Avainsana-arkisto: demokratia

Rauhankasvatus­neuvola 18: Tasan ei käy onnen lahjat

Rauhankasvatus on hieno sana, jota ei ole syytä hylätä, vaikkei se ole ollutkaan muodissa sitten 1980-luvun. Sitä paitsi jokaisen meistä on hyvä harjoittaa rauhankasvatusta aina kun tilaisuus tarjoutuu. Kätilönä neuvolassa toimii opettaja Hanna Niittymäki, joka työskentelee Rauhankasvatusinstituutissa.

 

Tämänkertaisessa jutussa neuvolantäti haluaa kiinnittää lukijoiden huomiota globaaliin eriarvoisuuteen. ”Maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Mahdollisuutesi menestyä elämässä ja jopa selviytyä elossa aikuiseksi riippuvat suurelta osin siitä, milloin ja missä olet syntynyt ja ketkä ovat vanhempasi.” Näin lausutaan YK:n kehitysohjelman UNDP:n tuottamassa opetusmateriaalissa ”Muuttuuko maailma paremmaksi?”. Edellinen sitaatti olisi hyvä pitää mielessä aina silloin kun alkaa tuntua vaikkapa siltä, että oma menestys ja sujuvasti soljuva elämä on ihan omaa ansiota. Tai jos mieleen hiipii ajatus siitä, että joku vähemmän menestynyt tyyppi saa varmaankin ansionsa mukaan.

KÖYHYYS VÄHENEE, MUTTA MITEN?

Noin kymmenesosa maailman väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä eli alle 1,9 dollarin päivätuloilla. Köyhyys on vähentynyt rutkasti 2000-luvulla, mutta kehitys on ollut epätasaista. Kiinassa köyhyys on vähentynyt kovastikin. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa väkimäärä on kaksinkertaistunut vuoden 1990 jälkeen, ja vaikka köyhyys on prosentuaalisesti vähentynyt, on köyhiä ihmisiä lukumääräisesti enemmän. On myös täysin suhteellista, miten köyhyyttä arvioidaan.

Vinkki: Netissä World Poverty Clock kertoo ajantasaisesti, kuinka monta ihmistä tänään pääsee köyhyydestä ja kuinka moni vajoaa köyhyyteen. 16.10. kello 17.23 oli 84 161 ihmistä päässyt köyhyydestä ja 16 913 vajonnut siihen. Plussan puolella siis liikutaan, mutta 16 913 ihmistä tarkoittaa ihan yhtä montaa inhimillistä katastrofia.

DEMOKRATIA LISÄÄNTYNEE PITKÄLLÄ AIKAVÄLILLÄ

Tie demokratiaan saattaa olla väkivaltainen ja sisältää raskaita takaiskuja, kuten arabikevään jälkeiset tapahtumat ovat osoittaneet. UNDP arvioi, että yhä harvempi kansa taipuu enää tulevaisuudessa sorron alle. Prosessit saattavat olla kuitenkin hyvin hitaita, jos kyseessä on maa, jossa ei ole valmiina demokraattisia käytäntöjä eikä kansalla tottumusta niiden hyödyntämiseen.

Vinkki: Amerikkalainen Freedom House -järjestö tekee vuosittain mittauksen, jossa maailma jaetaan vapaisiin, osittain vapaisiin ja ei-vapaisiin maihin (googlaa ”Freedom House index”). Jaottelu on karkea, eikä sen todenperäisyydestä varmaankaan olla yksimielisiä. Freedom Housen mukaan maailmassa on kaksi kertaa enemmän demokratioita kuin diktatuureja.

SUKUPUOLTEN TASA-ARVO

Mikään maa ei ole saavuttanut sukupuolten tasa-arvoa taloudessa, politiikassa tai yhteiskunnassa. Tämä on yksi keskeinen tekijä, joka hidastaa maailman kehittymistä parempaan suuntaan. Naisia syrjitään useimmilla elämän osa-alueilla kuten terveydessä, taloudessa, politiikassa, koulutuksessa ja työmarkkinoilla.

Tällä hetkellä maailman valtioita johtaa vain 20 naista. Se on 6,3 prosenttia maailman johtajista. Kahdella maalla on nainen sekä maan että hallituksen johdossa. Ne ovat Yhdistyneet kuningaskunnat ja Uusi-Seelanti.

Huom: Valtion tulotason ja toteutuvan tasa-arvon välillä ei vaikuta olevan juurikaan yhteyttä. Esimerkiksi ei niin rikkaissa Senegalissa, Nicaraguassa ja Boliviassa naiset ja miehet ovat yhtä hyvin edustettuina parlamenteissa. Suurin osuus naisia on Ruandan parlamentissa.

Kotiläksy: Keksi tapoja toimia maailman rahavarojen tasaisemman jakautumisen, demokratian ja tasa-arvon puolesta!

