Avainsana-arkisto: historia

Tulevaisuudella on pitkä menneisyys

Rasismi on äärimmäisen muuntautumiskykyinen. Nykyisin vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että on puhuttava enemmänkin rasismeista ja niiden eri muodoista kuin yhdestä yhtenäisestä rasistisesta maailmankatsomuksesta -tai kuvasta. Rasismi on puhetapojen ja käytäntöjen järjestelmä, joka oikeuttaa ja uusintaa kulloinkin vallitsevia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Modernin tieteellisen rasismin piirissä ne määritellään luonnollisiksi ihmisryhmien välisiksi valtasuhteiksi, joiden perustana ovat väitetyt periytyvät fyysiset piirteet (esimerkiksi ihonväri ja/tai kallon muoto). Yksilön käyttäytyminen määräytyy myös ennen kaikkea rodullis-kulttuurisesta ryhmästä, johon hän kuuluu. Roduiksi määriteltyjen ihmisryhmien välillä vallitsee hierarkia, jonka mukaan jotkut niistä ovat periytyvien, muuttumattomien henkisten ja kulttuuristen ominaisuuksiensa ansiosta ylempiä ja toiset alempia. Kulttuurinen rasismi on luopunut näennäisesti biologisen rodun käsitteestä ja nostanut valtasuhteita määrittäväksi tekijäksi etnisyyden, kulttuurin ja uskonnon.

Teoksen ensimmäisessä painoksessa vuonna 1998 saatoimme kirjoittaa, että ”skinit ovat rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden näkyvin toiminnallinen subjekti ja sen väkivallan ’julkiset’ kasvot”. Skinien tilan ovat valloittaneet rasismiin tukeutuvat radikaalin oikeiston puolueet. Nyt rasistisen politiikan edustajina argumentoivat nais- ja miespoliitikot hyvin istuvissa puvuissaan. Myös rasismin muodot ovat muuttuneet. Biologisten perustelujen sijasta rasistinen puhe tukeutuu kulttuuriseen rasismiin. Antisemitismin sijaan rasismikeskustelun ytimeen on noussut muslimivastainen rasismi.

 

* * *

 

Rasistinen vihapuhe ja väkivalta maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan on lisääntynyt viime vuosina huomattavasti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastainen komissio (ECRI) totesi vuonna 2016 ”kansallispopulismin ja ulkomaalaisvastaisen vihapuheen voimakkaan kasvun” olevan olennaisia tulevaisuuden haasteita. Rasistisista äärioikeistolaisista puolueista on tullut eurooppalaisessa politiikassa salonkikelpoisia, jopa hallituspuolueita. Itä-Euroopassa on menossa radikaali oikeistopopulismin vallankumous, joka on nostattanut rasistisen ulkomaalaisvastaisuuden lisäksi erityisesti juutalais- ja romanivastaisuutta.

Euroopassa rasistiset liikkeet ovat imeneet itseensä lisävoimaa kasvavan pakolaisvirran tuottamista huolista kansalaisten keskuudessa. Euroopan unionin jäsenmaihin saapui arvioiden mukaan vuonna 2014 noin 560 000 ja vuonna 2015 noin 1 260 000 turvapaikanhakijaa. Pakolaismäärän kasvun takana ovat ennen kaikkea Afganistanin, Irakin ja Syyrian konfliktit sekä kasvava maailmanlaajuinen eriarvoisuus, globalisaatio ja ilmastonmuutoksen vaikutukset. Pakolaisten määrän kasvu on saanut useat johtavat poliitikot Yhdysvalloissa ja Euroopassa lietsomaan rasistista mielialaa. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump herätti kansainvälistä huomiota tammikuussa 2018 viitatessaan Haitiin ja Afrikan maihin: ”Miksi meidän pitäisi sallia maahanmuutto persläpimaista?” Trump rakentaa muuria Meksikon rajalle ja kutsui vaalikampanjansa aikana Yhdysvaltoihin saapuvia meksikolaissiirtolaisia huumekauppiaiksi ja tappajiksi. Euroopassa Unkarin pääministeri Viktor Orbán julisti, että ”kaikki terroristit ovat maahanmuuttajia”. Unkari pystytti piikkilangasta aidan rajoilleen pakolaisten tulon estämiseksi. Vuoden 2015 lopulla 87 prosenttia unkarilaisista tuki Orbánin ratkaisua.

 

* * *

 

Rasismiksi ulkomaalaisvastaiset ennakkoluulot muuttuvat, kun sosiaaliset ja kulttuuriset erot ryhdytään mieltämään luonnollisiksi ja muuttumattomiksi tavoitteena yhteiskunnallisten valtasuhteiden tietoinen oikeuttaminen ja uusintaminen. Tällöin rasismi ei ole muukalaisvastainen ennakkoluulo, vaan siihen liittyy tietyn ihmisryhmän taloudellinen, poliittinen ja yhteiskunnallinen syrjintä. Valtaväestön ennakkoluuloihin perustuva ulkomaalais- ja pakolaisvastaisuus on usein voitettavissa vakaissa ja sosiaalis-taloudelliseen tasa-arvoon pyrkivissä oloissa valistuksella, toisiinsa tutustumisella, yhdessä tekemisellä ja vieraan integroitumisella yhteiskuntaan. Rasismin voittaminen vaatii ennen kaikkea yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten valtasuhteiden muutosta sekä yhteiskunnallisia uudistuksia.

 

Rauhanpuolustajien ja Rosebudin uudessa Umpihanki-kirjasarjassa on julkaistu neljäs, täydennetty painos Pekka Isakssonin ja Jouko Jokisalon kirjasta Kallonmittaajia ja skinejä: rasismin aatehistoriaa. Yllä on otteita kirjan esipuheesta.

 

 

Kansallinen vai kansalaisten turvallisuus


Tuoko kansalliseen turvallisuuteen sijoittaminen oikeasti turvaa kansalaisille ja kuinka paljon, kysyy emeritusprofessori Jyrki Käkönen: “Niin kauan kuin armeijat ovat legitiimi osa kansallista turvallisuutta, ne tarvitsevat aseensa. Mutta on hyvä tiedostaa, että kuviteltuun kansalliseen turvallisuuteen investoidut resurssit ovat yleensä poissa kansalaisten turvallisuudesta – sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta tai koulutuksesta.”

 

Kansallinen turvallisuus on tavallaan maaginen käsite. Sen heikentymisestä on helppo maalailla erilaisia uhkakuvia, kuten Airiston Helmi -nimisen yhtiön ympärillä käytävä keskustelu osoittaa. Kansallisen turvallisuuden varmistaminen on myös asia, joka jopa taloudellisen kriisin oloissa saa helposti valtion rahakirstun vartijat osoittamaan varoja sen vahvistamiseen, kuten Suomen 1990-luvun hävittäjähankinnat osoittivat. Sama asia on aivan ilmeisesti toistumassa nyt, kun tuolloin hankittujen hävittäjien elinkaari on tulossa tiensä päähän. Vastaavasti on paljon vaikeampi löytää resursseja kansalaisten turvallisuutta vahvistavaan koulutukseen tai terveydenhoitoon. Itse asiassa taloudellisesti vaikeina aikoina juuri niistä näyttää olevan helppo leikata resursseja.

Kansallisen turvallisuuden yhteydessä harvemmin kuitenkaan pysähdytään miettimään, miten hyvin perusteltua kansalliseen turvallisuuteen sijoittaminen loppujen lopuksi on. Miten paljon lisää turvallisuutta se kansalaisille tuo? Tässä mielessä on kiinnostavaa vilkaista joitakin historiallisia esimerkkejä kansalliseen turvallisuuteen sijoitetuista mittavista investoinneista. Tässä tarkastelemani esimerkit loppujen lopuksi toivat valitettavan vähän tai tuskin lainkaan turvallisuutta niille ihmisille, joiden suojelemiseksi investoinnit oli tehty. Toki on turha kieltää, etteikö historiasta löydy myös toisenlaisia esimerkkejä. Siitä huolimatta on perusteltua todeta, että kansalliseen turvallisuuteen investoitaessa on syytä arvioida investointien todellisia turvallisuusvaikutuksia huolella ennen kuin investointeihin ryhdytään.

KYSEENALAISTA TURVAA LINNAKKEILLA

Kun Ruotsin valtakunta laajentui Pähkinäsaaren rauhan jälkeen, alettiin Suomen alueella rakentaa Olavinlinnaa valtakunnan turvaksi idässä laajentuvaa Moskovaa vastaan vuonna 1475. Linna oli tietenkin usein venäläishyökkäysten kohteena ja teki siinä mielessä tehtävänsä. Mutta kansalaisten turvallisuuden näkökulmasta sen rakentamisen historiasta löytyy kiinnostava kääntöpuoli. Linnan rakentaminen asetti velvoitteita talonpojille niin työn kuin verotuksenkin muodossa. Noilta rasitteilta välttyäkseen monet talonpojat muuttivat perheineen Venäjän puolelle rajaa, siis tuon uhan puolelle, jota vastaan linnaa rakennettiin kansalaisia suojelemaan.

Silloin kun linnaa olisi todella tarvittu valtakunnan suojelemiseen, se antautui suuren Pohjan sodan aikana venäläisille vuonna 1714. Uudenkaupungin rauhassa se palautettiin Ruotsille hetkellisesti, kunnes se vuoden 1743 rauhassa siirtyi Venäjälle. Niinpä siitä tuli laajentuneen Venäjän turva Ruotsia vastaan. Suomen ollessa 1800-luvulla osa Venäjän imperiumia Olavinlinnaa ei enää tarvittu puolustuksellisiin tarkoituksiin. Se toimi 1800-luvun puolivälissä jonkin aikaa tutkintovankilana, kunnes jäi vähitellen rappeutumaan.

Vastaavan esimerkin voi kaivaa esiin Etelä-Ruotsista, joka vielä 1600-luvun puoliväliin asti kuului Tanskaan. Etelä-Ruotsi ja sen mukana Mastrandin kaupunki liitettiin Ruotsin valtakuntaan vasta vuonna 1658 Roskilden rauhassa. Muutoksen jälkeen kaupungin ja valtakunnan suojaksi tanskalaisia vastaan kaupunkia hallitsevalle mäelle alettiin rakentaa Carstenin linnaketta. Lopullisesti linnake valmistui vasta 1800-luvun puolivälissä. Linnakkeen rakentamiseen käytettiin rangaistusvankeja, ja sitä varten Ruotsin rikoslakiin ilmestyi jopa erityinen pykälä, joka merkitsi pakkotyötä juuri tämän linnakkeen rakentamiseksi. Suuri osa vangeista kuoli rakennustöiden kehnoissa olosuhteissa.

Jo alkuvaiheessa linnakkeen turvallisuutta tuova vaikutus joutui kyseenalaiseksi. Ensimmäisen kerran se antautui tanskalaisille heinäkuussa 1677. Toistamiseen se antautui vuonna 1719 vähäisen tanskalaisjoukon piirittäessä linnaketta. Se palautui ruotsalaisille vuoden 1720 rauhanteossa. Sitä ennen linnakkeen komentaja Heinrich Danckward tuomittiin mestattavaksi antautumisen vuoksi. Mestaus oli tuskallinen tapahtuma mestaajan ollessa humalassa ja onnistuessa tehtävässään vasta toisella miekan iskulla. 1700-luvulla linnakkeen kohtalona oli toimia niin kutsutun vapauden ajan poliittisten vankien säilytyspaikkana.

TURVARAKENNELMISTA MATKAILUNÄHTÄVYYKSIKSI

Kansallisen turvallisuuden näkökulmasta Suomenlinnan historia on hyvin samanlainen Olavinlinnan ja Carstenin linnakkeen historioiden kanssa. Päätös Sveaborgin (Suomenlinnan) rakentamisesta valtakunnan turvaksi tehtiin vuonna 1747. Sitä eivät koskettaneet 1700-luvun sodat, ja se toimi lähinnä laivaston tukikohtana. Suomen sodassa 1808 linnoitus antautui C. O. Cronstedtin johdolla, monen aikalaisen mielestä jopa häpeällisesti ilman taistelua. Tuolloin se oli myös ensimmäisen kerran venäläisten taistelutoimien kohteena.

