Avainsana-arkisto: Afrikka

Kertomuksia rohkeudesta 19: Liberian naisten rauhankampanja 2003

 

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

 

Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin kolmelle naiselle heidän työstään naisten oikeuksien ja rauhan puolesta. Palkinnonsaajat olivat Liberian ja koko Afrikan ensimmäinen naispresidentti Ellen Johnson Sirleaf, liberialainen sosiaalityöntekijä ja rauhanaktivisti Leymah Gbowee sekä jemeniläinen demokratia-aktivisti Tawakkul Karman.

Liberian toisen sisällissodan (1999–2003) saattaminen päätökseen on mitä suurimmassa määrin rauhanpalkinnon arvoinen teko. Sirleaf ei tätä rauhaa yksin saanut aikaan, ei myöskään Gbowee, mutta täydellä sydämellä ja itseään säästämättä he sen eteen tekivät töitä ja antoivat siten rauhanprosessille ratkaisevan tärkeän tukensa.

JAKAUTUNUT KANSAKUNTA

Liberia on Afrikan vanhin tasavalta, sen perustivat Amerikasta saapuneet entiset orjat vuonna 1847. Suurin osa heistä oli vapautettu sillä ehdolla, että he ”palaavat” Afrikkaan. Vaikka he määrällisesti jäivätkin pieneksi vähemmistöksi (tällä hetkellä alle kolme prosenttia), hallitsivat he maata seuraavien vuosikymmenten ajan ja synnyttivät syvästi jakautuneen yhteiskunnan. Gboween mukaan hirvittävä ironia oli, että he tekivät alkuperäisväestölle täsmälleen saman mitä heille oli tehty Yhdysvalloissa: erilliset koulut, erilliset kirkot, ei äänioikeutta – alkuperäisväestöstä tuli heidän palvelijoitaan.

Vuoden 1980 sotilasvallankaappauksessa maan poliittinen johto siirtyi ensimmäistä kertaa alkuperäisväestön edustajille. Nyt esille nousi puolestaan etnisiä erimielisyyksiä. Kymmenen vuoden päästä seurannut uusi vallankaappaus aloitti neljätoista vuotta kestäneen kahden sisällissodan aikakauden.

Sodan käänteisiin tutustuessaan on vaikea löytää tahoa, jota sympatisoida, jonka hyväksi toivoisi sodan kääntyvän. Maan hallinnan brutaalilla väkivallalla itselleen anastanut ja sen avulla maata hallinnut Charles Taylor ei suuremmin sympatioita herätä. Toisaalta hänen hallintoaan vastaan taistelevat ryhmittymät Liberians United for Reconcilation and Democracy (LURD) ja Movement for Democracy in Liberia (MDL) eivät nimistään huolimatta olleet metodeissaan millään muotoa humaanimpia. Kylien polttamista, raiskauksia, silppomista, murhia ja lapsisotilaiksi pakottamista tapahtui laajassa mittakaavassa kaikkien kolmen sotivien osapuolten hallitsemmilla alueilla.

Sadattuhannet ihmiset joutuivat pakenemaan kodeistaan. Kuolonuhreja arvellaan olleen 250 000 eli kahdeksan prosenttia maan väestöstä. Lapsisotilaita oli kymmeniätuhansia, ja heistä 35–45 prosenttia oli tyttöjä.

NAISET SAAVAT TARPEEKSEEN

Keväällä 2003 pääkaupunki Monrovian naiset saivat tarpeekseen. He yhdistivät kristittyjen ja muslimien rauhanjärjestöt ja muodostivat ryhmän nimeltä Women of Liberia Mass Action for Peace. He vaativat välitöntä tulitaukoa, rauhanneuvotteluiden aloittamista ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen kutsumista maahan. He pukeutuivat valkoisiin ja uhmasivat presidentti Taylorin asettamaa mielenosoituskieltoa. He lauloivat virsiä ja islamilaisia lauluja vuorotellen. Useita viikkoja he tanssivat ja marssivat, istuivat ja rukoilivat, rekrytoivat ja protestoivat ja – miehiään painostaakseen – ryhtyivät myös seksilakkoon.

”Olemme väsyneitä!”, luki heidän lentolehtisissään. ”Olemme väsyneitä siihen että lapsiamme tapetaan! Olemme väsyneitä tulemaan raiskatuksi!” Viikkojen painostusten jälkeen he saavat presidentti Taylorin suostumaan ensin audienssiin ja lopulta Ghanassa järjestettäviin rauhanneuvotteluihin.

Ghanassa rauhanneuvottelut junnasivat paikallaan. Viikot kuluivat. Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvan mukaan keskeinen syy rauhanneuvotteluiden hitauteen oli sotaherrojen motivaation puute. Hehän tunsivat olevansa uransa huipulla: hyvää ruokaa, laadukas hotelli, poliisisaattueet ja kansainvälisen lehdistön mielenkiinto heitä kohtaan.