(UNDP = United Nations Development Programme)

Työpaikkojen rauhantoimikunta: Kohta on valinnan aika

Eduskuntavaalit lähestyvät ja meillä on tilaisuus valita uudet edustajat lakeja säätämään. Nykyisen hallituksen edesottamukset kuluvana syksynä ovat kuitenkin tainneet horjuttaa monien uskoa demokratiaan.

Vaaleissa on kysymys demokratiasta. Demokratiassa ihmisten tulisi nähdä, miten heidän äänensä vaikuttaa. Olemme hukassa, jos demokratiasta tulee vain vallan väline. Hallituksen toiminnassa se valitettavasti on selvästi näkyvissä. Työelämästä esimerkkejä löytyy kosolti.

Vapaa sopimusoikeus työehtosopimuksista on vaarassa. Palkoista ja muistakin työehdoista vaaditaan päätettäväksi työpaikoilla, lakko-oikeutta pitäisi rajoittaa tai jopa kieltää lakot. Työntekijöiden pitää kantaa vastuu yritysten riskeistä ja kilpailukyvystä ikään kuin siinä olisi ongelman ratkaisu. Tästä propagandasta kantaa painavan vastuun myös media ja ay-liike.

Kilpailukykysopimus on pakottanut suomalaiset kilpailemaan työpaikoista muiden maiden työntekijöiden kanssa. Hallitus vaatii työmarkkinoille rakennemuutoksia, joiden perimmäinen maali on yleissitovuuden poistaminen ja ammattiyhdistysliikkeen kukistaminen. Työllisyyden nimissä esitetään esimerkiksi pienten alle 10 työntekijän yritysten irtisanomista helpottavaa lainsäädäntöä tai jopa 12 kuukauden koeaikaa. Hallitus kertoo irtisanomisten helpottamisen tuovan lisää työpaikkoja. Tätä logiikkaa on vaikea ymmärtää, etenkään kun mikään tutkimus ei sitä tue. Yrittäjille tehty kysely ei ole tutkimus.

Leikkauksia toteuttava talouspolitiikka on heikentänyt suomalaisten hyvinvointia. Hallituksen linjana on ollut julkisen sektorin yksityistäminen ja muka välttämättömien säästöjen nimissä suoritetut leikkaukset. Kaiken kaupallistaminen on keskeinen pyrkimys, joka selvimmin näkyy sosiaali- ja terveysalan uudistuksessa. Sote-soppa on kiehunut yli jo aikoja sitten ja sen keittäjätkin alkavat olla neuvottomia. Toivottavasti asiantuntijoiden ääni ja terve järki vielä voittavat. Kansalaiset ovat ansainneet toimivan ja julkisessa ohjauksessa olevan järjestelmän, sillä hehän sen maksavatkin.

Suomen turvallisuuspolitiikasta on tehty pelottavien uhkakuvien sarja. Valtion budjetissa sotilaallinen varustelu on saamassa ennätyksellisen rahatukun. Sillä hankitaan erilaisia sotakoneita, laivoja, lentokoneita ja muuta kalustoa, koska maamme turvallisuus niin vaatii. Kun koulutuksesta ja sosiaali- ja terveysmenoista tingitään, niin puolustusmenoihin riittää varoja. Rahaa kuluu miljardeja!

Valitsemalla puolueen ja ehdokkaan on mahdollisuus vaikuttaa yhden äänen verran. Kokonaan toinen asia on kääntää politiikan suunta, sillä vaalilupausten ja käytännön politiikan välinen kuilu on ollut ammottava ainakin nykyisen vaalikauden aikana. Ollaan siis tarkkana, kenelle äänemme annamme!

Jussi Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.

Kertomuksia rohkeudesta 18: Leipzigin maanantaimielen­osoituksista muurin murtumiseen

Illalla 9.11.1989 Itä-Saksan politbyroon tiedotuksesta vastaava jäsen Günter Schabowski asteli itsevarmana median eteen pitämään lehdistötilaisuutta. Puoluejohtaja Egon Krenzin jälkeen hän oli Itä-Saksan toiseksi tärkein poliitikko. Kaikkia käsissään olleita, tiedotettavaksi tarkoitettuja papereita hän ei ollut ehtinyt lukea. Kun kollegat olivat ihmetelleet, miten hän voi tiedottaa asioista joista ei edes tiedä, oli Schabowski vastannut: jos osaa saksaa ja jos osaa lukea sujuvasti ääneen, se riittää.

Yhtenä viimeisistä asioista tiedotettavana oli kansalaisten ulkomaanmatkustelun helpottaminen. Työikäisen väestön pakeneminen länteen oli ollut ongelma koko Itä-Saksan olemassaolon ajan. Viime vuosina ja kuukausina tilanne oli karannut täysin käsistä. Koulutettu ja nuori työvoima oli paennut maasta ensin Unkarin ja sitten Tšekkoslovakian kautta. Osaavan työikäisen väestön maastamuutto oli yksi Itä-Saksan valtiontalouden vakavimmista ongelmista.

