinen johtaja, Portugalin kansallisteatteri (Portugali)
Patrícia Portela, näytelmäkirjailija, kirjailija (Portugali)
Chullage, muusikko (Portugali)
António Pedro Vasconcelos, elokuvaohjaaja (Portugali)
José Luis Peixoto, kirjailija (Portugali)
N’toko, muusikko (Slovenia)
ŽPZ Kombinat, kuoro (Slovenia)
Lluís Llach, säveltäjä, laulaja-lauluntekijä (Espanja)
Marinah, laulaja (Espanja)
Riot Propaganda, yhtye (Espanja)
Fermin Muguruza, muusikko (Espanja)
Kase.O, muusikko (Espanja)
Soweto, yhtye (Espanja)
Itaca Band, yhtye (Espanja)
Tremenda Jauría, yhyte (Espanja)
Teresa Aranguren, toimittaja (Espanja)
Julio Perez del Campo, elokuvaohjaaja (Espanja)
Nicky Triphook, laulaja (Espanja)
Pau Alabajos, laulaja-lauluntekijä (Espanja)
Mafalda, yhtye (Espanja)
Zoo, yhtye (Espanja)
Smoking Souls, yhtye (Espanja)
Olof Dreijer, DJ, tuottaja (Ruotsi)
Karin Dreijer, laulaja, tuottaja (Ruotsi)
Dror Feiler, muusikko, säveltäjä (Ruotsi)
Michel Bühler, laulaja, näytelmäkirjailija, kirjailija (Sveitsi)
Wolf Alice, yhtye (Iso-Britannia)
Carmen Callil, kustantaja, kirjailija (Iso-Britannia)
Julie Christie, näyttelijä (Iso-Britannia)
Caryl Churchill, näytelmäkirjailija (Iso-Britannia)
Brian Eno, säveltäjä, tuottaja (Iso-Britannia)
A.L. Kennedy, kirjailija (Iso-Britannia)
Peter Kosminsky, kirjailija, elokuvaohjaaja (Iso-Britannia)
Paul Laverty, käsikirjoitaja (Iso-Britannia)
Mike Leigh, kirjailija, elokuva- ja teatteriohjaaja (Iso-Britannia)
Ken Loach, elokuvaohjaaja, (Iso-Britannia)
Alexei Sayle, kirjailija, koomikko (Iso-Britannia)
Roger Waters, muusikko (Iso-Britannia)
Penny Woolcock, elokuvantekijä, oopperaohjaaja (Iso-Britannia)
Leon Rosselson, lauluntekijä (Iso-Britannia)
Sabrina Mahfouz, kirjailija, runoilija (Iso-Britannia)
Eve Ensler, näytelmäkirjailija (Yhdysvallat)
Alia Shawkat, näyttelijä (Yhdysvallat)

Kuva: voima.fi/vastamainokset/

Pintaa syvemmällä Jordanin laaksossa

jordaninlaakso1
Aurinko porottaa, maisemat ovat kauniit mutta raa’at: kuivuutta ja kuumuutta kaikkialla. Etelässä on Kuollutmeri, matalin paikka maanpinnalla. Kuka tässä paahtavassa erämaassa haluaa asua? Kuka täällä pystyy asumaan?

 

On heinäkuinen päivä vuonna 2015 ja ajamme pohjoiseen Jordanin laaksossa Länsirannalla. Olemme menossa tapaamaan alueella asuvia palestiinalaisperheitä. Täällä kuumuuden keskellä tosiaan asuu ihmisiä, ja asuisi vielä enemmänkin, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus.

Erämaan keskellä erottuu vehreitä alueita: Jordanjoen ranta-alueet ja Jeriko, jota pidetään yhtenä maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti asutetuista kaupungeista. Maataloudella on täällä yli kymmenen tuhannen vuoden historia. Toisin kuin ensi silmäys antaa olettaa, laakson maaperä on rikas ja hedelmällinen, ja vesiresurssejakin on. Kun vain kaivaa vähän syvemmälle niin elämän edellytykset ovat olemassa. Jordanin laakso kattaa vajaat 30 prosenttia Länsirannasta. Vielä vähän aikaa sitten alueesta toivottiin itsenäisen Palestiinan valtion vilja-aittaa.

Keskellä peltoja kohoavat korkeat maavallit, joita ei voi ajoneuvolla ylittää. Näemme Israelin armeijan tarkastuspisteitä ja siirtokuntia. Käännymme asfaltoidulta tieltä hiekkatielle ja ajamme ränsistyneistä hökkeleistä koostuvaan kyläyhteisöön.

jordaninlaakso2
Basharatin perheen koti ja kanat.

Burhan ja Samaher Basharat asuvat kahdeksan lapsensa kanssa Khirbet Al-Makhulissa. Perhe hankkii elantonsa paimentamalla lampaita ja vuohia sekä myymällä itse valmistamaansa juustoa. Pihalla on lukuisia isoja vesitankkeja. Koti on rakennettu alumiinista, muovista ja pahvista. Sisällä on viileämpää. Pieni aurinkopaneeli tuottaa sähköä jääkaappia varten. Kodissa on mukava ja eloisa tunnelma, lapset nauravat.

Viereisen mäen laella sijaitsee Israelin armeijan tukikohta, siirtokunnat ovat vähän kauempana. Perheen maiden läpi kulkee sähkö- ja vesijohtoja läheisiltä vesikaivoilta, mutta he eivät saa hyödyntää niitä; ne on varattu vain armeijalle ja siirtokuntalaisille. Selviytyäkseen perheen on täytettävä vesitankki 4–5 päivän välein. Tankin täyttäminen maksaa 250 shekeliä (noin 60 euroa).

SOTILAAT TUHOAVAT KODIT

Asumisen ongelmat eivät rajoitu vain kuumaan ilmastoon ja veden saantiin. Syyskuussa 2013 Israelin armeijan sotilaat ilmestyivät aamuyöllä täysin varoittamatta puskutraktoreiden kanssa ja tuhosivat kylän kaikki kodit, eläinsuojat ja lastentarhan. Israelin korkein oikeus oli julistanut rakennukset laittomiksi, koska niillä ei ollut tarvittavia rakennuslupia. Sotilaat käskivät asukkaita poistumaan, koska maat olivat nyt Israelin valtion maita. Kylä sijaitsee Länsirannan miehitetyllä C-alueella, jossa Israelilla on täysi hallinta.

Kylän perheet, mukaan lukien Burhan ja Samaher lapsineen, sekä asukkaiden eläimet jäivät ilman suojaa auringon paahteeseen. Avustusjärjestöt ja toimittajat saapuivat paikalle. ”Koko näkymä kieli järkytyksestä ja periksi antamisesta”, kuvaili näkymää toimittaja Gideon Levy.

Mutta asukkaat eivät silti luovuttaneet. Seuraavina päivinä Punaisen Ristin henkilökunta pystytti tilapäisiä suojia kylän asukkaille, mutta Israelin sotilaat purkivat ne. Pari päivää myöhemmin joukko eurooppalaisia diplomaatteja saapui turvaamaan avustustarvikkeiden pääsyn perille. Israelin sotilaat ajoivat paikalle, heittivät tainnutuskranaatteja ja pidättivät kylän asukkaita. Sotilaat vetivät ranskalaisen diplomaatin Marion Castaingin autosta, painoivat hänet maahan diplomaattisesta immuniteetista piittaamatta ja veivät auton avustustarvikkeineen. ”Näin kansainvälistä oikeutta kunnioitetaan täällä”, hän totesi. Israel karkotti Castaingin myöhemmin syyttäen häntä sotilaan tönäisemisestä.

YK:n humanitaarisen avun koordinointitoimiston OCHA:n mukaan Khirbet Al-Makhul oli kolmas Länsirannan palestiinalaisyhteisö, jonka Israel tuhosi saman kuukauden aikana.

Nyt kodit ja eläinsuojat on rakennettu uudestaan, mutta yhteisö pelkää, että nekin tuhotaan.

Tätä todellisuutta ei alueella vieraileville turisteille näytetä.

MIEHITYS

Israel on miehittänyt palestiinalaisalueita vuodesta 1967 lähtien. Palestiinalaisväestö on asetettu sotilasmääräysten ja sotilastuomioistuinten alaiseksi, ja siihen kohdistuu vakiintunutta ja järjestelmällistä syrjintää. Israelin Länsirannalle rakentamissa siirtokunnissa asukkaisiin sovelletaan täydet kansalaisoikeudet ja poliittiset oikeudet takaavaa Israelin lainsäädäntöä. Miehitys, siirtokunnat ja palestiinalaisten kotien tuhoamispolitiikka ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia.

Erityisesti Israelin hallinnoimalla C-alueella, joka kattaa 60 prosenttia Länsirannasta, armeija ja viranomaiset vaikeuttavat palestiinalaisten elämää. Jordanin laaksosta suurin osa on C-aluetta, ja Israel estää palestiinalaisten pääsyn 85 prosentille laakson alueesta, raportoi ihmisoikeusjärjestö B’Tselem.

jordaninlaakso3
Basharatin perhe.

Miehitysjoukot käyttävät erilaisia osittain päällekkäisiä menetelmiä ja perusteluita palestiinalaisten häätämiseen: laakson alueesta 50 prosenttia on julistettu Israelin valtion maaksi, 46 prosenttia suljetuiksi sotilasalueiksi ja 20 prosenttia luonnonsuojelualueiksi. Ihmisoikeusjärjestö Al-Haqin mukaan Khirbet Al-Makhulin kylän maat julistettiin suljetuksi sotilasalueeksi heti kotien tuhoamisen jälkeen.

Israelin miehitysjoukot tuhoavat järjestelmällisesti palestiinalaisten koteja ja muuta infrastruktuuria. Rakennukset leimataan luvattomiksi, koska rakennuslupia ei ole. Lupaprosessi on kuitenkin kallis, ja palestiinalaisten on käytännössä mahdoton saada vaadittua lupaa.

Khirbet Al-Makhulin tapauksessa suvut ovat asuneet alueella kauan ennen Israelin miehityksen alkua, ja monella on dokumentteja, jotka todistavat heidän laillisen oikeutensa maahan tai sen vuokraamiseen.

Ihmisoikeusjärjestö ICAHDin mukaan vuosina 1967–2017 Israel on tuhonnut yli 48 000 palestiinalaisten rakennusta miehitetyillä palestiinalaisalueilla.

LIIKKUMISTA ESTETÄÄN JA VEDEN SAANTIA RAJOITETAAN

Israelin armeija on rakentanut satoja fyysisiä esteitä Länsirannalle. Tarkastuspisteiden ja porttien lisäksi pitkät maavallit Jordanin laaksossa estävät palestiinalaisia maanviljelijöitä käyttämästä traktoreitaan peltojen työstämiseen ja kasteluun. Laajat alueet laaksossa kuivuvat. Gideon Levyn mukaan näiden maavallien ”tarkoituksena on tukehduttaa asukkaat”.

Yksi johdonmukaisesti käytetty menetelmä palestiinalaisten elämän vaikeuttamiseksi on vedensaannin rajoittaminen. Israel käyttää yli 80 prosenttia Länsirannan pohjavesivaraston vedestä sekä kaiken saatavilla olevan Jordanjoen veden, raportoi Amnesty International. Israelin asettamat rajoitteet ovat estäneet kunnollisen vedenjakelujärjestelmän luomisen palestiinalaisille, ja jopa 200 000:lta Länsirannan maaseudulla elävältä palestiinalaiselta puuttuu juokseva vesi. Israelin armeija estää heitä usein myös keräämästä sadevettä tuhoamalla sadevesisäiliöitä ja takavarikoimalla vesitankkeja.

Länsirannan C-alueella palestiinalaiset maksavat vedestä 25–40 shekeliä (noin 6–9 euroa) kuutiolta, kun Israelin siirtokuntalaiset maksavat jopa alle kymmenesosan tästä. Joissakin Jordanin laakson palestiinalaisyhteisöissä yhden henkilön päivittäinen vedenkulutus on alle 20 litraa. Vastaavasti Länsirannalle rakennetuissa siirtokunnissa on tiuhaan kasteltavia viljelyksiä, vehreitä puutarhoja ja uima-altaita. Jordanin laakson paahteessa voi nähdä myös suurempia vesialtaita: israelilaisia kalankasvattamoja.

ARMEIJAN HARJOITUKSET JA HÄÄDÖT

Jordan Valley Solidarity – ja B’Tselem –järjestöt raportoivat lisääntyneistä sotaharjoituksista Jordanin laaksossa. Harjoitusalueista varoittaviin kyltteihin törmää alueella usein. Näiden alueiden palestiinalaisväestö häädetään mailtaan harjoitusten ajaksi, joskus tunneiksi, joskus päiviksi.

Häädöt ovat ennalta-arvaamattomia ja rasittavat yhteisöjä. Perheiden pitää ottaa ruokaa, vettä, omaisuus ja eläimet mukaansa selviytyäkseen kesän kuumuudessa tai talven kylmyydessä muualla. Aina omaisuuden mukaan ottaminen ei onnistu, ja monien sotaharjoitusten jälkeen perheet palaavat löytääkseen omaisuutensa tai viljelyksensä tuhottuna. Tammikuun 2013 ja syyskuun 2017 välisenä aikana häätöjä tehtiin 140 kertaa. Häädöt aiheuttavat suurta epävarmuutta ja pelkoa siitä, että niistä tehdään pysyviä.

Kerem Navot -järjestön raportin mukaan 78 prosenttia niistä alueista, jotka julistetaan suljetuksi sotilas- tai ampuma-alueeksi, eivät päädy lainkaan armeijan koulutuskäyttöön. Alueilla liikkuvia siirtokuntalaisia ei häädetä. Raportin mukaan tarkoituksena on vaikeuttaa palestiinalaisyhteisöjen maankäyttöä ja siirtää alueita niin paljon kuin mahdollista Israelin siirtokunnille.

jordaninlaakso4
Ma’ale Adumimin siirtokunnan vieressä Jordanin laaksoon vievän tien varrella on vesipuisto, jossa voi vuokrata polkuveneitä.

Sotilaallinen toiminta on aina ollut peitenimi häädöille. Ajan mittaan maa luovutetaan siirtokuntalaisille. ICAHD-järjestön johtajan Jeff Halperin mukaan tämä on kerroksittainen prosessi. Näin Israel pääsee hyödyntämään alueen luonnonvaroja ja viranomaiset voivat edistää alueen liittämistä Israeliin.

Ennen Israelin miehityksen alkua vuonna 1967 noin 250 000 palestiinalaista asui Jordanin laaksossa. Nykyään palestiinalaisia on alueella enää reilut 50 000, joista suurin osa asuu Jerikossa.

Miehitettyjen alueiden asukkaiden häätäminen ja karkottaminen mailtaan on kansainvälisen oikeuden mukaan siviiliväestön pakkosiirtoa, mikä täyttää sotarikoksen kriteerit, muistuttaa B’Tselem-järjestö.

