Avainsana-arkisto: Aktivismi

Rauhantekijä Aleksi Pahkala: Massojen liikuttaja


Tuottaja, toimittaja Aleksi Pahkalan aktivismin juuret paikantuvat 1990-luvulle. Hänet on viime vuosina nähty muun muassa Meillä on unelma – ja Peli poikki -massamielenosoitusten taustajoukoissa. Pahkalaa ei saa lokeroitua, minkä vuoksi hän ponkaiseekin tarpeen vaatiessa ketterästi reagoimaan epäkohtiin ja innostaa energisyydellään muutkin mukaan.

 

Rauhanpuolustajien ja Voima-lehden toimistoon Helsingin Kurvissa ilmestyy hikinen mies. Aleksi Pahkala, 42, on juossut haastatteluun, ei kiireen vaan ilmeisesti ihan vain juoksemisen ilosta. Hän juuttuu heti eteiseen, koska kaikki paikalla olevat vaikuttavat tuntevan hänet ja haluavat jutella. Siinä on Pahkala pähkinänkuoressa: monien tuntema ja valmis keskustelemaan.

Pahkalalla on vahva musiikkitausta. Hän on ollut Radio Helsingin tuottaja, toimittaja ja musiikkipäällikkö ja töissä levykauppa Stupido Shopissa ja Lepakkoradiossa. Hän on laulanut ja soittanut useissa bändeissä. Biisit on tehty itse. Yli 20 vuotta sitten perustettu The Duplo! -bändi on jälleen aktiivinen alkuperäiskokoonpanossaan. Youtubesta löytyy esimerkiksi She’s a Vegan, josta Pahkala kertoo näin:

“Biisi on vanha. Löysin kasetin, jolle se oli nauhoitettu joskus vuonna 1996 tai 1997. Tänä vuonna vedimme sen uusiksi, ja sehän on yhtä ajankohtainen kuin silloinkin, on samat argumentit, ympäristö, ilmastonmuutos, mutta kehitystäkin on tapahtunut.”

AKTIVISMIN ALKU

Osalle Pahkalan tuntevista tulee yllätyksenä, että hän on ollut eläinoikeusaktivisti ja reagoinut yhteiskunnallisiin epäkohtiin 90-luvulta lähtien.

“Olin enemmän tai vähemmän mukana kun Oikeutta Eläimille -liike aloitti, mutta kun kokouksissa kävin huomasin, että vaikka allekirjoitin suunnilleen samat ajatukset, oli elämässä muutakin. Olen itse nykyään 70-prosenttisesti vegaani.”

Hän kuvailee tuolloista itseään hiljaiseksi sivustaseuraajaksi ja demoihin osallistujaksi. Silloisen bändinsä kanssa Pahkala kävi esiintymässä muun muassa Aseistakieltäytyjäliiton ja Vegaaniliiton bileissä.

Pahkala kertoo, että nykyajalle tyypillinen “whataboutismi” oli tuolloin jo voimissaan. Esimerkiksi mielenosoituksessa eläinkokeita vastaan ohikulkijat huutelivat että “mites sitten Kiinassa”. Pahkalalta kysyttiin “miksi sä poltat tupakkaa” ja “miten voit ajaa autolla jos oot kasvissyöjä”, vaikka hän ei ole tehnyt kumpaakaan. Tavalliset ihmiset vaativat aktivistilta aina täyden kympin suoritusta.

Pahkala on kotoisin Vantaan Rajatorpasta. Vasemmistolaisen isän aate ei juuri näkynyt vappumarsseilla käymistä lukuun ottamatta ja siinä, että ostokset tehtiin mieluummin Elannossa kuin K-kaupassa.

“Isä kapinoi vasemmistolaisuudellaan vanhempiaan vastaan. Isovanhempieni puolella oli paljon kokoomustaustaa, mutta jokainen on aina hyväksytty omana itsenään eikä ihmisten välillä ole ollut katkeruutta. Minulle on itsestäänselvyys, että kaikki saavat olla niin kuin haluavat.”

Pieni aktivisti hänessä alkoi kasvaa vähitellen jo kouluaikoina. Ala-asteella Pahkala kuunteli muun muassa Public Enemyä ja alkoi pelata koripalloa Vantaan Pussihukissa, jossa napsahti kipinä rasisminvastaiseen työhön. Pussihukkia valmensi New Yorkista Suomeen muuttanut John Simon, joka kertoi pojille, miksi ei ikinä saa leikkiä kuka pelkää mustaa miestä. Hissiyhtiö Koneen viestintäosastolla uransa tehnyt Simon palkittiin vuonna 2016 vantaalaisella Kulttuuriseppä-tunnustuksella työstään kansainvälisyyden ja nuorten turvapaikanhakijoiden kotoutumisen hyväksi.

Pahkala sai hyvän sysäyksen aktivismiin Simonilta. Aktivismin taso vaihteli, mutta aiheita oli monia.

MEILLÄ ON UNELMA

Suuremmalle yleisölle tutuksi aktivistiksi Pahkala nousi sen jälkeen, kun perussuomalaisten kesälomaileva kansanedustaja Olli Immonen oli julkaissut 25. heinäkuuta 2015 sodanjulistuksen monikulttuurisuutta vastaan Facebookissa – englanniksi. Immonen kirjoitti “unelmoivansa vahvasta, urheasta kansakunnasta, joka voittaa tämän painajaisen, jota kutsutaan monikulttuurisuudeksi”. Ensin protestinsa sosiaalisessa mediassa ilmaisi oppositio laajalla rintamalla, sitten reagoivat tavalliset ihmiset. Pahkala oli yksi tyrmistyneistä.

“Pyöritin päätäni että ei jumalauta, kansanedustaja kirjoittaa tällaista.”

Mutta hän oli tyrmistynyt jo aiemmin. Samana keväänä Pahkala teki Radio Helsingissä aamushow’ta. Hänen vierainaan yhdessä lähetyksessä olivat toimittaja Maryan Abdulkarim ja perussuomalaisten kansanedustaja, poliisi Tom Packalén. Puhuttiin muun muassa rasismista. Taitavana puhujana Abdulkarim argumentoi Packalénin suohon.

“Kuuntelin Tomia ja ajattelin, että ei äijä voi olla tosissaan. Hieman myöhemmin vieraaksi tuli [toimittaja ja bloggaaja] Koko Hubara, joka on käynyt Hämeenkylän lukion kuten minäkin. Koko kertoi arkipäivän rasismista. Kuuntelin tippa linssissä kun hän kertoi, että kun oli ekaa kertaa mennyt kauppaan ostamaan viikkorahoillaan karkkia, oli heti tullut joku öykkäröimään. Olen elänyt omassa valkoisen ihmisen kuplassani etuoikeutettua elämää. Kokon tarina avasi omia silmiä todella paljon.”

Vähän myöhemmin samana kesänä eräässä Helsingin keskustan ravintolassa oltiin järjestämässä Perkele-klubilla rasistista white power -keikkaa, mistä nousi jonkin verran kohua. Pahkala ihmetteli, miksei asiasta kohistu enempää, sillä muun muassa levykauppa Stupidossa hän oli tottunut siihen, että kaikelle white power -materiaalille oli ehdoton porttikielto. Hänen yleensä fiksuna pitämänsä metallimusajengi oli kuitenkin sitä mieltä, että sananvapauden nimissä oli white powerkin sallittava.

Pahkala ei sallinut. Immosen kirjoituksen jälkeen hän kysyi Facebookissa, voisiko joku järjestää rasisminvastaisen tapahtuman. “Joku?”, hänelle kommentoitiin, ja Pahkala ymmärsi vihjeen. Hänellä oli laajat kontaktit hyvin monien alojen ammattilaisiin, jotka lähtivät nopeasti mukaan. Järjestelyt hoidettiin yli 300 ihmisen voimin parissa päivässä. 28. heinäkuuta rasisminvastaiseen Meillä on unelma -tapahtumaan Helsingin Kansalaistorilla osallistui 15 000 ihmistä, mikä oli iso saavutus keskellä kiihkeintä kesälomakautta. Rasismin puhkeaminen näennäisesti pinnan alla kuplivasta ilkeilystä avoimeksi, eduskuntaan levinneeksi äänekkääksi ilmiöksi oli suututtanut monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät yleensä osallistu mielenosoituksiin.

Pahkala puhuu massojen voimasta. Pienilläkin ihmismäärillä voidaan saada tulosta aikaan, mutta kun massat puhuvat, on kuunneltava. Häneen ottivat yhteyttä niin tavalliset poliitikot kuin ministeritkin. Eri asia on, muuttuivatko asiat pysyvästi, mutta jokin siemen saatiin kylvettyä ja ihmisiin valettua toivoa, että yhteisesti toimimalla saadaan näkyvyyttä ja oma mielipide esiin. Suurmielenosoitus lisää myös turvallisuudentunnetta: Jos on luullut olevansa vähemmistössä puolustaessaan kiusattuja, on huojentavaa huomata tuhansien ja tuhansien ihmisten keskellä, kuinka moni jakaa samat arvot.

PELI POIKKI

Syyskuun 11. päivänä 2016 Jesse Torniainen potkaisi Helsingin Asema-aukiolla Jimi Karttusta. Torniainen on tunnettu uusnatsi, joka oli aukiolla Suomen vastarintaliikkeen mielenosoituksessa. Potkun seurauksena Karttunen kaatui, löi päänsä katuun ja kuoli viikon päästä pahoinpitelystä.

Myöhemmin Jimi Karttusen muistoksi pidetyssä kynttilämielenosoituksessa Aleksi Pahkala jutteli monien kanssa, ja viesti oli sama joka oli jo kuultu eri puolilla: enää ei voida vain katsoa sivusta, kun uusnatsit pahoinpitelevät ihmisiä. Pahkala laajoine kontakteineen lupasi olla mukana yhdistävänä liimana suunnitteilla olevasssa mielenosoituksessa. Peli poikki -mielenosoitus 24. syyskuuta keräsi lähemmäs 20 000 ihmistä Helsingin keskustaan. Sitä on kuvailtu kannanotoksi välinpitämättömyyttä vastaan.

Jimi Karttusen kuolema oli erään tulkinnan mukaan käännekohta uusnatsien sietämisessä. Vastarintaliike oli jo useana vuonna marssinut liehuvin lipuin poliisivartiossa itsenäisyyspäivänä, mikä suututti monia. Anarkistien ja joidenkin nuorisojärjestöjen aloittamat vastamielenosoitukset alkoivat nyt ainakin Helsingissä kasvaa tapahtumiksi, joihin otti osaa jopa lapsiperheitä.

Mutta vaikka Pahkala ymmärtää, miksi vastamielenosoituksia järjestetään, hän näkee niissä ongelman, koska media luo vastamielenosoitusten uutisoinnillaan pelkoa.

