Syyrian sota traumatisoi lapsia – lue sodan taustoista

YK:n lastenavun järjestö Unicef pitää Syyriaa yhtenä maailman pahimmista paikoista lapsille. Järjestö arvioi, että Syyrian sota on aiheuttanut mielenterveydellisiä ja hoitoa vaativia ongelmia jo kahdelle miljoonalle lapselle. YK:n mukaan Syyrian väkivaltaisuuksissa on kolmen vuoden aikana kuollut ainakin 10 000 lasta, mutta todellinen luku lienee huomattavasti korkeampi. Lasten, pakolaisten ja Syyriaan loukkuun jääneiden ihmisten ahdinkoa pahentaa se, että avustustoimitusten perille toimittaminen on hyvin vaikeaa. Avustustarvikkeita kuljettaneita saattueita on useaan otteeseen tulitettu.
Muun muassa World Vision, Pelastakaa Lapset ry ja Unicef auttavat Syyrian lapsia ja pakolaisia.
Syyrian monimutkaista kriisiä on taustoittanut Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Ari Kerkkänen.

Syyrian sodassa ei ole voittajia

Syyrian sisällissota on jatkunut pian kolme vuotta. Sota on vaatinut yli 100 000 ihmisen hengen ja noin 6,5 miljoonaa syyrialaista on joutunut jättämään kotinsa. Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Ari Kerkkäsen mukaan opposition rivien rakoileminen sekä radikaalin ääri-islamismin vahvistuminen voivat parhaassa tapauksessa johtaa Syyrian hallinnon ja kansallisen opposition neuvotteluyhteyteen.

[Ajankohtaista] ari-kerkkänen (11.03.14)Elämä Syyriassa ennen kansannousua ei ollut suurimmalla osalla erityisen kurjaa. Etenkin kaupunkiväestöllä meni suorastaan hyvin. Virallisesti maan hallitusmuoto oli sekulaari, mikä takasi huomattavasti enemmän etuja verrattuna vaikkapa Saudi-Arabiaan ja muihin maihin, joissa islamisteilla on vahva rooli. Syyriassa oli uskonnonvapaus ja vähemmistöt kokivat olonsa hyvinkin turvatuiksi. Turismi lisääntyi ja toi lisää tuloja. Elintarviketurvallisuuden näkökulmasta maa oli varsin turvallinen ja omavarainen. Koulutus oli ilmaista kuten Suomessa. Sukupuolten välinen tasa-arvo oli virallistettu. Toki on eri asia, kuinka se käytännössä toteutui perheiden ja yhteisöjen sisällä.”
Lähi-idän valtioita hallitaan autoritäärisesti ja parlamentaarinen demokratia toimii niissä nimellisesti. Turvallisuusviranomaisten, poliisin ja armeijan asettama järjestys teki Syyriasta turvallisen asukkailleen, mutta poliittista järjestelmää arvostelevia kannanottoja ei sallittu. Poliittisten vankien tilanne ei poikennut naapurivaltioista, ja heidän määränsä oli jopa laskemassa.
Ari Kerkkänen näkee sosioekonomiset syyt kansannousun taustalla.
”Tultuaan valtaan vuonna 2000 Bashar al-Assad pyrki vahvistamaan asemaansa kaupunkien talouseliitin keskuudessa. Taloudelliset uudistukset aloitettiin ensin, sillä poliittisten uudistusten vuoro tulisi seuraavassa vaiheessa. Uudistukset kuitenkin vaurastuttivat kaupunkien talouseliittiä maaseudun kustannuksella, ja monet kokivat jäävänsä kehityksen ulkopuolelle.” 
Vuonna 2006 Syyriaa kohtasi kuivuus ja moni joutui hylkäämään maatilansa. Maaseudulta jouduttiin muuttamaan kaupunkien köyhille esikaupunkialueille, mikä lisäsi kitkaa entisestään.
”Tästä huolimatta al-Assadin kannatus oli laajaa ja etenkin hänen ulkopolitiikkansa oli suosittua. Syyria edusti perinteistä arabipolitiikkaa, joka vastusti Israelin miehitystä ja joutui amerikkalaisen sanktiopolitiikan kohteeksi. Merkille pantavaa on myös se, ettei kansannousun ensimmäisinä kuukausina vaadittu presidentin eroa toisin kuin vaikkapa Tunisiassa, Egyptissä ja Libyassa. Mielenosoituksissa vaadittiin alun perin korruptioon puuttumista, poliittisten vapauksien lisäämistä ja poikkeustilalain kumoamista. Syyrialaisten vaatimukset olivat täysin oikeutettuja.”