Siinä missä Neuvostoliitossa ja muualla Itä-Euroopassa olivat puhaltaneet jo vuosia perestroikan ja glasnostin uudistusten tuulet, Itä-Saksassa oli pidetty jääräpäisesti kiinni vanhasta. Lehdistössä sensuroitiin perestroikaa kannattavat kirjoitukset, ja hallitus yritti pysäyttää maastapakoa tiukentamalla matkustusrajoituksia entisestään. Kriitikoiden mukaan matkustusrajoituksia ja kontrollia lisäämällä hallitus reagoi ongelman seurauksiin, ei syihin.

Leipzigistä alkaneet mielenosoitukset olivat huipentuneet Berliinissä, jonne kokoontui lokakuun neljäntenä päivänä yli miljoona ihmistä. Kansalaisten tyytymättömyys ja protestointi johti tilanteeseen, jossa DDR:ää hallitseva sosialistinen yhtenäisyyspuolue katsoi parhaaksi höllentää matkustelurajoituksia.

Schabowskin lukeman tiedotteen mukaan Länsi-Saksaan matkustavien ei tarvitse jatkossa anoa etukäteen viisumia, vaan he voivat saada matkustusoikeuden raja-asemalta. Yleisön joukosta kysyttiin, koska nämä asetukset astuvat voimaan. Schabowski selaili papereitaan lukulasiensa läpi silminnähden hämmentyneenä. Sitten hän lausui sanat, jotka muuttivat maailmanhistoriaa peruuttamattomasti: ”Das trifft nach meiner Kenntnis… ist das sofort… unverzüglich”, eli Tietojeni mukaan… heti… välittömästi.

Lehdistötilaisuus lähetettiin suorana lähetyksenä. Kymmenet tuhannet itäberliiniläiset nousivat kotisohviltaan ja lähtivät Brandenburgin portille, jossa he vaativat äskeiseen lehdistötiedotteeseen vedoten pääsyä rajan yli muurin länsipuolelle. Länsi-Saksan televisio heitti lisää löylyä uutisoimalla Itä-Saksan hallituksen julistaneen, että heidän rajansa ovat nyt avoinna kaikille. Itä-Saksan rajavartijat eivät tienneet mitä tehdä. Myös he olivat nähneet lehdistötilaisuuden, mutta mitään ohjeita uusista käytännöistä, saati sitten kaavakkeita millä panna niitä toimeen, he eivät olleet saaneet. Oli ilta, joten heillä oli vaikeuksia saada tarkempia ohjeita myöskään puhelimitse. Paineen kasvaessa ja väkijoukon vaatimusten koventuessa he aukaisivat portit, täysin vastoin vuosikymmeniä käytössä olleita käytäntöjä ja ohjeita.

maanantaimiekkari1
© Yann Forget / Wikimedia Commons / CC-BY-SA-3.0.

Yli miljoona saksalaista kävi tuon viikonlopun aikana Saksan liittotasavallan puolella. Muuria alettiin purkaa seuraavien päivien aikana. Maassa järjestettiin vapaat vaalit, jotka kristillinen puolue voitti. Uusi hallitus ajoi Saksojen yhdistymistä, joten Saksan liittotasavallan markka otettiin käyttöön jo seuraavana kesänä. Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990. Aluksi Neuvostoliitto vastusti Saksojen yhdistymistä, mutta pyörsi kantansa Saksan liittotasavallan luvatessa Neuvostoliitolle taloudellista apua puna-armeijan poistamiseen maasta.

PROTESTANTTINEN KIRKKO SUOJASATAMANA OPPOSITIOVOIMILLE

Miten tähän oli tultu? Vielä vuoden 1989 alussa Itä-Saksan johtaja Erich Honecker oli julistanut, että Berliinin muuri pysyisi pystyssä seuraavat sata vuotta. Hän ei ollut arveluidensa kanssa yksin: vain viisi prosenttia itäsaksalaisista kertoi aavistelleensa vallankumouksen olleen tuloillaan, ja 76 prosenttia heistä myönsi olleensa tapahtumien käänteestä täysin yllättyneitä.

Kutakuinkin ainut instituutio, jossa sallittiin hallitusta kritisoivaa keskustelua, oli piskuinen protestanttinen kirkko. Yhtenä syynä kirkon erityisvapaudelle oli kirkon ja valtion vuonna 1978 solmima sopimus, jonka mukaan valtio ei puutu kirkon sisäiseen toimintaan, kunhan kirkon johto sitoutuu olemaan ”kirkkona sosialismin sisällä” eli ohjaa pappinsa toimimaan systeemin mukaan, ei sitä vastaan. Yhtenä syynä tälle erityisvapaudelle saattoi olla, ettei Erich Honecker uskonut kirkon pystyvän muodostamaan uhkaa valtiolle, olihan uskontoa harjoittavien osuus kansalaisista vain noin kymmenisen prosenttia.