“Peli poikki -tapahtumasta haluttiin järjestää perhetapahtuma. Poliisin edustajaa haastateltiin mediassa ja kysyttiin, pitääkö poliisin varautua. Vastaus oli että ei tässä ole mitään uhkia, mutta totta kai poliisi varautuu. Media repi siitä lööpin ‘poliisi varautuu levottomuuksiin’, ja kuvituskuvina käytettiin uhkaavia mellakkapoliiseja. Siksi näen, että monesti vastamielenosoituksissa uhkakuvien luominen vie voiton siitä, mitä voitaisiin saavuttaa.”

POLTTOPISTEESSÄ ALPAKAT

Aleksi Pahkalan nimi nousi esiin myös joulukuussa 2017, kun pieni töölöläisporukka halusi järjestää lapsille tapahtuman hellyttävine alpakoineen itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla. Samalta torilta on muutamana vuonna käynnistynyt äärikansallismielisten 612-soihtukulkue, johon on osallistunut myös piilo- ja julkinatseja.

Pahkala miettii hetken kun häneltä kysyy, puhutaanko alpakoista. Sitten hän suostuu, ehkä vähän väsyneesti. Hän nimittäin joutui sekä median että natsien hampaisiin epäonnistuneen viestimisen seurauksena.

“Tarkoitus oli, että jos saadaan Töölöntori varattua, siellä voisi järjestää lapsille tapahtuman, koska itsenäisyyspäivänä ei ollut lapsille mitään. Osin se oli töölöläisten nimbyilyä. On hirveää olla siellä, kun 612-kulkueessa on vahva väkivallan uhka. Samalla haluttiin viedä mediahuomiota pois mielenosoituksesta. Helsingin kaupungilta tuli paljon kannustavia viestejä että saatte torin ja järjestäkää hyvä tapahtuma. Poliisista taas sanottiin, että perinteet velvoittavat tilan antamista 612-kulkueelle.”

Kaupungin ja poliisin yhteydenpito ei näyttänyt onnistuvan. Pahkalalle syntyi vaikutelma, että poliisilla oli askelmerkit sovittuna, eli kulkueelle annettaisiin etusija, vaikka kaupunki olisi halunnut antaa Töölöntorin lastentapahtuman käyttöön.

Jossain vaiheessa Pahkalalle soitettiin Yleltä ja kysyttiin, onko kyseessä vastamielenosoitus. Hän vastasi ei, koska sitä tapahtuma ei ollut. Joku oli kuitenkin kaivanut esiin Facebookin salatussa Peli poikki! -ryhmässä marraskuussa julkaistun viestin, jossa Pahkala kertoo miettineensä, että kaiken huomion keskittäminen pois 612- ja Kohti vapautta -mielenosoituksista voisi olla paras keino “ignoorata äärioikeiston hommat”.

“Asian olisi tosiaan voinut viestiä paremmin. Lopulta salainen osoitteeni julkaistiin [keskustelufoorumi] Ylilaudalla ja oveni taakse ilmestyi häiriköitä.”

Pahkala toteaa, että se oli ainoa kerta, kun hän on joutunut kokemaan sellaista pelottelua, joka yleensä kohdistuu naisiin ja ulkomaalaistaustaisiin.

Lastentapahtuma alpakoineen siirrettiin Töölön jalkapallostadionille, jonne kerääntyi 5 000 pientä ja vähän isompaa ihmistä leppoisaan itsenäisyyspäivän perhetapahtumaan. Alpakoista tuli puolivahingossa natsienvastainen symboli.

Kaikesta huolimatta Pahkala sanoo luottavansa poliisiin.

“Siellä on monenlaista asennetta. Poliisin pitäisi silti enemmän peilata kansalaisia. Kokoomus ja persut ovat suosituimmat puolueet poliisien keskuudessa, joten kertoohan sekin jotakin. Mutta siellä on alettu tehdä rasisminvastaista koulutusta ja rasismiin yritetään puuttua. Alpakkakohussa tajusin, että yksittäiset henkilöt saattavat jyrätä poliisin sisällä.”

JÄRJESTÖJEN TUKEMINEN VIISASTA

Aleksi Pahkalan aktivismi ei ole järjestöjohtoista, mutta hän sanoo arvostavansa suuresti monenlaisten kansalaisjärjestöjen tekemää pitkäjänteistä työtä ja toivovansa, että niiden rahoituspohjasta huolehdittaisiin. Maamme hallituksen järjestöille tarjoilemaa kasvavaa niukkuutta hän tarkkailee Ihmisoikeusliiton johtokunnan jäsenen paikalta luottamustoimesta, jota selvästi arvostaa.

Mitä Pahkala ajattelee rauhanliikkeestä?

“Katselen sitä ulkopuolelta ja arvostukseni rauhanjärjestöjä kohtaan on suuri. Mutta ehkä vaikutelma on vähän pölyinen, enkä tiedä paljonkaan niiden toiminnasta. Se on monen kansalaisjärjestön ongelma globaalistikin. Hallitukset laittavat ne ahtaalle viemällä tuet ja pakottavat tekemään projekteja, joiden rahoituksen hakeminen ja ylläpitäminen vie resursseja pitkäjänteiseltä työltä. Järjestöjen aseman tukeminen on asia, jota haluaisin lobata. Kepan kehityspäivillä joku viisas sanoi, että toimivalla demokratialla on varaa rahoittaa tahoja, jotka kritisoivat sen toimintaa. Kansalaisjärjestöjen rahoitus on sijoitus yhteiseen hyvään.”

Profiilin kohotukseksi Pahkala ehdottaa rauhanjärjestöille yhteen hiileen puhaltamista, eräänlaista ravistelua ja silmien avaamista sekä koalitioita muiden alojen kanssa. Myös ydinviestin yksinkertaistaminen informaatiotulvassa voisi tavoittaa enemmän kuulijoita.

“Mediaseksikkäämpää kampanjointia hyvän asian puolella, mutta harkiten. On hälyttävää, että yrityspuolella tehdään näkyvästi yhteiskunnallisia kampanjoita, joissa ei ole faktat kohdillaan ja sävy liian mainosmainen.”

Pahkala sanoo ymmärtävänsä, että jos järjestöllä on tietty maine joidenkin silmissä, on ennakkoluulojen läpi vaikea puskea.

“Tuotin Greenpeacelle uusiutuvan energian tapahtumaa muutama vuosi sitten ja muutamiin firmoihin soittaessani huomasin, että siellä oli defenssi päällä heti Greenpeacen nimen sanottuani. Mutta ihmisille pitää tiedottaa asioista, vaikeistakin. Esimerkiksi Jemen, Syyria, Ukraina ovat monimutkaisia konflikteja, konnia on monia. Tietoa pitää jakaa.”

ILMASTONMUUTOS JA TOIVO

Aleksi Pahkala juoksi tähän haastatteluun päivää sen jälkeen, kun hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC oli julkaissut pelottavan raporttinsa. Ilmastonmuutos koskettaa ihan kaikkia ja kaikkea, ja rauhanliikkeelle siitä on tullut yksi keskeisistä teemoista, koska ilmastonmuutoksen vaikutuksesta lisääntyvät sodat, konfliktit, pakolaisvirrat ja ruoka- ja juomapula. Maailma sellaisena kuin sen olemme tottuneet ajattelemaan lakkaa olemasta.

Pahkala uskoo, että IPCC:n raportilla on vaikutusta. Ilmastonmuutosuutisointi löi läpi lähes joka puolella maailmaa, eikä se ollut enää marginaalisen piipertäjäjoukon pessimististä varoituslaulua.

“Monet isot maailmanluokan firmat, Googlet ja muut, ovat jo pitkään halunneet tehdä jotain ilmastonmuutokselle, ja vaikka se ei yksistään riitä, niin sieltä se raha tulee. Rahan liike on tässäkin tärkeä.”

Pahkala muistuttaa, että presidentti Niinistö on jokaisessa isossa puheessaan viimeisten puolentoista vuoden aikana ottanut puheeksi ilmastonmuutoksen, mutta se ei ole juuri näkynyt Suomen mediassa. Median vaikutusta ei voi vähätellä, ei hyvässä eikä pahassa. Mutta moni asia on muuttunut parempaan suuntaan.

“On jo muodostunut globaaliksi totuudeksi, että kasvissyönnillä voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen. 20 vuotta sitten se oli vielä ihan hihhulia. Kun aloin lukiossa vegaaniksi, tarjolla oli näkkäriä, ja muuta saadakseen olisi tarvittu lääkärintodistus. Nyt on nyhtökauraa ja härkistä ja ties mitä, joita tarjoillaan myös linnan juhlissa.”

Pahkala on armollinen pientä ihmistä kohtaan, joka tarvitsee myös viihdettä ja hömppää eikä esimerkiksi suosiolla lopeta lomalentämistä, vaikka sen vaikutus ilmastonmuutoksen etenemisessä tiedetään.

“Vastuu pitää saada saastuttajille. Ehkä vielä kehitetään sähkölentokone? Suuriin linjauksiin tarvitaan valtion tukea. Norjassa on jo ruuhkia sähköautojen takia, ja Suomeen pitäisi saada 250 000 sähköautoa nopealla aikataululla. Miten se onnistuu, jos ei sitä tueta? Norjassa kehitellään sähköistä autolauttaa, meillä ei edes puhuta siitä. Tarvitaan yhä enemmän innovaatioita.”

Myös lasten luontosuhde on tärkeä, lasten pitää oppia arvostamaan luontoa päiväkodista lähtien. Kolmen pienen lapsen isä myöntää, että ilmastonmuutoksen muokkaama tuntematon tulevaisuus pelottaa häntä, mutta enemmän hän sanoo olevansa toiveikas. Parinkymmenen vuoden aikana monien silmät ovat auenneet ja lukemattomat asiat ovat nyt paremmin kuin ennen. Esimerkiksi urheilubrändi Nikestä voidaan olla montaa mieltä, mutta paljon kertoo se, että Nike asettui tukemaan amerikkalaisen jalkapallon pelaajaa Colin Kaepernickiä, joka polvistui kansallislaulun aikana ennen NFL-liigan ottelua. Kaepernick kuvasi tekoaan protestiksi maansa harjoittamaa rotupolitiikkaa vastaan vuonna 2016.

“Pride-kulkue on myös hyvä esimerkki. Vain vähän aikaa sitten sinne tehtiin kaasuhyökkäyksiä ja piti miettiä uskaltaako sinne mennä. Tänä vuonna siellä oli 100 000 ihmistä ja isot firmat, teleoperaattorit ja Posti mukana.”

Freelancer Pahkala miettii vielä, mitä hän tekisi isona. Nyt päivät täyttyvät musiikista, juontohommista, tietotekniikkapodcastista ja levyjen soittamisesta. Hän auttaa resurssiensa mukaan, jos apua pyydetään, ja usein pyydetään.

“YK:n ihmisoikeuksien julistus täyttää joulukuussa 70 vuotta, mutta meillä Suomessa eduskunnassa istuu rasisteja ja uusnatseja symppaavia kansanedustajia, ja persujen varapuheenjohtaja Huhtasaari väittää että täällä aivopestään lapsia.”