Krimin sodassa linnoitus oli vuonna 1855 englantilais-ranskalaisen laivasto-osaston pommitusten kohteena, mutta siihen ei kohdistunut varsinaisia taistelutoimia. Sotilaallisten toimien näyttämönä linnoitus toimi vuonna 1905. Tosin silloin oli kyse kapinasta linnoituksen sisällä. Suomen itsenäistyttyä linnoitusta käytettiin kansalaissodan jälkeen punavankien säilytyspaikkana. Kaikkiaan saarelle sijoitettiin 10 000 punavankia, joista ainakin 1 000 menehtyi nälkään ja tauteihin ja ainakin 80 teloitettiin.

Kaikkia kolmea linnoitusta yhdistää niiden käyttäminen vankien säilytykseen. On hyvin kyseenalaista, miten paljon niihin uhratut varat tuottivat kansallista turvallisuutta, eivätkä ne millään tavalla vahvistaneet kansalaisten turvallisuutta. Samanlaisia esimerkkejä voi helposti kaivaa esiin maailmanhistoriasta. Ranskalaiset rakensivat 1930-luvulla kalliin Maginot-linjan puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksalaiset kuitenkin mitätöivät linnoituslinjan puolustuksellisen merkityksen kiertämällä sen Hollannin ja Belgian kautta.

Paljon lähempää omaa aikaamme löytyy presidentti Ronald Reaganin ajama huippukallis Tähtien sota -ohjelma. Sen tarkoituksena oli rakentaa avaruuteen puolustusjärjestelmä Neuvostoliiton mahdollisia ydinohjuksia vastaan. Ohjelma vanheni jo suunnittelupöydällä. Tarvittaessa tai niin halutessaan venäläiset olisivat kyenneet lähettämään Yhdysvaltoihin ydinaseita kantavia risteilyohjuksia Yhdysvaltain rannikon läheisyyteen sijoitetuista ydinsukellusveneistä. Ne olisivat tuhoamattomina alittaneet koko ohjuspuolustusjärjestelmän.

Kolmen linnoituksen ja mahdollisesti Maginot-linjankin suurin merkitys on paikallisesti ja kansallisesti siinä, että ne vetävät puoleensa matkailijoita. Näin ne mahdollisesti ajan saatossa maksavat takaisin niihin uhratut investoinnit, jotka tuottivat hyvin vähän jos lainkaan turvallisuutta. Sen sijaan Yhdysvaltain avaruuspuolustusjärjestelmästä tuskin tulee matkailukohdetta. Vaikea sellaista on myöskään tehdä käytöstä poistetuista hävittäjäkoneista.

Niin kauan kuin armeijat ovat legitiimi osa kansallista turvallisuutta, ne varmasti tarvitsevat lelunsa. Mutta samalla on hyvä tiedostaa, että kuviteltuun kansalliseen turvallisuuteen investoidut resurssit ovat yleensä poissa kansalaisten turvallisuudesta. Toisin sanoen ne ovat poissa sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta tai koulutuksesta. Eri kohteiden välillä joudutaan tekemään valintoja resurssien ollessa rajoitettuja. Päätöksiä tehtäessä on hyvä muistaa, että kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellman piti kansakunnan tärkeimpänä turvana koulutusta ja korkeaa sivistystä eli kansalaisten turvallisuutta.

Teksti Jyrki Käkönen

 

Vapaiden aiheiden mies

Kupari_y_2
Yli 40 vuotta Rauhanpuolustajien jäsenenä ollut Erkki Kupari on seurannut läheltä järjestön eri vaiheita. Hänen oma tapansa tehdä rauhantyötä liittyy keskeisesti kirjoittamiseen mitä moninaisimmista aiheista. Kupari aloitti Rauhan Puolesta -lehden avustamisen 1980-luvulla ja kirjoittaa lehteen toisinaan vieläkin.

”Sota on ollut leimaava kokemus elämässäni, ennen kaikkea toinen maailmansota. Olin suhtautunut sotilaallisiin toimiin ja operaatioihin niin, että osa niistä on oikeutettuja ja osa ei. Tämäntapainen ajattelu on karissut minulta kokonaan pois. En pidä enää väkivaltaista toimintaa hyväksyttävänä millään lailla. Ainoa vaihtoehto on siviilivastarinta tai siviilitoiminta. En pidä aseellisia vapautusliikkeitä oikeutettuina, ne johtavat sisällissotiin ja lisäävät väkivaltaa. Jos väkivaltaiset voimat saavat vallan, ne jatkavat väkivaltaa siviilihallinnossa.”

Näin tiivistää ajatteluaan Erkki Kupari, joka liittyi Rauhanpuolustajien jäseneksi 1970-luvun alussa ja kuului Rauhan Puolesta -lehden toimituskuntaan 1980-luvulla. Kupari on pitkän linjan toimittaja, ohjaaja, työehtoasiamies, koulutuspäällikkö ja runoilija. Hänen kirjoituksiaan voi yhä lukea lehdestämme. Viimeisin on tämän vuoden toukokuulta ja sen aiheena oli Betlehemissä järjestetty Palestiinan maraton, johon lentäväaskelinen Kupari osallistui. Juoksemisen ohella Kupari haastatteli entistä Israelin armeijan sotilasta, lapsille ja nuorille oikeusapua tarjoavaa tutkijaa sekä suomalaisia diplomaatteja.

”Olen viettänyt nuoruuteni Hämeenlinnassa. Aloitin opiskelut Tampereen yliopistossa vuonna 1973. Opiskelin sosiaalipolitiikkaa ja valmistuin sosionomiksi. Jatkoin opintoja aikuiskasvatukseen ja valmistuin vuonna 1980 maisteriksi”, Kupari kertoo. ”Rauhanpuolustajat oli 1970-luvulla radikaali järjestö. En ollut mikään aktiivi mutta vierailin joskus Rauhapuolustajien Tampereen-toimistossa. Siellä oli toiminnanjohtajana Anssi Ruotsalo, joka oli herkkä ja mukava tyyppi. Toiminta oli virkeää ja vähän erilaista kuin politiikka siihen aikaan. Rauhanpuolustajat järjesti muun muassa rauhanmarsseja, joihin osallistui paljon ihmisiä. Pulumerkki oli hyvin tavallinen näky. Minullakin oli sellainen. Olin ylioppilaskunnan kulttuurijaostossa ja Iikka Vehkalahti oli Tamyn eli ylioppilaskunnan pääsihteeri. Tapasin silloin hänet ensimmäistä kertaa.”

AMERIKKALAINEN KULTTUURI AVASI NÄKÖKULMIA

Kun juuri itsenäistyneiden Afrikan maiden johtoon nousi mustia kovaotteisia hallitsijoita, näki moni ihmisoikeuksien ja demokratian puolustaja siinä lopullisen voiton kolonialismista. Kupari ei kokenut asiaa näin. ”Muistan sanoneeni eräälle kaverilleni, että en näe mitään hyvää siinä että Afrikan maiden vapauduttua niiden johtoon tulee musta diktaattori. Siinä ei ollut mielestäni mitään positiivista. Sain ajatukselleni huonon vastaanoton. Kaverista kommenttini oli rasistinen, koska vapautusliikkeitä pidettiin tuolloin kovempana voimana kuin demokratiaa. Jälkeenpäin hän myönsi minun olleen ihan oikeassa.”

Kupari kiinnostui jo 1960-luvulla sodan ja rauhan kysymyksistä. ”Isäni oli sodassa ja kaikkien pihan lasten isät olivat olleet sodassa. Asuimme Hämeenlinnassa tehtaan asunnossa. Siitä jäi väkivallan taakka, joka on surullinen asia. Oma sodanvastaisuuteni liittyi merkittävästi toiseen maailmansotaan. Olen syntynyt 1951 ja seurannut Vietnamin sotaa televisiosta. Suomen televisiossa näytettiin suorana amerikkalaisia lähetyksiä. Näillä ohjelmilla oli suuri vaikutus siihen, että aloin ajatella sodan olevan väärin.”

Vuoden 1968 yhteiskunnallinen liikehdintä jätti jälkensä myös Erkki Kupariin, joskin politiikan lisäksi hänen keskeisiä kiinnostuksenkohteitaan on ollut myös pop-kulttuuri. ”Vuonna 1968 Pariisin opiskelijamellakoiden ja Tšekkoslovakian miehityksen aikaan olin 16-vuotias. Meillä oli Hämeenlinnassa underground-ryhmä ja julkaisimme lehteä jonka nimi oli Apartado. Siinä kirjoitettiin pop-kulttuurista. Kävin katsomassa Hair-musikaalin Tampereella. Beatlesien Yellow Submarine -elokuva teki myös suuren vaikutuksen, kuten yhtyeen musiikkikin. Lennonin ajatukset ja puheet olivat vaikuttavia. Myös amerikkalainen rock vetosi minuun.”

Kiinnostus amerikkalaiseen kulttuuriin avasi uusia näkökulmia maailman ymmärtämiselle. ”Pop-kulttuurin ja hippiaatteen nousu ovat olleet kestävin lähde, josta olen ammentanut. Siihen liittyivät myös amerikkalaisen rauhanliikkeen suuret mielenosoitukset ja sodanvastainen liike. Seurasin mustien kansalaisoikeusliikettä.”

ILMAPIIRI MUUTTUU

Valmistuttuaan Kupari jätti Tampereen taakseen. Hän päätyi Lahden kautta Helsinkiin. 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden uusi päätoimittaja Iikka Vehkalahti ja hänen aisaparinsa Juha Rekola halusivat uudistaa lehden. ”Olin muuttanut Lahdesta Helsinkiin vuonna 1983. Jari Laukkanen, joka oli tuttuni jo Tampereelta, asui nyt Helsingissä. Jari kysyi kiinnostaisiko minua kirjoittaa Rauhan Puolesta -lehteen, johon haettiin uusia kirjoittajia. Tulin Jarin kautta porukkaan mukaan. Rekolan Juha, joka sittemmin oli työkaverinikin Journalistiliitossa, oli minun kannaltani kaikkein tärkein henkilö. Meillä synkkasi hyvin yhteen. Juha kannusti minua kirjoittamaan ja tykkäsi jutuistani.”

Vuonna 1985 sai ensi-iltansa Rauni Mollbergin ohjaama Tuntematon sotilas, joka lähti haastamaan Edwin Laineen klassista vuoden 1955 versiota. Kupari kirjoitti elokuvasta ja sen ympärillä käydystä keskustelusta samana vuonna Rauhan Puolesta -lehteen omien sukulaistensa kokemuksien kautta. Kuparin jutussa ”Yöllä me aina heräämme” -käydään sodan traumoja läpi unien avulla.

 

Isän kertomus: Pimeässä ei nähnyt mitään. Olivatko jäsenet tallella? Huh, kun oli kuuma. Piti ottaa peitto pois ja istua hetki. Hengästytti ja oli niin paha olo.

Makasin taas pommikuopassa. Olin ollut siinä jo toista vuorokautta yhteen mittaan. Tykistön kranaatit mylläsivät maata ja pommittajalaivue toisensa jälkeen lensi yli. Minä olin samassa kuopassa koko ajan. Ei se siihen toista kertaa ammu.

Kuinka kauan sitä voi olla rumputulessa hengissä, jatkuvassa kivisateessa, pölyssä ja jyskeessä. Hermot joutuivat kyllä lujille.

 

Isoäidin kertomus: Heräsin taas siihen samaan tunteeseen. Tultiin sanomaan, että sinunkin poikasi nimi on siinä luettelossa. Vaikka sota on päättynyt jo aikoja sitten, herään aina siihen, että viimeinenkin poika viedään.

Kun tuli joka päivä pitkät listat kaatuneiden nimiä silloin loppukesällä Kannakselta, niin ajattelin, että se on loppu nyt. Sinne on joutunut viimeinenkin poika. Ja mitä tästä maasta tämän jälkeen tulee.

Pimennysverhon takaa kurkistelin monena yönä pihamaalle, silloin kun kotona oltiin, eikä pommituksia paossa.