SOTILAAT AHDISTELEVAT JATKUVASTI

Kun vierailemme Basharatin perheen luona, Israelin armeijan maastoauto ajaa perheen portille kuvaamaan meitä vierailijoita ja kyselemään keitä olemme. Olemme ICAHD-järjestön rakennusleirille osallistuvia kansainvälisiä aktivisteja. Armeija on häirinnyt perhettä systemaattisesti ja häirintä jatkuu silmiemme edessä.

Burhan kertoo, ettei hänen unelmansa ole saada kaikkea mitä siirtokuntalaisilla on, vaan että hän saisi asua rauhassa ilman häirintää omilla maillaan. Hän haluaisi rakentaa pysyvän talon perheelleen ilman miehityksen tuomaa jatkuvaa uhkaa ja turvattomuutta. Basharatit ovat joutuneet lähettämään perheen kaksi vanhempaa tytärtä sukulaisten luo lähemmäksi koulua. He toivovat pystyvänsä antamaan lapsilleen eväät itsenäistä elämää varten: hyvän koulutuksen ja mahdollisuudet tulevaisuuteen. Kykenevätkö he siihen Israelin miehityksen alaisena?

Kiitämme lämpimästä vieraanvaraisuudesta. Sanomme hyvästit ja toivotamme perheelle parasta.

Muutama kuukausi Suomeen paluun jälkeen kuulemme ikäviä uutisia Basharatin perheeltä. Marraskuussa 2015 erään ICAHDin ryhmän vierailun jälkeen Israelin sotilaat kävivät perheen luona. Sotilaat ryntäsivät kotiin ilman varoitusta, rikkoivat perheen tavaroita ja heittivät kaiken ruoan ulos. Sotilaat huusivat, kiroilivat ja uhkailivat perhettä väkivallalla.

Mitähän perheelle kuuluu tänään?

Teksti ja kuvat Miika Malinen

 

Lähteet:

Gideon Levy, Haaretz 20.9.2013. Premium in Jordan Valley bulldozers came at dawn. www.haaretz.com

Youtube: ICRC Tents Destroyed in Khirbet Makhul/ Jordan Valley

Noah Browning, Reuters 20.9.2013. Israeli forces manhandle EU diplomats, seize West Bank aid. reuters.com

B’Tselem: www.btselem.org/jordan_valley

Al-Haq 27.9.2013: Demolitions leave Jordan valley community of Khirbet Makhul Homeless

ICAHD: icahd.org

Amnesty International:

www.amnesty.org/download/Documents/48000/mde150272009en.pdf
www.amnesty.org/en/latest/campaigns/2017/11/the-occupation-of-water/

Jordan Valley Solidarity: jordanvalleysolidarity.org

Kerem Navot: www.keremnavot.org/a-locked-garden

Maannews 12.11.2016: www.maannews.com/Content.aspx?id=773923

 

 

 

Suomi tukee Tansanian sortohallitusta

ansbert_18Suomen tulisi auttaa Tansanian ihmisiä sen sijaan, että se tukee maan diktatorista hallitusta, sanoo Suomesta turvapaikkaa hakeva toimittaja Ansbert Ngurumo.

 Tansania on yksi Suomen pitkäaikaisimmista kehitysyhteistyökumppaneista ja yksi suurimmista taloudellisen avun saajista. Tansania on kuitenkin nopeasti muuttumassa diktatuuriksi. Vuosina 2009–2011 maa sai Suomelta taloudellista apua 52 miljoonaa euroa. Seuraavaksi suurimmat avun vastaanottajat olivat Mosambik (45 milj. €), Afganistan (27 milj. €) ja Vietnam (26 milj. €).

Sama rahamäärä on varattu puitesuunnitelmisssa annettavaksi Tansanialle vuosille 2016–2019. Etiopia nousee noina vuosina samalle tasolle 55 miljoonaan euroon, ja Somalialle on suunniteltu 25,7 miljoonan avustussummaa vuosille 2017–2020.

Mutta Tansania ei näytä jostain syystä ottavan enää huomioon Suomen kehityspolitiikan määrittämiä periaatteita, joihin kuuluvat naisten ja tyttöjen oikeudet, demokraattinen hallinto, työpaikkojen luominen ja ruokaturvallisuus, vesi- ja energiahuolto sekä luonnonvarojen kestävä käyttö.

PRESIDENTTI KIRISTÄÄ OTETTAAN

Tansania, joka oli tunnettu rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä Itä-Afrikassa, on muuttumasssa poliisivaltioksi ja menettämässä suuren osan viimeisen 25 vuoden ajan saavutuksistaan monipuoluedemokratiana.

Vuonna 2015 valtaan nousseen presidentti John Magufulin ensimmäiset kaksi vuotta ovat tuottaneet enemmän kärsimystä kuin menestystä monille, erityisesti niille, jotka ovat olleet kriittisiä hänen itsevaltaista johtajuuttaan kohtaan.

Magufuli ei siedä muita mielipiteitä. Hän ei kunnioita ilmaisunvapautta. Perustus- ja muita lakeja hän noudattaa silloin, kun ne sattuvat häntä miellyttämään.

Hän käyttää olemassa olevia huonoja lakeja kriittisten äänien vaimentamiseen. Hän käyttää nettirikollisuutta, poliisin toimintaa, tilastointia, kansallista turvallisuutta, vankiloita, tietoliikennettä ja lehdistöä sekä monia muita aloja koskevia asetuksia rajoittamaan mielipiteen- ja kokoontumisen vapautta. Hän kieltää ja sulkee mielivaltaisesti kriittisiä sanomalehtiä. Mutta toisinaan hänen hallituksensa rikkoo noita samoja lakeja ja pidättää, kaappaa ja kiduttaa journalisteja, oppositiojohtajia, sarjakuva- ja muita taiteilijoita, uskonnollisia johtajia ja ihmisoikeusaktiiveja.

IHMISET OVAT PELOISSAAN

Maa, joka saavutti itsenäisyytensä vuonna 1961, joutuu jälleen vakavissaan taistelemaan vapautensa puolesta. Jopa kirjoittamalla tai jakamalla edelleen henkilökohtaisen mielipiteensä sosiaalisessa mediassa on voinut aiheuttaa lukemattomille ihmisille hankaluuksia. Kymmenet ovat joutuneet oikeuteen vastaamaan ”presidentin herjaamista” koskeviin syytteisiin. Pelkästään vuonna 2017 yli 50:tä sosiaalisen median käyttäjää syytettiin oikeudessa ”kapinaan yllyttämisestä ja presidentin herjaamisesta”. Kaksi heistä tuomittiin. Ihmisoikeusaktiivi Bob Wangwen piti maksaa viiden miljoonan shillingin (noin 2 000 €) sakko välttääkseen 18 kuukauden vankilatuomion. Arushalainen Issack Habakuki joutui puolestaan maksamaan seitsemän miljoonan shillingin (noin 3 000 €) sakon välttääkseen kolmen vuoden vankeustuomion.

Presidentti Magufulin hallinto ei salli puolueetonta ja itsenäistä journalismia. Valtio rankaisee eriäviä mielipiteitä esittäviä armottomasti. 25 vuotta vallinneen monipuoluedemokratian saavutukset on tuhottu.

Ihmisoikeusaktiivi Hellen-Kijo Bisimba kommentoi: ”Ihmiset ovat peloissaan. Et ole turvassa edes sosiaalisessa mediassa.” Hitlerin Gestapon ja Mussolinin Ovran tapaan Magufuli palkkaa ”tuntemattomia tekijöitä” hiljentämään kritiikot.

EU:n sisältä tulleiden tietojen mukaan positiivinen mielikuva Tansaniasta kärsi radikaalisti unionin silmissä, kun syyskuussa 2017 ”tunnistamattomat tekijät” ampuivat parlamenttiopposition johtohenkilöä ja Tanganyikan lakiyhdistyksen puheenjohtajaa Tundu Lissua. Hän loukkaantui vakavasti ja hänet siirrettiin turvaan Kenian Nairobiin saamaan hoitoa.

Viime vuoden marraskuun ja tämän vuoden maaliskuun välillä on muun muassa tapettu kolme poliittista aktiivia ja kaapattu kaksi toimittajaa. Opiskelija kuoli, kun poliisi tulitti opposition tukijoita hajoittaakseen mielenosoituksen pääkaupungissa Dar es Salaamissa. Yksi parlamentaarikko vangittiin viideksi kuukaudeksi, koska hänen väitettiin puheessaan ”solvanneen” preisdenttiä, ja 13 muuta opposition parlamentaarikkoa on syytteessä samasta syystä.

SUOMI VOISI VAIKUTTAA

Magufuli on käyttänyt todistetusti kaksi ensimmäistä vuottaan vallassa kiristääkseen otettaan kansalaisyhteiskunnasta, poliitikoista, taiteilijoista ja tiedotusvälineistä. Presidentti on tullut surullisenkuuluisaksi puolustuskyvyttömien haukkumisessa ja terrorisoimisessa.

Myöntämänsä taloudellisen avun vuoksi Suomella on kaikki syy huoleen, eikä maa voi ummistaa silmiään Tansanian kehitykseltä. Suomen tulee olla osa ratkaisua. Vuonna 2015 Suomesta vietiin voimalaitoslaitteistoja, lannoitteita ja elektroniikkaa 27 miljoonan euron arvosta. Samana vuonna Tansaniasta tuotiin tavaroita noin viiden miljoonan euron arvosta. Mailla on merkittävä määrä kahdenvälisiä sopimuksia koskien muun muassa kehitysyhteistyötä, investointien markkinointia ja suojausta sekä kaksoisverotukselta suojaamista.

Kansainvälisen yhteisön – diplomaattien, ihmiosikeusaktiivien, tiedotusvälineiden ja kansalaisjärjestöjen – täytyy nollata tilanne ja aloittaa uudelta pohjalta yhteistyö paikallisten järjestöjen kanssa, jotta Tansanian johto saadaan järkiinsä, erityisesti mitä tulee ihmisoikeuksien ja perustuslain kunnioittamiseen.

Mielestäni Tansanian hallituksen ja presidentin painostaminen sortavan lainsäädännön uudistamiseksi, hyvän hallintotavan noudattamiseksi ja perustuslain kunnioittamiseksi voisivat olla paras tapa taata mielipiteenvapaus ja taistella valtavaa korruptiota vastaan.

Mutta sen pitää tapahtua nyt. Diktaattorit ovat arvaamattomia, eikä ole syytä odottaa, että tilanne riistäytyy käsistä täysin.

Teksti Ansbert Ngurumo
Suomennos Teemu Matinpuro
Kuva Laura Railamaa

Ansbert Ngurumo on poliittinen kolumnisti ja merkittävän tansanialaisen oppositiolehden MwanaHALISIn päätoimittaja. Lehti kiellettiin kaksi vuotta sitten hänen kriittisten, presidentin yksinvaltaista käytöstä arvostelleiden kolumniensa takia. Ngurumo pakeni Keniaan lokakuussa 2017 saatuaan luotettavista lähteistä tiedon suunnitelmista hänen surmaamisekseen. Myöhemmin hän haki turvapaikkaa Suomesta.

KUVATEKSTI: Ansbert Ngurumolla on ollut työpöytä Rauhanpuolustajien toimistolla hänen Suomessa oleskelunsa ajan.

UKRAINA: NELJÄ VUOTTA KRIISIÄ

ukraina_nettisivu
Rauhanpuolustajien delegaatio vieraili syksyllä 2017 Ukrainassa tutustumassa ihmisoikeuksien, lehdistönvapauden, demokratian, korruption ja kansalaisyhteiskunnan tilaan ja aivan erityisesti humanitaariseen tilanteeseen konfliktien repimillä alueilla Itä-Ukrainassa. Delegaatio tapasi niitä, joiden ääni ei yleensä pääse kuuluviin lännessä. Valitettavasti ryhmällä ei ollut pääsyä aseryhmien kontrolloimille alueille, eli niin sanottuihin ”kansantasavaltoihin” Donetskissa ja Luhanskissa, eikä Krimin niemimaalle. Siksi kuva tilanteesta jää pakostakin vajaaksi.

 

Syvä poliittinen, sotilaallinen ja sosiaalinen kriisi on jatkunut Ukrainassa nyt kohta jo neljä vuotta. Massiivinen mielenosoitusliike ja levottomuudet, joka nimettiin Euromaidaniksi, johtivat Ukrainassa vallanvaihtoon helmikuussa 2014. Oppositio nousi valtaan, ja tuolloinen presidentti Viktor Janukovitš ja pääministeri Nikola Azarov pakenivat maasta.

Maaliskuussa 2014 Venäjä valtasi Krimin niemimaan, ja huhtikuussa väkivaltaiset yhteenotot alkoivat Itä-Ukrainassa Donetskin ja Luhanskin alueilla eli Donbassissa. Toukokuun alussa 2014 noin 50 ihmistä sai surmansa kahdessa välikohtauksessa Ukrainan eteläosassa sijaitsevan Odessan keskustassa.

Tähän päivään mennessä syksyllä 2017 Itä-Ukrainassa ei ollut todellista tulitaukoa. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin Ukrainan tarkkailumissio raportoi konfliktin osapuolten jatkuvista tulitaukorikkomuksista.

Suurelta osin syylliset Euromaidanin aikaisiin väkivaltaisuuksiin – jotka johtivat yli sadan ihmisen kuolemaan – eivät vieläkään ole saaneet rangaistustaan, vaikka yli kolme vuotta on jo kulunut. Muutamia rivimiehiä sisäministeriön erikoisyksiköstä Berkutista on tuomittu, mutta käskyjen antajia ei ole tuotu oikeuden eteen. Odessassa yhtään ainoaa henkilöä ei ole syytetty ammattiliittojen talon murhapoltosta ja joukkosurmasta.

Niin sanottu kansainvälinen yhteisö on edistänyt, antanut tukensa ja todistanut useita sopimuksia, joilla Ukrainan kriisin eri vaiheita on yritetty ratkaista. Ongelma on, että niitä ei ole pantu täytäntöön.

Miljoonia pakolaisia

Sota Itä-Ukrainan Donbassissa on vaatinut jo yli 10 000 kuolonuhria – joista vajaat 3 000 on siviilejä – ja noin 24 000 haavoittunutta. Minskin sopimuksesta ja muodollisesta tulitauosta huolimatta ihmisiä kuolee rintamalinjan tuntumassa viikoittain. Kaikkea raskasta aseistusta ei ole vedetty pois kontaktilinjalta, ja kartoittamattomat miinakentät muodostavat suuren vaaran siviiliväestölle.

YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan noin 1,6 miljoonaa ihmistä on sisäisessä maanpaossa. Mahdollisesti jopa 2,5 miljoona ihmistä on pakolaisina Venäjällä. Tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ovat riippuvaisia humanitaarisesta avusta. Konflikti vaarantaa jopa humanitaarinen avun antamisen esimerkiksi siksi, että Itä-Ukrainan alueita kontrolloivat aseryhmät muuttavat jatkuvasti avun perille toimittamisen ehtoja.

Ihmisoikeusjärjestöt huolissaan

Kriisi ja erityisesti aseellinen konflikti ovat johtaneet ihmisoikeustilanteen heikentymiseen Ukrainassa. Tästä ovat raportoineet YK:n ihmisoikeuskomissaari, YK:n kidutuksen vastainen komitea, YK:n ihmisoikeusmonitorointimissio Ukrainassa (HRMMU), Etyj, Amnesty International ja Human Rights Watch.