Kansannoususta sisällissotaan

Kerkkänen ei usko, että Syyrian kansannousu olisi alkanut ilman Tunisian ja Egyptin esimerkkejä. Hallinto teki virhearvion yrittäessään tukahduttaa mielenosoitukset kovalla kädellä. Daraassa salainen poliisi pidätti 15 alaikäistä koulupoikaa, jotka olivat maalanneet spraymaalilla hallituksen vastaisia iskulauseita. Viranomaiset nöyryyttivät sovintoratkaisua etsimään tulleita kylänvanhimpia, ja vapautetuissa koulupojissa näkyi pahoinpitelyn merkkejä.
”Lopputulos oli se, että daraalaiset lähtivät protestoimaan kaduille. Tämä oli kipinä kansannousulle. Tukimielensoitukset alkoivat perjantairukousten yhteydessä, kun uutiset turvallisuuspoliisin – jota johti Daraassa presidentin serkku – menettelystä levisivät.”
Turvallisuusviranomaiset yllättyivät. He pyrkivät tarkka-ampujien tuella ja voimaa käyttäen tukahduttamaan levottomuudet väkivalloin kuten Hamassa vuonna 1981, jolloin kansa oli edellisen kerran laajemmin noussut hallintoa vastaan.
”Mielenosoitukset kiihtyivät ja ne levisivät eri puolille maata. Kesäkuussa 2011 viikonloppuisin järjestetyt protestit muuttuivat päivittäisiksi. Vastakkainasettelu lisääntyi, kun osa mielenosoittajista tarttui aseisiin. On maa mikä hyvänsä, väkivalta lisääntyy aina kun turvallisuusjoukot joutuvat aseellisten iskujen kohteeksi. Ensimmäiset huomattavat yhteenotot käytiin keväällä 2011 Jisr al-Shughurin alueella Idlibin maakunnassa. Siellä 200 hallituksen viranomaista sai surmansa muutamassa päivässä.”
Kerkkänen kritisoi valtamediaa, joka tässä vaiheessa puhui vielä ”rauhanomaisista” mielenosoituksista. Turkki, Saudi-Arabia, Qatar ja muut Persianlahden pienet kuningaskunnat käänsivät selän Syyrian hallinnolle ja alkoivat tukea mielenosoittajia ja aseellisia toimijoita taloudellisesti ja poliittisesti. Heille tarjoutui tilaisuus päästä eroon alawiittihallitsijasta ja heikentää kilpailijansa Iranin johtamaa shiialaista rintamaa. Syyrian sisä- ja ulkopuolelle alkoi syntyä sekä poliittinen että aseellinen oppositio, joka koostui armeijasta loikanneista sunnalaisista asemiehistä.
”Näin sisällissotavaihe käynnistyi ja kuolonuhrien määrä lisääntyi. Niin sanottu kansainvälinen yhteisö ei tiennyt, mitä tehdä tilanteen rauhoittamiseksi. Arabiliiton yritys poliittisen ratkaisun saamiseksi joulukuussa 2011 epäonnistui täysin, ja Qatarin pyrkimys saada YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsemaan al-Assadin hallitus kaatui Venäjän ja Kiinan vastustukseen.”
YK:n erityislähettilään Kofi Annanin kuuden kohdan suunnitelmaa Kerkkänen pitää yhä parhaimpana ratkaisuehdotuksena konfliktiin, vaikka sekin epäonnistui. Suurvallat vetivät maton suunnitelman alta, vaikka ne olivat hyväksyneet ensimmäisen Geneven kokouksen päätökset. Yhteisymmärryksen perusta romahti, ja väkivallan kierre syveni entisestään.