 

”Aloitin vapaista aiheista. Kirjoitin useamman joulujutun, joissa lähtökohtani oli Jukolan veljesten joulusauna. Kirjoitin siis veljesten tarinat uusiksi lehden joulunumeroihin”, kuvailee Kupari juttujaan. Hän kirjoitti paljon kulttuurista, muun muassa amerikkalaisista jazzelokuvista, Eppu Normaalista, M. A. Nummisesta, Asterixista, Paul Simonista ja Andrei Tarkovskista.

kupari2Elokuvista kirjoittaessaan Kupari osui välillä Rauhanpuolustajien kipupisteisiin. Vuonna 1988 ilmestyi amerikkalaisen Philip Kaufmanin Olemisen sietämätön keveys -elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat vuoden 1968 Prahaan. ”Koin Tšekkoslovakian miehityksen nuorena miehenä tosi pahana. Kävin katsomassa Kaufmanin leffan ja tulin lehden toimituskokoukseen. Ehdotin, että kirjoittaisimme jutun, jossa tuomitaan Tšekkoslovakian miehitys. Puluthan olivat suhtautuneet miehitykseen myönteisesti. Jutun kirjoitti lopulta Iikka Vehkalahti. Tämän jälkeen eräät muutkin järjestöt muuttivat suhtautumistaan Tšekkoslovakian miehitykseen kielteiseksi.”

1980-luvun lopulla ei voitu täysin tietää, miten käänteentekeviä muutoksia 1990-luvun alku toisi tullessaan. Neuvostoliiton hajoaminen oli suuri mullistus maailmassa. Merkit olivat näkyvissä.

Erkki Kupari koki ilmapiirin muutoksen konkreettisesti RaPu-lehden juttukeikalla Neuvosto-Virossa 1980-luvun lopulla. ”Menin Tallinnassa puoluetaloon ja ihmettelin, miksi vastassa oli rynnäkkökiväärimiehiä, neuvostosotilaita univormuissa. Tapasin Lindström-nimisen kevyen teollisuuden varaministerin. Hän kertoi minulle virolaisille hankalia asioita. Jos virolaiset ovat eteviä työssään ja tekevät parempia tuotteita kuin muualla Neuvostoliitossa, sitä ei saa tuoda esille eikä siitä saa kirjoittaa lehdistössä. He eivät saa kirjoittaa edes omissa lehdissä, että virolaiset tuotteet ovat parempia kuin venäläiset. Jos näin kirjoittaa, Moskovasta tulee heti huomautuksia. Ministeri sanoi, että hän voi kertoi näitä asioita minulle, mutta toivoi etten kirjoittaisi niistä: ’Jos kirjoitat näistä, seuraa vaikeuksia.’”

RUNOJA LAPSILLE

Rauhan Puolesta -lehteä tehtiin pitkälti samalla toimituskunnalla aina 1980-luvun loppuun saakka. 1990-luvun alussa tuli aika antaa tilaa uusille tekijöille. ”Porukka hajosi, kun Iikka Vehkalahti lähti tekemään elokuvaa ja Juha Rekola lähti hänen mukaansa Intiaan. Itse menin töihin televisioon TV1:een vuonna 1987. Olin kymmenen vuotta vakihommassa ohjaajana. RaPu-lehteen kirjoittamani jutut auttoivat minua ilmaisemaan ajatuksiani, kehittämään kirjoittamista ja mielikuvitusta. Lehteen kirjoittamani jutut auttoivat myös työn saannissa.”

Rauhanpuolustajien aikaiset kontaktit poikivat Kuparille mielenkiintoisia projekteja hänen työskennellessään Ylessä. ”Teimme Juha Rekolan kanssa Pulujen jälkeen yhteisen tv-dokumentin. Kävimme haastattelemassa Denis Goldbergia Lontoossa. Hän oli ANC:n valkoinen juutalainen pommiasiantuntija, joka sai nelinkertaisen elinkautistuomion Etelä-Afrikassa. Hän istui 22 vuotta vankilassa. Eräänä päivänä hänet vapautettiin ja lennätettiin Tel Aviviin. Goldberg ilmoitti heti lentokentällä, että hän tuomitsee apartheidin ja jatkoi matkaa Lontooseen. Lontoossa hän työskenteli ANC:n toimistossa. Puhuimme Goldbergin kanssa erityisesti hänen vankila-ajastaan. Ohjelman nimi oli Mustaa huumoria valkoisessa vankilassa.”

Vaikka Etelä-Afrikkaa boikotoitiin apartheidin aikana, Kupari suhtautuu kielteisesti boikotteihin eikä usko sen ratkaisevan esimerkiksi Israel–Palestiina-kysymystä.

”Kaikki boikotit ovat vahingollisia, kulttuuriboikotit erityisesti. Israelin kulttuuriboikotointi estää kansalaisia nauttimasta suositusta musiikista. Samaan aikaan maan sisällä juutalaiset ja arabit yrittävät löytää toisensa rauhanomaisesti ja myös taiteen kautta.”

”Boikotit ovat kollektiivisia rangaistuksia, jotka kohdistuvat erottelematta kaikkiin. Kuitenkaan ne eivät vahingoita boikottien kohteena olevaa valtaa pitävien joukkoa, mutta saattavat tavalliset ihmiset ahdinkoon.”

Tänä päivänä Erkki Kupari toimii aktiivisesti useammalla sektorilla. Kotkassa asuva ja Virolahden Klamilassa mökkeilevä Kupari kirjoittaa aktiivisesti kymenlaaksolaisiin lehtiin. Luvassa on myös uusi runokirja. ”Olen tehnyt paljon koulutushommia ja teen niitä yhä, vaikka olenkin eläkkeellä. Olen kirjoittanut neljä vuotta pakinoita Kymen Sanomiin. Kaakonkulma-lehteen olen kirjoittanut jo kymmenen vuotta. Ensi vuonna ilmestyy uusi lasten runokokoelma myllykoskelaisen Reunan kustantamana. Se ollut minulla valmiina jo pitemmän aikaa.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Susanna Pesonen

Kolumni: Kuinka minut värvättiin

raimopesonen-683x1024_2”Tuletko stalinistien lehteen kolumnistiksi?”

Matinpuron Teemun loppuvuodesta 2012 joissakin kekkereissä esittämä kysymys nauratti itseironiallaan niin paljon, että vastauksen antamiseen meni hetki, mutta se oli myönteinen. Olin seuraillut Rauhanpuolustajien toimintaa laiskahkosti 90-luvulla, mutta kiinnostukseni järjestöä kohtaan alkoi kasvaa vuosituhannen vaihteessa toisen Tšetšenian sodan ja Irakin sodan myötä. Rauhanpuolustajissa miellytti toiminnan monialaisuus ja mutkattomuus, samoin kaksoisstandardien puute: väkivalta ja kansainvälisen oikeuden loukkaukset tuomitaan johdonmukaisesti, tekijään katsomatta.

Näin ei ole aina ollut. Neuvostoliittoa myötäilevät kaksoisstandardit olivat osa Rauhanpuolustajien toimintaa vielä 1970- ja 1980-luvulla. Järjestö ei kuitenkaan ollut ongelmalle sokea, ja yhtenä korjausliikkeen merkkipaaluna on pidetty järjestön irrottautumista Moskovan johtaman Maailman rauhanneuvoston politiikasta 1980-luvun lopulla. Soutuvenekään ei käänny silmänräpäyksessä, mutta viimeisten vuosikymmenien havaintojen perusteella yhdistyksen jäsenmaksun maksaa mielellään.

Vanhat leimat ovat erityisen sitkeitä silloin, kun niitä voi käyttää poliittisina lyömäaseina. Tähän asetelmaan Matinpuron stalinismi-lohkaisu tietysti viittasi. Kun erilaiset kriisit lisäävät turvattomuuden tunnetta yhteiskunnassa, sotamyyttien merkitys yleensä vahvistuu. Jos maailmankuva mustavalkoistuu niin paljon, että militarismi nähdään isänmaallisuutena ja isänmaallisuus pelkkänä militarismina, kaikenlaiset rauhanliikkeet on helppo leimata vihollisen – Suomen tapauksessa Venäjän – kätyreiksi. Rauhanpuolustajien kohdalla tällaisessa leimaamisessa auttavat tietysti menneisyyden virheet.

Onko menneisyyden painolastista irtautuminen edes mahdollista? Kysymys nousi mieleen SDP:n Rinteen ja kokoomuksen Orpon toukokuisesta väittelystä, jossa Rinne muistutti kokoomuksen vastustaneen pitkään peruskoulua ja Orpo vastasi viittauksella SDP:n rooliin vuoden 1918 sisällissodassa. Keskustelun perusteella virheiden vanhentumisaikaa ei ole olemassa, jos jollakin osapuolella on tarve käyttää menneisyyttä lyömäaseena. Tarve tällaisen lyömäaseen käyttöön saattaa olla nykyhetken kannalta olennaisempi kysymys kuin se vuosikymmenien takainen virhearviointi.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläiskirjailija, joka myös musisoi.

Murroskauden päätoimittaja

vehkalahti2_2
Iikka Vehkalahti tunnetaan kokeneena dokumenttiohjaajana ja -tuottajana. Ennen pitkää ja ansiokasta uraa dokumenttien parissa Vehkalahti oli vuosia aktiivi Rauhanpuolustajissa. Hän liittyi järjestöön 1970-luvun alussa ja toimi muun muassa Satakunnan piirijärjestön puheenjohtajana. Draamaa ja valtio-oppia Tampereen yliopistossa lukenut Vehkalahti toimi myös
Rauhan Puolesta -lehden päätoimittajana 1980-luvulla.

 

1970-luvulla Rauhanpuolustajat oli järjestö, joka vaali hyviä idänsuhteita. Rauhanpuolustajat oli presidentti Urho Kekkosen erityissuojeluksessa, ja puolueen jäsenkirjalla oli suuri painoarvo järjestön johtokunnassa. 70-luvulla Rauhanpuolustajien jäsenistössä oli SKP:n ja SKDL:n kannattajien lisäksi myös sosiaalidemokraatteja ja keskustalaisia. Moni kokoomuslainenkin oli tuolloin hyvää pataa Rauhanpuolustajien kanssa.

Iikka Vehkalahti kertoo alkuvaiheistaan Rauhanpuolustajissa: ”Olin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteeri ja edustajiston puheenjohtaja. Olin hyvin aktiivinen Tampereella 1968–1971. Silloinhan oli kaikki suuret opiskelijalakot, ja Vietnamin sodan vastainen liike oli voimissaan. Tuntui, että kaikkialla kiehui ja höyrysi. Siirtyminen Poriin johtui siitä, että vaimoni oli Porista kotoisin. Hän muutti sinne läänintaiteilijaksi ja minä muutin mukana. Perustimme perheen ja saimme lapsia. Saatoin opiskeluni loppuun ja toimin samanaikaisesti keskustapuolueessa ja Rauhanpuolustajissa. Se oli Tampereen perintöni jatkoa.”

Vehkalahti toimi aktiivisesti Porin piirijärjestössä, mutta nousi myöhemmin myös Rauhanpuolustajien johtokuntaan. ”Minusta tuli Satakunnan Rauhanpuolustajien puheenjohtaja. Rauhanliikkeessä ei ollut kovin paljon aktiivisia kenttätasolla toimivia kepulaisia. Eduskunnassa olivat toki muun muassa Eino Uusitalo ja Matti Ruokola. Olin keskustapuolueen kansainvälisen toimikunnan jäsen ja mukana DDR:n tunnustamiskomiteassa. Nämä seikat saattoivat johtaa siihen, että minut valittiin kepulaisena Rauhanpuolustajien johtokuntaan.”

EI TUOMARI VAAN LÄÄKÄRI

1970-luvun poliittista tilannetta ymmärtääkseen on hahmotettava se ahdas tila, jossa Suomi joutui ulkopoliittisesti liikkumaan kylmän sodan ja suurvaltapolitiikan puristuksessa. ”Kepun sisälläkin on ollut erilaisia linjoja, mutta kekkoslaisilla oli samanlainen näkemys suhteesta Neuvostoliittoon kuin Paasikivellä. Toisaalta kekkoslaisten näkemys oli lähellä myös vasemmiston ja jopa kommunistien näkemystä. Tiivistettynä: Neuvostoliiton kanssa on syytä olla hyvissä väleissä, koska emme halua että sen kanssa tulee ongelmia.”

Kekkonen oli hyvissä väleissä radikaalivasemmiston kanssa, mutta kepulaisten liittymiseen Rauhanpuolustajien jäseniksi oli muitakin syitä. ”Kekkosen puheet Vanhan valtauksen aikaan vuonna 1968 tai myöhemmin olivat hyvin radikaaleja. Kekkonen näytti, ettei Suomen tehtävä maailmalla ole olla tuomari vaan lääkäri, ja miten rakennetaan ydinaseetonta Pohjolaa tai Euroopan yhteistyö- ja turvallisuuskonferenssia. Tässä historiallisessa kontekstissa toimi Kekkosen ulkopolitiikka, johon yhdistyi keskustapuolueen vahva ulkopoliittinen ote. Sosialidemokraattinen puolue oli aika kommunismivastainen ja jotkut siellä saivat rahaa jopa CIA:lta. Tällaisessa tilanteessa syntyi uusi poliittinen akseli, johon kuuluivat kommunistit, kansandemokraatit, keskustalaiset ja kekkoslaiset. Nämä tahot yhdistyivät Rauhanpuolustajissa.”