Ne raportoivat kidutuksesta, hakkaamisesta, seksuaalisella väkivallalla uhkailusta, katoamisista ja pakotetuista todistuksista. Yleensä ihmisoikeusloukkausten uhreja on – kummallakin puolella – syytetty yhteistyöstä vihollisen kanssa.

Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU on haluton tai epäilevä yhteistyöstä kansainvälisten ihmisoikeusorganisaatioiden kanssa. Sitä vastoin aseryhmien kontrolloimille DNR:n ja LNR:n ”kansantasavaltojen” alueille tai Venäjän valtaamalle Krimin niemimaalle järjestöillä ei ole minkäänlaista pääsyä. Siksi tietoa niistä on erittäin vaikea saada.

Erityisesti Amnesty International on huolissaan konfliktialueelle syntyneestä rankaisemattomuuden kulttuurista.

Ihmisoikeusjärjestöt raportoivat myös median ja kansalaisoikeusaktivistien häirinnästä. Mediaan kohdistuvia rajoittavia toimia perustellaan usein tarpeella toimia ”Venäjän propagandaa” vastaan. Aseryhmien hallitsemilla alueilla taas ei ole lainkaan riippumatonta mediaa.

Syyttelyn kierre

Äärimmäisiä tapauksia ovat tunnettujen toimittajien, kuten Pavel Šeremetin ja Olez Businan, murhat. Lisäksi toimittaja (ja entinen Euromaidanin aktivisti) Ruslan Kotsaba tuomittiin vankeuteen hänen kehotettuaan ukrainalaismiehiä kieltäytymään aseista.

Ukrainassa on nähty vakavia parlamentaarisen demokratian rikkomuksia, kun oppositiossa olevien puolueiden toiminta on keskeytetty ja osallistuminen vaaleihin kielletty. Euroopan neuvoston Venetsian komissio on kärkevästi kritisoinut rajoituksia.

Samalla muualla Euroopassa, myös Suomessa, Ukrainan kriisi on pudonnut otsikoista. Eurooppalaisen median huomio on jo muualla. Sama koskee poliittista keskustelua ja kansainvälisen politiikan huomiota. Ukrainan kriisi on johtanut Venäjän ja lännen välien tulehtumiseen ja syyttelyn kierteeseen, jolla ei ole enää edes suoraa kytköstä Ukrainan tilanteeseen.

Teksti Antero Eerola

 

 

UKRAINA: Äärioikeisto ahdistelee LGBT-yhteisöä

ukraina_lgbt
Ukrainassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä suvaitaan vain tiettyyn pisteeseen asti.

 Anna Leonova on jo parin vuoden ajan ollut GAU:n eli Ukrainan homoseksuaalien allianssin puheenjohtaja. GAU on Ukrainan merkittävin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen (joista yleisesti käytetään lyhennettä LGBT) oikeuksia ajava järjestö.

”Haluamme lisätä LGBT-yhteisön näkyvyyttä, kiinnittää huomiota heidän kohtaamiinsa ongelmiin sekä edistää dialogia yhteiskunnassa”, Leonova selittää. Hän sanoo, että LGBT-yhteisön tilanne vaihtelee paljon maan eri puolilla. Jopa vierekkäisissä kaupungeissa asenteet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan voivat olla hyvin erilaiset.

Gay Pride -kulkueita on järjestetty Kiovassa vuodesta 2012 lähtien, myös vuonna 2017. Vuosina 2016 ja 2017 GAU järjesti Pride-tapahtuman myös Odessassa Mustanmeren rannalla. Odessassa paikallinen poliisi yritti estää marssin oikeuden päätöksellä muttei onnistunut. Kiovassa marssi hyväksyttiin. Tiedotusvälineiden mukaan noin 6 000 poliisia suojeli 5 000:ta osanottajaa Kiovan Pride-kulkuessa.

Leonova kertoo, että he saavat säännöllisesti puheluita vähemmistöihin kuuluvilta ihmisiltä alueilta, joissa heidän järjestöllään ei ole toimintaa. Vertaistuen tarjoamisen lisäksi he käsittelevät monenlaisia ihmisoikeusasioita, joihin kuuluu myös seksuaalisen väkivallan uhrien auttaminen. GAU:n nettisivuja hyödyntävät myös toimittajat, jotka etsivät tietoa LGBT-aiheista.

”Jaamme oikeuksia suojelevan toimintamme kansalliseen ja alueelliseen tasoon. Tämä johtuu siitä, että Ukrainassa suuri osa lainsäädäntöä saatetaan hyväksyä parlamentissa, mutta sitä ei silti noudateta alueilla.”

Vuoden 2014 jälkeen vain vähän muutoksia

Leonova arvioi, että LGBT-asioita koskeva lainsäädäntö Ukrainassa on vähintäänkin alikehittynyttä. Vain työlaeissa mainitaan sana ’seksuaalivähemmistöt’ sen nykyisessä merkityksessä. Jo nyt esiintyy poliittista painetta poistaa seksuaalivähemmistöjen syrjinnän kieltäminen työlainsäädännöstä.

Toisaalta Ukraina on hyväksynyt kansallisen ihmisoikeusstrategian vuonna 2015 presidentti Petro Porošenkon määräyksestä, ja strategia ulottuu vuoteen 2021. Sen tarkoitus on edistää yhteiskunnan eri ryhmien ihmisoikeuksia ja kieltää viharikokset.

”Yksi strategiassa mainittu tavoite on säätää laissa samaa sukupuolta olevien parisuhteesta. Vastustajat sanovat, että tämä on ensi askel kohti samaa sukupuolta olevien avioliittoa”, Leonova kertoo. Hänen mukaansa äänekkäimmät sukupuolivähemmistöjen vastustajat löytyvät uskonnollisista yhteisöistä. Ne ovat muodostaneet Yleisukrainalaisen kirkkojen ja uskonnollisten järjestöjen neuvoston, jossa suurin osapuoli on Moskovan patriarkaatin alainen Ukrainan ortodoksinen kirkko.

Leonova sanoo, että tilanne on muuttunut vain vähän sen jälkeen, kun valta vaihtui Euromaidanin vaikutuksesta vuoden 2014 alussa.

”Monet poliitikot ovat kuitenkin tajunneet, että tästä aiheesta on jokaisella oltava mielipide. Aiemmin loukkaukset olivat hyvin avoimia, nyt niitä tehdään ehkä peitellymmin.”

Porošenko on sanonut, että valtion pitäisi suojella kansalaistensa oikeuksia.

”Kiovan poliisilla oli sama viesti. Mutta myös Viktor Janukovitšin aikana vuonna 2013 Kiovassa oli Pride-kulkue. Kolmeasataa osanottajaa oli suojelemassa 2 000 poliisia. Jos Janukovitš ei olisi hyväksynyt tuota, tapahtumaa ei olisi järjestetty”, Leonova muistelee.

Äärioikeisto ja homofobinen itä

Ukrainan lukuisat äärioikeistolaiset ryhmät, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa, ovat ottaneet kohteekseen LGBT-ihmiset ja erityisesti Pride-kulkueet Kiovassa ja Odessassa. Leonova nostaa esiin aktivistit äärioikeistolaispuolue Svobodasta ja Oikeasta sektorista sekä S14-ryhmän uusnatsit. Hän sanoo, että noin 30 äärioikeistolaista aktiivia yritti häiritä Pride-kulkuetta tänä kesänä Odessassa.

”Ryhmä nimeltä Misantrooppinen divisioona on useissa LGBT-tapahtumissa hyökännyt ihmisten kimppuun. He tekevät läheistä yhteistyötä Azovin bataljoonan kanssa, joka on pahamaineinen uusnatsistinen, aseistettu ryhmä ja osa Ukrainan kansalliskaartia.”

Leonovan mukaan Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU vain seuraa sivusta, kun vähemmistöihin kohdistuu todellista väkivallan uhkaa. Hän kertoo, että GAU:lla on hyvin rajalliset kontaktit Itä-Ukrainaan aseistettujen ryhmien hallitsemalle alueelle ”Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltoihin”. GAU tekee kuitenkin yhteistyötä Etyjin Ukrainan tarkkailuoperaation kanssa ja on osallistunut joillekin heidän partiointimatkoilleen alueille, jotka eivät ole Ukrainan hallituksen hallinnassa.

GAU:lla on myös hanke maan sisäisten pakolaisten parissa.

”Ukrainan homofobisimmat alueet ovat idässä. Siksi monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat muuttaneet sieltä pois jo ennen nykyistä kriisiä.”

Teksti Antero Eerola

 

UKRAINE – FOUR YEARS OF CRISIS



Below is the final report and recommendations of Finnish Peace Committee’s delegation to Ukraine in 2017. The report has been done by the delegation that visited Ukraine for two weeks in august/september 2017.

FINNISH PEACE COMMITTEE
Antero Eerola, Antti Rautiainen & Oksana Tšelyševa
UKRAINE – FOUR YEARS OF CRISIS



The deep political, military and social crisis in Ukraine has continued now for almost four years. The massive protest movement and civic unrest known as Euromaidan led to a change of power in Ukraine at the end of February 2014. The opposition came to power and the then president Viktor Janukovich and Prime Minister Nikolai Azarov fled the country.

In March 2014 Russia annexed the Crimean peninsula and at the beginning of April violent clashes broke out in Eastern Ukraine in the regions of Donetsk and Luhansk, commonly known as Donbass. At the beginning of May 2014 in southern Ukrainian city of Odessa around 50 people died in two incidents in the centre of the city.

By autumn 2017 there had been no effective ceasefire in Eastern Ukraine. The OSCE (Organization for Security and Co-operation in Europe) Special Monitoring Mission to Ukraine reports constant violations of ceasefire by both sides of the conflict.
Also the culprits responsible for violence in Euromaidan, which left more than hundred people deceased, remain mostly unpunished more than three years later. Few rank-and-file soldiers of the ministry of the interior special troops (Berkut) have been sentenced, but those who gave the orders have not been brought to justice. In Odessa, not a single person has been prosecuted so far for arson and mass murder in the house of trade unions.

The international community has promoted, endorsed and witnessed many agreements to solve different stages of crisis in Ukraine. The problem is, they haven´t been fulfilled. 

The war in the Donbass region of Eastern Ukraine has caused more than 10   000 casualties – including nearly 3 000 civilians and about 24 000 wounded. Despite  the Minsk agreement and the formal ceasefire, people die in the vicinity of the line of contact on a weekly basis. Not all heavy weapons have been withdrawn from the line of contact and uncharted mine fields pose a great danger to civilians.

According to UNHCR (United Nation High Commissioner on Refugees), about 1,6 million people Internally Displaced Persons (IDP). Up to 2,5 million people have fled to Russia. Thousands of people are depended on humanitarian aid. This aid is endangered because of the ongoing conflict and constantly changing regulations by the armed groups controlling parts of Eastern Ukraine.
The crisis and especially the armed conflict has led to a deteriorating human rights situation in Ukraine. This has been reported by United Nations High Commissioner on Human Rights, sub committee of prevention of torture, United Nations Human Rights Monitoring Mission in Ukraine (HRMMU), OSCE, Amnesty International and Human Rights Watch.

These organizations report on torture, beating, threats of sexual violence, forced disappearance of people and forced testimonies. Usually victims of human rights violations are being accused of cooperating with the enemy on both sides.
The Security Service of Ukraine has been reluctant or at least hesitant to cooperate with human rights organizations. Such organizations do not have any access to Eastern Ukraine to armed groups controlled areas of DNR and LNR or to Crimean peninsula annexed by Russian Federation. Especially Amnesty International is worried about of culture of impunity that has emerged in conflict area.

Human rights organizations also report on the harassment of media and right activists. Restrictions on media freedom are often justified by countering ”Russian propaganda”. In armed group controlled areas no independent media exists.
The most extreme cases are murders of well-known journalists like Pavel Sheremet and Olez Busina. In addition journalist (and an ex-activist of Euromaidan) Ruslan Kotsaba was sentenced to prison for urging Ukrainian men to refuse from arms.

There´s also been serious breaches of parliamentary democracy in Ukraine due to suspension of activities of opposition political parties. This has been sharply criticized by the Venice Commission of the Council of Europe. At the same time on other parts of Europe – including Finland – the Ukrainian crisis has dropped out of headlines. The attention of European media is already elsewhere. The same goes for political discussion and international political attention. The crisis in Ukraine has also initiated a bitter blame game between West and Russia without any direct connection to Ukraine.

Against this background, the Finnish Peace Committee sent a delegation of three people to Ukraine on a study visit in autumn 2017. The aim of the visit was to study the situation on human rights, press freedom, democracy, corruption, civil society and especially the humanitarian situation in conflict torn regions of Eastern Ukraine. Our delegation met with organizations and people whose voice is not usually heard in Western societies.

Unfortunately we didn´t have access to areas controlled by armed groups, the so-called ”people´s republics” of Donetsk and Luhansk or Crimea. In this regard, the picture of the situation in Ukraine is not complete.

The authors of this report wish to thank the Ministry of Foreign Affairs of Finland for financial support for our study visit. Especially we would like to thank general secretary of Finnish Peace Committee Teemu Matinpuro, who provided us with all possible help and support back home.

OSCE

The delegation had the full support of the OSCE Special Monitoring Mission to Ukraine, and was in regular contact with the mission and met both with Alexander Hug, the principal deputy head of the mission and several field officers in different locations: Odessa, Popasna and Kramatorsk.

The mission faces several obstacles in its work. It operates under propaganda attacks from various media outlets on both sides of the conflict. They blame the mission for “being either pro-Russian or having a bias towards Ukraine”.

The delegation met with Alexander Hug, the principal deputy head of the OSCE Monitoring Mission to Ukraine. Hug updated us on the security situation and the mandate of the OSCE SMM, elaborating on such things as the information to be included into daily reports which go public, problems the staff of the mission encounter while recording the number and type of violations of the Minsk Agreements as well as the situation of the mission to be under propaganda attack from various media outlets on both sides of the contact line, which blame the mission for “being either pro-Russian or having a bias towards Ukraine”.

The SMM permanent patrol base in Popasna is one of the most recent ones established along the conflict line. It’s one of the forward patrol bases and it was established in late spring 2017. Its priority is to monitor the contact line, which they do in 24-hour shifts, due to proximity of the line. At the time of our visit, it was staffed with people from Bulgaria, Sweden, Finland, Poland and the UK. All the staff had a background in the military, police, law or medicine.  According to their assessment, ceasefire violations continue, despite the agreement.

SMM officers identified the lack of de-mining activity as one of the main problems, both for civilians and them as it is an impediment to monitoring the situation. They were aware that Finland had allocated 1,5-million euros to help demining. But, in their view, demining takes place in areas located far from the line of contact and that there is a need for developing a more comprehensive and transparent program for demining by specialized international humanitarian agencies.

It was also mentioned that the mission has recorded growing tensions among the local population. “The number of protests of local people against the Ukrainian army units stationed in settlements has increased. They have conflicts with the army over empty houses as well as houses in which people still live”.