Aktivismin sarallakaan ei tekeminen lopu.

Teksti Anu Harju
Kuvat Nauska

Kasarifestareilla Murmanskissa

1980-luku oli monenlaisten rauhantapahtumien kulta-aikaa. Rauhanfestivaaleja järjestettiin niin Suomessa kuin muissa pohjoismaissa. Niiden pääteemoja oli kylmän sodan huippuunsa kiihdyttämän ydinasevarustelun vastustaminen. Urho Kekkonen teki aloitteen ydinaseettomasta Pohjolasta jo vuonna 1963. Asia nousi uudelleen esille 1980-luvulla, ja ydinaseettomasta Pohjolasta tulikin yksi rauhanliikkeen 1980-luvun tunnuksista.

 

1980-luvulla järjestettiin useita yhteispohjoismaisia rauhantapahtumia, joihin myös Suomen Rauhanpuolustajat osallistui. Vuosi 1986 oli YK:n kansainvälinen rauhanvuosi. Sen päätapahtuma Suomessa oli Turun rauhanleiri kansainvälisine vieraineen. Samana vuonna Tanskan Albertslundissa järjestettiin rauhanfestivaali, johon tuhannet ihmiset saapuivat Ruotsista polkupyörillä vaatien ydinaseetonta Pohjolaa. Vuonna 1987 pidettiin Pohjoismainen rauhanfestivaali Tukholmassa, ja vuonna 1988 pohjoismaiset aktiivit kokoontuivat rauhanleirille Ahvenanmaalle.

Koko 1980-luvun festivaaliputken huipentuma oli Murmanskissa heinäkuussa 1989 järjestetty rauhan ja ympäristön festivaali ja sen rinnakkaistapahtuma Norjan Kirkkoniemessa. Kaikista pohjoismaista saapui lukuisia bussilasteja rauhasta ja ympäristöstä kiinnostuneita nuoria, mutta uutta oli se, että mukana oli myös neuvostoliittolaisnuorisoa. Glasnost ja perestroika nostivat päätään ja ajat itänaapurissa olivat ratkaisevasti muuttumassa. Elettiin murroskautta, jonka tuloksena sotilaallinen jännite maailmassa saatiin oikeasti laskemaan. Murmanskin festivaaleilla törmäsivät vanha totalitaarinen neuvostokulttuuri sekä sananvapautta ja demokratiaa julistavat uudet muutosvoimat.

KUOPPAINEN NEUVOSTOTODELLISUUS

Vuonna 1989 parikymppinen Matti Ikonen osallistui Murmanskin festivaalille uteliain mielin. ”Olin tuolloin Aseistakieltäytyjäliiton jäsen ja sain tietää tapahtumasta AKL:n lehdestä. Kävin tuohon aikaan paljon rokkifestivaaleilla, ja Murmanskissa esiintyneet suomalaisbändit Sielun Veljet, Hearthill, Pelle Miljoona ja Kadotetut kiinnostivat minua. Olin kesätöissä lastulevytehtaalla Pohjois-Karjalan Kiteellä, josta olen kotoisin. Takana oli vuosi opiskeluja korkeakoulussa pääkaupunkiseudulla.”

Matkalla oli ainutlaatuista myös se, että Neuvostoliitto päästi Kirkkoniemestä Murmanskiin ajaneet bussit reitille, jossa nähtiin Petsamon alueella sijaitsevan Nikkelin kaivoskaupungin aiheuttamat mittavat ympäristötuhot. Bussin ikkunasta avautui kilometritolkulla täysin tuhoutunutta herkkää arktista luontoa. Tämäkin ele edusti aivan uudenlaista avoimuutta Mihail Gorbatšovin johtaman hajoamiskamppailun pyörteissä rimpuilevan Neuvostoliiton politiikassa.

Sekä luonnonsuojelu että rauhanasia ovat aina olleet Matti Ikoselle tärkeitä. ”Olin tuolloin periaatteellinen aseistakieltäytyjä, mutta suoritin sivarin paljon myöhemmin. Festivaalille oli tarjolla kiinnostava bussimatka Norjan Kirkkoniemen kautta. Matkaa mainostettiinkin ekokatastrofiturismina. Itse tulin bussilla, joka meni Suomesta suoraan Murmanskiin.”

”Festivaalin teemoista ympäristö kiinnosti enemmän kuin rauha. En ollut käynyt koskaan Lapissa. Murmansk tuntui eksoottiselta kuten itse tapahtumakin. Mietin myös, voiko yhteiskuntaan ja luontoon liittyviin asioihin vaikuttaa jollain tavalla.”

Ikonen oli ensimmäistä kertaa Neuvostoliitossa. Rajan pinnassa Kiteellä Neuvostoliitosta tietenkin puhuttiin paljon. Osa tarinoista piti paikkansa, osa ei. ”Kiteellä ainoa Neukkulaan uskova oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisosaston puheenjohtaja. Niiralasta kulki rajan yli vain tavarajunia. Lastulevytehtaalle tuli tuppeensahattua lautaa käsityönä parruilla ja paksulla rautalangalla niputettuna hivenen korotetuissa junanvaunuissa. Näki että työ ei ole järin tuottavaa. Joukossa oli jos jonkinlaista rautaista työkalua, joita haettiin hihnalta kun metallinilmaisin piipitti. Ilmeisesti osa puusta oli vankileirien tuottamaa.”

Uusi todellisuus esittäytyi nuorelle miehelle Raja-Joosepin rajanylityspaikan jälkeen. ”Kun pääsimme matkaan monen sadan kilometrin pituiselle Murmanskin tielle, neuvostoliittolainen todellisuus aukeni heti. Tie oli hemmetin kuoppainen ja sillat vaikuttivat erittäin epäilyttäviltä. Siltoja ylitettäessä bussi tyhjennettiin. Bussi jäi myös muutaman kerran kiinni. Tien kunto oli käsittämättömän huono ottaen huomioon että kyseessä oli kuitenkin virallinen rajanylityspaikka, jonka toisessa päässä sijaitsi lähes puolen miljoonan asukkaan Murmansk.”

IMAGORISTIRIITA

Ikonen lähti matkalle yksin, mutta tutustui pian bussissa matkustaneisiin suomalaisiin nuoriin. Osan kanssa Ikosella synkkasi heti hyvin, mutta osan suhtautuminen Neuvostoliittoon herätti kysymyksiä. ”Se mieletön ristiriita Neuvostoliitosta annetun julkikuvan ja vallitsevan todellisuuden välillä hämmästytti. En ollut myöskään aikaisemmin tavannut nuoria ihmisiä, jotka uskoivat Neuvostoliittoon. Kun näimme joitain ikäviä tosiasioita, aina joku keksi jonkin selityksen jolla asia käännettiin parhain päin.”

”Olin toki kuullut tarinoita ihmisiltä, jotka olivat käyneet Tallinnassa tai Leningradissa. Sinne vietiin farkkuja ja sukkahousuja, se kertoi jotain todellisuudesta. Majoituimme Murmanskissa koululle. Koulun kaikki seinät oli maalattu mahtavalla ruskean sävyllä juuri ennen tuloamme. Festivaaliin oli panostettu. Se järjestettiin talviurheilukeskuksessa. Näkyvillä paikoilla oli tehty pintasiistimistä. Oli Murmanskissa tietysti neuvostoprameutta kuten kummallisen leveä pääkatu Prospekt Lenina sekä toisen maailmansodan sankareille pystytetty valtava Aljosha-patsas.”

Festivaali tarjosi rockia ja keskusteluohjelmaa virallisella festivaalialueella. Ikoselle ja monelle muulle tapahtumaan osallistuneelle epävirallinen ohjelma oli kuitenkin mielenkiintoisinta antia. Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen elintasoero tuli havaittua konkreettisesti. ”Kun vaihdoimme ruplia paikallisten kanssa, menimme ensin hotelli Arktikan baariin juomaan Krimin samppanjaa ohuista leveäkantaisista laseista. Sitten kuulimme, että eräässä kaupassa on samppanjaa myynnissä. Ostin sitä pahvilaatikollisen ja otin yksityistaksilla kyydin koululle, jonka lattialla nukuttiin. Sitten pidettiin bileet.”

”Tuohon aikaan Neuvostoliiton vapautuminen oli alkanut, ja glasnost ja perestroika olivat käynnissä. Ilmapiiriin kuului tunne siitä, että nyt saa tehdä asioita ja parantaa maailmaa. Festivaalin järjestäjistä riippumattomista syistä jotkut meistä olivat nähneet matkalla sotalaivoja. Tiesimme, että Murmanskissa on iso sotilastukikohta ja siellä on myös ydinsukellusveneitä. Halusimme mennä osoittamaan mieltä satamaan, mutta festivaalin johtoporras ei vaikuttanut tästä kovin innostuneelta. Onnistuimme kuitenkin pitämään mielenosoituksen. Se oli yksi matkan kohokohdista, jossa olimme kontaktissa tavallisiin paikallisiin ihmisiin.”

TOVERI PIDÄTETTYNÄ

Festivaalin johtoon kuului murmanskilaisten järjestäjien lisäksi pohjoismaisia järjestöjä. Suomen Rauhanpuolustajat oli järjestelyissä keskeisesti mukana primus motorina Börje Mattsson.

”Järjestäjät onnistuivat neuvottelemaan mielenosoituksesta viranomaisten kanssa. Meille kerrottiin jokin tekosyy, miksi satamaan ei voitu mennä kaupungin keskustan halki. Meidät ohjattiin sivureitille, emmekä lopulta päässet ihan päämääräämmekään. Kadunkulmassa meitä kuvasi jokin tyyppi kaitafilmikameran kanssa. Kun jatkoimme matkaa, sama kuvaaja kuvasi mielenosoitusta parin korttelin päässä. Hän oli siis saanut sinne autokyydin. Kaitafilmi oli tuohon aikaan aika kallista tavaraa. Se mitä paikalliset saivat tehdä ja oliko heille riski osallistua mielenosoitukseen oli asia jota pohdimme. Kävimme siitä myös jonkinasteista keskustelua heidän kanssaan”, Ikonen muistelee.

Matti Ikonen osallistui Murmanskissa myös spontaaniin mielenosoitukseen muiden länsimaalaisten kanssa. Kuva: Sanna Taikina

Neuvostoviranomaiset kohtelivat paikallisia mielenosoitukseen osallistujia ankarammin kuin länsimaisia vieraita. ”Näimme, miten yksi mielenosoitukseen osallistunut paikallinen tyyppi oli joutunut miliisin koppiautoon. Nähdessään länsimaalaisia hän hakkasi auton takalasia näyttääkseen, että haluaa vapaaksi. Kaverin kohtalo jäi vaivaamaan meitä ja menimme selvittämään sitä paikalliselle miliisiasemalle festivaalin viimeisenä yönä.”