Konfliktin islamisoituminen

Alussa aseellista taistelua al-Assadin hallintoa vastaan johti Vapaan Syyrian armeija ja sen erilaiset liittymät.
”Syksyn 2012 aikana islamistiset järjestöt ottivat pääroolin aseellisessa taistelussa. Kapinalliset suunnittelivat massiivista hyökkäystä Damaskokseen, mutta sitä ei missään vaiheessa käynnistetty. Ilmeisesti he eivät uskoneet pystyvänsä valloittamaan pääkaupunkia, ja niin pitkään kuin al-Assadilla on Damaskos hallinnassaan, häntä on hyvin vaikea syrjäyttää. Konfliktin kiihtyvä väkivalta alkoi vetää taistelijoita Irakin puolelta, pitkän rajan yli Turkista, jossain määrin Jordaniasta, Tšetšeniasta, joukossa al-Qaidaan liitoksissa olevia jihadisteja. He etenivät muiden islamistijärjestöjen suojissa, pystyivät ottamaan haltuunsa melko laajoja alueita ja etenivät taistelurintamalla aina kevääseen 2013 asti.”
Sitten poliittisen opposition sisällä alkoi valtataistelu ja aseellinen oppositio pirstaloitui entisestään. Yhdysvallat ja Euroopan unioni eivät kyenneet arabiliittolaisineen yhdistämään oppositiota. Taisteluonni alkoi kääntyä Iranilta ja Libanonin Hizbollahilta tukea saaneen al-Assadin hallinnon eduksi. Kerkkäsen mukaan aseellisia kapinallisryhmittymiä on ainakin satoja, joidenkin arvioiden mukaan yli tuhat. Konflikti oli ajautunut pattitilanteeseen. Kumpikaan osapuoli ei kyennyt ratkaisemaan tilannetta sotilaallisesti. Keväällä 2013 islamistit kärsivät raskaita tappioita, kun hallinnon joukot valtasivat merkittävänä huoltoreittinä toimineen al-Qusayrin kaupungin Libanonin rajalla. Kerkkänen toteaa, että tätä voidaan pitää eräänlaisena käännekohtana sodassa. Sittemmin al-Assadin hallinto on pystynyt merkittävästi valtaamaan takaisin alueita, jotka se oli menettänyt kapinallisille vuotta aiemmin.

Kemialliset aseet ja intervention uhka

Elokuussa 2013 tehtiin kemiallisilla aseilla isku Damaskoksen esikaupunkialueelle Ghoutaan, jossa sai surmansa Kerkkäsen mukaan 100–400 henkeä. 
”Kemialliset aseet tulivat todennäköisesti hallinnon varastosta, mutta kuka oli antanut käskyn? Oliko kyseessä vahinko? On paljon tutkimusnäyttöä siitä, että esikaupunkialueella toimivilla islamistijohtajilla oli tietotaitoa kemiallisten aseiden käytöstä. Tunnettu amerikkalainen tutkiva journalisti Seymour Hersh julkaisi tapahtumasta erinomaisen artikkelin Whose Sarin? New York Review of Books -lehdessä noin kuukausi sitten.”
USA:n presidentti Barack Obama oli uhannut väliintulolla, mikäli Syyrian hallinto käyttäisi kemiallisia aseita. Nyt kansainvälisen intervention uhka häämötti. Tähän kapinalliset olivat pyrkineet jo pitkään. He toivoivat Libyan kaltaista operaatiota ja olivat ohjailleet olosuhteita suotuisiksi taistelukentällä, jotta intervention kynnys ylittyisi. Syyrian onnistui väistää isku tarttumalla Venäjän ehdotukseen luopua kemiallisista aseista ja allekirjoittaa ne kieltävä sopimus. Kerkkänen arvioi, että sopimus legitimoi al-Assadin aseman.
”Vaikka al-Assad on tietysti osa kokonaisongelmaa, hänellä on samalla merkittävä rooli tilanteen ratkaisemisessa. Etenkin konfliktin islamisoituminen on tehnyt al-Assadista hyödyllisen toimijan.”
Interventio olisi kaiken lisäksi vain pahentanut Syyrian siviilien tilannetta. Sodan islamisoituminen ja al-Assadin hallinnon menestyminen taistelurintamalla ovat saaneet Yhdysvallat ja sen liittolaiset tarkastelemaan konfliktia uudesta näkökulmasta. Myöskään sodanvastaisen liikkeen merkitystä väliintulolta välttymiselle ei tule aliarvioida. Sillä ei olisi pystytty ratkaisemaan sotaa tai suojelemaan siviilejä.