Yksi Kekkosen ovelista vedoista oli pyytää Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi kirjailija Paavo Rintala, joka tunnettiin muun muassa lottien seksielämästä ja upseerien juopottelusta kertovasta romaanistaan Sissiluutnantti. Teos synnytti kirjasodan 1960-luvun alussa.

Iikka Vehkalahti arvosti Rintalaa paljon. ”Paavo Rintala oli todella hieno ja vaikuttava ihminen. Hän oli Rauhanpuolustajien pitkäaikainen puheenjohtaja. Rintala ei ollut mikään epärealisti. Hän tiesi hyvin, että jos hänen kotonaan istuu Neuvostoliiton suurlähetystön edustaja tehtävänään tavata Rauhanpuolustajien puheenjohtajaa, niin kysymyksessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä KGB:n edustaja. Rintala antoi tällaisten kaverien odottaa vaikka viisi tuntia, koska oli kyllästynyt koko asetelmaan. Samaan aikaan hän kuitenkin näki oman kansalaisvelvollisuutensa. Tapasin Paavo Rintalan monta kertaa ja voin vakuuttaa, että hän tietyllä tapaa oikeasti uskoi rauhanliikkeeseen. Hän näki, että rauhanliikkeellä on suuri tehtävä sotien ehkäisemisessä. Tämän takia Rintala sieti monenlaisia poliittisia ongelmia. Ottaen huomioon, että Rintala oli luova ja itse ajatteleva henkilö, hän sieti tällaista yllättävän hyvin.”

LEHTEÄ UUDESTAAN

Vehkalahti näkee kaksi selkeää syytä, miksi ihmiset halusivat liittyä Rauhanpuolustajiin 1970-luvulla. ”Ensimmäinen syy oli tietysti Neuvostoliitto, mutta toinen oli kiinnostus kansainvälisyyteen. Siihen liittyi Suomen toiminta YK:ssa ja maailman avautuminen sekä kehitysyhteistyön laajeneminen. Rauhanpuolustajat nähtiin väyläksi laajempaan kansainvälisyyteen, kuten kontakteihin Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja muuallekin maailmaan.”

Ylipolitisoituneen 1970-luvun kääntyessä 1980-luvuksi kylmä sota jatkui, mutta Suomen poliittinen ilmapiiri alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muuttua rennommaksi ja vapaamielisemmäksi. Rauhanmarsseille osallistui satojatuhansia ihmisiä ja vihreä liike nosti päätään. Tässä murrosvaiheessa alkoi Iikka Vehkalahden pesti Rauhan Puolesta -lehdessä. Tittelit ja eri elimien nimet olivat tuohon aikaan vielä pelonsekaista kunnioitusta herättävän komeita. ”Siirryin 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden toimitusneuvoston puheenjohtajaksi. Tämä taisi tosiaan olla virallinen titteli. Jatkoin lehdessä 1990-luvun alkuun. Vuonna 1990 olen ollut vt. päätoimittaja, ja mukana oli sama jengi kuin 1980-luvullakin.”

Tuohon aikaan Rauhanpuolustajien puoluemandaatit alkoivat jo olla mennyttä maailmaa ja painopiste alkoi siirtyä enemmän kansalaislähtöiseen toimintaan, johon kuka tahansa oli tervetullut osallistumaan. ”Ei ollut enää mitään väliä mihin puolueeseen kuuluu. Nimellisesti lehden päätoimittajana toimi Johannes Pakaslahti, mutta käytännössä hän kirjoitti vain joskus pääkirjoituksia. Minä, toimitussihteeri Juha Rekola ja muu toimitus teimme täysin itsenäisesti omaa lehteämme. Olin erittäin kiinnostunut lehden uudistamisesta. Poimimme suomalaisista lehdistä sekä radiosta ja televisiosta ihmisiä, joita me pidimme hyvinä toimittajina, hyvin ajattelijoina ja mielenkiintoisina tyyppeinä, ja pyysimme heitä kirjoittamaan lehteen.”

LAAJA KIRJOITTAJAKUNTA

1980-luvun alun Rauhan Puolesta -lehti heijasti aikaansa ja yhteiskunnan muutos näkyi muutenkin monilla eri yhteiskunnan osa-alueilla niin politiikassa kuin kulttuurissakin. ”1970-luvun mukanaan tuoma poliittinen paine purkautui 1980-luvun alussa. Siitä nähtiin merkkejä muun muassa vuonna 1978 ensi-iltaan tulleessa Pete Q -näytelmässä. Brežnevin perinnöstä pitää päästä eroon’ kuului yksi Rauhan Puolesta -lehden 1980-luvun otsikoista. Juha Rekolan kanssa halusimme, että Rauhanpuolustajat avattaisiin selkeämmin keskustelevaksi järjestöksi, jonka sisällä voi olla ristiriitaisiakin näkemyksiä, joka kävisi dialogia suomalaisen yhteiskunnan kanssa ja seuraisi maailmantilannetta. En halunnut, että järjestö kertoisi miten asiat ovat ja mitä pitää tehdä, vaan että kysyisimme missä mennään ja mistä on kysymys.”

Vehkalahti luettelee joukon ihmisiä, jotka kirjoittivat lehteen 1980-luvulla. Yllättävän moni heistä toimii aktiivisesti suomalaisessa kulttuurielämässä ja politiikassa tänäkin päivänä. ”Mukana olivat toimitussihteeri Juha Rekolan lisäksi muun muassa Harri Haanpää, Juhani Lindholm, Erkki Kupari, Kristiina Alapuro, Lasse Heininen, Kimmo Rentola, Virpi Laukkanen, Vesa Oja, Erkki Paakkulainen ja Marjut Helminen. Toimitus oli kyllä aika miesvaltainen. Ideana oli tehdä hyvää journalismia, joka kiinnostaisi ihmisiä. Muistan yhden toimituspalaverin, jossa pohdimme kuka voisi olla kiinnostava henkilö tässä konsensus-Suomessa. Siihen aikaan konsensus ahdisti. Tänä päivänähän toivotaan, että sitä olisi enemmän. Kiinnostavaksi henkilöksi päädyimme ehdottamaan laulaja Tuula Amberlaa.”

Kirjoittajakuntaan kuului myös pitkän linjan veteraaneja sekä nimimerkin takaa kirjoittavia vaikuttajia, joista yhden henkilöllisyyttä Vehkalahti ei suostu vieläkään paljastamaan. ”Yksi avustaja oli legendaarinen Ylen toimittaja ja kirjeenvaihtaja Knud Möller. Tapasimme hänet yleensä VPK:n talolla Helsingissä. Knud tilasi aina tuplaviskin keskellä päivää. Hän oli käsittämättömän hyvä toimittaja, teksti oli aina terävää ja hyvää. Meille kirjoitti myös eräs hyvin tunnettu henkilö nimimerkin takaa. Hän oli ihan Suomen korkeimmasta poliittisesta johdosta, eikä hänen henkilöllisyyttään tiedä vieläkään kukaan.”

vehkalahti_rapu
Vehkalahden aikaisissa Rauhan Puolesta -lehdissä on hieman samaa henkeä kuin samoihin aikoihin ilmestyneissä Aloha!- ja Suomi-lehdissä. Aloha! edusti svengaavampaa jatkoa tulipunaisen poliittisen laululiikkeen pää-äänenkannattajalle Uudelle laululle. Suomen kirjoittajakuntaan taas kuuluivat monet nousevat vihreät. Lehden päätoimittajina toimivat muun muassa Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Pekka Sauri.

”80-luvulla pyrittiin tietoisesti rikkomaan 70-luvun luutuneisuutta. Yksi suosikeistani oli luomamme Pirkko Timosen hahmo. Hän oli Pohjois-Karjalassa asuva toimittaja, joka kommentoi suomalaista lehdistöä. Hänen kauttaan pyrimme naljailemaan helsinkiläisille toimittajille. Helsingin Sanomat oli jatkuvan piikittelymme kohteena. Olimme hyvin iloisia, kun Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen seinälle oli ilmestynyt Rauhan Puolesta -lehden keskiaukeama, jossa analysoimme miten Helsingin Sanomat uutisoi YK:n puheenvuoroja.”

END

Iikka Vehkalahden toiminnalle leimaa-antavana piirteenä ovat olleet alusta asti kansainväliset kontaktit. Hänen aikanaan Rauhanpuolustajat teki yhteistyötä niin Länsi-Euroopassa perustetun European Nuclear Disarmamentin eli END:n kuin Moskova-johtoisen Maailman rauhanneuvoston kanssa. ”Olin useita vuosia END:n liaison-komiteassa. Se tarkoitti, että eri maiden rauhanliikkeistä tuli ihmisiä ja keskustelimme END:n aktiviteeteistä. Suomesta Sadankomitea oli END:ssä vahvemmin mukana kuin Rauhanpuolustajat. Kyseessä oli 1980-luvulla toiminut risteilyohjusten vastainen liike. Erityisesti länsisaksalaiset vihreän liikkeen suuret hahmot Petra Kelly ja Gert Bastian olivat END:ssä hyvin vahvasti mukana. He tukivat myös DDR:n toisinajattelijoita.”

END vastusti tasapuolisesti niin idän kuin lännenkin asevarustelua. Oli tärkeää ymmärtää, ettei kylmä sota ollut pelkästään 1970-luvulla väsymykseen asti toitotetun USA:n imperialismin syytä ja että jännitettä piti yllä myös Neuvostoliiton valtava ydinasearsenaali. ”Samalla kun END vaati ydinaseriisuntaa, se rakensi myös kontakteja Länsi-Euroopan ja sosialistimaiden toisinajattelijoiden välille. Tämä aiheutti ongelmia Neuvostoliiton ja Maailman rauhanneuvoston kanssa. Maailman rauhanneuvosto nähtiin Moskovan käsikassarana END:ssä. END taas nähtiin Maailman rauhanneuvostossa toisinajattelijoiden kokoontumisfoorumina, joka pyrkii muuttamaan maailmaa ja kumoamaan hallituksia. END olikin tärkeä kanava Itä-Euroopan ihmisoikeusaktivisteille ja rauhanaktiiveille, jotka ajoivat sellaista politiikkaa, joka ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa.”

1980-luvun kylmän sodan maailma tuo mieleen James Bond -elokuvat agentteineen ja salaisine tehtävineen. Maailman rauhanneuvoston päämaja toimi Helsingissä, ja näennäisen tyynen pinnan alla oli monenlaista kiehuntaa. Huumori ja rakettireput olivat kuitenkin kaukana todellisuudesta ja kontrolli kovaa. ”Naureskelimme Berliinin END:n tapahtuman lounaalla, että täällä on ainakin kuuden eri valtion tiedustelupalvelun kaverit paikalla. Mukana oli muun muassa Stasi ja erään pohjoismaisen järjestön edustaja, joka toimi KGB:ssa. Kylmän sodan aikaa kuvastaa hyvin se, että kun tulin END:n kokouksesta takaisin Suomeen, niin seuraavana päivänä minulle soitti Maailman rauhanneuvoston DDR:läinen sihteeri DDR:n lähetystön numerosta. Hän halusi keskustella rauhanliikkeen tilasta maailmalla eli suoraan sanoen hän halusi kysellä mitä END:n kokouksessa oli päätetty ja keskusteltu. No, jo kepussa oli opetettu, että määrätyissä tilanteissa muistin kannattaa olla huono.”

TODELLISTA DIALOGIA

Vehkalahti pyrki ymmärtämään kumpaakin osapuolta – itää ja länttä – niin pitkälle kuin se 1980-luvun todellisuudessa oli mahdollista. ”Maailman rauhaneuvostossa työskenteli muun muassa saksalaisia, suomalaisia ja australialaisia henkilöitä. Eikä kaikilla heistä ollut suoranaista tekemistä tiedustelupalveluiden kanssa. Ei se pelkkä pahuuden pesä ollut. Tosin intialainen Rhomesh Chandra ei ollut kaikista demokraattisin eikä delegoivin tai avarakatseisin ihminen. Hän vaikutti Maailman rauhanneuvoston johtajana paljon siihen kuvaan, joka ihmisillä neuvostosta oli. Rauhanpuolustajat oli loppujen lopuksi melko vähän tekemisissä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Kävimme joissakin kokouksissa. Yhteistyötä oli enemmän 1970-luvulla.”