The SMM field officers met by the delegation spoke about the level of co-ordination of their tasks envisaged by the mandate of the OSCE mission to Ukraine, as well as their work with the officers of the Joint Center for Control and Co-ordination (JCCC) which includes officers from both Ukraine and the Russian Federation. JCCC is structured so that the officers of the Russian Federation army are located on Ukraine’s side of the conflict line and Ukrainian army officers on the side not controlled by the Ukrainian Government. Although the OSCE SMM has regular meetings with them, the JCCC representatives are often hesitant to assist the OSCE SMM (regardless of which side).

Some of the staff of SMM in Popasna had previous experience of observing the conflict in South Ossetia with the OSCE mandate. The work there was much easier because the OSCE mission was more respected by the both sides. In Ukrainian case, for example military checkpoints are problematic both for SMM and the civilians. According to them there should be more crossing points in the conflict line to help local population in their daily lives. For example, in the Luhansk region there is only one very busy entry-exit checkpoint at Stanytsia Luhanska.

The delegation joined the field officers in Popasna in patrolling their zone. Due to the security situation, the patrol was just to observe the humanitarian situation. The delegation visited the village administration where the SMM arranged for a meeting with the chief of the youth and school department. The following topics were discussed: the situation of the schools in the entire district and the problems caused by closure of some schools and using them to station the military, the development of relations between the OSCE SMM field mission and the local population, demining, and mine-awareness training.

The delegation also assisted SMM officers in establishing contacts between a local family and the OSCE SMM. This family had been in contact with us for a few previous days asking to meet them while we were in Popasna. They complained about five attempts by the Ukrainian military to seize their house in the village near Popasna. In this case it was difficult to persuade the family to establish direct contacts with the OSCE SMM. For them one of the major obstacles was the lack of trust of Ukrainian citizens working as interpreters for the mission, so the discussions were held in absence of the official interpreter.

The delegation stayed in constant contact with the SMM, notifying them about incidents that might be important for the OSCE SMM to follow, such as the attack on the chief of Kharkiv-based anti-corruption organization that the Kiev office of Transparency International had informed us about. There were several follow-ups to this information by the OSCE SMM in their public reports. And SMM in Odessa was informed about the observations related to the trials of the 2 May events, which the mission has been monitoring.

The OSCE mission was absolutely supportive of the tasks of the delegation. The attitude towards the OSCE SMM by the people met during delegations visit varied from  “They could be a lot more efficient if their mandate was broadened” to “They serve the purposes of the key outside players like big powers (Russia, USA, EU)”. Some even blamed OSCE for being either pro-Russia or pro-Ukraine/US.

Situation with the conflict and the ceasefire

This part of the report is based on meetings with Alexander Hug and David Milliman of the OSCE, OSCE staff in Popasna, Yevgeni Kaplin of Humanitarian mission Proliska, other Proliska staff and local people in the proximity of the line of ceasefire. People from the OSCE and humanitarian organizations talked with us confidentially and in personal capacity.

The situation in the line of conflict is much more stable than during 2014-2015. The Minsk process has clearly improved the situation. So-called ”school ceasefire”, which began 25th of August, decreased the incidents further during visit. According to some reports in media, number of incidents has increased after our visit but this we may not comment from a first hand account. However, there are still casualties, including civilians. In August, shelling and drought caused devastating fires, due to which many people lost all their property.

Both OSCE staff and humanitarian organizations are reluctant to pinpoint which side is guilty of the incidents. The purpose of the OSCE is to monitor ceasefire violations, not to investigate culpability. Often it is also not technically possible. Cameras have not been established to whole length of the line of contact. Cameras are also not able to get the whole picture – it could be, for example, that shots get fired in response to approaching hostile troops. OSCE would report only on the direction of the shots is recorded; there is no speculation of who fired them. By comparing OSCE reports with maps, it is possible to get a more comprehensive look. It seems, that in some areas of the front, first shots are fired more often from the side of the government, and in other areas, more often from the separatist territories. However, none of the people we met considered such analysis to be a priority.

Political forces on the both sides are reluctant protagonists. Obviously, the human cost is not enough to push forward the peace initiative. We were pointed out three possible reasons for continuation of the incidents:

1) The decision not to implement ceasefire
2) Tacit acceptance of the violations
3) Lack of discipline
Or a mixture of all three. OSCE staff and humanitarian organizations agreed that a solution is to move heavy weapons far enough from the line of contact. The OSCE also seeks the moving of military posts further from each other. However, a humanitarian activist also pointed out that checkpoints close to each other might have a stabilizing effect, as soldiers establish contacts in order to trade. When soldiers learn to know each other and have some common interests, they are more reluctant to shoot at each other.

Another humanitarian activist pointed out that the increase of crossings across the line of contact would both amend the humanitarian situation and be a stabilizing factor. Humanitarian activists also supported increasing OSCE observation posts and cameras along the line of contact, as they decrease tensions.

In our discussions with OSCE staff, they considered the full implementation of the Minsk treaty only way forward. They agreed that currently Minsk treaty is rather unpopular in Ukraine, but they were confident that benefits resulting from full implementation would gain more support for the treaty. One of the reasons for the unpopularity of the process is the media.

Freedom of media

This part of the report is based on meetings with Sergey Tomilenko of Ukrainian Union of Journalists, Yuri Lukyanov of Human Rights Information Centre, Igor Chayka of Independent Media Union of Ukraine, Mikola Savilev, editor in chief of the local Lvov paper Ratusha, and Maxim Butkevich, a journalist and co-founder and activist of No Border Ukraine.ts.

According to Tomilenko, there was a peak in violence against journalists during Maidan. Afterwards, violent incidents dropped but there is currently a new surge. Tomilenko considers it unfortunate, that there are no common criteria of violations of the rights of journalists. Tomilenko’s organization has defended Ruslan Kotsaba, who spent 524 days in prison for calls against military mobilization, whereas Chayka’s organization does not consider Kotsaba as a journalist. Tomilenko’s organization is also defending Vasili Muravitski, journalist from Zhitomir who is currently under arrest and charged with serious charges, including treason, for journalistic work allegedly financed from Russia. Chayka’s organization is not defending Muravitski, as he is not member of the organization. Chayka’s organization has defended its members in Chernygov and Chernovtsy, where they have been physically attacked by security of local authorities. Tomilenko considers it important to work out common standards for rights of journalists.

Besides pressure against individual journalists, whole media companies have been targeted. Our informants listed Strana.ua, Radio Vesti, and TV channel Inter as having been the target of police raids and criminal charges. There could be different reasons for these attacks. According to Chayka, the authorities did not approve of the political position of Inter, but there could be also commercial interest aimed at taking over the company. Butkevich also noted that there has been an orchestrated public campaign against Hromadske, which is considered too ”liberal” by right-wingers. Tomilenko’s organization itself has been threatened due to its stance to defend free media against pressure.

One issue on which all of the informants agreed was that journalist Pavel Sheremet’s murder has not been properly investigated. All of the informants also condemned activities of Mirotvorets-website, which published list of journalists accredited by separatist ”peoples’ republics”, as accreditation is a necessary condition for any journalistic visits to the regions.

Lukyanov used to work in Crimea before the occupation, and his organization is closely monitoring the situation of press freedom on the peninsula. The situation of media freedom in Crimea is apparently dire, as under Russian control the authorities are putting pressure on any perceived disloyalty. There are also cases of direct Russian intervention against the rights of Ukrainian journalists, such as the arrest of Roman Suschenko on his trip to Moscow. Tomilenko’s and Chayka’s organizations find it impossible to defend rights of journalists in the regions under conflict, Tomilenko’s organization has 20 members remaining in Crimea but was forced to relocate to Severodonetsk from the territories under separatist control.

Besides pressure against individuals and media companies, the media in Ukraine is also facing challenges from legal reforms. Poroshenko’s government wants to privatize all local papers published by municipal and regional authorities since the Soviet times. Under the reform, the premises of the publications would remain in their possession, but in many regions the authorities attempt to illegally expropriate property. Obviously, many of these papers will find it difficult to survive on the commercial market, and the reform risks livelihood of thousands of journalists. Chayka tries to convince regional authorities to play fair on local journalists, in terms of the upcoming reform and in general. Mikola Savilev is very concerned about the future of his journalistic work. Municipal financing has provided him with an opportunity to do independent journalism. Oligarchs control all major Ukrainian media holdings, and there is a concern that all surviving municipal papers will end up to camps of various oligarchs and must promote their interests.  State TV- and radio company is facing a similar kind of reform, with a goal to transfer it to independent non-profit structure. There are concerns of financial feasibility of this endeavour.

Humanitarian situation

According to ministry of social policy of Ukraine, by April this year 1,59-million people have had to leave their homestead. That includes those who fled from Crimea to the mainland. Their status is defined by the law (20.10.2014) on the rights of the displaced people and by the degree issued by the government on the status of the displaced person from the temporarily occupied territories and areas of the antiterrorist operation.

The ministry says that 1 130 594 of these displaced people have asked for monetary benefits and 1 043 430 receives benefits. Most of the displaced people have settled close to their homesteads, sometimes staying behind for their parents who they visit regularly. So of these displaced people almost half a million have settled in the Ukrainian controlled parts of the Donetsk and Luhansk oblasts, mainly in Donetsk, Luhansk housing only 45 000 of them. Only 555 people from Crimea have settled in these areas.

Since the beginning of the conflict almost 200 000 people have come to Kharkov and it’s surroundings, more than 60 000 of them from Donetsk and over 100 000 from Luhansk. And some 1 500 from Crimea. Correspondingly, more than 140 000 people from Donetsk and over 50 000 from Luhansk have come to the Kiev region. the Odessa region has received some 34 000, including about 2 000 from Crimea, and Lviv region about 6 700 (about 300 from Crimea).

The social status of these displaced people varies. In Lvov it’s said that they have blend in well with the local population, e.g. Living in own apartments instead of designated centers for internally displaced. In Kharkov, Donetsk and Luhansk regions their economic situation is worse, aid workers and organizations estimate that most are dependent economic assistance. In the Odessa region many live in former sanatoriums with little own income, but in Kiev people have managed to rent their own apartments. You have to take in account that income differences are sizeable in Ukraine, and that the pensioners and disabled need more assistance.

The delegation stayed for three days in the grey zone, close to the so-called contact line, both in Luhansk and Donetsk. We interviewed local people extensively and observed the main concerns they have:

1. Water supply and heating – there’s a need for humanitarian aid organizations to deliver coal and fire wood.

2. Ukrainian army occupies houses in the conflict zone.

3. Devastating fires have caused huge damage to large areas during August, e.g. in Novobahmutova more than ten houses had been totally ruined. In Opytnoe the fires had ruined the houses that had already been damaged by the warfare. Residents say these are caused by firebombs and ammunition. The officials don’t agree to record the fires as war damage, so people are not expecting to get any compensation from the state.

4. The war has damaged homes: in Maiorsk many five storied buildings didn’t have functioning water supplies, heating or electricity. On the outskirts of Avdievka there were people living in 9 story buildings without any amenities. In the older part of Avdievka, some 90% of the private houses are severely damaged.

5. Healthcare. Residents in Opytnoe, Popasnaya, Avdievka, Movobahmutovka and Mironovs tell that they are on prink of survival, and ”if you are old and get sick, it’s the beginning of the end”. Conflict has in many cases cut the earlier connections and service chains in healthcare: pregnant women from Popasnaya in Luhansk have to travel to Bahmut in Donetsk to give birth because the check points hinder traveling to hospitals that would be closer. And because Bahmut is in different region, the ambulances don’t come to Popasnaya, so patients have to find money for the taxi or some one to take them to the hospital. For people living close to the contact line it’s easier to get health services from ”the republics” in Donetsk, Gorlovka and Makievka. Especially if need is for more specialized care, like more difficult surgical operations or dentists services. According to the residents, in the side of the ”republics” they are not asked for their address, could be a willful policy to gain sympathy. There is lack of medication and doctors, especially specialized ones, at health centers in the conflict zone. Many healthcare professionals have escaped to safer areas.

6. The destruction of roads, as well as the presence of mines and army check points make the humanitarian situation worse. Still, civilians cross the contact line through the main crossing points regularly and frequently.

7. Corruption is still a problem. Local administration doesn’t function, the officials seldom visit the areas, so the residents in the conflict zone feel that they’ve been abandoned by the government. For example in Popasnaya people complained that the children’s group which was sent to Slovenia for rehabilitation was used by officials to send their own children on vacation.

SUMMARY AND RECOMMENDATIONS

MANY DEALS – BUT LITTLE IMPLEMENTATION



Many valid agreements have been put place to solve crisis in Ukraine. The first was signed already on February 21, 2014 by then president Viktor Janukovich and leaders of three opposition parties, mainly Klichko, Yatsenuk and Tyagnibok. It was endorsed by foreign ministers Germany and Poland as well by Eric Fournier, the chief of the Continental Europe department at the French Foreign Affairs Ministry. Russia’s representative Vladimir Lukin refused to sign the agreement, though. The aim of the agreement was to end violence in Kiev which started in November 2013, to enable peaceful transition of power via “national trust interim government”, to organize preliminary presidential elections and the return of the 2004 Constitution of Ukraine.

The agreement was meant to stop the bloodshed that erupted in Kiev’s Maidan on February 18, which claimed lives of around 100 people. The signatories of the Agreement from the side of the forces in opposition to Yanukovich took over the responsibility to withdraw armed groups under their command and disarm there. It didn’t happen. When force agents under Yanukovych withdrew from the center of Kiev, the supporters of Maidan seized buildings of the Supreme Rada, the President’s administration, the government and the Foreign Ministry. It occurred during the night of February 22, immediately after the agreement had been signed.

On 5th September 2014 representatives of Ukraine, Russia and the so-called Donetsk People´s Republic and so-called the Lugansk People´s Republic as well as Heidi Tagliavini on behalf of the OSCE signed the Minsk Protocol in the capital of Belarus to halt the war in the Donbass region of Eastern Ukraine. This was done under the auspices of the OSCE, but by by January 2015 it had collapsed.

A new package of measures called Minsk II was signed on 12th February 2015. this was intended to revive the Protocol of 5th September 2014. That peace plan was put forth by the French president and German Chancellor after negotiations with Presidents Poroshenko and Putin and also as a response to the US proposals to provide the Ukrainian government with armament to which Merkel strongly objected.

•    The first priority in Ukraine is to end violence in Eastern Ukraine and establish a sustainable and full ceasefire. The ongoing violence is the main factor that hampers all reforms, the chances of improving the human rights situation and the fight against corruption in Ukraine.

•    Throughout the crisis the main problem has been that agreements have not been implemented in full, both in their military or political aspects.
•    All possible diplomatic channels must be used to pressure all parties to end hostilities by underlining the suffering of the civil population and deteriorating human rights situation because of the conflict.

•    All parties must be urged to fulfill their commitments in ceasefire, withdrawal of heavy weaponry and de-mining

•    All parties to the hostilities must be reminded to commitments strictly to obey international humanitarian and human rights legislation, in order to ensure the protection of civilians.

•    To encourage all parties of hostilities to ensure safe and unobstructed access for repair and construction teams to civilian infrastructure.