Osa paikallisista ei ollut kovin innostuneita länsimaisen nuorison huutamista vaatimuksista, eikä pieniltä kahnauksiltakaan vältytty. ”Halusimme mielenosoituksella kannustaa Neuvostoliiton uudistumista. Pyysimme jotain venäjänkielentaitoista kirjoittamaan meille pahvikylttejä. Minun kyltissäni luki ’Aseistakieltäytymisoikeus myös Neuvostoliittoon’. Ystäväni kyltissä vaadittiin monipuoluejärjestelmää. Kävelimme kylttien kanssa ennen kuin kadunvarressa seisonut kiinnostunut katselija alkoi kiskoa kylttejämme. Menetimme toisen kyltin ja toisen saimme kiskottua takaisin. Koska paikalla oli näitä kuvaajia, pidimme kylttejä naaman edessä. Mietimme pääsemmekö Neuvostoliittoon enää koskaan takaisin, kun välitämme heille tällaisia viestejä. Mielestäni oli tärkeää vaatia kansalaisoikeuksia, koska juhlapuheissa kaikki oli hyvin mutta käytännössä ei.”

OLUTTA JA KENKIÄ

Rauhanpuolustajien toiminta herätti nuoressa aktivistissa myös hämmästystä. Vaikka festivaalien teemoina olivat rauha ja ympäristö, edusti virallinen totuus paljolti YYA-henkistä pönötyskulttuuria. Festivaalia pyrittiin myös rahoittamaan suomalaisnuorten kukkarosta. ”Muistan muun muassa Rauhanpuolustajien Lapin kulta -baarin. Sitä kehotettiin käyttämään, jotta festivaalin rahoitus saataisiin turvattua. Tarjolla oli suomalaista Lapin kultaa suomalaisin hinnoin. Paikallisiin juomiin ei pidetty sopivana sortua. Organisaattorit toivoivat meidän olevan majoituspaikkana olevalla koululla tai festivaalialueella kallista Lapin kultaa juoden. Vuorovaikutukseen ja kohtaamisiin tavallisten murmanskilaisten kanssa ei varsinaisesti kannustettu. Saimme vielä pitkän aikaa festivaalin jälkeen kirjeitä, joissa meidän toivottiin lähettävän rahaa Rauhanpuolustajille kaikkien festivaaliin liittyvien laskujen maksamiseksi. Tiesin mikä ruplan katukurssi tuolloin oli ja ihmettelin, miten festivaalin järjestämiseen oli saatu upotettua niin paljon rahaa, että sitä piti vielä kinuta jälkikäteenkin.” Todennäköisesti tämä johtui siitä, että festivaalien järjestelyistä jouduttiin maksamaan länsivaluutassa virallisen kurssiin mukaan. Murmanskin festivaali oli yksi tekijöistä, jotka johtivat Rauhanpuolustajien nopeaan velkaantumiseen 1990-luvun alussa.

Itse festivaalilla oli kuitenkin mahdollisuus aivan uudenlaisiin kohtaamisiin, ja rockin energia vapautti kaikki festivaalivieraat. ”Esiintymislava oli useita metrejä korkea. Paikallinen nuoriso oli katsomassa suomalaisia bändejä ja he olivat aivan pähkinöinä. Heistä aisti aivan mieletöntä riemua. Tunnelma oli huikea verrattuna suomalaisiin festareihin. Fiilis oli räjähtelevän pirskahteleva. Hearthillin keikasta jäi mieleen, että laulaja Jussi Sydänmäki otti kontaktia yleisöön istumalla lavan reunalla. Joku nappasi kengän hänen jalastaan. Jussilla ei tainnut olla muita kenkiä mukana ja hän pyysi kenkäänsä takaisin. Hän nosti jäljelle jääneen kenkänsä ilmaan ja toisti pyynnön. Vastauksena lavalle lensi parikymmentä kenkää.”

”Kysymys ei ollut mistään jättimäisestä festivaalista. Noin pari tuhatta ihmistä oli tiiviisti pakkautuneena melko pienellä alalla, joskin yleisö oli erittäin innokasta. Lisäksi sivulavana oli teltta, jossa muun muassa Pelle Miljoona esiintyi yksin. Kokonaisuus oli hyvin intensiivinen. Minua tosin kiinnosti enemmän nuorisomeininki kuin puiseva keskusteluohjelma.”

TOISINAJATTELIJAN KOHTALO

Mielenosoituksen jälkeen miliisiautoon teljetyn neuvostoliittolaisen mielenosoittajan kohtalo jäi erityisesti vaivaamaan Ikosta ystävineen. ”Menimme selvittämään toisinajattelijan tapausta miliisiasemalle. Mielenosoitus oli festivaalin toiseksi viimeisenä päivänä. Selvittelyssä vierähti koko yö. Kun pääsimme tunturin rinteessä sijaitsevalle miliisiasemalle, kuulin käytävästä ääntä. Joku ihminen huusi ja häntä hakattiin. Kysyimme, oliko pidätetty henkilö paikalla. Saimme erään kapteenin vastaamaan kysymyksiimme. Puhuimme ensiksi muutamien venäjän sanojen lisäksi englantia. Hän ymmärsi mistä oli kysymys, mutta ilmoitti kuitenkin ettei ymmärrä englantia. Jatkoimme muilla kielillä kuten saksalla ja ruotsilla, mutta kapteeni väitti ettei ymmärrä mitään.”

Murmanskin festivaalin yleisöä. Kuva: Ossi Kähmi

Ikonen ystävineen ei tyytynyt tähän vastaukseen, vaan he jatkoivat asian selvittämistä silläkin uhalla että joutuisivat vaikeuksiin. ”Ilmoitimme ettemme poistu asemalta ennen kuin asia selviää. Halusimme tavata pidätetyn ystävämme. Istuimme pitkään aulassa vastaanottotiskin vieressä ja aina tasaisin väliajoin keksimme uuden idean, jolla pystyimme kysymään ystävämme kohtaloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, emmekä saaneet vastausta. Huomasimme, että meidän oli pakko lähteä, koska bussit Suomeen lähtivät aamulla. Ennätimme juuri ja juuri bussiin. Jos emme olisi kerenneet siihen, asiat olisivat muuttuneet huomattavasti hankalammiksi.”

Paikallisen mielenosoittajan tapaus jäi kuitenkin ikuiseksi arvoitukseksi, eikä siitä herunut mitään tietoja lukuisista selvitysyrityksistä huolimatta. ”Mietimme, saimmeko aikaan sen että paikallisia ihmisiä osallistui mielenosoitukseen ja sen jälkeen miliisi hakkasi heidät. Siis että miekkarista seurasi vaikeuksia ihmisille. Kysyimme Mattssonilta ja Rauhanpuolustajista, mitä Murmanskissa oli tapahtunut. He olivat kyselleet asiasta neuvostoliittolaiselta järjestäjätaholta, mutta pidätyksistä saatikka pahoinpitelyistä ei ollut mitään havaintoja. Selasimme joitain paikallisia lehtiäkin, joissa oli juttuja festivaalista, mutta mitään uutta tietoa ei niistäkään irronnut.”

Myöhemmin Greenpeace-aktivistina tunnettu Matti Ikonen palasi Murmanskiin vuonna 2013 tukeakseen arktista öljynporausta vastustanutta ja pidätetyksi joutunutta kollegaansa. ”Palasin pohjoiseen viitisen vuotta sitten, kun Venäjä kaappasi Arctic Sunrise -aluksen kansainvälisiltä vesiltä. Sini Saarela ja 29 muuta Greenpeace-aktivistia istuivat Murmanskissa tutkintovankeudessa. Menin mukaan Greenpeacen tukitiimiin. Veimme pidätetyille tavaraa ja kasvisruokaa ja seurasimme oikeuden käsittelyjä. Ne olivat teatteria. Menin Murmanskiin liftaamalla Ivalosta. Reitti oli sama kuin vuonna 1989. Jotain oli muuttunut, mutta yllättävän paljon löytyi samaa kuin 24 vuotta aikaisemmin. Paikalliset nuoret aktivistit eivät olleet kuulleetkaan Murmanskin rauhan ja ympäristön festivaalista.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Sanna Taikina
Festivaalikuvat Ossi Kähmi

 

Rauhantekijä Syksy Räsänen: Kosmologi, gootti ja rauhanaktivisti

Kosmologi ja Helsingin yliopiston teoreettisen fysiikan dosentti Syksy Räsänen on tullut tunnetuksi maailmankaikkeuden laajenemista koskevasta tutkimuksestaan.
Räsäsen kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat myös science fiction, larppaaminen ja goottikulttuuri. Viime vuosina hän on kunnostautunut kansalaisaktivistina, joka on perehtynyt erityisesti Israel-Palestiina-kysymykseen. Hän julkaisi keväällä kiinnostavan ja perusteellisen tietokirjan Israelin apartheid (Into 2017).

Syksy Räsäsen tieteellinen ura on vienyt häntä yliopistoihin ympäri maailmaa. Nyt työpaikaksi on vakiintunut Helsingin yliopisto. Kosmologin työ saattaa tuntua vaikeasti ymmärrettävältä ja teoreettiselta. Räsänen on kuitenkin sangen selkeäsanainen kertoessaan tutkimuksestaan.

”Työhöni kuuluu kolme osaa: tutkimus, opetus ja tieteen popularisointi. Kosmologia on tieteenala, joka tutkii maailmankaikkeutta kokonaisuutena. Tutkin esimerkiksi millaista ainetta maailmankaikkeudessa on, miten se on jakautunut, millaisia eri vaiheita maailmankaikkeuden historiassa on ollut ja mikä on sen menneisyys. 1990-luvulla havaittiin maailmankaikkeuden laajenemisen kiihtyneen muutaman miljardin viime vuoden aikana. Yksi suurimpia kysymyksiä kosmologiassa on se, mistä tämä kiihtyvä laajeneminen johtuu. Maailmankaikkeudessa aine on jakautunut hyvin monimutkaisesti, sieltä löytyy galaksien muodostamia rihmoja, ryppäitä ja onkaloita. Tutkin sitä, miten rakenteen muodostuminen vaikuttaa siihen, miten maailmankaikkeus laajenee ja miten se vaikuttaa valon kulkuun maailmankaikkeudessa”, kertoo Räsänen.

Mikä sitten sai nuoren Syksy Räsäsen innostumaan fysiikasta ja hakeutumaan Helsingin yliopistoon?

”Koulussa minua kiinnostivat matematiikka, fysiikka, äidinkieli ja historia. Muistan, ettei fysiikka ollut kuitenkaan kaikkein päällimmäisin kiinnostuksen kohteeni lukiossa. Kiinnostukseeni fysiikkaa kohtaan vaikutti se, että luin nuorena paljon science fictionia. Se vaikutti suhtautumiseeni uonnontieteisiin. Siihen liittyi tietty ihmeellisyyden tuntu, joka oli kiinnostavaa. Yleensä ihmiset ryhtyvät tekemään asioita monista eri syistä, jotka voivat olla sattumanvaraisiakin. Mielenkiintoisempi kysymys on se, miksi on jatkanut tiettyä toimintaa valinnan jälkeen.”