Yksi keskeinen oivallus ihmisten välisten kontaktien luomiseen syntyi Vehkalahdelle juuri kansainvälisessä kokouksessa. ”Osallistuin erääseen aseistariisuntakokoukseen, jossa oli alakomitea keskustelemassa. Oli olemassa sanonta ’Maksat matkalippusi pitämällä puheen’. Huoneessa oli noin 20 ihmistä ja kaikki pitivät valmistelevia puheenvuoroja suoraan paperista. Paikalla istui myös Yhdysvaltain kongressin jäsen, joka kuunteli meitä tunnin verran. Hänestä näki, miten hän alkoi ikävystyä.”

Kyllästynyt kongressin jäsen vaati, että papereista lukeminen lopetetaan ja puhutaan niin kuin ajatellaan. Seuraava puhuja oli Vehkalahti. ”En ollut opiskellut englantia kuin kolme vuotta koulussa ja kielitaitoni oli vielä kehno. Kyllä siinä tilanteessa hiki nousi hiuksiin ja kieltämättä kokemus opetti myös jotain siitä, millaista todellisen dialogin pitäisi olla.”

”Liikkeiden sisällä eri ihmisillä on erilaisia ajatuksia, sillä jostainhan ne muutosvoimatkin aina tulevat. Ne eivät aina välttämättä tule ulkopuolelta vaan myös sisäpuolelta. Minua harmitti Pulujen alkuaikoina, että saatoin istua kansainvälisessä tilaisuudessa samassa pöydässä Nobel-palkitun kirjailijan kanssa, mutta en osannut vielä kommunikoida hänen kanssaan. Myöhemmin kun END muuttui enemmän kansalaisliikkeeksi myös Rauhanpuolustajat ja Maailman rauhanneuvosto näkivät, etteivät tärkeät nimet kuten tunnetut kirjailijat ja poliitikot ole tärkeitä. Keskiöön nousivat tavalliset kansalaiset. Kansalaiset ja kansalaisyhteiskunta tulivat enemmän mukaan toimintaan kuten rauhanmarsseille. Tämä oli mielestäni ehdottomasti positiivinen muutos.”

KOKOUKSET KOULUTTIVAT

1980-luvun loppupuolelle tultaessa Iikka Vehkalahti suuntasi dokumenttielokuvan pariin. ”Kun olimme tehneet tarpeeksi kauan lehteä samalla porukalla, tulimme ihan luonnostaan tilanteeseen, jossa kysytään: ’Mitäs nyt?’ Journalistisen työn lisäksi aloin tehdä dokumenttielokuvia 1980-luvun lopulla. Mielenkiintoni siirtyi enemmän dokumenttien tekemiseen, joka on erittäin intensiivistä työtä.”

vehkalahti4_2Vehkalahti pitää aikaansa Rauhanpuolustajissa antoisana. Järjestöstä jäi käteen paljon ajatuksia ja toimintatapoja, joita hän on pystynyt hyödyntämään myöhemmässä elämässään. ”Kun siirryin Yleisradion Dokumenttiprojektiin vuonna 1998, kävin paljon kansainvälisissä kokouksissa, joissa tapasin väkeä tärkeiltä rahoitusfoorumeilta. Koolla saattoi olla 500 ihmistä ja etsin elokuville rahoitusta. Kokemukseni kansainvälisestä rauhanliikkeestä ja kymmenistä erilaisista kokouksista osoittautui aivan kullan arvoiseksi. Osasin melko nopeasti etabloida oman asemani, ihan siitä lähtien missä istun kokoussalissa tai miten aloitan tai lopetan puheenvuoroni. Seuraan edelleen paljon kansainvälisiä asioita. Rauhanpuolustajat kasvatti peruspohjan tälle kiinnostukselle.”

”Rauhanpuolustajat antoi minulle ehdottomasti paljon. Pystyin liikkumaan sekä paikallistasolla Satakunnan piirijärjestössä että Wienin rauhankongressissa ja sain tutustua toisinajattelijoihin. Porukka, jonka kanssa työskentelin, oli loistava. Kun menimme vaikkapa Neuvostoliittoon tekemään juttua Moskovan rauhankomiteasta, puhuimme aina kriittisesti ja analysoiden mutta myös ymmärtäen. Yhtä hienoa oli vaikkapa Italiassa END:n kokouksessa. Sain käydä hienoja keskusteluja. Ne olivat minulle tärkeitä henkisen kasvun prosesseja.”

Koko rauhanliikkeen merkityksen Iikka Vehkalahti tiivistää tarinaan eräästä sumuisesta yöstä New Yorkissa. ”Kun minulta aikanaan kysyttiin, miksi olen rauhanliikkeessä mukana, vastasin seuraavalla tarinalla. Manhattanilla seisoi neljän aikaan aamuyöllä nuori mies, joka piti kädessään kylttiä ’Maailmanrauha heti’. Paikalle tuli poliisi, joka kysyi: ’Mitäs te täällä teette?’ Mies vastasi: ’Vaadin maailmanrauhaa, katso kylttiä.’ ’Luuletko, että pystyt vaikuttamaan maailmaan tuolla kyltillä?’ kysyi poliisi. Nuori mies vastasi: ’Kannankin tätä kylttiä siksi, ettei maailma vaikuttaisi minuun.’ Minusta se oli helvetin hyvin sanottu.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Laura Railamaa

Rauhanpuolustaja, kerro tarinasi

pyorailykuva
Kuva: Kansan Arkisto

Suomen Rauhanpuolustajat täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Tämän kunniaksi keräämme aineistoa tuolloin julkaistavaan Rauhanpuolustajien vuosikymmenet -kirjaan. Jos sinulla on omia tai sukulaistesi tekstejä, valokuvia, lehtileikkeitä, tarinoita tai henkilökohtaisia muistoja, kerro niistä meille. Kaikenlainen materiaali vuodesta 1949 lähtien tähän päivään on tervetullutta. Kirjan toimittavat Timo Kalevi Forss ja Raimo Pesonen.

Mainion ja maailmanrauhaa edistävän tarinasi voit lähettää osoitteeseen t.k.forss (ät) gmail.com tai kertoa puhelimitse 0405332961. Voimme myös tehdä tarvittaessa haastatteluja. Ota rohkeasti yhteyttä, tarvittaessa tulemme mielellämme turinoimaan ja tutustumaan materiaaliin.

Historian tarinoiden avaaja

Historiantutkija Oula Silvennoinen kertoo innostuneensa jo lapsena historiasta nimenomaan tarinoina ja draamana. Tutkijana ja tietokirjailijana hän on tehnyt uusia löytöjä käydessään vaiettujen aiheiden ja myyttien kimppuun. Kipeitä teemoja ovat olleet muun muassa Suomen ja Saksan salainen aseveljeys ja suomalaiset fasistit.

Helsingin yliopiston Euroopan historian dosentti Oula Silvennoinen sanoo, että historiantutkijan lähdemateriaali on usein puutteellista ja sekavaa, mutta hyvää tutkimusta syntyy silloin,
 kun materiaalia lähestytään tieteellisellä metodilla ja tarkkuudella. Painotukset ja valinnat vaikuttavat aina lopputulokseen.

Oula Silvennoisen väitöskirjaan pohjautuva teos Salaiset aseveljet – Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944 (Otava 2008) herätti huomiota nostaessaan esiin sodan aikana Pohjois-Suomessa toimineen saksalaisen Einsatzkommando Finnlandin, jonka tehtävä oli etsiä ja surmata kommunistit ja juutalaiset neuvostoliittolaisten sotavankien joukosta. Silvennoinen osoitti myös Suomen turvallisuuspoliisin Valpon toimineen Einsatzkommandon kanssa läheisessä yhteistyössä.

Silvennoinen toteaa useiden arvovaltaisten historiantutkijoiden kiiruhtaneen sodan jälkeen ilmoittamaan, että taistelu Suomen rintamilla poikkesi periaatteiltaan
ja menetelmiltään saksalaisten etelämpänä käymästä sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Todellisuudessa Saksa oli valmistautunut käymään Suomen rintamilla samanlaista aatteellis-rodullista tuhoamissotaa kuin muuallakin, mutta etenemisen vaikeuden vuoksi uhrimäärä jäi pienemmäksi.

2000-luvun puolella on puhuttu suomalaisen historiantutkimuksen uudesta aallosta, jossa käsitys Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenien ja erityisesti sota-ajan tapahtumista on tarkentunut ja kokonaiskuvakin on osin muuttunut. Oula Silvennoinen toteaa, että varhaisemmassakin tutkimuksessa on paljon hyvää, mutta sota-ajan historian kirjoittamiseen osallistuivat ensi vaiheessa ihmiset, jotka olivat olleet itse mukana tapahtumissa. Tietoisuus uusista poliittisista asetelmista
 johti siihen, että Suomen historiasta rajattiin pois sellaista, mikä olisi voinut hyödyttää esimerkiksi kotimaisia kommunisteja tai Neuvostoliittoa heidän argumentoinnissaan.
”Aika tietoisesti on tietynlaista tarinaa rakennettu. Ja nyt se sitten murtuu, viimeistään.”

LAURI TÖRNIN MYYTTI JA TRAGEDIA

Oula Silvennoisen yhdessä Juha Pohjosen kanssa kirjoittama Tuntematon Lauri
 Törni (Otava 2013) purkaa suomalaisen sotasankarin myyttiä. Jo viinabrändiksikin kelpuutetun Törnin kuvan takaa
 paljastuu teoksessa yhdenlainen sodan uhri, mies, joka 
ei kyennyt palaamaan normaaliin elämään sodan jälkeen.

Mannerheim-ristillä palkittu Lauri Törni liittyi Saksan SS-joukkoihin syksyllä 1944. Sodan jälkeen hän sai vihollisen puolelle siirtymisestä maanpetostuomion Suomessa, mutta hänet armahdettiin varsin pian. Törni siirtyi Yhdysvaltojen palvelukseen ja kuoli Vietnamin sodassa vuonna 1965.

Pohjonen ja Silvennoinen
 käyvät läpi Törnin myytin tietoista rakentamista hänen kuolemansa jälkeen. Toden teolla se käynnistyi SS-pataljoonassa palvelleen Jukka Tyrkön kirjoittamasta elämäkerrasta Lauri Törnin tarina: Vapaustaistelijan vaiheita Viipurista Vietnamiin (Alea-kirja 1975). Oula Silvennoinen näkee myöhemmän Törniä käsittelevän kirjallisuuden tyytyneen pitkälle toistamaan Tyrkön väitteitä ja näkökulmia.

Sota-aikana Törnin ja hänen ympärilleen kootun erikoisyksikön taisteluiden jälkeistä viinankäyttöä Silvennoinen kuvaa sanalla ”ritualistinen”. Tutkimusten mukaan suhteellisen pieni osuus rintamasotilaista osallistui aktiivisesti vastustajien surmaamiseen. Törnin kaltaisille miehille tämä vaikutti olevan mahdollista pitkäkestoisesti ilman raskaita psyykkisiä seurauksia, mutta raju alkoholinkäyttö ja sen mukanaan tuomat ongelmat kertovat muuta.

Keskeisiä ajatuksia Törni-myytissä on se, että hänen toimintaansa maanpetosta myöten selitetään johdonmukaisella kommunisminvastaisuudella. Silvennoinen toteaa, etteivät Törnin omat lausunnot tue tällaista kuvaa. Jotain voi päätellä siitäkin, että ennen SS:n riveihin siirtymistään Törni oli pyrkinyt taistelemaan saksalaisia vastaan Lapin sodassa.

SUOMALAISET FASISTIT

Vuonna 2016 julkaistu Oula Silvennoisen, Aapo Roseliuksen ja Marko Tikan Suomalaiset 
fasistit – Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016) jatkaa aiemmassa historiantutkimuksessa sivuutettujen kysymysten ja näkökulmien valottamista.

Sodan jälkeisessä tutkimuksessa fasismi-termiin liittyi niin paljon poliittisia paineita, että joidenkin tutkijoiden käsissä se vaikutti hajoavan Silvennoisen sanoin ”atomeiksi”. Varovaisuus johti siihen, ettei fasismia löydetty ilmiönä enää ollenkaan.