•    Ceasefire observers of OSCE Special Monitoring Mission should be able to patrol also during night in the vicinity of the contact line.

•    The government of Ukraine should fully comply with the recommendations of the Venice Commission of the Council of Europe concerning law on so-called de-communization.

•    National process of reconciliation should be launched.

•    Cutting economic connections (i.e. cutting paying of pensions) to areas controlled by armed groups should be revisited.

•    The civilian population must be protected on both sides of the armed conflict. International humanitarian agencies should develop a broader strategy to try to prevent a major humanitarian disaster. They should establish closer cooperation with local groups assisting civilians on both sides of the conflict line. The parties to the conflict should open access to civilians to all humanitarian agencies that can deliver aid to civilians.

•    Ukrainian government, Russian government in the Crimea and armed groups controlling areas which proclaim themselves as DNR and LNR must commit themselves to protection of journalists regardless of the view of their journalism. Journalists and media outlets should be more responsible with regard to the policy to cover the conflict switching to journalism of facts from journalism of opinions or even preconceptions.

•    Civil societies and state actors of both Ukraine, Russia and Europe regardless of their “preferences”, “likes and dislikes” in the conflict picture must use all possible diplomatic channels in order to promote the implementation of the Minsk II agreement and respect of human rights as the conflict in Ukraine is a major threat to the peace in Europe.

•    Violence in Euromaidan between November 2013 and February 2014, in Odessa on 2nd May 2014, and in Mariupol on May 9th, 2014, must be thoroughly investigated impartially and efficiently. Legal processes should be depoliticized. If needed, international community should provide assistance on investigating the incidents.

UKRAINA: Toimittajat ahtaalla Ukrainassa

ukraina_kiova
Rauhanpuolustajien delegaation jäsen Oksana Tšelyševa jututti syksyllä kiovalaisessa Kafe Marionissa poliittisten vankien ja journalistien puolustajia. Mukana keskustelemassa olivat Ruslan Kotsaba, journalisti joka on syytteessä maanpetoksesta; Jelena Bondarenko, journalisti ja poliitikko, entinen kansanedustaja; Jekaterina Vasilets, syytetyn Dmitri Vasiletsin sisar, sekä Svetlana Novitskaja, joka on Evgeni Timoninin ja Dmitri Vasiletsin asianajaja.

 

Maanpetoksesta syytetyn Ivano-Frankivskissa toimivan journalistin Ruslan Kotsaban juttua käsiteltiin Hmelnitskin alueoikeudessa. Siellä todettiin, että kyseisen pykälän perusteella voidaan syyttää, jos kehotukset rajojen muuttamiseksi koskevat Ukrainan perustuslaissa määritettyjä rajoja. Asianajaja Svetlana Novitskajan mukaan rajoja ei kuitenkaan ole perustuslaissa määritelty: naapurien kanssa ei ole tehty rajojen demarkaatiota eikä kansainvälisiä sopimuksia, eikä vastaavaa säädöstä löydy perustuslaista. Niinpä oikeus kumosi alioikeuden tuomion ja palautti syytekirjelmän syyttäjälle, koska totesi, ettei tuon pykälän perusteella voida tuomita, eikä rikosta niin ollen tapahtunut.

Novitskajan mukaan Kotsaba oli onnekas, mutta kaikilla muilla ei ole yhtä napakkaa asianajajaa. ”Pykälän 110 perusteella on tuomittu jo kymmeniä ihmisiä. Olen kysynyt muutamilta, oliko tuomiossa viittausta perustuslakiin. Ei ollut. On huomattava, että näitä ihmisiä oli peloteltu, eivätkä he vaatineet riippumattomia asianajajia vaan suostuivat maksuttomiin, jotka pettivät heidät ja jotka taivuttelivat heidät katumaan ja tunnustamaan syyllisyytensä saadakseen lyhyemmän tuomion. Heille luvattiin jopa ehdollisia tuomioita, vaikkei pykälästä 110 voi tuomita sellaisia. Ehdollisen saivat vain ne, jotka pääsivät sopimukseen, esimerkiksi harkovalainen journalisti Andrei Borodavko. Hänestä toisin kerrotaan, että hän on ryhtynyt salaisen poliisin tiedottajaksi.”

Kotsaba on varoittava esimerkki muille

Ruslan Kotsaba kertoo olleensa Vasili Muravitskin oikeudenkäynnissä ja nauhoittaneensa tämän videovetoomuksen journalisteille. ”Minua itseäni syytettiin maanpetoksesta, mikä oli hämäystä, enhän tunne valtiosalaisuuksia. Muravitskia syytetään myös maanpetoksesta, eikä hänkään tunne valtiosalaisuuksia. Ne hyökkäävät nyt tämän pykälän perusteella, vaikka tietävät häviävänsä oikeudessa, kun eivät pysty osoittamaan maanpetosta tapahtuneeksi. Oikeudessa olleet Etyjin tarkkailuryhmän edustajat sanovat :’Tajuamme kuvion.’ Mutta he voivat vain tarkkailla.”

Kotsaban oma syyte on kuitenkin otettu uuteen käsittelyyn. ”Olen taas syytteessä. Hävisin ylimmän vetoomuskäsittelyn ja juttu palautettiin käsiteltäväksi uudelleen. Käsittelyn pitäisi alkaa, mutta ongelmia on koko ajan: milloin jutusta vetäytyy tuomari, milloin syyttäjät. Yrittävät pitkittää käsittelyä. [Alun perin] Ivano-Frankivskissa aluesyyttäjät vetäytyivät myös, kun oikeuden puheenjohtaja sattui olemaan omapäinen. Syyttäjät päättelivät, ettei tuomari tee kuten toivotaan ja vetäytyivät jutusta. On annettu jopa ymmärtää, että pitkittäminen on minunkin etuni: ‘Katsotaan, miten hallitus pärjää syksyllä.’ Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU taas vaati, että käsittely on aloitettava pikimmiten, ja silloin tuomari vetäytyi jutusta.”

Kotsaba on ollut läsnä oikeudenistunnoissa, ettei antaisi aihetta etsintäkuulutukseen. ”Kesällä sukuloin Ruotsissa, jolloin syyttäjät ja tuomarit toivoivat, että jään sinne. He olisivat poissa ollessani käsitelleet syytteen ja antaneet maksimituomion, ja sitten kuvioon olisi lisätty Interpol. Epäilenpä, auttaisiko Eurooppa, jos Interpol etsisi minua.”

Kun Kotsaba oli kerran mukana suorassa tv-keskustelussa, SBU:n eversti odotti studion ulko-ovella: ”Ruslan Petrovitš, miksi te nostatte meitä tuolla tavoin esille… Meidän on aina vain hankalampaa taata turvallisuuttanne. Miksette käytä Schengen-viisumianne?” Kotsaba vastasi ihmettelemällä mitä hänen pitäisi paeta. Samana päivänä hänen tapauksensa oli käsittelyssä korkeimmassa oikeudessa ja hän joutui poistumaan rakennuksesta takakautta, koska pääovella odottivat nationalistit kefiiriä ja munia mukanaan. ”He aikoivat järjestää minulle häpäisykujan. Niillä on toinenkin menetelmä, reunoistaan teroitetut pikkurahat, joita heitetään naamalle ‘maksuksi petturille’. Siinä voi haavoittua pahasti.”

”Olin Ivano-Frankivskin suorapuheisin, siinä kaikki. Ne halusivat nöyryyttää minua näyttävästi, että muut pelkäisivät. Lähdin ensimmäisenä länsiukrainalaisena journalistina [terrorisminvastaisen operaation] ATO-alueelle. Tein ensimmäisenä juttuja oikeistolaisesta Aidar-pataljoonasta. Olin 112-kanavan sotakirjeenvaihtajana ensimmäinen kiovalainen toimittaja Luhanskin ”tasavallassa”. Perillä tein Skypellä suoraa lähetystä aukiolta Luhanskin aluehallinnon luota, siellä oli silloin vielä 3G-yhteys. Sanoin suorassa lähetyksessä: ‘Katsokaa itse, onko täällä räjähtänyt tuuletin. Katsokaa verta, sirpaleiden repimiä puita ja ohjuksen häntäpäätä.’ Luhanskiin pudotettiin silloin lentokoneesta ohjauslaitteeton ohjus. Kun palasin Kiovaan, kuulin, että olin ylittänyt sietokynnyksen, että olen Putinin avustaja, että minut on värvätty.”

”Tiesin myös loikkarien valtavasta määrästä Krimin, Donetskin ja Luhanskin SBU:ssa. Se kauhistutti: olimme 25 vuotta elättäneet organisaatioita, jotka eivät tyytyneet lähtemään karkuun vaan siirtyivät Venäjän FSB:n leipiin. Krimin vakituisista työntekijöistä sinne siirtyi 1436 ihmistä, koko Simferopolin ja Sevastopolin SBU. Kun [SBU:n johtaja] Nalivaitšenko tuli työhuoneeseensa kaiken alkaessa, hän tarjosi Krimin työntekijöille apua rajan ylittämisessä Tšongarissa: Siirtykää ilman dokumentteja ja perheitä. Mitä luulette upseerinvalan vannoneiden miesten vastanneen? Esimiehen käskyä palata Ukrainaan noudatti 15 henkeä, joista viisi Länsi-Ukrainasta kotoisin, kymmenen Kiovan alueelta.”

Tuomioistuinpallottelua

Oikeudenkäyntien pitkittyminen ja tuomarien vaihtuminen on tyypillistä tapauksille. Terrorismin avustamisesta syytettyjen Dmitri Vasiletsin ja Evgeni Timoninin oikeudenkäyntien aikana on vaihtunut toistakymmentä tuomaria. Asianajaja Novitskajan mukaan tuomarit pelkäävät antaa tietoisesti lainvastaista tuomiota koska näkevät tilanteen. Hallituksen vaihtuessa heidät voitaisiin puolestaan asettaa syytteeseen. Tämä on johtanut siihen, ettei päätöstä tehdä kolmessakaan vuodessa. ”Eräs tuomioistuin rikkoi lakia, jonka mukaan pidätys voi kestää enintään 60 vuorokautta ilman oikeuden päätöstä. Vangitsemisistunnon virallisen päätöksen mukaan Vasilets ja Timonin olivat pidätettyinä 63 päivää. Tuomarit ymmärtävät kyllä ongelman, mutta ratkaisemisen sijasta he ilmoittavat vetoomusoikeuteen, ettei juttu kuulu heidän päätettäväkseen. Niin se siirretään toiseen tuomioistuimeen.” Uudessa tuomioistuimessa tapaukselle määrättiin kolme tuomaria, jotka kuitenkin irtisanoutuivat. ”Reformien jälkeen maassamme on tuhansia tuomareita, joilla on oikeus eläkkeeseen, jota he anovat paetakseen järjestelmästä. Moni pelkää joutuvansa edesvastuuseen lainvastaisista tuomioista.” Eräällä tuomarilla oli kaksi ongelmaa: hän oli jäänyt kiinni 10 000 dollarin lahjuksesta ja myös tietoisesta lainvastaisesta päätöksestä toisessa jutussa.

Syytetyt valittivat korkeimpaan erityisoikeuteen siitä, että heiltä evätään oikeus lailliseen käsittelyyn ja että asiaa pallotellaan tuomioistuinten kesken. Lopulta juttu päätyi maaseutuoikeuteen aivan viime tipassa, kun vangitsemisaika oli loppumaisillaan. Täälläkin kaksi neljästä tuomarista irtisanoutui tehtävästään.

On muitakin keinoja jutun pitkittämiseksi. Kuusi kertaa Vasilets ja Timonin eivät muun muassa päässeet oikeuden istuntoon, koska poliisiauto rikkoutui kuusi kertaa peräkkäin. Lisäksi tuomarit ja syyttäjät ovat olleet sairaslomilla.

Terrorismipykälää sovelletaan lainvastaisesti

Oikeuden ongelmat eivät koske vain yksittäistapauksia. ”Kaikilta asianajajilta kuulee samoja kokemuksia. Jos juttu joutuu valokeilaan, oikeudenkäynteihin tulee Etyjin tarkkailijoita ja ne mainitaan YK:n ihmisoikeuskomissaarin raporteissa. Silloin turvaudutaan pitkittämiseen, ja vetoomusoikeus ja korkein erikoisoikeus ovat juonessa mukana. Ihmiset ovat olleet tutkintavankeudessa vuodesta 2014, mutta nämä järjestävät yhä uusia istuntoja.”

Kotsaba pitää omaa tapaustaan näytösoikeudenkäyntinä. ”Syyte oli raju, jotta muut harkitsisivat kahteen kertaan. Sekä ensimmäisessä että toisessa oikeusasteessa syyttäjä vaati 13 vuoden tuomiota ja omaisuuden takavarikkoa. Touhu on näyttävää, jotta journalistit tajuaisivat, että jos he kritisoivat hallitusta, he päätyvät häkkiin kuten Kotsaba.”

Journalisti ja poliitikko Jelena Bondarenko lisää tähän: ”Ruslanista aloitettiin sen osoittamiseksi, miten ei saa käyttäytyä. Seuraava oli Oles Buzina, joka yksinkertaisesti teloitettiin (journalisti Oles Buzina murhattiin huhtikuussa 2015, teosta syytetään kolmea äärinationalistia). Sitten tulivat Vasilets ja Timonin, nyt Muravitski. Järjestömme tietojen mukaan noin 30 henkeä on nyt vastaavalla tavalla vangittuna. Kuitenkin on saatu tietoja yli 200 vastaavasta tapauksesta. Voimme esittää vain virallisia tietoja: esimerkiksi sotilassyyttäjä Mattios on kertonut tiedon, että pykälän 258 perusteella (avunanto terroristeille) on Ukrainassa vangittuna 3 000 henkeä. Siis sotilassyyttäjän tietojen mukaan. Jos katsotaan pykälää 258 ja Ukrainan lainsäädäntöä ja muistetaan, etteivät Donetskin ja Luhanskin ’tasavallat’ ole terrorijärjestöjä, paljastuu, että pykälää sovelletaan lainvastaisesti. Siispä ne sotilassyyttäjän mainitsemat 3 000 ihmistä on vangittu väärennettyjen syytteiden perusteella. Kuinka monia on kidutettu? Lisäksi on vangittu paljon väkeä Harkovassa ja Odessassa, 2.5.2014 tapahtuneiden yhteenottojen tiimoilta Odessassa yli 300 henkeä. Harkovan ns. anti-Maidanin takia on vangittuna yli tuhat ihmistä. 30 vangista tunnetaan siis henkilötiedot, omaiset ja pidätykseen johtaneet seikat. Sellaisia, joista tiedot puuttuvat, on yli 5 000. Karmeinta on, ettei kukaan tilastoi näitä, eikä hallinto anna näitä tietoja. ”

Vasiletsin ja Timoninin asianajajaa Novitskajaa ei edes informoitu hänen asiakkaidensa vangitsemisoikeudenkäynnistä, vaan heidät pakotettiin käyttämään maksuttomia asianajajia. ”Vasilets närkästyi, kun hänen selliinsä tuli valkoasuisia ihmisiä, jotka piikittivät häneen paljon lääkkeitä. Hän pyörtyi ja makasi oikeussalissa syytetyn häkissä tajuttomana, kun tuomioistuin valeasianajajien tuella päätti vangitsemisen jatkamisesta. Soitin toiselle asianajajista ja kysyin, eikö hän häpeä. Hän sanoi asuvansa pikkukaupungissa, ja jollei hän tee kuten tuomarit haluavat, ei työtä enää löydy.”