POLITISOITUVA GOOTTI

Syksy Räsänen erottuu joukosta. Hänen mustat vaatteensa, värjätyt hiuksensa ja lakatut kyntensä eivät edusta ennakko-odotuksiani arvostetun tiedemiehen habituksesta. Myöskin etunimi Syksy luo miehen imagoon tummanpuhuvaa tunnelmaa. Räsänen ei pahastu, kun nimitän häntä gootiksi.

”Ei ole paikkansa pitämätöntä asettaa minulle tällaista nimilappua. Ei minulla ole mitään tällaista määritelmää vastaan, mutta en koe tarpeelliseksi käyttää sitä itse. Olin mukana Helsingin Science Fiction -seuran ja Helsingin yliopiston science fiction -klubin toiminnassa 1990-luvulla. Olin muun muassa jälkimmäisessä sihteerinä ja puheenjohtajana. Olin myös klubin Marvin-lehden päätoimittaja. Lainasin jo alle kymmenenvuotiaana scifi-kirjoja kirjastosta.”

Science fiction -harrastajien vuosittain järjestämä Finncon-tapahtuma ja kansainvälinen Worldcon ovat myös Syksy Räsäselle tuttuja. ”Olin Finnconin järjestelytoimikunnan sihteeri vuosina 1993 ja 1997 ja kävin ensimmäisen kerran Worldconissa vuonna 1995. Olin mukana monien scifi-tapahtumien järjestelyissä. Omaksuin goottityylin scifi-piireistä. Kaikella tällä oli suuri vaikutus ajatteluuni 1990-luvulla.”

Scifi-harrastajat, fyysikot, gootit ja larppaajat eivät ole kovin tunnettuja poliittisesta aktiivisuudestaan. Varsinkin goottipiireissä eskapismi kiinnostaa sote-ratkaisua ja barrikadeille nousua enemmän. Jos vuonna 1977 punk veti nuoret kaduille ja herätti kiinnostuksen yhteiskunnallisiin epäkohtiin, tämän jälkeen syntynyt post-punk ja siihen liittyvä goottikulttuuri käänsivät ajattelun lähes täysin toiseen suuntaan.

”Onhan Joy Divisionilla joitain poliittisia biisejä ja Mana Manallakin poliittinen kappale ’Ilmestyskirjan peto’. On tietysti totta, että punkin ahdistus ja suuttumus ulkoisista olosuhteista kääntyi goottimusiikissa ja -alakulttuurissa sisäänpäin ja estetisoitui. Goottikulttuuri on myös kaupallistunut voimakkaasti 1990-lopulta alkaen. Goottityyli on levinnyt laajalle tuotteistamisella. Scifi-piirit eivät ole olleet yhteiskunnallisesti poliittisia, mutta sieltä löytyy paljon poliittista kirjallisuutta. Esimerkiksi vuonna 1997 Finnconissa oli kunniavieraina Norman Spinrad ja Ian McDonald. Helsingin Sanomat kirjoitti heistä jutun otsikolla ’Tuokaa politiikka takaisin kirjallisuuteen’. He ovat molemmat hyvin poliittisia kirjailijoita.”

Vuonna 2000 Syksy Räsänen alkoi tehdä väitöskirjaa. Hän väitteli kesäkuussa 2002, ja saman vuoden syyskuussa hän muutti pois Suomesta. ”Ulkomaille muutettuani aktiivisuuteni scifi- ja larppauspiireissä väheni, joskin olen jatkanut scifi- ja roolipelaamisharrastusta. Nykyään tehdään paljon poliittisia larppeja ja olen itsekin ollut sellaisessa mukana.”

UUSI VAIHE ULKOMAILLA

Muutto ulkomaille muutti Syksy Räsäsen ajattelua ratkaisevasti. ”Ennen 2000-lukua en ollut lainkaan kiinnostunut politiikasta, mutta kolme asiaa muutti mieleni. Ensinnäkin 2000-luvun alussa Helsingin yliopiston Yliopisto-lehti alkoi julkaista Noam Chomskyn esseitä. Aloin lukea niitä ja asiat, joita niissä käsiteltiin, tuntuivat aluksi hulluilta ja järjettömiltä, mutta toisaalta tekstit vaikuttivat täysin rationaalisilta. Ihmettelin tätä. Otin selvää, mistä kaikesta Chomskya haukutaan eli mitkä ovat pahimmat asiat, joita hänestä sanotaan. Aloin myös lukea hänen kirjojaan, kuten yhdessä Edward S. Hermanin kanssa kirjoitettua teosta The Political Economy of Human Rights, joka käsittelee muun muassa Kambodžan sotaa. Huomasin, ettei kirja ollut lainkaan sellainen kuin mistä sitä haukuttiin. Aloin lukea lisää Chomskyä.”

”Toinen poliittisen aktiivisuuteni herättänyt seikka oli vuoden 2001 syyskuun 11. päivän iskut Yhdysvalloissa. Minulla oli afganistanilainen kollega, jonka kautta opin tietämään mikä on taliban ja al-Qaida ja kuka on Osama bin Laden. En kuitenkaan vielä ymmärtänyt, miksi Yhdysvallat pommitti Afganistania. Ilmoitettuna tavoitteena ei suinkaan ollut taliban-hallinnon kaataminen. Pommittaminen ei vaikuttanut edistävän Yhdysvaltain tavoitteita varsinkaan operaation alkupuolella, jolloin he välttelivät taliban-kohteiden tuhoamista. Aloin lukea Chomskyn ja muiden yhdysvaltalaisten toisinajattelijoiden kirjoittamaa kirjallisuutta hahmottaakseni, mitä on tapahtumassa.”

syksy2”Kolmas ratkaiseva asia oli se, että syyskuussa 2002 muutin Britanniaan, jossa asuin kolme vuotta. Silloin Irakin valloituksen valmistelut olivat käynnissä ja oli vain ajan kysymys, koska hyökkäys tapahtuu. Olin siis Britanniassa hyökkäyksen valmistelujen sekä itse hyökkäyksen ajan ja vielä osan Irakin miehitysaikaakin. Oli hyvin politisoivaa asua sotaa käyvässä maassa. Hahmotin, että käsitykseni yhteiskunnasta ja politiikasta oli aikaisemmin ollut perustavanlaatuisesti virheellinen. Ymmärsin, miten rajoitettua ja harhaanjohtavaa valtavirtauutisointi oli. Tajusin, ettei se ole sattumanvaraista vaan valtavirtaan kuuluvien tiedotusvälineiden rakenteista johtuvaa.”

Tässä vaiheessa Räsäsen nykyinen poliittinen pääagenda Israel-Palestiina-kysymys oli hänelle vain yksi epäkohta maailman ongelmien joukossa. Räsäsen kiinnostus aiheeseen heräsi kuitenkin jo Britanniassa.

”Huomioni kiinnittyi Lähi-itään syyskuun 11. päivän iskujen johdosta. Kun asuin Britanniassa, kävin mielenosoituksissa ja allekirjoitin vetoomuksia, lähetin kirjeitä ja lahjoitin rahaa. Vastustin muun muassa Irakin sotaa ja turvapaikanhakijoiden palauttamista Afganistaniin. Irakin ja Afganistanin sodat olivat tuolloin eniten pinnalla, mutta mielenosoituksissa oli usein mukana myös ihmisiä, jotka ottivat Palestiinan kysymyksen esille. Irakin sodan vastaisissa mielenosoituksissa oli kolme kärkiteemaa: itse Irakin sota, Palestiinan kysymys ja rasisminvastaisuus. Erityisesti puututtiin institutionaaliseen rasismiin ja muslimien kriminalisoimiseen. Muutin vuonna 2005 Sveitsiin. Sveitsihän ei ollut osallinen Irakin sotaan, joten aihe ei ollut siellä yhtä paljon pinnalla kuin sotaa käyvissä maissa.”

ASUTUSKOLONIALISMIA

Sveitsissä Räsänen työskenteli hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNissä ja Geneven yliopistossa, mutta kiinnostus Lähi-idän politiikkaan kasvoi kaiken tämän rinnalla.

”Kiinnostuin enemmän Palestiina-Israel-kysymyksestä. Ero Israelin politiikan julkisen kuvan ja todellisuuden välillä on poikkeuksellisen räikeä. Tällä oli minuun herättävä psykologinen vaikutus.”

Israelin ja Palestiinan konflikti on vaikea ja niin pitkään jatkunut tilanne, että sen seuraaminen helposti väsyttää, turruttaa ja tuntuu jopa epätoivoiselta. Räsänen on kuitenkin toista mieltä. ”Israel-Palestiina-konfliktin monimutkaisuus on valtavirtakonstruktio, jonka tarkoituksena on estää ihmisiä tarttumasta siihen. Todellisuudessa konflikti on perusteiltaan hyvin yksinkertainen ja se näkyi myös teksteissä, joita luin 2000-luvun alussa.”

Mistä Israel-Palestiina-konfliktissa pähkinänkuoressa sitten on kysymys? Syksy Räsänen kertoo aiheesta tarkasti ja kärsivällisesti. ”Eurooppalaisen antisemitismin takia Euroopan juutalaisten keskuudessa nousi ajatus siitä, että juutalaiset eivät ole turvassa, jos he elävät ei-juutalaisten kanssa. Juutalaisilla täytyy siis olla oma maa, jossa on vain juutalaisia tai ainakin enemmistö on juutalaisia, ja juutalaiset tekevät maassa päätökset. Tässä on se ongelma, että kaikki maailman alueet, jotka ovat asutettavissa, ovat jo asutettuja. Juutalaisvaltion perustamiseksi on siis vietävä maa joltakulta muulta. Tähän oli olemassa jo valmis sabluuna: kolonialismi. Siinä ajatellaan, että eurooppalaisilla on oikeus mennä minne tahansa muualle maailmaan ja ottaa maat siellä asuvilta ihmisiltä.”

”Samanlaista asutuskolonialismia, jota on toteutettu Israelissa, on toteutettu myös Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Etelä-Afrikassa. Eurooppalaiset muuttivat asumaan alkuperäisten asukkaiden maille. Euroopan juutalaisten nationalistien sionismiprojektiin kuuluu selvä erottelu kolonialistien ja paikallisen väestön välillä. Se on tietysti tyypillistä kolonialistisille projekteille. Kolonialismi on saanut yhä kehittyneempiä muotoja. Ongelman ydin on se, että järjestelmä, joka tästä on kehittynyt, ylläpitää yhden etnisen ryhmän ylivaltaa muihin ryhmiin nähden. Se ajaa yhden ryhmän etuoikeuksia toisten ryhmien ihmisoikeuksien kustannuksella.”