Äärikansallismielisyyden uuden nousun myötä 1920- ja 1930-lukujen liikehdinnän ja nykyhetken väliltä etsitään yhtäläisyyksiä.
 Oula Silvennoinen toteaa, että ”jakaantumalla lisääntyminen” vaikuttaa olevan helposti riitautuville äärikansallismielisille järjestöille ominaista kautta historian.

Akateemisen Karjala-Seuran tavoin yli puoluerajojen toimimaan pyrkivä Suomen Sisu näyttää sen sijaan jäävän merkitykseltään hyvin marginaaliseksi, vaikka onkin onnistunut ottamaan haltuunsa perussuomalaisten puoluekoneiston.

Teksti Raimo Pesonen
Kuva Hassan-Kaafi Halane

Vox Pulu -podcastissa vieraana Oula Silvennoinen. Kuuntele!

Rauhantekijä Sirpa Kähkönen ja siviilien sota

Sirpa Kähkönen tunnetaan erityisesti historiallista romaaneistaan, jotka sijoittuvat talvi- ja jatkosodan aikaan. Kuopio-sarjassa kerrotaan sota-ajasta siviilien näkökulmasta. Kähkönen innostui aihepiiristä oman sukutaustansa kautta. Erityisesti hänen isoisänsä tarinat ja kohtalo avasivat uusia näkökulmia menneisyyteen.

Kustannustoimittajanakin työskennellyt Kähkönen on kirjallisuuden ammattilainen, joka on tehnyt pitkäjännitteistä taustatyötä romaaniensa eteen. “Aloin käydä Kansallisarkistossa 1990-luvun alussa, jolloin Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkistot avautuivat. Tutustuin isoisäni taustaan, josta oli suvussa puhuttu.

Oli mielenkiintoista tarkistaa viranomaislähteistä, että asiat pitivät paikkansa ja että viranomaiset puhuvat niistä vain eri kielellä. Suvussa puhuttiin hyvin tunteellisesti ja arkistossa tunteettomasti. Tästä minun tutkimusretkeni Suomen historiaan alkoi ja siitä lähtien olen lukenut paljon vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä ja tutkimuskirjallisuutta liittyen sekä 1930-lukuun että sota-aikaan. Lisäksi olen käynyt läpi spesiaaliarkistoja, samoin raportti- ja tietokirjallisuutta, joka on 1930–40-luvulla muovannut ihmisten mielenmaisemaa”, Sirpa Kähkönen aloittaa.

Kähkösen romaaneissa sota-aikaa kuvataan kuopiolaisen suvun ja perheen kautta. Moneen kertaan kirjoitetut taistelujen sankariteot on jätetty tyylikkäästi taustalle.

“On luontevaa valita siviilien näkökulma. En käytä sanaa kotirintama, koska se ei mielestäni ollut mikään rintama ja koko sana on ollut propagandistisessa käytössä. On edellytetty yhtenäisyyttä siviileiltä, joilla kuitenkin oli erilaisia mielipiteitä sodista. En myöskään ole käynyt armeijaa. Sotilaan kohtalon ja teknisten yksityiskohtien kuvaaminen olisi vaatinut tietyn rajan ylittämistä, mikä ei tuntunut mielekkäältä. Minusta tärkeää ja arvokasta oli kuvata siviilien kokemusta sodasta. Se on vasta vähitellen alkanut nousta esille. Sitä paitsi molemmat isoäitini olivat sota-aikana täysi-ikäisiä ja pienten lasten vanhempia. Heiltä sodasta ja sodasta selviämisestä kuulemani asiat olivat minulle keskeisiä, kun olin lapsi 1970-luvulla.”

Lapset ja naiset keskiössä

Nuorten ihmisten, etenkin naisten, särkyneet toiveet ja elämä sota-ajan arkitodellisuudessa on Kähkösen kirjojen keskeistä rakennusainetta. Tämä tuo kirjoihin inhimillisen ja koskettavan näkökulman.

“On olemassa urheusmyytti, jota on rakennettu, jotta sodasta ja sen jälkiseurauksista voitaisiin selvitä. Olen käsittänyt sen sodanaikaisia lehtiä lukemalla. Mikrohistoriassa pyritään tavoittamaan ajan mentaliteetti. Meillä mentaliteettia on muovannut hyvin voimakkaasti se, että nuorten miesten sukupolvi on poissa ja nuoret naiset ovat hoitamassa kaikkia tehtäviä. Heillä on paljon työtä mutta hyvin vähän mahdollisuuksia rakkauteen. Sota niittää nuoria miehiä ja nuoret naiset saavat tyytyä siihen. Suurella osalla oli rajalliset mahdollisuudet päästä naimisiin – sanon ‘päästä naimisiin’, koska se on tärkeää biologisen vietin toteuttamiseksi.”

Uusin romaani Hietakehto kuvaa sota-aikaa myös lasten silmin. Tähän eläytymisessä ovat auttaneet myös Kähkösen omat lapsuuden kokemukset. “Minulla on Kuopio-sarjassa lapsia, jotka kehittyvät tapahtumien edetessä. Kirjoissa on eri ikäisiä henkilöitä, joiden kautta kerron, miten sota vaikuttaa ihmisyhteisöön ja millä tavalla Suomi on muovautunut pitkän ja raskaan sodan jälkeen. Jos tutkitaan mitä tahansa lapsia sodan jaloissa, niin kuoleman ja menetysten siirtyminen esimerkiksi leikkeihin noudattaa aina samaa mekanismia. Peilaan myös omaa lapsuuttani, jossa olivat voimakkaasti läsnä Vietnamin ja Biafran sodat.

Lasten elämä sodan jaloissa oli kovaa. Heillä teetätettiin muun muassa aikuisten töitä.

“Nuoret pojat lähettiin uittotöihin, joten koulut on lopetettu keväällä tavallista varhemmin. Syksyllä koulu taas alkoi myöhemmin, sillä lasten on pitänyt olla mukana sadonkorjuussa. Työtä oli paljon, koska merkittävin osa työvoimasta oli sodassa. En suinkaan halua väittää, että kaikilla sota-ajan lapsilla on ollut hirvittävän onneton lapsuus. Se on ollut vain hyvin toisenlainen kuin rauhan aikana. Jos kummatkin vanhemmat ovat olleet hengissä, lapsuus on ollut jopa turvallinen.”

Vanhusten sota unohdettu tavoittamattomiin

Aivan oma lukunsa ovat sota-ajan vanhukset. Sukupolvi, joista monet vaikenivat ja joka vei kokemuksensa mukanaan hautaan. “Minusta oikeastaan surullisinta on vanhusten sota, jota emme pysty tavoittamaan enää millään keinolla. Olen paljon miettinyt, miltä on tuntunut, kun vanhuksia on evakuoitu vaikkapa Karjalasta. Ehkä kaikkein raskainta kotoa lähtö on vanhalle ihmiselle, jolla ei enää ole mahdollisuutta rakentaa elämäänsä alusta. Kotoa lähtö, juurettomuus, turvattomuus tai paleleminen pommisuojissa – nehän on olleet ehkä evakkomatkojen lisäksi vanhuksille kaikkein raskaimpia kokemuksia.”

Hietakehdossa ikääntyvät ja lapsettomat naiset nousevat merkittävään rooliin. He toimivat turvallisina auttajina ja yhteisön voimavarana. Myös perheiden perinteiset valta-asetelmat muuttuivat sodan jaloissa.

“Eräs ajatukseni on kuvata sarjassa ei-ydinperheitä, epätyypillisiä ja samalla laajennettuja perheitä, ystävyys- ja muihin siteisiin perustuvia. Kerron siten vertauskuvallisesti myös nykyajasta, kun perheeseen usein kuuluvat myös ystävät. Kirjoissani myös naapurit muodostavat huolehtimisverkostoja. Yksi sodan keskeinen seuraushan on perhe- ja sukuverkon murtuminen, kun ihmiset joutuvat muuttamaan vieraille paikoille ja miehet viedään pois. Ajatus miehestä perheen päänä ei enää toimi, naisten täytyy tehdä päätökset keskenään. On kenties ollut vanhoja patriarkkoja ja nuoria poikia, mutta miesten poissaolo on muuttanut päätöksenteko- ja perherakennetta.”

Uusi kuva sodasta

Koko tapa millä sotaa ja sota-ajan todellisuutta kuvataan on muuttunut. Käsityksemme sodista on erilainen kuin vaikkapa 1970-luvulla. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä helpompaa on tuoda esiin uusia näkökulmia, joista osa on aikaisemmin olleet jopa tabuja.

“Muun muassa Ville Kivimäki on tuonut uutta sotahistoriaa Suomeen. Iso-Britanniassa ja Saksassa on kirjoitettu 1990-luvulta alkaen siten, että pääpaino onkin siviilien, naisten, haavoittuneiden miesten kokemuksissa. On pyritty hakemaan uusia näkökulmia ja kysymään, miltä sota tuntuu.

Uusi sotahistoria kääntää zoomin ihmiseen, mikä on erittäin tärkeää. Nähdään, miten pitkiä sodan vaikutusketjut on sukupolvesta toiseen, miten vammautumisten ja kuolemien vaikutukset kertautuvat pitkissä ketjuissa. Tämä on minusta tärkeintä uudessa sotahistoriassa. Kaunokirjallisuus seuraa samaa trendiä. Perinteisien taistelukuvauksien lisäksi on siirrytty kuvaamaan menetysten ihmisyhteisössä aiheuttamia vammoja ja sodan tuntua.”

Perinteisesti Suomen jatko- ja talvisotaa on kuvattu isänmaan pelastavina sankaritekoina. Torjuntavoitto-retoriikka ei ylpeile valloitussodalla taikka aseveljeydellä natsi-Saksan kanssa.

“Vaatii työtä, että pystytään hahmottamaan, voitettiinko kumpaakaan sotaa, mitä niissä tapahtui ja ketkä olivat sotakumppaneita. Neuvostoliiton hajoaminen ja uhkakuvan katoaminen on tuottanut kerrannaisvaikutuksia, on pyritty hahmottamaan taistelun merkitystä, koko kertomusta uudestaan. 1990–2000-luvulla tähän on mahtunut jo monenlaisia ääniä ja voimakkaita esiintuloja.”

Koulujen historianopetus luo nahkaansa

Uusille sukupolville opetetaan entistä moniäänisempi ja totuudenmukaisempi kuva sodasta. “Tietysti sodat ovat aina intensiivinen ja kertomuksia synnyttävä aika verrattuna tavalliseen arkeen. Asia riippuu mielestäni paitsi opettajasta myös oppimateriaalista. Tyttärellämme on historiankirja, jonka tekijänä on muun muassa professori Maria Lähteenmäki, ja hänen pyrkimyksensä näyttää historiaa tavallisten ihmisten ja myös naisten kautta ilmenee todella hienosti kirjassa. Varmasti sodistakin voidaan kertoa monella tavalla. Kun sodat ovat väistämätöntä historian aineistoa, olisi tärkeää, että niistä puhuttaisiin yksilöitten kannalta, tuotaisiin nuorille esille, mitä tarkoittaa, jos joudutaan sotaan.”

Kähkösen romaaneissa on läsnä myös sota-ajan poliittinen oppositio. Kommunistien ja äärivasemmiston kuvaus kumpuaa Kähkösen oman isoisän elämästä. “Romaanisarjan taustateoksessa Vihan ja rakkauden liekit kuvaan isoisäni kohtaloa. Arkistoaineisto synnytti tarpeen kirjoittaa historiasta kaunokirjallisuutta. Isoisäni kautta olen päässyt melko pitkälle oppositioihmisen ja totaalisen poliittisen erimielisyyden seurauksien tutkimisessa. Hän oli niin ehdoton aatteessaan, että oli valmis kärsimään pitkät vankeustuomiot ja sen, mitä niistä seurasi perheelle ja suvulle. Talvisota oli šokki suurimmalle osalle työläisiä, Neuvostoliiton hyökkäys oli niin kiistaton ja väkevä osoitus, että naapurivaltio on hieman erilainen kuin miksi työläiset olivat sen kuvitelleet. Hekin katsoivat, että Suomea täytyy puolustaa. Olen tässä romaanisarjassa tutkinut sitäkin, mikä on työläisten isänmaa. Oma isänmaallisuuden tuntonsa oli myös työläisillä, jotka leimattiin maanpettureiksi.”