Tapauksen jälkeen Vasilets sai pahan allergian. Timonin taas on yrittänyt kahdesti itsemurhaa, ja hän istuu eristyssellissä sen jälkeen, kun hänet yritettiin raiskata. ”Olemme kertoneet tästä joka taholle – kirjoitin 11 sivun selvityksen ja vein sen Etyjin valtuuskunnalle, samoin Punaiselle ristille.”

Lain suoja rikollisille

Myös asianajajat ovat joutuneet kärsimään, Ukrainassa on murhattu kymmeniä asianajajia. Novitskaja kertoo tapauksista Dnepropetrovskissa: murhatun asianajajan jaloissa näkyi piikkilangan jälkiä, mutta kuolinsyyksi kirjoitettiin sydänhalvaus. Asianajaja Moroz taas murhattiin muka ryöstön yhteydessä. ”Eri kaupungeissa olevat asiakkaani eivät voi käyttää paikallisia juristeja, koska näitä pelotellaan. Oikeuteen tultuaan he vastaavat tuomarin kysymykseen syytetyn vangitsemisesta: ‘Te olette tuomari, päätös on teidän.’ Siihen tuomari ärähtää: ‘Mikä on tehtävänne? Aiotteko puolustaa asiakasta vai ette?’”

Novitskajan mukaan ihmisten pitäisi ymmärtää, ettei Maidan tuonut Ukrainalle vapautta.

”Uusi hallitus aseineen saatiin, mutta se varastaa ja harjoittaa laittomuuksia. Tämä hallitus antoi lain suojan rikollisille, joista koottiin vapaaehtoispataljoonia. Olen rikosasianajaja ja tekemisissä muun muassa tunnettujen rikollispomojen kanssa, asiakkaissani on heitäkin. Yksi heistä kuvaili vuoden 2014 tilannetta, kun järjestin hänet terveyssyistä ehdolliseen vapauteen. Hän oli ollut vankien ‘pomo’ ja sanoi: ‘Tunnelma on masentunut, kun kaikki huorapojat on rintamalla.’ Rintamalle päästettiin rikollisten pohjasakkaa, ja heille annettiin aseet.”

Bondarenko jatkaa samasta teemasta: ”BBC:n haastattelussa virkaatekevä presidentti Turtšinov vahvisti tämän, kertoi sen olleen hänen päätöksensä. Hän päästi vapaaksi törkeistä rikoksista tuomittuja. Miksi? Koska armeija kieltäytyi ampumasta. Nyt meillä on kansanedustajia kuten Deidei tai Beletski (entinen Azov-pataljoonan komentaja ja nykyinen parlamentin jäsen), jotka ovat puolueittensa johdossa: Maidanin aikana he istuivat linnassa murhista ja ryöstöistä. Heidät vapautettiin, he saivat koskemattomuuden eikä kukaan voi nyt tehdä heille mitään. Kansanedustaja Melnitšuk, vapaaehtoispataljoona Aidarin entinen komentaja, istui tutkintavankeudessa 150 000 hryvnian kavaltamisesta kunnallisyritykseltä. Kansanedustaja Ihor Mosijtšuk oli vankilassa yhdeksän vuotta. Pultava-pataljoonan entinen komentaja Ilja Kiva oli tutkintavankeudessa talousrikoksista, häntä odotti 12 vuoden tuomio ja omaisuuden menetys. Hänet vapautettiin rikosvastuusta hänen esitettyään lääkärintodistuksen skitsofreniasta. Hänet armahdettiin elokuussa 2014, kiivaimpien taistelujen aikaan. Puolet vapaaehtoispataljoonissa olleista kansanedustajista on entisiä vankeja, Maidanin vapauttamia. Rikollisia, jotka lähtivät tappamaan saatuaan siihen luvan.”

Kaksinaamaisuutta

Bondarenkon mukaan Eurooppa suhtautuu kaksinaamaisesti epädemokraattisiin hallintoihin. Venäjää vastaan on säädetty pakotteita, mutta miksei Ukrainan suhteen ole luotu pakotteita niitä vastaan, jotka ovat sekaantuneet ihmisoikeusrikoksiin? ”On tuomareita, syyttäjiä, ministereitä, jotka ovat julkisissa lausunnoissaan todistettavasti uhanneet ihmisiä. Voimme esittää luettelon systemaattisesti ihmisoikeuksia rikkoneista ihmisistä, joille pitäisi määrätä sanktiot, kieltää pääsy EU-alueelle. EU tekee sen Venäjän suhteen, mutta ei Beletskin. Miellyttääkö sitä murtovarkaana toiminut kansallissosialisti? Venäläiset tuomitaan, ukrainalaiset ei, miksi?”

”Jos Euroopalle kelpaa liittolaiseksi aito rikollinen, se kertoo vain valmiudesta kaikenkarvaisiin suhteisiin. ‘Tietenkin se on paskiainen, mutta meikäläinen paskiainen’.”

Ruslan Kotsaba puolestaan muistaa kuinka hänelle sanottiin Ruotsissa, etteivät he voi toimia toisin, koska tukivat aikoinaan Maidania. ”Tapasin pienen kaupungin johtajan, ja siellä oli journalisti, joka valokuvasi, teki muistiinpanoja ja kyseli. Ruotsalainen tulkkini soitti seuraavana päivänä ja kysyi, milloin juttu ilmestyy. Journalisti sanoi, että päätoimittaja oli päättänyt jättää sen julkaisematta pelätessään poliittisia seurauksia: tiedot puhuivat Ukrainaa vastaan, ja Ruotsi on tukenut maata.”

Asianajaja Novitskaja toteaa puolestaan EU:n sulkevan silmänsä todellisuudelta.

”EU ei huomaa hirveitä asioita: salaisia vankiloita ja kidutusta. Vuonna 2014 puoleeni kääntyi maailmankuulun tiedemiehen Aleksei Samoilovin vaimo. Mies oli Harkovan Slaavilaisen yliopiston vararehtori, joka oli tuntenut Thor Heyerdalin. Pidätettäessä hänen kasvonsa piestiin muusiksi viisivuotiaan lapsenlapsen nähden, ja tyttöä tyrkittiin konepistoolilla. Saimme hänet vapauteen laajan julkisuuden avulla. Harkovan tutkintavankilan lisäksi hän vietti yli 50 päivää SBU:n salaisessa tyrmässä.”

Samoilovia ei kuitenkaan vapautettu, vaan hänet luovutettiin Moskovaan vankienvaihdon yhteydessä. Samoin toimittiin Odessassa bessarabialaisen journalistin Jelena Glištšinskajan suhteen.

Bondarenko nostaa puolestaan esiin tunnetun panssarivaunujen suunnittelijan Juri Apuhtinin tapauksen. Harkovan koneenrakennusyhtiön suunnittelutoimiston johtava suunnittelija on istunut tyrmässä huhtikuusta 2014 lähtien. Toukokuussa 2017 hän sai kuuden vuoden tuomion, koska oli sanonut joukkokokouksessa, ettei hyväksy nykyhallitusta. ”Hän ei ole tarttunut aseeseen tai osallistunut väkivallantekoihin, hän on 67-vuotias eikä uhkaa ketään. Apuhtin ei ole tunnustanut syyllisyyttään ja ilmoitti tuomion kuultuaan, että pitää sitä laittomana.”

”On vielä eräs kidutettu, Valeri Ginzburg Kiovasta. Hän kuului Facebook-ryhmään ”Israel kannattaa Ukrainaa ilman banderalaisia”. Hänet pidätettiin kesäkuussa 2014 ja rikossyyte väärennettiin. Pidätyksen syynä olivat lentolehtiset, joissa hakaristin yli on vedetty viiva. Hänen sukulaisensa Ranskassa rupesivat kampanjoimaan juutalaisdiasporan tuella. Täällä tajuttiin, että uhkana on skandaali Ranskassa, ja mies luovutettiin Moskovaan – kädet nyrjäytettyinä ja hampaat ulos hakattuina.”

Osassa tapauksista vangit, jotka on vaihdettu oikeuden päätöksellä Ukrainan armeijan sotilaisiin, on etsintäkuulutettu ja tuomittu uudestaan poissaolevina. Vangit ovat alun perin suostuneet vaihtoon saatuaan lupauksen rikosjutun tutkinnan lopettamisesta.

Epilogi:

Marraskuussa 2017 Ruslan Kotsaba on taas Ukrainassa, vaikka ystävät ovat suostutelleet ja SBU:n työntekijät neuvoneet uhkaavaan sävyyn jäämään EU-alueelle ja anomaan turvapaikkaa. Oikeusjutun uusintakäsittely Ivano-Frankivskissa katkesi, kun tuomarit oikeuden puheenjohtajaa myöten vetäytyivät sen käsittelystä. Vetoomusoikeus päätti, että asiaa käsittelee Kiovan alioikeus, ei siis edes naapurialueen oikeus. S14-järjestön nationalistit odottivat häntä taas oikeustalon ovella Ivano-Frankivskissa. Kiovan oikeuskäsittelyn alkupäivä ei ole tiedossa. 15. marraskuuta Kotsaba kertoo puhelimessa: ”Olen perjantaihin saakka Saksassa rauhanjärjestön kutsumana. Kun palaan, haastekirje taatusti odottaa minua Kiovassa.”

Viikon kuluttua Rauhanpuolustajien delegaation Ukrainan-matkan jälkeen Vasilets ja Timonin tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen rikoksesta, jonka he kieltävät tehneensä. Ukrainan korkeimman erikoisoikeuden piti päättää asian uudesta käsittelypaikasta 14. marraskuuta. Puoli tuntia ennen istuntoa asianajaja Novitskaja sanoi, että hän odottaa taas muodollista käsittelyä. Puolustettavistaan hän kertoi, että Vasilets kestää kyllä, mutta Timoninin tilanne huolestuttaa. ”Hän on näet yhä eristyssellissä. Homoseksuaalisuus on uhka hänen turvallisuudelleen. Olen valittanut Etyjille ja Punaiselle ristille. Kun pyysin apua ihmisoikeusvaltuutettu Lutkovskajan toimistosta, tämän avustaja sanoi: ‘Mitä hän kuvittelee? Meillä hänen kaltaisiinsa suhtaudutaan näin.’”

Journalisti Vasili Muravitskia syytetään maanpetoksesta. Hänen asianajansa Andrei Gožyin mukaan Muravitskia vastaan ei ole löydetty näyttöä. Virallinen sopimus Russia Today -tietotoimiston kanssa, jolla on virallinen julkinen toimitila Kiovassa, ei todista rikoksesta. Muravitskin tilanne Žitomirin tutkintavankilassa on kuitenkin tukala: ”Hän on samassa sellissä kriminaalien kanssa, se on erittäin kostea ja luteita on hirveästi.” Sellikumppanit eivät hyökkäile Muravitskia vastaan: ”Siellä istuu joku rikollispomo, joka on antanut Muravitskille nimen Elegantti. Aluksi se oli Intelligentti, mutta pitkä ja vaikea nimi lyhennettiin Elegantiksi.” Gožyi kertoo, että Muravitskin luona on vieraillut YK:n ihmisoikeuskomissaarin tarkkailijoita ja hän tapaa säännöllisesti Etyjin tarkkailuryhmän jäseniä. Se ei estä uhkauksia ja hyökkäyksiä. Kun alueen kuvernöörin sivuilla kerrottiin, että ”petturi Muravitski” joutuu oikeuteen, alueneuvoston puheenjohtaja Petro Širma Petro Porošenkon blokista järjesti 2. päivänä marraskuuta eräänlaisen alueneuvoston ”oikeudenkäynnin”. Siellä Jelena Gologuza Samopomoštš-puolueesta julisti, että ”ellei oikeus toteudu, Muravitski puolustajineen kannetaan ulos jalat edellä”. Kokouksessa oli myös ryhmä vihaisia aseistautuneita kansalaisia. Asianajaja on lähettänyt kyselyn sekä mainituille edustajille että puolueiden johtajille, muttei ole saanut vastausta.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

UKRAINA: Syytteestä syytteeseen Odessassa

ukraina_odessa
Viranomaiset pystyttivät metalliaidan Kulikovon aukiolle ammattiliittojen talon ymprille. Aidasta on tullut muistoseinä, jonka äärioikeistolaiset hajottavat säännöllisin väliajoin.


Kevään 2014 tapahtumista vapauttava päätös, osalle heti uudet syytteet

Kolmen vuoden oikeuskäsittelyn jälkeen Tšornomorskin piirioikeus vapautti 18.9.2017 syytteestä 19 henkilöä, joita syytettiin kuuden ihmisen surmaamisesta Odessan Gretšeskaja-aukiolla 2.5.2014. Tuolloin Kiovan uuden hallituksen tukijat ja vastustajat ottivat yhteen. Illemmalla yhteenotto siirtyi Odessan ammattiliittojen talolle, ja siellä tappelussa ja sitä seuranneessa tulipalossa kuoli 48 ihmistä, useimmat Kiovan hallituksen vastustajia. Ammattiliittojen talon tapauksesta ei ole vielä nostettu yhtään syytettä.

 

Kaikki kuusi Gretšeskajalla kuollutta ammuttiin. He kuolivat haulikolla, pneumaattisella pistoolilla ja luotiaseella ammuttuina. Ainakin yhden ampujan nimi on jo kauan ollut yleisesti tiedossa: Sergei Hodijak edusti Euromaidanin ja Kiovan hallituksen kannattajia. Samalla haavoittui myös poliiseja ja toimittajia. Olin läsnä oikeudenkäynnissä vuonna 2015 Odessan Malinovskin alioikeudessa, jossa surmattujen omaiset nousivat ilmoittamaan, ettei heillä ole vaatimuksia syytettyjä kohtaan, koska he tietävät, ettei joukossa ole heidän poikiensa murhaajia. He vaativat panemaan syytteeseen murhaajan ja mainitsivat Hodijakin nimenkin, tämä oli tuolloin vapaalla jalalla.

Kävin useamman kerran juttua käsittelevissä oikeudenistunnoissa Odessassa. Tunnelma oli aina kireä, vastakkain olivat surmattujen omaiset, syytetyt ja radikaaliryhmät. Samantekevää, missä Odessan alioikeudessa oikeudenkäyntejä pidettiin, asetelma oli muuttumaton. Vain kireys vaihteli: aina kun oikeuden oli määrä päättää syytettyjen vapauttamisesta tai pitämisestä vangittuina, oikeussali muuttui kansankokoukseksi. Tuomareita on saarrettu istuntosaliin, kuten kävi 30.5.2015, kun patrioottijärjestöjen aktiivit motittivat Odessan Malinovskin alioikeuden tuomarikollegion vaatien näitä luopumaan tuomarin oikeuksistaan sen jälkeen, kun nämä olivat päättäneet vapauttaa takuusummaa vastaan tutkintavankeudessa olleet syytetyt. Ja tuomarit tosiaan alistuivat, allekirjoittivat vetäytymisensä jutun käsittelystä, ja kaikki ne, joiden piti päästä vapaaksi takuita vastaan, jäivät tutkintavankeuteen. Samat aktivistit saivat 16.12.2016 painostettua tuomarit päättämään syytettyjen pidätyksen jatkamisesta yksinkertaisesti ”hirttämällä” oikeustalon viereen tuomaria esittävän nuken, jolla oli kyltti ”Hän vapauttaa separatisteja”.