Räsäsen mielestä Israelin ja Palestiinan konflikti ei ole historiallisesti ajatellen jatkunut pitkään. Hän näkee ongelmia ja tarkoitushakuisuutta jo termeissä ja kysymyksenasettelussa. ”Konfliktin ratkaisussa on tapahtunut merkittävää kehitystä, tilanteet ovat muuttuneet. Kysymys ’Miksi tämä konflikti on jatkunut niin pitkään?’ valaisee jo koko tilannetta. Ensinnäkin se pitää sisällään ajatuksen, että konfliktissa olisi kaksi erillistä osapuolta, joiden välille pitää saada rauha, ikään kuin kysymyksessä olisi kaksi valtiota. Jos ajattelemme Etelä-Afrikkaa, niin eurooppalaisten kolonialistien ja alkuperäisväestön välinen niin sanottu konflikti oli alkanut jo 1600-luvulla. Se kesti satoja vuosia. Vaikka Yhdysvalloissakin on tapahtunut kehitystä, siellä konflikti eurooppalaisperäisten kolonialistien Afrikasta tuotujen orjien ja paikallisväestön välillä jatkuu vieläkin, jos niin halutaan ajatella.”

”Israel-Palestiina-konflikti ei ole millään tavalla ajateltuna poikkeuksellisen pitkä. Poikkeuksellista on se, että tämä kolonialistinen projekti on alkanut niin myöhään. Se alkoi 1800-luvun lopulla ja pääsi vauhtiin 1900-luvulla. Israelin valtio on perustettu vuonna 1948. Silloin rodullisten ideologioiden aika oli jo voimakkaasti hiipunut natsi-Saksan häviöön. Toinen maailmansota
oli myös kuolinisku eurooppalaisten valtioiden kolonialismille. Dekolonisaatio alkoi. Kolonialistiset ideologiat tulivat viimeistään 1970-luvulla huonoon huutoon. Israel on viimeinen siirtomaa, eurooppalaisen kolonialismin viimeinen potku.”

BDS-KAMPANJA TUOTTI TULOSTA

Israelilla riittää puolustajia jokaisessa länsimaassa. Israel koetaan Euroopassa liittolaiseksi, jonka kanssa tehdään yhteistyötä monella eri tasolla. Israelin politiikan puolustajia löytyy niin eduskunnasta kuin uskonnollisista liikkeistä.
”Suomi on sikäli poikkeuksellinen maa, että täällä on paljon uskonnollisia fundamentalistilahkoja, joiden jäsenet kokevat, että heidän suhteensa Israeliin osa heidän suhdettaan jumalaan. Israelia puolustaa kuitenkin vain pieni osa väestöä. Suomessa ei ole tehty mielipidemittauksia aiheesta, mutta veikkaisin että tulokset olisivat samansuuntaisia kuin muissa Euroopan maissa.
Hyvinvointimme pohjana on suurelta osin ihmisten pahoinvointi muualla maailmassa. Esimerkiksi Ranskassa, Saksassa ja Britanniassa jopa kaksi kolmasosaa väestöstä suhtautuu negatiivisesti Israelin politiikkaan. Julkinen mielipide Euroopassa on Israelin politiikan vastainen. Toki myös äänekkäitä Israelin tukijoita löytyy. Heistä osa on Israelin hallituksen tukemia. Britanniassa on käynyt ilmi, että Israelin suurlähetystö on perustanut maahan järjestöjä, jotka väittävät olevansa ruohonjuuritason kansalaisjärjestöjä ja jotka tukevat Israelia.”

Syksy Räsänen toimii itse ICAHD-nimisessä järjestössä ja on sen Suomen-haaran ICAHD Finlandin puheenjohtaja. Lyhenne ICAHD tulee sanoista Israeli Committee Against House Demolitions. Sen ovat perustaneet Israelin juutalaiset rauhanaktivistit vuonna 1997. Räsänen kertoo järjestön toiminnan taustoista.

”Jos ajatellaan Palestiinan miehitettyjä alueita ja myös Israelia, yksi Israelin tavoitteista on saada mahdollisimman suureen osaan alueista juutalaista asutusta. Israel rakentaa siirtokuntia Länsirannalle. Israelissa rakennetaan juutalaisia asuinalueita ja pyritään saamaan palestiinalaisasutus väistymään kaikilla alueilla.”

ICAHDin toiminnan pääpaino oli aluksi Israelin tuhoamien palestiinalaistalojen jälleenrakentamisessa, mutta se toimii nykyään laajalla sektorilla. ”ICAHDin fokus on laajentunut. Se vastustaa Israelin miehitys- ja apartheid-järjestelmää kokonaisuudessaan. Se oli ensimmäinen israelilainen järjestö, joka vuonna 2004 kannatti kattavaa Israelin boikottia. ICAHD on ainoa israelilainen järjestö, joka on ottanut kantaa yhden demokraattisen valtion ratkaisun puolesta. Yksi toiminnan muodoista on ollut talojen jälleenrakentaminen. Järjestö on rakentanut 189 taloa. Rakentamiseen ovat yhteistyössä osallistuneet Israelin juutalaiset, palestiinalaiset ja kansainväliset aktivistit. ICAHD on vaikuttanut myös YK:n ihmisoikeusneuvostossa. Yksi tavoitteista oli pitkittyneen miehityksen tunnustaminen omanlaisenaan kansainvälisen oikeuden rikkomuksena.”

Yksi ICAHDin nykyisen toiminnan peruspilareista ovat BDS-kampanjat. Kirjainyhdistelmä BDS tulee sanoista boikotti, divestointi (sijoitusten poisvetäminen) ja sanktio. ”Teemme kampanjoita, joilla pyritään vaikuttamaan julkiseen mielipiteeseen. Briiffaamme poliitikkoja ja ministeriöitä. ICAHDilla on haaroja Saksassa, Suomessa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa Israelin emojärjestön lisäksi. Me yhdistämme talojen jälleenrakentamisen avulla ruohonjuuritason toiminnan korkean tason poliittiseen analyysiin.”

Boikotti on tavalliselle kansalaiselle tutuin kampanjan keinoista. Jos ei halua tukea Israelin politiikkaa, voi välttää vaikkapa israelilaisten tuotteiden ostamista ruokakaupassa. Termit sanktio ja divestoinnit vaativat tarkemman selityksen.

”Sanktiot ovat valtiotason toimia, kuten talous- tai muita pakotteita. Niitä pyritään saamaan aikaan samaan tapaan kuin aikanaan Etelä-Afrikan kohdalla. Maa asetettiin asevientikieltoon. EU-parlamentti äänesti vuonna 2002 sen puolesta, että Israel pitäisi julistaa asevientikieltoon. Mutta koska EU:ssa on demokratiavaje, EU-komissio on sivuuttanut parlamentin näkemyksen. Kansalaisyhteiskunta on jo pystynyt painostamaan EU:ta siihen, että se on asettanut pakotteita siirtokunnille.”

”Divestoinnit tarkoittavat sijoitusten pois vetämistä. Pyritään siihen, että yritykset, jotka ovat osallisina miehitykseen, lopettaisivat osallisuutensa. Taikka että tahot, jotka sijoittavat tällaisiin yrityksiin, vetäisivät sijoituksensa pois. Yksi tällainen tapaus Suomessa on liikenneyritys Veolia. Kirjoitimme siitä raportin Suora tie miehitykseen. Lähetimme sen Helsingin ja muiden pääkaupunkiseudun kuntien valtuustojen jäsenille sekä HSL:n hallitukselle. Kävimme raportissa läpi, miten Veolia on osallinen kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin. Se on muun muassa rakentanut miehitetyille alueille infrastruktuuria.”

ICHADin kampanjointi on johtanut laajaan julkiseen keskusteluun ja lopulta myös käytännön toimiin. ”Kampanjamme seurauksena SKP:n Yrjö Hakanen teki Helsingin valtuustossa aloitteen, jossa hän ehdotti ettei HSL enää tekisi sopimuksia Veolian kanssa. Aloitetta käsiteltiin ja se sai aika paljon julkisuutta. Lopulta aloitteen ollessa vielä käsiteltävänä kolmannella kierroksella Veolia päätti lopettaa kaiken toimintansa miehitetyillä alueilla. BDS-kampanjan vahvuus on siinä, että se on kansainvälinen. Veoliaa vastaan kampanjoitiin useissa eri maissa. Veolia menetti miljardien arvosta sopimuksia boikottikampanjan seurauksena.”

Räsänen on nostanut esiin yritysten yhteistyötä Israelin kanssa myös Helsingin yliopistossa. ”Teimme maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen kanssa vetoomuksen. Helsingin yliopisto käytti G4S-nimistä turvallisuusfirmaa, joka on osallinen kansainvälisen oikeuden rikkomuksiin liittyen palestiinalaisalueiden miehitykseen. Vetosimme yliopiston ja G4S:n yhteistyön lakkauttamisen puolesta. Vetoomus keräsi runsaasti allekirjoituksia ympäri yliopistoa eri tiedekunnista. Lopputuloksena Helsingin yliopisto ei enää jatkanut sopimusta G4S:n kanssa, joskaan yliopiston johto ei suoraan myöntänyt, että se olisi johtunut vetoomuksestamme. Asia sai paljon julkisuutta ja se sai ihmiset pohtimaan eettisiä kysymyksiä.”

HYVIN TOIMEENTULEVILLA VELVOLLISUUS AUTTAA

Syksy Räsänen katsoo velvollisuudekseen auttaa maailman epäoikeudenmukaisuudesta kärsiviä myös taloudellisesti. ”Lahjoitan suurin piirtein kolmanneksen palkastani sekä kirjoitus- ja puhepalkkiot eri järjestöille. Viime vuonna lahjoitukset olivat noin puolet tuloistani. Teen näin, koska minulla ei ole noille rahoille parempaakaan käyttöä. Elämme olosuhteissa, jotka ovat hyvin ylellisiä verrattuna siihen, miten suuri osa maailman väestöstä elää. Lähes kaikilla Suomen kansalaisilla on katto pään päällä. Täällä ei ole puutetta puhtaasta vedestä taikka ruuasta. Perusturvallisuus on taattu kuten koulutuskin. Vaikka meidän elämämme olisi täysin riippumatonta siitä, miten huonoissa olosuhteissa ihmiset elävät suuressa osassa maailmaa, meillä on silti velvollisuus auttaa näitä kanssaihmisiä. Aivan samoin kuin kanssaihmistä, jonka näemme tuupertuvan maahan edessämme tai joka joutuu auton alle. Hyvinvointimme pohjana on suurelta osin ihmisten pahoinvointi muualla maailmassa.”

syksy4Räsänen pohtii myös eettistä kuluttamista ja sitä, minkälaisia seurauksia on päivittäin käyttämiemme epäreilun kaupan tuotteiden ostamisella. ”Ajatellaan vaikkapa älypuhelimia tai tietokoneita: niihin tuodaan raaka-aineita muun muassa Kongon demokraattisesta tasavallasta, jossa käydään hyvin julmaa sisällissotaa. Yksi merkittävä syy sotaan on puhelimissamme tarvittavien mineraalien hallinta. Se ei ole ainoa syy, mutta yksi niistä. On kuvaavaa, että yrityksen, joka valmistaa puhelimia, voi olla vaikea saada tietoa siitä, mistä raaka-aineet tulevat. Kysymys ei ole yksittäisistä asioista, vaan koko systeemi missä elämme on rakennettu siten, että inhimillinen kärsimys on toissijaista. Ajattelen, että toimintamme on moraalitonta ja meidän täytyy jollain tavoin yrittää lievittää sitä. Rahaa lahjoittamalla pyrin olemaan vähemmän moraaliton.”