Paljon puhuttu talvisodan henki murtui jo jatkosodassa puolustamisen muuttuessa hyökkäämiseksi.

“Suomi vietiin jatkosotaan Saksan rinnalla. Eteneminen vanhan rajan yli jakoi voimakkaasti kesän 1941 hyökkäysvaiheen alkupuolelta asti tätä kansaa. Se oli aivan selvästi yksi sisäisen rapistumisen aiheuttaja. Puhe kotirintamasta tai yksimielisyydestä tai edes halusta toimia yhtenäisesti on propagandaa. On vaikea nähdä yksimielisyyttä, kun arkistoista näkee että jatkosodan alusta lähtien ihmiset kysyivät, miksi hyökkäyssotaan ryhdyttiin. Jatkosota on Suomelle vaikea asia, josta ei vieläkään ole helppoa keskustella.”

Maamme koulussa opiskellaan nykyään myös rauhankasvatusta. Sirpa Kähkösen romaanit antavat lukijoilleen avaimia samankaltaiseen ajatteluun.

“Olen ehdoton pasifisti ja väkivallattomuuden kannattaja, kaikki mitä olen kokenut ja maailmasta oppinut, vahvistaa näkemystäni. Olen myös väkivaltaisten vallankumousten ehdoton vastustaja, minusta mikään tarkoitus ei pyhitä keinoja. Väkivallan tekeminen ei ole hyväksyttävää missään tarkoituksessa. Sen takia demokratia on ainut mahdollisuus. On pyrittävä käsittämään, miten suunnaton sodan tuhovaikutus on pitkällä sukupolvien ketjussa. Oma isäni ei ole tavannut isäänsä ja suree sitä vielä vanhana miehenäkin. Toinen isoäitini joutui jättämään kotinsa Karjalassa, toinen koki pommitukset siviilinä. Toivon, että ihmiset kaunokirjallisuuden kautta käsittäisivät, että mieluummin koetettaisiin neuvotella asioista kuin otettaisiin minkäänlaisia astaloita esille.

Kuopio-sarjassa ovat ilmestyneet Otavan kustantamat Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002), Jään ja tulen kevät (2004), Lakanasiivet (2007), Neidonkehä (2009) sekä tuore Hietakehto (2012).

Haastattelu: Kirsti Era

Mirjam Vire-Tuomisen elämäntyö kantaa

Järjestövaikuttaja, Suomen Rauhanpuolustajien ensimmäinen pääsihteeri, entinen kansanedustaja ja myös Naisten kansainvälisen demokraattisen liiton pääsihteerinä toiminut Mirjam Vire-Tuominen kuoli 24. elokuuta 92 vuoden iässä.

Rauhanpuolustajien pääsihteeriksi Mirjam Vire-Tuominen valittiin 1949. Sodan päättymisen iloa, uuden demokraattisen maailman rakennustyötä varjosti ydinsodan uhka. Toisen maailmansodan loppuselvittelyyn liittyi ihmiskunnan olemassaolon kannalta hirvittävä teko, kun USA pudotti 6.8.1945 atomipommin Hiroshimaan ja kolme päivää myöhemmin Nagasakiin.

Rauhanpuolustajien pääsihteerinä Mirjan Vire-Tuominen osallistui myöhemmin Hiroshimassa konferenssiin, jossa vaadittiin ydinkokeiden ja ydinaseiden kieltämistä.

Suomessa sodan jälleenrakennustyössä olevilla ihmisillä oli voimakas rauhantahto. Rauhanpuolustajia olivat perustamassa ihmiset, jotka olivat itse kokeneet sodan kauhut. Toimintansa aloittavan Rauhanpuolustajien keskeisenä tehtävänä oli sodanvastaisten voimien kokoaminen ja rauhantahtoisen poliittisen rintaman rakentaminen.

Rauhanpuolustajien valtava työpanos näkyi osallistumisessa Tukholman vetoomukseen 50-luvun alussa. Vetoomuksella vaadittiin atomi- ja muiden joukkotuhoaseiden kieltoa. Suomessa vetoomukseen kerättiin lähes miljoona allekirjoitusta. Vetoomuksen allekirjoittivat monet johtavat poliitikot, mukaan lukien pääministeri Urho Kekkosen hallitus.

Ammattiyhdistysliike oli vahvasti mukana rauhantyössä. “Ei koskaan enää sotaa!” -tunnuksin muodostettiin ammattiyhdistysväen rauhantoimikunta. Tukholman vetoomukseen nimiä kerättäessä oli perustettu ammattialakohtaisia rauhanjärjestöjä. Työpaikoilla ja ammattiosastoissa rauhanvastaavat olivat aktiivisia ja kansainvälinen kanssakäyminen vilkasta.

Vuonna 1955 Suomessa järjestettiin Maailman rauhankokous, ja ay-väen rauhanliikkeelle lankesi suuri vastuu järjestelyjen hoitamisessa. Tällä historiallisella perustalla toimii edelleen menestyksekkäästi Työpaikkojen rauhantoimikunta.

Työn perässä Helsinkiin ajautuneena nuorena rakennustyöläisenä kohtasin rakennustyömaiden normaalissa elämänmenossa ammatillisen järjestäytymisen ja rauhanpuolustajien työn välittömän yhteenkuuluvuuden. Luottamusmiehenä jouduin tekemisiin Rauhanpuolustajat järjestön ja sen organisoimien suurten kampanjoiden kanssa. Nuorelle ay-aktivistille se merkitsi uuden oppimista ja ymmärryksen laajenemista maailmasta. Rauhanpuolustajien pääsihteeri oli mielenkiintoinen keskustelukumppani. Hän oli auttavainen opas, innostaja toiminnan organisoinnissa. Rauhanliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen yhteistyö oli kiinteää. Useissa ammattiliitoissa rauhanjaostot toimivat organisaation osana. Niiden tehtävänä oli seurata aloitteellisesti tapahtumia kansainvälisessä ay-liikkeessä ja osallistua Suomessa rauhan- ja kansainvälisen solidaarisuusliikkeen aloitteisiin. Erityiseen asemaan nousivat siirtomaasorrosta vapautuneiden Afrikan kansojen itsenäistymistä tukeva solidaarisuustyö. Oma lukunsa ansaitsevat Vietnamin sodan ja Chilen sotilasvallankaappauksen vastaiset liikkeet. Suomessa Chile-solidaarisuusliike kasvoi valtaisiin mittasuhteisiin. Rauhanpuolustajissa kansainvälisiä tapahtumia seurattiin tiiviisti ja tapahtumiin reagoitiin.

Mirjam Vire-Tuominen syntyi Kuhmoisissa elokuussa 1919.

Hän valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1945. Vire-Tuominen oli suomalaisen rauhanliikkeen tunnetuimpia uranuurtajia. Hän osallistui vuonna 1949 Pariisissa pidettyyn Maailman rauhankongressiin, jossa perustettiin kansainvälinen rauhanpuolustajien liike, ja toimi Suomen Rauhanpuolustajien pääsihteerinä 1949–1975. Sen jälkeen hän työskenteli Berliinissä Naisten kansainvälisen demokraattisen liiton pääsihteerinä vuosina 1978–1987.

Mirjam Vire-Tuominen toimi Suomen kansan demokraattisen liiton SKDL:n kansanedustajana vuosina 1970–1979. Hänet valittiin presidentin valitsijamieheksi kahdesti, 1968 ja 1978. Helsingin kaupunginvaltuutettuna hän oli 1969–1976.

Vire-Tuomisen arvostettua asemaa rauhanliikkeen edustajana kuvaa se, että hän osallistui Suomen valtuuskunnan virallisena jäsenenä Helsingissä 1975 pidettyyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokoukseen. Hänelle myönnettiin 70-luvulla Leninin rauhanpalkinto.

Mirjam Vire-Tuominen julkaisi vuonna 1995 kirjan Kuka oli Rosa Luxemburg? sekä myöhemmin Suomen Rauhapuolustajien 50-vuotishistoriikin.

Mauri Perä

Mirjam Vire-Tuomisen pitkäaikainen työtoveri rauhanliikkeessä

Pohjois-Afrikan moderni historia: lyhyt oppimäärä

Jos Afrikkaa kutsutaan ihmiskunnan kehdoksi, voidaan Pohjois-Afrikkaa pitää ponnahduslautana ihmisten leviämiselle ympäri maailmaa. Karim Maiche antaa meille tiiviin oppitunnin Pohjois-Afrikan modernista historiasta.

Pohjois-Afrikka on kehittynyt historian saatossa osana Välimeren historiaa: Egyptin ja Lähi-idän muinaiskulttuurit, Kreikka, Karthago, Rooma ja islamilainen aikakausi ovat Välimeren yhteistä kulttuuriperintöä, eivät Euroopan, Afrikan tai Lähi-idän yksityisomaisuutta. Pohjois-Afrikan ja Euroopan kulttuurit ja suhteet ovatkin muovautuneet yhteisten historiallisten prosessien saatossa. Välimeren eteläinen ja pohjoinen ranta voidaan ymmärtää saman kolikon kahdeksi eri puoleksi, vaikka Pohjois-Afrikan viime kuukausien tapahtumia onkin kuvattu »läntisessä» diskurssissa »arabikadun» kuohunnaksi.

Pohjois-Afrikan nykyiset rajat ja valtiot periytyvät kolonialismin ja dekolonisaatioprosessin aikakaudelta. Vielä 1800-luvulla taantunut turkkilainen ottomaanien imperiumi levittäytyi Pohjois-Afrikkaan asti Marokkoa lukuun ottamatta. Sen löyhästä hallinnosta ei kuitenkaan ollut vastusta eurooppalaisille siirtomaavalloille. Pohjois-Afrikan valloituksen voidaan katsoa alkaneen vuonna 1798, kun Napoleon Bonaparte lähti sotaretkelle Egyptiin ja Syyriaan vahvistaakseen Ranskan kauppapoliittista asemaa ja hankaloittaakseen brittien pääsyä Intiaan. Valloitusta pidetään yleisesti suurimpana vaikuttimena Euroopan itsetunnon kasvulle suhteessa itäisiin kansoihin. Retkelle osallistuivat sotilaiden lisäksi teknillisen korkeakoulun, École Polytechniquen, insinöörit. Sotilastiedemiesten tehtäviin kuului tiedon kerääminen alueen hallitsemiseksi. Tapahtumista sai alkunsa moderni orientalismi, jossa pyritään tieteellisesti ja kulttuurisesti tekemään eroa sivistyneen Euroopan (lännen) ja barbaarisen idän välillä.

Ranska joutui pian vetäytymään Egyptistä Britannian painostuksesta. Tutkimus sai kuitenkin jatkoa, kun Ranska miehitti Algerian vuonna 1830. Vaikka ottomaanien hallinto kukistui alueella nopeasti, paikalliset ryhmittymät jatkoivat vastarintaansa kymmeniä vuosia. Vuonna 1881 Ranska sai myös Tunisian ikeensä alle. Vuotta myöhemmin Britannia miehitti Egyptin. Marokon valloitus alkoi vuonna 1907, ja neljä vuotta myöhemmin se jaettiin Ranskan ja Espanjan kesken. Eteläinen Länsi-Saharan alue oli puolestaan annettu Espanjalle jo vuonna 1886 Berliinin konferenssin yhteydessä. Kun Italia vielä hyökkäsi Libyaan vuonna 1911, oli ottomaanien valtakunta Pohjois-Afrikassa lopullisesti tullut tiensä päähän.

Itsenäistyminen ja dekolonisaatioprosessi

Kolonialismin ja imperialismin kautta voidaan pitää Pohjois-Afrikalle monella tapaa tuhoisana. Algeria on tästä hyvä esimerkki. Toisin kuin vaikkapa Marokon ja Tunisian protektoraatit, Algeria oli asetettu suoraan Ranskan sisäministeriön alaiseksi, kiinteäksi osaksi Ranskaa. Algerian miehityksen jälkeen ranskalainen komentaja de Bourmont julisti, etteivät ranskalaiset tulleet Algeriaan miehittäjinä vaan vapauttajina. Siirtomaavalta kesti 132 vuotta. Algerian väestömäärä laski vuosien 1830 ja 1870 välisenä aikana yli 30 prosenttia. Hävinneen algerialaisen eliitin tilalle alkoi vähitellen muuttaa eurooppalaisia siirtolaisia. Ranska otti parhaat viljelysmaat käyttöönsä ja algerialaiset joutuivat muuttamaan kurjiin saviasumuksiin. Maan kulttuuritaso laski jyrkästi, kun uskonnollisten instituutioiden ja veljeskuntaliittoutumien zaouiat ja koraanikoulut hävisivät. Kaikkialla miehitetyssä Pohjois-Afrikassa sananvapautta, kokoontumista ja liikkumista maan sisällä rajoitettiin.