RAUHANNOBELISTI MEINAA TARTTUA ASEESEEN

Women of Liberia Mass Action for Peace pystyi lähettämään Monroviasta paikalle seitsemän naista, mutta koska Ghanassa oli paljon liberialaisia pakolaisia, valkopaitoja saatiin kokoon viitisensataa. He jatkoivat istumalakkoiluaan ja mielenosoituksia, mutta koska viikot kuluivat, taistelut jatkuivat ja neuvottelut eivät tuottaneet tulosta, liikkeen johtaja Leymah Gbowee alkoi toden teolla turhautua.

Heinäkuun 21. päivänä aamulla, ennen lähtöään konferenssipaikalle, Gbowee näki uutisista Monroviassa tapahtuneesta kranaatti-iskusta, jossa oli kuollut kaksitoista siviiliä. Kaksi lasta oli ollut ulkona harjaamassa hampaitaan, kun kranaatti oli iskenyt. Heistä ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin sandaalit. Elämäkerrassaan Gbowee kertoo tunteneensa tuolloin suurempaa raivoa kuin koskaan. ”Jos minulla olisi tuolloin ollut AK-47, olisin palannut konferenssisaliin ja tappanut kaikki.”

Gbowee johdatti joukkonsa neuvottelutilojen aulaan, jossa he estivät neuvotteluosapuolia, vettä ja ruokaa kulkemasta kumpaankaan suuntaan. ”Me emme päästä heitä ulos ennen kuin he ovat antaneet meille rauhan”, he julistivat. Järjestysmiesten aikoessa pidättää heidät Gbowee uhkasi riisuutua, ja alkoikin riisua itseään. Temppu ei ollut suunniteltu mutta se toimi, ja häntä ei pidätetty. Rauhaa ei tuona päivänä saavutettu, mutta askeleita siihen suuntaan kyllä.

PAHOLAINEN TAKAISIN HELVETTIIN

Elokuussa presidentti Taylor luopui presidenttiydestään ja lupasi muuttaa maanpakoon Nigeriaan. Myöhemmin hänet pidätettiin ja tuomittiin kansainvälisessä tuomioistuimessa vankilaan, jossa hän yhä istuu viidenkymmenen vuoden tuomiotaan.

Gboween ja muiden naisten rauhanaktivismin merkitys sodan päättymisessä kuvataan heistä kertovassa Pray the Devil Back to Hell -dokumenttielokuvassa vähintäänkin ratkaisevaksi. Sen sijaan sodan jälkeen Liberian presidentiksi nousseen Ellen Johnson Sirleafin elämäkerrassa näiden ”rauhanmerkkejä heilutelleiden” valkopaitaisten naisten rooli jää huomattavasti pienemmäksi, kansallisten ja kansainvälisten poliittisten kädenvääntöjen varjoon.

Totuus lienee jostain siltä väliltä. Liberian naisten rauhankampanjan esimerkki opettaa, että rauhan rakentamista ei saa jättää poliitikoille. Nähdessämme tai kokiessamme epäoikeudenmukaisuutta me emme saa vaipua epätoivoon tai uhriutua. Meidän tulee valjastaa raivomme energia kontrolloiduissa olosuhteissa rakentavaan toimintaan, kuten Martin Luther King Jr. on todennut.

Teksti Timo Virtala
Kuva Pewee Flomoku

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 19. osa.

Maailma sosiaalifoorumissa

Teksti Karim Maiche

Vuodesta 2001 asti järjestetty Maailman sosiaalifoorumi jaksaa yhä vastustaa globaalia uusliberalistista talouspolitiikkaa. Toistamiseen Tunisian pääkaupungissa Tunisissa järjestetyssä tapahtumassa yli 5000 kansalaisjärjestöä tai yhdistystä ja kymmenettuhannet osallistujat ympäri maailmaa vaativat solidaarisuutta, demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta. Tulevaisuus näyttää, mihin suuntaan foorumi jatkossa kehittyy.

Ymäristötaloustieteilijä Aseem Shrivastava
sahara2

Maailman sosiaalifoorumin yhteydessä on hyvä pohtia demokratian merkitystä. Demokratiaa pidetään yleisesti tavoiteltavana päämääränä. Onko se niin sanotun länsimaisen sivistyksen tuotos? Voiko demokratiaa soveltaa maailman eri kolkissa? Ympäristötaloustieteilijä Aseem Shrivastava on pohtinut demokratia-käsitettä ja heijastellut sitä intialaiseen käsitteeseen swaraj. Shrivastavan mukaan demokratia ei anna tarpeeksi tilaa ihmisen individualismille tai ”itselle”, vaan pakottaa yksilön alistumaan enemmistön tahtoon.

Historiallisesti swaraj tarkoittaa itsehallintoa, vaikka sen tarkkaa etymologiaa ei tunneta. Intian edesmennyt johtaja Mahatma Gandhi painotti swarajin merkitystä elämänsä loppuun saakka. Gandhi näki ihmisen individualistiset tarpeet osana yhteisöä niin julkisessa kuin yksityisessä tilassa. Gandhi väitti, ettei ihmisen vapaus ole mahdollista ilman henkistä itsehallintaa. Shrivastava ei vastannut siihen, sulkeeko nykydemokratia yksilön kunnioittamisen ja henkisen itsehallinnan tilat. Globalisaation aikakaudella demokratiaa ja sen ympärillä hääräävää historiallista Eurooppa-keskeistä kehitystarinaa on hyvä avata ja pohdiskella säännöllisesti.