Räsänen lahjoittaa rahaa useille eri järjestöille. Erityisen merkittävänä hän pitää tuen suuntaamista tiedonvälityksen kanssa toimiville organisaatioille. ”Minulla on ollut erilaisia kohteita, muun muassa Electronic Intifada, joka on merkittävin Palestiinan uutisanlyysiportaali. Sen kautta leviää uutta aineistoa aiheesta muualle mediaan. Lahjoitan myös yhdysvaltalaiselle Democracy Now -järjestölle ja Fairness & Accuracy in Reportingille sekä Greg Palast’s Investigative Fundille. Olen pyrkinyt antamaan rahaa erityisesti mediaorganisaatioille ja sellaisille organisaatiolle, jotka eivät puutu vain oireisiin. Punaisen ristin tai UNHCR:n toiminta on tärkeää ja olen antanut joskus heillekin rahaa, mutta ne hoitavat ainoastaan oireita, eivät syitä. Olen antanut rahaa myös Wikileaksille, queer-festivaalille Palestiinassa ja larppiyhteisölle Palestiinassa.”

Tiukkojen poliittisten kannanottojen ja rankkojen aiheiden lisäksi Syksy Räsänen yllättää seuraavalla projektillaan. Hän on kirjoittamassa lastenkirjaa kosmologiasta.

”Kirjassa erilaiset eläinhahmot seikkailevat maailmankaikkeudessa sen alkuhetkistä nykypäivään. Toiveeni lastenkirjan suhteen on se, että kun vanhemmat lukevat sitä lapsilleen, niin he itsekin oppisivat jotakin fysiikasta.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Essi Rajamäki

Sanataiteilijalla on asiaa

Teksti Hanna Niittymäki

Kookas mies hupparissa lähestyy. Hän on rap-artisti Paleface, viralliselta nimeltään Karri Miettinen. Hän kättelee lujasti ja vaikuttaa ystävälliseltä ja pelottomalta. Istahdamme alas. Tarjoilen kahvia ja baklavaa. Hän epäröi baklavan kohdalla, koska kertoo ottaneensa vastaan tammikuun vegaanihaasteen. Vakuutan leivonnaisen maidottomuutta. Illan mittaan käy selväksi, että tässä on ihminen, joka innostuu helposti kaikenlaisesta toiminnasta, kunhan päämäärät ovat hyvät.

Paleface on julkaissut vuodesta 2001 alkaen kahdeksan albumillista kantaaottavaa musiikkia. Ensimmäisten levyjen kieli on englanti, mutta vuodesta 2010 tuotanto on ollut pääosin suomenkielistä.

Paleface on läsnä ja kiinnostunut. Ensin haastatellaan yllättäen haastattelijaa. Hän haluaa tietää minun taustastani, työstäni ja suhteestani rauhanliikkeeseen. Äitini soittaa. ”Äideille täytyy vastata”, hän sanoo. ”Kerro terveisiä”. Puhelun aikana selviää, että 70:ää ikävuotta lähentelevä äitini kuuluu Palefacen tykkääjiin Facebookissa.

Palefacen puhe on vauhdikasta ja käsien suuret kaaret höystävät sitä. Henkeä vetäessään hän hymyilee aurinkoisesti.

Keikkafiiliksiä ja syrjäytymisen estoa

”Tämä on parhaimmillaan maailman paras ammatti. Keikoilla tapahtuu maagisia asioita. Se on primitiivinen vuosituhantinen tarve, joka valtaa musiikin tahdissa tanssivan yleisön. Siitä yhteisestä fiiliksestä syntyy mieletöntä energiaa.”

Paleface kertoo, miten kerran Tavastian soundcheckiin ilmestyi paranoidisen oloinen päihdeongelmainen ihminen puhuen sekavia.

”Lupasin laittaa hänen nimensä listalle, koska hänellä ei ollut varaa lippuun. Keikalla tyyppi sitten tajuaa, että mikä on ’se juttu’. Laittaa mulle jälkeenpäin viestiä Facebookissa, että hei nyt mä oon vähän selvinny ja saanu kämpän ja jutellu mutsin ja faijan kanssa. Se oli sen mun keikan aikana saanu niin kuin jostain kiinni. Onhan se nyt ihan uskomatonta. Onko siis mun musiikki silloin saanut aikaan jotain, johon poliisit, sosiaalityöntekijät ja opettajat eivät pystyneet?”

Paleface sanoo kuulijakuntaansa kuuluvan monenlaista väkeä. On hardcore-räppijengiä, nuoria, vaihtoehtojengiä, musaporukkaa, keski-ikäisiäkin.

”Yksi osa on selvästi rankan elämän viettänyttä possea”, Paleface sanoo. Hyvin ymmärrettävää, koska hänen kappaleissaan ollaan usein oikeudenmukaisuuden ja pienen ihmisen asialla.

”Yksi vaikuttava kohtaaminen oli Joensuussa, kun keikan jälkeen eräs nainen halusi esitellä mulle miehensä, joka oli entinen natsi ja skini. Mutta mun musiikki oli kuulemma muuttanut sen ajatuksia.”

Kokki tai supermies

Kiinnostaa kuulla, miten Karri Miettisestä tuli maailmanparannuksellista räppiä suoltava Paleface. Taiteilija, jonka lähes jokainen rivi ottaa kantaa.

”Olen keskimmäinen lapsi. Keskimmäinen tarkkailee. Olen myös joutunut isoveljen kurmotuksen kohteeksi ja toisaalta muistan syvän empatian tunteen pikkusiskoa kohtaan. Olin jo syntyessäni erikoisen näköinen, kun mun silmä karsastaa ja mulla oli huulihalkio. Kiusatuksikin ehkä vähän jouduin ennen kuin kasvoin näin isoksi”, Paleface virnistää.

”Kymmenvuotiaana halvaannuin tilapäisesti. Se oli aika vaikuttava tapahtuma, kun yhtäkkiä istut pyörätuolissa, etkä enää ole se jalkapallon perässä juokseva lapsi. Pienenä sanoin kuulemma, että musta tulee isona kokki tai supermies.”

Paleface syntyi Järvenpäässä, mutta asui Hämeenlinnassa koko kouluaikansa. Hän kertoo olevansa kotoisin keskiluokkaisesta perheestä. Äiti oli pitkään kotona, kunnes ryhtyi työterveyshoitajaksi. Isä oli pankkimiehiä. Äidin puolen suvussa oli taiteilijoita. Äidin isoisä oli kuvataiteilija Alfred Ferdinand Ruotsalainen. Kotona oli aina paljon taidetta seinillä.

Koululaisena Paleface pärjäsi hyvin itseään kiinnostaneissa aineissa, mutta ei jaksanut panostaa muihin. Äiti muisteli matematiikan ärsyttäneen poikaansa, koska kaksi plus kolme ei voinut olla esimerkiksi seitsemän. Matematiikassa ei ollut tilaa luovuudelle. Peruskoulun tärkein viesti tuntui olevan: älä ole eka äläkä vika. Siellä oli tasapäistämisen meininkiä.

Horisontti maailmaan

Miettisen perheessä keskusteltiin paljon yhteiskunnallisista asioista. Perheessä asui toisinaan kansainvälisiä stipendiaatteja ja vaihto-oppilaita. Horisontti Suomen ulkopuoliseen maailmaan oli auki. Kaikki perheen lapset viettivät myös vaihto-oppilasvuoden ulkomailla.

”Muistan innokkuuden Rambo-leikkeihin vähentyneen kuunnellessani Manu-ukin melko brutaaleja tarinoita sodasta. Mieleen jäi erityisesti aseveli, josta jäi jäljelle vain jalat saappaidenvarsiin. Pentti-ukki ei puhunut sodasta sanaakaan. Vahva viesti sekin.”

Hämeenlinnan kirjastosta Paleface löysi räpin.

”Siirryin Mauri Kunnaksen piirustusten fanituksesta Chuck D:n ja Public Enemyn fanitukseen. Olin käynyt englanninkielistä leikkikoulua, joten kieli ei ollut este. Tutkin levyjen lyriikoita suurennuslasilla. Hip hop edusti minulle vaihtoehtokulttuuria. Valtavirtaa meilläpäin olivat silloin hevarit tai vaikkapa hauholaiset ja renkolaiset rasvaletit. Hip hop oli vähän kuin salaseura.”

Palefacelle oli tärkeää myös räpin antirasistinen arvomaailma. Hän löysi lyriikoista viitteitä esimerkiksi Mustiin panttereihin ja alkoi sitä kautta tutkia kolonialismin historiaa. Hän kiinnostui myös Nelson Mandelan elämästä ja ajatuksista.

Ammatinvalintaa ja aatteita

Palefacesta olisi voinut tulla myös kuvataiteilija. Graffitien maalaaminen oli tärkeä osa nuoruutta. Ne edustivat vastakulttuuria. ”Salainen junavarikoilla hiiviskely ja auktoriteettien vastustaminen oli kiehtova maailma.”

Vähän itseään vanhemmilta nuorilta Hämeenlinnassa Paleface sai Toinen vaihtoehto -lehtiä ja alkoi kiinnostua niiden esittämistä mielipiteistä.

”Muistan olleeni mielenosoituksessa mukana vastustamassa Ahtisaaren Patrian piikkiin tekemiä myynninedistämismatkoja Indonesiaan Suharton luo.”

Luovuuttaan Paleface pääsi kehittämään Mini-teatterissa. Siellä valmistettiin itse kirjoitettuja radikaaleja näytelmiä Marja Myllyniemen ohjauksessa. Oma ääni alkoi löytyä. Vanhemmat olivat vähän ihmeissään, mutta suhtautuivat kuitenkin aina myönteisesti poikansa puuhiin.

Aatemaailmaltaan konservatiivinen isä toivoi, että poika opiskelisi jonkin perinteisen ammatin. Hän aloittikin englantilaisen filologian opinnot Tampereen yliopistossa. Mutta sitten alkoi suomiräppi vetää ja keikkakalenteri täyttyä.

”Ei olisi uskonut silloin ensimmäisiä c-kasetteja äänittäessään, että joku voisi niistä joskus maksaa.”

Ei musiikkia ilman sanomaa

”Musiikkia ei ole minulle olemassa ilman sanomaa. Joitain ihmisiä saattaa harmittaa, etten lähde mukaan politiikkaan. Musiikkia tehdessä tuntuu, että vaikutuskenttäni on pirun paljon laajempi”, Paleface sanoo.