Koko miehityksen ajan Pohjois-Afrikassa esiintyi kuitenkin itsenäistymispyrkimyksiä, jotka tukahdutettiin väkivaltaa säästämättä. Voimatoimien seurauksena reformistiliikkeet lähinnä radikalisoituivat, ja 1920-luvulta eteenpäin ne saivat kansallismielisempiä muotoja. Marokossa siirtomaavallat käyttivät jopa kemiallisia aseita vastarintaliikkeen johtohahmoa Abd el-Krimia ja tätä kannattanutta siviiliväestöä vastaan. Vähitellen eurooppalaiset alkoivat perustaa alueelle nukkehallituksia. Egypti itsenäistyi muodollisesti vuonna 1922 ja Libya 1951.

Todellisena vapautumisena siirtomaavallasta pidetään egyptiläisen Gamal Abdel Nasserin johtamaa upseerivallankumousta vuonna 1952. Nasser kansallisti kansainvälisen kaupan kannalta merkittävän Suezin kanavan, mikä johti Suezin kriisiin vuonna 1956. Brittiläis-ranskalaiset joukot hyökkäsivät Egyptiin, mutta joutuivat lopulta vetäytymään Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton painostuksesta. Nasserista tuli suositumpi kuin koskaan, ja hän oli monelle eräänlainen esikuva niin Pohjois-Afrikassa kuin Lähi-idässäkin. Samalla Ranska ja Britannia menettivät asemansa Pohjois-Afrikan hegemonioina Yhdysvaltojen sanellessa uuden juonen alueen kehitykselle.

Ajalle tyypillistä oli siirtomaavallan purkautuminen, dekolonisaatioprosessi. Afrikassa se sai virallisen muodon YK:n päätöslauselmassa 1514 vuonna 1960, jolloin miehitetyt alueet julistettiin dekolonisoitaviksi. Tätä ennen Algeriassa radikaali FLN (Front de Libération Nationale) oli aloittanut vuonna 1954 laaja aseellisen itsenäisyystaistelun Ranskan miehitystä vastaan. Paineen kasvaessa Ranska päätti luovuttaa itsenäisyyden rauhanomaisesti Marokolle ja Tunisialle kaksi vuotta Algerian väkivaltaisuuksien jälkeen.

Algerian itsenäisyystaistelua voidaan pitää yhtenä dekolonisaatioprosessin rankimmista. Lähes miljoona algerialaista sai surmansa ennen kuin sodan sisäisesti repimä Ranska luopui kahdeksan vuoden taistelun jälkeen öljystä ja maakaasusta rikkaasta siirtomaastaan.

Itsenäistynyt Algeria oli valtavien haasteiden edessä. Maan luku- ja kirjoitustaidottomuus hipoi yhdeksääkymmentä prosenttia. Egyptin presidentti Nasser tuki voimakkaasti itsenäisyysliikkeitä ja sai Algerian presidentti Ben Bellasta, sekä myöhemmin Houari Boumediènnesta, kolmannen maailman puolesta toimivan liittolaisen. Ranska, Britannia ja Italia pyrkivät säilyttämään mahdollisimman suuren osan kolonialismin kaudella saavuttamistaan eduista. Entisillä siirtomaavalloilla oli poliittisesta vapautumisesta huolimatta vielä paljon valtaa entisten siirtomaidensa taloudellisissa järjestelmissä.

Libyassa vuonna 1969 vallan kaappasi Nasserin innoittamana nuori 27-vuotias upseeri Muammar Gaddafi. Öljyrikas Libya oli ollut kuningas Idris I:n aikoihin valtavien tuloerojen maa, jonka kaupunkeja värittivät asunnottomat, prostituutio ja toisaalta öljytuloista rikastunut vauras pieni eliitti. Gaddafi onnistui aluksi tekemään merkittäviä uudistuksia: terveydenhuolto, asunto, koulutus ja auto kuuluvat jokaisen libyalaisen perusoikeuksiin. Libya on muista Pohjois-Afrikan maista poiketen epämääräinen kokonaisuus erilaisia heimojärjestelmiä. Se voidaan jakaa kolmeen osaan: Länsirannikon italialaisvaikutteiseen Tripolitaniaan, itärannikon kreikkalais-egyptiläisvaikutteiseen Kyrenaikaan ja etelän Fezzaniin.

Diktatuurit itsenäisessä Pohjois-Afrikassa

Pohjois-Afrikan viimeaikaisen kuohunnan syyt voidaan johtaa alueen valtioiden itsenäistymiseen ja erilaisten hallintomuotojen syntyyn. Usein ne valtiot, jotka vapautuivat aseellisen taistelun kautta, saavuttivat suuremman itsenäisyyden entisiin siirtomaavaltoihin nähden. Jokaista Pohjois-Afrikan valtiota tulee kuitenkin tarkastella erillisenä kokonaisuutena yhtäläisyyksistä huolimatta, sillä kussakin valtiossa kehitykseen ovat jättäneet jälkensä erilaiset kolonialismin muodot. Itsenäistymisen jälkeen arjen realiteetit seurasivat suuria odotuksia elinolojen parantumisesta. Itsenäistyneet kuninkaat, everstit ja presidentit aloittivat uudistukset valtansa lujittamiseksi. Valtioita hallittiin siirtomaavaltojen esimerkin mukaisesti byrokratialla, armeijalla ja poliisivoimilla. Lisäksi suurvaltojen sekaantuminen maiden sisäiseen kehitykseen sai johtajat takertumaan kiinni valtaansa ja lisäämään kontrollia.

Egyptissä sallittiin vain yksi, Nasserin vuonna 1962 perustama ASU-puolue (Arab Socialist Union), ja Nasser teki kaikkensa tukahduttaakseen muslimiveljesten harjoittaman toiminnan. Myös Algeriassa itsenäisyyttä seurasi vuosiksi eteenpäin yksipuoluejärjestelmä. FLN oli jo ennen itsenäisyystaistelua raivannut tieltään kilpailevat liikkeet, ja se kontrolloi kaikkia uusia ja Ranskan vallan ajalla syntyneitä kansalaisjärjestöjä. Käytännössä valta niin Egyptissä kuin Algeriassakin on ollut tiukasti armeijan käsissä. Nasserin kuoltua vuonna 1970 hänen seuraajansa, upseerivallankumoukseen osallistunut Anwar Sadat, salli yhteensä viisi poliittista puoluetta. Demokratiasta tai aidosta monipuoluejärjestelmästä ei voida puhua myöskään hänen kaudellaan.

Gaddafi on hallinnut Libyaa kirjoittamansa Vihreän kirjan oppien mukaisesti. Kirja on sekoitus sosialismia, islamia sekä Rousseaun ja Proudhonin anarkismia. Kansankongressien verkostot ja vallankumoukselliset elimet on valittu nimellisillä vaaleilla. Heimojärjestelmän kurissa pitämiseksi Gaddafi on soveltanut hajoita ja hallitse -taktiikkaa, ja vastustajat on nimetty «vallankumouksen vihollisiksi». Marokko ja Tunisia ovat itsenäisyydestään asti olleet taloudellisesti riippuvaisempia entisestä siirtomaavallastaan Ranskasta ja myöhemmin Yhdysvalloista. Kumpikaan ei ole ollut kovin innostunut niin sanotusta «arabisolidaarisuudesta». Eurooppaa ja Yhdysvaltoja myötäilevästä politiikasta johtuen Tunisian ja Marokon johtajista on luotu mielikuvaa uudistuksellisina ja edistyksellisinä johtajina, vaikka kuvaavaa maiden poliittisille järjestelmille on, että itsenäistymisestään lähtien maita ovat hallinneet kaksi presidenttiä (Habib Bourgiba ja Ben Ali) ja kolme kuningasta (Mohammed V, Hassan II ja Mohammed VI). Kun marssii tahdissa, ihmisoikeusloukkaukset eivät häiritse. Samaan kategoriaan liittyi Egypti Sadatin solmittua rauhan Israelin kanssa vuonna 1979.

Myönteisestä julkikuvasta huolimatta pidätykset ja kidutus ovat olleet Marokossa, Tunisiassa ja Egyptissä arkipäivää. Sadatin murhaa vuonna 1981 seuranneen poikkeustilalain nojalla kymmenet tuhannet ihmiset ovat lojuneet vankiloissa Sadatin seuraajan Hosni Mubarakin kaudella. Samaan aikaan maa on nauttinut Yhdysvaltojen taloudellista ja poliittista tukea. Mahdollisesti vielä syvemmät poliisivaltion tunnuspiirteet löytyvät Tunisiasta, jossa on ollut arviolta kaksi poliisia asukasta kohden. Totalitaarinen hallinto vain syveni Yhdysvalloissa Baltimoressa sotilaskoulutuksen saaneen Ben Alin valtakaudella vuodesta 1987 alkaen. Terrorismin vastainen laki vuonna 2003 oikeutti vapautta ja demokratiaa vaatineiden ihmisoikeusaktivistien katoamiset, kidutuksen ja pahoinpitelyt. Islamin pelolla on usein perusteltu hyvien diktaattorien tukemista.

Öljyn alhaisen hinnan seurauksena myös Algeria pyrki parantamaan suhteitaan Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan 1980-luvulla. Taloudellisen tilanteen heikennyttyä maassa puhkesi vuonna 1988 levottomuuksia, jotka pakottivat hallinnon miettimään uudelleen yksipuoluejärjestelmää. Suora siirtyminen demokratiaan oli tuoda äärimuslimit valtaan maassa. Lopulta armeija puuttui vuonna 1992 tilanteeseen ja pysäytti demokratiakokeilun alkuunsa. Tapahtumat johtivat sisällisotaan, jonka seurauksena arviolta 200 000 ihmistä on saanut surmansa. Ranskan liittolainen Marokko puolestaan tuki avoimesti ääri-islamilaisia liikkeitä Algeriassa kostoksi Algerian tuesta Länsi-Saharan itsenäisyysliikkeelle Polisariolle. Marokko oli miehittänyt luonnonvaroista rikkaan Länsi-Saharan vuonna 1976 välittämättä Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomiosta.

Marokon nuori kuningas Mohammed VI on kyennyt uudistamaan maata joiltain osin, mutta tämän islamin profeetan jälkeläisen poliittisen ja uskonnollisen auktoriteetin kyseenalaistaminen on laitonta. Sama koskee Länsi-Saharan miehityksen arvostelemista. Katoamiset Marokon salaisiin vankiloihin ovat tulleet tutuiksi tuhansille, ja oppositiojohtajia, kuten Ben Barka, on toimitettu maahan tapettavaksi myös maan ulkopuolelta.

15–29-vuotiaiden määrä kaikissa Pohjois-Afrikan maissa on noin 30 prosenttia. Kun tähän lisää nopean väestönkasvun, valtavan nuorisotyöttömyyden, näköalattomuuden, hallitusten sortotoimenpiteet, korruption ja johtajien kyvyttömyyden ratkaista ongelmia, on helppo ymmärtää Pohjois-Afrikan kuohunnan taustoja. Ben Ali ja Mubarak ovat saaneet lähteä. Kello tikittää Gaddafille, joka ei ole pitkään aikaan pystynyt tarjoamaan kansalleen muita uudistuksia kuin Yhdysvaltojen ja Euroopan öljy-yhtiöiden uudelleen rantautumisen Libyaan. Algeriassa on esiintynyt tyytymättömyyttä ja levottomuuksia jo aiempina vuosina, eikä hallinto voi jatkaa enää perinteiseen tyyliin. Myös Marokossa tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään muutoksen puolesta.

Toisaalta on hyvä muistaa, että kansat ovat olleet liikkeellä myös Välimeren pohjoisella rannalla. Vaikka Pohjois-Afrikan kansat janoavat vapautta ja kunnioitusta, tie on pitkä ja kivikkoinen. Luonnonvaroista vauraan alueen demokratisointi ei välttämättä käy yksiin suurvaltojen intressien kanssa.

Karim Maiche