ISIS ja islamilainen kalifaatti

Syyrian sota ja toisaalta koko Lähi-idän kaoottinen tilanne ovat raivanneet yhä enemmän elintilaa islamistisille ja ääri-islamistisille liikkeille. Tammikuun alussa Irakin al-Qaida – nykyisin Islamilainen valtio Irakissa ja Levantissa (ISIS) – otti Irakissa Ramadin ja Fallujan kaupungit osittain haltuunsa. ISIS pyrkii muodostamaan Eufrat-joen sunna-alueiden kautta islamilaisen kalifaatin ytimen Irakiin ja Syyriaan. Islamistiryhmät voidaan jakaa karkeasti maan sisäisistä islamistiryhmistä koostuvaan Syyrian islamilaiseen rintamaan sekä al-Qaidaan liitoksissa olevaan, Syyrian ulkopuolelta tulevista jihadisteista muodostuvaan ryhmään. Jälkimmäisestä eniten mediahuomiota on saanut al-Nusran rintama.
”ISIS on syntynyt USA:n Irakin miehityksen luoman tyhjiön seurauksena, ja se hyödyntää Syyrian hallinnon tuhotun infrastruktuurin mahdollistavaa kasvualustaa. Sen tavoitteet ovat globaalissa jihadissa. Syyrian islamilaisen rintaman tavoitteena taas on luoda sharialain alainen islamilainen Syyria. Alussa nämä ryhmittymät tekivät yhteistyötä, ja heidän yhteisenä vihollisenaan oli al-Assadin hallinto. Tämä osoittautui kuitenkin lopulta mahdottomaksi erilaisten tavoitteiden ja toimintatapojen vuoksi, ja nyt ryhmittymät ovat Pohjois-Syyrian alueella lähes täydellisessä sodassa.”
Samaan aikaan kurdit, jotka muodostavat noin 15 prosenttia Syyrian väestöstä, ovat perustaneet itsehallintoalueen Syyrian pohjoisosiin. Kurdien demokraattinen yhtenäispuolue (PYD) on myös ottanut yhteen islamistien kanssa. Tämä on huolestuttanut Syyrian opposition tärkeää tukijaa Turkkia. Saudi-Arabia ja Persianlahden pienet kuningaskunnat ovat puolestaan tukeneet Syyriassa toimivia islamisteja silläkin uhalla, että niiden voimistuminen saattaa Kerkkäsen mukaan lopulta kääntyä heitä itseään vastaan.
”Tilanne on hyvin kaoottinen. Islamistien välinen taistelu pelaa al-Assadin hallinnon pussiin, koska se antaa hallinnon joukoille aikaa vahvistaa omia asemiaan ja viestittää samalla ulkomaailmalle, mitä Syyriassa tapahtuisi, jos islamistit pääsisivät valtaan. Tämä on huomattu myös USA:ssa.”
Kerkkäsen mukaan al-Assadilla on yhä laajaa tukea kansan keskuudessa, sillä muuten hän ei olisi pysynyt vallassa näin kauan. Al-Assad nähdään monien silmissä vakauden takaajana. Geneve 2 -rauhankonferenssilta on turha odottaa ihmeitä. Osapuolten toivoisi pääsevän sopuun vähintäänkin humanitäärisen avun toimittamisesta sodan kauheuksista kärsiville siviileille.
”Ehkä päästään jonkinlaisen keskusteluyhteyden alkuun, mutta on turha odottaa sopimusta siirtymäkauden hallituksesta. Jos jonkinlainen prosessi saadaan alkaamaan, on jo voitettu paljon.”
Syyrian sota ei lopu sotimalla. Ari Kerkkänen toivookin, että opposition rivien rakoileminen sekä radikaalin ääri-islamismin vahvistuminen voisivat parhaassa tapauksessa johtaa Syyrian hallinnon ja kansallisen opposition neuvotteluyhteyteen ja lopulta rauhanprosessiin.

Karim Maiche

Lue myös Kadonneen rauhan metsästys, RaPu 2/2013