”Olisi mulla voinut olla helpompi tiekin taiteilijana. 2000-luvun alussa muistan osallistuneeni Puhdas elämä lapselle -konserttiin, jonka pääsponsorina oli Chiquita. Spiikkasin sitten siinä, että tiedättekö mikä on banaanivaltio. Ja kerroin vähän United Fruitista. Mutta se oli leikattu pois lähetyksestä. Ehkä en nykyään edes menisi keikalle, jonka sponsori on eettisesti arveluttava. Mulle on tärkeää, että päivän lopuksi on niin kuin vaakakupit tasan.”

Palefacea pyydettiin mukaan Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlahallitukseenkin. Siellä hän istuu esimerkiksi piispa Irja Askolan, professori Martti Häikiön ja Helsingin Sanomien entisen päätoimittajan Janne Virkkusen kanssa.

Intin käynyt tyrkyllä pasifistien bileisiin

Paleface kävi armeijan, vaikka suurin osa hänen kavereistaan valitsi siviilipalveluksen. Hän oli ensimmäistä porukkaa, joka selvisi asepalveluksesta kuudessa kuukaudessa. Hän oli kuulemma intissä vähän ”lusmuilumeiningillä”. Heti alussa hän käveli vääpelin luo kysymään, onko täällä vapaa-ajantoimintaa, ja päätyi pyörittämään sotaharjoitusradiota. Myös yksi seinämaalaus tuli maalattua varuskuntaan.

”Tajuan, ettei armeijaan meno ollut kaikkein eettisin valinta. Nyt ajattelen, että on ihmisoikeusongelma, että totaalikieltäytyjät joutuvat meillä vankilaan. He ovat mielipidevankeja. Vastustan ilman muuta sotaa ja väkivaltaa. Mutta koska olen käynyt intin, niin hyväksytäänköhän mua pasifistien bileisiin?”

Olen kiinnostunut kuulemaan Palefacen arvion Suomessa tehtävästä rauhantyöstä. Hän uskoo, että rauhantyön kenttä on menossa parempaan suuntaan. Kaikessa aktivismissa on hänen mukaansa ollut osin huonolla tavalla diy (do it yourself) -meininki. Mutta nyt esimerkiksi Rauhanpuolustajien visuaalinen ilme on alkanut olla hänen mielestään ”tosi freesin näköistä”. Sekin ilahduttaa häntä, että on yhteistoimintaa järjestöjen ja vaikkapa kustantamojen välillä. Yhteisrintamaa tämä homma tarvitsisi nyt hänen mukaansa enemmänkin.

”Ollaan onneksi opittu käyttämään sosiaalista mediaa uudella tavalla, ettei tarvitse lähetellä pelkkiä kissavideoita. On ymmärretty, että täällähän voi tehdä vaikka vallankumouksen. Sosiaalisen median välineitä voisi käyttää yhä luovemmin ja vähän aggressiivisemmin.”

Uudenlaista aktivismia

Ihmisillä on empatian kykyä ja tarve tehdä hyvää, Paleface sanoo.

”On haaste esimerkiksi Rauhanpuolustajille, että miten se tarve otetaan käyttöön. Pitäisi olla keskeisemmillä markkinapaikoilla, vaikka Posse-ohjelmassa tai Duudsonien jutuissa. Heilläkin on tarve edistää hyviä asioita.”

Kansanliikkeille on nyt kysyntää. Pekka Haaviston presidentinvaali- ja Tahdon-kampanjat osoittivat, että on mahdollista saada isoja joukkoja liikkeelle. Radio Helsingin ystäväklubiin kuuluu 4000 ihmistä, jotka haluavat maksaa siitä, että radio on hyvä. Monenlaiset hienot yhteisörahoitusprojektit menestyvät.

”Mutta miten me saataisiin ne samat ihmiset vastustamaan Natoa tai TTIP-sopimusta?” pohtii Paleface.

”Mehän ollaan vartuttu tässä kulutuskulttuurin Suomessa, jossa aktivisti tai vaikka ympäristönsuojelija on vähän niin kuin sketsihahmo. Heistä on tehty pilkkaa. Mutta se alkaa olla ihan eri juttu nuoremmille sukupolville. Uudenlainen aktivisti on diginatiivi, jonka mielestä on tosi siistiä toimia ihmisoikeusjärjestön vapaaehtoisena. Tai sellainen eettisiä kulutuspäätöksiä tekevä, globaalissa tietoisuudessa elävä tyyppi ilman menneisyyden taakkaa.”

”Menneisyyden taakat on ikäloppujen runkkareitten ongelmia.” Paleface ajattelee, että maahanmuuttovastaisuuskin on jotain, mitä uusi sukupolvi ei tajua ollenkaan. Rauhanaktivismista ja aktivismista ylipäätään voi tulla melko ”seksikästä” toimintaa.

Suhde suomalaisuuteen

Palefacelle on jäänyt mieleen kolumni, jossa pohditaan suomalaisen identiteetin osia. Siinä selvitetään, miten meiltä puuttuu kansana menneet suuruuden ajat, suuri suomalainen historia. Talvisodan ihmeellä ja jääkiekon MM-mitaleilla on luotu suomalaiselle identiteetille jälkikäteen sisältöä.

”Armeijan tehtävä ei pitäisi olla näiden asioiden tekohengittäminen. Rakastan suomen kieltä. Ja on tässä maassa paljon muutakin sellaista, josta voin olla ylpeä. Mutta näihin aikoihin liittyy myös paljon väärää ylpeyttä. Tärkeää olisi esimerkiksi ydinaseettoman Pohjolan ja Suomen liittoutumattomuuden ylläpitäminen. Valtion funktion täytyy muuttua. Pyhiin lehmiin pitää puuttua.”

Sodan kauhut on suomalaisten kulttuurinen trauma. Paleface ajattelee kuuluvansa sukupolveen, jonka rooli on ollut korjata kahden sodassa eläneen sukupolven kadonnutta empatian kykyä. Hänen mielestään ei ole mitään ihailtavaa siinä, mitä ihmiset ovat sodassa joutuneet kokemaan. Tunne-elämä on varmasti häiriintynyt. Se voi osaltaan selittää esimerkiksi juomakulttuuriamme.

”Suurten ikäluokkien isät ovat purreet hammasta ja vaienneet ja se on vielä vaikuttanut meihinkin. Mutta me ollaan se sukupolvi, joka tiedostaa asian ja pystyy käsittelemään sitä.”

Naton uhka

Palefacen mielestä Naton kanssa liittoutumista vastaan pitäisi taistella.

”Jos paras tapa myydä se Suomen kansalle ja poliitikoille on asevelvollisuuden ja oman vahvan armeijan säilyttäminen, niin sitten se on valitettavasti niin.”

Meillä on tällä hetkellä presidentti ja pääministeri, jotka ovat Nato-intoilijoita. Helsingin Sanomat syöttää meille pelottelukampanjaa. Ukrainan tilanne on hyödynnetty Naton hyväksi.

”Mutta: ’Kuka haluis olla kiduttajan aseveli?’ kuten biisissäni ’Snaijaa’ sanotaan.”

Hän pitää Natosta erossa pysymistä kaikkein tärkeimpänä asiana Suomen ja jopa maailman tulevaisuuden kannalta.

Pessimismistä varovaiseen optimismiin

Viisi vuotta sitten Paleface oli maailmankatsomukseltaan huomattavasti pessimistisempi kuin nyt. Nelivuotias tytär on antanut uskoa maailman tulevaisuuteen.

”Se uskomaton rakkaus ja maailmoja syleilevä kauneus ja hyvyys, joka asuu noissa uusissa sukupolvissa. Olen vasta ymmärtänyt, mistä sukupolvien välisessä kuilussa on kysymys. Että nuoremmat polvet värähtelee korkeammilla taajuuksilla. Ne vain ovat yksinkertaisesti älykkäämpiä.”

”Ei tämmöinen arvokonservatismi tule merkitsemään enää mitään tämän ajan lapsille. Halla-ahot voidaan unohtaa. Uudelle sukupolvelle on aivan selvää, että suomalainen voi olla minkä värinen vain ja että kaikki ovat maailmankansalaisia. Vanhemmuus on siis tehnyt musta optimistisemman.”

Kysyn vielä lopuksi, että mitä hän tekee irrottautuakseen maailmantuskasta.

”Olen lapsen kanssa. Se on parasta. Tai soudan Lauttasaaresta ulkosaaristoon.”

No miten se sitten onnistui ennen kuin hänestä tuli isä?

”Ei se onnistunutkaan.”

Mull on lupa

Joel Hägglundin tuhkat kuores,

kyllä mieltä saa osottaa, mut putkan puolel
kysy koivulaaksolt väkivallan uhkast suomes
Life's a bitch mut mä taistelen sen lutkan puolest,

tässois pyssynpiippuihinne päiväkakkaroita,
sillä voimalla ku voimalla on aina vastavoima
valtaapitävil on kytät kaduil käsikassaroina
Takavarikoimas lippukeppejämme astaloina, poika!

Mull' on lupa kävellä kadulla
(Kiovas ja Moskovassa)
Ainakin vielä
Mull' on lupa haluta muutosta
(Varsovas ja Ankarassa)
Olla jotakin mieltä

Periytyvä köyhyys tulee takas
Ja köyhyys tulee kalliiks
Köyhyys muuttaa asumaan sun kahen auton talliis
Näyttääks voiton merkkii vai paholaisen sarvii?
Se onku suutarin sormi sun jatkuvan kasvun malliis

Omat lapset ja muitten kakarat
Kuuluu ihan kaikki vihapuheet pihapuitten takana
Hannu Salama pohtii sananvapautta
Mä rakkaut ja rahamarkkinoiden epävakautta

Ne kopipeistaa propagandaa
Opettaa miten otetaan, mut opi antaa
Tuntemattoman sotilaan maas
Kasvot peitettyinä onks mitään sopivampaa

Hei, onks sul mielipiteit, beibe, onks sul omat visiot?
Pink & Black, AMR ja Dongzhou Koalitio
Järjestelmät ontuu mutta horjuuko traditiot?
Silmät auki nyt, paa kii se televisio!

Mull' on lupa kävellä kadulla
(Prahassa ja Pristinassa)
Ainakin vielä
Mull' on lupa haluta muutosta
Lupa osottaa mieltä

Pätkä Palefacen sanoittamasta "Mull on lupa" -biisistä

Rauhan vuosi 2014 – keskusteluja, musiikkia, näyttelyitä, kirjoja & kulkueita

Tähän on poimittu esimerkkejä vuoden 2014 rauhantapahtumista eri puolilla Suomea. Toiminta oli monipuolista ja värikästä, ja sitä järjestettiin monesti yhdessä muiden järjestöjen kanssa. Rauhanpuolustajat on saanut uutta potkua muun muassa Satakunnassa. Viime vuonna reagoitiin mielenosoituksin useilla paikkakunnilla muun muassa Gazan kiristyneeseen tilanteeseen sekä Ukrainaan. Keskustelutilaisuuksissa käsiteltiin esimerkiksi Natoa, kansalliskiihkoa, Länsi-Saharaa, rauhan haasteita, Saudi-Arabiaa, avustustoimintaa ja Suomen asekauppaa.