Kirkko käytti etuoikeuttaan tehokkaasti hyväkseen. Kirkon tiloihin perustettiin kirjastoja, jonne koottiin muualla kiellettyä kirjallisuutta. Uskonnolliset tilaisuudet olivat kaikille avoimia ja niissä harjoitettiin vapaata yhteiskunnallista keskustelua. Oli tilanteita, joissa poliisi rikkoi tätä sopimusta, mutta 1980-luvun kuluessa kirkot olivat yhä enenevässä määrin suojasatamia kasvavalle joukolle oppositioryhmiä.

Erityisen aktiivisia tässä suhteessa oltiin Leipzigissä. Jo pelkästään Leipzigin Pyhän Nikolaksen kirkossa toimi 1980-luvun alussa 20–25 erilaista rauhaan, oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja ympäristökysymyksiin keskittynyttä ryhmää. Pastori Wonnebergerin johdolla jokamaanantaisista rauhanrukoustilaisuuksista tuli suosittuja. Niissä luettiin Raamattua, veisattiin virsiä, otettiin vastaan rukouspyyntöjä ja meditoitiin, mutta aikaa oli varattu myös esitelmille ja keskusteluille vapaavalintaisista aiheista. Vuonna 1988 nämä tilaisuudet vetivät keskimäärin 700 ihmistä viikoittain.

maanantaimiekkari3
Bundesarchiv, Bild 183-1990-0922-002 / Friedrich Gahlbeck / CC-BY-SA 3.0

Väkivallattomista vallankumouksista kirjan kirjoittaneen Sharon Erickson Nepstadin mukaan tilaisuuksien järjestäjät tiesivät mitä olivat tekemässä. Osanottajamäärän kasvaessa ja äänenpainojen koventuessa he ymmärsivät nopeasti, kuinka syviä ja voimakkaita vihan, katkeruuden ja kyllästymisen tunteita ihmisillä oli valtiota ja poliisia kohtaan. ”He tiesivät, että tämä viha saattaa helposti purkautua poliittisena vastarintana, ja kun se tapahtuisi, he halusivat sen ottavan väkivallattoman muodon”, kirjoittaa Nepstad.

Väkivallattomuudesta järjestettiin työpajoja ja harjoituksia. Leipzigin kirkoissa papit muistuttivat ihmisten mieliin Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin kirjoituksia ja kokemuksia ja kehottivat ihmisiä voittamaan ahdistuksensa, luopumaan väkivallasta ja olemaan ystävällisiä jopa Stasin väelle.

KIRKOSTA KADUILLE

Tammikuussa 1989 aika oli kypsä toiminnalle. Keskiyöllä 12.1. aktivistit jakoivat tuhansia lentolehtisiä, joissa kutsuttiin mielenosoitukseen seuraavalla viikolla kaupungintalon edustalle. Stasi sai tietää asiasta nopeasti ja pidätti tusinan verran liikkeen johtajia. Sovittuna päivänä noin kahdeksansataa kansalaista kokoontui hiljaiseen marssiin. Poliisi käytti pamppujaan ja pidätti heistä lähes sata. Vaikka poliisi onnistuikin pysäyttämään marssin ennen kuin se saavutti määränpäänsä, oli kyseessä silti tärkeä käännekohta: toiminta oli laajentunut kirkon seinien ulkopuolelle ja Leipzig oli noussut oppositiotoiminnan valtakunnalliseen keskiöön.

Rajojen pysyessä kiinni, muutos- ja muuttopaineiden kasvaessa ja Puolan ja Tšekkoslovakian menestyksekkään kansalaisoikeusliikehdinnän innostamana Leipzigissä jatkettiin mielenosoituksia syksyllä. Rauhanrukoustilaisuuden jälkeen maanantaina 4. syyskuuta yli tuhat kansalaista osallistui mielenosoitukseen. Seuraavalla viikolla osallistujamäärä kaksinkertaistui. Poliisi oli eristänyt alueen jo etukäteen, ja kun se vaati tiesulkujen luokse kokoontuneita ihmisiä hajaantumaan, mielenosoittajat eivät totelleet. Satakunta pidätettiin. Syyskuun kolmantena maanantaina väkimäärä tuplaantui jälleen, niin että arvioiden mukaan kirkossa ja sen ulkopuolella mielipiteensä ilmaisi noin 4 000 osallistujaa.