Choucha-leirit yhä vailla tunnustamista

Tunisin sosiaalifoorumissa haettiin huomiota myös Tunisiassa Libyan rajalla sijaitseville Chouchan pakolaisleireille. Leirit perustettiin Libyan sisällissodan seurauksena helmikuussa 2011. Leirien kautta sadattuhannet ihmiset pakenivat Libyan taisteluita. Tällä hetkellä leireillä asuu muutamia tuhansia lähinnä somalialaisia, eritrealaisia ja sudanilaisia, joilla ei ole paikkaa paeta Libyan väkivaltaisuuksia. He eivät voi myöskään palata lähtömaihinsa.

Leirien olot ovat vaikeat. Vaikka YK:n pakolaisjärjestö UNCHR määrittelee leirien asukkaat pakolaisiksi, heitä ei lasketa järjestön uudelleensijoitusohjelman piiriin. Toisin sanoen pakolaisille ei anneta mahdollisuutta rakentaa elämäänsä ”kolmannessa” maassa, ellei vaihtoehdoksi lasketa Välimeren ylittämistä ”omatoimisesti”.

Usein unohdetaan, että köyhät maat kantavat suurimman vastuun maailman pakolaisista. Yli 96 prosenttia maapallon pakolaisista on asettunut muualle kuin Eurooppaan. Neljä viidesosaa maailman pakolaisista on lähtömaidensa rajojen sisäpuolella ja lähialueilla. Eniten pakolaisia maailmassa asuttavat muun muassa Pakistan, Jordania, Syyria ja Iran. Sotien ja konfliktien taustalta, aivan kuten Libyassa, löytyvät usein teollisuusmaiden intressit ja kädenjälki.

Epävakaa Sahel

Tšadin Idriss Débyn itsevaltaista hallintoa vastustavat aktivistit Abdelkérim Yacoub Koundougou, Abakar Assileck Halata, Taher Ali-Nanaye ja Ibangolo Maina Manga Abel pohtivat Boko Haramin vaikutusta Länsi-Afrikassa ja Sahelissa sekä alueen vaurauden epätasaista jakaantumista. Abelin mukaan Tšad on maailman ainoa öljyntuottajamaa, jonka pääkaupungissa N’Djamenissa ei ole sähköjä.

Nigeriassa perustetun ja myös Pohjois-Kamerunissa toimivan ääri-islamilaisen Boko Haramin roolista käytiin monitahoista keskustelua. Aktivistien mielestä ongelmaan pitäisi etsiä poliittista, ei sotilaallista, ratkaisua. He esittivät kysymyksiä: miksi nuoret haluavat liittyä järjestöön; miksi Boko Haramilla on ranskalaisia aseita; miksi Ranskan sotilastukikohta sijaitsee muutamien kilometrien päässä Boko Haramin hallinnoimilta alueilta? Boko Haramin toiminta näyttäisi tähtäävän muiden ääri-islamististen terroristijärjestöjen tapaan epävakauden luomiseen toiminta-alueillaan uudenlaisen hegemonian pystyttämistä silmälläpitäen.

Haasteiden kohtaaminen

Mielenkiintoinen Kuinka ratkaista Pohjois-Afrikan konfliktit rauhanomaisesti -seminaari päättyi joukkotappeluun. Algerialaiset ja marokkolaiset osallistujat eivät kyenneet selvittämään Länsi-Saharan kysymykseen liittyviä erimielisyyksiään vuoropuhelun keinoin. Etenkin algerialaiset saapuivat tilaisuuteen melko provosoivalla asenteella. Yleensä tappelupukarin roolin ovat omineet marokkolaiset osallistujat. Tähän ovat tottuneet myös Länsi-Sahara-aiheisia tapahtumia järjestävät tahot Suomessa.

Foorumissa kohtasivat muun muassa Ukrainan, Palestiinan ja Kurdistanin konflikteja sekä USA:n ja EU:n transatlanttista kauppa- ja investointikumppanuutta (TTIP), ekologista taloutta, kestävää kehitystä, kaivostoimintaa sekä ammattiyhdistysliikkeen haasteita käsittelevät teemat. Ne nivoutuivat sulavasti yhteen monikansallisen yhtiövallan ja naisiin kohdistuvan väkivallan painotusten kanssa. Bardon museon terroriteon johdosta Tunisissa oli tiukat turvatoimet, jotka eivät kuitenkaan pilanneet foorumin juhlavaa ilmettä. Foorumin yhteinen sanoma olikin, ettei terrorismin pelolle tule antaa periksi. Joidenkin ranskalaisten osallistujien mukaan Tunisiassa lopulta säästyttiinkin Pariisin Charlie Hebdoon tehtyjen iskujen jälkeiseltä hysterialta.