Vapauttavan päätöksen julistamiseen Tšornomorskin kaupunginoikeudessa liittyivät ennennäkemättömät turvatoimet. Odessalaisten toimittajien mukaan oikeustalon ympärille oli koottu huomattavat poliisivoimat. ”Oikeistoradikaalit patrioottiryhmät” yrittivät taas kerran tunkeutua oikeussaliin. Poliiseja vastaan he käyttivät paukkupommeja ja kyynelkaasua, ja yli 20 poliisia turvautui lääkärin apuun. Kuten aina, yhtään hyökkääjää ei silti pidätetty. Syyttäjä nosti kuitenkin kaksi syytettä levottomuuksista oikeustalon luona. Yksi niistä nojaa pykäliin, jotka koskevat uhkailua ja väkivaltaa lainvalvojia kohtaan, toinen syyte perustuu ilkivaltaa koskeviin pykäliin. Aika näyttää, miten kauan rikostutkijoilta menee poliiseja vastaan hyökänneiden henkilöllisyyden selvittämiseen. Periaatteessa se ei ole vaikeaa, sillä Odessan Oikean sektorin entinen johtaja Sergei Sternenko kutsui sosiaalisessa mediassa avoimesti aktivisteja ”taisteluun”. Levottomuuksiin osallistuneet ovat jääneet mieleen aktivistien edellisissä tempauksissa otetuista kuvista, olipa kyseessä sitten tuomarien motittaminen tai omaisten pelottelu pienissä muistotapahtumissa Kulikovon aukiolla – siellä muistellaan ammattiliittojen talon tulipalossa 2.5.2014 menehtyneitä.

Oikeudenkäyntiä seurannut Odessan Taimer -julkaisun toimittaja Nadežda Melnitšenko kertoi, että vapautetut kuljetettiin pois oikeudenistunnosta poliisin bussilla. He pääsivät lähtemään oikeustalosta vasta tunnin päästä päätöksen julistamisesta, koska rakennus oli patrioottisten järjestöjen edustajien saartama. Vapautetut vietiin ulos varauloskäynnin kautta noin kuudelta illalla poliisin ympäröiminä. Heidät kuljetettiin vartioituina lähes Odessaan saakka ja päästettiin ulos autosta Ovidiopolen tienoilla. Peinoisbussilla liikkunut miesjoukko tavoitti siellä Jevgeni Grištšukin, yhden vapautetuista, ja hyökkäsi hänen kimppuunsa. Pahoinpitelyn seurauksena hän sai päävamman, kylkiluun murtuman ja paljon mustelmia ja ruhjeita.

Toisin kuin poliisin kanssa tapelleet, juuri vapautetut Jevgeni Mefedov ja Sergei Dolženkov ovat jälleen tutkintavankeudessa. Heti vapauttavan päätöksen julistamisen jälkeen oikeussaliin tuli turvallisuuspoliiseja ja syyttäjä, jotka ojensivat heille ilmoituksen, että heitä epäillään Ukrainan rikoslain 110 § 2. momentin rikkomisesta (Ukrainan alueellisen eheyden uhkaaminen). Samalla turvallisuuspoliisit rajoittivat laittomasti heidän liikkumisvapauttaan: päästivät käymälään vain vartioituina. Faktisesti heidän pidätyksensä rikkoi tuomiota vastaan, koska sen mukaan kaikki epäillyt olisi pitänyt vapauttaa oikeussalissa. Mefedovin ja Dolženkovin pidätyksestä ei myöskään tehty pöytäkirjaa.

Miehet vietiin tiettävästi laittomasti Odessaan, jossa Kievskin alioikeudessa pidettiin yöistunto ja päätettiin ennalta ehkäisevästä rangaistuksesta. Haastetta ja kutsua oikeuden istuntoon heille ei esitetty. Päätökset rikosepäilystä heille ojensivat Ukrainan turvallisuuspoliisin työntekijät, joilla ei ollut tähän valtuuksia, sillä rikosjuttuja tutkivat aivan muut tahot. Mefedov ilmoitti oikeudessa, ettei hänen ollut sallittu ottaa yhteyttä asianajajaansa Valentin Rybiniin. Hän kieltäytyi maksuttomasta asianajajasta ja teki ilmoituksen siitä, että oikeus rikkoo hänen laillista puolustusoikeuttaan. Tämä kaikki jätettiin huomiotta ja hän kuten Dolženkovkin päätyi taas 60 päiväksi tutkintavankeuteen.

Tällä kertaa syytteet perustuvat maaliskuun 2014 tapahtumiin, jolloin Mefedov ja Dolženkov järjestivät autoilutapahtuman Odessa–Nikolajev. Seuraavana päivänä kaupungissa oli saksalaisten fasistien miehityksestä vapautumisen vuosipäivä – näinhän toisen maailmansodan tapahtumia vielä äskettäin kuvattiin. Nyt syyttäjä katsoo autoilutapahtuman kaupungin vapautumisen kunniaksi todistavan järjestäjien separatistisista aikeista – tosin asiasta nostettiin rikossyyte vasta vuonna 2015.

Hiljattain [syksyllä 2017] kävin Odessassa suomalaisten kollegojen kanssa. Syyskuun 3. päivän aamuna menimme ammattiliittojen talolle. Sukulaisten ja läheisten järjestämän tapahtuman oli määrä alkaa kello 15, me taas kävimme aamulla. Rakennusta ympäröivässä metalliaidassa oli kirjoituksia, joita en edellisillä käynneillä nähnyt: ”Vancouver on kanssanne”, ”Slavjansk muistaa teidät”, ”Venäjänkielinen Lviv ei unohda”. Jotkut osat aidasta oli juuri maalattu. Edellisenä iltana olimme tavanneet eräitä Gretšeskaja-jutun syytettyjen sukulaisia. He kertoivat, että vain viikkoa aikaisemmin aidassa oli toisenlaisia kirjoituksia: ”Venäläistä šašlikkia” (pilkantekoa tulipalossa menehtyneistä).

Gretšeskaja-jutusta kolme vuotta syytteessä olleiden läheiset, samoin ammattiliittojen talon tulipalossa menehtyneiden ja loukkaantuneiden omaiset kokevat aktivistien esittämien uhkauksien ja loukkauksien lisäksi myös Ukrainan turvallisuuspoliisin SBU:n painostusta. Heistä monet kertovat kotietsinnöistä sellaisten päivämäärien edellä kuin 2.5. tai voitonpäivä 9.5. Käytännössä kaikki, joiden havaitaan osallistuvan kansainvälisiin tapaamisiin – olipa kyseessä Euroopan parlamentti tai YK – joutuvat Mirotvorets-sivulle, jolla julkistetaan ”separatistien” ja muun muassa epäilyttävien ulkomaistenkin toimittajien henkilö- ja yhteystietoja.

Tänä vuonna Etyjin tarkkailuryhmä on Odessassa yrittänyt edistää neuvotteluja patrioottiaktiivien, muistotapahtumien järjestäjien ja lainvalvojien kesken. Sellaiseen tapahtumaan osallistunut Viktoria Matšaulko kertoo: ”Etyj halusi hyvää. He halusivat, että muistotapahtuma sujuisi rauhallisesti. Kulikovon kentälle tuli 2.5. tuhansia ihmisiä. Valvonta oli erittäin ankaraa, ihmiset päästettiin ensin kymmenen hengen ryhminä metallinpaljastimien läpi. Muistokokouksen piti alkaa klo 15. Menehtyneiden äitejä, joiden piti tulla kentälle erikseen, ei kuitenkaan näkynyt. Sitten ilmeni, että vastoin edellisenä päivänä sovittua heidät oli petkutettu nousemaan bussiin ja viety poliisiasemalle, jossa heitä pidettiin perusteettomasti yli tunti. Vasta yleisön painostuksen takia heidät päästettiin vapaaksi ja he tulivat ammattiliittojen talolle mustine ilmapalloineen. Siinä vaiheessa aukiolla oli tuhansia ihmisiä, jotka ottivat heidät vastaan aplodein.” Viktoria itse ei osallistunut muistotapahtumaan: hänen asunnossaan oli samaan aikaan turvallisuuspoliisin kotietsintä.

Toimittaja Nadežda Melnikova lisää, että 10. huhtikuuta 2017 Odessassa oli kotietsintöjen aalto, etsintä kohdistui myös hänen asuntoonsa. Kotietsintöjä tehtiin yli 20 henkilön luona, jotka käyvät säännöllisesti Kulikovon kentällä tai informoivat yleisöä Odessan poliittisesta kehityksestä, kuten Nadežda.

Teksti Oksana Tšelyševa
Suomennos Kirsti Era

Israelin tunnustamattomien kylien sorretut asukkaat hakevat oikeutta

Teemu, Attia, YeelaHarva Suomessa tietää, että Israelissa elää 240 000 beduiinia osana palestiinalaisyhteisöjä, ja puolet heistä asuu kylissä, joita ei ole virallisesti olemassa. Nämä ihmiset kuuluvat Israelin köyhimpään väestönosaan, jonka kulttuurin Israelin valtio on tuhonnut.
ICAHD Finlandin ja Rauhanpuolustajien vieraiksi lokakuussa saapuneet aktivistit Attia Al-Asam (kuvassa keskellä) ja Yeela Raanan (oikealla) toivoivat, että tieto näistä ”tunnustamattomissa” kylissä elävistä palestiinalaisista leviäisi ja heidän elinolonsa saataisiin kohenemaan. Yleisötilaisuudessa Helsingissä mukana lisäksi Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro.

RCUV:n eli Regional Council of Unrecognized Villages -järjestön tämänhetkinen ruohonjuuritason johtaja Attia Al-Asam ja isreaelilainen tutkija ja professori Yeela Raanan asuvat molemmat Negevin alueella Etelä-Israelissa. Al-Asam kuuluu palestiinalaisiin, joihin Israelin valtion sorto kohdistuu, ja hän toimii kansansa edustajana yrityksissä lopettaa väkeensä kohdistuva etnisten puhdistusten politiikka. Raanan on antropologian tutkija, opettaja ja aktivisti, joka on kuudentoista vuoden ajan ollut aktiivinen useissa israelilaisissa miehitystä ja apartheid-järjestelmää vastustavissa järjestöissä, muun muassa ICAHDissa. Sekä Al-Asam että Raanan ovat Israelin kansalaisia.

PETETYT LUPAUKSET

Beduiinit saapuivat nykyisen Israelin alueelle aaltoina Arabian niemimaalta vuosisatojen kuluessa. He viettivät osittaista kiertolaiselämää karjaa kasvattaen. Osmanien valtakunnan aikaan (1200-luvulta 1900-luvun alkuun) monet heistä alkoivat vähitellen viljellä maata, ja tuolloin perustettiin järjestelmä, joka tunnisti yksityisen maanomistuksen. Osa beduiineista kuitenkin laiminlöi maidensa virallisen rekisteröinnin Osmanien valtakunnan lakien mukaisesti, koska he olivat oman kiinteän yhteisönsä sääntöjen puitteissa ottaneet maan käyttöönsä.

Kun Israelin valtio muodostettiin vuonna 1948, jopa 90 prosenttia beduiineista joko pakeni tai karkotettiin maasta. Etelä-Israelissa, Negevin autiomaan alueella tuolloin asuneista 70 000 beduiinista vain 11 000 jäi, ja he olivat tyypillisesti heimoja, jotka olivat lojaaleja uudelle valtiolle ja sen johdolle. He saivat Israelin kansalaisuuden, ja valtio lupasi, että he saavat jäädä asumaan asuttamalleen seudulle.

Israel ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan, ja Negevin beduiinien hallussa olleita alueita alettiin vähitellen kutistaa. Vuonna 1965 Israelissa säädettiin rakennuslaki, joka ei tunnustanut beduiiniyhteisöjen olemassaoloa lainkaan eikä myöntänyt heidän kylilleen virallista asemaa. Heidän oli siis mahdotonta saada rakennuslupia asuttamiinsa kyliin. Tilanne on sama vielä tänäkin päivänä: lähes kaikkien beduiinikylien talot ovat ”laittomia” ja ne ovat jatkuvasti vaarassa joutua valtion tuhoamiksi.

Valtio myös määräsi useita tiukkoja kieltoja, jotka koskevat karjan laiduntamista, mikä heikensi merkittävästi beduiinien mahdollisuuksia jatkaa perinteisen elämäntapansa noudattamista ja vaaransi heidän elantonsa.

Vuonna 1968 Israel otti käyttöön uuden suunnitelman Negevin beduiinien tulevaisuuden muuttamiseksi: urbanisointi. Beduiineja alettiin asuttaa väkisin asutuskeskittymiin, mikä vahingoitti sekä heidän kulttuuriaan että sosiaalista rakennettaan: klaanit ja heimot asutettiin samalle pienelle alueelle, kun ne aiemmin olivat eläneet ja liikkuneet laajemmilla seuduilla. Pikkukaupungeissa ei ollut tilaa beduiineille olennaisen tärkeille kotieläimille ja karjalle, ja heidän identiteettinsä kärsi suuresti. Asutuskeskittymistä suurin, Rahat, perustettiin vuonna 1972 ja julistettiin kaupungiksi vuonna 1994. Muita pikkukaupunkeja, joihin beduiineja on asutettu, ovat Segev Shalom, Lakiya, Arara, Kuseife ja Hura.
Beduiinikaupunkien työttömyysluvut ovat nykyään Israelin korkeimmat.

TALOT TUHOTAAN, KANSALAISUUS VIEDÄÄN

Israelin valtio ei suostu tunnustamaan useimpien palestiinalaiskylien olemassaoloa Negevin alueella. Näissä ”tunnustamattomissa” kylissä ei sen vuoksi ole julkisia palveluja kuten veden tai sähköjakelua, jätehuoltoa tai kunnollisia terveys- ja koulutuspalveluita. Tosin tilanne on lähestulkoon samanlainen niissä muutamassa kylässä, joiden aseman Israel on asukkaiden ja eri järjestöjen painostuksen ja oikeudenkäyntien takia virallistanut. Israel myös tuhoaa kylien taloja yrittäessään pakkosiirtää Negevin asukkaat. Kylien alueet joko metsitetään tai niille asutetaan juutalaisia. Valtio on myös alkanut riistää kansalaisuuksia joiltakin Negevin palestiinalaisilta.