Tällä kertaa pidätyksiltä vältyttiin, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, että viranomaiset olisivat antaneet asian olla. Päinvastoin: miliisi päätti ottaa Leipzigin keskustan haltuunsa. Viranomaiset päättivät painostaa kirkkoa irtisanomaan aktivistipastorit ja pitämään huolta, että kirkon tilaisuuksissa keskityttäisiin uskonnollisiin kysymyksiin ja jätettäisiin yhteiskunnalliset kysymykset pois. Lisäksi mielenosoittajien maine pyrittiin mustamaalaamaan massiivisen propagandan avulla, ja neljäntenä toimenpiteenä demokratialiikkeen johto pidätettäisiin varoituksena muille.

Itä-Saksan valtionjohto päätti toisin sanoen pysyä samassa taktiikassa kuin mitä he olivat käyttäneet tähänkin asti. Tämän seurauksena demokratialiike jatkoi toimintaansa entistäkin päättäväisempänä. Lokakuun toisen päivän maanantaimielenosoitukseen osallistui 10 000 ihmistä, jotka poliisi otti vastaan vesitykkien, pamppujen ja poliisikoirien kanssa. Uusia järjestöjä syntyi, huomattavimpana mainittakoon Neues Forum, jonka perustamismanifestin allekirjoitti hurjat 200 000 Itä-Saksan kansalaista.

Lokakuun seitsemäntenä päivänä Itä-Saksa eli Saksan demokraattisen tasavalta vietti 40-vuotisjuhliaan. Mielenosoituksia järjestettiin eri puolilla maata, ja niistä mittavin toteutettiin Berliinissä, jossa 10 000 osoitti mieltään ja heistä noin tuhat pidätettiin. Muutosta vaatineet mielenosoittajat saivat tukea yllättävältä taholta, kun juhlallisuuksien kunniavieras, Neuvostoliiton pääsihteeri Mihail Gorbatšov arvosteli juhlapuheessaan vuosijuhlaansa viettävän maan pysähtyneisyyttä.

Kahta päivää myöhemmin, 9. lokakuuta 1989, oli maanantai ja Leipzigin vuoro. Ennen rauhanrukoustilaisuuden alkua Honecker julisti olevansa valmis julistamaan maahan poikkeustilan. Hänen huhuttiin antaneen käskyn tarvittaessa ampua mielenosoittajia. Sairaalat varautuivat tilanteeseen lisäämällä verivarastoja ja raivaamalla lisätiloja ensiapuklinikoille. Nikolaksen kirkon ympärille kertyi 8 000–10 000 sotilasta. Kaikki pelkäsivät kesäkuun alussa tapahtuneen Pekingin verilöylyn toistoa.

Pappien ja demokratiajärjestöjen johtajien viesti oli selvä: ”Väkivalta luo väkivaltaa. Väkivalta ei ratkaise yhtään ongelmaa. Väkivalta on epäinhimillistä. Väkivalta ei voi olla uuden, paramman yhteiskunnan ensimmäinen merkki… Pysykää irti väkivallasta!” Kuusi keskeistä yhteiskunnallista vaikuttajaa, kapellimestari, teologian professori, kabareenäyttelijä ja kolme kommunistisen puolueen paikallisjohtajaa vetosivat kumpaankin osapuoleen dialogin ja maltin säilyttämiseksi. Vetoomus sai paljon julkisuutta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun puolueviranomaiset tekivät yhteistyötä opposition kanssa ilman esimiestensä lupaa.

Väkivallan ilmeisestä uhasta huolimatta paikalle saapui 70 000 osallistujaa (toisen lähteen mukaan ”satoja tuhansia”). Väkivallattomuudessa pysyttiin. ”Wir sind das Volk”, huusivat mielenosoittajat, eli me olemme kansa, sekä sotilaille: ”Veljet, liittykää meihin!” ja ”Me emme halua väkivaltaa.” Myös sotilaat pidättäytyivät väkivallan käytöltä.

Teksti Timo Virtala

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 18. osa.

Suomi tukee Tansanian sortohallitusta

ansbert_18Suomen tulisi auttaa Tansanian ihmisiä sen sijaan, että se tukee maan diktatorista hallitusta, sanoo Suomesta turvapaikkaa hakeva toimittaja Ansbert Ngurumo.

 Tansania on yksi Suomen pitkäaikaisimmista kehitysyhteistyökumppaneista ja yksi suurimmista taloudellisen avun saajista. Tansania on kuitenkin nopeasti muuttumassa diktatuuriksi. Vuosina 2009–2011 maa sai Suomelta taloudellista apua 52 miljoonaa euroa. Seuraavaksi suurimmat avun vastaanottajat olivat Mosambik (45 milj. €), Afganistan (27 milj. €) ja Vietnam (26 milj. €).

Sama rahamäärä on varattu puitesuunnitelmisssa annettavaksi Tansanialle vuosille 2016–2019. Etiopia nousee noina vuosina samalle tasolle 55 miljoonaan euroon, ja Somalialle on suunniteltu 25,7 miljoonan avustussummaa vuosille 2017–2020.

Mutta Tansania ei näytä jostain syystä ottavan enää huomioon Suomen kehityspolitiikan määrittämiä periaatteita, joihin kuuluvat naisten ja tyttöjen oikeudet, demokraattinen hallinto, työpaikkojen luominen ja ruokaturvallisuus, vesi- ja energiahuolto sekä luonnonvarojen kestävä käyttö.

PRESIDENTTI KIRISTÄÄ OTETTAAN

Tansania, joka oli tunnettu rauhan ja turvallisuuden ylläpitäjänä Itä-Afrikassa, on muuttumasssa poliisivaltioksi ja menettämässä suuren osan viimeisen 25 vuoden ajan saavutuksistaan monipuoluedemokratiana.

Vuonna 2015 valtaan nousseen presidentti John Magufulin ensimmäiset kaksi vuotta ovat tuottaneet enemmän kärsimystä kuin menestystä monille, erityisesti niille, jotka ovat olleet kriittisiä hänen itsevaltaista johtajuuttaan kohtaan.

Magufuli ei siedä muita mielipiteitä. Hän ei kunnioita ilmaisunvapautta. Perustus- ja muita lakeja hän noudattaa silloin, kun ne sattuvat häntä miellyttämään.

Hän käyttää olemassa olevia huonoja lakeja kriittisten äänien vaimentamiseen. Hän käyttää nettirikollisuutta, poliisin toimintaa, tilastointia, kansallista turvallisuutta, vankiloita, tietoliikennettä ja lehdistöä sekä monia muita aloja koskevia asetuksia rajoittamaan mielipiteen- ja kokoontumisen vapautta. Hän kieltää ja sulkee mielivaltaisesti kriittisiä sanomalehtiä. Mutta toisinaan hänen hallituksensa rikkoo noita samoja lakeja ja pidättää, kaappaa ja kiduttaa journalisteja, oppositiojohtajia, sarjakuva- ja muita taiteilijoita, uskonnollisia johtajia ja ihmisoikeusaktiiveja.

IHMISET OVAT PELOISSAAN

Maa, joka saavutti itsenäisyytensä vuonna 1961, joutuu jälleen vakavissaan taistelemaan vapautensa puolesta. Jopa kirjoittamalla tai jakamalla edelleen henkilökohtaisen mielipiteensä sosiaalisessa mediassa on voinut aiheuttaa lukemattomille ihmisille hankaluuksia. Kymmenet ovat joutuneet oikeuteen vastaamaan ”presidentin herjaamista” koskeviin syytteisiin. Pelkästään vuonna 2017 yli 50:tä sosiaalisen median käyttäjää syytettiin oikeudessa ”kapinaan yllyttämisestä ja presidentin herjaamisesta”. Kaksi heistä tuomittiin. Ihmisoikeusaktiivi Bob Wangwen piti maksaa viiden miljoonan shillingin (noin 2 000 €) sakko välttääkseen 18 kuukauden vankilatuomion. Arushalainen Issack Habakuki joutui puolestaan maksamaan seitsemän miljoonan shillingin (noin 3 000 €) sakon välttääkseen kolmen vuoden vankeustuomion.

Presidentti Magufulin hallinto ei salli puolueetonta ja itsenäistä journalismia. Valtio rankaisee eriäviä mielipiteitä esittäviä armottomasti. 25 vuotta vallinneen monipuoluedemokratian saavutukset on tuhottu.

Ihmisoikeusaktiivi Hellen-Kijo Bisimba kommentoi: ”Ihmiset ovat peloissaan. Et ole turvassa edes sosiaalisessa mediassa.” Hitlerin Gestapon ja Mussolinin Ovran tapaan Magufuli palkkaa ”tuntemattomia tekijöitä” hiljentämään kritiikot.

EU:n sisältä tulleiden tietojen mukaan positiivinen mielikuva Tansaniasta kärsi radikaalisti unionin silmissä, kun syyskuussa 2017 ”tunnistamattomat tekijät” ampuivat parlamenttiopposition johtohenkilöä ja Tanganyikan lakiyhdistyksen puheenjohtajaa Tundu Lissua. Hän loukkaantui vakavasti ja hänet siirrettiin turvaan Kenian Nairobiin saamaan hoitoa.

Viime vuoden marraskuun ja tämän vuoden maaliskuun välillä on muun muassa tapettu kolme poliittista aktiivia ja kaapattu kaksi toimittajaa. Opiskelija kuoli, kun poliisi tulitti opposition tukijoita hajoittaakseen mielenosoituksen pääkaupungissa Dar es Salaamissa. Yksi parlamentaarikko vangittiin viideksi kuukaudeksi, koska hänen väitettiin puheessaan ”solvanneen” preisdenttiä, ja 13 muuta opposition parlamentaarikkoa on syytteessä samasta syystä.