Israelin hallitus väitti vuosikymmeniä, ettei sillä ollut beduiiniyhteisössä osapuolta, jonka kanssa neuvotella maankäytöstä ja asumisesta. Negevin alueen palestiinalaiset perustivat vuonna 1997 järjestön neuvotteluosapuoleksi ja vastustamaan valtiolähtöistä syrjintää ja rasismia.  Attia Al-Asam ja Yeela Raanan ovat olleet mukana laatimassa Negevin asukkaiden yhteistä esitystä alueen kehittämiseksi. RCUV:n ansiosta 46 kylästä, joita Israelin valtion mukaan “ei ole olemassa”, kymmenen on saatu palautettua kartalle.

Yleisötilaisuudessa Helsingissä 18.10. Al-Asam kuvaili, keitä Negevin beduiinit tuntevat olevansa: ”Olemme beduiineja, arabeja, muslimeja, palestiinalaisyhteisön jäseniä ja Israelin kansalaisia.” Raanan lisäsi: ”Riippuu keneltä kysytään. Vanhemmat ihmiset kutsuvat itseään ensisijaisesti beduiineiksi, mutta nuoremmat, kouluja käyneet ja kaupungistuneet, sanovat olevansa palestiinalaisia.”

Kaikki beduiinit ovat Israelin kansalaisia, mutta esimerkiksi lapset laitetaan eri kouluihin, palestiinalaiset arabiankielisiin ja juutalaiset hepreankielisiin. Palestiinalaislapset kuljetetaan busseilla kauas koulukeskuksiin, eivätkä koulumatkat ole turvallisia. Virallisen ajattelun mukaan kouluja ei voida rakentaa, koska ei ole kyliäkään. Sama koskee terveyskeskuksia ja kaikkea elintärkeää asutuskeskittymissä tarvittavaa infrastruktuuria.

Negevissä on nykyään satakunta pientä juutalaiskylää ja niitä on suunniteltu rakennettavaksi lisää. Juutalaisten tieltä raivataan jatkuvasti pois näitä epävirallisia kyliä ja asutuskeskittymiä, välillä hyvin väkivaltaisesti. Kuolonuhreiltakaan ei ole vältytty, eikä ihmisarvon saati -oikeuksien kunnioittamisesta oikein voida puhua.

Suomalaisetkin liittyvät välillisesti tunnistamattomien palestiinalaiskylien tuhoamiseen. Juutalainen kansallisrahasto JNF on osallistunut Suomessa muun muassa Maailma kylässä -festivaalille. JNF on mukana kylien tuhoamisessa: esimerkiksi kun kylien taloja on hajotettu maan tasalle, tulee JNF ja istuttaa rakennusten paikalle puita. Useat suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat vedonneet Maailma kylässä -festivaalia järjestävään Kepaan, että se ei sallisi JNF:n osallistua tapahtumiinsa, toistaiseksi tuloksetta. Asiasta tarkemmin esimerkiksi Kulttuurivihkoissa ja ICAHD Finlandin sivulla täällä ja täällä.

Teksti Anu Harju
Yleisötilaisuuden kuva Sirkku Kivistö

ProtestiKuvassa israelilaispoliisit vievät pois palestiinalaistalon tuhoamista vastustavaa Yeela Raanania (josta näkyvissä vain jalkapohjat).

 

 

Kosovo – ratkaisemattomien ristiriitojen alue

Teksti Jouko Jokisalo

Kertokoon kuka tahansa minulle, mikä on ollut se sota, vaikka lyhyinkin, joka ei olisi antanut vain tietä uudelle, ehdottomasti pidemmälle sodalle. Mikä on ollut se sota, joka ei olisi lyhyemmän tai pidemmän rauhan jälkeen antanut tietä muille jälkiseurauksina kaiun tavoin syntyneille ristiriidoille?” Näin kirjoitti Erasmus Rotterdamilainen (1469–1536) vuonna 1517 teoksessaan Rauhan valitus.

Kosovo on vuosia sitten jo kadonnut lähes täysin lehtien otsikoista ja poliittisten päätöksentekijöiden muistista. Unohdettu maa, jonka nykyisyys osoittaa Erasmus Rotterdamilaisen toteamuksen oikeellisuuden. Kosovon sota merkitsi kansainvälisen oikeuden perustan alkavaa murentumista, joka on voimistunut koko 2000-luvun. Kosovon sosiaalis-taloudelliset ja etniset ongelmat muodostavat yhteiskunnallis-poliittisen ruutitynnyrin. Lisäksi EU:n oikeusvaltio-operaatio Eulex, jonka tehtävänä olisi edistää oikeusvaltion rakentamista Kosovon niin kutsutun ”ehdollisen itsenäisyyden” puitteissa, on täysin epäonnistunut. Oikeusvaltion sijasta Kosovosta on kehittynyt ”mafiavaltio”, joka toimii kansainvälisen organisoituneen rikollisuuden keskuksena erikoisalueinaan huume-, elin-, ase- ja ihmiskauppa.

Kosovon sota ja kansainvälisen oikeuden murentuminen

Kosovon sota ei ollut väistämätön. Saksalainen prikaatikenraali Heinz Loquai, joka toimi tuolloin Etyjin konfliktinestokeskuksen johtajana, on sitä mieltä, että sota olisi voitu välttää paremmalla diplomatialla ja kriisinhallinnalla, jos läntiset suurvallat olisivat vain halunneet1. Toistuiko virhe Ukrainan kriisin kohdalla? Saksan liittokansleri Angela Merkel tarjosi Davosin puheessaan tammikuussa 2015 optiota Venäjän hallitsemalle Euraasian unionille neuvotteluista yhtenäisen talousalueen luomisesta Vladivostokista Lissaboniin. ”Tämän on oltava tavoitteenamme”, painotti Merkel.2 Venäjä ehdotti vuonna 2013 Ukrainan assosiaatiosopimusneuvotteluiden yhteydessä vastaavia neuvotteluja. Silloin EU:n ja Saksan johdolla niihin ei ollut kiinnostusta. Olisivatko neuvottelut silloin estäneet Ukrainan nykykriisin syntymisen?

Nato käynnisti ilmapommitukset Jugoslaviaa vastaan 24. maaliskuuta 1999 ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Kosovon sota avasi kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa ”Pandoran lippaan”. Nato rikkoi tärkeän kansainvälisen politiikan tabun, intervention kiellon. Näin kylmän sodan aikana perustettu puolustusliitto teki historiansa ensimmäisenä varsinaisena sotatoimena hyökkäyksellisen intervention alueensa ulkopuoliseen selkkaukseen ilman YK:n mandaattia.

Kosovon julistautuminen yksipuolisesti itsenäiseksi valtioksi muodostui ennakkotapaukseksi, jossa vastoin valtion alueellisen suvereniteetin periaatetta valtion rajoja muutettiin väkivaltaisen konfliktin tuloksena. Venäjä on omissa toimissaan viitannut myöhemmin tähän perustellessaan sotatoimia Tšetšeniassa syksyllä 1999 ja Etelä-Ossetian tunnustamista toteamalla, että ”teemme kuten Nato teki Kosovossa”.

Kosovon lisäksi Irak (2003) ja Libya (2011) käyvät esimerkeistä, jotka ovat vaarallisella tavalla murentaneet kansainvälistä oikeutta. Uusi naula kansainvälisen oikeuden arkkuun on ollut Venäjän toiminta Krimillä, jota se on perustellut Kosovon esimerkillä. Tarja Långström, joka vastaa EU-edustustossa oikeudellisista kysymyksistä, toteaa nykytilanteesta: ”Jos poikkeaminen on mahdollista yhdelle tasavertaisista suvereeneista, pitäisi sen olla mahdollista kaikille. Jos taas näin on, sääntöpohjainen järjestelmä rapautuu.”3

Sosiaalistaloudellinen katastrofi ja etniset jännitteet

Kosovon pääkaupungin Pristinan keskus näyttäytyy turistille loistokkaana. Keskustan leveä kävelykatu loistohotelleineen, kauppoineen ja ravintoloineen luo vaikutelman hyvinvoivasta ”läntisestä” yhteiskunnasta. Tätä vaikutelmaa vahvistavat keskustan ympärillä olevat lukuisat hotellit ja supermarketit. Vierailu lähes tyhjässä ravintolassa tai supermarketissa aiheuttaa melkoista päänvaivaa turistille: Onko kysymys lännen ylläpitämästä näyteikkunasta, organisoituneen rikollisuuden rahanpesusta vaiko molemmista?

Selvää on se, että Pristinan keskustan hyvinvointi ei perustu maan talouteen ja sen kansalaisten ostovoimaan. Vuosien 2007 ja 2011 välisenä aikana Kosovo on saanut lähes 500 miljoonaa euroa tukea. YK:n Unmik-operaatio (United Nations Interim Administration Mission in Kosovo), joka vastaa Kosovon väliaikaisesta siviilihallinnosta, on käyttänyt kaikkiaan 33 miljardin euron ennätyssumman maan tilanteen parantamiseen.

Tulokset ovat heikot. Vuonna 2012 julkaistun YK:n kehitysohjelman Kosovon inhimillisen kehityksen raportin mukaan maan väestöstä 34–48 prosenttia elää absoluuttisessa köyhyydessä, alle 1,5 eurolla päivässä, ja mahdollisesti jopa joka viides elää alle eurolla päivässä. Kosovon työttömyysluvut ovat Euroopan hälyttävimmät. Työttömiä kaikista työnhakijoista on noin 45 prosenttia ja naisista 57 prosenttia. Nuorisotyöttömyys (15–24-vuotiaat) on peräti 73 prosenttia.

Kosovossa sosiaaliturvaan on osoitettu vain 3,4 prosenttia bruttokansantuotteesta. Vain hyvin pieni osa siitä koituu tosiasiassa väestön hyväksi. Sosiaaliapu perheelle on maksimissaan 80 euroa kuukaudessa. Monet saavat ainoastaan 40 euroa ja jokaista lasta kohden 10 euron lisän kuukaudessa.4 Monissa tehtaissa työläisen palkka on vain 120 euroa kuukaudessa. Yleensä he työskentelevät ilman minkäänlaista irtisanomissuojaa.5

Noin 36 prosentilla talouksista ei ole käytettävissään juoksevaa vettä tai sähköä, ja terveydenhoitojärjestelmä on huono, mikä näkyy muun muassa siinä, että (alle viisivuotiaiden) lasten kuolleisuusaste on Kosovossa Euroopan korkeimpia (UNDP 2010).

Kosovolaiset pakenevat paniikinomaisesti kasvavaa taloudellista ahdinkoa. Yksistään viimeisen puolen vuoden aikana maan on jättänyt noin 50 000 ihmistä. Erityisesti nuoret kääntävät selkänsä Kosovolle.6

Monietnisessä Kosovossa etniset konfliktit ovat räjähdysherkässä tilassa. Maan noin 2-miljoonaisesta väestöstä albaaneja on 90–92 prosenttia ja vähemmistöyhteisöjen edustajia 8–10 prosenttia. Suurin vähemmistö on serbit, joita on 6–8 prosenttia. Suhteet serbeihin ovat maassa ratkaisematon kysymys. Kosovon pohjoisosassa enemmistönä olevat serbit eivät ole hyväksyneet Kosovon vuoden 2008 itsenäisyysjulistusta. Maan muut vähemmistöt – romanit, aškalit ja egyptiläiset – ovat YK:n mukaan koko Euroopan syrjityimmät ja heikoimmassa asemassa olevat yhteisöt. Heidän syrjintänsä ulottuu kaikille tasoille ja heidän työttömyytensä lähentelee yhdeksääkymmentä tai jopa sataa prosenttia.

Romanien tilannetta kuvaa hyvin Pristinan lähistöllä sijaitseva Plementina-yhteisö. Siellä romanit elävät eristyksissä ulkomaailmasta. Kylä on aivan kahden suuren hiilivoimalan vieressä, joiden jatkuvat ilmansaasteet aiheuttavat romaneille kroonisia sairauksia. Ei ole kunnon teitä eikä sähkö-, viemäri- ja vesijohtoverkostoa. Jätehuolto ja julkinen liikenne puuttuvat.

”Mafia-valtio”

EU:n oikeusvaltio-operaatio Eulexin käytännön työ käynnistettiin vuonna 2008. Samaan aikaa toteutettiin Unmikin ja rauhaturvaoperaatio KFOR:n vähittäinen alasajo. Eulex-operaatio oli ensimmäinen tämän mittaluokan operaatio EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteissa. Sen palveluksessa oli Kosovossa enimmillään 3500 kansainvälistä ja kansallista toimijaa. Mutta se ei suurista henkilöresursseistaan huolimatta kyennyt juurikaan panemaan suunnitelmiaan täytäntöön. Lokakuussa 2014 Eulexin muutamaa virkamiestä syytettiin lahjusten vastaanottamisesta.7

Italialaiset toimittajat Giuseppe Ciulla ja Vittorio Romano ovat tutkineet sitä, miten Kosovosta on tullut huume- ja elinkaupan, prostituution ja korruption paratiisi. Yhdysvallat ja EU:n virkamiehet eivät ole kyenneet puuttumaan maassa rehottavaan organisoituneeseen rikollisuuteen, koska sen lonkerot johtavat Kosovon poliittiseen eliittiin. Kosovon aiempaa pääministeriä ja nykyistä varapää- ja ulkoministeriä Hashim Thaçia pidetään yhtenä keskeisenä järjestäytyneen rikollisuuden johtajana.

Toimittajat Giuseppe Ciulla ja Vittorio Romano ovat käyneet läpi huomattavan määrän YK:n, Etyjin ja EU:n viranomaisten tekemiä tutkimuksia, jotka liittyvät järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja jotka eivät ole johtaneet oikeudellisiin toimenpiteisiin. Miksi? Heidän mukaansa keskeisenä syynä raporteissa on mainittu se, että oikeudelliset toimenpiteet eivät saa järkyttää Kosovon yhteiskunnallis-poliittista tilannetta. Unmikin korkeat toimijat ovat estäneet niin rikostutkinnan toteuttamista kuin syytteiden nostamista maan poliittisen eliitin jäseniä vastaan, jotka ovat keskeisillä paikoilla järjestäytyneessä rikollisuudessa. USA:n ulkoministeri Hillary Clinton vahvisti maansa täyden tuen silloiselle pääministerille Thaçille ja Kosovon johdolle: ”Me olemme kumppaneita ja teidän ystäviänne, ja olemme päättäväisiä varmistaessamme tulevaisuutenne.” Ciullan ja Romanon johtopäätös Kosovon tilanteesta on se, että Yhdistyneet kansakunnat on joutunut mafian ja Yhdysvaltojen panttivangiksi.

Kosovon sota ei ratkaissut ristiriitoja, vaan synnytti uusia. Se oli lähtölaukaus kansainvälisen oikeuden murentumiselle. Se on tehnyt YK:n ja EU:n virkamiehistä kansainvälisen organisoituneen rikollisuuden takuumiehiä.

Lisämateriaalia:

G. Ciulla & V. Romano: Kosovo.

Die UNO als Geisel der Mafia und der USA. Zambon, 2012.

Angela Wieser: Serbia ja Kosovo:

provinssista itsenäiseksi valtioksi? teoksessa Kerstin Jokisalo-Neumann (toim.), Serbia. Tähtäimessä turvattu tulevaisuus, Rauhanpuolustajat ja Like 2014.