SUOMI VOISI VAIKUTTAA

Magufuli on käyttänyt todistetusti kaksi ensimmäistä vuottaan vallassa kiristääkseen otettaan kansalaisyhteiskunnasta, poliitikoista, taiteilijoista ja tiedotusvälineistä. Presidentti on tullut surullisenkuuluisaksi puolustuskyvyttömien haukkumisessa ja terrorisoimisessa.

Myöntämänsä taloudellisen avun vuoksi Suomella on kaikki syy huoleen, eikä maa voi ummistaa silmiään Tansanian kehitykseltä. Suomen tulee olla osa ratkaisua. Vuonna 2015 Suomesta vietiin voimalaitoslaitteistoja, lannoitteita ja elektroniikkaa 27 miljoonan euron arvosta. Samana vuonna Tansaniasta tuotiin tavaroita noin viiden miljoonan euron arvosta. Mailla on merkittävä määrä kahdenvälisiä sopimuksia koskien muun muassa kehitysyhteistyötä, investointien markkinointia ja suojausta sekä kaksoisverotukselta suojaamista.

Kansainvälisen yhteisön – diplomaattien, ihmiosikeusaktiivien, tiedotusvälineiden ja kansalaisjärjestöjen – täytyy nollata tilanne ja aloittaa uudelta pohjalta yhteistyö paikallisten järjestöjen kanssa, jotta Tansanian johto saadaan järkiinsä, erityisesti mitä tulee ihmisoikeuksien ja perustuslain kunnioittamiseen.

Mielestäni Tansanian hallituksen ja presidentin painostaminen sortavan lainsäädännön uudistamiseksi, hyvän hallintotavan noudattamiseksi ja perustuslain kunnioittamiseksi voisivat olla paras tapa taata mielipiteenvapaus ja taistella valtavaa korruptiota vastaan.

Mutta sen pitää tapahtua nyt. Diktaattorit ovat arvaamattomia, eikä ole syytä odottaa, että tilanne riistäytyy käsistä täysin.

Teksti Ansbert Ngurumo
Suomennos Teemu Matinpuro
Kuva Laura Railamaa

Ansbert Ngurumo on poliittinen kolumnisti ja merkittävän tansanialaisen oppositiolehden MwanaHALISIn päätoimittaja. Lehti kiellettiin kaksi vuotta sitten hänen kriittisten, presidentin yksinvaltaista käytöstä arvostelleiden kolumniensa takia. Ngurumo pakeni Keniaan lokakuussa 2017 saatuaan luotettavista lähteistä tiedon suunnitelmista hänen surmaamisekseen. Myöhemmin hän haki turvapaikkaa Suomesta.

KUVATEKSTI: Ansbert Ngurumolla on ollut työpöytä Rauhanpuolustajien toimistolla hänen Suomessa oleskelunsa ajan.

Kolumni: Venäjän presidentinvaalit

markku_kangaspuro2Venäjän maaliskuun 18. päivänä järjestettävien presidentinvaalien pienikin jännitysmomentti meni jo ennen kuin pakkasukko ehti jakaa lahjat. Putin asettui ehdokkaaksi, ja yhä militantimpia sävyjä saanut isänmaallis-kirkollinen henki on pitänyt hänen kannatuslukunsa korkealla. Putinin väsyneistä vastaehdokkaista ei ole hänen haastajakseen. Mielipidemittauksissa yhden, kahden prosentin kannatusta nauttiva populisti Aleksei Navalnyi puolestaan on päätynyt kerta toisensa jälkeen putkaan.

Ehkä kiinnostavimmaksi asiaksi nouseekin se, kuinka suuri ero tulee olemaan opposition väittämän ja virallisen äänestysprosentin välillä. Putinin valinnan legitimoiminen edellyttäisi hyvää äänestysvilkkautta. Mediassa on mainittu 70 prosentin tavoite. Vaaleista ulos suljetun Navalnyin johtama oppositio puolestaan kehottaa ihmisiä boikotoimaan vaaleja. Tämän taistelun se on valinnut taitavasti, sillä Venäjän politiikan hallitseva piirre on äänestäjien välinpitämättömän kyyninen suhtautuminen poliitikkoihin ja laiska osallistuminen vaaleihin.

Putinin hallinnolle haaste on todellinen, sillä nyt äänestäjät pitäisi aktivoida osallistumaan vaaleihin aktivoimatta heitä kuitenkaan poliittisesti. Hallituksen vaalima vakaus tarkoittaa paitsi opposition toimintamahdollisuuksien kaventamista myös laajemmassa mielessä kansalaisten pitämistä passiivisina ja epäpoliittisina. Talouden kasvua häiritsevät ja poliittista vastakkainasettelua lietsovat lakot ja mielenosoitukset ovat pahasta myös Venäjällä. Mieluiten ne kiellettäisiin, ja ellei voida kieltää, niin siirretään ainakin riittävän syrjään etteivät ne häiritse ketään.

Samalla nämä yhteiskunnallisesta toiminnasta sivuun siirretyt ihmiset pitäisi kuitenkin saada äänestämään. Vallan legitimiteetti vaatii edes rituaalinomaiset vaalit, mutta ne eivät täytä tehtäväänsä elleivät ihmiset halua näytellä heille kirjoitettua roolia.

Voi olla, että opposition vaaliboikotti osoittautuu siksi Putinin kovimmaksi haastajaksi. Ei kuitenkaan opposition kannatuksen vaan Putinin itsensä luoman järjestelmän vuoksi.

Laskeva äänestysaktiivisuus tosin on myös monien läntisten demokratioiden pulma. Suomen presidentinvaaleissa jäätiin niukasti alle 70 prosentin osanoton ja Yhdysvalloissa se putosi ennätyksellisen alhaiseen 55,4 prosenttiin. Kaiken lisäksi Donald Trump sai vähemmän ääniä kuin kilpailijansa. Tätä ongelmaa Venäjällä ei taatusti synny. Voimme odottaa myös siellä ratkaisua jo ensimmäisellä kierroksella.

Teksti Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.

Valinnan aika

Teksti Jussi Lilja

Eduskuntavaalit lähestyvät. Meillä on nyt tilaisuus vaikuttaa politiikkaan, jolla maatamme johdetaan. Mutta houkutteleeko tämä tilaisuus? Nykyinen hallitus on jättänyt itsestään kuvan, joka taitaa horjuttaa monien uskoa demokratiaan.

Meille äänestäjille lupaillaan monenlaista hyvää. Työ ja uudet työpaikat ovat puolueiden ohjelmissa keskeisellä sijalla. Investointeja ja kasvua pitää saada aikaan. Rahaliittoon liittymistä markkinoitiin aikoinaan samoilla perusteluilla. Yhteisvaluutan piti turvata Suomen talous. Mutta missä ovat investoinnit ja työpaikat? Mihin ovat menossa Suomessa toimineet yritykset?

Leikkauksia toteuttava talouspolitiikka on heikentänyt suomalaisten hyvinvointia. Se on pakottanut suomalaiset työntekijät kilpailemaan työpaikoista muiden maiden työntekijöiden kanssa, vaikka olosuhteet ja eläminen on aivan toista kuin meillä. Kymmenen viime vuoden aikana Suomessa on tehty ”kansainvälisen kilpailukyvyn” nimissä poliittisia päätöksiä, jotka ovat johtaneet entistä syvemmälle taantumaan. Parannukseksi tarjotaan nyt ”rakennemuutoksia”, joiden yksityiskohdista kuitenkaan mikään puolue ei ole vaalien alla uskaltanut kertoa.

Suomen pitkäkestoinen laaja työttömyys, köyhyyden voimakas lisääntyminen, julkisen sektorin yksityistäminen ja muka välttämättömien säästöjen nimissä suoritetut leikkaukset ovat osoituksia tietystä poliittisesta linjasta, eivät kohtalon langettamasta pakosta. Kaiken kaupallistaminen on ajan sävel, sillä se on Euroopan unionin vaatiman talouspolitiikan noudattamista. Kansalaiset eivät sitä halua. Vaaleissa on kysymys demokratiasta.

Aidossa demokratiassa ihmiset näkevät, miten heidän äänestyskäyttäytymisensä vaikuttaa. Olemme hukassa, jos demokratiasta tulee vain vallan väline. Työelämästä esimerkkejä löytyy kosolti. Vapaa sopimusoikeus työehtosopimuksista on vaarassa. Vaaditaan, että palkoista ja muistakin työehdoista päätetään työpaikoilla, lakko-oikeutta pitäisi rajoittaa tai jopa kieltää lakot. Työntekijöiden pitää kantaa vastuu yritysten riskeistä ja kilpailukyvystä ikään kuin siinä olisi ongelman ratkaisu. Tästä propagandasta kantaa painavan vastuun myös media ja ay-liike.

Miksi siis äänestää? On tärkeää esittää rakentavaa kritiikkiä. Valitsemalla puolueen ja ehdokkaan on mahdollisuus vaikuttaa ainakin yhden äänen verran. Isot jytkytkin syntyvät yksittäisistä äänistä. Kokonaan toinen asia on kääntää politiikan suuntaa.

Kirjoittaja on Työpaikkojen

rauhantoimikunnan sihteeri.